Pysäyttävä sarjakuvakirja: Tšernobylin koirat

Johanna Aulénin sarjakuvakirja Tšernobylin koirat (WSOY 2022, saatu kustantajalta) on kyllä surullista ja hyvin ajatuksia herättävää luettavaa. Kirjassa esittellään Tšernobylin suljetun vyöhykkeen nykyistä tilannetta, käydään läpi ydinonnettomuuden syntymissyitä, alueen evakuoimista ja tilanteen "korjausyrityksiä". Aulén tarkastelee kirjassaan erityisesti Tšernobyliin jääneiden koirien selviytymistä, tai oikeastaan tarina etenee ajoittain niiden kautta.

Tarinan kertoja on ukrainalainen Volodymyr Olijynyk, joka on aikanaan toiminut onnettomuuden jälkeen raivaajana ja työskentelee nykyään suljetulla vyöhykkeellä retkioppaana. Hänen mukanaan on joukko ihmisiä, jotka tahtovat tutustua alueeseen ja kuulla sen historiasta. Olijynik kertoo, miten räjähdyksen tapahduttua ihmisille ei ensin kerrottu siitä mitään, miten ihmisiä ei aluksi evakuoitu lainkaan ja kuinka työntekijöitä lähetettiin myöhemmin siivoamaan ja puhdistamaan aluetta terveytensä ja henkensä uhalla. Järjetön valehtelu ja salailu leimaavat tuota karmivaa ja alunperinkin leväperäisyydestä, huolimattomuudesta ja Neuvostoliiton harhaisesta kaikkivoipaisuuden käsityksestä johtunutta onnettomuutta sekä sen jälkiselvittelyä. 

Aivan tarinan alussa kuvataan räjähdys ja sen jälkeen näytetään, miten elämä jatkuu läheisessä Prypjatin kaupungissa aivan normaalisti. Erään Olgan kaksi palomieshuonetoveria saavat yöllä puhelinsoiton, ja lähtevät "sammuttamaan voimalassa syttynyttä tulipaloa". Olga ojentaa tovereitaan: "Toverit nyt arvaan! Tulipalo ei johdu meistä, vaan varmaan CIA tai kapitalistit kävivät sytyttämässä sen ihan vaan meitä härnätäkseen." (s. 22)

Seuraavana päivänä Olga lähtee koiransa Bobikin kanssa kävelylle ja kohtaa kummalliseen suojavarustukseen puhkeutuneen ystävänsä, joka yrittää selittää Neuvostoliittolaista järjestelmää järkähtämättömästi kannattavalle, puolueen johtajiin sokeasti uskovalle Olgalle, että nyt on todella vakavasta onnettomuudesta kyse. Olga ei suostu millään uskomaan ystäväänsä, vaan toistelee hänelle jo vauvasta asti syötettyä neuvostopropagandaa siitä, miten onnettomuutta ei vaan voi sattua ja voimalaitoksen johtaja kyllä pitäisi heidän puoliaan. Itseäni oikein ahdisti lukiessani, sillä en voinut olla vertaamatta tätä nyky-Venäjän tilanteeseen, jossa länsimaista tehdään roistoja ja Putinin sana on laki ja totuus. Ja toki niin kovin surulliselta tuntuu ajatella, että ydinonnettomuudesta selvinnyt Ukraina joutuu nykyään taistelemaan olemassaolostaan Venäjää vastaan.

Aivan yhtä surullista oli lukea ihmisten evakuoinnista ja siitä, kuinka heille uskoteltiin, että pääsevät palaamaan parin päivän kuluttua. Rakkaat lemmikit piti jättää suljetulle vyöhykkeelle, ja niin myös Bobik jäi eroon emännästään. Bobikin tosin käy lopulta hyvin, sillä se tapaa yhden alueelle jääneistä babuškan, joka ottaa sen hoiviinsa. Osan jäljelle jääneiden koirien kohtaloksi koituvat "siivouspartiot", mutta osa jatkaa elämäänsä lisääntyen villisti keskenään. Olijynyk selittää, miten luonnonvalinnan myötä tietyntyyppiset koirat ovat selvinneet suljetulla alueella paremmin, kuinka ne saavat nykyään ruokaa ja sen, miten niitä nykyään tutkitaan. 

Muisteluosuuksien kuvitus on väritykseltään ruskea-harmahtavaa, mikä erottaa menneisyyden tapahtumat tarinan nykyhetkestä. Siten lukijan on helppo seurata tapahtumien kulkua. Erityisesti ydinonnettomuutta kuvaavat tapahtumat ovat aika monimutkaisia, ja koska en tiedä ydinreaktoreiden toiminnasta valmiiksi mitään, tuntui hieman hankalalta pysyä niin sanotusti kärryillä siinä kohtaa tarinaa. Kirjan lopussa on laaja  viiteluettelo, jossa kirjailija kertoo kunkin kuvan taustoista ja faktoista. Jäin muun muassa pohtimaan alueelle jääneiden eläinten ja ihmisten kohtaloa sekä sitä, miten kauneutta löytyy paikoista, joista ei uskoisikaan ja kuinka luonto on sinnikästä. Kaiken kaikkiaan opin tästä sarjakuvakirjasta valtavasti, mutta monta asiaa jäi vielä mietityttämään. Se siis onnistuu herättämään lukijan tiedonhalun, mikä on loistava asia. Tämä kirja sopii sekä aikuislukijoille että nuorille. Uskon, että historiasta kiinnostuneet nuoret kuudesluokkalaisista ylöspäin voisivat hyvinkin lukea tämän. Toki on hyvä tuntea lapsi hyvin, ennen kun tarjoaa tätä luettavaksi. Aihe on hurja ja osa kuvista melko raakoja. Lisäksi Ukrainan nykyinen tilanne tulee varmasti monelle mieleen tätä lukiessa.

"Piikkilanka-aitojen sisällä on vanha reaktori, mutta älkää luulko, ettei Tšernobyl voisi olla leivissänne asti. On aika nähdä maailma sellaisena kuin se on. Postikorttimme ovat sekoittuneet yhteen ja ovat lopulta samoja." (s.93)

Koirakirjoja ahmimisikäisille

Olen omassa lapsuudessani ollut armoton heppahullu ja luin varmaan lähes kaikki kotikirjastoni hevoskirjat. Mieleen on jäänyt monia sarjoja, joihin kuuluvia kirjoja suorastaan "ahmin". Hevosten lisäksi pidin koirista, mutta en muista lukeneeni juurikaan koira-aiheisia lastenromaaneja, eikä koiraharrastusmaailma ole minulle entuudestaan kovin tuttua. Nyt sain Otavalta arvostelukappaleet peräti kahdesta lastenkirjasarjan uusimmasta osasta, joiden aiheena ovat koirat.

Olafin pentupäiväkirjat - Pitelemätön pitkäkorva on Helena Wariksen kirjoittama ja Mirjami Mannisen kuvittama 61-sivuinen kirja, jonka päähenkilö on Olaf-koira. Se on vielä pentu ja asuu eläinystäviensä kanssa maatilalla. Tässä uusimmassa kirjassa maatilalle muuttaa kaksi aasia, ja Olaf ja tilan muut lemmikit hieman jännittävät, miten aasit suhtautuvat heihin ja kuinka aaseihin pitäisi suhtautua. Olaf on kyllä varsin ystävällinen pentu ja yrittääkin heti tehdä aasien kanssa tuttavuutta. Kakki eläimet eivät kuitenkaan suhtaudu aaseihin yhtä varauksettomasti, ja kirjassa sivutaankin sitä, miksi uudet henkilöt aiheuttavat epäluuloa ja pelkoa. Aasien lisäksi tilalle on tullut muitakin asukkaita, sillä kanien häkissä käy kumma vilinä... Olaf ystävineen päättää selvittää, mikä kumma, pieni ja musta häkissä vilistää...

Olafin pentupäiväkirjat on merkitty "Luen itse -kirjoiksi", mutta mitään aivan kaikkein helppolukuisimpia kirjoja nämä eivät ole. Sanoisin, että hyvin lukevat tokaluokkalaiset ja kolmasluokkalaiset ovat varmasti otollisimmassa iässä lukemaan näitä. Tekstiä on enemmän kuin esimerkiksi Lukupalat tai Kirjakärpänen -sarjan kirjoissa. Mustavalkoisia kuvia on suunnilleen joka toisella sivulla. Kirjan juoni ei itsessään ole kovin jännittävä, mutta tarinan lomaan on kivasti kirjoitettu tietoa eläinten käyttäytymisestä, ja eläinrakkaita lapsia nämä varmasti voivat kiinnostaa. Pitelemätön pitkäkorva on sarjan viides osa.

Toinen saamani kirja on Tassutrio -sarjan päätösosa Koirasankari. Tassutrioon kuuluu kolme tyttöä, Allu Christa ja Erika sekä heidän kissansa ja koiransa. Kirjassa seurataan tyttöjen ja heidän lemmikkiensä menestymistä erilaisissa koiraharrastuslajeissa. Kirjailija Helena Meripaasi selvästi tuntee koirat, niiden kouluttamisen ja niiden kanssa harrastamisen, mikä näkyy kautta linjan tässä kirjassa. Kun esimerkiksi Erika ei onnistu koiransa kanssa rallytoko-kisoissa, hän sättii itseään siitä, että ei keskittynyt ja sai koiransakin jännittämään.

Christan kotiin tulee hoitoon hänen setänsä jättisuuri berninpaimenkoira, jota koko perhe aluksi soimaa laiskaksi ja haisevaksi, mutta sitten käykin ilmi, että setä ei ole osannut hoitaa sitä oikein ja se kärsii liikalihavuudesta ja allergiasta. Christa päättää hoitaa koiran kuntoon ystäviensä avulla. 

Allun koira on pieni ja pippurinen, mutta taitavaksi oppinut Kirppu, jonka kanssa Allu tahtoisi harrastaa hakutreenejä, mutta kirppu ei ole siihen oikean rotuinen. Niinpä Allu keksii rallytokon ja Kirppu osoittautuu siinä varsin lahjakkaaksi. Lisäksi Kirppu tulee tarinan lopussa osoittamaan, että pieni koira pystyy suuriin tekoihin.

Tässä sarjassa pääosassa ovat koirat, eikä ihmissudekuvioille ainakaan viimeisessä osassa ole kovin paljon sijaa. Christan perheen asioita avataan sen verran, että lukija alkaa helposti osottaa hieman syvällisempää paneutumista niihin. Erika puolestaan jännittää kautta koko kirjan muutaman ikävän entisen harrastuskaverinsa ja koiransa kasvattajan käytöstä, mutta ymmärtää lopussa, ettei heistä kannata välittää. Toisaalta tämä kirja on vain reilu 100-sivuinen, eli koirien ja niiden kanssa harrastamisen ollessa pääosassa, kovin syvällisiin ihmissuhdekuvioiden setvimisiin ei luultavasti siksikään päästä. 

Sanoisin, että tämä kirja sopii hyvin noin 3.-5-luokkalaisille eläimistä kiinnostuneille lukijoille. Sarjan lukeminen kannattaa kyllä aloittaa aivan alusta ja edetä järjestyksessä. Tassutrio-kirjoja on ilmestynyt yhteensä kuusi, ja harmittelen, että sarja päättyy Koirasankariin, sillä aivan yllätyin, kuinka tämä tempaisi minut mukaansa.

Leijonankesyttäjä vanhempien riitojen välissä

Katriina Rosavaaran (teksti) ja Silja-Maria Wihersaaren (kuv.) onnistuneen yhteistyön tuloksena on syntynyt kuvakirja Leijonankesyttäjä (WSOY 2022, saatu kustantajalta), joka käsittelee vanhempien riitelemistä ja sitä, miten se vaikuttaa lapseen. Tässä kirjassa lapsi joutuu myös toimimaan aikuisten välissä eräänlaisena erotuomarina - tai pikemminkin hän tuntee olevansa leijonankesyttäjä.

Kirja alkaa jännittävästi sirkusteltassa, jossa alkaa lahden hurjan leijonan esitys. Leijonat ovat vihaisia ja karjuvat toisilleen:

-Rrrääääyhh! Sinä et taaskaan ajattele muita kuin itseäsi!

-Murrrrrrrr! Myääääär! Ja sinä et ajattele yhtään mitään!

Yleisö on kauhuissaan, mutta sitten kahden tappelevan leijonan keskelle hyppää rohkea leijonankesyttäjä Pipsa Hurjisto. Hän karjaisee leijonat hiljaiseksi ja esittelee sitten, kuinka kilttejä leijonat oikeasti ovat,

-Paitsi tietysti, jos sillä on nälkä tai kännykkä hukassa, niin silloin varmaan harmittaisi, hän jatkaa ja silittää leijonan paksua harjaa.

Tarinassa seurataan, kuinka Pipsa, joka on pienestä taaperosta asti toiminut leijonankesyttäjänä, hoitaa niitä ja muun muassa huolehtii, että ne menevät ajoissa nukkumaan, syövät myös pahaa ruokaa ja noudattavat ruutuaikoja.

Wihersaaren kuvitus on oikein viehättävää, ja pitkänaamaiset leijonat lakattuine kynsineen ovat erityisen sympaattisia. 

Sitten käykin niin kurjasti, että Pipsa Hurjistolta lähtee ääni juuri, kun hänen pitäisi mennä taas estradille erottamaan karjuvat leijonat toisistaan. Pipsa käy lääkärissä ja saa kolme päivää sairaslomaa. Leijonille Pipsa tunnustaa, ettei enää tahdo toimia leijonankesyttäjänä. Niinpä Pipsa ja leijonat päättävät muuttaa vapaiden villieläinten kotiin.

He pakkaavat tavaransa, ja Pipsa kirjoittaa vanhemmilleen heippakirjeen. Kun hän on toimittamassa sitä äidille ja isällä, häntä kohtaa olohuoneessa tuttu näky. Toisilleen kiukkuiset äiti ja isä karjuvat kuin kaksi leijonaa.

-Sinä et taaskaan ajattele muita kuin itseäsi, äiti huutaa.

-Ja sinä et ajattele yhtään mitään! isi karjuu takaisin.

Epätoivoinen ja vanhempiensa vihaa pelkäävä Pipsa tuntee, kuinka hän ei saa sanottua sanaakaan, vaikka tahtoisi. Kun vanhemmat sitten lukevat Pipsan kirjeen, he hoksaavat, että Pipsa tahtoo muuttaa pois, koska vanhemmat riitelevät niin paljon. Silloin Pipsa saa äänensä takaisin ja komentaa tomerasti vanhempia lopettamaan riitelyn, ottamaan lomaa ja olemaan hänen kanssaan. Tämä kuvakirja päättyy onnellisesti, kun vanhemmat pyytävät anteeksi tappelemistaan, lupaavat, etteivät enää riitele ja lähtevät Pipsan ja tämän pehmoleluleijonien Sulon ja Jalon kanssa mökkilomalle.

Kirjan teema on iso ja tärkeä, mutta sitä käsitellään niin, ettei lukukokemus ole raskas. Itseasiassa viisi- ja seitsemänvuotiaita lapsiani nauratti ääneen monessa kohtaa tarinaa. Onnellinen loppu takaa hyvän mielen ja toisaalta osoittaa, että kannattaa sanoa ääneen, mikä mieltä painaa, vaikka se pelottaisi. Aikuislukija varmasti näkee tässä useamman tason kuin lapsi, ja osa saattaa tuntea pienen piston omatunnossaan miettiessään, onko itse käyttäytynyt Pipsan vanhempien tavoin. Nämä nimittäin kertovat Pipsalle, etteivät ymmärtäneet tämän kuuntelevan heidän riitelyään tai sitä, miten pelottavalta se Pipsasta tuntuu. Lisäksi aikuinen tietysti ymmärtää vihjeet tarinan takana: Pipsan vanhemmat ovat tainneet riidellä rajusti jo vuosikausia, kun Pipsa on joutunut toimimaan "leijonankesyttäjä" taaperosta asti. Aikuislukija toki tajuaa myös sen, ettei tällaisen riitelyn pohjalta noin vain aina ponnisteta yhteiseen sovintoon, aurinkoisiin mökkilomapäiviin ja yhteisymmärrykseen. Voisihan tarina loppua niinkin, että todettaisiin, että leijonat eivät enää voi asua samassa osoitteessa, vaan joutuvat muuttamaan eri sirkuksiin.