Symppis-kirjat opettavat empatiaa ja toisia kunnioittavaa käytöstä

Minäkin olen täällä blogissa kirjoittanut, miten tunnekasvatus ja tunnetaitojen opetteluun tähtäävät lastenkirjat tuntuvat olevan nyt kovin pinnalla juuri nyt. Kaveri- ja tunnetaitojen kehittämiseen keskittyviä kirjoja on julkaistu viime vuosina useita, mikä on tietysti oikein hyvä asia. 



Pengoin jokin aikaa sitten laatikkoa, jossa ovat ne lapsuuteni kuvakirjat, jotka eivät vielä ole päätyneet lastemme luettaviksi. Koin eräänlaisen jihuu-elämyksen, kun löysin laatikosta Stephen Cosgroven kirjoittamat ja Charles Reasonerin kuvittamat Symppis-kirjat (Satukustannus, n. 80-90-luku?, suom. Jukka Torvinen. Symppis-kirjat ovat jo tuolloin muutama vuosikymmens sitten keskittyneet lempeästi tarinan keinoin opettamaan lapsille tunnetaitoja ja kaunista, toiset huomioivaa käytöstä. Kirjat ovat todella värikkäästi ja nimensäkin mukaan sympaattisesti kuvitettuja, ja sekä ilmeensä että tarinansa puolesta nämä kirjat sopivat oikein hyvin luettavaksi myös 2010-luvulla syntyneiden lasten kanssa. 



Sarjaan kuuluu kuusi kirjaa, joista minulla on harmikseni vain kolme: Kränkkä, Annamulle ja Kielikello. Kirjat kertovat Oikkuvuorten takana, Oikkujen varrella asuvista pörröisistä Symppiksistä, jotka ovat hyväntahtoisia, onnellisia ja iloisia otuksia. Symppikset tietävät, että vaikka aina ei kaikki tietenkään sujunut niin kuin piti, se oli osa elämää eikä sellaisesta kannattanut kantaa huolta. Joskus joku esimerkiksi saattoi kesken piilosleikin kurkistaa laskiessaan, mutta ei siitä kukaan välittänyt. Silti Symppislastenkin päiviin mahtuu hetkiä, kun heitä harmittaa, kiukuttaa tai askarruttaa jokin asia. Näinä hetkinä paikalle osuu yleensä ilkeä Metkunoita, joka katalasti antaa Symppiksille huonoja neuvoja ja taikakalun, jonka väittää auttavan Symppistä tämän ongelmassa. Noidan apukeinot lumoavat pienen Symppiksen ja tämä rupeaa käyttäytymään kurjasti ja inhottavasti muita Symppiksiä kohtaan.



Kränkkä-kirjassa Kuunsäde-niminen Symppis ei tahtoisi ollenkaan nukkua, vaan valvoa aikuisten Sympisten kanssa. Metkunoita antaa hänelle taikalyhdyn, jonka avulla Kuunsäde jaksaa valvoa koko yön. Hänestä tulee kuitenkin väsyneen kiukkuinen, ja päivisin hän kiusaa muita. Vanhemmat Symppikset kokoontuvat yhteen ja haluavat keksiä, miten Kuunsädettä voisi auttaa. 


Kuten muissakin Symppis-kirjoissa, ratkaisuksi tulee Metkunoidan antaman taikaesineen hävittäminen. Se ei kuitenkaan onnistu muilta kuin harhautetulta Symppikseltä itseltään. Hänen tulee itse antaa taian raueta ja käsittää toimineensa kurjasti. Kun Kuunsäde antaa itsensä vaipua uneen, katoaa lamppukin.



Kielikello-kirja kertoo Unikonsiemenestä, joka näkee veljensä Timotein näpistämässä kakkua. Kakkulautanen rikkoutuu ja Timotei juoksee karkuun, minkä seurauksena Unikonsiemen saa tapauksesta syyt niskoilleen. Hän ei halua kannella veljestään, mutta kokee tietysti tulleensa kohdelluksi epäreilusti. 



Metkunoita sitoo tämän nyötärölle hännän, joka tekee Unikonsiemenestä varsinaisen kurajan kielikellon, joka ei pelkästään kerro kaikille Timotein syyllisyydestä, vaan ryhtyy oikein etsimällä etsimään henkilöitä, joista voisi kieliä ja joita voisi pilkata: "Nän-nän-nää!" Vasta, kun Isoisä-symppis saa Unikonsiemenen ymmärtämään, kuinka rumaa toisille lällättäminen ja turha kanteleminen on, tämä pyytää anteeksi ja häntä häviää.



Annamulle-kirjan päähenkilö on Timotei, joka syö Metkunoidan tarjoamia marjoja, vaikka häntä hieman pelottaa tuo kummallinen nainen. Marjat maistuvat liiankin hyviltä, ja Timotei omii ja ahmii ne kaikki. Sen jälkeen hän haluaa rohmuta kaikki muutkin tavarat itselleen. 



Timotei hokee: Annamulle! Annamulle!" ja anastaa pallon koiralta, leikkikalut toisilta lapsilta ja jopa omenat puista. Jälleen kerran viisaat, vanhemmat Symppikset auttavat harhapoluille eksynyttä pikkusymppistä näkemään, kuinka kurjasti tämä käyttäytyy. Myös Timotei pyytää lopulta anteeksi ja vapautuu Metkunoidan lumouksesta.



Minusta näissä Symppis-kirjoissa onkin hienoa se, että onnellista loppua varten Symppiksen on nähtävä ja ymmärrettävä, kuinka huonosti hän on toiminut ja pyytää anteeksi. Vaikka Symppiksen huono käytöksen takana ovatkin Metkunoidan loitsut, on niiden tekijä kuitenkin Symppis itse ja hänen on haluttava muuttua. Siihen auttaa yksinkertaisesti taikasana anteeksi



Tietenkään oikeassa elämässä ei kaikkia tilanteita ratkaista vain anteeksipyytämällä, mutta onhan sekin yleensä jo hyvä alku. Mekin sitäpaitsi joudumme päivittäin valintojen eteen - aivan kuten pienet Symppiksetkin. Joudumme miettimään, kuinka missäkin tilanteessa kannattaa toimia, onko esimerkiksi järkevää vielä väkisin valvoa, kannattaako vieraalta ihmiseltä ottaa vastaan jotain tai onko viisasta luottaa liikoja lupaavaan muukalaiseen.

Muistan, miten nämä kirjat vaikuttivat minuun syvästi, ja erityisesti Reasonin tekemät kuvat onnistuivat välittämään hyvin niitä tunteita, joita Symppikset ja muut kirjan hahmot tunsivat. Säälin esimerkiksi kovasti sitä kilpikonnarukkaa, jolle Unikonsiemen lällätteli. Kirjat saivat minut oikeasti mittimään, millainen käytös on kurjaa ja mikä kaunista muita kohtaan. Olen lukenut näitä nyt omille lapsilleni, ja myös he tykkäävät Symppis-kirjoista, joissa tunnetaitoihin liittyvä kasvatus tapahtuu aika mukavalla tavalla tarinan ohella, sadun keinoin. Nyt toivonkin, että onnistuisin jostain löytämään sarjan kolme muuta osaa: Hölöpölö, Nam ja maiskin sekä Kikatus

Se on minun! (Vai sittenkin meidän?)

Se on minun (Lasten Keskus 2018, arvostelukappale) on Anuska Allepuzin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja, joka kertoo hyvin klassisen tarinan yhteistyön voimasta. Tarinassa on kuitenkin mukana kivasti huumoria ja hauskoja yksityskohtia, joten kirja on kokonaisuudessaan oikein onnistunut ja raikas (jos näin saa sanoa kirjasta) kokonaisuus. Pidän erityisesti Allepuzin värikkäästä, vahaliiduilla tehdyn näköisestä kuvituksesta, sillä vaikka aukeama on päällisin puolin aika yksinkertaisen näköinen, tapahtuu jokaisessa kuvassa yllättävän paljon asioita. Kuvakirjan on suomentanut Arja Kanerva.



Tarina kertoo viidestä elefantista, jotka oppivat, että tavoitteen saavuttaa paremmin ja esteet ylittää helpommin, kun sen tekee yhdessä ystävien kanssa. Tällä kertaa elefantit himoitsevat yhtä tiettyä hedelmää, joka kasvaa korkealla puussa. Aluksi elefantit tietysti päättävät, että hedelmä on juuri heidän omansa, ja jokainen yrittää itsekseen saada sen poimituksi. Siitä ei tietysti tule yhtään mitään, ja kunkin elefantit poimimisyritykset päättyvät kirjaimellisesti tantereeseen.

Anuska Allepuz: Se on minun! (Lasten Keskus 2018)

Samaan aikaan, kun elefantit äheltävät kukin vuorollaan saadakseen hedelmän juuri itselleen joukko hiiriä etenee sinnikkäästi yhteisrintamana pitkin korkean puun runkoa. He onnistuvat kuin onnistuvatkin poimimaan hedelmän, ja elefantit ovat ällistyksestä ymmyrkäisenä, kun herkkupala lipuu heidän ohitseen. Sitä ihmetellessään norsutkin tajuavat, että parempi yrittää yhdessä kuin yksin ja pääsevät lopulta hekin maistelemaan herkullista hedelmää.

Anuska Allepuz: Se on minun! (Lasten Keskus 2018)

Tämä kuvakirja sopii mainiosti luettavaksi noin 3 - 6-vuotialle lapsille. Iso fontti ja isoilla kirjaimilla kirjoitetut huudahdukset voivat myös houkutella lapsia tavailemaan itsekin tekstiä. Tämä on hauska kirja, joka opettaa lapsille niitä tärkeitä yhteistyötaitoja.

Anuska Allepuz: Se on minun! (Lasten Keskus 2018)

Blogistanian parhaat 2017 - äänestyspostaus

Tänään 4.2. kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2017 parhaista kirjoista neljässä kategoriassa: Finladia, Tieto, Kuopus ja Globalia. Äänestyksen säännöt voit käydä halutessasi lukemassa vaikka täältä. Minä osallistun äänestykseen tänä vuonna vain Kuopus-kategoriassa.




Olen jo aikaisempina vuosina havainnut, että omien suosikkikirjojen valitseminen on todella vaikeaa. Lasten- ja nuortenkirjojen joukkoon mahtuu monia hyviä kirjoja, joista minä ja lapseni olemme pitäneet. Äänestäessäni mietinkin, mikä on ollut sellainen kirja, joka on erityisesti jäänyt mieleeni tai, jota olemme lasten kanssa lukeneet moneen kertaan. Kuvakirjoja valitessani pohdin myös, miten teksti ja kuvat tukevat toisiaan.

Tänäkin vuonna olisin voinut antaa ääneni vaikka kuinka monelle kirjalle, mutta sääntöjen mukaan saan valita vain kolme suosikkiani. Tässä ovat ääneni:

Kolme (3) pistettä: Elina Hirvonen ja Mervi Lindman (kuv.): Prinsessa Rämäpään talvitaika (Tammi 2017) Tämä kirja on sekä hauska että liikuttava. Se on täynnä arkista kaaosta ja mielikuvituksen taikaa.
http://luetaankotama.blogspot.fi/2017/10/kiiretta-hoppua-ja-kohtaamattomuutta.html



Kaksi (2) pistettä: Veera Salmi ja Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja heiluvat hampaat (Otava 2017) Tämä kuvakirja kuvaa päiväkodin elämämää, erilaisia persoonia ja lasten arkea upealla tavalla: lapsen näkökulmasta, muttei lapsellisesti. 
http://luetaankotama.blogspot.fi/2017/10/paivakoti-heippakamu-pablo-ja-heiluvat.html



Yksi (1) piste: Laila Kohonen: Miehuuskoe (Otava 2017) Loistava nuortenromaani, jossa Kohonen kertoo melkein 13-vuotiaan Vilho-pojan tarinan kautta nuorille lukijoille Suomen itsenäsitymiseen ja sisällissotaan johtaneista tapahtumista.




Tässä muutamia muita kirjasuosikkejani vuodelta 2017:



Voittajat julkaistaan emäntäblogeissa 5.2.2018 klo 10.00.

Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija -blogi.
Kuopusta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.
Tietoa emännöi Hannan kirjokansi -blogi. 
Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.

Kuvakirja lapsen huolista ja peloista

Matthew Morgan ja Gabriel Alborozo (kuv.) ovat tehneet yhdessä herkän kuvakirjan Onneksi on ystävä (Tactic Publishing 2017, saatu kustantajalta, suom. Elina Vuori), joka ilahdutti ja ihastutti minua tärkeällä ideallaan ja onnistuneella toteutuksellaan.



Kirjassa pieni Mika-poika on kaikesta hirveän huolissaan. Hän pelkää asioita, jotka ovat olemassa (kuten hämähäkkejä), hän pelkää asioita, jotka ovat mielikuvitusta (esimerkiksi hirviöitä ja sitä, että ammeen reikä imaisisi hänet putkistoon). Mika pelkää myös sitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja sitä, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan. Hän on huolissaan siis koko ajan, ja huolia on niin paljon, että ne aivan pyörryttävät Mikaa.



Mika ei uskalla puhua huolistaan kenellekään, koska hän ajattelee, että vanhemmilla ei ole aikaa, sisko saattaa suuttua hänelle ja opettajakin voi pitää häntä ihan typeränä. Erityisen surullista on se, että vaikka Mikan vanhemmat ymmärtävät pojan olevan peloissaan ja huolissaan kaikesta, he eivät tiedä, miten voisivat auttaa poikaansa.



Onneksi Mikalla on kuitenkin eräs, joka osaa auttaa poikaa. Mikan Luppa-koira näkee, mikä sen ihmisystävää painaa, ja rohkaisee tätä kertomaan murheistaan. Mika tekee työtä käskettyä ja alkaa kertoa mielessään pyöriviä ajatuksia Lupalle. Puhumalla pelot tulevat ulos Mikan mielestä pyörimästä, ne muuttuvat kupliksi, jotka Mika yhdessä Lupan kanssa poksauttaa rikki yhden toisensa jälkeen. Niin Mika pääsee eroon turhista peloistaan, vaikka tietysti hän - kuten jokainen muukin maailman ihminen pelkää jotain. Mikä parasta, Mika oppii, että jos häntä alkaa huolettaa liikaa, kertominen auttaa ja puhua voi myös läheisille ihmisille.



Onneksi on ystävä on hyvä kirja kaikille, jotka murehtivat jotakin. Morgan ja Alborozo onnistuvat sekä tekstin että kuvien kautta osoittamaan pienillekin lukijoille, miten puhuminen ja huolien jakaminen tekee niistä helpommin käsiteltäviä ja usein myös auttaa niitä häviämään. Olisi tietysti ollut lohdullista, että Mikan puhekumppaniksi olisi heti alussa tullut joku hänen läheinen aikuinen tai että joku Mikan murheet tunnistanut läheinen olisi osannut auttaa poikaa. Onhan kuitenkin oikeassakin elämässä niin, että aina meillä aikusilla ei valitettavasti ole vastauksia tai ratkaisua kaikkeen eikä kaikilla lapsilla ole aikuista läsnä. Silloin voi lohduttaa sekin ajatus, että myös lemmikkieläin tai vaikka oma pehmolelu voi toimia huolten kuuntelijana ja kantajana.


Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä

Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä (Myllylahti 2017, arvostelukappale kustantajalta) on Pääkallokiitäjät-lastendekkarikirjasarjan toinen osa, ja sen kirjoittaja on yläkoulun opettaja Janne Mäkitalo. Sarjan päähenkilöt ovat kasiluokkalaiset Timi ja Tero, jotka ovat jo sarjan edellisessä osassa joutuneet ratkomaan rikosta ja muodostaneet sitten Pääkallokiitäjät-nimisen kaksikon. Pojat ovat parhaita kaveruksia ja täydentävät toinen toisiaan: jos toiselta puuttuu tietoa tai rohkeutta, tulee toinen apuun. Kirjan kertoja on kommervenkeistä ja kepposista tunnettu Timi.

Kannen kuvan on tehnyt Karin Niemi.


Timin ja Teron luokka on lähtenyt luokkaretkelle Helsinkiin, jossa he pääsevät tutustumaan Suomenlinnaan ja Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi järjestettyyn taide- ja rahanäyttelyyn. Näyttelyn oppaana toimii epäilyttävästi käyttäytyvä kulttuurisihteeri, joka myös vastaa näyttelyn turvallisuusjärjestelyistä. Luonnollisesti oppilaat huvittelevat leikkimällä syksyisen Suomenlinnan tunneleissa, ja yhdellä tällaisella retkellä pojat törmäävät merkilliseen illuminati-merkkiin, joita myöhemmin putkahtelee esiin mitä kummallisemmista yhteyksistä.

Luokka yöpyy Suomenlinnassa, jossa alkaakin heidän vierailunsa aikana tapahtua kummia. Suomi 100 -näyttelyyn murtaudutaan, ja muun muassa arvokas kultakokoelma ryöstetään! Varkaat tuntuvat haihtuneen kuin tuhka tuuleen saalis mukanaan.

Suomenlinnakierroksen jälkeen luokka käy vierailulla myös Helsingin yliopistossa, ja kuulevat teologisen tiedekunnan professorin esitelmän reformaatiosta.  Myös professori tuntuu käyttäytyvän jotenkin oudosti, ja pojat huomaavat, että hänelläkin tuntuu olevan jotain tekemistä illuminatin kanssa. Koska Timi ja Tero ovat uteliaita kavereita, he päättävät lähteä takaisin Suomenlinnaan selvittämään, mitä yhteistä on illuminati-merkeillä, taidevarkaudella ja oudosti käyttäytyvillä aikuisilla.

Suomenlinnassa he joutuvat keskelle Illuminatiksi itseään kutsuvan salaseuran hämäräperäisiä touhuja ja tajuavat, että salaseuraan kuuluun useampikin heidän aikaisemmin tapaamansa tyyppi. Pojat joutuvat vangeiksi muutamaankin otteeseen, mutta selättävät vastoinkäymiset neuvokkuutensa ansioista. Kirjassa onkin aika paljon pakenemista, juoksemista ja piiloutumista, mutta toisaalta juoni pysyy kuitenkin koko ajan mielenkiintoisena. Loppujen lopuksi pojat tietysti ratkaisevat niin varastettujen arvoesineiden kuin Illuminatinkin salaisuuden ja varkaat joutuvat vastuuseen teoistaan.

Mäkitalo selvästi tuntee kahdeksasluokkalaiset ja koulumaailman, sillä ainakin minun mielestäni Timin ja Teron hahmot ovat varsin uskottavia. Sen sijaan minua hieman harmitti, miten hän oli kirjoittanut naisopettajasta mäkättävän tiukkapipon, jollaisiin usein törmää nuortenkirjoissa. Miesopettaja oli luonnollisesti se rennonpi tapaus... *kröhöm* Muutenkin kirjan uskottavuutta heikensi hieman aikuisten ja erityisesti pahisten hölmöys. Milloin kukakin heistä puhui ohi suunsa ja jätti vangituille pojille aivan liian monta kertaa pakoa varten turhan paljon välineitä ja mahdollisuuksia. Yhden tällaisen hutiloinnin vangitsijoiden taholta olisin ymmärtänyt, mutta nyt niitä kertoja oli useampia. Tietysti täytyy muistaa, että Pääkallokiitäjät-sarja on kirjoitettu lapsille, joten eihän sekään oikein sopisi, että rosvot hankkiutuisivat uteliaista nulikoista eroon listimällä nämä.

Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä on kuitenkin ihan kelpo viihdettä, jossa on sopivasti huumoria, mutta ei turhan päälleliimatulta tuntuvaa kielellistä kikkailua, johon joskus törmää joissakin nuorille ja etenkin pojille kirjoitetuissa kirjoissa. Vaikka lukijan on aika helppo arvata, ketkä ovat tarinan rosvoja, se ei haittaa lukukokemusta, vaan tarkoitus onkin pikemminkin ratkaista, miten Tero ja Timi saavat pysäytettyä pahisten aikeet. Sanoisin, että tämä Pääkallokiität-kirja on hieman Viisikko-tyyppinen dekkarikirja, jonka parissa viihtyvät  hyvinkin sellaiset arviolta 4. - 7.-luokkalaiset lapset.