Jännittävä taskulamppuseikkailu: Meren syvyyksiin




"Näkemiin pintavedet! Tutkimusalus Langusti lähtee ensimmäiselle matkalleen! Tutkimme meren kartoittamattomat syvyydet: sen aarteet, oudot eläimet ja salaisuudet. Aiomme tuoda pintaan jotain sellaista, mitä kukaan ei ole ennen nähnyt." 

Näin houkuttelevin sanoin alkaa Rinna Saramäen kirjoittama ja Sami Saramäen kuvittama kuvakirja Meren syvyyskiin (WSOY 2018, arvostelukappale), jossa seurataan Langusti-nimisen tutkimusaluksen ja sen miehistön huimaa matkaa meren kaikkein syvimpiin osiin, joihin kukaan ihminen ei ole aiemmin mennyt. Itse asiassa Langustinkaan ei ole tarkoitus lähteä tutkimaan aivan niin syviä vesiä, mutta alus joutuu kesken laskeutumisensa onnettomuuteen, kun sen syvyysperäsin juuttuu jumiin. Niinpä Langusti alkaa holtittomasti vajota.

Rinna ja Sami Saramäki: Meren syvyyksiin (WSOY 2018)

Langusti miehistöineen uppoaa syvemmälle ja syvemmälle, ja vaikka hätä on suuri, eivät miehistön jäsenet (ja lukija) voi olla ihastelematta vastaan tulevia upeita vedenalaisia maisemia ja toinen toistaan kiinnostavampia vedeneläviä. Niiden lisäksi Langusti ohittaa muun muassa uponneita hylkyjä, ällöttävän jätepyörteen ja jopa uponneen kaupungin rauniot. ("Atlantis!", huudahti vanhin lapsistani tässä kohtaa kirjaa.)

Surullin kuva jätepyörteestä
Rinna ja Sami Saramäki: Meren syvyyksiin (WSOY 2018)

Lopulta alus saavuttaa pohjan huimassa 8500 metrin syvyydessä. Miehistö saa huomata, että jopa noin käsittämättömän syvällä elää kokonaisia ekosysteemejä, ja eliöillä on kiinnostavia keinoja selvitä auringonvalottomassa maailmassa. Ymmärrettävästi miehistön jäsenet ovat samaan aikaan ihastuksissaan ja huolissaan, sillä heidän pitää keksiä keino, jolla he pääsisivät takaisin pintaan ennen kuin on liian myöhäistä.... Onneksi he keksivät uhkarohkean ratkaisun, joka kaikeksi onneksi toimii, ja niin alus miehistöineen selviää tukalasta paikasta.

Meren syvyyksiin on kirjoitettu seikkailutarinan muotoon, mutta se sisältää paljon oikeaa tietoa valtameristä ja niiden ekosysteemeistä. Kirja on helppolukuinen ja seikkailuista kiinnostuneiden lasten mieleen. Saramäet ovat tehneet mielenkiintoisen valinnan kerronnan suhteen, sillä tarina etenee lyhyiden puheenvuorojen kautta. Jokaisen kappaleen alussa on kerrottu syvyys metreinä ja miehistön tunnelma emojien avulla. Erityisen jännittäväksi ja todentuntuiseksi seikkailun tekee se, että lukija voi valaista kirjan sivuja niiden takaa taskulapulla, ja silmien eteen paljastuu muun muassa huikeita vedeneläimiä kuin tutkimusaluksen valokeilassa ikään.

Rinna ja Sami Saramäki: Meren syvyyksiin (WSOY 2018)

Tämä kirja oli kuusivuotiaan lapseni mielestä niin hieno, että veimme hänen päiväkotikaverilleen synttärilahjaksi saman kirjan ja oman taskulampun. Ja eilen olin ekaluokkalaisten oppilaideni kanssa kirjastolla kirjavinkkauksessa, jossa tämä kirja herätti heti useamman lapsen kiinnostuksen. Kirjasta tuli lähes tappelu, kun kolme lasta olisi halunnut lainata sen samaan aikaan. Konsepti siis selvästi kiinnostaa noin 5 - 7-vuotiaita lapsia. Nelivuotiaani sen sijaan piti kirjaa hieman tylsähkönä, ehkä erikoisen kerrontatavan vuoksi.

Millainen oli Helsingin Kirjamessujen uusi lastenalue?

Pari viikkoa sitten oli yksi kirjavuoden kohokohdista, kun Helsingissä pidettiin kirjamessut. Itse olin mukana perjantaista sunnuntaihin ja viihdyin erityisesti uudistetulla lastenalueella. Se oli tänä vuonna mukavan iso ja yhtenäinen, selkeä ja viihtyisä. Aivan mahtavaa, että lapsikävijöihin oli panostettu aikaisempia vuosia enemmän!

Kuvasin ja koostin teille videon, jolla muun muassa muutama tuttu hahmo ja kirjantekijä kertoo oman mielipiteensä alueesta. Käyhän kurkkaamassa videolta, miltä uudistetulla lastenalueella näyttää, ketkä kirjoista tutut suosikkihahmot lapsia viihdyttivät ja millaista ohjelmaa lapsille oli tarjolla!

Video löytyy kirjabloggaajien, -tubettajien, -twiittaajien ja -grammaajien uudelle, yhteiselle kanavalta eli Kirjakultilta.


Lastenkirja Minna Canthin uskomattomasta elämästä ja vaikuttavista teoista

Miinu, Minna eli Minna Canth on toistaiseksi ainoa suomalaisnainen, joka on saanut oman liputuspäivän. Minna teki elinaikanaan tinkimätöntä työtä tasa-arvoisan yhteiskunnan puolesta, puhui suoraan mitä ajatteli, kirjoitti kirjoja ja näytelmiä, hoiti miehensä kuoltua sekä kodin, lapset että perustamansa lankakaupan, tahtoi parantaa köyhien asemaa ja kannatti tyttöjen ja naisten yhtäläistä oikeutta koulutukseen. Minna Canth 175 vuotta -juhlavuosi alkoi 19.3.2018, ja juhlinta jatkuu keväälle 2019 asti. Ei siis ihme, että Minnasta kertovia kirjoja on ilmestynyt tänä vuonna ja ilmestyy ensi vuodenkin puolella sekä lapsille että aikusille.



Kirjailija Leena Virtanen ja kuvittaja-kirjailija Sanna Pelliccioni ovat tehneet tänä vuonna julkaistun kuvakirjan Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (Teos 2018, arvostelukappale), joka kertoo Tampereella vuonna 1844 syntyneestä Minna Canthista ja esittelee paitsi hänen tekojaan ja elämäänsä myös kertoo paljon Minnasta henkilönä. Kirjasta on tehty kuvakirja, joka alkaa vuodesta 1888, Kuopion kaupungista, talosta, jonka salongissa istuu nainen varhain aamulla mielipuuhassaan, eli kirjoittamassa. Lukijalle esitetään kysymys: Kuka on tämä toimeliaan näköinen nainen, jolla on pyöreät ystävälliset kasvot? Siitä lähdetään kerimään auki Minnan elämäntarinaa tarinallisessa, mutta hyvin tietopainotteisessa muodossa. Aivan ihastuttavia ovat Minnan omista teksteistä otetut sitaatit, jotka kertovat lukijalle jotain Minnan persoonasta ja tuovat Minnan oman äänen kuuluvaksi.

Leena Virtanen ja Sanna Pelliccioni:
Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
(Teos 2018)

Minna esittäytyy lukijoille tinkimättömänä ja oikeudenmukaisena naisena, joka ei epäile puhua suoraan ja puolustaa oikeaksi katsomiaan asioita. Hän tahtoi muuttaa maailmaa ja teki todella paljon työtä sen eteen. Sen lisäksi Minna rakasti seurustelua erilaisten ihmisten kanssa, kutsui ystäviä salonkiinsa keskustelemaan ja pelaamaan korttia.

Minna oli siitä onnekas 1800-luvulla elänyt nainen, että hän syntyi kotiin, jossa Minnan eli Miinun isä kannusti tytärtään opintojen pariin yhtä lailla kuin poikia - mikä ei todellakaan ollut tyypillistä tuona aikana. Minna tuli hyväosaisesta perheestä, mutta näki paljon köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ja päätti tehdä asialle jotain. Kasvettuaan hän opiskeli Jyväskylässä ja tapasi siellä myös tulevan aviomiehensä, jonka sitten menetti tämän menehdyttyä Minnan odottaessa pariskunnan seitsemättä lasta. Vaikka Minna oli surun murtama, hän ei lannistunut tai lakannut tekemästä työtä sekä kotona että kodin ulkopuolella paremman yhteiskunnan hyväksi.

Leena Virtanen ja Sanna Pelliccioni: 
Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
(Teos 2018)

Minna Canth on nainen, jonka nimen me kaikki varmasti olemme kuulleet, sillä tosiaan, liputetaanhan 19.3. Minna Canthin ja tasa-arvon kunniaksi. Kuitenkaan kovin moni ei ehkä ymmärrä, mikä merkitys Minnalla on ollut köyhien ja naisten aseman parantamisessa tai kuinka hyvä esimerkki Minna on kaikille meille vielä tänäkin päivänä. Minna ei pelannyt sanoa ääneen mielipiteitään aikana, jona niitä pidetttiin monesti esivallan vastustamisena, ennenkuulumattomina ja jopa hulluina - tai jos pelkäsikin, teki niin silti!

Välillä arvostelut ajoivat Minnankin epätoivoon.
Leena Virtanen ja Sanna Pelliccioni: 

Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
(Teos 2018)


Keskustelin kirjan kuvittajan Sanna Pelliccionin kanssa kirjasta Helsingin Kirjamessuilla perjantaina 26.10., ja Sanna kertoi havainneensa, että esimerkiksi opettajat viettäisivät kouluissa Minna Canthin päivää kovin mielellään, mutta eivät välttämättä tiedä, miten. Siksi Pelliccioni ja kirjan toinen tekijä Leena Virtanen halusivat tehdä kirjan loppuun pienen juhlaohjeen tai vinkkilistan, jonka ympärille Minna Canthin päivän viettoa voisi kodeissa ja kouluissa rakentaa. Löytyypä kirjan takaa myös Minna Canthin kahvikakun reseptikin!

Pelliccioni kertoi myös, että he halusivat alunperin tehdä radikaalin ratkaisun ja suunnata kirjan kouluikäisille lapsille ja jopa yläkouluikäisille nuorille. Suunnitelma muuttui hieman matkalla, mutta silti kirjan kohderyhmää ovat selkeästi isommat lapset eskari-ikäisistä ylöspäin. Luin itse tämän kirjan oman kuusivuotiaan eskarilaiseni kanssa, eikä hän selvästikään vielä ymmärtänyt kaikkea, mutta sai kyllä kiinni siitä, että Minna oli nainen, joka puolusti niitä, joilla asiat eivät vielä olleet hyvin. Keskustelimme tasa-arvosta ja vähän historiasta. Lapsi mietti ensin, että kirja on hieman tylsä, sillä onhan Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot hieman erilainen, tietokirjamainen kuvakirja. Lopulta lapsi kuitenkin spontaanisti totesi: "Kyllä tämä on kiva kirja."

Sanna Pelliccioni Helsingin Kirjamessuilla vetämässä Kuvittajat Ry:n pisteellä työpajaa

Minä itse voisin hyvin kuvitella lukevani tämän koulussa ihan hyvin vielä vaikka viides- ja kuudesluokkalaisillekin. Eri-ikäiset ymmärtävät kirjasta eri asioita, ja isompien lasten kanssa tämä kuvakirja voisi toimia lähtökohtana tunneilla, joiden teemana olisvat esimerkiksi tasa-arvo ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot on ensimmäinen osa Suomen supernaisia -kirjasarjaa, ja jäänkin kiinnostuneena odottamaan, kenen naisen elämän Pelliccioni ja Virtanen tiivistävät kuvakirjan väliin seuraavaksi.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Yksi kotimaisista suosikkifantasiakirjailijoistani on ehdottomasti Maria Turtschaninoff, joka on luonut uskomattoman hienon fantasiamaailman historioineen, kansoineen ja kulttuureineen ja joka osa kirjoittaa kauniisti, mutta turhaan kielellä kikkailematta. Turtschaninoffin kirjat on suomentanut Marja Kyrö, ja ilman muuta myös hänen käännöstyönsä näiden huikeiden fantasikirjojen parissa ansaitsee kiitoksen. Uusin Turtschaninoffin kirjoittama romaani on kolmas osa Punaisen luostarin kronikoita ja nimeltään Maresin voima (Tammi 2018, arvostelukappale kustantajalta). Tämä uusin kirja jatkaa ensimmäisestä osasta tutun Maresin tarinaa ja sivuaa myös kummassakin edellisessä kirjassa tutuksi tulleen Punaisen luostarin elämää.



Maresin voima on itseasiassa kirjekokoelma Maresin Punaiseen luostariin lähettämistä kirjeistä, joissa hän kertoo elämästään vanhassa kotimaassaan Rovasissa. Maresi on nimittäin jättänyt Punaisen luostarin ja sen sisaret taakseen ja palannut kotimaahansa opettaakseen tyttöjä lukemaan. Hän haluaa tarjota heille tietoa, oppia ja mahdollisuuden nähdä elämässään muitakin vaihtoehtoja kuin oppimattoman kotiäidin elämän.

Elämä Maresin kotikylässä on kovaa ja huolien täyttämää. Ihmiset viljelevät maata ja yrittävät selvitä emämaan kuninkaan ja hänen käskynhaltijanaan toimivan Nadórin asettamista ankarista veroista. Nälkätalvet ja ankara verotus aiheuttavat nälänhätää, ja ihmisiä on joutunut jättämään kotinsa ja jopa menehtynyt huonon toimeentulon takia. Maresi kärsii suuresti myös yksinäisyydestä ja tunteesta, ettei kuulu enää joukkoon. Jopa hänen oma äitinsä tuntuu vierastavan tytärtään, eikä kukaan halua lähettää lapsiaan Maresin kouluun.

Kaikkien muiden tavoin Maresikin alkaa nopeasti pelätä ankaria veroja kantavaa Nadória ja tämän julmia sotilaita. Hän joutuu todistamaan, miten eräs hänen rakkaista lapsuudenystävistään raiskataan ja kuinka sotilaat ovat vähällä ajaa hänen koko kyläyhteisönsä taivasalle. Näiden kärsimysten rinnalla Maresin haaveet koulutalon pystyttämisestä alkavat tuntua turhilta ja hän kokee siitä varsin suurta syyllisyyttä. Voi olla, että koko hanke jäisikin vain aikomuksesi, jos eräs vähäpuheinen puunkaataja ei sitkeästi toimisi Maresin suunnitelmien puolustajana ja hänen hiljaisena tukijanaan.

Kuukausien kuluessa Maresi oppii hiljalleen taas ymmärtämään oman voimansa, Jumalattaren voiman ja oman merkityksensä tuon voiman kanavoijana. Hän tutustuu Jumalattaren kaikkiin ilmenemismuotoihin - myös Neitoon ja Äitiin, vaikka on aiemmin ajatellut olevansa vain Akan oma. Maresi kasvaa ja ymmärtää, ettei ainoa tärkeä oppi ole saavutettavissa vain Punaisessa luostarissa eivätkä kaikki miehet ole sellaisia raakalaisia kuin hän on oppinut Punaisessa luostarissa uskomaan. Maresi käsittää tarvitsevansa koko kansansa apua lopullisessa taistelussa, jossa Rovasin ihmiset nousevat Maresin esimerkin turvin Nadória vastaan.

Kaikesta tästä Maresi siis kirjoittaa Punaiseen luostariin jääneille ystävilleen ja opettajilleen. Maresin voima onkin paitsi kertomus Rovasin vapautumisesta myös nuoren tytön kasvutarina, jossa Maresin aluksi niin mustavalkoiseen maailmankuvaan tulee uusia sävyjä. Hän kirjoittaa itsekin olleensa hölmö ja tietämätön esimerkiksi väheksyessään oman äitinsä tietoja, vaikka oppiakin on niin monenlaista ja äidillä paljon hiljaista viisautta. Ehkä suurimman oivalluksensa Maresi kokee ymmärtäessään, että koulutuksen ja tiedon tulee kuulua kaikille ihmisen sukupuoleen katsomatta. Rovasissa miehet ja naiset ovat hyvin tasa-arvoisia, vaikka työnjako onkin aika perinteinen.

Perinteinen on myös se sana, jolla kuvailisin Maresin voimaa fantasiakirjana. Se ei suinkaan ole huono asia, sillä ei perinteissä ja perinteikkyydessä ole mielestäni mitään huonoa. Tarkoitan sillä sitä, kirjassa on aika paljon perinteiseen fantasiakirjallisuuteen kuuuluvia elementtejä. Esimerkiksi Maresin elämä talonpoikaisyhteisössä tuntuu hyvin tutulta, jotenkin keskiaikaiselta. Tuttua on myös asetelma, jossa yhtä kansaa tai kylää sorretaan ja sankarin/ sankarittaren täytyy nousta puolustamaan heikompien oikeuksia, vaikkei aluksi sitä uskaltaisikaan tehdä. Myös rakkauden ja itsensä löytäminen kuuluvat fantasiakirjallisuuteen. Kuitenkin totean edelleen, että pidän perinteisestä fantasiakirjallisuudesta ja ehdottomasti pidän fantasiakirjallisuudesta, jossa sankarin rooli on naispuolisella päähenkilöllä mutta jossa tämä tarvitsee myös muiden apua kuten on laita Maresin voiman kohdalla.

Kirjan parhaita kohtia olivatkin ne (hieman mahtipontiset) kohdat, jossa koko kansa teki työtä yhdessä, tuki Maresia sekä fyysisesti että henkisesti. Maresin ja toisaalta myös kaikkien ihmisten yhteinen voima suorastaan tihkui noilta sivuilta ja sai silmäkulmani kostumaan ja ihokarvat nousemaan pystyyn. Aivan yhtä huima lukukokemus tämä e kuitenkaan mielestäni ollut kuin eräät Turtschaninoffin aiemmista romaaneista, mutta etenkin kirjan puolivälin jälkeen minun oli vaikea laskea kirjaa käsistäni ja lopettaa lukemista esimerkiksi ruuanlaiton tai ulkoilujen ajaksi. Olenkin hyvilläni, sillä uskon ja toivon, että Turtschaninoff jatkaa kirjoittamista tämän luomansa maailman kansoista ja ihmisistä, ja esimerkiksi Maresin äidin aiemmat elämän vaiheet jäivät salaisuuksiksi, joista lukisin mieluusti lisää...

Mielikuvitusleikkejä lastenkirjassa (Siri ja erämaan kutsu)

Leea Simolan kuvittamat ja kirjoittamat Siristä ja Siinasta kertovat lastenkirjat ja -tarinat ovat olleet perheemme lasten mieleen (kts. täältä ja täältä), joten en yllättynyt, kun he ilahtuivat kovasti saatuaan postista Myllylahdelta yllätyspaketin, josta paljastui uusin Siri-kirja. Siri ja erämaan kutsu (Myllylahti 2018) jatkaa samalla riemastuttavalla mielikuvitusleikkilinjalla, joka oli minun mieleeni jo ensimmäisen kirjan kohdalla.



Tässä uusimmassa kirjassa siskokset Siri ja Siina ovat saaneet vanhemmiltaan luvan yöpyä kotipihalla teltassa. Retkeä varten pitää pakata valtava määrä tavaraa - ainakin ruokaa esimerkiksi iltapaltarvikkeet, aamupalatarvikkeet, eväät, varaeväät, salaeväät, yöeväät... Meidän lapsemme muuten tykkäävät näistä Siri-kirjoille ominaisista kiellellä hulluttelevista listoista! 

Leea Simola: Siri ja erämaan kutsu (Myllylahti 2018)

Tyttöjen mielikuvituksessa kotipiha muuttuu suureksi erämaaksi, kahluuallas erämaajärveksi ja perheen Nakki-koira suureksi mustaksi karhuksi. Kirjaa lukevien lasten on helppo päästä osaksi tyttöjen leikkiä, sillä Simola kirjoittaa hauskasti ja noh, leikkisästi:

- Eväitä täytyy säästää, kun nää olisi nyt eksyneitä, Siina sanoo. - Joo, vaikka että nää olisi ihan keskellä erämaata eikä löytäisi tietä kotiin! Pitää pärjätä luonnon antimilla! minä sanon.

Leea Simola: Siri ja erämaan kutsu (Myllylahti 2018)
Erämaaelämä ei tietenkään olisi kunnon erämaaelämää ilman villieläinten kohtaamisia, ja tytötkin joutuvat villisikojen piirittämiksi. Onneksi he ovat aiemmin päivällä tehneet pedonkarkotuslientä, jonka punasilmäiset pedot ahmivat suihinsa ja jättävät lopulta urheat eränkävijäsiskokset sekä heidän lemmiksinä rauhaan. 

Leea Simola: Siri ja erämaan kutsu (Myllylahti 2018)

Tämä kohta on kuvakirjassa aika jännittävä, sillä villisiat näyttävät hurjilta ja tilanne vaikuttaa aika aidolta. Kaikki päättyy kuitenkin hyvin, ja retkeilijät saavat ihailla öistä metsää ja Peräerämaan takana nousevaa kuuta.

Leea Simola: Siri ja erämaan kutsu (Myllylahti 2018)

Suuret odotukset Kirjamessujen lastenalueen suhteen (sis. Kirjamessulippuarvonta)

Helsingin Kirjamessut kertoo kehittäneensä yhdessä lastenkulttuuritoimijoiden kanssa lasten aluetta viihtyisämmäksi, toiminnallisemmaksi ja lapsilähtöisemmäksi, mikä tietysti ilahduttaa minua ja varmasti muita lastenkirjallisuuden parissa työskenteleviä, lasten vanhempia, opettajia ja erityisesti lapsia itsejään hyvin suuresti. Viime messujen jälkeen moni kritisoi lasten aluetta epäviihtyisäksi ja toimimattomatksi (lue oma juttuni täältä), joten odotukset tämän uudistuksen jälkeen ovat nyt korkealla!



Lasten aluetta suunniteltaessa on nyt huomioitu erityisesti lasten viihtyminen, sinne on tuotu Skidi-kirjastobussi, kuvittajien Lehtima, Muumi-mökki, Kirjakiska ja Mehukiska. Bussissa voi hankkia oman kirjastokortin ja tutustua kirjastopalveluihin. Bussin ulkopuolella puolestaan pääsee lukemaan kirjoja vaikkapa lukutableteilta. Kuvittajat Ry:n ylläpitämässä lehtimajassa kävijät saavat ihastella lastenkirjakuvituksia ja tekemään omaa taidetta. Muumi-mökissä järjestetään satutunteja ja väritystehtäviä.

Lasten alueen lavoilla on paljon lapsille suunnattuja esityksiä sekä osallistavaa ja toiminnalllista ohjelmaa. Lastenkirjallisuuskeskustelut ja lastenkirjailijoiden haastattelut ovat nyt muilla lavoilla. Kumpulaksi ja Toukolaksi nimetyillä lavoilla esiintyvät muun muassa Muumit, Tanhupallo, Kikattava Kakkiainen ja Ti-ti Nalle. Myös Pikku Kakkonen on mukana messuilla samoin lukukoira Börje. Lastenalueen ohjelman voit katsoa vaikka tästä linkistä. Koko messujen ohjelman näet täältä.

Lastenkirjakeskusteluista odotan itse eniten seuraavia:

Torstai:

  • Tämä on kirja meistä - yhteiskunnallisesti kantaa ottava lastenkrijallisuus (klo 11.30-12.00 Toukola)


Perjantai:

  • Tiedetori: Tietokirjavinkkejä nuorille ja opetukseen (klo 10.30-11.00 Kumpula)
  • Lukemaan opetteleminen - Miten herättää lukuinto? (11.00-11.30 Töölö)
  • Lasten oikeudet lastenkirjallisuudessa (klo 15.-15.30 Hakaniemi)
  • Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa (18.30-19.00 Kallio)

Lauantai:
  • Saari (11.00-11.30 Kallio)
  • Suomalaisten tyttöjen sankaritarinoita (11.30-12.00 Senaatintori)
  • Tunnetaidot perheessä ( 14.30-15.00 Esplanadi)
  • Miten kasvattaa tulevaisuuden lapsi (15.30-16.00 Esplanadi)
  • Lasten ilmastokeskustelu (17.00-17.30 Hakaniemi)

Sunnuntai:

  • Minä Mauri Kunnas (10.30-11.00 Senaatintori)
  • Tuhatkuolevan kirous (13.30-14.00 Kallio)
  • Elias (14.00-14.30 Kallio)

Näiden lisäksi tarjolla on vaikka kuinka monta kivaa ohjelmanumeroa, haastattelua ja keskustelua, joihin olisi tarkoitus ehtiä. Voipi olla, että ylläolevistakin jotain jää näkemättä, mutta onhan se hyvä olla tavoitteita, eikö?

Nyt voit voittaa yhden lipun Helsingissä 25.10.-28.10.2018 järjestettäville Kirjamessuille. Olet mukana arvonnassa, kun kerrot kommentoimalla tähän postaukseen tai blogin Facebookin arvontapostaukseen, mitä odotat eniten Helsingin Kirjamessuilta.  Suoritan arvonnan kaikkien 22.10.18 klo 23.50 vastanneiden kesken.

Jännittävää lastenkirja luettavaksi syyslomalla: Ruusun salaisuus

Olen aiemmin kirjoittanut Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjoista, joista perheemme nyt eskari-ikäinen esikoinen pitää kovasti. Nämä kirjat kuuluvat myös noin 8 - 10-vuotiaiden koululaisten mielilukemisen joukkoon. Olen kuitenkin kuullut myös toiveita, että Widmark voisi kirjoittaa hieman jännittävämpiä kirjoja, ja nyt tuohon toiveeseen on tullut erittäin hieno vastaus! Widmark on nimitääin kirjoittanut uuden, historiallisen lastenromaanin, jossa arvoitus on isompi ja jännittävämpi ja josta ei puutu vauhtia eikä vaaraakaan!



Tämä lastenromaani on nimeltään Ruusun salaisuus (Tammi 2018, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag 2017, arvostelukpl.) ja sen on suomentanut Lasse-Maija -kirjatkin suomentanut Outi Menna. Ruusun salaisuudessa tarina ajoittuu vuoteen 1918 ja sen päähenkilö on nuori Stefan. Pojan äiti on tehnyt hijattain itsemurhan, vaikka tämä oli eläessään vaikuttanut iloiselta ja onnelliselta. Stefan tai hänen isänsä eivät voi käsittää, miksi arvostettuna insinöörinä työskentelevä äiti päätyi sellaiseen ratkaisuun.

Martin Widmark & Ola Sjogäng: Ruusun salaisuus (Tammi 2018)

Stefan saa salaperäiseltä henkilöltä lahjaksi suurennuslasin ja löytää äitinsä lähettämiä kirjeitä, joista paljastuu ruusuun kätketty, huolestuttava salaisuus. Stefan ymmärtää aika pian, että äidin itsemurha ei taidakaan olla itsemurha, ja tämän kuolemaan liittyy rikos, jota poika alkaa selvittää. Äidin kirjeisiin ja viesteihin sisältyy aina uusi vihje, jonka vain hänelle läheiset ihmiset osaavat ratkaista. Vihjeet kuljettavat Stefania Tukholmassa tutuille paikoille, ja etsintäretki vihjeineen ja arvoituksineen muistuttaa hieman Dan Brownin kirjoittamaa Da Vinci -koodin mysteeriä. Kun Stefanille alkaa valjeta, millaisen rikoksen peittelemiseksi hänen äitinsä on surmattu, hän tajuaa kauhukseen, että äidin murhaaja on nyt myös hänen itsensä jäljillä. Aikaa ei siis ole hukattavana, vaan Stefanin täytyy kiireesti löytää loputkin vihjeet ja toimittaa todisteet poliisille ennen kuin on liian myöhäistä.

Ruusun salaisuuden mysteeri on siis oikeasti aika hurja, mutta Widmark osaa kirjoittaa niin, että tämä kirja soveltuu alakouluikäisille lapsille. Ei varmatsi ole helppoa kirjoittaa uskottavaa dekkaria, joka soveltuu kohtalaisen nuorille lukijoille mutta joka ei ole liian pliisu.

Martin Widmark & Ola Sjogäng: Ruusun salaisuus (Tammi 2018)

Kirjan toinen tekijä Ola Skogäng on kuvittanut teoksen, ja hänen kuvansa ovatkin erittäin tärkeässä roolissa. Widmarkilla ja Skogängillä on selvästi ollut tarkoitus kirjoittaa kirja, jossa tarina etenee yhtä lailla tekstin kuin kuvien ja puhekuplien kautta. Paikoin Ruusun salaisuus muistuttaakin jopa sarjakuvaromaania.

Toivottavasti Ruusun salaisuus saa jatkoa pian ja toivottavasti vanhemmat ja opettajat hoksaavat tarjota tätä luettavaksi etenkin niille alakoululaisille, joiden on vaikea löytää kiinnostavaa luettavaa. Kirjan rakenne tekee Ruusun salaisuudesta helppolukuisen romaanin myös heille, jotka eivät jaksa lukea kovin pitkiä tekstejä. Kannattaa kuitenkin huomioida, että jollekin äidin kuolema voi olla rankka aihe, eli miettiä, kenelle kirja sopii.

Sydänhengitystä: Nuortenkirja kipeästä aiheesta eli vahinkoraskaudesta

Anu Holopainen on suomalainen nuortenkirjailija, jonka edellinen romaani Ihon alaiset (Karisto 2015) herätti ilmestymisaikanaan keskustelua kirjablogeissa, sillä sen aihe on hurja: kirjassa kuvataan tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa kauneusleikkauksissa käyminen nuorella iällä on sääntö, ei poikkeus (lue lisää esim. Yöpöydän kirjat -blogista).

Kannen kuva voisi mielestäni olla parempi kuin tälläinen
kuvapankista otetun näköinen otos.

Holopaisen uusin nuortenkirja Sydänhengitystä (Karisto 2018, arvostelukappale kustantajalta) on realistinen nuortenromaani, jonka aihe ei ole yhtä raflaava kuin tuon edellisen, mutta silti keskustelua herättävä. Kirjan päähenkilö on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Tiira, joka rakastaa sukeltamista, tahtoo opiskella meribiologiksi ja aikaa lähteä vapaaehtoismatkalle Filippiineille osallistuakseen mertensuojeluprojektiin. Tiiran suunnitelmat näyttävät kuitenkin hetken olevan vaakalaudalla, sillä raskaustesti näyttää yllättäen kahta viivaa.

Tiira on kauhuissaan, ja hänelle on päivänselvää, ettei hän tahdo lasta, eikä missään tapauksessa aio pitää sitä. Tiira on hyvin itsenäinen luonne, eikä ajatus teiniäidin elämästä, sidottuna lapseen ja poikaystäväänsä Henriin houkuta tyttöä yhtään. Tiira voi suorastaan pahoin sen takia, että tietää sisällään kasvavan alkion. Ahdistus suorastaan hukuttaa hänet alleen. Niinpä Tiira aikookin varata ajan aborttiklinikalle mahdollisimman pian.

Tilanne mutkistuu hieman, kun Tiiran äiti saa selville tyttärensä olevan raskaana, eikä oman toivottoman ja kuluttavan pitkän lapsettomuushistoriansa takia pysty mitenkään ymmärtämään, ettei Tiiran haave ole tulla äidiksi eikä tämä aio pitää lasta. Hän lupailee Tiiralle, että tämä kyllä oppii rakastamaan vauvaansa, anelee, pyytää ja jopa raivoaa yrittäessään suostutella Tiiraa luopumaan abortista. Hän sekoittaa omaan taisteluunsa myös Tiiran poikaystävän Henrin, joka tahtoisi pitää Tiiran luonaan keinolla millä hyvänsä. Myös Tiiran ystävä Olivia on tämän äidin kanssa samoilla linjoilla. Ei siis ole ihme, että kaiken tämän painostuksen keskellä Tiira tuntee olevansa yksin, uupunut, hukkumaisillaan. Ainoa jolta hän saa tukea on hänen siskonsa Lili, jolla on oma taaperoikäinen lapsi. Sisko auttaa Tiiran läpi karmaisevan kivuliaan abortin, jonka tämä siis ehdottomasti tekee.

Holopainen kirjoittaa romaanissaan hyvin yksityiskohtaisesti abortista sekä siihen liittyvistä kivusta, särystä, verestä ja jopa ulosteista. Kerronta onkin paikoin hyvin realistista, mikä on minusta hyvä asia. Minulla tulee mieleen paikoin jopa sana vastuullinen tarinaa lukiessani, sillä niin suoraviivaisesti siinä on kerrottu, millaisen tapahtumaketjun seurauksena vahinkoraskaus sai alkunsa, millaista ahdistusta se Tiirassa aiheuttaa ja kuinka kamala, vaikka lopulta vapautta, kokemus abortti Tiiralle on.

Jos Sydänhengitystä olisi tietynlainen amerikkalainen, teinileffatyylinen romaani, olisi Tiira tietysti tarinan lopussa viime hetkellä tajunnut, ettei voi tappaa omaa lastaan ja päätynyt kaikkien painostuksesta pitämään sen. Onneksi Holopainen on valinnut aivan toisenlaisen loppuratkaisun, eli sellaisen, joka tuntuu paljon uskottavammalta ja aidommalta. Abortti on aihe, joka tälläkin hetkellä kuohuttaa meillä ja maailmalla, jakaa ihmisten mielipiteitä ja kauhistuttaa toisia edes ajatuksena. Ylen hiljattain teettämän tutkimuksen mukaan kolme prosenttia suomalaisista ei hyväksy aborttia lainkaan, ja 24 prosenttia tietyin reunaehdoin.

Kuitenkin, kuten Holopaisenkin romaanista hyvin tulee ilmi, naisen keho on vain ja ainoastaan hänen omansa ja elämä lapsen kanssa tai ilman sitä on ennen kaikkea hänen elämäänsä. Ja vastoin erittäin ahdistavaa sekä vanhentunutta käsitystä, kaikki naiset eivät tosiaankaan halua lapsia eikä naisen tärkein tehtävä ole olla äiti. Minä tulin suorastaan pahoinvoivaksi, kun luin, miten kamalalla tavalla Tiiran äiti yritti painostaa tytärtään. Holopainen on kuitenkin kirjoittanut kirjaan sovittelevan loppukohtauksen, jossa äiti ja tytär yrittävät ymmärtää toisiaan hieman paremmin.

Kun aamu alkoi vihdoin olla käsillä, Tiira tajusi väsymyksestä turtana, että jokainen yö tulisi olemaan tällainen(,) jos hän ei saisi aborttia. Luultavasti myös jokainen päivä. Loputonta ahdistusta, sietämätöntä henkistä kamppailua. Varmaankin jossain vaiheessa myös yritystä sopeutua asiaan, ja silti pohjalla velloisi jatkuva vastenmielisyys, haluttomuus, tietoisuus kaikesta(,) mistä joutui luopumaan, vapaudestaan ja unelmistaan. (s. 117)

Odotettu Väki-sarjan toinen osa: Aistienvartija

Melkein päivälleen vuosi sitten kirjoitin Väki-trilogian ensimmäisestä osasta muun muassa näin "Muistojenlukija (Tammi 2017, arvostelukappale kustantajalta) hurmasi minut täysin. Luin kirjan kahdessa illassa ja venytin sen takia nukkumaanmenoakin pikkutunneille asti, sillä tuntui mahdottomalta laskea kirjaa käsistäni. ... Rouhiainen kirjoittaa kiinnostavasti, eikä tarinan kulku ole etukäteen arvattava."



Kun nyt aloin lukea Elina Rouhiaisen kirjoittamaa sarjan toista osaa Aistienvartijaa (Tammi 2018), jonka blogirinkilukijaksi lupauduin, olin jo oikeastaan unohtanut, kuinka paljon pidin tuosta ensimmäisesta osasta, ja ehkä juuri siksi minulla ei ollut kohtuttoman suuria odotuksia sarjan toisen osan suhteen. Oikeastaan voi siis sanoa, että yllätyin taas todella positiivisesti siitä, miten taitaavasti Rouhiainen kirjoittaa nuorista, erilaisuudesta ja yhteiskunnasta kuitenkin niin, että hänen romaaninsa on paitsi hienovaraisen kantaaottava myös todella viihdyttävä.

Aistienvartija jatkaa Kiurun ja hänen ystäviensä tarinaa melkein siitä, mihin se Muistojenlukijassa jäi. Kiuru on katolisessa sisäoppilaitoksessa Pohjois-Irlannissa ja muistinsa menettäneet ringin muut jäsenet ovat kuka missäkin ympäri Eurooppaa. Siinä, missä Muistojenlukijassa tarian keskiössä oli Kiuru, nousee Aistienvartijassa päähenkilön asemaan Bollywood, joka käyttää itsestään nyt nimeä Shame. Hän asuu Riiassa ja työskentelee osa-aikaisena eräässä kahvilassa. Vaeltelunhalu valtaa Bollywoodin mielen, ja juuri sopivasti hän saa kirjeen menneeltä itseltään, jossa käskee tulevaisuuden itseään matksutamaan Pohjois-Irlantiin ja etsimään Kiurun käsiinsä.

Uteliaisuudesta Bollywood tottelee ja yhyttää sisäoppilaitoksessa opiskelevan ja siellä itsenä löytäneen Kiurun. Kiuru muistaa Bollywoodin, Shangri-Lan, Väen ja kaikki muutkin menneen kesän tapahtumat, jotka on saanut Bollywoodin ja rinkinsä muut jäsenet eli, Dain ja Nelun, unohtamaan. Viimeksi mainitutkin saapuvat pian Kiurun ja Bollywoodin luok ja yhdessä nuoret ryhtyvät palauttamaan muistoja ja keksimään keinoa, jonka avulla he voisivat paeta lopullisesti voimiaan haluavan Väen kynsistä.

Tarina etenee jouhevasti, kovin syvälle henkilöhahmojen ajatuksiin menemättä. Läheisemmäksi tuleekin Bollywood, jonka perhetaustaa ja tunteita ja maailmantuskaa valotetaan enemmän. Myös Pohjois-Irlannin poliittinen tilanne, mellakointi ja kahtiajako sekä nuorten katolisten pohjoisinrlantilaisten tyttökoulutyttöjen elämä tuodaan kirjassa kiinnostavalla tavalla esiin. Tarinan edetessä käy selväksi, että pelätty Väki ei todellakaan ole unohtanut Bollywoodia, Kiurua, Nelua ja Daita, jotka saavat huomata, että Väki on itseasiassa aivan heidän kannoillaan ja lähetsyy heitä tutussa hahmossa...

Nelikokka tajuaa, että paetakseen väkeä heidän täytyy yrittää saada rinkinsä ehjäksi, vaikka sen viides jäsen on oikeasti kuollut traagisesti jo vuosikausia sitten. Lisäksi on selvää, ettei pakeneminen ole mahdollista ikuisesti, ja joskus suora toiminta voi olla parempi ratkaisu kuin karkuun juokseminen.

Aistienvartija on erinomainen nuortenromaani, jossa vetävä ja miellyttävästi kirjoitettu tarina koukuttaa sekä meitä vanhempia että uskoakseni myös nuorempia lukijoita. Vaikka kirja sisältää fantasiaelementtien lisäksi painavaa asiaa, on se kiitettävän helppolukuinen. Nuortenkirjalli ominaisesti tarinassa käsitellään paljon myös nuorten sisäistä maailmaa, kasvamista, itsensä etsimistä ja rakkautta. Sarjan kolmanne ja viimeisen osan nimi tulee Aistienvartijan takaliepeen perusteella olemaan Unienpunoja, mikä viittaa siihen, että sen tarinan keskiössä on nuori, paperiton romanipoika Dai. Odotan sarjan viimeistä osaa suurella mielenkiinnolla!

Kirjoja aloitteleville lukijoille

Aloitin tänä syksynä uuden ekaluokan opettajana ja saan taas seurata monen pienen lapsen lukutaidon kehittymistä hapuilevasta tavutunnistuksesta hiljalleen kasvavaan, santasoiseen alkeislukutaitoon, josta sitkeällä treenaamisella kehittyy lausetasoinen lukutaito ja mikä parasta, ymmärtävä ja sujuva lukutaito. Tuo viimeksi mainittu kehittyy tietysti vuosien ajan, ehkä jopa läpi elämän. Siksi myös ne pienet ekaluokkalaiset, jotka ovat oppineet lukemaan jo ennen kouluun tuloaan tarvitsevat paljon lukutreeniä. Sitä varten tarvitsemme paljon helppolukuisia kirjoja, sillä uskon, että lukemista oppii parhaiten oikeita kirjoja lukemalla - ainakin se innostus lukemiseen syttyy todennäköisemmin kiinnostavien ja oppilaan itse valitsemien kirjojen äärellä kuin opettajan valitsemia lukukirjan tekstejä alituiseen tavaamalla.



Olen jo aiemmin kirjoittanut WSOY:n julkaisemasta kotimaisesta Lukupalat-kirjasarjasta, jossa tasokkaat tarinat on yhdistetty yhtä laadukkaaseen ja runsaaseen kuvitukseen. Lukupalat-kirjojen tekstit eivät ole tavutettuja, joten aivan lukutaidon alkumetreillä oleville nämä kirjat eivät heti sovi, mutta lukutaidon jo vähän kattuttua luettavaa löytyy monenlaisen kirjallisuuden ystäville. Sarjasta on ilmestynyt jo 14 kirjaa, ja kolme uutta kirjaa ilmestyy keväällä 2019. Olemme lukeneet sarjan kirjoja yhdessä neljä ja kuusivuotiaiden lasteni kanssa ääneen, ja hekin ovat tykäneet kirjoista. Uusin suosikki on ollut Miina Supisen kirjoittama ja Anni Nykäsen kuvittama  kirja Kokkiklubi - Maailman paras pizza. (Lue lisää Lukupaloista myös täältä.)

Myös Karisto on tänä syksynä aloittanut aloitteleville lukijoille tarkoitetun Kirjakärpänen-kirjasarjan, josta on ilemstynyt kaksi kirjaa. Toinen on nuortenkirjailijana tunnetun Jyri Paretskoin kirjoittama ja Nadja Sarellin kuvittama humoristinen Elias ja sukkapallopommipuu. Toinen kirjoista on kirjailija Mila Teräksen kirjoittama ja Silja-Maria Wihersaaren kuvittama aavemainen Hotelli Hämärä ja kummituspurkki.



Paretskoin kirjoittamassa kirjassa päähenkilö on arviolta ekaluokkalainen Elias, jolla on vilkas mielikuvitus ja vauhdikkaat leikit. Hän naamioi itsensä Kauhistuttajaksi ja koiransa Hirmutiikeriksi. Sitten kaksikko lähtee sukkapallopommien, pullien, pillimehun, kutituspulverin, puhallusputken ja hajupommin kera puistoon metsästämään ilkeää Kurre. K. Oravaista. Paikalle saapuu myös rohkea Emma-tyttö, jota Elias yrittää ensin karkottaa, sillä tietää tytön levittävän tyttöbasilleja. Pian Elias ja Emma kuitenkin liittoutuvat yhteen ja yrittävät kaikin keinoin saada Oravaisen kiikiin. Tosipaikan tullen lapset onneksi kuitenkin päästävät Oravaisen menemään, ja Elias iloitsee kotona saaneensa uuden ystävän. Pidin tämän kirjan lyhyistä, napakoista lauseista sekä hulvattomasta huumorista kovasti. Hieman minua kuitenkin harmitti, että lapset (vaikkakin leikillään) heittelivät puussa olevaa oravaa tavaroilla, sillä itse olen aina opettanut lapsille, ettei eläimiä saa kiusata!



Yhtä onnistuneet, lyhyet lauseet on myös Teräksen kirjoittamassa ja aavemaisista aineksista koostuvassa Hotelli Hämärä -kirjassa. Kirja kertoo Teon ja Tuukan perheestä, joka on ostanut vanhan ränsistyneen hotellin (kirjassa muuten sivuhuomautuksena mainitaan, että Tuukka on kehitysvammainen, mutta siitä ei tehdä mitään numeroa). Vanhemmat ja isovanhemmat ovat päättäneet kunnostaa hotellin ja odottavat sinne innoissaan uusia vieraita. Perheen lapset tutustuvat naapurissa asuvaan tyttöön, joka kertoo, että hotellista näkyy yöllä valoja, vaikka se on ollut vuosikausia tyhjillään. Teo onkin varma, että on kuullut öisin hotellin käytäviltä omituisia ääniä. Ei mene aikaakaan, kun lapset törmäävät kammottavaan kummitussumuun, joka meinaa ahmaista heidät sisuksiinsa! Urheat lapset päättävät kuitenkin selvittää sumun salaisuuden, jotta hotelli saataisiin toimimaan... Kirja loppuu jännittävään käänteeseen, joka vihjaa, että toinen osa voisi olla myös tulossa.



Eritasoisia helppolukuisia kirjoja aloitteleville lukijoille on julkaisuut jo pitkään Kustannus-Mäkelä. Heillä on monta erilaista sarjaa (katso täältä), joista osassa kirjat on tavutettuja ja kirjoitettu suuraakkosin, osa pelkästään tavutettuja ja osa sitten isommalla fontilla, mutta ilman tavuja kirjoitettu. Kirjoissa on runsaasti kuvia, ja tekstien määrät vaihtelevat. Osassa sarjoista on hyödynnetty sarjakuvista tuttuja elementtejä, esimerkiksi puhekuplia, jotka tuovat vaihtelevuutta tekstiin. Kouluissa opetellaan nykyään lukemaan ekaluokalta tekstejä, joissa on sekä suur- että pienaakkosia, mutta olen huomannut, että erityisesti eskari-ikäiset ja sitä pienemmät lapset, jotka oppivat itsenäisetsi lukemaan, tarttuvat mieluummin suuraakkosilla kirjoitettuihin kirjoihin.

Oma eskarilaiseni harjoittelee lukemista, ja on hiljattain alkanut tavata Kustannus-Mäkelän julkaisemia Kirjatiikeri-sarjan kirjoja, joissa on sekä tavut että suuraakkoset. Ei hän vielä kovin pitkiä pätkiä jaksa lukea kerrallaan, mutta kirjojen aiheet ovat sellaisia, että ne kiinnostavat sanatasolla lukevaa lasta ja kannustavat häntä opettelemaan lisää. On hyvä, että kirjoissa on tavut, sillä se auttaa aloittelevaa lukijaa sitomaan kirjaimet ja tavut oikein. Moni itsenäisesti lukemaan oppinut lapsi, kun tavuttaa väärin tyyliin: Su-o-mi, e-tan-a, mikä vaikeuttaa sekä oikeinkirjoitusta että sujuvan lukutaidon saavuttamista.



Kirjatiikerit-sarjan kirjoista löytyy kirjoja monista eri aiheista, joista pienet lukijat voivat valita itseään kiinnostavia aiheita. Luettavaa löytyy muun muassa poneista, poliiseista, roboteista, noidista, kaveruudesta, seikkailuista ja dinosauruksista. Meidän lastemme suosikkeja vuonna 2018 julakistusita uutuuksista olivat kirjat Värikäs päivä poliisina (Henriette Wich, Lisa Althaus, suom. Seija Kukkonen), Jännittävä autokisa (Katja Richert, Michael Böhm, suom. Seija kukkonen) ja Fanni-noita ja kaamea katti (Katja Richert, Nina Dulleck, suom. Seija Kukkonen).

Myös Kustannus-Mäkelä julkaisee Lukupalojen ja Kirjakärpänen-sarjan tapaisia helppolukuisia, mutta jo hieman edistyneemmille lukijoille tarkoitettuja sarjoja, joista sain luettavaksi kaksi Minidinot-sarjan kirjaa. Nämä kirjat on kirjoittanut Katharine Wieker, kuvittanut Steffan Winkler ja suomentanut Seija Kukkonen. Minidinot-sarjan kirjoissa on iso fontti, mutta jo aika paljon tekstiä, joten kirjoja lukeakseen pitää omata jo aika hyvän lukutaidon. Toisaalta, nämä kirjat sopivat myös ääneenlukukirjoiksi. Ne kertovat nimensä mukaan minidinoista, jotka voivat näyttäytyä vain Juho-pojalle ja tämän isoisälle, jonka kavereita dinot olivat tämän ollessa pieni poika. Jos joku muu näkee dinot, ne katoavat. Tämä aiheuttaa tietysti monta kommellusta, sillä pikkuiset dinot ovat hirveän uteliaita ja haluavat osallistau kaikkeen, mitä Juho tekee. Ne joutuvat kuitenkin erilaisiin kommelluksiin ja monta läheltäpiti-tilannetta tulee jatkuavsti vastaan. 

Kirjassa Minidiot eläintarhassa dinot pääsevät Juhon ja isoisän kanssa eläintarhaan, jossa ne ihmettelvät häkkiin suljettuja eläimiä. Niitä harmittaa, kuinka nälkäisiltä eläimet vaikuttavat ja iloitsevat päästessään kotieläinpuolelle tapaamaan eläimiä, joita kävijät voivat itse ruokkia. Siellä dinot kuitenkin katoavat mystiseen kanikoppiin ja näyttävät muuttuneen kaneiksi itsekin! Kaiken huipuksi yksi dinoista meinaa joutua suuren krokotiilin hampaisiin....



Minidinot ostoksilla tarinassa sympaattiset pikkudiot lähtevät Juhon kanssa ostoksille ja ovat niin suloisen avuliaita, että päättävät ryhtyä auttamaan Juhoa ostosten keräämisessä. Arvaahan sen, mitä siitä seuraa, ja lopulta Juho joutuu epätoivoisena etsimään karkureita lukuisten hyllyjen ja tavaroiden seasta. Voitte uskoa, että dinot meinaavat silläkin kertaa paljastua monta kertaa ennen, kun reissu on kunniallisesti loppu! Mitään kovin jännittäviä nämä Minidinot-kirjat eivät ole, mutta sopivat hellyttävistä eläinkirjoista pitäville.



Kurkkaa muut kirjoittamani helppolukuisten kirjojen esittelyt tästä linkistä.

Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat - kirja, jossa ratkotaan kaikki kaveruuden mysteerit

Kellassaan kleisi, mahtava, hulvaton ja jäljettömän tälkeä! Sitä kaikkea on Veera Salmen uusin lastenromaani Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta). Aiemmista Puluboi ja Poni -kirjoista poiketen tässä kirjassa on mustavalkokuvituksen tilalla Emmi Jormalaisen piirtämä värikuvitus, mikä tuo kirjaan aivan uuden hauskan lisätason.



Olen aikaisemmissakin kirjoitukissani ihmetellyt, miten Salmella on ihmeellinen kyky kirjoittaa tärkeistä aiheista (erilaisuus, toisten hyväksyminen, kaveruus) niin, että lukija tulee imeneeksi kuin huomaamattaan tekstistä sen sanomaa toisten ihmisten kunnioittamisesta ja ystävyydestä ilman, että tuntee tulevansa opetetuksi tai ohjailluksi. Esimerkiksi tätä uusinta Puluboi-kirjaa lukiessaan aikuislukija tajuaa heti, että Salmi on halunnut kirjoittaa lapsille kirjan, jossa opastetaan lapsia kamukiemuloiden saloihin. Veikkaampa, ettei moni nuori lukija kuitenkaan edes huomaa lukevansa eräänlaista kaveruuden opasta, sillä Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat on kaikkea muuta kuin puiseva opas tai ohjekirja. Se on timanttinen ja humoristinen lastenromaani vailla vertaa.

Veera Salmi & Emmi Jormalainen: Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat
(Otava 2018)

Oma eskarilaiseni kihersi ja kikatti jo kirjan ensisivuista lähtien, ja erityisen hauskaa hänestä oli, kuinka Puluboi vertaa omaa neliväliseksi muuttumistaan Feniks-linnun uudelleensyntymään. Puluboi kertoo jääneensä klääsäkasan alle ja nousseensa roskaläjästä täysin uudestisyntyneenä, nelivärisenä Agentti NollaBullaNollana. Sen tehtävä on ratkoa erilaisia keissejä, joissa kaikissa on kyse - yllätys, yllätys - kamukiemuloista eli kaverisuhteista, hyvästä käytöksestä ja ystävien saamisesta. Apunaan näissä kimuranteissa etsivätehtävissä Puluboilla on iki-ihana, ihkauusi ystävä eli Ikivauva! Ikivauva, eli kavereiden kesken Iki, ei osaa vielä puhua, mutta onneksi Puluboin puhelimessa Pulufon T3000:ssa on tlanslaattoli, jonka avulla Puluboi ja lukijat saavat selvää Ikin puheesta.

Veera Salmi & Emmi Jormalainen: Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat
(Otava 2018)

Puluboi siis alkaa ratkoa erilaisia ongelmia ja muodostaa niiden pohjalta teorioita, kaavioita ja selvityksiä, joiden avulla kaikki voivat oppia, miten kamujen kanssa on hyvä käyttäytyä. Salmi on valinnut keissit sellaisten joukosta, jotka varmasti ovat lasten keskuudessa niitä suurimpia kinoja ja harmeja aiheuttavia asioita kuten esimerkiksi se, kenet voi kutsua synttäreille, mitä tehdään, kun kaverin kanssa tulee riitaa tai saako kaveria määräillä. Tärkeä on myös se keissi, jossa Puluboi selvittää, mitä voi tehdä, jos on niin ujo, ettei ollenkaan uskalla hankkia ystäviä!

Kirjan sivuilla ja keisseissä seikkailee myös muriseva peikko, joka on kaikessa vastahankaan ja uhkaa syödä jokaisen, joka kävelee sen sillalla. Lopussa Puluboi kyllä keksii syyn peikon peikkomaiseen käytökseenkin: Peikko on peikkomainen, koska se on yksin! Jottei siis sinustakin tule peikkoa, tutustu Kamukiemuloihin ja ole kiva kaveri!

Ystävät hyvät: Miettikää, pohtikaa, pinnistelkää, ponnistelkaa, pullistelkaa, pyllistelkää... Ei, älkää pyllistelkö, mutta ylittäkää aina keksiä miten kaikki pääsisivät mukaan, eikä kukaan jäisi ulkopuolelle, koska yksinäisyys on maailman inhottavin peikko. (Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat s.45)

Täsmäkirjoja taaperoille ja leikki-ikäisille

Loppukseän ja alkusykyn aikana on ilmestynytmonta hauskaa kirjaa taapero- ja leikki-ikäsille lapsille.



WSOY:lta ilmestyi Antti Nikusen kirjoittamaan ja kuvittamaan Urho ja Onna sarjaan uusi kirja Urhon ja Onnan laastarikirja (arvostelukappale kustantajalta). Tässä kirjassa kahdesta edellisestä osasta tutut Onna ja Urho joutuvat leikkien tuoksinassa pieniin onnettomuuksiin, kolhivat itseään ja saavat haavoihinsa laastarit. Ja mikä parasta, lukija saa ihan oikeasti laittaa laastarin Onnalle ja Urholle, sillä kirjassa on mukana viisi irrotettavaa ja uudelleenkiinnitettävää laastaria! Lisäksi kirjan lopussa on koukku, pieni vitsi, joka ilahdutti meidän vajaa 2-vuotiasta ja 4-vuotiasta lukijaamme.

Antti Nikunen: Urhon ja Onnan laastarikirja (WSOY 2018)

Hiukan meitä kyllä harmitti, että vaikka laastarit ovatkin uudelleenliimattavia, niiden tarrapintaan kertyy pölyhiukkasia, eikä liimaus enää muutaman kerran jälkeen pidä niin hyvin kuin aluksi. Yksi laastari joutui jopa hukkaan, mutta onneksi se löytyi uudestaan. Olisikohan kirjan tukeviin pahvisivuihin voinut laittaa magneetit pipikohtiin, niin että laastarit olisivat kiinnittyneet magneeteilla?

Antti Nikunen: Urhon ja Onnan laastarikirja (WSOY 2018)

Kustannus-Mäkelä on julkaisuut tänä syksynä peräti kaksi uutta kirjasarjaa (arvostelukappaleet kustantajalta), jotka on suunnattu perheen pienimmille lukijoille. Mervi Lindmanin teoksissa valloittava Peppe-taapero seikkailee pienissä kirjoissa nimeltään Peppe pussaa ja Peppe pillastuu. Ensin mainitussa Peppe-pikkuinen on keksinyt, että pussaaminen on hauskaa, ja pusuja häneltä saavat niin perheenjäsenet, pehmolelut kuin lemmikitkin. Lopulta löytyy kyllä yksi olento, jota edes Peppe ei tahdo pussata... Ja kirjan lopussa pusun saa tietysti Peppe-kirjan pieni lukija!

Mervi Lindman: Peppe pussaa (Kustannus-Mäkelä 2018)

Toisessa Peppe-kirjassa taaperoa kiukuttaa, kun kukaan ei tahdo pelata palloa hänen kanssaan. Tyhmä pallo saa lentää nurkkaan, ja vihainen Peppe marssii lastenhuoneeseen rikkomaan, murisemaan ja raivoamaan. Hän on vihainen kuin leijona ja krokotiili. Lopulta krokotiili alkaa kuitenkin itkea suuria kyyneleitä, ja lohtu ja turva löytyy onneksi oman vanhemman sylistä. Näissä kirjoissa sekä pieniin käsiin sopiva koko että lyhyet ja yksinkertaiset lauseet palvelevat hyvin pieniä lukijoita jotka siirtyvät pahvikantisista kirjoista näihin hieman isompien taaperoiden teoksiin.

Mervi Lindman: Peppe Pillastuu (Kustannus-Mäkelä 2018)

Toinen Mäkelän julkaisema kirjasarja on alunperin Ruotsissa julkaistu (Bonnier Carlsen Bokförlag, 2017), Maria Nilsson Thoren kirjoittama ja kuvittama hauska Kolmikko-sarja, jonka suomennoksen on laatinut Raija Rintamäki. Kolmikkoon kuuluvat noin 3 - 4-vuotiaat päiväkotikaverukset Iida, Valle ja Essi.

Kirjassa Kolmikko tahtoo leikkiä kaksin lapset ovat viimeisenä paikalla päiväkodissa, ja ongelmia syntyy, kun kotieläinleikkiin ei oikein tunnu sopivan kolmea kaverusta. Essi-kissa pahoittaa mielensä ja alkaa raapia ja sähistä, sillä hänestä Essi-hoitaja hoitaa enemmän Valle-koiraa. Valle ja Essi eivät enää halua leikkiä Essin kanssa tämän sähistyä heille. Päiväkodin tuttu aikuinen tulee lopulta paikalle ja muistuttaa, että kaikki saavat olla mukana! Lopulta kolmikko keksii kuin keksiikin leikin, johon kolme leikkijää sopii hyvin mukaan.

Maria Nilsson Thore: Kolmikko tahtoo leikkiä kaksin
(Kustannus-Mäkelä 2018)

Toinen kirja tähän sarjaan on Kolmikko luopuu tutista, jossa Essi tahtoo välttämättä Iidan ainoan jäljellä olevan tutin. Iida kyllästyy Essin kärttämiseen ja mankumiseen niin, että luovuttaa tuttinsa Essille lopullisesti. Essi tuntee itsensä tutti suussa ihan pieneksi vauvaksi ja tahtoo leikkiä vauvaleikkiä. Sitten hän huomaa, että Essi ja Valle eivät jaksa enää leikkiä tutin kanssa, vaan touhuavat jo aivan muuta. Ja niin päättää Essikin luopua tutista, ja niin ovat kaikki kolmikon jäsenet isoja muksuja, ilman tuttia.

Maria Nilsson Thore: Kolmikko luopuu tutista
(Kustannus-Mäkelä 2018)

Ainoa taivas - nuoren lestadiolaistytön itsenäistymistarina

Esikoiskirjailija Essi Ihonen on kirjoittanut nuortenromaanin Ainoa taivas (WSOY 2018), joka kertoo 17-vuotiaan Ainon elämästä ja kipuilusta lestadiolaisperheessä. Ihonen on itse kasvanut esikoislestadiolaisessa perheessä, joten vakka kirja ei varsinaisesti kerro hänen elämästään, ainakin omassa mielessäni tieto Ihosen taustasta lisäsi kirjan tapahtumille ja kuvauksille uskottavuutta. Kirjan etuliepeessä mainitaan:

Hän (Ihonen) työskentelee kirjastossa ja yrittää selvittää kirjoittamalla itselleen asioita, joihin ei muuten löydä selkeyttä.

Kansi: Riikka Turkulainen

Ainoa taivas -kirjan nuori päähenkilö on kasvanut lapsuudesta asti pirun ja perkeleen pelkoon. Hänen isänsä on tehnyt selväksi, että ne ovat tytössä vahvasti, joten tämän pitää olla alati valppaana, rukoilla Jumalaa ja olla kuuliainen sekä Jumalalle, vanhemmilleen että Kirjalle. Kirja ei ole vain esine, se on kirja isolla K:lla, eikä sen nimeä saa sanoa turhaan.

Perheen ankara isä on kasvattanut poikaansa ja kahta tytärtään herran kuriin ja nuhteeseen, ja ulkopuolisen tarkkailijan mielestä käyttää lapsiinsa henkistä (ja joskus myös fyysistä) väkivaltaa saadakseen oppinsa perille. Isän tarkoitus on pitää kaksi tytärtään puhtoisina ja siveinä avioliittoa varten. Naiset oppivat peittämään seuroissa päänsä huivilla, letittämään tukkansa ja käyttävät aina peittäviä vaatteita, jotteivat houkuttelisi miehiä lihan syntiin.

Lasten äiti on hänkin alistunut miehensä käskettäväksi, vanhentunut raskaan kotityötaakkansa alla ennenaikaisesti ja kieltänyt omat mielipiteensä sekä tunteensa. Vanhemmilla on myös suuri salaisuus, joka vaikuttaa siihen, että he tahtovat naittaa nuorimman tyttärensä mahdollisimman pian seurakunnasta tutulle Armo-nimiselle pojalle.

Aino seuraa mieli murtuneena, hämmentyneenä ja epätietoisena 18-vuotiaan siskonsa etääntymistä, hääjärjestelyjä, naimisiinmenoa ja myöhemmin myös raskausaikaa, eikä osaa kuvitella itselleen samanlaista elämää. Silti se on ainoa elämä, jonka hän itselleen todella pystyy kuvittelemaan, ja siksi Aino päätyy kihloihin Armon kanssa, vaikka vaimoksi ja äidiksi tuleminen hirvittääkin häntä. Ainon veli Valo on irtaantunut liikkeestä ja nainut naisen sen ulkopuoleta. Veljensä luona Aino näkee toisenlaisen perhemallin, jossa lapsi saa leikki ja valita oman polkunsa ja jossa nainen saa määrätä omasta kehostaan. Veljen sekä veljen vaimon Leenin kanssa vaikenemisen kulttuuriin tottunut tyttö saa myös puhua ääneen tunteistaan ja käydä hapuilevia keskusteluja tulevaisuudestaan ja rakkaudesta. Leeni jopa kertoo Ainolle, mitä miehen ja naisen välillä tapahtuu (lestadiolaisten tapauksessa vasta hääyönä) sekä siitä, että Aino voisi keskustella Armon kanssa ehkäisypillereiden hankkimisesta.

Lestadiolaisnuorten kesäleirillä Aino näkee myös vilauksen toisenlaisesta Jumalasta, joka ei suinkaan ole niin ankara kuin isän Jumala, mutta isän hänen iskostama pelko ja synnintunto on niin syvällä, että Aino ei oikestaan osaa kuin totella, katua ja syyllistää itseään kuvittelemistaan synneistä, joita ovat myös hapuilevat ajatukset kohti itsenäsitymistä ja itsemääräämistä. Kirjan loppupuolella, hieman aika ennalta-arvattavasti, Aino repäisee itsensä irti vanhempiensa vaikutuspiiristä ja alkaa todella tutustua itseensä, vaikkei sekään tietenkään käy helposti.

Ihonen kuvaa esikoislestadiolaisuutta ja nuoren lestadiolaistytön elämää sellaisena kuin me maallikot olemme usein tottuneet lestadiolaisuuden näkemään. Satun itse muun muassa työni kautta tuntemaan useita lestadiolaisperheitä, eivätkä he vapaampine sääntöineen taida kuulua ainakaan esikoislestadiolaisiin, sillä en osannut sijoittaa näitä tuntemiani nauravia, aurinkoa palvovia, lastensa kanssa leikkiviä perheitä noihin ankariin kulisseihin, joita Ihonen kirjassaan kuvaa. Mietin jopa kirjaa lukiessani, että on hieman sääli, miten kirja toistaa niitä tiettyjä mielikuvia, joita monella ei-lestadiolaisella taitaa olla uskovaisista sekä koko lestadiolaisliikkeestä. Toki jossain kohtaa kirjaa pilkahti välähdyksiä ilosta, yhteenkuuluvuudesta ja auttamisesta, mutta niitäkin varjosti jonkinlainen alistuva laumasieluisuus, jokkoon ja sen tahtoon alistuminen. Monesti kirjan seurakuntalaiset vaikuttivat kovin uteliailta, yksioikoisilta ja jopa julmilta.

Olisin kaivannut hieman lisää pureutumista Ainon perheenjäsenten ajatuksiin ja henkilökuviin, sillä nyt he jäivät minulle hieman etäisiksi. Ainon perheenjäsenistä Valo tuli minulle kaikkein läheisemmäksi, ja hänen perheensä toikin valonpilkahduksia sekä Ainon ankeaan elämään että paikoin epätoivoiselta tuntuvaan tarinaan.

Ihonen kirjoitustyyli on pohdiskelevaa, ja tarinan näkökulma minäkertoja-Ainon, joten lauseet kulkivat monesti kuin nuoren tytön pukkoilevat, paikoin jopa katkonaiset ajatukset. Ihonen on taitava nuori kirjailija, joka toivottavasti ja uskoakseni jatkaa kirjoittamista ja jonka mahdollisen tulevan tuotannon pariin tulen palaamaan mielihyvin, suurella mielenkiinnolla. Tämä romaani sopii hyvin isommille yläkoululaisille ja lukioikäisille nuorille.

Ainoa taivas -kirjan ovat lukeneet muun muassa myös Kirjapöllö, joka piti teoksesta kovasti, sekä Kirsin kirjanurkan Kirsi, joka nosti hienosti esiin sen tosiasian, että huolimatta maassamme olevasta uskonnonvapauslaista, ei tämä uskonnonvapaus kuitenkaan koske lapsia.

Tarinoita suomalaisista tytöistä sekä itsenäisistä naisista kapinallisille tytöille

Kustantamo S&S on julkaissut tänä syksynä peräti kolme satumaista tietokirjaa kirjaa, joissa tytöt ja naiset nostetaan sankareiksi ja esikuviksi sekä esitellään heidän tekojensa ja saavutustensa kautta. Kaksi kirjoista on suomalaisten tekijöiden taidonnäytteitä ja kertovat suomalaisista naisista, kolmas on jatkoa viime vuonna hitiksi nousseelle Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjalle ja pitää sisällään monen erimaalaisen naisen tarinoita.



"Tämä kirja on suorastaan itkettävänä ihana", ajattelin monta kertaa lukiessani kirjailija Ida Salmisen ja  kuvittaja Riikka Salmisen yhteistyönä syntynyttä, selvästi lapsille ja nuorille suunnattua kirjaa Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (arvostelukappale kustantajalta), jossa paitsi esitellään 40 maailmaa jollain tavalla muuttanutta suomalaista naista, myös kuljetaan näiden tarinoiden kautta läpi Suomen historian 1800-luvun alusta tähän päivään. Tarinoiden kautta syntyy kuva suomalaisen yhteiskunnan ja siinä vallitsevien tapojen, asenteiden ja arvojen kehittymisestä sekä niistä kipupisteistä ja epäkohdista, joita vastaan aikansa tiennäyttäjätytöt ja -naiset ovat tietoisesti ja joskus myös tietämättään taistelleet. Kirjan tekijöiden sanoin: "Naisten elämäntarinat ovat osoitus siitä, mitä kaikke voi saada aikaan olemalla oma itsensä. Ja siitäkin, ettei ole vain yhtä mallia, eikä tiettyjä lähtökohtia tai ominaisuuksia, jotka ovat edellytys haaveiden toteutumiselle."



Salminen on kirjoittanut naisista tarinamuodossa, ja hän esittelee heidän elämäänsä nuoruudesta aikuisuuteen kasvutarinana, aloittaen aina "Olipa kerran...". Tekstit pohjautuvat henkilöhaastatteluihin ja lähdekirjallisuuteen, mutta tapahtumien kuvauksissa kirjailija on käyttänyt luovaa vapautta. Tämä kerrontamuoto palvelee ilman muuta hyvin juuri nuorta lukijaa sillä kertomukset ovat helposti luettavia ja vaikuttavat aivan sadulta - paitsi että ovat totta. Kirjaan on valikoitunut 40 tyttöä ja naista eri aloilta hyväntekijä ja Diakonissalaitoksen perustaja Aurora Karamzinista (1808 - 1902) jääkiekkoilija Noora Rätyyn (1989 - ). Moni kirjassa esitellyistä henkilöistä on minulle ainakin nimeltä entuudestaan tuttuja. Minuun kirjan sadunomaisuus vetosi, sillä se sai kirjan henkilöt tuntumaan niin läheisiltä ja tavallisilta - siis juuri sellaisilta, joiden elämään, haaveisiin, vastoinkäymisiin ja onnistumisiin on helppo samastua.

Riikka Salminen on tehnyt kunkin henkilön lapsuudenkuvaan historiallisesti
uskottavan taustan, puvustuksen yms, jotta myös kuvat kertovat kustakin henkilöstä
ja historiallisesta ajasta mahdollisimman aidosti.
(Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa)

Toinen kustantajalta arvostelukappaleena saamani kirja on helsinkiläisen opettaja-kuvittaja Elina Tuomen kuvittama ja kirjoittama tietokirja Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa, joka kertoo niin ikään suomalaisista naisista tietokirjoista tuttuun faktamaisempaan tyyliin. Kirjan kohderyhmää ovatkin Salmisten kirjan kohderyhmää varttuneemmat lukijat. 70 suomalaisen naisen joukkoon on valikoitunut naisia hyvin eri aloilta ja aikakusilta, ja Tuomi esittelee heidät sekalaisessa järjestyksessä - minä, joka rakastan historiaa, kaipasinkin hiukan kronologista jaottelua.



Tässä kirjassa on mukana monta tuttua nimeä, joista osa on samoja kuin Salmisten kirjassa, mutta osa on minulle aivan uusia tuttavuuksia. Onkin mahtavaa, miten monen eri alan osaajaa tähän kirjaan on nostettu. Kun mukana on naisia näyttelijöistä, naisasianaisiin, runoilijoihin ja videopelisuunnittelijoihin, urheilijoista tutkijoihin, lääkäreihin ja poliitikkoihin, muotoilijoista yritysjohtajiin, kirjailijoihin ja sairaanhoitajiin, voivat lukijatkin nähdä, paitsi sen että kuka hyvänsä voi halutessaan tähdätä itseään kiinnostavaan ammattiin, myös sen, että maailmassa on hurjan paljon tavoiteltavaa, hurjan paljon kiinnostavia asioita tutkittavaksi sekä ovia, joiden kautta kulkiessa löytyy aina uusia mahdollisuuksia.

Kuvitus on kerrassaan loistavaa!
(Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia)

Kolmas kirja, jonka sain luettavakseni on siis Maija Kauhasen suomentama kirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille 2, jonka ovat kirjoittaneet Francesca Cavallo ja Elena Favilli. Kirja on hyvin samantyylinen kuin edeltäjänsä eli Iltasatuja kapinallisille tytöille. Tarinat kertovat tytöistä ja naisista, jotka ovat tehneet jotain omalla tavallaan merkittävää, olleet ehkä oman alansa pioneereja, olleet naisia, jotka ovat saattaneet murtaa vallitsevaa käsitystä naisille tai tytöille sopivista tehtävistä, taistelleet ennakkoluuloja vastaan, voittaneet vastoinkäymisiä ja ennenkaikkea olleet lahjakkaita omalla alallaan. Lahjakkaita ovat tälläkin kertaa myös kirjan kuvituksen laatineet 50 taiteilijaa, sillä kuvitus on kerrassaan upeaa ja monipuolista.



Kirjan tarinat kertovat monista sellaisista henkilöistä, joiden tarinat ansaitsivat teikijöiden mielestä tulla huomatuksi ja näkyviksi. He ovat saaneet inspiraation edellisen kirjan lukijoilta, jotka ovat tulleet kertomaan kaksikolle tarinoita naisista, joiden tarinoita ei aiemmin ole huomattu. Kirja kannustaa etsimään lahjakkuutta sieltä, missä sitä ei ensi silmäyksellä ollut. Se auttaa näkemään mahdollisuuksia odottamattomissa paikoissa. Vaikka kirjassa esitellään naisia ja tyttöjä ympäri maailmaa, on aika moni heistä kotoisin kuiten Yhdysvalloista tai Iso-Britanniasta. Suomesta on tähän kirjaan mahtunut mukaan jääsukeltaja Johanna Nordbland.

Tämän kuvan kuvitus: Geraldine Sy
(Francesca Cavallo & Elena Faville: Iltasatuja kapinallisille tytöille2)

-----------------------------

Minä ilahduin kovasti, kun huomasin, että tänä vuonna julkaistaan niin monta kirjaa, joissa naisten tarinat ja teot ovat keskiössä. Historia on hyvin pitkään ollut suurmiesten historiaa ja kirjoitetut tarinat suurmiesten tarinoita. Naisista on kirjoitettu lähinnä miestensä kautta - miettikääpä vaikka Fredrika Runebergia, josta tiedämme lähinnä sen, että hän teki kirjailijamiehelleen torttuja. Tosiassa hän oli varsinainen tehopakkaus, joka hoiti paitsi kodin ja sen torttujen paistamisen, myös kirjoitti itse lukuisia hineoja teoksia. 

Ja nyt minä kaipaan sitten sitä kirjaa, jossa näiden naisten ja tyttöjen tarinat ovat samoissa kansissa poikien ja miesten sekä muunsukupuolisten tarinoiden kanssa. Toivon, että kaikki olisivat samalla viivalla, ja ihan kaikille sukupuolille kirjoitettaisiin tarinoita rohkeista henkilöistä, jotka ovat teoillaan muuttaneet maailmaa, olleet rohkeita, kulkeneet omia polkujaan, rikkoneet lasikattoja, taistelleet ennakkoluuloja vastaan, nousseet ylös kaaduttuaan, tehneet vaikka joku on sanonut et voi, uskaltaneet puolustaa heikompiaan ja taistelleet paremman ja tasa-arvoisemman huomisen puolesta.