Kirjamessupostaus II: Kuinka paljon kaikkea kivaa voikaan mahtua yhteen messuviikonloppuun?

Tänäkin vuonna olin selannut etukäteen messulehden hiirenkorville ja merkinnyt sinne punakynällä kaikki ne keskustelut, joita haluan käydä kuuntelemassa. Hieman ongelmia tosin tuotti se, että osa ohjelmista oli päällekkäisiä, enkä oikein voinut kahtiakaan jakautua.  Esimerkiksi sunnuntaina samaan aikaan puhuivat niin monen suomalaisen rakastama kirjailija-kuvittaja Kristiina Louhi sekä uudempi suosikki Pasi Pitkänen. Kuuntelin sitten ensin vartin verran, kun Paula Halkola haastatteli Pitkästä, jonka jälkeen säntäsin seuraamaan, miten Saara Tiuraniemi haastatteli Louhea.

Lasten alueen Potter-bussilla oli maaginen tunnelma ja velhomaisia tyyppejä.

Pitkäsen kuvitustyylissä on mielestäni jotain sarjakuva- ja pelimäistä, enkä yllättynytkään yhtään, kun hän kertoi työskennelleensä ennen Roviolle ja päätyneensä lastenkirjakuvittajaksi hieman sattumalta, kun Timo Parvela pyysi häntä kuvittamaan Pate-kirjojaan. Tänä vuonna Pitkänen teki myös kokonaan oman kuvakirjan Kadonneiden eläinten saaren, jonka teemana ovat sukupuuttoon kuolevat/ kuolleet eläimet ja niiden pelastaminen. Halkola ja Pitkänen pohtivat, että vaikka Pitkäsen kuvituksissa on välillä aika suuria ja välillä hurjiakin teemoja, ovat kuvakirjat kuitenkin niitä turvallisia ympäristöjä lapselle käsitellä suuria tunteita ja aiheita.

Pasi Pitkänen ja Paula Halkola (WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikkö

Pitkänen on siis vielä kuvakirjailijana ja kuvittajana kohtalaisen uusi tekijä, mutta Kristiina Louhi ja hänen kuvituksensa ovat varmasti tavalla tai toisella tuttuja lähes kaikille nykyvanhemmille. Hänen tekemiään herkkiä kuvia löytyy esimerkiksi meidän neuvolamme seiniltä, eli hänen kuvituksensa ovat todella lähteneet elämään lastenkirjojen sivuilta. Minun lapsuudessani häneltä julkaistiin Aino-sarjaa, ja nykyään Louhi kirjoittaa ja kuvittaa Tomppa-kirjoja (kirjoja esittelyssä täällä ja täällä). Lisäksi hän on tehnyt kuvituksia moniin muihin teoksiin.

Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi ja Kristiina Louhi

Kuten Tiuraniemikin totesi, kuvaa Louhi lapsen maailmaa rauhallisella tavalla ja herkällä tavalla. Louhi itse paljasti, että vaikka hänen hahmonsa ovat pelkistettyjä, hän piirtää ja pyörittää todella kauan hahmoja, jotta heidän katseensa ja ilmeensä on juuri sellainen, että ne ilmentävät oikealla tavalla hänen haluamiaan tunteita. Uudet kuvakirjat hän työstää kuulemma aina sana ja tarina edellä, ja paljastipa Louhi jopa sen, että yksi uusi Tomppa-tarina on jo muotoutunut hänen päässään lähes valmiiksi!

Mutta palataanpa vielä ensimmäiseen messupäivääni eli perjantaihin. Aloitin siis tämänvuotisen messuiluni perjantaina aamupäivällä, ja mukanani minulla oli reilu vuoden ikäinen vauvamme, eli etenimme perjantaina hänen tahtiinsa. Taapero jaksoi ihmetellä messuvilinää muutaman tunnin ajan, joihin mahtui sekä ostosten tekemistä (kirjoja lapsille) että parin kirjaesittelyn kuuntelemista Lasten alueella.

Maija Nuorteva lukee Räyhä Rapua innokkaille päiväkotilapsille

Emme aluksi meinanneet löytää Tarina-lavalle, joka oli piilotettu lastenalueen telttaan, mutta lopulta ehdimme paikalle kuuntelemaan, kun Maija Nuorteva esitteli ryhmälle päiväkotilapsia ja joukolle aikuisia uutta tunnetaitojen opetteluun tehtyä Ympyräiset-kirjasarjaa ja sen oheistuotteita. En voi kuin ihailla, miten hienosti pienet päiväkotilapset istuivat kuuntelemassa, kun Nuorteva luki heille Räyhä Rapu -kirjaa. He myös lauloivat Nuortevan johdolla sarjaan kuuluvia lauluja, ja lopuksi eräs pikkupoika viittasi ja pyysi, että he saisivat kuulla vielä toisenkin kirjan. Nuortevan jälkeen lavalla esiintyi Juhani Känkänen, joka kertoi Apo-kirjojen synnystä ja esitti Apo lauluja. Ainakin meidän taaperoomme laulut upposivat, ja hän joraili Apon perheen toilailuita käsittelevien laulujen tahdissa aivan innoissaan.

Apo Apponen laulutuokio

Lauantaihin mahtuikin sitten ohjelmaa laidasta laitaan: Aloitin päiväni kirjabloggareiden messubrunssilla, kävin kuuntelemassa, kun Kallion lukion oppilaat haastattelivat Koko Hubaraa, tapasin ihanaa lastenkirjailian Pipsa Pentin Kuvittajat Ry:n pisteellä, seurasin peräti kahta kasvatukseen liittyvää keskustelua ja kuuntelin Jaana Kapari-Jatan, Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin* sekä Seija Helanderin haastattelut*.

Pipsa Pentti taiteilee Lyyli-kuvutusta (klikkaa kirja-arvosteluun tästä)



Päivän päätteeksi seurasin myös Emma Alftanin, Veera Salmen ja Riikka Ala-Harjan keskustelun lastenkirjoissa esiintyvistä erilaisista perheistä.

Veera Salmi, Riikka Ala-Harja ja Otavan lasten- ja nuortekirjapäällikkö Emma Alftan

Kiinnostava oli myös keskustelu "Suomalaisnaiset sisällissodassa 1918", jossa historiantutkijat Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen kertoivat omista tutkimuksistaan, naisten toiminnasta punakaarteissa sekä jonkin verran myös naisten kohtaloista sodan päätyttyä.



Messubrunssilla kirjailijat Roope Sarvilinna, Joonas Konstig, Heikki Valkama, Marianne Kurtto ja A.W. Yrjänä esittelivät uudet teoksensa ja vastasivat haastattelijana toimineen Satu Sirkiän kysymyksiin. Olikin mielenkiintoista kuunnella, mistä nämä hyvin erilaiset kirjailijat ovat saaneet innoituksensa teoksiinsa ja mistä he ylipäänsä ammentavat ideoita. Valkama esimerkiksi on kirjoittanut dekkarin Pallokala, ja hän kertoi asuneensa itse lähes koko lapsuutensa Japanissa, jossa hänen ollessaan 17-vuotias paikallinen mafia-pomo yritti naittaa hänet tyttärelleen.



Kurton esikoisromaani on nimeltään Tristania, ja sen tapahtumat sijoittuvat pienelle, kaukaiselle saarelle, johon Kurtto törmäsi tutkittuaan St. Helenan saarta erästä runoteostaan varten. Saari kiinnosti häntä niin, että hän halusi tutkia sitä lisää ja lopulta sijoittaa romaaninsa tapahtumat sinne. Romaanin lähtöidea olikin kodin-ajatus ja ihmisten halu asua tuolla karulla, kaukaisella saarella.



Yrjänä puolestaan kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa sadun keinoin näytettäisiin, millainen on yhteisön voima, ja hänen kirjansa Joonaanmäen valaat onkin kuulemma eräänlainen yhteiskntametafora. Yrjänä muuten paljastaa lainanneensa romaaninsa henkilöiden nimet ja ulkonäöt lähinaapureiltaan.



Kyrön uusin Mielensäpahoittaja-kirja on Suomen 100-vuotiasjuhlavuonna julkaistu Mielensäpahoittajan Suomi, joka on Kyrön mukaan hieman erilainen kuvaus Suomen historiasta. Se on Mielensäpahoittajan näkökulma historiallisiin tapahtumiin - joskin Mielensäpahoittaja joutuu peilaamaan omia näkemyksiään pojantyttärensä kautta, sillä romaanissa Mielensäpahoittaja kertoo ajatuksiaan tälle "likalle". Kyrö muistutti, että muistellessamme Suomen historiaa meidän olisi hyvä muistella kaikkia sen tapahtumia 100 vuoden ajalta. Juhlavuonna ei pitäisi keksittyä sanomaan "Kiitos 1939-45", vaan voisimme muistaa ja kiittää kaikkia heitä, jotka ovat rakentaneet Suomea ja kuljettaneet sen "suolta sushibaariin".



Brunssin jälkeen sain messukaverikseni Hyllytontun höpinöitä blogin Tiinan, jonka kanssa lähdimme Akateemisen kirjakaupan pisteelle kuuntelemaan Saara Tiuranimen ja kääntäjä Jaana Kapari-Jatan keskustelua. Kapari-Jatan tunnetuimpia käännöstöitä lienevät Harry Potter -kirjat ja muut Potterin velhomaailmaan sijoittuvat teokset. Hiljattain Tammi on julkaissut uudestaan niin sanottuun Tylypahkan kirjastoon kuuluvia kirjoja (Lue lisää Sininen keskitie -blogista), näytelmäkäsikirjoituksen Näkymätön lapsi sekä elokuvakäsikirjoitukseen perustuvan teoksen Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Keväällä 2018 ilmestyy lahjateos Harry Potter - Taikuuden historia.



Tiuraniemi kysyikin Kapari-Jatalta, miltä paluu Potter-maailman pariin on tuntunut. "Se tuntui ihanalta", Kapari-Jatta paljasti. Hänellä ei myöskään ole mitään sitä vastaan, että nyt julkaistaan näitä elikuvakäsikirjoituksia ynnä vastaavia, sillä hänen mielestään on vain nykyaikaista, että julkaistaan kirjoja, elokuvia ja näytelmiä eli hyvin monenlaisia teoksia. Kapari-Jatta myös uskoo, että Potter-kirjojen äiti J.K. Rowling on tyytyväinen, että esimerkiksi Ihmeotukset on julkaistu kirjallisessa muodossa.

Lauantaina minun messupäiväni viimeinen ohjelma oli kirjaesittely/ runotuokio Leijona se venytteli - 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta, jossa Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto lukivat runoja kokoamastaan Leijona se venytteli -runoteoksesta sekä kertoivat kirjan synnystä. Myös kirjan kuvittaja Maija Hurme oli mukana kertomassa, millainen prosessi tuon kirjan kuvittaminen oli ollut. Hurmeen kuvat ovat hienoja, ja niistä näkee, että hän o käyttänyt paljon aikaa tutkiakseen, millaista lapsuus ja elämä on ollut ennenvanhaan. Hän kertoi käyttäneensä paljon valokuva-aineistoa ja kolunnensa kirpputoreja sekä sukulaisten ja tuttavien kätköjä löytääkseen esineitä ja asioita joita saattoi käyttää kuvituksessa mallina.

Maija Hurme kertoo kirjan kuvitusprosessista.
Hänellä oli mukana esineistöä, jota hän käytti mallina
kuvitustyötä tehdessään!

Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin, ja ihastelin, kuinka hienosti kirjaan valittujen runojen kautta näkyy Suomen muuttuminen. Se oli Korolaisen ja Tuluston mukaan heidän tarkoituksensakin. Kysyin heiltä, oliko helppoa valita runot kirjaan ja päättää, mitkä runot pitää vastaavasti jättää siitä pois. Kumpikin sanoi, että toisaalta tehtävä oli helppo, sillä he ovat jo 1990-luvulla kirjoittaneet teoksen suomalaisten lastenrunojen historiasta, mutta toisaalta pois jäi paljon sellaisia tunnettuja runoja, jotka on itseassa kirjoitettu jo ennen itsenäistymistä. Nykyrunoja taas on heidän mukaansa niin paljon, että oli aikamoinen runsaudenpulakin välillä.

Riitta Tulusto ja Tuula Korolainen lukevat valikoituja runoja.

Tähän keskusteluun ja kirjaesittelyyn oli hyvä lopettaa pitkä ja onnistunut messupäivä.

Sunnuntaina olin messuilla vain muutaman tunnin ajan, mutta sain silti seurata niin kiinnostavia, hauskoja ja tärkeitä kirjakeskusteluja, että enempää en olisi oikein enää pystynytkään sisäistämään. Aamusta tosiaan seurasin Pitkäsen ja Louhen haastatteluja, minkä jälkeen säntäsin Aleksis Kivi -lavan eturiviin kuuntelemaan, kun Saara Tiuraniemi ja kirjailija sekä akateemikko Hannu Mäkelä kävivät tärkeää keskustelua lasten lukutottumuksista ja puhuivat siinä ohessa myös Mäkelän uusimmasta lastenromaanista Voimalla seitsemän pöllön.

Hannu Mäkelä ja Saara Tiuraniemi keskustelevat lasten lukutottumuksista ja teoksesta
Voimalla seitsemän pöllön.

Keskustelu kiertyi aika pian päivänpolttamaan aiheeseen siitä, miten nykylapsille luetaan vähemmän kuin ennen ja kuinka lasten lukutaito heikkenee. Mäkelä kertoi itse kasvaneensa kodissa, jossa hyvä lukutaito oli itsestäänselvyys, ja huomanneensa kasvaessaan, että kirjat tuovat muun muassa apua ja lohtua tiukoissa paikoissa. Niiden joukosta kun löytyy aina sellainen teos, jonka tarinassa joku elää samanlaisia vaiheita, kun lukija itse. Tämä muuten linkittyykin siihen aikaisempaan Pitkäsen ja Halkolan keskusteluun siitä, että kirjat ovat turvallisia alustoja lasten käsitellä omia tunteitaan.

Mäkelä nosti esiin muitakin syitä, miksi lukeminen ja hyvä lukutaito on niin äärimmäisen tärkeää. Hän muistutti, että mitä enemmän lukee, sen paremmin voi ymmärtää kieltä ja sen hienouksia. "Ihmiset, joiden lukutaito on huono, ovat yhteiskunnassa kuin orjan asemassa. Ne, jotka lukevat, kirjoittavat lakeja ja hallitsevat", hän tiivisti. Onhan selvää, että jos ei voi ymmärtää kirjoitettua kieltä, on vaikeampi toimia yhteiskunnassamme. Siksi Mäkelä oli myös sitä mieltä, että lapsillekin pitäisi tarjota myös sellaisia kirjoja, jotka eivät sisällä pelkästään yksinkertaista kieltä. Kun tekninen lukutaito on hallussa, on hyvä lukea kirjoja, jotka ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja. "Yksinkertaisista kirjoista oppii yksinkertaisia asioita", Mäkelä totesi.

Tiuraniemi ja Mäkelä puhuivat myös tästä meidän digiajastamme ja siitä, miten digilaitteet ovat vaikuttaneet lasten ja nuorten lukemiseen. Molemmat olivat sitä mieltä, että painettu kirja ei ole katoamassa, mutta digilaitteiden imu on kova. Laitteelta lukeminen saattaa vaikuttaa siihen, että nuori tai lapsi lukee hypähdellen katkelmasta ja otsikosta toiseen, eikä pysty keskittymään. Nykynuoret odottavatkin kuulemma kirjalta lyhyempiä lukuja ja enemmän kuvia, ja kuvan merkitys lastenkirjoissa on Tiuraniemen mukaan kasvanut suuresti. Mäkelä naureskeli, että olemme hiljalleen emojien ynnä vastaavien myötä taantumassa taas sinne kuvakirjoitus- ja nuolenpääkirjoitusaikaan.

Kumpikin keskustelijoista muistutti, että lasten- ja nuorten lukutaidon parantamisessa ja lukuinnon kasvattamisessa koulujen rooli on tietysti oleellinen, mutta ei riittävä. On kotien tehtävä aktivoitua tässä asiassa!

Tämän mielenkiintoisen keskustelun jälkeen olikin sitten hyvä siirtyä kuuntelemaan keskustelua Miten sytyttää nuorten lukuinto?, johon osallistuivat äidinkielenopettaja Leena Paasio-Leimola, kirjailija Kalle Veirto sekä Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís. Veirto oli sitä mieltä, että nuorille pitää kertoa selkeästi, jopa uhkakuvia luoden, mitä tapahtuu, jos ei lue. Hän viittasi siis siihen samaan syrjäytymiseen, mistä Mäkeläkin omassa puheenvuorossaan oli puhunut. Paasio-Leimola on opettajana huomannut, että kirjailijavierailut ovat erinomainen tapa lisätä nuorten kiinnostusta kirjoja kohtaan, sillä silloin kirja saa ikään kuin kasvot. Yläkoulussa kirjailijavierailut innostavat lapsia ja nuoria myös kirjoittamaan ja keskustelemaan kirjoittamisesta sekä kirjallisuudesta. Paasio-Leimolan mukaan nuoret lukevat mielellään kirjoja, jotka käsittelevät arkea, harrastuksia ja muita heille tuttuja asioita. Sen lisäksi taitavat lukijat nauttivat urbaanista fantasiasta ja moninaisuutta käsittelevistä teoksista.

Ilmi Villacís haastattelee Leena Paasio-Leimolaa ja Kalle Veirtoa.

Sunnuntain hauskin ohjelma oli ehdottomasti kirjailijasiskosten Sinikka ja Tiina Nopolan haastattelu. Olen aikaisemminkin huomannut, että Nopolat ovat taitavia esiintyjiä, hyviä sanailemaan ja onnistuvat viihdyttämään yleisöä välillä melko sarkastisilla ja itseironisillakin kommenteillaan. Nopolat ovat kirjoittaneet yhdessä sekä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja että Risto Räppääjiä. He ovat tehneet näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia teoksistaan, ja molemmat ovat julkaisseet myös itsenäisesti kirjoittamia kirjoja. Tiina kirjoittaa Siiri-kirjoja, ja Sinikalta ilmestyi hiljattain aikuisille suunnattu kirja Onko teillä tämmöistä? 

Kirjojen aiheet tulevat kuulemma heidän omasta elämästään, sillä hyvin monilla jutuilla on ainakin tunneside heidän omaan elämäänsä. Siskokset naureskelivat, että Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat ovatkin oikeastaan vain fantasia heidän omasta lapsuudestaan, joka olisi voinut olla villimpikin. "Me vaan eletään lapsuutta uudelleen vanhuuten saakka!" Sinikka kertoi, että hän oli lapsena tunnollinen ja kunnollinen kuin Heinähattu ja näin ollen Tiina oli sitten se sotkuinen Vilttitossu, jota aina verrattiin isosiskoon.

Ihastuttavat, taitavat ja hauskat Sinikka ja Tiina Nopola, joilta on tänä vuonna ilmestynyt yhteensä
seitsemän kirjaa (mukana laulukirja, ruokakirja ja yksi uusntapainos)

Haastattelija Taru Torikka esitti minua askarruttaneen kysymyksen ja tiedusteli, kuinka siskokset onnistuvat kirjoittamaan niin hyvin yhdessä. Eivätkö he riitele? Nopoloiden mukaan työskentely on aika helppoa, eikä riitoja pahemmin synny. Sitä edesauttaa samanlainen kielen- ja huuorintaju. He tekevät kirjoittaessaan ikäänkuin käsityötä: kirjoittavat monia versioita, lukevat tekstejä ääneen, näyttelevät eri hahmoja ja kuulostelevat, kuinka kukin puhuu ja miten mikäkin repliikki istuu henkilöiden suuhun. Nopolat muistuttavat, että he kirjoittavat ennen kaikkea itselleen, eikä vain lapsille.

Meidän lapsemme tykkäävät sekä Siiri että Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoista, ja esikoinen kehui juuri hiljattain tietävänsä kuka Risto Räppääjä on. Siksipä minun oli aivan pakko rientää Nopoloiden haastattelun jälkeen Tammen osastolle, jossa sain Sinikalta ja Tiinalata nimikirjoituksen heidän viimeisempään Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaansa Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö.

Palasin Helsingin Kirjamessuilta kotiin pää pyörällä, tyytyväisenä ja kaksi kangaskassia täynnä kirjoja. Oli mahtavaa kuunnella hienoja ohjelmia ja tavata erittäin mukavia ihmisiä! Kiitos, ja ensi vuonna sitten uudestaan!


Kirjamessupostaus: Lasten alue tuotti pettymyksen mutta sen ohjelma ei

Huh, mikä viikonloppu takanata. Jaloissa ja selässä tuntuu, että perjantain, lauantain ja sunnuntain aikana on tullut samoiltua varmaan kilometritolkulla messuhallia eestaas, seisoskeltua kirjalaarien äärellä ja istuttua yhteensä tuntikausia kuuntelemassa kiinnostavia keskusteluja ja taitavia kirjailijoita. Kyllä nuo messut vaan ovat yksi kirjavuoteni kohokohta, sillä on niin huikean hauskaa päästä seuraamaan kirjallisia keskusteluja, hypistellä toinen toistaan houkuttelevampia teoksia ja ennen kaikkea tavata messuilla muita kirjoista ja kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä; kanssabloggareita, kustantajia, kirjailijoita ja muita kirja-alan toimijoita.

Palaan messutunnelmiin toisessa postauksessa, sillä nyt haluan kirjoittaa aiheesta, josta Timo Parvelakin ehti jo kirjoittaa Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen. Minunkin on pakko päästä napisemaan ja jupisemaan näin "ääneen" siitä, että lastenalue oli mielestäni ankea ja huonosti suunniteltu, ja tämä on asia, joka pitää sanoa ääneen! Tuo lapsille suunntattu alue ei todellakaan ollut lapsiystävällinen tai kutsunut lapsikävijöitä viihtymään kirjallisuuden parissa.



Lasten alue oli taas sijoitettu siten, että se oli avoin joka suuntaan, eli sen ympärillä kävi koko ajan kauhea kuhina, eikä lapsilla ollut mahdollisuutta rauhalliseen oleskeluun kirjojen parissa. Perjantaina tuo alue oli suorastaan luontaantyöntävä, kun yläkoululaiset olivat vallanneet koko alueen, sen sohvan ja säkkityynyt, riehuivat ja retuuttivat sinne tuotua Mörköä niin, että sen osasia lenteli ympäriinsä. Enpä viitsinyt laskea omaa taaperoani edes alas rattaista, vaikka Turussa hän viihtyi lastenalueella pitkään ja minä pystyin siinä häntä vahtiessani kuuntelemaan isompien lasten kanssa omia kirjojaan lukevia kirjailijoita. (Turun messujen lastenaluetta esittelen tässä postauksessa.)

Lasten alue oli aika iso, mutta sieltä puuttuivat oikeastaan kaikki viihtyisyyttä lisäävät ja lapsilukijoita houkuttelevat elementit. Iso Harry Potter -bussi oli kyllä upea, mutta ei yksin riittänyt pelastamaan alueen kolhoutta. Missä olivat rauhalliset lukusopet, mielikuvitusta ruokkivat lavasteet ja Turun messuilla kiitosta saanut kirjahylly, josta aikuiset ja lapset olisivat voineet valita luettavaa, jonka äärellä he olisivat voineet tutustua kirjoihin ja rauhoittua messuhulinan keskellä?

Sunnuntaina Mörkö oli saanut ympärilleen aidan!

Lisäksi tuntui hassulta, että lähes kaikki lastenkirjallisuuten liittyvät keskustelut ja kirjaesittelyt käytiin tuolle alueelle pystytetyillä kahdella "lavalla" (lue pari jakkaraa lattialla), joita ei oltu merkitty mitenkään näkyvästi toisin kuin muut lavat oli merkitty (muiden lavojen nimet olivat katoissa roikkuvissa kylteissä). Toki ymmärrän, että lastenkirjaesittelyt halutaan tuoda lasten keskelle, mutta moni keskusteluista oli myös sellaisia, että ne olisivat varmasti kiinnostaneet aikuisia, eivätkä lastenlueen pikkuiset jakkarat suorastaan kutsuneet meitä aikuisia istumaan, kuuntelmaan ja viihtymään.

Magia-"lava". Tällä lavalla kirjailijat ja kääntäjät kertoivat työstään ja pohtivat esimerkiksi aiheita, "erilaiset perheet lastenkirjoissa" sekä "monikulttuurisuus lastenkirjoissa". Nämä aiheet olisivat varmasti kiinnostaneet isompaakin yleisöä, jos ne olisi tuotu rohkeammin isommille areenoille.

Lastenkirjallisuus ja niiden tekijät ansaitsevat mielestäni tulla esitellyksi suuremmilla lavoilla, sillä se kertoisi paljon myös niiden arvostuksesta. Kaikkialta saa tällä hetkellä lukea, kuinka vanhemmat lukevat lapsillee yhä vähemmän ja lasten lukutaito heikkenee, mutta sitten edes kirjallisuustapahtumassa ei oikein osata satsata lastenkirjallisuuteen ja lapsilukijoihin. Se on aika surkeaa!

Itse ohjelma noilla lavoilla oli kuitenkin hyvää ja mukavan vaihtelevaa: oli kirjailijahaastatteluja, satuhetkityyppistä ohjelmaa ja kirjailijoiden ja haastattelijan välisiä paneelikeskutelumaisia juttutuokioita. Tästä kiitos kaikille ohjelman järjestäjille, haastattelijoille ja esiintyjille! Hiukan harmillisesti ohjelmaan kuuluneet musiikkituokiot oli kuitenkin sijoitettu lastenalueella olevaan telttaan, joten ne menivät varmasti monelta ohi, eivätkä päässeet ihan oikeuksiinsa.

Orkesterit ja muusikot esiintyivät teltassa, joka lähemmin tarkasteltuna paljastui Tarina-lavaksi.
Missään ei ollut kylttiä, josta sen olisi selvästi nähnyt kauempaakin katsottuna.

Voisiko lastenalueen vieressä olla kunnollinen lava lastenkirjailijoiden haastatteluille, satunurkka tai pienempi lava niihin kirjailijoiden pitämiin kirjanlukuhetkiin ja voisiko alueen sijoittelua miettiä niin, ettei siitä tule pelkkä läpikulkupaikka? Satsaamalla lapsiin satsataan tuleviin aikuislukijoihin (= tuleviin kirjojen ostajiin). Minä pidän valtavasti Helsingin Kirjamessuista ja niiden tunnelmasta, mutta tässä lastenkirjallisuusasiassa messujärjestäjät voisivat kyllä ottaa mallia Turun Kirjamessuista. Jos Lasten alue on viihtyisä ja kutsuva, jaksavat lapset olla siellä kauemmin, aikuisetkin viihtyvät paremmin, lastenkirjallisuus ja sen upeat tekijät tulevat paremmin esille.

Lasten alue: läpikulkupaikka?

Leijona se venytteli - 100 vuotta suomalaista lastenrunoa

Olen aiemminkin tainnut mainita, että meillä luetaan lasten kanssa liian vähän runoja. Noh, yksivuotiaan nuorimmaisen kanssa kyllä loruttelemme, ja isosisarustenkin kanssa leikimme lorupussilla, mutta varsinaisia lastenrunokirjoja me luemme harmittavan vähän. Kaikenlainen kielellinen leikittely kun on hyväksi lapsen sanavaraston ja kielitajun kehitykselle, ja runot ja lastenlorut avaavat hauskalla tavalla uusia kielellisiä ikkunoita. Päätin tehdä tämän asian suhteen ryhtiliikkeen, ja otimme lasten kanssa iltalukemistoon pitkästä aikaan lastenrunokirjan.



Valitsemani kirja on Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston toimittama ihana runokokoelma Leijona se venytteli - 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta (Lasten Keskus 2017, arvostelukappale). Siihen on koottu suomalaisia lastenrunoja 100 vuoden ajalta, yli 50 tekijältä, joista osa on erittäin tunnettuja, osa esikoisrunoilijoita ja osa jo unohdettuja kynäniekkoja. Kirja on jaettu aihepiireittäin seitsemään lukuun, ja niissä käsitellään perhettä, leikkiä, koulua ja oppimista, liikennettä, ammatteja, luontoa ja suomalaisuutta. Kirjan ilmeikkään ja runoja mitä parhaimmailla tavalla avaavan ja tukevan kuvituksen on loihtinut Maija Hurme. Kuvat ja runot yhdessä vievät lukijan aikamatkalle halki itsenäisen Suomen satavuotisen historian.



En oikein edes tiedä, osaanko kertoa ja kirjoittaa oikein tästä mielestäni loistavasta runokirjasta. Minä ihastuin siihen niin kovasti ehkä siksi, että runojen kautta piirtyy hienosti esiin se, millainen Suomi ja täällä vallitsevat arvot ovat olleet vaikkapa 100, 50 tai 20 vuotta sitten. Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten runoista voi esimerkiksi lukea rakkauden nuoreen maahan, kotiin ja perheeseen. Suurin osa suomalaisista sai elantonsa maataloudesta, ja perhemalli oli hyvin perinteinen, samoin perheen sisäinen työjako. Tämä näkyy esimerkiksi Aili Nissisen runossa Kotini (1920):


On peltojen perällä siintävä salo,
ja lehdon liepeellä keltainen talo.
Se kotini onpi kaunoinen,
mut aatoksilleni armahainen.

On isäni hyvä ja äitini hellä.
He ain' ovat ahkerat liikkehellä.
He kotia hellin huoltaa ja häärää,
he viisaasti kaikkia miettii ja määrää.
...



Myös lapsen ja lapsuuden muuttuminen näkyy läpi kirjan. Siinä, missä sata vuotta sitten asuttiin pääosin perinteisissä ydinperheissä, on nykyään monenlaisia perheitä, eikä nykyrunoissa enää useinkaan häärää viisas isä- tai äitikulta, joka kaiken määrää. Tuula Korolaisen Niilo-runossa (2009) poika kertoo, miten vanhempien eron takia hän ja veli joutuvat venymään niin kuin kuminauha, eikä rauhaa ole enää jäljellä ollenkaan. Vanhemmilleen hän haistattaa huilut.

Ammattien kirjo on nykyään laajempi kuin vaikkapa 100 vuotta sitten, ja toisaalta tosiasia on, että meillä on täällä myös kiirettä, stressiä (Annika Sandelin: Aamustressi 2013/2014) ja työttömyyttäkin (esim. Jorma Torvinen: On työttömyyttä, 1981). Tästä huolimatta runoista välittyy positiivinen kuva ja ajatus siitä, että lapsi voi tähdätä mihin ja kuinka korkealle tahansa, ehkä jopa avaruuteen saakka.



Runot on siis valittu taiten, ja ne todella ilmentävät aikaansa. Joukosta löytyy valistavia runoja, joissa esimerkiksi varoitellaan tupakoinnin ja karkinsyönnin vaaroista ja muistutetaan hammaspesun tärkeydestä. Uudemmissa runoissa lapset saavat kiukutella ja kapinoida, joskus jopa huutaa ja räyhätä. 2010-luvulle tultaessa runoissa suomalaisuuden kuva on moninaistunut, ja Suomi on kansainvälistynyt.

Omat lapseni tykkäävät tästä runokirjasta selvästi, vaikka eivät varmastikaan ymmärrä kaikkia runoja. Varsinkin vanhimmissa runoissa on sellaisia sanoja, joita nykyään ei enää kuule, mutta silti lapset eivät ole kertaakaan pyytäneet minua lopettamaan runojen lukemista. Heistä on hauskaa, kun kerron, että se ja se runo on kirjoitettu silloin, kun isomummi/ mummi/ kummitäti/ isi/ lapsi itse on syntynyt. Kaksi runoa on tähän mennessä ollut yli muiden, ja ne kaksi saan lukea ilta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Lasten suosikit ovat Kaija Pispan Ötököiden huvipuisto (1985) ja Markus Koskisen Yöjuna Rovaniemelle (2008).



Leijona se venytteli on runokirja, joka sopisi kenen tahansa suomalaisen kirjahyllyyn iästä riippumatta. Itse mietin, että voisin ostaa tämän esimerkiksi kummitytölleni ja lukea luokassa myös oppilailleni eri oppiaineiden yhteydessä.

Edit. 29.10. Unohdin kokonaan mainita, että kirjan lopusta löytyy runokohtainen sanaselitysosio, muutamia sanataidetehtäviä ja ystäväkirjasivut, jotka voi täyttää haastattelemalla esimerkiksi isovanhempiaan tai vaikka kummitätiään, omia vanhempiaan tai jotakuta muuta aikuista. Kiva tapa innostaa lapsilukija tutkimaan lisää historiaa ja luomaan uusia tulkintoja kirjan runoista sekä vaikka luomaan omiaan!

Hilja ja vihreän talon kesä

Hilja ja vihreän talon kesä (Kustannus-Mäkelä Oy 2017, arvostelukappale kustantajalta) on esikoiskirjailija Heidi Viherjuuren kirjoittama teos, joka aloittaa uuden kotimaisen lastenkirjasarjan. Kirja on suunnattu nuoremmille alakoululaisille, se on melko lyhyt (75 sivua) ja fontti isohkoa. Aivan hiljattain lukemaan oppineille Hilja ja vihreän talon kesä on vielä hieman haastava kirja, sillä tekstiä on kuitenkin aika paljon ja sisältö vaatii jo kohtalaista kykyä ymmärtää lukemaansa. Kirjassa kulkeekin koko ajan kaksi tasoa: aikuisten ja lasten taso, ja moni asia aukenee aikuislukijalle eri tavalla kuin pienimmille lapsille. Hykertelin moneen kertaan äänettömästi kirjan ääressä, ja uskon, että tämä on monesta muustakin aikuislukijasta viihdyttävä kirja, joka sopii kivasti vanhemman ja lapsen yhteisiin ääneenlukuhetkiin.

Kirjassa on runsaasti hauskaa kuvitusta, jonka on piirtänyt Nadja Sarell

Kirjan päähenkilö on seitsemänvuotias Hilja, jolla on kaksi siskoa: viisivuotias Taimi ja 12-vuotias Veini. Tytöt leikkivät yhdessä, nahistelevat keskenään ja sitten taas tykkäävät toisistaan. Veinillä on eri biologinen isä kuin kahdella nuoremmalla siskollaan, mutta hänen isästään ei vihreässä talossa ole tapana puhua. Hiljan perhe asuu siis maalla vanhassa, vihreässä talossa, jonka tyttöjen isä on luvannut korjata ja kunnostaa. Tämä on kuitenkin keikkaileva muusikko, jonka harvat kotivapaapäivät kuluvat sävellystyön tai lepäämisen parissa. Tyttöjen äiti pitää kampaamoa talon alakerrassa, eikä aina jaksa katsella taiteilijamiehensä inspiraatiopuuskia - varsinkaan silloin, kun tältä on jäänyt joku lukuisista kunnostushommista kesken.



Onneksi perheen elämään kuuluu kiinteästi myös lähellä asuva, tarkkanäköinen vaari, naapurinsetä sekä kolme vanhaa täti ihmistä: Mansikkatäti, Valkoherukkamummo ja Sadetakkimummo. Kaikki auttavat mielellään vihreän talon asukkaita, hoitavat tyttöjä ja tulevat tarvittaessa tuomaan kakkua ja remonttiapua. Vaari esimerkiksi pistää äidin ja isän selvittämään parisuhdettaan kesämökille ja hoitaa mummojen kanssa vihreän talon paraatikuntoon.

Kirjassa vietetään myös kissanristiäisiä.

Vihreä talon ympäristö ja maalaismiljöö tarjoavat monta mahdottoman hauskaa seikkailupaikkaa vauhdikkaille lapsille, ja Hilja osaa toden totta ottaa kaiken irti ympäristöstään. Hän kiipeilee puihin, leikkii salaista agenttia ja vakoilee sekä siskoaan että naapurin tätejä. Tarina on kerrottu Hiljan näkökulmasta, ja hänestä välittyy lukijalle reipas ja kekseliäs kuva. Hilja ei tykkää mekoista, ja leikkii kotileikissä mieluiten parrakasta isää. Hilja onkin oikein mukava uusi tuttavuus, ja on hauska tietää, että näitä kirjoja on tulossa lisää!

Upea Unikudelmia-näyttely

Sukelsin tiistaina uneen, unikudelmiin ja uniaiheisten kirjojen maailmaan aivan ihastuttavassa Unikudelmia-näyttelyssä Helsingin Annantalossa. Minulla oli onni päästä osallistumaan opastetulle kierrokselle, jonka vetivät näyttelyn ideoijat, suunnittelijat ja käsikirjoittajat Anna Anttonen ja Kati Inkala. Anttonen ja Inkala työskentelvät kumpikin Oulun sanataidekoulu Valveen vastuuopettajina, ja he ovat työstäneet Unikudelmia-näyttelyyn huiman määrän sanataidekasvatusmateriaalia, joka on vapaasti ladattavissa täältä.



Täytyy sanoa, että olin kierroksen jälkeen kerrassaan lumoutunut. Anttonen ja Inkala ovat rakentaneet näyttelynsä 31 suomalaisen yö- tai uniaiheisen kirjan ympärille. Jokaikinen yksityiskohta näyttelyssä on siis löydettävissä myös jostain kirjasta. Minä riemuitsin kierroksen aikana siitä, kuinka Anttonen, Inkala ja heidän mahtava työryhmänsä on onnistunut herättämään kirjat sisältöineen eloon ja tuomaan ne siihen silmieni eteen. 

Kuvitusta Sanna Tahvanaisen ja Jenny Lucànderin teoksesta Lohikäärmeunia (S&S 2015)
Kierros alkoi Nukkuhuoneesta, jossa huonetta hallitsee huijarisänkykauppiaan antiikkisänky. Sen yläpuolella komeilee unentuojan univarjo, jota kirjovat erilaiset tekstilainaukset ja höyhenet. Noita höyheniä, samoin kuin unennäkijöiden symboleita silmiä ja avaimia löytyy muuten ympäri näyttelyä, ja niitä voikin etsiä unien mailla kulkiessaan.

Anna Anttonen huijarikauppiaan antiikkisängyllä

Huijarikauppiaan sängyllä loikoillessaan voi ihailla (Johanna Huhtamaan maalaamia) Kirsikka-tädin taiteilemia uniaiheisen miniatyyritauluja, jotka on kuvailtu Unienvaihtaja-romaanissa. 


Tarkkakorvainen uneksuja voi kuulla myös vienoa kuorsausta, joka taitaa tulla Upponallen talvipesästä...



Suuren suuret unisiepparit hallitsevat tilan kattoa, ja lisäksi sieltä löytyy myös monta fantasian porttia, joiden avulla voi matkata unen ja valveen välillä. Ehkä jollekin kävijälle tällaisina portteina ovatkin tuttuja esimerkiksi tuulipuu tai hawaibambi? Jos uni ei kuitenkaan tule, sitä voi houkutella lähemmäs laskemalla vaikka lampaita.

Kati Inkala esittelee unisieppareita ja wa


Kun kävijä on vaipunut uneen, hän saapuu näyttelyssä alueelle, josta löytyy sekä Hyvien unien haaveranta että Pahojen unien aaveranta. Rannalla voi nähdä joukon suuria munia, joista unet kuoriutuvat. Hyvien unien haaverannalta löytyy myös Leikkikalumaa, johon rikkinäiset ja vanhat lelut lähtevät jatkamaan elämäänsä. Leikkikalumaassa voi kurkistella Liisa-nuken häävastaanotolle tai harrastaa unikävelyä Suomen tunnetuimman unissakävelijän kanssa. 




Toki Unikudelmia-näyttelyssä pääsee vierailemaan myös kirjastoon, eikä edes mihin tahansa kirjastoon, vaan juuri siihen, jossa pienellä Alma-tytöllä on tapana lukea öisin kirjoja. Ehkäpä hänkin valitsee luettavakseen jonkun niistä 31 teoksesta, joiden pohjalta näyttely on rakennettu ja jotka löytyvät Unien kirjastosta. Kirjaston hyllyillä on kyllä myös monta muutakin tarpeellista tavaraa kuten esimerkiksi tiimalasi, joka mittaa aikaa unesta valveeseen, sanko täynnä käytöstä poistettuja unia ja mustikkamehua, jonka voimalla Nukkumatin ajoneuvo kulkee





Jos huonosti käy, saattaa uni kuljettaa nukkujan myös tuolle Aaverannalle, jossa painajaishissi kuljettaaa katsomaan painajaisia. Osa kirjallisuuden painajaisunista on vangittu näyttelyyn suuren sermin taakse, ja sinne on saarretty esimerkiksi Ulrika Eleonooran muotokuva ja Ainon isän ääriviivahahmo. 



Unien maailmaan on päätynyt myös unineidon rukki, joka kenties on juuri se sama rukki, johon Prinsessa Ruusunen pisti sormensa ja vaipui satavuotiseen uneen. Prinsessan tarinan on näyttelyä varten kuvannut ja tänne Suomeen sijoittanut taiteilija Taruliisa Warsta




Näyttelyn lopussa voi vielä istahtaa varta vasten näyttelyä varten valmistettuun Tähtisumuvaunuun, joka taitaakin olla Nukkumatin planetaario. Oikeiden tähtikuvioiden lisäksi sitä koristavat myös Satu Kontisen taiteilemat hauskat yksityiskohdat kuten Uppiksen planeetta.

Bongasin näyttelystä ja opastuksesta monta tuttua teosta kuten esimerkiksi Tatun ja Patun oudon unikirjan, Mauri Kunnaksen Yökirjan, Onnelin ja Annelin nukutuskellon, Viestejä koomasta -nuortenromaanin, Kudottujen kujien kaupunki -romaanin sekä hienon Yö-aiheisen tietokirjan Yö - Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista. Toki näyttelyyn oli valittu monta teosta, joista en ollut kuullut tai joita en ole koskaan lukenut, mutta jotka nyt ehdottomasti haluan lukea. Voikin siis sanoa, että Unikudelmia on paitsi suuri kunnianosoitus uniaiheiselle kirjallisuudelle myös aivan loistava kirjavinkkausnäyttely. Inkala kertoikin näyttelyn jälkeen, että toki heillä oli Anttosen kanssa taustalla ajatus ja toive, että Unikudelmia-näyttely innostaisi ihmisiä tekemisen kautta lukemaan, löytämään kirjallisuuden ja kirjojen maailman. "Halusimme tehdä tämän isosti. Tämä ei ole pientä tämä on isoa!" Anttonen kertoo.

Voin vain kuvitella, kuinka suuri ja mielenkiintoinen työ Unikudelmia-näyttelyn tekemisessä on ollut. Näyttelyssä on mukana monia suomalaisten nykytaiteilijoiden töitä, jotka on tehty näyttelyä varten. Sen voikin siis mennä katsomaan myös nykytaidenäyttelynä. 



Näyttely on ollut alunperin esillä Oulussa Lumotut sanat – lasten ja nuorten sanataideviikoilla kulttuuritalo Valveella huhti–heinäkuussa 2017. Siellä sen kävi katsomassa 14 000 kävijää. Oulussa näyttelyn yhteydessä järjesttettiin myös opastuksia eri-ikäisille lapsiryhmille, ja lapsilta saatu palaute on tekijöiden mukaan ollut todella positiivista. Kyselin heiltä tietysti, milloin Annantalossa järjestetään lapsille avoimia opastuksia, sillä haluan ehdottomasti viedä omat lapseni katsomaan näyttelyä ja toivottavasti myös kuulemaan siitä niin lumoavasti kuin minä pääsin kuulemaan. Opastuksia kuulemma mitä luultavammin tullaan järjestämään, mutta aikatauluja ei ole vielä lyöty lukkoon. Isäinpäivänä on ainakin tulossa tapahtuma koko perheille, jossa Unikudelmia-näyttelyn ympärille on luotu erilaista toimintaa. Sinne siis!

Kerrontataitojen harjoittelua tukeva satukirja: Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat

Tänään vietetään valtakunnallista Satupäivää, ja ympäri Suomea järjestetään erilaista satuaiheista ohjelmaa. Jokainen voi osallistua satupäivään vaikka lukemalla satuja. Toinen mainio tapa on saduttaminen tai kuvista kertominen. Satupäivän hengessä haluan esitellä teille loistavan tieto- ja kerrontataitoja vahvistavan satukirjan, jonka parissa lapsi pääsee itse keksimään omia satujaan.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus 2017, arvostelukappale kustantajalta) on Leena Mäkisen, Anne Suvannon ja Soile Ukkolan laatimat kirja, jonka avulla vanhemmat, opettajat, varhaiskasvattajat ja vaikkapa puheterapeutit voivat harjoittaa lapsen kerrontataitoja. Kirja sisältää kolme Ina Majantien kuvittamaa tarinaa, joissa tarina etenee pelkästään kuvien kautta, ja tarkoitus on, että lapsi saa itse kertoa tarinan tapahtumat. Kirjan kohderyhmää ovat kaikki alle kouluikäiset, noin 4 - 6-vuotiaat lapset, joiden kerrontataitojen kehittyminen on aktiivisimmillaan. Toki kirjaa voi käyttää myös alkuopetuksessa.



Kirjan laatijat ovat itse puheterapeutteja ja tutkijoita, ja he halusivat laatia kirjan, josta aikuinen saisi tietoa lapsen kerrontataitojen kehittymisestä sekä harjaannuttamisesta ja jonka avulla lapsi pääsisi itse harjoittelemaan tarinoiden kertomista. Kirjan alussa onkin aikuisia varten tuhti tietopaketti, joka on mielestäni paitsi erittäin tärkeä ja selkeästi kirjoitettu myös mielenkiintoinen.

Kerronta on kirjailijoiden mukaan tosielämään tai mielikuvitukseen perustuvan tapahtumasarjan kuvausta, ja sitä käytetään joka päivä arkisissa vuorovaikutustilanteissa. Kerronta edellyttää lapselta tarkkaavaisuutta, muistia ja taitoa muodostaa lauseita ja järkeviä merkityskokonaisuuksia, syy-seuraussuhteita sekä viittaussuhteita. Hyvät kerrontataidot omaava henkilö kykenee tulkitsemaan toisten ja oman mielen sisältöjä, tunteita ja aikomuksia. Hän osaa erottaa omat tunteet toisten tunteista. Onkin siis aivan ymmärrettävää, että lapsella, jolla on hyvät kerrontataidot on myös yleensä hyvät vuorovaikutustaidot. Kuvitteellisen kielen kehittyminen luo pohjan abstraktille ajattelulle ja empatian kehittymiselle (s. 14)

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Mäkinen, Suvanto ja Ukkola kirjoittavat, että tutkimuksissa on havaittu, että kerrontataidot - erityisesti kuullun tarinan uudelleenkertominen - ovat yhteydessä koulumaailman taitoihin (muun muassa muistaminen, keskittyminen, luetun ymmärtäminen, päätelmien tekeminen). Toisilla lapsille on haasteita kerrontataidoissa, mutta tutkimusten mukaan, mutta niitä on mahdollista tukea ja treenata. Niiden harjaannuttaminen puolestaan kehittää myös muita kielellisiä taitoja. Sanaston, kerronnan ja kuullun ymmärtämisen kuntouttaminen vaikuttaa positiivisesti lasten luetun ymmärtämisen taitoihin (s. 17). Kirjan lopusta löytyykin kerrontakortit, joiden avulla voi harjoitella muun muassa tarinan peruselementtejä ja ohjata lapsen kerrontaa.

Mäkinen, Suvanto ja Ukkola kirjoittavat myös siitä miksi on tärkeää, että lapselle luetaan aivan pienestä pitäen, ja kuinka hän hyötyy satujen ja tarinoiden kuuntelemisestä hyvin monella eri tavalla. Satujen lukeminen ja kuunteleminen kehittävät laaja-alaisesti lapsen kielellisiä taitoja, kykyä ymmärtää syy-seuraussuhteita, empatiaa ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Lukeminen ja tarinoiden kuunteleminen rentouttaa ja rauhoittaa ja harjaannuttaa keskittymistaitoja. Tarinat luovat turvallisen tilanteen harjoitella omien tunteiden ilmaisua, niistä keskustelua ja kertomista.

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Onkin tärkeää, että lapsen kanssa lukiessa tarjoaa hänelle mahdollisuuden keskustella lukemastaan ja kuulemastaan. Sama pätee myös lapsen kanssa tarinoiden kertomiseen. Siksi tässäkin kirjassa on laadittu valmiiksi joitakin kysymyksiä, jotka paitsi auttavat lasta eteenpäin myös ohjaavat häntä miettimään tunteita sekä muun muassa niitä syy-seuraussuhteita. Kirjan tekijät kuitenkin muistuttavat, että liikaa ei kannata kysellä, vaan antaa lapsen tuottaa myös omaa kertomusta, eikä missään tapauksessa saa painostaa lasta kertomaan.

Aikuisen kannattaakin käydä itse läpi sekä kirjan teoriaosuus että tekijöiden kerrontatilanteen etenemistä varten laatimat vinkit. On nimittäin olemassa erilaisia dialogisia tekniikoita, joita kerrontatilanteessa voi käyttää. Minä valitsin kirjassa esitellyistä tekniikoista kysymysten käytön, vuorolukemisen ja lauseen taydentämisen ja hyödynsin niitä, kun kerroimme viisi ja puolivuotiaan lapseni kanssa kirjan ensimmäisen tarinan ensimmäistä kertaa.

Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-kustannus)
kuvitus Ina Majantie

Majantien piirtämä kuvitus on selkeää ja sellaista, että lapsen on helppo keksiä sen pohjalta, mitä kuvassa voisi tapahtua. Hahmojen ilmeet ovat helpohkosti tunnistettavia. Oma lapseni oli aluksi vähän haluton ryhtyä kertomaan, sillä hän taisi hieman jännittää, osaako kertoa oikein. Lastani auttoi selvästi se, että hän sai kertoa minun kanssani yhdessä. Seuraavilla kertomiskerroilla hän mitä luultavammin osaa kertoa rentoutuneemmin myös ihan itse. Hän innostui kovasti kertomuksen jälkeen tulevasta kuvasta, josta piti etsiä hullunkurisia asioita ja selostaa, miksi ne ovat jotenkin hassuja ja kuvaan sopimattomia. Jokaisen kertomuksen jälkeen tulee myös joukko erilaisia tehtäviä, joiden avulla kerrottua tarinaa voi käsitellä lisää. Niistäkin me teimme muutamia. Niissä lapsi sai kerto ja kirjoittaa omista lempijutuistaan ja pohtia vaihtoehtoisia tilanteita tarinaan.

Mielestäni Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat on aivan mahtava työkalu kaikille kasvattajille. Se tarjoaa myös mukavaa yhteistä tekemistä vanhemmille ja lapsille. Kirjan tarinoita voi kertoa uudestaan ja uudestaan, mutta toki olisi mahtavaa, jos tarinoihin voisi saada vaikka muutaman lisäpaketin myöhempiä kertomiskertoja verten!