torstai 25. syyskuuta 2014

Kun lapsi alkaa lukea

Olen viime vuoden aikana työssäni omaksunut ajatuksen, että on kolme tapaa lukea (Ajatus peräisin Gail Bousheyn ja Joan Moserin Daily 5 -metodista, josta Muijalan koulu on tarjonnut koulutusta) ; Voi lukea tekstejä, voi lukea kuvia ja voi lukea omin sanoin. Ekaluokkalaisteni kanssa lähdimme liikkeelle siitä, että kaikki osaavat lukea, vaikka eivät vielä osaisikaan lukea kirjaimia. Harjoittelimme sanojen lisäksi kuvin lukemista ja tarinoiden kertomsta omin sanoin. Näin jokainen pääsi jo ennen sanalukutaidon oppimista lukemaan ihan oikeita kirjoja. Luin oppilaille satukirjoja, opettelimme uusia luetun ymmärtämisen asioita niiden avulla ja oppilaat lukivat niitä itse jokaisella äidinkielen tunnilla. Ihan mahtavaa! Satukirjojen lukemista ei pitäisi lopettaa silloin, kun lapsi menee kouluun. Mielestäni on myös tärkeää, että vaikka lapsi osaisikin jo lukea itse, hänelle luetaan vielä ääneen.

Noh, tämä nyt oli tällaista, lähinnä kai omaan opettajuuteeni liittyvää ja aika itsestäänselvääkin alkulöpinää ja pohdintaa, josta on hyvä luoda aasinsilta varsinaiseen asiaani....

Ylpeänä nimittäin huomasin, että esikoinen on alkanut nyt itse lukea tarinoita kirjoista omin sanoin. Kävimme tänään kirjastossa ja lainsimme ison kassillisen kirjoja, jotka luimme kertaalleen yhdessä läpi. Pari kirjaa selvästi kiinnosti lasta muita enemmän, ja hän halusi, että luen ne vielä uudestaan. Ja illalla esikoinen halusi, että hänen isänsä lukee ääneen taas ne samat kirjat. Ja loppujen lopuksi poika sitten lukikin näitä kirjoja meille itse. Nämä kirjat olivat Peter Bentlyn (suom. Terhi Leskinen, Kustannus-Mäkelä) kirjoittama ja Martha Lightfootin hauskasti kuvittama Monsteriauto sankarina ja Kristiina Louhen (Tammi, 1985) omastakin mielestänikin ihana Aino ja Pakkasen Poika. Tuo ensin mainittu kirja upposi autohulluun pikkupoikaamme kirjan toisen päähenkilön (suuri monsteriauto) ansiosta, ja jälkimmäisessä hän varmaan samastui Ainon rooliin uutena isosisaruksena. Monsteriauto-kirjassa oli kaiken lisäksi poikaa kiehtovia Brummm-äännähdyksiä, jotka hän muisti itsekin toistella lukiessaan kirjaa meille.





Toki tiedän, että ei tässä nyt mitään kovin ihmeellista ole. On ihan normaalia, että ensin joku lukee kirjan lapselle, lapsi oppii sen ulkoa ja lukee sitä sitten itse omin sanoin. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta meillä, kun poika halusi itse lukea kirjaa ääneen! Ja hei, mitä kaikkea hän kirjasta muistikaan. Hän osasi toistaa sellaisia lauseita, joita minäkään en olisi muistanut kirjasta lukeneeni. Ilahduin, koska huomasin, kuinka tarkkaan esikoinen oli kirjoja kuunnellut. Lisäksi huomasin, mitkä asiat häntä olivat kiehtoneet niin paljon, että ne olivat jääneet hänen mieleensä. Mahtavaa!

tiistai 23. syyskuuta 2014

Kirjoja pottaharjoittelun tueksi

Kaikille on varmaan ihan selvää, että onesti lasten kirjat tarjoavat lapsille jonkin opetuksen tai samaistumiskohteen. Niiden avulla opitaan asioita ja käsitellään omassa elämässä ajankohtaisia asioita kirjan päähenkilöiden avulla. Meillä esimerkiksi lääkärireissun pelasti Veera-kirja, ja Tomppa ja Taatelin maito tarjosi esikoiselle vastauksen kysymykseen, mistä maito tulee.

Nyt toivoin kirjoista apua taaperoikäisten lasten vanhemmille varmaankin hyvin tuttuun potta-asiaan... esikoinen oppi kesän aikana päiväkuivaksi, mutta isompi hätä ei tule pottaan, ei sitten millään. Marssimme siis pojan kanssa kirjastoon ja löysimme sieltä kaksi kirjaa, joiden teema on pottailu. Toinen kirja on Leslie Patricellin kovakantinen pahvikirja Potalla ja toinen on kuvittaja Katri Kirkkopellon ja äidinkielen oppikirjojen kirjoittajanakin tunnetun Mervi Wäreen teos Oona ja Eetu, Ei hätää! (Lasten Keskus).


Tuo pahvikirja ei esikoistamme kauaa jaksanut kiinnostaa. Hän haluaa nykyään kuunnella jo pidempiä tarinoita. Tämän olisimme voineet ottaa luettavaksi jo paljon aikaisemmin. Oona ja Eetu -kirjoja me olemme lukeneet aikaisemminkin. Kun poika aloitti päivähoidossa, luimme yhdessä sarjan osaa Oona ja Eetu, Päivä hoidossa (Lasten Keskus).

Ei hätää! tuli kyllä luettua monta kertaa. Kirjassa isoveli-Eetu opettaa pikkusiskoaan Oonaa käymään potalla. Hän toimii hyvän opettajan tavoin ja muistaa ohjata kannustaa siskoaan, vaikka välillä  pienen opettajan kärsivällisyys onkin koetuksella. Oona istuu innoissaan potalla, mutta ei aina onnistu tekemään sinne mitään. Vaikka tokihan odottaminen palkitaan ja pottakin saa täytettä. :) 

Kirjan tarina on ihan toimiva, mutta hieman jäin pohtimaan, mikä on Eetun pelkäämä pöntössä asuva otus, ja sitä jäi selvästi miettimään myös esikoisemme. Vaikka Kirkkopelto on yksi lempikuvittajistani, on tässä kirjassa kuvitus, jotenkin kovin perinteistä (lastenkirjamaista), ja mielestäni vähän kömpelöäkin välillä. Hahmot ovat erinäköisiä eri sivuilla, ja kuvitus oli onnistuneempi samojen tekijöiden Päivä hoidossa -kirjassa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Mistä maito tulee? - Tomppa ja Taatelin maito

Kesän aikana esikoistamme on pohdituttanut, mistä maito oikein tulee. Tähän kummasteluun on luultavasti ollut syynä sylissäni usein pötköttävä vauva-kuopus, joka vetelee tissimaitoannostaan autuaan onnellisena esikoisen kölliessä kainalossa satuja kuunnellen. (Okei, tämä on tietysti se idyllisin tapaus. Usein kuopus yrittää nauttia päiväateriaansa esikoisen roikkuessa niskassani tai höntsätessä päällämme...)

Kirjastoreissulla kassiimme joutui puolivahingossa Kristiina Louhen Tomppa-kirja, joka käsittelee maidon "tietä". Itse tykkään paljon kauniisti kuvitetuista, realistisista Tomppa-kirjoista. Niitä on mukava lukea, ja kaksi ja puolivuotias esikoisemme tykkää niitä kuunnella. Tämä viimeisin löytömme on siis nimeltään Tomppa ja Taatelin maito. Kirjassa Tomppa ja äiti matkustavat serkkujen luo maalle, jossa Tomppa pääsee ihmettelemään lehmien lypsämistä, katsomaan, miten kissa imettää poikasiaan ja näkemään, miten serkkuperheen nuorin, tissiliiniksi kutsuttu vauva syö äidin rintamaitoa.



Tämän Tomppa-kirjan lukemisen jälkeen esikoinen on moneen kertaan ruokapöydässä kertonut, miten maito on lehmänmaitoa ja myös ihmetellyt, miksi toisessa maitopurkissa ei olekaan lehmän kuvaa. Eikö se sitten olekaan lehmästä tullutta maitoa? Ja niin, vauvamme on saanut uuden lempinimen: tissiliini. Kiva, kiva...

Tomppa-kirjan lisäksi lehmistä ja lypsämisestä olemme lukeneet myös kirjasta Veera ja maatalon eläimet. Sekin on ihan hauska kirja, mutta käsittelee laajemmin kaikkia maatilan eläimiä ja niiden ominaisuuksia, ei niinkään pelkästään lehmiä, maitoa ja maidon lypsämistä. Tomppa-kirja oli kiva löytö juuri tähän elämäntilanteeseemme, kun meilläkin on kotona yksi tissiliini. Ehkäpä esikoinenkin koki pienen ahaa-elämyksen, kun huomasi, että toisetkin vauvat syövät äidin tissiä, eikä sitä tarvitse ihmetellä tai ei siitä kannata olla mustasukkainen... (Juuh toiveajattelua!)