Epätäydellisen täydellistä: Virtasten joulut

Anneli Kanto ja Noora Katto ovat tehneet yhdessä jo kolmannentoista kuvakirjan villistä Virtasen perheestä. Tässä Virtasten joulut -kirjassa (Karisto 2022, saatu kustantajalta) perhe alkaa joulukuun ensimmäisenä päivänä muistella kaikkia aikaisempia jouluja ja niihin liittyviä kömmähdyksiä. Kerran isä esimerkiksi unohti postittaa joulukortit, äiti piilotti joulutortut niin hyvin, että ne löytyivät vasta pääsiäisenä, piparkakut paloivat uuniin ja perheen pojat myivät tonttulakit. Surullisempi katastrofi oli se, jolloin perheen koira Vertti karkasi, mutta sekin onnettomuus päättyi onneksi hyvin, kun koira saapui kotiin pukin vanavedessä.

Kirjassa näkyy myös ajankohtaisuus, sillä tavallisten joulukömmähdysten - kuten unohtuneiden jouluesityksen sanojen ja hajonneen piparkakkutalon lisäksi - Perhe muistelee myös sitä joulua, kun joulupukki joutui koronan takia vilkuttamaan ikkunan takaa, eikä mummolle ja vaarille saanut mennä. Toisena jouluna joulupukki meinasi myöhästyä ja saapui paikalle taksilla, koska lumettomana jouluna ei voinut tulla porokyydillä.

Lopussa perheen pohdinta kääntyy siihen, tarvitseeko joulun edes olla täydellinen. He tulevat siihen tulokseen, ettei oikeastaan edes tarvitse. Tärkeintä on esimerkiksi joulumieli, uusilla leluilla leikkiminen ja se, että saa olla pyjamassa koko päivän - ja lahjat, kuten Perttu toteaa. Sitäpaitsi kommelluksista voi seurata hyvääkin. Niin kävi sinäkin jouluna, jolloin tonttu oli kirjoittanut Veeran ja Paavon nimet vääriin paketteihin. Onneksi Paavo piti saamastaan ponista ja Veera transformerista. Ei haitannut sekään sekaannus yhtään mitään! Niinhän se tosiaan on, elämään kuuluvat pienet, ja joskus suuremmatkin mokat, mutta niihin on turha takertua. täydellisyyden tavoittelu vaan aiheuttaa stressiä, eikä tuskin tee joulusta sen parempaa. 

Kannon kirjoittamat tekstit ja Katon kuvitus sopivat taas loistavasti yhteen. Hahmot ovat varsin ilmeikkäitä, kuvakulmat ovat monissa kuvissa leikitteleviä ja esimerkiksi hieman vinoja, jolloin niissä on Virtasille tuttua liikettä mukana. Ja toisin kuin aiemmissa sarjan kirjoissa, tässä kirjassa perheen aikuisetkin saavat olla reilusti mukana tapahtumien keskipisteessä.

Mollin joulu

Katri Kirkkopellon luoma sympaattinen hahmo Molli ihmettelee uusimmassa kuvakirjassa Joulua hyvin samaan tapaan kuin Muumit Tove Janssonin novellissa Kuusi. Muumit eivät olleet koskaan viettäneet joulua ja kun ne ryhtyvät muumilaaksolaisten kanssa valmistautumaan joulun tuloon, ne jopa ajattelevat, että Joulu on joku uhkaava, jota pitää lepytellä. Tarinan lopussa Muumit kyllä oppivat nauttimaan aattoillan rauhasta ja yhdessäolosta. Suurin piirtein samoin käy Mollille.

Mollin ystävä Pikku Sisu hätäilee, että joulu on tulossa ja ennen sitä vielä kamalasti tehtävää. Molli tietysti ottaa tämän hyvin kirjaimellisesti, koska ei ole koskaan viettänyt joulua. Sille Joulu on joku henkilö, jota varten pitää laulaa joululauluja, hankkia ja koristella kuusi, tehdä piparkakkutalo ja vaikka mitä muuta vaativaa puuhaa. Ja ennen kaikkea Molli saa kuulla, että jotkut punalakkiset olennot vahtivat, onko se kilti. Vain kiltit otukset saavat lahjoja.

Molli heittäytyy täysillä mukaan jouluvalmisteluihin. Se puunaa talonsa, tekee ja koristelee kuuseen, laulaa joululauluja ja lähettää joulukortteja. Ennen kaikkea Molli yrittää olla tavattoman kiltti, jotta saisi Joululta lahjoja. Molli jopa ryhtyy leipomaan piparkakkutaloa, mikä ei ole ollenkaan helppoa. Kaiken huipuksi taloviritelmä palaa, ja se on Mollille liikaa. Se suuttuu, murisee ja huutaa. Lopuksi Molli on valtavan surullinen ja päättää, että vaikka hän ei nyt itse saisikaan Joululta paketteja, se tekee niitä ystävilleen Sisulle ja Sutulle.

"Molli kuivasi kyyneleet ja päätti, että Sisu ja Suttu ainakin saisivat lahjat. Olivat nämä sitten kilttejä tai eivät."

Lopulta Joulu sitten koittaa, ja Sisu saapuu Mollin luokse juhlimaan. Molli ei vieläkään ymmärrä, ettei joulu ole kukaan henkilö, mutta Joulun sijasta ovesta hypähtelee sisään punalakkinen (Sutun näköinen) ukko. Ukolla on säkissään lahjoja, joista suurin osa on Sutulle. Molli ja Sisukin saavat lahjat ja sitten pukki jatkaa matkaansa. 

Pian pukin lähdettyä Suttukin porhaltaa paikalle ja ystävykset vaihtavat lahjoa. Sen jälkeen ne laulavat Mollin keksimiä joululauluja, leikkivät Sutun lempileikkejä ja syövät Sisun valmistamia herkkuja. Lopulta kaikki ovat väsyneitä ja nukahtavat onnellisena. 

"Molli ajatteli joulua. Se oli ihmeellinen ja salaperäinen.

-Joulu, minä taidan pitää sinusta, Molli kuiskasi.

Mollin joulu -kirjassa käsitellään viehättävästi joulun odotusta ja valmisteluja. Jopa Molliin, joka ei edes tiedä, mikä tai mitä joulu on, tarttuu sen ystävien joulustressi ja -paniikki. Varsinkin Sisu on varsin kuormittunut ennen joulun tuloa. Kuitenkin aaton ihana tunnelma, josta ystävykset saavat nauttia yhdessä, korvaa harmit, ja kiireettömyys vaihtuu yhdessäoloon. Eikä joulu lopulta edes ole kovin vaativa vieras. Ei sitä varten tarvitsisi ehkä puunata ja valmistella niin kovin paljon. Ainakaan ei tarvitse olla koko ajan iloinen ja hilpeä. Lahjoja voi saada, vaikka välillä kiukuttaa ja harmittaa. Molli myös oppii, että hyvä mieli tulee myös siitä, että iloa ja lahoja voi jakaa ystäville.

"Molli huomasi lumessa pienet jalanjäljet.

-Hyvää joulua, tontut! Molli huusi.

-Tervetuloa ensi jouluna uudestaan.

Meri-Karhu tutustuu suomalaiseen jouluaattoon

Mira Malliuksen kuvittamassa ja kirjoittamassa kuvakirjassa Meri-karhun joulu (Into Kustannus 2022, arvostelukappale) tutustutaan suomalaisiin jouluperinteisiin värikkäästi kuvitetun tarinan kautta. Meri-karhu ja sen ystävä Frank-flamingo heräävät talviuniltaa jouluaattona, sillä jokin hirmuisen suuri törmää niiden pesään aikamoisella ryminällä. Ystävyksen huomaavat, että törmääjä on valkopartainen ja punanuttuinen ukko, jolla on kamala kiire, sillä jotkut lapset kuulemma odottavat häntä. Mies kerää törmäyksen voimasta maahan singonneet paketit ja jatkaa tuulispäänä matkaansa.

Hänen mentyään ystävykset huomaavat, että ukolta on jäänyt yksi paketti hangelle. Onneksi paikalle hiihtää hirvi, joka osaa neuvoa, ja kertoo, että punanuttu oli varmasti joulupukki, joka toimittaa läheiseen kylään lahjoja. Koska matkasta jääneessä paketissa lukee "Kaino", päättelevät eläimet, että joku Kaino-niminen lapsi on nyt vaarassa jäädä lahjatta ja siksi, he lähtevät toimittamaan pakettia perille. 

Ihania yksityiskohtia kuvituksessa. Tässä hirvi (josta itselleni tulee jostain syystä mieleen Marja-Liisa Kirvesniemi) hiihtää roosa nauha rinnassaan).

Kun Meri ja Frank etsivät Kainoa, he myös näkevät monia koteja, joissa vietetään joulua. He tulevat kutsutuiksi mukaan muun muassa joulupöytään, saunaan sekä avantoon ja laulaamaan joululauluja. Yhdessä perheessä kerrotaan, että siellä asuvilla seeproilla on tapana viettää joulua vasta joulupäivänä ja kuusen tilalla on sypressi.

"Joulua voi viettää monella eri tavalla", seepra tuumaa.

Frank ja Meri ehtivät kiertää monta taloa ja perhettä, ennen kun Kaino löytyy aivan viime hetkellä, sillä pukki on jo ehtinyt Kainon luo ja ihmettelee, mihin paketti on joutunut. Onneksi Meri-karhu ja flamingo lopulta löytävät heidät ja Kainon joulu on pelastettu!

Malliuksen jouluisen kirjan parasta antia ovat ehdottomasti hänen tekemät suloiset kuvat. On myös hauskaa, että joulun vieton monimuotoisuus tuodaan esiin, vaikka oikeastaan monet perheiden tavoista - seeproja lukuunottamatta - ovat varsin tyypillisiä suomalaisia joulunviettotapoja. Ehkä yksi kerrostalossa asuvista perheistä olisi voinut kertoa Merille ja Frankille, etteivät he vietä joulua lainkaan, mutta toivottaa kaverukset silti vaikka lämpimälle iltateelle. Meillä Suomessakin kun on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta vietä joulua. Eivät kyllä ole aiemmin viettäneet Meri-karhu ja Frank-flamingokaan, koska ovat aina nukkuneet talviunta.

"Ensi vuonna pistetään herätyskello soimaan aatonaattona. Minä en halua enää jättää joulua väliin", Meri-karhu toteaa onnellisena.

Näkymätön reppu ja Kettu ja hiljaisuus: (erityis)herkkyys kuvakirjoissa

Maria Viljan kirjoittama ja kuvittama Näkymätön reppu (Karisto 2022) ja Reetta Niemelän kirjoittama ja Eri Shimatsukan kuvittama Kettu ja hiljaisuus (Otava 2022) ovat kumpikin kuvakirjoja, jotka kertovat oman tarinansa siitä, miltä tuntuu, kun ympäristön ärsykkeet kuormittavat liikaa. 

Näkymätön reppu -kirjassa Rosali-niminen lapsi kantaa mukanaan kuvitteellista reppua, johon hän pakkaa päivän aikana kokemiaan asioita muun muassa ääniä, tunteita, havaintoja, onnellisia ja ikäviä asioita. Monille asioille on repussa omat paikkansa, sillä Rosali on jo ilmeisesti tottunut sullomaan reppuun paljon kokemuksiaan.

Viljan kuvitus on ihastuttavaa, ja esimerkiksi tämä kuva repun räjähtämisestä kuvaa hyvin Rosalin tunteita.

Vaan kuinka käy, kun ärsykkeet käyvät liian suuriksi ja päivän tapahtumat kuormittavat Rosalia liikaa? Kokemukset eivät kertakaikkiaan enää mahdu reppuun, niitä ei pysty kantamaan mukana ja reppu räjähtää! Silloin Rosalista tulee kiukkuinen ja hän karjuu repulle. Reppu ja kiukku tulvivat yli äyräiden.

Onneksi silloin Rosalien avuksi ja tueksi tulee hänen isänsä, joka osaa selittää, miten repun kanssa voi elää. Isällä on siitä kokemusta, sillä hänkin kantaa omaa reppuaan. Isä opettaa, että kasvaessaan Rosali oppii hallitsemaan reppuaan niin, etteivät asiat läiky sieltä niin helposti yli. Isä myös opettaa, että joakisen on hyvä löytää itseään miellyttävää puuhaa, joka auttaa, kun kuormitus kasvaa liian suureksi. Rosali innostuu tästä ja keksii heti muutaman seikan, jotka auttavat häntä itseään.

Pieni kettu on hahmona aivan valtavan suloinen, ja sekä Niemelän jutusteleva kirjoitustyyli että Shimatsukan kuvitustyyli sopivat tähän kirjaan mainiosti. Lukijan sympatiat ovat takuuvarmasti ketun puolella, mikä auttaa toki myös lasta ymmärtämään kettua.

Kettu ja hiljaisuus -kirja puolestaan kertoo pienestä, kuparinvärisestä ketusta, joka ei kestä kovia ääniä. Oikeastaan sen suuret korvat särkevät melko tavallisistakin äänistä, eikä kettu oikein pärjää tämän ominaisuuden kanssa. Se haluaisi hautautua pesäkoloonsa, eikä sitä auta karhun hyväätarkoittava vinkki panna sormet syvälle korviin. Kuka muka voi kulkea tassut aina korvissa? Krtusta tuleekin hyvin pelokas ja epätoivoinen, kun metsän eläimet pitävät kovaa mekkalaa, eikä se saa olla omassa kotikolossakaan kunnolla rauhassa.

Ketun elämä ja olo kuitenkin helpottuu, kun se kohtaan maan alla pienen matosen, joka myös inhoaa kovia ääniä. Kettu ymmärtää, ettei se suinkaan ole ainoa, jota äänet häiritsevät. Se saa madosta itselleen ystävän, jonka kanssa on hyvä olla myös hiljaisuudessa. Ja mikä parasta, myös muut metsän eläimet alkavat vähitellen ymmärtää, miten he voivat ottaa ketun paremmin huomioon. Eikä hiljaisuus oikeastaan tee pahaa kenellekään...

Sekä Näkymätön reppu että Kettu ja hiljaisuus ovat tärkeitä kuvakirjoja, jotka auttavat ymmärtämään, että me kaikki olemme erilaisia ja reagoimme kukin eri tavalla erilaisiin aistiärkykkeisiin, tunteisiin ja komeuksiin. Aivan varmasti meillä jokaisella on oma kohtamme, kun reppu läikkyy yli tai tekee mieli paeta turvaan rauhalliseen pesäkoloon. Toisaalta molemmat kirjat tarjoavat tärkeän samastumiskohteen lapsille, joille tämä läikkymispiste voi tulla hieman helpommin. On aivan luonnollista, että toinen kuormittuu äänistä ja joku puolestaan ei kestä vaikka kengässä myttyyn menneitä sukkia, pisteleviä saumoja ja kiristäviä paidankauluksia. Silloin on tärkeää, että osaa tunnistaa niistä syntyvät tunteet, kunnioittaa niitä ja itseään sekä toisaalta tietää, mikä itseään voi auttaa. Ja ihan yhtä tärkeää on meidän kaikkien osata kunnioittaa toistemme erilaisuuksia.

Joululahjakirjoja lapsille ja nuorille

Kuulun siihen porukkaan, joka tykkää antaa ja saada lahjaksi kirjoja. Yleensä jopa ostan itse itselleni lahjakirjan, jotta aattona kuusen alla on varmasti yksi kirjapaketti minulle. Lapsemmekin usein saavat kirjalahjan, ja esikoinen on tottunut pyytämään pukilta uusinta Neropatin päiväkirjaa joululahjaksi. Koska kirjalahjat ovat mielestäni parhaita, vinkkaan taas tänäkin vuonna muutaman kivan kirjan, jotka sopivat lahjaksi lapsille ja nuorille. Näiden lisäksi voin toki lämpimästi suositella muitakin blogissani aiemmin vinkkaamiani kirjoja, eli kannattaa tietysti selata aiemmatkin postaukseni, mikäli et tästä löydä lahjan saajalle sopivaa kirjaa.

Ala- ja yläkouluikäisille (sekä joitakin vanhemmillekin) sopivia romaaneja voit selata tämän linkin kautta: http://luetaankotama.blogspot.com/search/label/romaani

Kuvakirjoja leikki-ikäisille, eskarilaisille ja pienille alakoululaisille:

Maria Nilsson Thoren kirjoittama ja kuvittama Raja  (suom. Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta) on kaikessa yksinkertaisuudessaan verraton kuvakirja siitä, miltä aikuisten laatimat rajat voivat lapsesta tuntua eli kuinka ne voivatkin houkuttaa ja pelkällä olemassaolollaan kutsua testaamaan kieltojen järkevyyttä.

Tarinassa Nannan kotipihalle on ilmestynyt punainen raja, jota vanhemmat ehdottomasti kieltävät ylittämästä. Nanna ei voi unohtaa rajaa, vaikka kukaan pihan muista lapsista ei välitä siitä. Hän kyseenalaistaa rajan merkityksen ja pohtii, mitä vaarallista sen ylittämisestä oikeastaan voisi seurata. 

"Aikuisten säännöt ovat joskus outoja. Mitä kielletty oikeastaan tarkoittaa? Onko se sama asia kuin vaarallinen, Nanna miettii. Ja mikä tässä sitten on niin vaarallista?"

Kuten arvata saattaa, Nanna päättää ylittää rajan ja lähtee vaeltamaan kohti lähimetsää. Siellä hän löytää kauniita kiviä, joita haluaa palata esittelemään kotipihaan jääneille kavereilleen. Nanna kuitenkin tajuaa olevansa eksyksissä ja paniikki iskee. Onneksi koti löytyy, eikä seikkailukaan tunnu enää niin pelottavalta. Ehkäpä Nanna oppii kantapään kautta jotain rajan merkityksestä. Hän myös luo oman rajansa: kukaan pihan lapsista ei saa tietää, mistä kaunis kivi on hänen taskuunsa ilmestynyt!

***

Kerttu Rahikan kirjoittama ja Nadja Sarellin isoin ja iloisin värikuvin kuvittama Elsa ja Lauri tutustuvat puhelimiin (Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta) esittelee leikin ja tarinan kautta puhelimien historiaa, käyttötarkoituksia ja fiksua sekä turvallista käyttöä. 

Elsa ja Lauri ovat menneet mummolaan, jossa lasten serkku esittelee heille uutta puhelintaan, jota lapset testaavat tietysti riemuissaan. Pappa alkaa muistella menneitä aikoja, jolloin ei ollut kännyköitä ja viestit piti kirjoittaa kirjeisiin. Sattumalta mummolan vintille on talletettu liuta vanhoja puhelimia, ja lapset saavat nerokkaan idean tehdä elokuva vanhoista puhelimista ja siitä, miten niitä käytettiin. Elokuva kuvataan tietysti kännykkäkameralla. Lopuksi lapset järjestävät oikean elokuvaillan, jossa "Kuka soittaa?" -elokuva katsotaan mummolan telkkarista.

Kirjan lopussa on kattava, mutta kuitenkin sopivan lapsentasoisesti kirjoitettu tietopaketti lankapuhelimista, älypuhelimista sekä puhelimen fiksusta ja turvallisesta käytöstä. Minusta oli hienoa, että kännyköistä ei tehdä tässä kirjassa mörköä, vaan niiden hyödyt tuodaan myös esiin.

***

Satujen ystäväville suosittelen lämpimästi näitä kolmea uutta satukirjaa: 

Riikka Jäntin Pikku hiiren satulipas (Tammi 2022), Hannele Lampelan ja Ninka Reitun Prinsessa Pikkiriikin hiukkasen hurjat sadut (Otava 2022) ja Saara Kekäläisen sekä Netta Lehtolan Prinsessa joka lähti kälppimään.

Jäntin kirja muistuttaa pitkänomaista ulkoasuaan myöten esikuvaansa Hanhiemon satulipasta. Kirjassa äiti-hiiri lukee Hiirulle satdut Punahilkasta, Kolmesta karhusta, Hannusta ja Kertusta, Kolemesta toivomuksesta, Taikakattilasta sekä Jaakosta ja Pavunvarresta. Sadut ovat tiivistelmiä alkuperäisistä kansansaduista, ja tietysti niiden päähenkilöitä ovat hiiret. Tämä kirja sopii klassisten satujen ystäville, Pikku hiiren faneille ja heille, jotka kaipaavat perinteisistä saduista vain hieman freesattuja ja lyhennettyjä versioita. 

Mikäli lukija arvostaisi uudenlaista näkökulmaa vanhoihin satuihin, kannattaa hänelle sen sijaan hankkia joko Prinsessa Pikkiriin hiukkasen hurjat sadut (S&S 2022)tai Prinsessa joka lähti kälppimään (S&S 2022). Ensin mainitussa Prinsessa Pikkiriikki haluaa kertoa muutaman tutun sadun astetta paremmin, eli niin, että kaikkein kurjimmillekin tulisi lopussa parempi mieli. Tämä satukirja on aikaisempien Pikkiriikki-kirjojen tavoin oivaltava ja vallattoman humoristinen. Pikkiriikin saduissa haltiatar, jota kukaan ei kutsu juhliin, saa lopulta kavereita, toisten kotiin tunkeutuva Käkkäräväkkärä oppii olemaan varastelematta, Tähkäpää kieltää ketään enää ikinä kipuamasta tukkaansa pitkin, muita määräilevä Prinssi Hernonokka jää yksin määräyksineen ja narraava, nakupelleksi heittäytyvä leikkipuiston kuningatar saa lopulta vanhemmiltaan tavoittelemaansa huomiota. Kaikkien näiden hulvattomien satujen taustalla on ajatus siitä, että jokainen saa olla sellainen kuin on, mutta toisia pitää kunnioittaa. Ja vaikka joskus tekeekin töllöilyjä tai tuhmoroi, voi aina saada anteeksi.

Prinsessa joka lähti kälppimään -kuvakirjassa  on usean sadun sijaan vain yksi tarina, jossa prinsessa pakenee hänelle suunniteltua kohtaloa. On näet päätetty, että prinsessa Leonan pitää mennä naimisiin prinssin kanssa, mikäli haluaa pelastaa valtakuntansa lohikäärmekiroukselta. Prinsessa päättää, ettei moinen kohtalo kiinnosta häntä. Pakomatkallaan hän rientää monen sadun läpi ja kohtaa niistä tuttuja hahmoja. Hän muun muassa onnistuu vakuuttamaan Rumalle ankanpoikaselle, että tämä on oikeasti joutsen, vaatettamaan nakun keisarin ja pakenee huonoja kohteliaisuuksia laukovaa prinssiä, joka kaiken huipuksi pussaa Leonaa ilman lupaa.

Kekäläinen rikkoo onnistuneesti perinteisten satujen kaavoja ja osoittaa niiden ongelmakohtia luoden samalla ihastuttavan, uuden sadun, jonka sankaritar on itsenäinen ja vahva hahmo, jonka mieluusti tarjoaisin roolimalliksi nykylapsille.

***

Lukuromaaneja ja tietokirjoja koululaisille:

Ympyräiset-tunnetaitokirjasarjasta on tänä syksynä ilmestynyt helppolukuinen, 1.-2.-luokkalaisille sopiva kirja Minä olen Pomppu Bansku ja innostun helposti (saatu kustantajalta, Kustannus-Mäkelä 2022, kuvitus Matias Teittinen). Tämän kirjan voisi antaa lahjaksi lapselle, joka on hiljattain oppinut lukemaan. Sen virkkeet ovat melko yksinkertaisia ja muutama pidempi sana on tavutettu. Päähenkilö on minä-kertoja Pomppu Bansku, joka innostuu valtavan helposti, eikä osaa rauhoittua. Nyt hän on niin innoissaan syntymäpäivistään, että käy lopulta aivan ylikierroksilla. Sen ystävät eivät siksi enää jaksa leikkiä sen kanssa, eikä se onnistu myöhemmin edes nukahtamaan. Onneksi rauhallinen Fiksu Fantti tietää, mikä auttaa ja vie Banskun Zen Flamingojen luo oppimaan rauhoittumiskeinoja. 

Tämä kirja voinee tarjota samastumispintaa ja auttaa jotakuta lasta myös käsittelemään innostuksen tunnetta, joka menee yli. Kirjassa on mukana runsaasti puhekuplia, joissa lukijaa haastetaan miettimään omia tunteitaan ja tapojaan toimia. Eräs tokaluokkalainen oppilas luki tätä kirjaa koulussa ja totesi, miten "tuo Pomppu Bansku on niin kuin mä".

Helena Meripaasin kirjoittama alakouluikäisten romaani Kaisla ja Isla - Pystykorvatalvi (otava 2022, saatu kustantajalta) kertoo kahdesta tytöstä, jotka kumpikin ovat kokeneet elämässään hijattain suuria mullistuksia ja joutuneet muuttamaan tutusta kodistaan uusiin ympyröihin. Kumpikin heistä on yksinäinen ja tukeutuu surussaan rakkaaseen koiraansa.

Kaislan äiti on kuollut ja hän on muuttanut isän uusioperheen luo. Tyttö on jatkuvasti törmäyskurssilla äitipuolensa ja tämän 5-vuotiaan pojan kanssa. Kumpikaan uusista perheenjäsenistä ei oikein osaa olla koirien kanssa, ja Kaislan elämässä tärkeintä on hänen koiransa Kashmir. Isä on tytölle tärkeä, mutta tämän on selvästi vaikea tasapainoilla uuden vaimonsa ja Kaislan välillä.

Isla puolestaan yrittää isänsä kanssa sopeutua elämään Helsingissä, kun heidän äitinsä on lähtenyt toisen miehen matkaan ja ottanut perheen koirat mukaansa. Islalle ja isälle on jäänyt vain isän metsästyskoira Jokke, joka ei oikein tunnu sopeutuvan elämään kerrostalossa Helsingissä. Isla salaa isältää, että naapurivat valittavat, kun koira ulvoo päivisin yksin jäätyään, sillä tyttö ei halua millään erota koirastaan. 

Sattumalta tytöt tapaavat toisensa, ja siitä alkaa molemmille valoisampi aika ja sopeutuminen uuteen elämäänsä. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi alakouluikäisille lapsille. Koirafanit varmasti pitävät tästä, mutta nuorten elämän haasteet, ilot ja murheet koskettanevat muitakin lukijoita.

***

Maria Kuutti on kirjoittanut hienon kirjan, jota suosittelisin erityisesti noin 5.-7.-luokkalaisille pojille. Kirjan (Myllylahti 2022, saatu kustantajalta) nimi Lusikkatesti viittaa legendaan, jota kuudesluokkalaisen Maken serkku kertoo tälle: terveystarkastuksessa terveydenhoitaja testaa lusikalla, ovatko poikien kivekset laskeutuneet tarpeeksi. Kun Make ja kirjan päähenkilö Roope sitten näkevät ruokalassa, miten terveydenhoitaja laittaa lusikan ruokailun jälkeen laukkuunsa, ovat pojat - ja erityisesti Make - aivan kauhuissaan. Make päättää selvittää, onko legenda totta. Paha vain, että Makella on tapana joutua jatkuvasti ongelmiin, ja Roope joutuu mukaan tämän hölmöilyihin. Roopelle tämä on erityisen vaikeaa, sillä hän yrittää saada kerättyä koulussa vihreitä wilmamerkintöjä, jotta äiti antaisi ostaa mopon. Kaikesta kohelluksesta johtuen poikien välit kiristyvät, kun Roope joutuu kirjaimellisesti Maken temppujen maksumieheksi. Lisäksi Roope alkaa pelätä, että Make siirretään erityisluokalle, sillä on selvää, että Maken on hyvin vaikea keskittyä koulun käyntiin ja jonkinlaista tukea tämä tarvitsee.

Kirjassa on mukana Anne Muhosen mustavalkokuvituksia, joista näkee, että tämä on tehnyt myös sarjakuvia. Tarinaan tulee niiden kautta lisävivahteita. Pidin tästä kirjasta paljon, sillä Kuutti onnistuu mielestäni todella hyvin kirjoittamaan kuudesluokkalaisten poikien näkökulmasta. Tämä on pieni kirjahelmi, jonka toivon päätyvän kohderyhmänsä käsiin!

***

Tietokirjojen ystäville suosittelen kirjoja Nuoren antirasistin käsikirja (Otava 2022, saatu kustantajalta) ja Ameriikan lapset (Avain 2021).

Antirasistin käsikirjan on kirjoittanut Tinashe Williamson, kuvittanut Thea Jacobsen ja suomentanut Terhi Width. Kirjailija on 37-vuotias norjalainen, jonka sukujuuret ovat Zimbabwessa. Hän on kohdannut elämänsä aikana paljon rasismia ja kokenut siitä puhumisen vaikeaksi. Siksi hän kokee tärkeäksi tämän kirjan kirjoittamisen:Hän toivoo, että tämän kirjan avulla rasismista puhuminen on helpompaa niille, jotka ovat sitä kokeneet ja silmiä avaavaa kaikille muille. Kirjailija myös uskoo vuoropuhelun voimaan, ja kirjassa onkin mukana kahdeksan eritausta ja -näköistä nuorta, joiden tarinoiden ja kommenttien kautta lukija ymmärtää paremmin, mistä on kyse. Mielestäni Nuoren antirasistin käsikirja on erittäin monipuolinen, kiinostava ja tärkeä teos, joka sopii ihan kaikille nuorille (ja miksei vanhemmillekin lukijoille). Kirja opettaa tunnistamaan rasismin ja puuttumaan siihen. 

***

Karoliina Suoniemen lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset on erittäin mielenkiintoinen tietokirja, joka kertoo suomalaisten siirtolaisten matkoista ja elämästä Amerikassa. Kirjan aihe on ainakin itsestäni kiehtova ja käsittelee sellaista osaa historiassa, josta ei juurikaan koulussa puhuta - ei ainakaan näin monipuolisesti kuin Suoniemi tekee. Kirjassa siirtolaisten elämää käsitellään monipuolisesti aina matkaanlähdöstä asti. Suoniemi käy läpi ihmisten arkista työntekoa, juhlia, halua säilyttää osa kotimaastaan mutta myös menestyä ja sopeutua uudella mantereella. Lopussa hän myös esittelee joitakin tunnettuja amerikansuomalaisia. Tätä kirjaa hän ei ole kirjoittanut tarinamuotoon, mutta tietoteksti on helposti ymmärrettävää, ja sitä elävöittävät Emmi Kyytsösen tekemät kuvat ja jokuset tehtävät, joilla lukija voi testata omaa tietouttaan ja eläytyä amerikansuomalaisten elämään. Tämä kirja sopii kaikille historiasta kiinnostuneille nuorille viidennestä luokasta ylöspäin.

***

Varhaiskasvattajalle tai opelle

Ainakin oman lapseni päiväkodissa tunne- ja kaveritaitoja on jo vuosien ajan harjoiteltu muun muassa Piki-materiaalin avulla. Katri Kirkkopellon luomat Molli ja Piki ovat hahmoina aivan ihastuttavia, ja niistä kertovat kirjat kauniita ja tunteellisia. Nyt Kirkkopelto on tehnyt yhdessä Tiina Haapsalon kanssa Mollin superkortit - Tunnetaitoja ja toimintaa (Lasten Keskus 2022, saatu kustantajalta), joiden avulla lapsirymien tai miksei ihan yksittäistenkin lasten kanssa voi harjoitella itsetuntoa sekä tunne-, rauhoittumis- ja vuorovaikutustaitoja. Pakassa on 28 korttia, joiden toisella puolella on Kirkkopellon kauniita Molli-kuvia ja toisella puolella tehtäviä, jotka kannustavat lapsia kertomaan kuvasta ja oppimaan tunteista sekä toiminnalisin että sanallisin menetelmin. Lisäksi korteissa on myös Mollin mukavat-osio, joissa on rauhoittumis- ja rentoutumisharjoituksia. Nämä kortit olisivat varmasti mieluinen lahja ammattikasvattajalle.

Pssst... Kannattaa pysyä kuulolla, sillä joulukuussa on tulossa esittelyyn kirja Mollin joulusta....

Lapsikävijöiden Kirjamessut

Helsingin Kirjamessut järjestetään Messukeskuksessa 27.10. - 30.10. Itseäni kiinnostaa aina, millaisilla tavoilla lapsikävijöitä houkutellaan messuilla kirjallisuuden, sanojen ja satujen maailmaan. Messutiedotetta lukiessa ainakin minulle tuli tunne, että tänä vuonna lapsivieraille on luvassa mukavan monipuolista tekemistä. 

Viime vuosien tavoin lasten alueella on tänäkin vuonna kaksi lavaa, joista Kumpulassa on toiminnallista ohjelmaa ja Toukolassa vinkataan lukemista. Aikaisempina vuosina olen poiminut ohjelmalehtisestä erilaisia messutärppejä, mutta nyt huomasin, että ympyröin lähes jokaisen ohjelmanumeron lasten messuohjelmasta. Tyydyn siis vaan vinkkaamaan, että lasten ohjelmaan sisäktyy tietysti monia mielenkiintoisia kirjaesittelyjä, kirjailijahaastatteluja, työpajoja, esityksiä ja sanataidetta. 

Erityisvinkiksi kuitenkin seuraavat: 

Tahtoisin itse nähdä torstaina Lonna-lavalla klo 19.00 - 19.30 ohjelmassa olevan, aikusille suunnatun Vanhempainilta-nimisen ohjelman, jossa äidinkielenopettaja Elsi Sainio kertoo parhaat vinkkinsä lasten lukuharrastuksen lisäämiseksi. Perjantaina klo 12.00 - 12.30 Kumpula lavalla nähdään ja kuullaan Koululaisten kirjaraati. Siinä alakoulun oppilaat kertovat suosikkikirjoistaan. Erittäin mielenkiintoiselta vaikuttaa myös sunnuntai-iltapäivällä klo 16.30 - 17.00 Kumpula-lavalla kuultava paneelikeskustelu "Miksi sillä on väliä, millaisia ihmisiä ja hahmoja lastenkirjoissa tuodaan esille?" Keskustelijoina ovat Ursula Mursu, Apila Pepita ja Juli-Anna Aerila.

Lisäksi messuilla ovat mukana HS Lasten uutiset ja YLE Mix. HS:n pisteellä lapset saavat harjoitella sanomalehden tekemistä. Yle Mix esiintyy ja vastaa katsojien kysymyksiin Toukola-lavalla torstaina ja perjantaina ennen keskipäivää. Lasten osastolla myös vierailee suosittuja hahmoja, kuten muun muassa Maltti ja Valtti, Supermarsu sekä tubettajat Elina ja Sofia. 

Hauskalta puuhalta kuulostaa myös Retkireitillä samoilu. Reitin varrella kävijä saa vierailla Tarinametsässä, jossa voi muun muassa kuunnella satuja tarinapuusta. Pieni Satupiha -osastolla on esillä lasten kuvakirjoja ja niiden tekijöitä kustantamosta riippumatta. Hankkeessa on mukana kolmekymmentä kotimaista eturivin kuvittajaa. Satumaisen osaston yhteyteen tulee kuvitusnäyttely sekä kuvituksiin liittyvää ohjelmaa. Myös Kustannus-Mäkelän osastollakin on lapsikävijöille ohjelmaa.

Lasten alueella on jättimäinen lautapeli, jossa lapset saavat seikkailla pelinappulana Helsingin kaduille. Matkan varrella he pääsevät kurkistamaan lisättyyn todellisuuteen ja voivat samalla ratkoa hauskoja tehtäviä kuvien, viestien, äänten ja runojen äärellä. Alueelta löytyy lisäksi Stoori-lastenkirjastoauto, Retki-teemainen tarinastudio, jossa lapset saavat osallistua kollektiivisen tarinateoksen tekemiseen, Kirjakioski ja kahvila.

Voit tutustua lasten messuohjelmaan tästä linkistä.

Valloittava Kasa luokassa

Aika moni lastenkirjojen ystävä on varmasti tutustunut Emilia Erfvingin kirjoittamaan ja kuvittamaan suloiseen Kasa-kirjasarjaan. Teksti kirjoissa on vähäeleistä. Yhdessä hempeänsävyisen sekä sympaattisen kuvituksen kanssa, ne luovat valloittavan kokonaisuuden, jossa luontoa ja metsän elämää kuvataan lapsentasoisesti ja oivaltavasti. Koska näkökulma on Kasan, on kirjoissa mukana myös yllättävä elementti.

Tänä vuonna minulla on taas koulussa ekaluokka, joten päätin, että ympäristöjakson aikana luen heille Kasat. 

Olimme jo oppilaiden kanssa opiskelleet metsää, puulajeja, sieniä ja syksyn luonnossa aikaansaamia muutoksia. Seuraavaksi vuorossa olisivat vuodenajat ja eläimet. Näihin aiheisiin Kasa-sarja sopii hyvin. Luin oppilaille ensin sarjan ensimmäisen osan Kasa (Lasten Keskus, 2020), jossa esitellään kirjan päähenkilö ja kerrotaan sen kautta vuodenajoista sekä ympäristössä eri vuodenaikoina tapahtuvista muutoksista. 

"Kasa muuttuu vuodenaikojen mukaan." ... "Kohta on kesä... ja kaikki alkaa taas alusta.

Lukemisen jälkeen teimme pienen taukojumpan, joita harrastamme perinteisesti pitkin päivää, ja ideoimme liikkeitä, jotka kuvaavat eri vuodenaikoina tehtäviä tekemisiä (kesä = uiminen, syksy = sienten poimiminen ja lätäköissä pomppiminen, talvi = luisteleminen, kevät = kukkien poimiminen). Sitten sanoin eri sanoja, oppilaat pohtivat, mihin vuodenaikaan ne liittyvät ja tekivät siihen sopivaa liikettä. Luokkani on aivan mahtava ja innostuu tämäntyylisistä harjoituksista kovasti. 

Kun olimme jumpanneet itsemme virkeiksi, teimme kirjan loppukuvan inspiroimat vihkomuistiinpanot, eli piirsimme vihkoon nelikentän, jonka otsikko on "Vuodenajat", ja nelikenttiin väliotsikoiksi tulivat tietenkin kaikki vuodenajat. Harjoittelimme samalla otsikoinnin merkitystä ja pikkukirjaimilla kirjoittamista. Sitten oppilaat saivat kertoa asioita, joita heille tulee mieleen eri vuodenajoista, piirsimme ne vihkoon ja lopuksi väritimme ne. (Kirjoitan me-muodossa, sillä minä tietysti teen mallittaen kaiken myös.)

Tutkimme, miltä Kasa näyttää kuvissa eri vuodenaikoina.

Olin aiemmin nähnyt Erfvingin Instagram-tilillä kuvia hänen pitämästään työpajasta, jossa lapset olivat askarrelleet omia Kasojaan. Laitoin Erfvingille viestiä, ja hän kertoi, miten heidän työpajansa etenivät. Teimme koulussa suunnilleen samoin. Kuvaamataidon tunnilla luin siis oppilaille uudestaan, millainen Kasa on. 

"Metsässä on Kasa. Kasassa on milloin mitäkin. Käpyjä, kukkia, kuusenneulasia, tatteja ja tammenterhoja."

Sen jälkeen oppilaat saivat lähteä hakemaan ulkoa materiaaleja omiin Kasoihinsa. Minä olin löytänyt koulun kuvisvarastosta tukevaa pahvia, johon jokainen sai valita tuomistani taustapapereista yhden päällysteeksi. Sitten he kasasivat tauluihin omat Kasansa. Tet-harjoittelijani kuumaliimasi painavimmat materiaalit kiinni, muut osat pysyvät kiinni erikeepperillä, ja tapeteista sai leikattua kukkia ja tatteja, jotka myös kiinnitettiin Kasoihin. Erfvingin pajoissa hän oli jakanut lapsille valmiiksi silmiä liimattavaksi Kasoihin, ja minäkin olin piirtänyt silmiä valmiiksi. Oppilaiden kasoista tuli aivan valloittavan suloisia!

Seuraavalla tunnilla luin oppilaille Roskakasa-kirjan (Lasten Keskus 2021), jossa joku on kipannut metsään roskia, ja kaunis Kasa muuttuu roskakasaksi. Lukiessani oppilaat kuuntelivat hiiren hiljaa ja vakavina, miten metsän eläimet satuttavat itseään, kun ne takertuvat roskiin ja syövät niitä. Vaikutelmaa vielä tehosti se, että luokkamme maskotit koira ja rotta istuivat sylissäni ja kuuntelivat nekin surullisina, mitä Kasan metsässä tapahtui. Erfvingin kirjassa eläimet kyllä lopuksi keksivät käyttää roskia myös hyödyksi, mutta me puhuimme oppilaiden kanssa, miten roskat todella ovat vaarallisia ympäristölle. 

Tämän jälkeen maskottirottamme kyseli oppilailta, mitä eläimet tarvitsevat pärjätäkseen, ja kokosimme oppilaiden hienot ajatukset taululle. Sieltä siirsimme ne yksinkertaistetussa (ravintoa, vettä, suojaa) muodossa oppilaiden vihkoihin. Lopuksi oppilaat piirsivät vihkoonsa omat eläimet käyttäen halutessaan mallina Roskakasan kuvitusta. 

Minulla on tulostettuna ja laminoituna Pisara -opoppaan takaa kopioituja eläinkortteja, jotka laitoin keskelle luokan lattiaa, ja oppilaat menivät niiden ympärille piiriin. Pyysin oppilaita keksimään erilaisia tapoja jakaa eläimiä ryhmiin (Mitä tuossa kasassa olevilla eläimillä on sellaista, mitä noilla toisessa ei ole? Mitä samaa on tuon tietyn kasan eläimissä?). Yksi teki luokittelun, muut saivat arvata, jonka jälkeen toinen oppilas sai tehdä uuden luokittelun. Lopulta minä tein luokittelun selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Eräs oppilas arvasikin aika nopeasti, millä perusteella tein luokitukseni. Sen jälkeen kerroin, että tieteellisestikin eläimet luokitellaan selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Jokainen sai myös vihkoonsa liimattavaksi muutaman selkärankaisen ja selkärangatoman eläimen kuvan, jotka tietysti liimattiin oikean otsikon alle, kunhan ope oli ensin tarkastanut, että oppilas oli osannut luokitella ne oikein.

Syysloman jälkeen jatkoimme Kasan parissa. Teimme muun muassa pienen luovan kirjoituksen tehtävän. Aloitimme siitä, että oppilaat miettivät yhdessä parin kanssa, mistä Kasa ei pidä. Kirjoitin heidän ideoidensa pohjalta virkkeitä taululle: "Kasa ei pidä roskista". "Kasa ei pidä roskaajista." Sen jälkeen oppilaat miettivät, mistä kaikesta Kasa pitää. Jokaiselle oppilaalle on oma puhekuplalappunsa, johon he kirjoittivat mallin mukaan "Mi-nä tyk-kään..." Tämän jälkeen oppilaat saivat miettiä, mistä juuri heidän oma Kasansa pitää ja kirjoittaa sen lappuun. Minä ja luokan ohjaaja tietysti autoimme niitä, jotka eivät itse osaa kirjoittaa. Puhekuplat kiinnitettiin sinitarralla oppilaiden tekemiin Kasoihin. Sieltä moni niitä kävikin sitten tavailemassa. Lisäksi oppilaat tekivät Lasten Keskuksen ja Erfvingin tarjoaman monisteen (https://lastenkeskus.fi/wp-content/uploads/2021/03/EmiliaErfving_Roskatehtavat.pdf), jossa he ympyröivät kuvasta asioita, jotka eivät kuulu luontoon, eli roskia.

Seuraavalla tunnilla oppilaat saivat miettivä ryhmissä, millaisia asioita luonnosta kuuluu löytyä. Kirjoitustaitoinen oppilas toimi kirjurina. Asiat koottiin yhteen, ja oppilaat opiskelivat käsitteet "elollinen" ja "eloton". Monisteesta ympyröitiin vihreällä elollisia asioita ja harmaalla elottomia. Elollinen ja eloton -taukojumpan avulla oppilaat saivat peppua irti penkistä; sanoin sanan, ja jos se oli elollinen oppilaat kasvoivat (eli nousivat varpaille ja kurkottivat kattoon) ja jos se oli eloton jähmettyivät paikoilleen "elottomiksi".

Luimme myös kolmannen Kasa-kirjan Kasan nenä (Lasten Keskus 2022), jossa Kasan nenä katoaa. Kirjan luettuamme ohjasin oppilaita harjoittelemaan kartan käytön ja piirtämisen alkeita, eli tutkimme luokkaa ja siitä tehtyä, ylhäältä päin piirrettyä kuvaa. Sen jälkeen oppilaat toimivat pareittain, toinen piilotti vuorotellen luokkaan "Kasan nenän", piirsi rastin karttaan siihen kohtaan, johon sen piilotti ja pari sai etsiä kadonneen nenän. 

Lisäksi Lasten Keskuksen sivuilta (https://lastenkeskus.fi/kirjasarjat/kasa/) löytyy tulostettavia tehtäviä, joista moni olisi sopinut suoraan tähän meidän ympäristö-jaksoomme. 

Edit. 24.3.23 Kasa-sarjaan on tullut neljäskin kirja, Kasan perhe.

Supersankareita, mysteereitä ja historiallisia seikkailuja: Kolme lastenromaaniuutuutta

Selasimme neljäsluokkalaiseni kanssa kustantajan syksyn katalogeja, ja hän valitsi sieltä kirjat, jotka sitten varasi itselleen kirjastosta. Lukulistalle valikoitui lapsen aiempien suosikkisarjojen, kuten Pet Agents, Koiramies- ja Maailman viimeiset tyypit -sarjojen, kirjoja. Niiden lisäksi hän tahtoi varata myös kolme kotimaista kirjauutuutta, joista kaksi aloittaa uuden sarjan. Minäkin luin nämä uutuudet, ja pidin erityisesti kahdesta.

Ensimmäinen suosikeistani näiden uutuuksien joukosta on Roope Lipastin kirjoittama historiallinen romaani Palavan kaupungin lapset (WSOY 2022). Kirjassa seikkailee kolme 12 - 13 -vuotiasta lasta, joista Peter ja Hulda ovat sisaruksia ja Jaakko heidän ystävänsä. Lasten kautta lukija voi tutusta 1800-luvun Turkuun ja ihmisten arkeen, mutta myös siihen, miten eriarvoista ihmisten elämä oli. 

Jos sattui syntymään kohtalaisen varakkaan perheen pojaksi, kuten Peter, oli mahdollisuus opiskella ja saada itselleen arvostettu ammatti. Huonommin oli asiat sekä tytöillä että köyhempien perheiden pojilla. Huldan elämässä edessä on kotitaloustaitojen opettelu piikomalla toisen perheen huushollissa, sillä se valmistaisi häntä avioliittoa ja omasta taloudesta huolehtimista varten. Pyykkärin pojalla Jaakolla sen sijaan ei ole mahdollisuutta opiskella hienoissa kouluissa tai edetä akateemisella uralla, vaikka se olisikin hänen hartain toiveensa. Kaiken huipuksi hänen isänsä on sodan läpikäynyt mies, joka tunnetaan pikkurikollisena ja viruu parhaillaan sellissä teosta, johon ei omien sanojensa mukaan ole edes syyllistynyt. Jaakkoa on kuitenkin onnistanut, ja hän on päässyt Peterin kummisedän eli professorin apulaiseksi, mikä antaa pojalle pienen toivonkipinän, että kunnon koulujen ovet aukeaisivat hänellekin.

Tarina ajoittuu vuoden 1827 syyskuulle, ja lapset hankkivat lisätienestäjä ravustamalla ja myymällä saaliinsa venäläiselle amiraalille. Varinainen seikkailu kuitenkin alkaa vasta, kun kun tuli pääsee irti puutalokorttelissa, ja tulipalo lähtee etenemään kauhistuttavalla vauhdilla Turun kaupungissa. Kaiken huipuksi lapset joutuvat pakenemaan liekkien lisäksi Kierosilmä-Kalle nimistä varasta, joka käyttää kaupungissa vallitsevaa sekasortoa hyväkseen ja muun muassa ryövää Peterin ja Huldan kodin ennen kuin tuli tuhoaa sen. Pakomatkallaan lapset yrittävät myös löytää salaperäisen kirjan, jonka on kuulemma kirjoittanut itse Mikael Agricola.

Lipasti onnistuu hyvin historiallisen romaanin kirjoittamisessa, ja tarina on varsin vauhdikas. Vaikka käänteitä on monia, ei kirjalla kuitenkaan ole liikaa pituutta, ja uskon, että 132 sivun pituus ei pelota noin 4. - 7.-luokkalaisia lukijoita, joille romaani lienee ensisijaisesti suunnattu. Aikuinen lukija ilahtui, kun romaanissa sivuhenkilön roolissa on muuan neiti Tengström, jonka sulhanen on eräs Johan Ludvig. Lisäksi palon aikana tähtitorninsa katolla muuan observaatori yrittää epätoivoisesti pelastaa rakennuksen palolta. ja onnistuu siinä - kuten me nykyään tiedämme. Nämä pienet yksityiskohdat ja tosielämän hahmot kytkevät mainiosti fiktiivisen tarinan todelliseen historiaan.

........................................

Pidin myös Timo Parvelan kirjoittamasta Melkein mahdoton tehtävä -sarjan ensimmäisestä osasta Merkitty lapsi (WSOY 2022). Tämäkin kirja sopii alakouluikäisille lukijoille, ja se on vielä lyhyempi kuin Lipasti romaani, eli vain 99 sivun mittainen. Lisäksi kirjassa on Mari Luoman tekemä hieno värikuvitus. Tarinan päähenkikö on 12-vuotias Elias, jonka elämä muistuttaa erään kuuluisan H. Potterin elämää. Elias on nimittäin menettänyt vanhempansa mystisessä onnettomuudessa ja elää nyt kurjuudessa hirveän tätinsä luona. Eliaksella on mystinen merkki nilkassaan, ja poika itse epäilee onko hirviö-täti hänen tätinsä lainkaan. 

Täti ja Elias asuvat kaatopaikan laidalla ja keräävät romuja henkensä pitimiksi. Romujen seasta Elias löytää kännykän, johon joku alkaa lähettää hänelle kummallisia viestejä, muun muassa kuvan perheestä, jonka lapsella on nilkassaan samanlainen merkki kuin Eliaksella. Hän alkaa selvittää ystävänsä Minon kanssa kuvan ja sen perheen taustoja (Elias on varma, että se on kuva hänen omasta perheestään). Jäljet tuntuvat johtavan Albert Instituuttiin, jossa tapahtui räjähdys reilu kymmenen vuotta sitten. Räjähdyksessä kuolivat muun muassa instituutin perustaja Albert Teräs perheineen. Vain instituutin vahtimestari selvisi hengissä. Kun kännykkä sitten lähettää Eliakselle vietsin: "Etsi Albert Teräs", ei poika voi kieltäytyä.... Ei vaikka jokin salaperäinen kelmi myllääkin heidän hökkelikotinsa ylösalaisin ja köyttää tädin tuoliin eliaksen ollessa muualla. Täti yrittää jopa varoittaa Eliasta sekaantumasta mihinkään vaaralliseen.

Näin mielenkiintoisesti alkaa Parvelan uusi seikkailusarja, ja odotankin mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa. 

                                                            ........................................

Luimme neljäsluokkalaiseni kanssa myös Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kirjoittajan, eli Hannele Lampelan uuden sarjan avausosan Paavali Pattinen - Supernolo supersankari (Otava 2022). Koska olemme pitäneet Prinsessa Pikkiriikeistä, odotin paljon myös tältä Paavali Pattinen -kirjalta. Etenkin, kun kirjasta on jopa tekeillä elokuva. En kuitenkaan ollut pelkästään hurmaantunut tästä kirjauutuudesta, vaan välillä tekstin jutusteleva ja kakka-pieru -sanoista huumoria repivä tyyli jopa vähän ärsytti. 

Tarinan päähenkilö Paavali on varsin sympaattinen tyyppi, jota valitettavasti kiusataan koulussa. Lukija on väistämättömästi hänen puolellaan, varsinkin kun poika suree juuri kuollutta isoisäänsä tämän kotona. Kaikki ei ole, miltä näyttää. Isoisä ilmestyy Paavalin eteen ilmielävänä ja kertoo, että on vain lavastanut kuolemansa ja kaiken lisäksi paljastaa heidän olevan supersankarisuku.

Paavalillekin on tehty oma supersankariasu (superperhonen, hieman noloa) ja ajatteleva sekä puhuva auto. Paavali lähetetään supersankarikouluun muiden nuorien supersankarien kanssa, ja yksi heistä on sopivasti Paavalin ihastus Claudia. Paavali on kovin epävarma itsestään, eikä asiaa helpota se, että hänen supervoimakseen paljastuvat suuri sydän ja loistava mielikuvitus. Kuka supersankari sellaisia tarvitsee? Uusien supersankarien koulutus alkaa kuitenkin heti ultramageassa koulutuskeskuksessa, ja varsin pian Paavali joutuu myös ensimmäiselle keikalleen. 

Se ei olekaan mikä tahansa keikka, sillä Pattisen perheen arkkivihollinen, aave Mortem on alkanut kylvää tuhoa läpi Suomen. Vain Paavali pystyy näkemään tuon rakkautta janoavan hirviön, ja on siksi ainoa, joka voi pystäyttää tämän. Tehtävä ei ole helppo ja vaatii muun muassa matkustamista ajassa ja tappelemista tuota sieluja syövää hirviötä vastaan. Ja vaikka Paavali ja Claudia onnistuvat kukistamaan Mortemin, ennustaa Paavlin isoisä, että tämä vielä palaa ja tuo mukanaan kaikki muutkin arkkiviholliset...

Pasi Pitkänen on luonut tähän kirjaan upean kuvituksen, ja sille annetaankin sivuilla paljon tilaa. Kirja oli nelosluokkalaisestani ihan hyvä, ja hän luki sen melko nopeasti. Hän hieman harmitteli, että vasta kirjan loppupuoellla alkoivat jännittävät tapahtumat. Hyvää oli kuulemma se, että kirjassa oli paljon mielenkiintoista teknologiaa ja supersankarijuttuja. 

Tämä kirja on 151 sivuinen ja sopii alakouluikäisille lukijoille - pienemmille ääneen luettuna. Veikkaan, että osalle 5.- ja kuudesluokkalaisille tämä voi olla jo hieman lapsellinen...

Lappukaulatyttö - kuvakirja sotalapsista

Sanna Pelliccionin kuvittama ja Eppu Nuotion kirjoittama Lappukaulatyttö (S&S 2022) on tositapahtumiin perustuva kuvakirja sotalapsista. Kirja kertoo viisivuotiaasta Heidistä, joka lähetetään sotalapseksi Ruotsiin. Heidin esikuva on näyttelijä Heidi Krohn, ja kirjan takana olevasta tietotekstistä käy ilme, että hänet on lähetetty sotalapseksi peräti kaksi kertaa talvi- ja jatkosodan aikana. Krohn on kertonut muistavansa vielä tänäkin päivänä, miltä tuntui olla aivan yksin vieraassa maassa, jonka kieltä ei ymmärrä.

Myös Pelliccionin ja Nuotion kirjasta välittyy yksinäisyys, pelko, suru ja epätietoisuus, jotka varmasti ovat olleet vahvasti läsnä ainakin sotalasten ensihetkien aikana vieraassa maassa. Tiedämme, että osaa lapsista onnisti, ja he pääsivät ystävällisiin perheisiin, mutta kuten tämän kirjan Heidi, osa kohtasi kylmäkiskoisuutta, kiusaa ja ilkeyttä. Kirjan Heidi nimittäin joutuu tunteettomalta vaikuttavan parin luokse. Ensimmäinen ruotsinkielinen sana, jonka hän oppii on nej, sillä sitä hänelle hoetaan jatkuvasti. Heidin isoveli sen sijaan pääsee ystävällisten ihmisten hoivaan.

Nuotion teksti on kerrontatavoiltaan vaihtelevaa. Välillä siinä tarkastellaan tapahtumia melkein sadunomaisesti ja etäännyttäen puhuen pelkästään tytöstä:

"Olipa kerran tyttö, joka ikävöi kotiin.. Nyt kotona istuttaisiin ruokapöytään. Keittiössä tuoksuisi kaalilaatikko ..."

Suurimmaksi osaksi tekstissä puhutaan kuitenkin suoraan Heidistä ja kerrotaan hänen kokemuksistaan sekä tunteistaan. 

"Heidi leikkii olevansa kotona. Hän leikkii, että isä tulee töistä ja ottaa syliin. Heidi halaa puuta."

Syksyllä Heidi onneksi haetaan pois harmaasta talosta, ja silloin hän pääsee ystävällisen Annan hoiviin. Kun hänen sitten tulee aika hyvästellä Anna, molempia itkettää ikävästä. Kotona Suomessa Heidiä ja hänen veljeään vastassa on lasten isä. Lappukaulatyttö päättyy siis varsin onnellisesti, onhan kyseessä lapsille kirjoitettu teos. 

Tarina on hyvin koskettava ja Pelliccionin kuvitus heijastelee tekstin tunnelmia. Ikävien ihmisten luona kuvat ovat tummia ja harmaasävyisiä ja hahmot kuvattu laatikkomaisina takaa päin. Kun Heidi pääsee asumaan Annan luo, muuttuu kuvien väritys iloisemmaksi. Kotona Suomessa Heidin isän pään takana näyttää räiskyvän monivärinen ilotulitus. 

Lappukaulatyttö on tärkeä kirja, ja kuten sen takakannessa todetaan: "Sodan pitkät jäljet yltävät ainakin neljänteen sukupolveen. Tälläkin hetkellä on lapsia, jotka joutuvat jättämään kotinsa. Sotalasten surua ei saa unohtaa!"

Eläinmaailman ihmeitä lasten kuvakirjoissa

Luimme juuri esikouluun menevän kuopukseni kanssa kaksi kauniisti kuvitettua kuvakirjaa, joissa toisessa tutustutaan valtameren elämään ja toisessa metsän eläimiin.

Valtameriseikkailulle pääsimme Sharon Renttan Eläinseikkailijat-sarjan Topias ja syvänmeren salaisuudet (Kustannus-Mäkelä 202, suom. Terhi Leskinen) -kirjan parissa. 

Kirjassa pieni Topias-tiikeri rakastaa uimista ja sekeltamista, vaikka äiti yrittää sanoa, etteivät tiikerit ui. Topias kuitenkin rakastaa vettä ja kaikkea, mitä pinnan alta löytyy. Se tahtoo tutkia, nähdä ja kokea. Erityisesti sitä kiinnostaa, mitä valtameren syvimmässä kohdassa piilee. Niinpä se lukee kirjoista kaiken tiedon aiheesta ja kertoo sitten oppimastaan äidilleen. Lopulta äiti tekee Topiaksen äiti heltyy ja hankkii pennulleen oman sukelluspuvun. Kunnon sukellusvarusteiden ansiosta Topias pääseekin tutkimaan koralliriuttaa ja ottamaan kuvia vedenalaisella kamerallaan. Se näkee ja tunnistaa monia lajeja kuten seepian, keihäsrauskun ja mustekalan. 

Kuitenkin pieni tiikeri tahtoo edelleen päästä tutkimaan syvyyksiä, joihin kukaan tiikeri ei ole aiemmin päässyt. Se menee sorkistaan kätevän biisonin luo, ja pian nämä kaksi saavat rakennettua pienoissukellusveneen. Sen avulla Topias pääsee vihdoin tutkimaan valtameren syvyyksiä. Koska Topias on oikea tutkimusmatkailija, joka ei luovuta koskaan, se ei keskeytä matkaansa edes silloin, kun valtava valas vahingossa tuuppaa sukellusveneen pintaan. Topias jatkaa sukullusta ja pääsee vihdoin valtameren pohjaan. Siellä on juuri niin kiinnostavaa kuin hän ajatteli.

Yhtäkkiä syvyyksistä alkaa kuitenkin nousta kuplia, ja Topias hieman säikähtää, mikä otus häntä mahtaa kohdata! Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hirviö, vaan verkkoon juuttunut kilpikonna. Onneksi Topias löytää sen ja saa sen pelastettua. Muutoin ihmisen jälkeensä jättämä roska olisi koitunut upean kilpikonnan kohtaloksi. 

Lukijaakin muistutetaan lopuksi, että Topias näki retkellään millaisen vaaran me ihmiset aiheutamme, kun heitämme luontoon roskia, ... Valtameret ovat huikea, tutkimaton osa maapalloamme. ... eikä meillä ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon ihmeellisiä uusia lajeja niiden syvyyksissä mahtaa piileskellä.

Toinen lukemamme kirja on Sandra Dieckmannin kirjoittama ja kuvittama pienten lasten tarinallinen tietokirja Metsän kätkössä - Retki eläinten maailmaan (Kustannus-Mäkelä 2022, soveltaen suomentanut Sinikka Sajama). Kirja esittelee nimensä mukaan metsän elämiä ja niiden tapoja. Aivan lopussa on vielä faktaruudut kaikista lähes kaikista kirjassa esitellyistä eläinlajeista. 

Koska kyseessä on käännöskirja, tarkistin ensimmäisenä, ovatko siitä löytyvät lajit suomalaisesta metsästä. Kirjan kirjoittaja on syntynyt Pohjois-Saksassa ja asuu nyt Englannissa. Lajit, jotka kirjaan ovat valokoituneet, asuvat myös suomalaisesta luonnosta, mutta täpläkauris ja villikani ovat meidän metsissämme vieraslajeja. Lisäksi jäin pohtimaan, pyydystävätkö suomalaiset karhut lohia joesta kuten kirjassa kerrotaan, koska käsitykseni mukaan metsiemme mesikämmenen pääravintona ei taida olla kala, vaikka kaikkiruokainen otso sitäkin herkkua syö. Pikaisella googletuksella en löytänyt tähän vastausta.

Niin tai näin, Diekman on tehnyt kuvituksensa kanssa upeaa työtä ja kirjaa on ilo lukea. Kuvitus on tosin osin fantasiamaista, ja ehkä hieman harmillisestikin kasvilajit eivät aivan vastaa todellisia luonnosta löytyviä. Tekstin sekaan kirjailija on ujuttanut pieniä kysymyksiä lukijalle, ja ne ohjaavat aikuista ja lasta tutkimaan kuvia ja oppimaan sitä kautta enemmän luonnosta. 

Mietin, että eläinten viereen olisi voinut kirjoittaa niiden lajin, sillä ehkä kaikki vanhemmatkaan eivät tunnista niitä ja osaa siten vastata kirjan kysymyksiin. Tai ainakin näin olisi saanut kivasti nimettyä myös muun muassa kaikki eri perhoslajit, jotka kuvituksessa näkyvät, mutta jotka tekstissä mainitaan vain perhosiksi. Kuten kuitenkin jo kirjoitin, kirja on oikein viehättävä tietokirja metsän elämistä ja innostaa varmasti monia pieniä luonnonystäviä.