perjantai 9. joulukuuta 2016

Seikkailulla muinaisessa Tytyrin kalkkikaivoksessa: Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle

Annastiina Mäkitalon (ent. Syväjärvi) kuvittama ja Johanna Venhon kirjoittama kuvakirja Kissanpissa (WSOY 2011) oli keväällä suoranainen hitti kotonamme, ja erityisesti kuopus tykkäsi kirjasta kovasti. Myös kaksikon toinen yhteinen teos Yllin kyllin (WSOY 2012) on kelpo luettavaa, ja pidän Mäkitalon kuvitustyylistä. Kun kuulin, että hänen kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle. Tarina vuorenpeikon ja pojan ystävyydestä 1950-luvun Lohjalla (Kiinnoste 2016) julkaistiin keväällä, kiinnostuin kirjasta - tottakai. Minulla on yleensäkin tapana innostua kuvakirjoista, joiden tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle ja Mäkitalon kirjan idea vaikutti kiinnostavalta. Ostin kirjan ja ajatukseni oli laittaa se pukinkonttiin, mutta esikoinen löysi kirjan kaapistani (eeeh...). Niinpä luimme kirjan yhdessä, ja pääsen kertomaan siitä teille jo ennen joulua.



Kirjan tapahtumat siis sijoittuvat 1950-luvun Lohjalle, jonka merkittävä työllistäjä siihen aikaan oli Tytyrin kalkkikaivos ja -tehdas. Päähenkilö on Kalle-poika, joka viettää mukavaa ja rentoa kesää uiden, pelaillen ja välillä jopa äitiään kotitöissä auttaen. Kallen isä Pietari on porari Tytyrin kaivoksessa, ja eräänä päivänä isä tulee töistä huolestuneena, koska tuntuu, että joku tekee kovasti tihutöitä kaivoksessa. Tänään isä on löytänyt kaivoksesta kalsiitista tehdyn korun, jonka omistajasta ei ole tietoa. Vaikka kalsiittia löytyykin kaivoksesta aika ajoin, ei Tytyrissä kuitenkaan valmisteta koruja. Kalle saa merkillisen korun kivikokoelmiinsa. Yöllä joku kuitenkin hyppää ikkunasta sisään ja nappaa korun itselleen. Kalle yrittää seurata varasta, mutta öisellä pihalla tästä näkyy enää peikkohännän viuhahdus!

Annastiina Mäkitalo: Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle (Kiinnoste 2016)

Myöhemmin kesällä, öisellä kalastusretkellään Kalle tapaa tuon oudon korukivivarkaan, ja selviää, että hän on peikkotyttö-Tyyra. Tyyra ja hänen heimonsa asuvat kaivoksessa, jossa heillä on upea maanalainen kaupunki. Nuo kaksi ystävystyvät ja viettävät mukavan kesän yhdessä. Tyyra tuntuu tosin olevan aina kovin nälkäinen, ja vähän resuiseksi ja laihanlaiseksikin hän on käynyt kesän kuluessa. Tyyra oppii puhumaan jonkin verran ihmisten kieltä ja saa selitettyä Kallelle, että ihmisten kaivaukset ovat tulleet jo hälyttäväm lähelle heidän kotiaan. Jos peikot eivät saa enää rauhassa etsiä kalsiittikiviä ja valmistaa niistä koruja, eivät he voi käydä kauppaa keijujen ynnä muiden vastaavien olentojen kanssa ja jäävät siten ilman ruokaa. Peikot ovat yrittäneet karkottaa ihmisiä tihutöitä tekemällä.

Annastiina Mäkitalo: Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle (Kiinnoste 2016)

Kallen käy sääliksi peikkotyttöä ja tämän kansaa, ja niinpä poika kertoo isälleen Tyyran ongelmasta. Isä on hyväsydäminen ja ottaa asian hoitaakseen. Pian itse kaivoksen johtaja Kalkki-Petteri saa kuulla peikoista. Onneksi tämä ymmärtää peikkojen ahdingon ja lähtee Kalle oppaanaan tapaamaan peikkojen kunigasta. Tyyra tulkkaa näiden kahden mahtimiehen neuvottelut, joiden sisällöstä ei kenellekään muulle (edes lukijalle) hiiskuta sanaakaan. Lopputuloksena peikot saavat pitää omat asuinsijansa, eikä ihmisten kaivostoiminta enää häiritse heitä.

Ei ole helppoa tehdän nykylapsia kiinnostavaa kuvakirjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen. Vaarana on, että juoni jää historiallisten paikkojen, tapojen ja esineistön esittelyn jalkoihin. Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle -kirjassa Mäkitalo haluaa selvästi kertoa lapsilukijoille historiallisesta Lohjaa ja Tytyrin kaivosta, mutta ei tee sitä juonen kustannuksella. Ainakin omaa lastani kiehtoi tarina salaperäisestä koruvarkaasta ja maan alla asuvasta peikkokansasta. Historiallisen Lohjan kartta ja poikkileikkauskuva kaivoksesta ovat esikoisesta myös kovin mielenkiintoisia. Minä ihan pikkaisen kyllä kritisoin sitä, että Kalkki-Petteri tuosta vaan suostui peikkojen pyyntöön. Loppuratkaisu tuntuu hivenen liian helpolta.

Lapsen suusta: "Tuo Tyyra puhuu jo aika hyvin ihmisten kieltä, mutta ei niin hyvin kuitenkaan. Miltähän peikkojen ääntely kuulostaisi? Ota kuva siitä niiden luolan kartasta, kun se on niin hieno."

Annastiina Mäkitalo: Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle (Kiinnoste 2016)

Kirjan lopussa on aukeaman kokoinen tietoteksti kirjan tapahtumapaikoista, henkilöistä ja Tytyrin kaivoksesta. Kaivos on muuten edelleen toiminnassa, ja lisäksi siellä toimii myös kaivosmuseo.

torstai 8. joulukuuta 2016

Vesikirja valloittaa

Pasin koko perhe on pahalla tuulella, sillä on kesä ja satanut jo neljä päivää yhtä soittoa. Pasi lajittelee supersankarikorttejaan, joiden joukosta puuttuu vain harvinainen Aquaman eli Vesimies -kortti. Pasi on löytänyt sen divarista, mutta rahattomana hänen pitää ensin kerätä rahat korttia varten. Onneksi sade taukoaa, ja Pasi pääsee perustamaan mehumyyntikojun talonsa pihalle. Hänen ensimmäinen asiakkaansa on ihme kyllä itse Vesimies! Vesimies kutsuu Pasin kanssaan seikkailulle ja tutkimusmatkalle veden ihmeelliseen maailmaan. Vesimiehen kanssa Pasi oppii kaiken olennaisen vedestä, sen kiertokulusta ja kallisarvoisuudesta. Hän näkee, miltä näyttää Itämeren pohjassa, miten vedenpuhdistamo toimii ja saa selville, minkä takia vettä kannattaa säästellä.



Marketta Vaismaan kirjoittamassa huikeassa tietokirjassa Vesikirja (Lasten Keskus 2016, arvostelukappale) on juuri sopivassa suhteessa faktaa ja fiktiota, jotta vajaa viisivuotiaskin jaksoi kuunnella koko kirjan yhdeltä istumalta. Lukiessani tätä kirjaa hänelle hyppäsin yli ihan muutamasta kohdasta, mutta vain muutamasta. Kuitenkaan kirja ei ole yhtään liian simppeli tai lapsellinen paljon isommallekin lapselle. Tämänkin kirjan kuvituksen on tehnyt Carlos da Cruz. "Aika värikäs kirja", lapsi totesi Vesikirjan ulkoasusta.

Marketta Vaismaa & Carlos da Cruz: Vesikirja (Lasten Keskus 2016)

On aivan mahtavaa, miten lapset voivat tällaisten kirjojen kautta tutustua hauskalla tavalla maailman ilmiöihin. Lapset halua tietää asioista, ja mikä olisi parempi tietolähde kuin ammattitaidolla kirjoitettu ja kuvitettu tietokirja, joka kaiken lisäksi on lapsesta hauska? Ja lyön vaikka vetoa, että moni aikuinenkin oppii paljon uutta Vesikirjaa lukiessaan. Vaismaan viesti lukijoille on selvä: On älytöntä tuhlata kallisarvoista vettä ja sotkea vesistöjä. Täytyy myöntää, että ainakin minä tunsin tämän kirjan luettuani pienen piston omatunnossani, ja jo illalla pohdimme lasten kanssa suihkukäyttäytymistämme ja käyttämiemme pesuaineiden ympäristöystävällisyyttä.

Marketta Vaismaa & Carlos da Cruz: Vesikirja (Lasten Keskus 2016)

Olen todella iloinen, että voin esitellä teille näin hienosti tehtyjä tietokirjoja ja toivon, että tällaisia juonellisen kuvakirjan, sarjakuvakirjan ja lapsentasoisesti kirjoitetun tietokirjan onnistuneita yhdistelmiä julkaistaan tulevaisuudessa myös muistakin aiheista! "Toi kirja on kyllä hyvä!" kommentoi lapsikin ihan spontaanista lukuhetken jälkeen.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Huikean hieno tietokirja Suomen lasten Suomi

Tuleva Suomi 100-juhlavuosi näkyy myös kirjallisuudessa. Eräs teos, joka sopii tulevaan juhlavuoteen aivan loistavasti on suurteos Suomen lasten Suomi (Otava 2016, saatu kustantajalta). Sen takana ovat kirjailija ja filosofian tohtori Kirsti Manninen ja kuvittaja Carlos da Cruz. Da Cruz on kuvittanut monia lasten kuva- ja tietokirjoja, ja Manninen on kirjoittanut eräät suosikkitietokirjani Suomen lasten historian ja Suomen lasten taidehistorian. Uskalsin siis odottaa Suomen lasten Suomi kirjalta kovaa tasoa, ja kirja toden totta vastaa odotuksiani täysin. Oikeastaan se jopa ylittää ne!



Kirjan tarkoitus on esitellä lapsilukijoille helposti ymmärrettävällä tavalla Suomea ja suomalaisuutta. Kirjassa käydään läpi kaikki suomen maakunnat, niiden ominaispiirteet, keskeisiä elinkeinoja, historiaa, juhlaperinteitä, keksijöitä, tunnettuja suomalaisia ja muita kulttuurillemme merkittäviä seikkoja. Tutuksi tulevat myös Suomen luonto, eläimet, murteet ja jopa vähemmistökansat ja suurimmat maahanmuuttajaryhmät. Kirja on jollain tapaa hieman historia-, tai ehkä pitäisi sanoa perinnepainotteinen, ja jos jotain olisin voinut toivoa lisää, olisin toivonut enemmän tietoa siitä, mitä nykylapset Suomessa harrastavat tai leikkivät. Se varmasti kiinnostaisi lapsilukijoita. Leluista ja leikistä olisi voinut olla enemmän tietoa.

Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi (Otava 2016)
En oikein usko, että näin kattavaa tietokirjaa Suomesta on koskaan aikaisemmin tehty - ainakaan näin kiinnostavalla tavalla. Vaikka kirjassa on aivan huima määrä tietoa, ei sen lukeminen käy puuduttavaksi tai tylsäksi. Da Cruzin kuvat herättävät teksit eloon, eikä lukija edes huomaa, kuinka paljon tietoa hän tulee lukiessaan ahmineeksi. Tiedättekö esimerkiksi mitä tarkoittaa tulisteleminen, miten tervahauta rakennetaan tai mitä ovat jätinkirkot? Noh, tämän kirjan luettuanne varmasti tiedätte.

Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi (Otava 2016)
Vaikka Suomen lasten Suomi on tietokirja, on siihen tuotu tarinallinen elementti kahden ulkosuomalaisen lapsen Suomeen suuntautuvan kesälomavierailun muodossa. Jenny ja John Hella ovat amerikkalaisia lapsia, joiden mummu Aino Hella on syntynyt Suomessa. John ja Jenny matkustavat Suomeen tapaamaan ystäviään edellisen kesän leiriltä. Nämä heidän suomalaiset ystävänsä asuvat ympäri Suomea ja esittelevät amerikkalaisille sisaruksille omaa maataan ja tapojaan. Jenny ja John oppivat matkallaan vaikka mitä ja lähettelevät mummulleen lukuisia postikortteja matkansa varrelta. Kirjan lukija siis pääsee Jennyn ja Johnin mukana matkalle Suomeen ja suomalaisuuteen. Sininen keskitie -blogin bleue kutsui tämän kirjan tekemistä kunnioitettavaksi kulttuuriteoksi. Minä en voisi olla yhtään enempää samaa mieltä hänen kanssaan!

Suuri sydän tälle teokselle!
Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi (Otava 2016)

Kippis Suomelle, suomalaisuudelle ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Sisarla - Ylistys sielunsisaruudelle

Salla Simukka tekee uuden aluevaltauksen tuoreimmalla lastenkirjallaan Sisarla (Tammi 2016, saatu kustantajalta). Se on hänen ensimmäinen lapsille suunnattu fantasiaromaaninsa. Kirja kertoo ennen kaikkea ystävyydestä ja sielunsisaruudesta, jotka kestävät vahvoina läpi aikojen ja halki maailmojen. Juoni noudattelee fantasiatarinoille tyypillistä kaavaa, jossa päähenkilöt saavat tehtävän suoritettavakseen ja sen tehdäkseen, heidän on kuljettava pitkä matka ja selvittävä erinäisistä vastoinkäymisistä. Simukka on punononut juoneen tuttuja elementtejä vanhoista saduista Liisa Ihmemaassa, Salainen puutarha ja Lumikuningatar. Minulle tuli kirjaa lukiessani vahvoja mielleyhtymiä myös Narniasta.



Kirjan päähenkilö on 11-vuotias Aliisa, joka putoaa omasta maailmastaan toiseen, ihmeelliseen maailmaan. Aliisan omaa maailmaa on jo pitkään vaivannut hyytävä kylmyys, ja kaikki paikat ovat kirjaimellisesti hautautuneet lumeen. Myös ihmisten mielet tuntuvat kummallisesti kylmenneen. Siksi toisessa maailmassa,vallitseva ihana lämpö tuntuu Aliisasta lähes taivaalliselta. Toinen maailma on muutenkin aivan käsittämättömän kaunis ja ihana paikka. Siellä kaikki tuntuu olevan sopusoinnussa keskenään. Tuon maailman eriskummalliset oliot elävät ystävinä (paitsi sudenolennot ja tuulikeijut), eikä siellä tunnu olevan puutetta mistään. Aliisa oppii, että maailman nimi on Sisarla, ja hän päätyy siellä Salamaisuuksien puutarhaan. Puutarhassa hän tapaa myös toisen ihmisen omasta maailmastaan eli tytön nimeltä Meri.

Aliisa, joka on omassa maailmassaan ollut hyvin yksinäinen, saa Meristä itselleen sydänystävän. He nauttivat kahdestaan elämästään Sisarlassa, mutta huomaavat myös merkillisesti alkavansa unohtaa oman maailmansa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Meri ja Aliisa ovat pudonneet Sisarlaan tietystä syystä, eikä se syy ole vähäisempi kuin heidän oman maailmansa pelastaminen Kuningatar Lilin jäätävältä suunnitelmalta. Tytöt lähtevät etsimään Liliä ja keinoa kukistaa tämä. Apunaan heillä on piskuisen pöllö-Poelloen ennustuksina antamat neuvot ja matkallaan kohtaamansa ystävälliset olennot. Etsintäretki näyttää tuottavan tulosta, (en spoilaa tässä menemällä tarkempii yksityiskohtiin), ja tehtävän suoritettuaan tytöt pääsevät takaisin omaan maailmaansa. Siellä kaikki ei kuitenkaan edelleenkään ole kuten pitäisi. Meri nimittäin on muuttunut kylmäksi ja häijyksi, eikä enää tahdo olla Aliisan ystävä. Aliisa ymmärtää, että hänen on vielä kerran matkattava Sisarlaan, jos mielii pelastaa parhaan ystävänsä.

Sisarla mukaansatempaava, lastenromaani, ja erityisesti Simukan luoma toinen maailma kaikkine sen asukkaineen, lainalaisuuksineen ja ilmiöineen on mielettömän hieno. Saku Heinäsen upeat mustavalkoiset kuvat sopivat tarinaan erittäin hyvin. Kirjan julkistamistilaisuudessa Heinänen kyllä naureskeli, että Simukka onnistui aiheuttamaan hänelle hieman päänvaivaa keksimällä toinen toistaan eriskummallisempia olentoja, joiden kuvituksen Heinänen sitten yritti tehdä parhaansa mukaan. Mielestäni hän todella onnistui siinä!

Saku Heinäsen kuvitusta Salla Simukan kirjoittamassa kirjassa Sisarla (Tammi 2016)

Lukijana minä pidin yhtymäkohdista vanhoihin klassikkosatuihin ja siitä, että Simukan kieli on vaivatonta ja nautinnollista lukea. Paikoin kuitenkin tuntui, että tapahtumat etenivät vähän liiankin helposti. Jos tyttöjen esimerkiksi piti löytää joku kauan kadoksissa ollut olento, he löysivät tämän ilman suurempia vastoinkäymisiä. Koko tarinassa on vain yksi taistelu, vaikka tällaiseen fantasiakirjaan sopisivat myös runsaammat koettelemukset, paot ja yhteenotot - lapsentasoisesti kirjoitettuna tietysti. Toiseksi minua häiritsi Aliisan lähes palvova suhtautuminen Meriin. Sydänystävyyden idea on toki kirjassa kantava voima, ja tietysti ihana ja tärkeä asia. Silti minusta tuntui hieman pelottavaltakin, miten kiinni Aliisa kasvoi Meriin. Lapsille kirja on ihana kertomus ystävyyden tärkeydestä ja siitä, miten hyvän ystävän avulla pystyy asioihin, jotka yskin tuntuvat mahdottomilta. Se kertoo myös tärkeää viestiä siitä, että toista ei voi omistaa, eikä ystäviä saa kahlita.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa ja Maria. Sisarlan julkistamisjuhlista voit käydä lukemassa enemmän Ritan blogista.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Mainio joululahjakirja: Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille

Viime viikolla postilaatikkoomme tuli yllättäen useampikin kirja, joista erityisesti tiedonhaluinen esikoisemme innostui valtavasti. Suosikiksi on nyt noussut Sarah Sheppardin kuvittama ja kirjoittama karttakirja Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2016, alkuteos Bonnier Carlsen 2013, saatu kustantajalta). Kyseessä on karttakirja, jossa maapalloa  ja sen ilmiöitä tutkitaan varsin mielenkiintoisista näkövinkkeleistä. Jokaisella aukeamalla on oma teemansa esimerkiksi "Salaperäiset paikat", "Myrkylliset eläimet" ja "Syvänmeren haudat". Karttaan on sitten merkitty teeman mukaan kaikki ne paikat, joista löytyy esimerkiksi maailman myrkyllisimpiä eläimiä tai paikkoja, joihin liittyy salaperäisiä uskomuksia. Jokaisella aukeamalla on myös napakoita titotekstejä, joissa kartassa olevista asioista ja paikoista kerrotaan lisää. Tekstit ovat niin selkeitä, että reilu neljä ja puolivuotias -esikoisenikin ymmärtää hyvin minun lukemani tekstit. Kirjan lopussa on sitten ne perinteisemmät maanosakartat valtioineen ja pääkaupunkilistauksineen. Etu- ja takakannesta löytyy eri valtioiden liput.



Tätä kirjaa on oikeasti mukava lukea lapselle, sillä myös minä opin lukiessani uutta. On hauskaa selvittää, missä päin maapalloa on eniten vaarallisia eläimiä tai vaikka merirosvojen aarteita. Karttaan näitä paikkoja ja asioita on merkitty kuvasymbolein (esim. ko eläimen kuva oikean maan kohdalla), joten lukutaidotonkin lapsi voi jonkin verran tutkailla karttaa itsekseen. Itseäni suorastaan riemastutti, kun lapsi rupesi itse keksimään selityksiä sille, miksi Bermudan kolmioon on kadonnut niin paljon aluksia tai miksi Himalajalla on onnistuttu kuvaamaan lumimiehen jalanjäljet (teema-aukeama: Salaperäiset paikat). Voi oppimista!

"Äiti, ota sinne kuva ainakin tästä lumihirviöstä!" toivoivat lapseni.
Sarah Sheppard: Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (Nemo 2016)

Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille on siis oikein oivaltaen tehty karttatietokirja. Kuvitustyyli ja väritys tosin ovat hieman tylsiä, mutta voisiko olla, että Sheppard ei ole halunnut niiden varastavan huomiota tiedolta. Työssäni luokanopettajana olen huomannut, että moni lapsi, joka ei mielellään lue lastenromaaneja tai kuvakirjoja, saattaa kuitenkin omatoimisesta mennä luokkani kirjahyllylle ja valita sieltä luettavakseen tieto- tai sarjakuvakirjan. Mututuntumani on, että erityisesti pojat tykkäävät tietokirjoista, ja jokaisella luokalla on ollut "se yksi poika", joka on nauttinut karttojen ja lippujen tutkimisesta. Siksi suosittelenkin miettimään, voisiko tänä vuonna pukki tuoda lapselle jonkin tietokirjan lasta kiinnostavasta aiheesta. Jos tietokirjat kiinnostavat, kannattaa seurata blogiani tarkasti nyt ennen joulua, sillä tarkoitus on esitellä vielä ainakin kolme eriaiheista tietokirjaa, joista jokainen sopii hyvin myös joululahjaksi alakouluikäisille lukijoille!

Sarah Sheppard: Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (Nemo 2016)


perjantai 2. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 2. luukku

Tervetuloa Kirjabloggaajien joulukalenterin toiseen luukkuun! Joulukalenteri avautui eilen komeasti Hyllytontun höpinöitä -blogissa, ja kolmannen luukun taakse voi huomenna käydä kurkkaamassa Limalepakon kirjablogissa. Jos haluat katsoa kaikki mukana olevat kirjablogit, se onnistuu klikkaamalla tätä linkkiä.



Meillä kotona jouluvalmistelut alkavat aina marras-joulukuun vaihteessa. Usein ensimmäisen adventin aikaan leivomme satsin piaprkakkuja ja toisinaan teemme myös piparkakkutalon, jonka sitten syömme uutena vuotena. Piparin, glögin, kuusen ja hyasintin tuoksut tekevät mielestäni joulun. Siksi olen lasten kanssa alkanut leipoa pipareita myös aatonaattona (ja siksi, että adventtina leivottu satsi on yleensä aattoon mennessä kadonnut parempiin suihin).



Tämä toinen luukku onkin omistettu piparkakuille ja piparkakkukirjalle. Piparkakuilla on komea historia, sillä Anna-Liisa Mattilan mukaan (Piparikirja, Atena 2001) arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet, että Indus-virran laaksossa on jo arviolta vuonna 3000eKr. leivottu leipäsiä tutunoloisella leipämuotilla. Faarao Ramseksen haudasta on löydetty ihmisen muotoisia hunajakakkuja, jotka on valmistettu vuoden 1500eKr. aikoihin. Eurooppaan nuo piparin kaukaiset edeltäjät eli hunajakakut tulivat Egyptistä ensin Kreikkaan ja sieltä muualle Eurooppaan. Keskiajalla hunajakakkujen valmistusoikeus oli pitkään vain luostareilla, mutta vähitellen niitä saivat valmistaa muutkin leipurit. Pohjoiseen hunajakakut kulkeutuivat luultavasti Saksasta. Pian sokeri syrjäytti hunajan kakkujen makeutusaineena, ja taikinaan alettiin lisätä myös muita mausteita sekä voita. Piparkakut saivat nimensä pippurista, jota niihin myös laitettiin. Suomeen piparkakut ovat tulleet myöhäisellä keskiajalla. Aluksi pipareita myytiin toreilla, mutta vähitellen niitä alettiin valmistaa myös kartanoissa, ja noin 1800-luvun lopulla tavallisissakin kodeissa.

Piparkakkujen reseptit olivat ainakin Suomessa tarkkaan varjeltuja salaisuuksia, ja edelleen moni kotileipuri tekee joulupiparkakkuja reseptillä, jolla niitä on hänen perheessään "aina leivottu". Toisaalta varmasti yhtä moni tyytyy minun tavoin ostamaan kaupan valmistaikinaa, josta siitäkin tulee maistuvia jouluherkkuja. Olen minä yrittänyt tehdä piparitaikinaa myös itse, mutta käyttämäni resepti oli sellainen, että taikinan maku ei päihittänyt kaupan taikinan makua, joten enpä uudestaan viitsinyt vaivautua leipomaan taikinaa itse. Paitsi tänä vuonna.



Sain tätä kalenteria luukkua varten arvostelukappaleen Mima Sinclairin jouluisen näköisestä kirjasta Pipari-ihmemaa - 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun (Gummerus Kustannus Oy 2016, alkuteos Kyle Cathie Ltd 2015, suom. Jenna Pahlman). Kirjan alussa on ohjeet sekä tummaan että vaaleaan piparkakkutaikinaan, ja minä päädyin testaamaan vaaleaa taikinaa. Aika tummaa siitäkin tuli - ja hyvää! Taikina on hyvän makuista ja helppoa työstää. Leivoimme siitä lasten kanssa satsin piparkakkuja, ja sekä taikina että piparkakut maistuivat heille hyvin. "Vähän maistuu saippualle", oli kyllä esikoisen ensikommentti, mutta se mielleyhtymä johtui taikinaan laitetusta sitruunankuoriraasteen tuomasta makuvivahteesta.



Taikinan ohjeiden lisäksi Sinclairin kirjasta löytyy ohjeita pikeerikuorrutteeseen, sokeriliimaan ja erilaisiin piparisiin leivonnaisiin ja jälkiruokiin. Minä leivoin kirjan ohjeella pikkujouluihin Omena-piparkakku-murupiirakan. Omenapiirakkaa rakastava mieheni toivoi, että leipoisin kyseistä piirakkaa myös jouluaatoksi, niin hyvää se kuulemma oli. Innostuin kokeilemaan myös piparkakkusiirapin keittämistä kirjan ohjeella. Sen maku on intensiivinen ja piparkakkuinen, mutta koostumus aika tönkkö, vaikka keitinkin siirappia ihan ohjeenmukaisen ajan ja otin sen pois hellalta hyvin juoksevana.



Pipari-ihmemaa on juuri sellainen reseptikirja, jota minä ja lapseni tykkäämme selailla sen houkuttelevan näköisten kuvien takia. Sinclair on tehnyt kirjaan ohjeita muun muassa piparkakkukuusiin, erilaisiin mökkeihin ja piparkakku-ukosta muokattuihin poroihin. Lukiessamme Pipari-ihmemaata kuopus ihmetteli, ovatko Sinclairin maatuskapiparkakut oikeasti syötäviä, esikoinen huokaili suklaisen linnunpönttökuvan äärellä ja minä mietin, että kirjassa esitellyt piparitaikinasta tehdyt täytekeksit voisivat olla kokeilemisen arvoisia ja tuoda mielenkiintoista vaihtelua joulun herkkupöytään. Meillä ei nimittäin olla turhan tarkkoja sen suhteen, että pipareiden tai piparitalon pitää olla juuri tietynlaisia joka vuosi.

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa - 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun

Sinclairin piparikirja tarjoaakin paljon katseltavaa ja uusia ohjeita, ja kirjan takana olevat kaavat mahdollistavat erilaiset piparitalonra kennuskokeilut ihan kotioloissakin. Kirjan piparkakkutalot ovat aika perinteisen näköisiä, ja olisinkin toivonut, että mukana olisi ollut muutaman todella näyttävän talon ohjeet. Ei sillä, että osaisin sellaista kasata, mutta niiden kuvia olisi mukava katsella.
Me saatamme kuitenkin tänä vuonna kokeilla tehdä perinteisen piparkakkutalon sijasta kirjan ohjeen avulla piparkakkukranssin roikkumaan keittiön ikkunaan.



Sinclairin kirja toimii kaltaiselleni jouluihmiselle mukavana joulutunnelman luojana. Vielä, kun tähän kirjaan olisi lisätty hivenen tietoa piparkakkujen historiasta ja niihin liittyvistä uskomuksista - vaikka vain lyhyiden tietoruutujen verran - olisin piparkakkujen ystävänä ollut enemmän kuin tyytyväinen. Suosittelen Pipari-ihmemaa -kirjaa kaikille, jotka rakastavat piparkakkujen makua, haluavat vaihtelua joululeivonnaisiinsa tai etsivät sitä täydellistä piparkakkutaikinan ohjetta.

Jos joku teistä lukijoista on oikein kokeilunhaluinen, suosittelen tutustumaan Pirkko Jurvelinin laatimaan Keskiajan keittokirjaan (Art House 2007), josta löytyy keskiaikaisen piparipuuron ja piparitaikinan reseptit. Resepteistä käy muuten hyvin ilmi, että tutut mausteet: neilikka, kaneli, inkivääri ja muskotti näyttävät tuoneen herkullista makua jo keskiaikaisiin piparkakkuihin.

Miten on, leivotaanko teillä kotona joulupipareita? Teettekö itse taikinan vai kelpuutatteko kaupan valmistaikinasta tehdyt piparkakut? Entä rakennatteko piparkakkutaloja tai koristeletteko pipareita sokerikuorrutteella?

Pöhköönnyin piparkakuista niin paljon, että tein lapsille piparkakkukalenterinkin.

Oikein tunnelmallista ja iloista joulunodotusta kaikille!

torstai 1. joulukuuta 2016

Gangsterimummi

David Walliams lastenromaani Gangsterimummi (Tammi 2016, arvostelukappale, alkuteos HarperCollins Children's Books 2011)) kertoo huumorin avulla varsin tärkeästä aiheista: yksinäisyydestä, välittämisestä ja oman tien löytämisestä.



Kirjassa 11-vuotias Ben tuskailee sitä, että joutuu joka perjantain hoitoon mumminsa luo, koska hänen tanssiohjelmahullut vanhempansa viettävät yhdessä treffiperjantaita. Mummi on yli kahdeksankymppinen ja tylsin tyyppi, jonka Ben tuntee. Mummin luona syödään vain kaalikeittoa ja kaalipiirasta, pelataan Scrabblea ja mennään nukkumaan kahdeksalta. Lisäksi Ben inhoaa sitä, että mummi lemuaa kalille ja tuhnuttelee pieruja, eikä edes itse myönnä sitä. Mummille Benin viikottaiset vierailut ovat kuitenkin hänen elämänsä kohokohtia, ja mummi muistelee kaihoisasti, kuinka Ben rakasti pienenä mummin kertomia hurjia seikkailukertomuksia.

Ben yrittää kertoa vanhemmilleen, ettei tahdo mummin luo, mutta nämä ovat liian kiinni omassa tanssihuumassaan, eivätkä tahdo kuunnella poikaansa. Benin vanhempien suurin unelma on, että tästä tulisi kuuluisa tanssija, mutta Ben itse haluaisi olla putkimies. Vanhemmat eivät voi käsittää lapsensa haavetta, ja niinpä Ben on oppinut salaamaan kiinnostuksensa putkistoihin ja liitoksiin. Itse asiassa Ben on vakuuttunut, että vanhemmat eivät välitä hänestä ja että tulipalon sattuessa äiti pelastaisi mieluummin kuuluisan tanssijan kimmeltävän tanssikengän kuin ainoan poikansa. Ben on jäänyt huonon lukutaitonsa vuoksi luokalleen, eikä hänellä siksi ole paljon ystäviä. Niinpä Benkin on oikeastaan yhtä yksinäinen kuin mummikin.

Eräänä päivänä Ben saa kuitenkin huomata, että hänen tylsä, narisevapeppuinen mumminsa onkin jotain aivan muuta kuin päällepäin näyttää. Mummi onkin näet kuuluisa jalokivivaras! Ben yllättää mummin itse teosta, ja niinpä mummi paljastaa koko rikollisen historiansa pojanpojalleen. Selviää, että mummi on onnistunut varastamaan kaikki helyt, jotka vain on halunnut - paitsi kruununjalokivet. Ben, joka on muuttanut mielipiteensä mummista, päättää, että mummin on päästävä kähveltämään Towerissa säilytettävät kalleudet ja alkaa suunnitella kaikkien aikojen hurjinta keikkaa. Hän keksiikin oivan suunnitelman, johon liittyy uimista Thames-joessa, sukeltelua ikivanhassa putkistossa ja pommin rakentamista! Ryöstökeikka ei kuitenkaan suju aivan suunnitellusti, mutta Ben oppii sen aikana, että nuorten olisi hyvä kuunnella ja arvostaa vanhempia ihmisiä enemmän. Lisäksi Ben ymmärtää, kuinka rakas mummi hänelle onkaan! Ja Ben huomaa onneksi myös sen, että hän itse on hyvin rakas omille vanhemmilleen. Vaikka kirja on täynnä (pieru)huumoria, on siinä selvä surumielinen pohjavire, ja kirjan loppu onkin aika haikea. Lisäksi kirjassa on hyvä opetus meille kaikille. Kirjojen keskellä blogin Maija on minun laillani pitänyt Walliamsin tavasta yhdistää huumoria vakavampiin aiheisiin.

Minulla tulee David Walliamsin tyylistä kirjoittaa mieleeni Roald Dahl. Kirjoittajilla on samankaltainen huumorintaju ja tapa kirjoittaa suorasukaisesti ja vähän kärjistetysti. Aikuiset ovat hyvin omalaatuisia kummankin herran kirjoittamissa kirjoissa. Tässä blogissa on aiemmin esitelty Walliamsin kirjoittamista kirjoista Poika ja mekko (Tammi 2015). Tuohon kirjaan kuvituksen on tehnyt Quentin Blake, mutta Gangsterimummissa kuvituksesta vastaa Tony Ross. Täytyy sanoa, että Rossin kuvitukset miellyttävät minun silmääni enemmän.