Kierrättämistä ja kuluttamista ekaluokkalaisten kanssa sekä Mato ja meri -kirja

Meillä on tällä hetkellä luokassa teemana kierrätys, kuluttaminen, ekologisuus ja ympäristöystävällisyys. Olemme käsitelleet sitä tänä vuonna aikaisemminkin, mutta nyt nämä kolun pari viimeistä viikkoa syvennymme aiheeseen hieman enemmän. Käytän oppitunneilla tuttuun tapaan myös lastenkirjallisuutta, aj esittelen tässä postauksessa myös erään aiheeseen hyvin sopivan kirjan (Jos siis oppituntivinkit eivät kiinnosta, hyppää suoraan Mato ja meri -kirjan esittelyyn). :)



Aloitimme katsomalla Rosk'n Rollin tuottaman "Ylös, alas, ympäri" -videon Youtubesta. Tämä nukkeanimaatio kestää noin 15 minuuttia ja havainnollistaa hyvin lapsentasoisesti, miksi ostamalla ei tule onnelliseksi, (pahvi)roskat kannattaa kerrättää, eikä turhiin heräteostoksiin kannata sortua. Katselemisen jälkeen keskustelimme videon asioista oppialiden kanssa, ja ilahduin todella, kuinka innokkaasti lapset kertoivat omista hutiostoksistaan, selittivät, miten he kierrättävät kotona ja ihmettelivät, mikseivät videon tyypit osanneet korjata rikkimenneitä tavaroita. Moni lapsi tuntui olvan huolissaan mereen joutuvista roskista ja oli muun muassa katsonut aiheeseen liittyviä dokumentteja kotona. Pari lasta osasi myös kertoa jotain ilmaston lämpenemisestä ja ilmastonmuutoksesta, joten heidän kommenttiensa kautta sivusimme myös näitä aiheita. Mietimme yhdessä miksi  on järkevä kierrättää ja harkita tarkkaan uusien tavaroiden hankkimista. Tunnin lopuksi luimme vielä uutisen Victorista, joka syvyyssukellusennätystä tehtyään oli törmännyt muoviroskiin myös Mariaanien haudassa. Käsittelimme lyhyesti myös käsitettä uutinen.



Toisen tunnin aloitimme lukemalla Jenni Erkintalon kuvittaman ja kirjoittaman Mato ja meri -kirjan (Etana Editions 2019, saatu kustantajalta), joka kertoo tarinan haaveilevasta ja seikkailunnälkäisestä madosta. Mato kaipaa seikkailuun, haikailee pääsevänsä aavoille ulapoille ja onnistuukin hyppäämään vedessä kelluvan pullonkorkin kyytiin. Madon ohi ajelehtii pullo, johon on kirjoitettu hätäviesti valtamereltä, ja niinpä Mato päättää lähteä etsimään viestin kirjoittanutta otusta ja pelastamaan tämän. Matkan varrella madon nälkä kasvaa niin sanotusti syödessä, ja se alkaa haaveilla aina vain suuremmasta ja nopeammasta menopelistää. Mikään ei riitä madolle ja vauhtisokeus iskee tähän niin, ettei se lopulta enää huomaa maisemien kauneutta myttei myöskään meressä kelluvia roskia.



Valtamerelle saavuttuaan mato tapaa viestin kirjoittaneen keltaisen kalan, joka onneksi saa madon taas ymmärtämään, etteivät isommat ja paremmat kulkupelit (tavarat) ole tärkeitä, vaan ystävyys ja puhdas meri vielä tärkeämpiä. Matoa alkaa surettaa, että roskien ja bensankatkuisten alusten vallattua meret kaloilla ei ole siellä enää paljon asuintilaa. Kotirantaan selvittyään madolla on jäljellä seikkailustaan enää haalistunut merilakki, uusi ystävä ja yhteinen haave puhtaamsta merestä.



Mato ja meri -kirjassa on paitsi meidän luokkamme aiheeseen hyvin sopiva sisältö, myös kiinnostavia sanavalintoja kuten esimerkiksi letkeästi, maininki, vauhtisokea ja suuruudenhullu. Oppilaani harjoittelivatkin tämän kirjan äärellä myös uusien ja mielenkiintoisten sanojen bongaamista sekä niiden merkityksen keksimistä (tätä olemme harjoitelleet paljon tänä vuonna äidinkielessä).

Kirjan äärellä tutuiksi tulivat myös termi rehevöityminen, ja pohdimme, mitkä ihmisten teot roskaavat ja rehevöittävä merta. Jälleen kerran sain huomata, kuin fiksuja oppilaani ovat, vaikka joku kyllä kertoi aina mökillä pesevänsä hiukset järvessä shampoolla. Lukemisen jälkeen oppilaat saivat miettiä tapoja, joilla ihminen voi säästää luontoa ja huolehtia sen hyvinvoinnista. Mainituksi tulivat muun muassa kierrättäminen, pyöräily paikasta toiseen ja valojen sulkeminen.



Tästä jatkamme ryhmätöiden parissa: Oppilaat jakautuvat neljään neljän oppilaan ryhmään. Kukin oppilasryhmä saa katsottavakseen yhden "Roskisrotta"-jakson, joihin olemme kollegani kanssa laatineet helpot kysymyslomakkeet (esim. Miksi papaeria kannattaa kierrättää? Mihin metalliromu viedään?). Oppilaat opettelevat etsimään vastauksia kysymyksiin videosta ja tekemään työtä ryhmänä. Ryhmä siis vastaa lomakkeen kysymyksiin, jonka jälkeen sekoitan ryhmät uusiksi neljän oppilaan ryhmiksi. Siellä jokainen ryhmän jäsen esittelee kysymyslomakkeen avulla uusille ryhmäläisilleen, mitä on oppinut ensimmäisessä ryhmässään.

Seuraavalla tunnilla teemme oppilaiden kanssa roskaretken, eli menemme keräämään lähimaastosta kaikki roskat. Mahdollisuuksien mukaan myös lajittelemme ja kierrätämme ne. Pahviroskasta askartelemme siivekkäitä avaimia, jotka ripustamme kattoon (tämä liittyy Harry Potter -aiheeseen, joka niin ikään on käynnissä luokassamme tällä hetkellä).

Tein hieman vastaavan kokonaisuuden myös pari vuotta sitten. Voit lukea siitä täältä.

Pet Agents - Täältä tullaan lemmikit

Vuosi 2018 oli lasten- ja nuortenkirjallisuudessa Lastenkirjainstituutin tekemän kirjallisuuskatsauksen mukaan vahvojen tyttöjen vuosi. Paitsi että viime vuoden aikana julkaistiin monia ns. sankaritarinaformaatin mukaisia kirjoja, myös lastenkirjallisuudessa tyttöpäähenkilöt ovat nykyään monipuolisempia ja tietyissä asioissa myös rohkeampia. Samalla tavalla myös poikapäähenkiöt saavat olla nykyään herkempiä ja innostua asioista, joita vanhastaan pidettiin tytöille kuuluvina. Tietynlainen sukupuolisensitiivisyys näkyy lastenkirjojen sivuilla, mikä on omasta mielestäni hyvä, sillä lastenkirjojen sankareista lukijat voivat löytää samastumiskohteita, esikuvia ja muodostaa käsityksiä niin hyvässä kuin "pahassakin" siitä, mitä he voivat ja saavat tehdä. On selvääkin selvempää, ettei sukupuoli enää tänäpäivänä saa olla rajoittava tekijä esimerkiksi harrastuksia tai kavereita valittaessa.



Riina ja Sami Kaarlan yhdessä ideoineet, kirjoittaneet ja kuvittaneet uuden Pets Agents -kirjasarjan, jonka ensimmäinen osa Pets Agents - Täältä tullaan lemmikit! on ilmestynyt tänä keväänä (Tammi, arvostelukappale). Kirjan päähenkilö on Kati-e-niminen tyttö, joka on hyvä esimerkikki nykyaikaisesta tyttöpäähenkilöstä, sillä tämän harrastuksiin ja intohimon kohteisiin kuuluu perinteisesti pikemmin poikien harrastuksiin kuulunut koodaaminen, tekniikka ja rakentelu.

"Vauvana minua piti kanniskella kodinkoneita ihmettelemässä, --- Tietokone, tabletti, kännykät ja kaukosäätimet kiinnostivat minua enemmän kuin nuket." (Katie-e kirjassa Pets Agents - Täältä tullaan lemmikit! s.24)

Kati-e eli Kati-elektroniikka rakastaa myös eläimiä, ja hänellä onkin kotona monta lemmikkiä. Tytön paras ystävä on kuitenkin hänen omatekemänsä ja ohjelmoimansa Ti-bot-robotti, joka on myös Kati-e:n työpari kaksikon "yrityksessä", eli Lemmikkiagenttifirmassa. Ti-bot ja Kati-e auttavat ihmisiä näiden lemmikkeihin liittyvien pulmien kanssa. Lemmikkiagentit auttavat muun muassa pulaan joutunutta oravanpoikaa, etsivät ulkoiluttajaa vanhan rouvan koiralle ja selittävät koiraa etsivälle lapsiperheelle, että vahva ajokoira ei ole paras mahdollinen lemmikkivaihtoehto hennolle pikkutytölle.



Pets Agents - Täältä tullaan lemmikit! -kirjassa onkin valtavan paljon tietoa eläinten hyvästä kohtelusta, hoitamisesta ja niiden kunnioittamisesta. Voisin kuitella, että moni lukijoista kuuluu siihen joukkoon, jotka itsekin intoilevat elämistä. Tästä kirjasta he saavat kuin huomaamattaan oikeaa tietoa siitä, miten eläinten kanssa kuuluu toimia. Kati-e auttaa ihmisiä ymmärtämään, etteivät eläimet ole leluja aina pitää ottaa huomioon niiden luonnolliset tarpeet.

Myös tekniikka ja elektroniikka ovat isossa roolissa tässä kirjassa, ja erityisesti siitä syystä tämä kirja on oman seitsemänvuotiaani mielestä hyvä. "Tässä on kiinnostavaa tämä tekniikka ja koodaus", hän kertoi, kun kysyin lapsen omaa mielipidettä kirjasta. Erityisen vauhdikas kirja Pets Agents - Täältä tullaan lemmikit! ei ole, mutta toinen osa, joka ilmestyy syyskuussa, on ilmeisesti jo jännittävämpi, sillä toisen osan nimi on Pets Agents - Varkaan jäljillä.




Omaa silmääni mielyttää valtavan paljon kirjan värikäs, runsas ja hieman mangahenkinen kuvitus. Sivuja on reilu sata. Otallisinta lukijakuntaa lienevät noin 7 - 10-vuotiaat lukijat

Kirja ystävyydestä ja rohkeudesta: Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu

Lukisessaan Katja Lahden kirjoittamaa ja Annukka Palménin kuvittamaa saturomaania Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu (omakustanne, saatu kirjailijalta) lukija pääsee Pikkis-nimisen mörököllilapsen mukaan etsimään tämän parasta ystävää Kirppaa ja selviytymään huikeista vaaroista keväisessä metsässä. Matkan aikana Pikkis oppii olemaan rohkeasti oma itsensä, selviämään yksin yön metsässä ja ylittää itsensä monta kertaa. Kirjan kantava teema on kuitenkin ystävyys, sillä juuri ystävän katoaminen saa Pikkiksen lähtemään yksin metsään tätä etsimään ja ystävän vuoksi Pikkis ylittää itsensä monta kertaa!



Mörököllit ovat karvaisia otuksia, jotka elävät metsissä ja hoitavat niitä. Nuoret mörököllit ansaitsevat itselleen kasvaessaan jymykiviä, joita nämä saavat, kun ovat toimineet fiksusti ja rohkeasti. Tarinan alussa Pikkikseltä puuttuu vielä viimeinen jymykivi, jonka ansaitsemiseksi hänen täytyy olla rohkeasti oma itsensä.

Kirpan etsintäretki käynnistyy, kun Kirppa ei pitkän talven jälkeen ilmestykään ystävysten sopimalle tapaamispaikalle, eikä Kirpan äiti saavu Mörökölliaikuisten kokoukseen. Muut huolestuvat heistä, ja Pikkis saa luvan lähteä selvittämään, mitä ystävälle ja tämän perheelle on tapahtunut. Onko talven aikainen suuri lumivyöry kenties pyyhkäissyt mörökölliperheen mennessään? Pikkis varustetaan retkelle hyvin, ja hän saa sen aikana harjoitella monia tärkeitä luonnonssaselviämisen edellyttämiä taitoja kuten laavun tekemistä, suunnistamista ja melomista kuohuvassa koskessa - vaikka inhoaa kylmää vettä!



Pikkis onnistuukin lopulta selvittämään Kirpan ja tämän perheen kohtalon ja löytää heidät suuren rotkon pohjalta. Kaikki ovat onneksi kunnossa, mutta pelastaakseen ystävänsä, tämän perheen ja itsensäkin rotkosta Pikkiksen täytyy selvittää tie ulos jyrkästä rotkosta. Pelastusoperaation tuoksinassa Pikkikselle selviää itsestään uusi, jännittävä ja kirjaimellisesti aivan loistava uusi piirre, jonka avulla pimeäkin muuttuu valoisaksi. Kun kaikki ovat löpulta turvallisesti muiden mörököllien luona, on Pikkis totisesti ansainnut viimeisen jymykivensä!

Luimme tämän noin viikon aikana iltasaduksi seitsemänvuotiaan lapseni kanssa, ja lapsi tuntui kiinnostuvan kirjasta sen puolivälin tienoilla, jolloin tapahtumat muuttuivat vauhdikkaammiksi ja jännittävämmiksi. Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu toimii mainiosti ääneenlukikirjana noin 5 - 9-vuotiaiden lasten kanssa. Kirja on ohuehko (alle 80 sivua), mutta tekstiä on paljon, eikä aloitteleva lukija jaksa sitä vielä lukea itse. Kirjan kuvat ovat isoja ja laadukkaita, mutta niitä ei ole jokaisella aukeamalla, eli kirja on selvästi tekstipainotteinen. Lahti kirjoittaa taitavasti, ja pidän erityisesti siitä, miten tekstin sisän on ujutettu paljon tietoa luonnosta ja luonnossa liikkumisesta.


Hauska kirja ahmimisikäisille: Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta

"Tuo ei taida kyllä olla mun tyylinen kirja", totesi esikoinen, kun ehdotin hänelle, että lukisimme iltasatukirjaksi seuraavaksi Elise Gravelin kirjoittaman ja kuvittaman lastenromaanin Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta (WSOY 2019, suom. Aila Herronen, arvostelukappale kustantajalta). Onneksi sain lapsen ylipuhuttua kuuntelemaan, kun luen tätä kirjaa, sillä lopulta tämä tykkäsi siitä niin paljon, että olisi halunnut lukea sen heti perään uudestaan ja kyseli, milloin toinen osa ilmestyy. Kaiken huipuksi esikoiseni, joka on hiljattain oppinut lukemaan itse lyhyitä kirjoja, innostui itse lukemaan Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjassa olevia lukuisia puhekuplia, huudahduksia ja lyhyitä tekstikatkelmia (omatoiminen lukeminen ei ole vieläkään hänen mielipuuhaansa noin muuten...)



Tarinan päähenkilö on Olga-tyttö, joka tykkää valtavasti eläimistä - siis aivan kaikista eläimistä. Olga tutkii niitä, lukee niistä ja kirjaa havaintojaan ylös vihkoonsa. Eläimet siis ovat hänen mielestään paljon ihanampia kuin ihmiset, ja Olgan hyvä ystävä onkin hänen lavuaarinsa alla asuva Rita-hämähäkki, joka osaa Olgan mielikuvituksessa puhua ranskaa. Ihmisten kanssa Olga ei tule hirveän hyvin toimeen, eikä esimerkiksi ymmärrä ollenkaan lähistöllä asuvia Lalalaa-tyttöjä, jotka lukevat Pis sis -lehteä, jumaloivat korealaista Bip Bipop -laulajaa ja ovat kiinostuneita ainoastaan vaatteista ja kampauksista.



Eräänä päivänä Olga löytää pihaltaa sateenkaaren väristä kakkaa, joka vaikuttaa vahvasti jonkin tuntemattoman eläinlajin jätöksiltä. Olga ryhtyy tutkimaan asiaa ja löytää pian myös kummallisen otuksen, joka on selvästi aivan uusi laji ja jonka Olga ottaa kotiinsa asumaan. Olga nimeää otuksen sen ääntelyn perään Njääksi, ja ryhtyy tekemään Njäästä havaintoja ja yrittää selvittää, mikä laji se on ja mistä se on kotoisin. Vaikka Njää on hassun näköinen (Olgan mielestä ihana) ja haisee kamalalle, se valloittaa Olgan sydämen. Njään kautta Olga tutustuu myös uusin ihmisiin, ja joutuu puolustamaan uutta otusystäväänsä Lalalaa tyttöjen pilkalta. Olgan suru onkin suuri, kun Njää yllättäen katoaa, eikä etsinnöistä huolimatta löydy mistään.... Lopulta selviää, että katoamisen takana on varsin yllättävä taho, ja onneksi lopuksi voidaan jopa todeta, että Njään katoamisesta (ja löytymisestä) seuraa aika paljon hyvääkin!



No mikä Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjassa sitten on niin hauskaa, että lapseni käski minun sanoa kirjantekijöille, että kakkososan pitää ilmestyä pian? Vastaus lienee huumori, tarinan pähkähullut yksityiskohdat ja runsas sarjakuvamainen kuvitus. Kirja on oikeastaan ihan hupsu, siinä puhutaan aika paljon koiran pissasta, eläinten jätöksistä ja oudoista ruuista sekä pahoista hajuista. Lisäksi Njää päästelee tuon tuosta outoja ääniä ja huudahduksia kuten: "Njää!" "Dau dau dau!" ja "Rumpu!", jotka sopivan hassulla äänellä luettuna saivat lapseni aina kikattamaan. Kaikki nämä seikat siis tekevät Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjasta sellaisen, että uskon sen vetoavan paitsi omaani myös moniin muihin ahmimisikäisiin lukijoihin. Kirja on loppujen lopuksi aika nopealukuinen, sillä siinä on paljon sarjakuvatyylisesti kuvitettuja sivuja, isoa fonttia ja suuria kuvia. Itse aion suositella tätä heti muutamalle ekaluokkalaiselle oppilaalleni, jotka ovat innostuneet nyt lukemaan Neropatin päiväkirjoja. Veikkaampa, että he ihastuvat myös Olgaan!

Runoja ekaluokkalaisille (eli yhden ekaluokan runoprojekti)

Kalevala-projektin jälkeen luokassamme siirryttiin runojen käsittelyyn. Liukuma olikin kovin helppo ja luonnollinen, sillä toki jo Kalevalaan tutustuessamme olimme puhuneet, että Kalevala on kirjoitettu runomuotoon ja niitä runoja on usein laulettu. Runoprojektimme siis alkoikin sillä, että luin Kalevalasta lyhyen runopätkän, jonka jälkeen opettelimme kalevalaisen runomitan hieman yksinkeratistettuna: kahdeksan tavua yhdessä säkeessä (säe-termi tuli ensimmäistä kertaa, puhuimme yksinkertaistettuna säkeestä eli runon rivistä). Tämä tavujen laskeminen on tuttua jo ihan ensimmäisistä koulupäivistä, sillä sanoja puretaan tavuiksi paljon ekalla luokalla. Päästin myös sisäisen runolaulajani valloilleen ja lauloin jokaisesta oppilaasta pienen säkeen, ja oppilaiden tehtävä oli laskea, onko kyseessä kalevalamitta vai ei.

"Oili onpi tyttö nuori. Jaakko pelaa jalkapalloo."

Lopuksi oppilaat saivat pötkötellä rentoutumisharjoituksessa selällää, silmät kiinni ja kuunnella, kun luin kalevalamittaisia loruja Elina Pullin kirjoittamasta lorukirjasta Sylisampo (Lasten Keskus 2018).



Toisella tunnilla siirryimme riimipareihin ja riimirunoihin. Tämän tunnin opiskelimme ateljee-opetusmenetelmällä (eli aloitimme opetuspiirissä, sen jälkeen puolet oppilaista siirtuivät itsenäiseen lukemiseen, puolet luovaan kirjoittamiseen, jonka jälkeen vaihto). Luin ensin oppilaille valikoituja Kirsi Kunnaksen kirjoittamia riimirunoja lorukirjasta Tiitiäisen runolelu (WSOY), ja kirjasimme ylös säkeiden viimeiset, rimmaavat sanat. Luimme ne, tutkimme sanoja ja tarkastelimme, mitä tarkoittaa riimiparit ja riimirunot.

Tämän jälkeen puolet oppilaista lähtivät lukemaan omia runokirjojaan, joita olin valikoinut ja hakenut heille kirjastosta. Puolet oppilaista lähti kirjoittamaan luovan kirjoittamisen tehtävää, jossa heidän piti kirjoittaa vihkoon taululle kirjoittamani sanalista (kukka, lokki, takki, nappi, kuu) ja keksiä näille sanoille riimiparit. Noin viidentoista minuutin työskentelyn jälkeen teimme vaihdoin, eli lukijat menivät kirjoittamaan ja kirjoittajat lukemaan.



Seuraava tunti oli atk-tunti, jossa harjoittelimme sekä tekstinkäsittelyohjelman käyttöä, että riimipareja. Sanelin sanan, oppilaat kirjoittivat sen tavuittain (minä kävin tarkistamassa) ja keksivät sanalle riimiparin. Tämän olisi voinut toteuttaa myös niin, että oppilaat olisivat hakeneet koreista lappuja, joihin olisin kirjoittanut sanan, lukeneet sen, kirjoittaneet saman sanan, sitten tarkistaneet oikeikirjoituksen lukemalla sanan uudestaan ja lopuksi keksineet riimiparin. Minä vain en ehtinyt tehdä noita lappuja etukäteen, joten jouduimme tyytymään saneluun.

Neljännellä tunnilla luimme ns. "muunlaisia runoja", eli sellaisia, jotka eivät rimmaa ja joista osa voi olla ihan pähkähullujakin. Ihania runoesimerkkejä löytyy esimerkiksi Laura Ruohosen kirjoittamista Allakka Pullakka, Yökyöpelit ja Tippukivitapaus -runokirjoista (Otava). Oppilaat tyrskivät naurusta monien runojen kohdalla, enkä yhtään ihmettele, miksi. Ruohosen runot ovat svengaavia, kekseliäitä ja oikeita sanojen ilotulituksia. Näiden runokirjojen runot ovat taipuneet sekä lasten televisiosarjaksi että musikaaliksi Kansallisteatterin näyttämölle.



Me otimme oppilaiden kanssa lähempään tarkasteluun Tippukivitapaus-kirjasta löytyvät Jos on hanskat -runon. Luimme runon ja lähdimme kehittelemään sille jatkoa. Jokainen oppilas siis kirjoitti oman "Jos on ... Tarttee ... "-runonsa vihkoon. Lopuksi luimme ne yhdessä ääneen, jonka jälkeen katsoimme vielä netistä Tippukivitapaus-musikaalin mainoksen, jossa kyseinen runo on laulettuna. Tästä sai hyvän aasinsillan siihen, että moni laulu on itseasiassa oikestaan runo tai loru, johon on sävelletty musiikki. Hauskaa oli, että Jos on hanskat -runo jäi soimaan monelle oppilaalle korvamatona, ja sitä he sitten lauloivat mennessään ulos välkälle.



Runoviikon jälkeen olemme ottaneet tavaksi lukea joka viikko yhden uuden runon, eli "viikon runon". Tämä runo on sitten esillä luokassa koko viikon, ja oppilaat voivat käydä itse sitä lukemassa. Jos minä meinaan unohtaa esitellä uuden runon, oppilaat osaavat jo kysyä, että mikäs tämän viikon runo onkaan.

Tässä muutamia blogissani esiteltyjä runokirjoja, joista osa sopii oikein mukavasti tähän kevätvuodenaikaan.

Heli Laaksonen: Ykköne
Tuula Korolainen & Riitta Tulusto: Leijona se venytteli
Tittamari Marttinen: Riemukas metsäretki
Ainumari Kari: Taikuri Kuu
Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki
Elina Kynsijärvi & Benjam Pöntinen: Luonto-aiheiset lorukirjat


Minä ja minun siskoni (tarina erilaisista sisaruksista ja siskon autismista)

Rose Robbinsin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Minä ja minun siskoni (Kustannus-Mäkelä 2019, alkuteos Scallywag Press Ltd, arvostelukappale) on herkkä ja hienotunteinen kertomus erilaisista sisaruksista, rakkaudesta ja toisen sisaruksen autismista. Robbins on tehnyt kirjan niin onnistuneesti, että useimmat lapset varmasti lukevat sen kertomuksena ns. tavallisesta sisaruudesta ja sen iloista sekä karikoista, mutta ne perheet, joissa toinen lapsi on autistinen, saavat kirjasta varmasti erilaisia samastumiskohteita. Lukijalle ei varsinaisesti alleviivata sitä, että kettusisko on autistinen, eikä kettuveli mainitse sitä suoraa kertaakaan. Sen lukija voi lukea kirjan takakannesta.



Kirjan päähenkilöt ovat kettusisarukset, joista poika esittelee lukijalle siskonsa ja kertoo, mitä he tekevät siskon kanssa ja millainen sisko on. Hänen siskonsa ei esimerkiksi osaa puhua, mutta pitää silti paljon ääntä ja meteliä. Sisko saakin välillä vierailta osakseen pitkiä katseita ja silloin veljeä vähän nolottaa. Toisinaan sisko tykkää halia, mutta aina hän ei siedä kosketusta. Joskus sisko vetäytyy yksinäisyyteen, mutta tykkää myös hassutella ja tanssia veljen kanssa. 



Veljeä harmittaa, että joskus sisko on ajattelemattomuuksissaan mummia kohtaan ilkeä ja saa vanhemmilta sellaisenkin käytöksen anteeksi, joista veljeä nuhdellaan. Veli kyllä ymmärtää siskonsa erilaisuuden, muttei aina jaksaisi sitä. Hän näkee ihanasti heidän yhtäläisyytensä ja lohduttaa siskoaan, jos tällä on paha mieli, ja vaikka kirja alkaakin repliikillä: "Voi ei, tuolta tulee minun siskoni...", päättyy se ihanasti: " ... olemme hyvin erilaisia... Mutta me rakastamme silti toisiamme." Ja siitähän sisaruudessa ja perhesuhteissa pohjimmiltaan onkin kyse: Me kaikki olemme erilaisia, osaamme erilaisia asioita, mutta olemme silti toisillemme rakkaita, vaikka välillä toisen seurassa tuntuisikin raskaalta emmekä haluaisi samoja asioita.




Luimme tämän kotona vajaa kolme- ja viisivuotiaiden lasteni kanssa, ja erityisesti vajaa viisivuotias tykkäsi kirjasta. Keskustelimme siitä, miksei kettusisko osaa puhua, mutta välillä lällättelee hassuja. Minä ja minun siskoni on kirja, joka jättää paljon tilaa lukijan omalle tulkinnalle ja vanhemman ja lapsen väliselle keskustelulle. Tällaiset kirjat, jotka auttavat ymmärtämään erilaisuutta ja osoittavat, että kaikki olemme erilaisia ja kuitenkin ihan tavallisia, ovat sellaisia, joita minä luen mielelläni lapsilleni. Ja kuten kirjoitin: tämän kyseisen kirjan voi lukea hyvin kertomuksena myös sisarusten välisistä suhteista, joten se sopii mainiosti luettavaksi myös niissä perheissä, joissa ei ole erityislapsia.

Veganismi, kasvissyönti ja ruokamme alkuperä lastenkirjoissa

Osallistuin eilen IBBY FINLANDIN kansainväliseen lastenkirjapäivän seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli "Lastenkirja eläinten puolella". Seminaarissa kuultiin mielenkiintoisia puheenvuoroja siitä, miten muun muassa eläinten oikeuksia, luonnonsuojelua, kasvissyöntiä sekä veganismia on käsitelty lastenkirjallisuudessa. Aihehan on paitsi hyvin tärkeä myös ajankohtainen. Luonnon- ja ilmastonsuojelu* ovat aiheita, joista meidän on mielestämme välttämätöntä puhua lastemme kanssa ja kun lasten kanssa keskustelee, on tärkeää, että puhumme ratkaisukeskeisesti niin, että lapset kokevat voivansa vaikuttaa asioihin. Yksi ilmastoteko on kasvisruokien syöminen ja liharuokien välttäminen sekä tietysti kulutuksen vähentäminen.



Lastenkirjoissa näkyy aika vähän kasvissyöjä- tai vegaaniperheitä, mutta tämäkin asia on hiljalleen muuttumassa. Eräitä kirjoja, joissa kokkaillaan vegaanista ruokaa ilman, että kirjasta paistaa läpi valistustarkoitus, ovat Ville Hytösen kirjoittamat ja Mira Malliuksen kuvittamat Beppe-kirjat. Sarjan ensimmäisessa osassa Brontosaurus Beppe, pieni Vis-vis visentti ja heidän ihmisystävänsä Ville kokkaavat maailman parasta (vegaanista)pastakastiketta. Ensimmäisen osan esittelin aiemmin blogissani täällä.



Sarjan toinen osa on yhtä värikkäästi ja hilpeästi kuvitettu kuin ensimmäinenkin osa, ja se on nimeltään Beppe ja mausteyllätys (Into Kustannus 2019, saatu kustantajalta). Kirjassa Ville, Beppe ja Vis-vis matkustavat bussilla Mamma Brontosauruksen luokse kokkaamaan intialaista kasvisruokaa. He ovat ottaneet mukaansa kaikki ruokaan tarvittavat mausteet ja haluavat näyttää isoäidille, miten hyvää tämä ruoka on. Villeä kyllä hieman jännittävät kaikki ne vahvat mausteet, joita ruokaa tulee. Beppeä puolestaan tuumituttaa, miltä niin valkosipulinen ruoka mahtaa maistua. Ennen, kun ystävät pääsevät kokkaamaan, heidän pitää kuitenkin löytää jostain valkosipulinpuristin, sillä se on paha kyllä jäänyt kaikessa hötäkässä kotiin! Apu löytyy onneksi Mamma Brontosauruksen naapurista, jossa asuava luolamieskin on yllättäen innostunut ruuanlaitosta ja joka myös mielellään nauttiin hyvästä sapuskasta hyvien ystävien seurassa. Tässä kirjassa on hilpeä tunnelma, ja siinä annetaan mukavasti viestiä, että kannattaa maistaa ennakkoluulottamasti erilaisia ruokia.



Hieman kantaaottavami veganismia käsittelevä lastenkirja on puolestaan noin vuosi sitten ilmestynyt Antti Nylénin kirjoittama ja Ilja Karsikkaan kuvittama lyhyt lastenromaani Eino ja suuri possukysymys (Otava 2018, saatu kustantajalta). Kirja kertoo ekaluokkalaisesta Einosta, joka saa enoltaa Vihtorilta lahjaksi possun. Vihtori kertoo Einolle, että Eino saa leikkiä possun kanssa, mutta loppujen lopuksi se on tarkoitus syödä. Einosta ja Pulla-possusta tulee ystäviä, ja he käyvät monta aika filosofista keskustelua muun muassa siitä, mikä kaikki on syötävää, onko kaikki syötävä ruokaa ja mikä kenties erottaa eläimen ja ihmisen toisistaan.



Einoa alkaa arveluttaa yhä enemmän ja enemmän eläinten syöminen, eikä hänestä totisesti tunnu oikealta syödä ystäväänsä Pullaa. Einon parhaan ystävän isosisko on vegaani, ja hänkin kertoo Einolle lihatalouteen ja lihansyöntiin liittyvista faktoista ja vegaanisista vaihtoehdoista. Pulla puolestaan on alistunut kohtaloonsa, vaikka haaveileekin olevansa villisika. Kirjan lopussa Eino ilmoittaa isälleen ryhtyvänsä vegaaniksi, ja yllättäen myös isä kannattaa ajatusta. Isä ja Eino järjestävät juhlat, joihin tuodaan tarjolle tietysti jos jonkinsorttista vegaanista ruokaa.



Koko tarinan ajan Eino pohtii, onko ihmisellä moraalista oikeutta syödä muita elämiä, eikä se tunnu hänestä hyvältä. Einon paras ystävä esittää sitä epäilevämpää "suuntaa", ja ilmaisee monesti, etteivät kasvisvaihtoehdot maistu yhtä hyvältä kuin eläinperäiset tuotteet. Einon mielestä hyvä maku tulee jo pelkästään siitä, että hän tietää, etteivät eläimet ole kärsineet hänen ruokansa takia. Sillä onhan se oikeasti totta, että tehotuotettujen eläinperäisten tuotteiden takia monet eläimet joutuvat kasvamaan ympäristössä ja tavalla, joka on kaukana niille lajityypillisestä käyttäytymisestä ja elinoloista. Nykylapset (tai edes aikuiset) harvemmin ajattelevat, mistä heidän ruokansa tulee, ja mitä esimerkiksi vaaditaan siihen, että ihminen saa lehmän maitoa mukiinsa tai kinkkusiivun leipänsä päälle.



Elina Lappalaisen kirjoittama ja Christel Rönnsin kuvittamassa faktaa ja fiktiota yhdistävässä tietokirjassa Nakki lautasella, Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015) käydään läpi miten ja missä broilerin-, naudan- ja sianlihaa kasvatetaan ja mistä kananmunat tulevat ja miten ne päätyvät lopulta kauppojen munakennoihin. Kirjassa on myös tietoaukeamia, jossa esitellään kukin eläinlaji, sen lajityypillinen käyttäytyminen, eläimen luonnollinen elinikä sekä kerrotaan, miten eläimen elämänkaari menee maatiloilla.



Lappalainen oli yksi eilisen seminaarin panelisteista ja kertoi, että he halusivat Rönnsin kanssa tehdä tietokirjan, jota lukiessaan lapset saavat oikeasti tietää faktaa liha-, maito- ja munataloudesta sekä syötäväksi kasvatettavista eläimistä. Lappalainen kertoi, ettei myöskään halunnut (liikaa) järkyttää tai ohjailla lapsia, mutta käsitellä tosiasioita kuitenkin niin, että ne herättävät lapsissa ajatuksia ja saavat heidät muun muassa pohtimaan lihatalouden oikeutusta. Kirjan kustantajataho halusi tietysti, että kirjaa ostaisivat kaikki ihmiset huolimatta siitä, ovatko he seka- vai kasvissyöjiä.



Kirjassa sikalaan, maitotilaan, broileritilaan ja kanalaan tutustutaan kahden lapsen Aleksin ja tämän serkun Emilian ja Emilian isän kanssa. Emilian isä on eläinlääkäri, joka ottaa lapset mukaan kiertäessään tarkistamassa kaikki nämä tilat. Aleksi suhtautuu vierailuun aluksi hyvin nurjamielisesti, mutta kiinnostuu kierroksen aikan kovasti eläimistä ja alkaa selvästi myös pohtia, onko oikein kasvattaa elämiä ruuaksi, sillä kierroksella hän saa kuulla muun muassa sen, että vasikka erotetaan heti syntymänsä jälkeen äidistään, jotta ihmiset saavat vasikalle tarkoitetun maidon juotavaksi. Vasikka saa tyytyä korvikkeeseen tai parhaassa tapauksessa pullosta annettuun emänmaitoon. Aleksi ja lukija oppivat myös muun muassa sen, että puolet Suomen lehmistä elävät parsinavetassa, jossa seisovat koko talven kytkettynä kykenemättä liikkumaan. Kanat kasvatetaan usein häkki- tai lattiakanaloissa, joissa kanoja on tuhansia, ja häkkikanoja voi olla jopa 13 kanaa yhden neliömetrin alueella.



Nakki lautasella, Mistä ruoka tulee? onnistuu mielestäni varsin mainiosti sekä tekstin että kuvien kautta kertomaan, millaisissa oloissa lehmät, siat ja kanat kasvatetaan ja millaisia asioita ne käyvät lyhyeksi jäävän elämänsä aikana läpi, jotta me ihmiset saamme lihaa lautasillemme ja maitoa laseihimme. Kirja on kirjoitettu kiihkottomasti, mutta niin, ettei voi olla huomaamatta, kuinka kaukana lajityypillisistä oloista eläinten olot lihatiloilalla ovat. Ja tähän täytyy heti sanoa, että kaikki tilalliset kuvataan kirjassa hyvin ystävällisinä ja elämistään välittävinä toimijoina, ei minään ihmishirviöinä, jotka mielellään rääkkäävät eläimiä!

Tarinan lopussa Aleksi ja Emilia palaavat Emilian kotiin ja menevät syömään nakkikastiketta. Aleksi kyseenalaistaa, onko oikein syödä lihaa ja mistä tietää, että eläin on elänyt onnellisen elämän. Emilian vanhemmat kertovat, että on tärkeää muistaa, että eläimet ovat arvokkaita olentoja, jotka ansaitsevat hyvän elämän, mutta jotkut ihmiset haluavat kuitenkin ryhtyä kasvissyöjiksi.

"Meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa", Emilian äiti vakuuttaa Aleksille.

* Ilmastonmuutoksesta kertovan lastenromaanin esittelin täällä. Toinen aihetta käsittelevä lastenromaani on Matilda pelastaa maailman. Kulutuskriittisiä ja kierrättämään kannustavia lastenkirjoja esittelin tässä postauksessa. Kulutuskriittinen viesti on myös kirjoissa Tatu ja Patu etsivinä sekä Onni-poika tahtoo kaiken. 

Kissamaisissa tunnelmissa Pekka Töpöhäntä -näyttelyssä

Mijauu ja kurnauskis! Meidän perheemme pääsi viikko sitten vierailemaan varsin kissamaisissa tunnelmissa Päivälehden museossa Pekka Töpöhäntä -näyttelyn avajaisissa*, joka juhlistaa Pekka Töpöhäntä -kirjojen 80-vuotista taivalta. Ensimmäinen Pekka-kissan seikkailuista kertova kirja julkaistiin Ruotissa 80 vuotta sitten.



Päivälehden museon varsin kompaktin kokoiseen näyttelytilaan on rakennettu hieno ja toiminnallinen näyttely, jossa lapset pääsevät kirjaimellisesti sukeltamaan Pekka Töpöhännän maailmaan. Heti alkajaisiksi pienet (ja vähän isommatkin vieraat) saivat halutessaan sonnustautua kissan korviin ja häntiin ja hypätä sitten leikkiin. Meidän lapsemme kiinnittivät heti huomionsa isoon, kissa-aiheista tietoa sisältävään onnenpyörään, jonka ääressä meinasi tulla jopa tappelu, kun kaikki kolme olisivat halunneet päästä pyörittämään sitä samaan aikaan. Tietopyörän pyörittämisen jälkeen lapsemme levittäytyivät näyttelyn huikeisiin lavasteisiin pomppimaan ja kuperkeikkaamaan pehmeillä patjoilla ja matoilla, ryömimään Monnin hiilikellariin ja rohmuamaan itselleen mahdollisimman monta kiiltäväkylkistä silakkaa.



Näyttelytilan perälle oli rakennettu osa Pekan kodista, jossa jättikokoiset huonekalut houkuttelivat omani ja muut lapset välillä vauhdikkaaseenkiin menoon: jättisuuret lankakerät pyörivät, kieppuivat ja lentelivät, kun pienet kävijät kikatellen leikkivät niillä kuin kunnon katit konsanaan.





Nyt näyttelyssä oli niin monta vierasta, ettemme saneet rauhallista hetkeä testata, miltä isosta radiosta tulevat Pekka Töpöhäntä -katkelmat kuulostavat, mutta näyttelyssä on siis sellainenkin kuuntelumahdollisuus. Samaten kävijät voivat rauhoittua esillä olevien Pekka Töpöhäntä -kirjojen ääreen kuuntelemaan satuja hännättömästä kissasta, Monnista ja muista Gösta Knutsonin luomista kissahahmoista.



Aivan mahtavan lisän avajaisiltaan toi Laajasalon Huvilateatterin esitys, jossa esitettiin katkelmia Pekka Töpöhäntä -näytelmästä. Pekka, Monni, Pilli, Pulla ja Mauri Mäyräkoira esittivät museovieraille kirjoista tuttuja kohtauksia ja hyödynsivät loistavasti näyttelytilaa sekä alakerrassa olevaa vanhaa painokonetta. Näimme myös, miten Kissojen Päivälehti painettiin ja todistimme jälleen kerran sitä, miten Monnille tehtiin selväksi, ettei ketään sovi kiusata.



Kun kotiinlähdön aika koitti, ilmittivat lapsemme, etteivät millään tahtoisi vielä lähteä ja aikoivat kuulemma tulla uudestaan. Vielä ulkona heidän piti pysähtyä museon ikkunan taakse ihailemaan Sagogränd AB:ltä lainattuja Uppsalan pienoismalleja.

Pekka Töpöhäntä -kirjoja kustantaa Suomessa Gummerus.

Pekka Töpöhäntä -kirjat ovat tulleet tutuksi sekä minulle omassa lapsuudessani että omille lapsilleni. Tarinoiden suosio ei ihmetytä, sillä lukijan on helppo samastua kiltin Pekan tunteisiin. Pillin ja Pullan toilailut puolestaan naurattavat ja Monnin ilkeilyt puhuttavat ainakin omia lapsiani. Kuten kuulimme näyttelyn avajaisissakin, on kirjoja tarinoissa paljon tärkeitä teemoja: Ne kertovat erilaisuudesta, osattomuudesta, ystävyydestä ja kiltteydestä. Nykyään muuten ehkä ymmärrän paremmin myös koditonta Monnia, ja tänä päivänä lasten kanssa voikin miettiä, miksi Monni käyttäytyy Pekkaa kohtaan kuten käyttäytyy.

*Päivälehden museota ylläpitää Helsingin Sanomain säätiö, ja sinne on vapaa pääsy. Vaihtuvan näyttelyn lisäksi vierailija voi tietysti mennä katsomaan myös perusnäyttelyn, joka käsittelee sananvapautta ja sensuuria. Alakerrassa on esille vanhoja painokoneita. Pekka Töpöhäntä -näyttely on esillä 15.3.19 - 15.9.9 välisen ajan.

Ludviginkatu 2-4, Helsinki
p. 020 720 9810
museo@hssaatio.fi
Avoinna ma – su klo 11 – 17 ja sopimuksen mukaan.

Humoristinen zombiseikkailukirja varhaisteineille (Olisiko tässä kirja, josta tykkäisivät nekin jotka eivät yleensä tykkää mistään kirjoista?)

Mitä muuta sitä tekisi flunssapöpön nujertamana kuin lukisi varhaisteineille kirjoitettua kirjaa maailmanlopusta, zombeista ja hirviöistä? Öööh... Kuulostaako hieman utopistiselta saikkupäiväaktiviteetilta?

No niin minäkin aluksi pohdin, kun päätin ottaa luettavakseni Wsoy:lta saamani kirjan Maailman viimeiset tyypit (WSOY 2019, suom. Ulla Selkälä). Zombit ja hirviöt eivät yleensä ole minun juttujani, mutta tämä Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama kirja vaikutti sellaiselta, että etenkin vanhemmat alakoululaiset pojat voisivat kiinnostua siitä, joten päätin hypätä pois mukavuusalueeltani ja lukea sen ensin itse. Loppujen lopuksi Maailman viimeiset tyypit tempaisi minut tiukasti otteeseensa - vai pitäisikö sanoa - tiukkaan, jättiläsihirviömäiseen rutistukseensa, ja luin sen loppuun yhdeltä istumalta.



Kirjan juoni on hyytävä, jännittävä ja oikeastaan surullinenkin, sillä kirjassa neljä teini-ikäistä nuorta yrittää selvitä maailmassa, jonka ovat ilman selitystä kansoittaneet zombit ja megalomaaniset maailmanlopun hirviöt! Brallier ja Holgatan ovat silti onnistuneet yhdessä tekemään tarinasta hauskan, vauhdikkaan ja sellaisen, etteivät ikävät asiat iske lukijaa päin pläsiä. Huumori ja päähenkilöiden positiivinen asenne kuljettavat lukijan läpi ikävimpienkin tapahtumien ja mustien mietteiden.

Maailman viimeiset tyypit alkaa ryminällä keskeltä hirviöhyökkäystä, jonka kohteeksi kolmetoistavuotias Jack on joutunut. Jack on kirjan minäkertoja, orpopoika, joka on aina tuntenut itsensä hieman ulpuoliseksi. Häntä on pompoteltu sijaiskodista ja koulusta toiseen. Vaikka Jack suhtautuu elämään reteästi huumorilla, eikä jää nyyhkimään tai kauhistelemaan elämäänsä, paistaa joistain hänen kommenteistaan kuitenkin läpi kaipaus perhettä ja kotia kohtaan. Jackin eämän tärkein henkilö onkin hänen jokin aikaa sitten hankkimansa ihka ensimmäine ystävä Quint, jonka haave on tulla isona tiedemieheksi, oikeaksi luonnontieteilijäksi. Jack ja Quint onnistuvat hirviöiden ilmestymisen jälkeen yhyttämään toisensa ja perustavat tukikohdan puumajaan. Kaksikko varustelee sen hirviönkestäväksi ja koettaa pärjätä uudessa maailmassa miten parhaiten taitaa.

Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit

Jack ei suostu masentumaan kauheassa ympäristössä ja keksii uudessa maailmassakin huvituksia. Hän pelaa mielessään peliä, joka on kuin suoraan taistelu- ja seikkailupeleistä. Hän suorittaa keksimiään tehtäviä, joista tärkein on pelastaa neito pulasta. Neito on Jackin ihastus June, jonka Jack uskoo olevan edelleen elossa ja mahdollisesti linnoittautunut heidän vanhaan kouluunsa. Tehtävä ei tietystikään ole helppo, kun kaupungin kaduilla vaeltaa zombilaumoja ja hirviöitä, jotka vaan odottavat, että voisivat popsia sankrimme suuhunsa. Erityisesti yksi iso, ruma ja raadolta haiseva hirviö on iskenyt silmänsä Jackiin ja päättänyt saada tämän saalikseen. Onneksi Jack saa avukseen Qvintin lisäksi pari uutta ystävää ja liittolaista, joiden kanssa elämä ja selviäminen maailmanlopun maailmassa on paitsi helpompaa myös hauskempaa. Jack onkin loppujen lopuksi valmis tekemään näiden tyyppinen puolesta mitä vain - ovathan he hänen ensimmäine kunnon perheensä ja heidän puumajalinnakkeens aon ensimmäinen kunnon koti, jonka Jack tuntee!

Vaikka Maailman viimeiset tyypit vaikuttaa paksulta kirjalta, se on kohtalaisen nopea- ja helppolukuinen kirja, mikä varmasti vetoaa monenlaisiin ja -tasoisiin lukijoihin. Kirjaa elävöittävät mustavalkoiset kuvat, joita on runsaasti ja joiden kautta tarina myös menee eteen päin.Vaikka en siis todellakaan ole tämäntyyppisen kirjallisuuden ystävä, jään odottamaan kirjan seuraavan osan ( Maailman viimeiset tyypit - Zombiparaati) ilmestymistä. Kirjasto ovat pitänneet myös Kirjojen keskllä -blogin Maija ja hänen 12-vuotias lapsensa.

#Kultakutri - Loistava kirja somettamisesta lapsille

#Kultakutri (Kustannus-Mäkelä Oy 2019, alkuteos Andersen Press Ltd) on hauska ja samalla onnistuneella tavalla opettavainen kuvakirja, joka pureutuu somettamisen ikäviin ilmiöihin. Kirja on loistavien kynäniekkojen eli kirjailija Jeanne Willisin ja kuvittaja Tony Rossin tekemä.



Tässä perinteistä Kultakutri ja kolme -karhua satua mukavalla tavalla lainaavassa tarinassa Kultakutri alkaa somettaa eli postaa videoita ja kuvia nettiin ja tahtoo niille mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Tyttö masentuu, kun ainoastaan äiti peukuttaa hänen keijuselfietään, minkä seurauksena Kultakuri päättää julkaista jotain hauskempaa ja räväkämpää. Hän ottaa salaa kuvia muun muassa veljensä sottapyttytuokiosta ja setänsä nolosta kompuroinnista.

Jeanne Willis & Tony Ross: #Kultakutri 

Somekansa reagoi kuten somekansa yleensäkin tapaa toimia: aluksi ihmiset tykkäävät, mutta kyllästyvät pian ja tahtovat nähdä jotain uutta. Kultakutri päättää tehdä jotain vielä räväkämpää ja murtautuu tyhjillään olevaan taloon. Tyttö ottaa kuvia tihutöistään ja lataa ne nettiin. Tykkäyksiä satelee, mutta tällä kertaa somettamisella on myös huonot puolensa. Kun karhuperhe tulee kotiin, seuraa isäkarhu karkuun juoksevaa Kultakutria tämän omaan kotiin saakka ja hakee poliisinkin paikalle. Konstaapelin ei tarvitse kuin selata netistä kuvat Kultakutrin tihutöistä ja saa sitä kautta tytön kiikkiin. Todisteita ei käy kieltäminen ja Kultakutri saa rangaistuksen ja päälle päätteeksi myös opetuksen: Kannattaa miettiä, mitä nettiin postaa, sillä kuvia ei välttämättä koskaan saa sieltä pois!

Jeanne Willis & Tony Ross: #Kultakutri 

Somettaminen ja nettikäyttäytyminen ovat erittäin ajankohtaisia asioita, ja niistä keskusteleminen lasten kanssa on ehdottomasti aiheellista siinä vaiheessa, kun lapsi saa ensimmäisen puhelimensa. Meillä kotona se aika on juuri käsillä, ja myös ekaluokassani monella lapselle on ihka ensimmäinen puhelin. Luimme #Kultakutrin oppilaiden kanssa ja kävimme sen innostamana älyttömän hyvän opetuskeskustelun. Lapset osasivat osoittaa kaikki ne tavat, miten Kultakutri teki väärin ja kertoivat toinen toisilleen, miksi ei esimerkiksi saa ladata kaverin kuvia nettiin eikä kannata laittaa sinne itsestäänkään mitään noloja kuvia. Minä johdatin keskustelun myös netin ja somen kautta tulevaan mahdollisiin kalasteluviesteihin, puhuimme salasanoista, yksityisyysasetuksista ja siitä, että vanhemmille kannattaa kertoa, mitä netissä touhuaa ja tapahtuu.

Jeanne Willis & Tony Ross: #Kultakutri 

Kannattaa siis lukea sekä #Kultakutri että Willisin ja Rossin tekemä ja aiemmin suomennettua teos Pukkien pikku pila (molemmat on suomenatnut Raija Rintamäki). Tuo jälkimmäinen kirja kertoo somekiusaamisesta niin ikään vanhaa klassikkosatua vapaasti mukaillen.


Helppoja kirjoja lukemaan oppineille (ja kuinka meillä houkutellaan lapsi lukemaan)

Meidän eskarilaisemme on jo useamman kuukauden ajan harjoitellut lukemista. Hän on lukenut erittäin helppoja Kipinä-sarjan kirjoja ja tavaillut tekstejä muun muassa ruokapakkauksista ja mainoksista. Nyt saimme Kustannus-Mäkelältä ihanan paketin, jonka sisältö kannustikin lastamme ns. oikeiden kirjojen pariin - mitään kovin suurta intoa lukea kokonaista kirjaa hänellä ei ennen tätä ole ollut. Onhan se alku aika työlästä, kun lukeminen käy vielä hitaasti ja on siksi aika vaivalloista.

Paketista paljastui kolme kevään uutuuskirjaa, joista kaksi on erittäin helppolukuisia kirjoja: Lukumestari-sarjan Santeri karkuteillä -kirja sekä Pikku lukuavain -sarjan Löytäjä saa pitää -kirja. Kolmas kirja on tasoltaan hieman vaativampi Lukuavain-sarjan kirja Autiovajan arvoitus. Näistä lahjakirjoista eskarilainen on nyt lukenut jo kaksi, eli nuo kaksi helppolukuisempaa! Arvaatte varmaan, kuinka ylpeä hän oli luettuaan tuon Santeri karkuteillä -kirjan ja saatuaan siitä meiltä isot kehut.



Päätimme heti alkuun mieheni kanssa, että kannustamme lastamme lukemaan, mutta toivomme, että hän motivoituisi siihen hiljalleen itse. Jos sisäistä motivaatiota ei synny, tarjoamme pieniä "porkkanoita", jotta lukukokemusta kuitenkin karttuisi, sillä onhan lukemisen hyödyt kiistatta todistettu moneen otteeseen. Omassa työssäni luokanopettaja olen huomannut, että moni ekaluokkalainen kokee meidän lapsemme tavoin lukemisen aika työläänä asiana eikä siksi oikein viitsisi kasvattaa lukukestävyyttään ja treenata sujuvampaa lukemista sen jälkeen, kun lukutaito on opittu. Meidän lapsemme kyllä rakastavat kuunnella, kun me vanhemmat luemme heille, mutta tietysti toivomme, että he kaikki oppisivat nauttimaan lukemisesta ihan itse!

Esikoisemme myös pelaisi mielellään ipadilla Minecraftia ja Hay Day:ta, mutta olemme rajanneet hänen peliaikansa aika tiukasti. Niinpä lapsi oli kahta onnellisempi ensimmäisen kirjan luettuaan, kun lupasin hänelle siitä ilosta kolme kokonaista peliminuuttia lisää. ;) Kylläpä hän innokkaasti tarttui heti seuraavaankin kirjaan. Kerroin myös, että kokonaisen kirjan lukeminen kannesta kanteen on mielestämme niin hieno saavutus, että hän saa yhden kirjan lukemisesta yhden tarran/ leiman. Lapsen kanssa sitten ideoimme, että viidellä kerätyllä leimalla hän pääsee kanssani leffaan, 10 tarralla/ leimalla hän ansaitsee retken HopLoppiin ja 15 leimalla saa sitten jo Helsinkipäivän ja Mäkkärivierailun. Lapsi lähti heti innoissaan tavoittelemaan tuota viittä leimaa ja seuraavaksi aikoo kuulemma alkaa kerätä täyttä kymmentä (Kun viisi ensimmäistä on käytetty elokuviin, alkaa laskeminen tietysti alusta). Ja nyt esikoinen on lukenut kolmessa päivässä jo kolme kirjaa! Kaapista kaivettiin esiin myös kaikki ne muutkin helppolukuiset kirjat, jotka olen sinne lapsia varten jemmannut.



Tässä vielä lyhyet esittelyt noista Kustannus-Mäkelän uusista kirjoista, jotka me saimme. Nämä kaikki ovat siis uusien sarjojen osia, ja meinaammekin mennä kirjastoon ensi viikolla kyselemään, olisiko heillä lisää näitä Pikku lukuavain- ja Lukumestari-kirjoja, joissa tekstit on tavutettu pienaakkosin ja jokaisella sivulla on vain noin 1 - 4 virkettä - siis juuri parhaita kirjoja juuri lukemaan oppineelle lapselle!

Jackie Walter & Spike Maguire: Santeri karkuteillä -kirja, suom. Terhi Leskinen
Miia-tytöllä on terraariossa Santeri-hiiri, jota hän rakastaa kovasti. Miialla on myös lemmikkikissa, joka tahtoisi leikkiä Santerin kanssa. Miia nauraa, ettei se onnistu, mutta pyytää kissaa vahtimaan hiirtä sen aikaa, kun Miia itse on koulussa. Santeripa on kuitenkin ovela hiiri ja karkaa terraariostaan. Kissa-poloinen ravaa hiiren perässä ja yrittää turhaan käskeä sitä takaisin terraarioon. "Höpö, höpö!" Santeri aina vastaa, mikä nauratti meidän lastamme. Kun Miia tulee kotiin, on Santeri kuitenkin turvallisesti takaisin terraariossaan, mutta leipälaatikon leivästä on mystisesti kadonnut hiiren suupalan kokoinen pala...

Kirjan lopusta löytyy juonikaavio ja vanhempia varten laadittuja
 vinkkejä lapsen lukutaidon tukemiseen vanhempia varten.

Helena Bross & Kadri Ilves: Löytäjä saa pitää -kirja, suom. Raija Rintamäki
Eeli ja Omar asuvat samassa kerrostalossa ja ovat hyvät ystävät. Eräänä päivänä he löytävät pihalta 10 euroa ja miettivät, mitä sille kuuluu tehdä. Pitääkö se viedä poliisille? Samassa taloyhtiössä asuva aikuinen selittää pojille, ettei poliisi kuitenkaan löytäisi rahan omistajaa ja kehottaa poikia pitämään sen itse. Pojat ovat riemuissaan ja miettivät, mitä kaikkea voivat rahalla ostaa! Kaupassa he kuitenkin huomaavat, että naapurissa asuva Niemisen täti joutuu palauttamaan osan ostoksistaan hyllyyn, koska hänellä ei ole tarpeeksi rahaa maksaa kaikkia ostoksiaan. Pojat päättävät tehdä hyvän teon ja keksivät rahalleen parempaa käyttöä kuin limuihin törsääminen. :)

 


Helena Bross ja Mattias Olsson: Autiovajan arvoitus, suom. Raija Rintämäki, Lukuavaimen Minimysteeri -sarja
Minimysteeri-kirjat ovat sopivan jännittäviä ja hauskoja kirjoja lapsille, jotka eivät enää tarvitse tavutettua tekstiä, jaksavat jo lukea hieman pidemmän kirjan ja ymmärtävät aika hyvin lukemansa. Sarjan päähenkilöt ovat kaverukset Lenni ja Dina. Autiovajan arvoitus-kirjassa Lennin ja Dinan naapurilta varastetaan hieno pyörä, vaikka se on kytketty järeällä lukolla telineeseen. Lenni ja Dina sattuvat pyräretkellä löytämään ränsistyneen autioladon, jonka ovi on lukittu ihan uudella lukolla, vaikka talo näyttää muuten täysin hylätyltä. Kaksikon uteliaisuus herää, ja he menevät tutkimaan latoa tarkemmin. Se on täynnä polkupyöriä, ja pian paikalle tulee kaksi miestä tavattoman tutun näköinen pyörä mukanaan. Lennillä ja Dinalla ei meni sormi suuhun tai pupu pöksyyn, ja heidän neuvokkuutensa ansiosta pyörävarkaat saadaan kiinni ja naapuri saa pyöränsä takaisin!


Kalevalaa ekaluokkalaisille (Kalevala-projekti)

Meillä on ollut ekaluokkalaisteni kanssa parin viikon ajan meneillään Kalevala-projekti, joka jatkuu vielä alkavan hiihtolomaviikon jälkeen. Aloitimme Kalevalaan tutustumisen kertomuksella maailman synnystä. Kerroin oppilaille omin sanoin tarinan siitä, miten Kalevalan mukaan maailma on syntynyt sotkanmunista, joita Väinämöistä kohdussaan kantava Ilmatar kannatteli polvellaan ja jotka sitten hajosivat muodostaen maan, taivaan, kuun ja tähdet. Tämä osio (yksi oppitunti) linkittyi meillä uskontoon, jossa aiheena olivat sopivasti luomiskertomukset ja maailmankuva.

Nelosluokkalaisten kanssa olin jo aiemmin aloittanut kuvisprojektia, jossa he olivat pienissä ryhmissä tehneet valitsemastaan Kalevalan henkilöstä noin 130cm maalauksen ja kirjoittaneet siihen esittelytekstin. Tämän hahmogallerian laitoin koulumme seinälle, ja kävimme ekaluokkalaisteni kanssa tutustumassa hahmoihin.

Sen jälkeen aloin lukea oppilaille Mauri Kunnaksen tekemään hienoa Koirien Kalevalaa (Otava). Kävimme toki alkuun keskustelun siitä, että  Suomen kansalliseepos Kaleva on ollut Mauri Kunnaksen innoituksen lähteenä ja myös moni muu taiteilija, esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela on saanut inspiraation Kalevalasta. Puhuimme myös suullisesta tarinankerrontaperinteestä ja Elias Lönnrotista. Lukiessani oppilaille Koirien Kalevalaa pyrin samalla selittämään, mitä oikeassa Kalevalassa tapahtui toisin kuin Koirien Kalevalassa, ja oppilaani ovat jo itse oppineet kysymään, mitä oikeasti tapahtui. Etsimme kirjasta myös kuvia, joiden esikuvina ovat olleet Akseli Gallen-Kallelan maalaukset. (hahmot+aloitus yksi oppitunti)




Opetan luokassani osan äidinkielestä ateljee-periaatteella, jossa eräs tärkeistä tavoitteista on opettaa oppilaille talon-taitoja (= hyvän lukijan taitoja, eli luetun ymmärtämiseen liittyviä taitoja, keinoja oppia ymmärtämään lukemaansa), ja Koirien Kalevalan lukemiseen yhdistin sanavaraston avartamiseen liittyvän taidon: löydän mielenkiintoisia ja uusia sanoja. Luin oppilaille kirjaa ja pysähdyin liioitellun ihmettelevästi eriskummallisten sanojen kohdalle ja kyselin oppilailta, mitä mikäkin sana mahtaa tarkoittaa. Ohjasin heitä kuuntelemaan virkettä sanan ympärillä ja miettimään sanan merkitystä sitä kautta. Korostin, että hyvä lukija opettelee tunnistamaan ne sanat, joita ei tunne ja tulee vielä paremmaksi, kun oppii uusia sanoja ja sanontoja. Tämän jälkeen rohkaisin oppilaita viittaamaan aina, kun minun lukiessani vastaan tulee joku sana, joka on heille vieras. Tästä tuli oppilaille oikein mieluinen sananbongausleikki.

Talon-taidot löytyvät luokan seinältä. Jokainen oppilas saa tavoitteekseen opetella tietty, itselleen valittua taitoa.

Kirjaamme kaikki uudet sanat aakkostettuun taulukkoon, joka on luokan seinälle. Sitten oppilaat saivat harjoitella tätä käytännössä, eli annoin heille samanlaiset taulukot ja ohjeen lähteä lukemaan omaa kirjaansa ja etsiä sieltä ainakin yksi uusi tai mielenkiintoinen sana. Lopuksi kokoonnuimme vielä takaisin ateljee-piiriin (luku- ja opetustuokiopiiri), jossa jokainen halukas sai sanoa oman sanansa, ja mietimme yhdessä sen merkitystä. (Reilu yksi oppitunti)


Toisella ateljee-tunnilla jatkoimme uusien ja mielenkiintoisten sanojen tunnistamista ja otimme mukaan myös luovan kirjoittamisen. Oppilaani ovat vielä hyvin eritasoisia kirjoittajia, eli osa kirjoittaa vielä sanatasolla, osa lausetasolla ja osa jo tarinoita. Ateljee-menetelmässä on mahtavaa, että jokainen voi tehdä samaa tehtävää omalla tasollaan. Luin aluksi Koirien Kalevalasta Sammon takomisen, mallitin taas uusien sanojen tunnistamisen ja jaoin sitten oppilaat kahteen ateljeehen: itsenäiseen lukemiseen ja luovaan kirjoittamiseen. Itsenäisessä lukemisessa oppilaat jatkoivat oman kirjansa lukemista ja uusien sanojen etsimistä sekä niiden kirjaamista omaan listaansa. Luovassa kirjoittamisessa oppilaat saivat itselleen kirjoituspohjan, jossa yläosassa on tilaa kuvalle. Ohjeistin oppilaat seuraavasti:

Piirrä paperiin kuva omasta Sammostasi. Kuvittele, miltä se näyttää ja mitä se valmistaa. Jatka sitten näitä opettajan taululle kirjoittamia virkkeitä: "Minun Samponi on... Minun Samponi näyttää... Minun Samponi valmistaa..."



Tämä tehtävätyyppi, jossa oppilaat kirjoittavat antamani virkkeen alun ja jatkavat sitä, on heille tuttu jo aiemmilta tunneilta. Mietimme aina myös ääneen yhdessä muutaman vaihtoehdon, miten virkettä voi jatkaa. Osa oppilaista kirjoittaa virkkeiden lisäksi kokonaisen tarinan, ja nytkin muutama innokas keksi oman Sampo-tarinansa, jolla he osallistuvat koko koulussa järjestettävään Kalevala-kilpailuun. Kun oppilaat ovat tehneet 15 minuuttia yhtä ateljeeta, tehdään vaihto, eli lukijat alkavat kirjoittaa ja kirjoittajat lukea. Lopuksi kokoonnumme aina ateljee-piiriin, jossa halukkaiden tekstit tai virkkeet luetaan ja uusien sanojen merkitykset mietitään yhdessä. (Reilu yksi oppitunti - 1,5 oppituntia)



Ensin kirjoitetaan ainakin yksi virke, sitten saa piirtää kuvan.
Kuvaamataidon tunnilla kerroin oppilaille Kalevalassa esiintyvistä kummajaisista (löytyy Kirjakulkurin juhlat-teemapaketista 5. - 6.-luokkalaisille), ja oppilaat saivat valita, mistä kummajaisesta piirtävät kuvan. Harjoittelimme erityisesti taustan tekemistä, eli A4-paperiin piirretään kummajainen ja sille tehdään ja väritetään tausta. Käsitöissä meidän oli tarkoitus takoa omat Sammot jämäpuusta (muistan, että näitä teimme aikanaan oman opettajani kanssa tokaluokalla!), mutta valitettavasta puutyöluokan jämäpuulaatikko oli niin tyhjä, että emme päässeet taontahommiin.

Monille mieluinen luku- ja kirjoituspaikka löytyy pöydän alta. :)


Musiikissa oppilaiden musiikinopettaja laulattaa lapsille hiihtoloman jälkeen "Vaka vanha Väinämäinen"-laulua (mikäs sen nimi nyt oikeasti onkaan..?) Hiihtoloman jälkeen matematiikan tunnilla on luvassa vielä Sampojen kasaamista loogisilla paloilla Open ideat -blogin Anniina-open ideoimilla ohjeilla, Akseli-Gallen Kallelan maalauksien tutkailua ja lisää koirien Kalevalan lukemista sekä lyhyeen Elias Lönnrot-aiheiseen tietotekstiin tutustumista, tiedon etsimistä tietotekstistä ja pariin kysymykseen kirjallisesti vastaamista. Nämä mallitan ateljee-tunnilla.

Oma kirja, kirjoitusvihko ja sanataulukko löytyvät ateljee-kotelosta.

Vietetäänkö teidän koulussanne Kalevalan päivää?