Lintukirjoja lapsille: Höyhentakkisakki ja Hullunkurinen lintukirja

Esikoiseni mietti, mitä hän voisi kesälomallaan tehdä, ja yhtenä aktiviteettivaihtoehtona jaakapallon pelaamisen ja mökkireissun rinnalle hän oli kuulemma keksinyt lintujen bongailun. Hän ehdotti, josko kävisimme kirjakaupasta katsomassa, olisiko siellä sellaista lintukirjaa, jossa eri lintulajeista saisi aina pisteitä sitä mukaan, kun niitä näkisi. Hänellä oli selvästi mielessään jonkinlainen lintumaailman Pokémon-peli. Sanoin, ettei sellaista kirjaa tietääkseni ole tehty (kustantajat, vink vink), mutta meidän omasta hyllystä löytyy parikin lapsille tarkoitettua, piirroskuvitettua lintukirjaa. Ne eivät kyllä - ainakaan ihan kamalan paljon - auta lajien tunnistamisessa, mutta ainakin niiden avulla pääsee lintutunnelmaan.


Uudempi teoksista on Leena Ravantin runoilema ja Aapo Ravantin kuvittama Höyhentakkisakki-runokirja (Lasten Keskus 2020, saatu kustantajalta), jossa linnut esiintyvät erilaisissa runoissa ja loruissa. Aapo Ravantin kuvitus on silmääni miellyttävää, melko perinteistä lastenkirjakuvitusta, mutta lintujen tunnistaminen ei välttämättä näiden kuvien avulla onnistu. Se toki ei ole tämän kirjan tarkoituskaan. Oikeastaan linnut on näissä kirjoissa inhimillistetty, ja ne esittelevät meille muun muassa sporttisen, vauhtisokean Vertin, pullistelevan Pablo-pulun ja unelmoivan naakanpoikasen. Monen runon rytmi on mukaansatempaava, ja esimerkiksi Västäräkki-Veken kevätpuuhat -runossa kuulen räpin. Pääosin Höyhentakkisakin runojen sisällöt ovat siis fiktiota, mutta jotain lintumaailman fkatojakin runoihin on piilotettu. Kuten tosielämässäkin, myös runojen naakat viihtyvät suurissa parvissa ja varpuset poimivat ruuakseen maahan pudonneita ruuanmurusia. 


Tutunoloisiakin runoja näiden linturunojen joukosta löytyy. Vauhtisokea Vertti tuo mieleeni Kirsi Kunnaksen runon Iloinen auto. Ellin Velli -runo muistuttaa jo nimensäkin puolesta kahta vanhaa lorua, joista toisessa velliä keitellyt Elli pelästyi hämähäkkiä ja toisessa Elli kaatoi vellit kalliolle. Itseäni ilahduttivat eniten runot Ei yhtään pöllömpi keskustelu, jossa pieni pöllö oppii, miksi isompia pitää kuunnella, pitkästä parisuhteesta kertova Uskolliset-runo sekä Koulun alku, jossa räkättityttö aloittaa ensimmäisen luokan.


Myönnän, että tulevan ekaluokkalaisen äiti kyynel tuli silmään tätä lukiessani:

...

Puuhun jäi pehmeä pesä,

ruoho on viileää, pian loppuu kesä.

Äiti vain ilmoitti:

- Nyt täytyy mennä,

omin siivin jo lennä!


Äläkä pelkää muutosta moista!

Muutkin jo lähtevät kouluun. 

Yhdessä opitte yhtä ja toista

ennen kuin pääsette jouluun.

...


Toinen omasta hyllystämme löytynyt lasten lintukuvakirja on peruja omasta lapsuudestani. Mauri Kunnaksen ja Reijo Ikävalkon Hullunkurinen lintukirja (Gummerus) opetti minulle pienenä lintuihin liittyviä faktoja. Nyt aikuisena tunnistin kivitaskun noiden oppien avulla, ja yhä töyhtöhyypän nähdessäni mieleeni tulee Kunnaksen piirtämä kuva, jossa töyhtöhyyppä kampaa komeaa töyhtöään autotien pientareella.


Kumpikaan näistä kirjoista ei kuulemma ollut sellainen, jota esikoiseni kaipasi, vaikka hauskoja teoksia ovatkin molemmat. Ehkäpä voisin varata hänelle kirjastosta vaikkapa jonkin laulavan lintukirjan, josta voisi kuvien katselemisen ja faktojen lukemisen lisäksi kuunnella lintujen ääniä.

Paavo Virtanen ja tauti

Anneli Kannon kirjoittama ja Noora Katon kuvittama Virtasen perheestä kertova kuvakirjasarja Viisi villiä Virtasta on edennyt jo kahdenteentoista osaansa. Uusimmassa kirjassa Paavo Virtanen ja tauti (Karisto 2021) Virtasen perheen keskimmäinen lapsi Paavo sairastuu ärhäkkään flunssaan, joka pakottaa pojan sänkypotilaaksi. Sen lisäksi, että kirjassa käsitellään sairastumista, on kirjalla toinen, jopa tärkeämpi aihe. Kirja nimitääin käsittelee myös sitä, kuinka jokainen lapsi tahtoo tulla huomatuksi ja tarvitsee aikuisen syliä ja hoivaa, vaikka olisikin kuinka noheva tai reipas tahansa.



Paavokin on yleensä oikein reipas ja iloinen viisivuotias, mutta hän on myös ruvennut toivomaan, että saisi joskus olla pieni, surkea ja surullinen. Paavosta olisi mukavaa, että häntä pidettäisiin sylissä ja suukoteltaisiin samalla tavalla kuin Kastehelmeä tai Perttua (perheen kahta nuorimmaista lasta). Paavoa vähän kaihertaa, että hänellä ei ole mitään allergioita tai pitkäaikaissairautta, kuten siskoillaan ja parilla kaverillaan. Paavon silmissä nämä sairaudet tarkoittavat jännittäviä erityisruokavalioita ja paljon huolenpitoa aikuisten taholta, ja poika toivoo, että hänkin voisi olla pieni, heikko ja hoivattava.

Kun Paavo sitten sairastuu nuhakuumeeseen, hän saa huomata, ettei sairastaminen olekaan kivaa. Hän joutuu olemaan sänkypotilaana, eikä saa osallistua ulkoleikkeihin tai perheen pizzailtaan. Lisäksi Paavon olo on todella kurja ja heikko. Lopulta hän pelästyy, että on itse aiheuttanut taudin toivomalla, että hänellä olisi joku jännittävä sairaus. Onneksi äiti huomaa, että Paavo on peloissaan ja saa puhuttua tämän kanssa. Flunssa ei tule kenellekään sairautta toivomalla, eikä Paavo siihen kuole.



Pian Paavo sitten paraneekin, mutta sen jälkeen sairastuu perheen vanhin lapsi Veera, ja taas Paavolle tulee huono omatunto, kun hän pelkää sairastuttaneensa Veeran. Tällä kertaa isä huomaa Paavon huolen ja lohduttaa tätä, ettei flunssille voi mitään. Lisäksi isä muistuttaa siitä, mikä näinä korona-aikoina on tainnut tulla kaikille lapsille jo tutuksi ohjenuoraksi: Virukset majailevat hengityksessä ja käsissä. Täytyy pestä kädet usein. Se on hyvä konsti tautia vastaan. 

Kun Veerakin toipuu flunssastaan, vietetään Virtasen perheessä lettukestejä. Ja mikä parasta, äiti ja isäkin hoksaavat, että vaikka Paavo on tomera ja taitava, on hän vielä pieni. "... äiti huomauttaa: -Ei kukaan jaksa aina olla reipas, Ei edes Paavo ... Paavokin on pieni ja nyt on Paavon vuoro olla sylissä."

Kanto kuvaa tässä - kuten muissakin Virtasen perheestä kertovissa kirjoissan - hyvin lasten arjessa mietityttäviä asioita, sisarusten välisiä suhteita ja pieniä sekä vähän suurempiakin ongelmia. Se, mikä tässä kirjassa on aikaisempiin osiin nähden hienoa, oli perheen isän ja äidin läsnäolo. Nyt heidät oli (muistaakseni) ensimmäistä kertaa piirretty kokonaan. Aikuisilla oli nyt todellinen rooli vanhempina, eikä perheen muilla lapsilla, kuten aikaisemmissa osissa on ollut. 



Katon kuvitus on myös mainiota. En osaisi kuvitella näitä kirjoja ilman sitä, sillä Virtasen perheen meininkiin sopivat Katon piirtämät pyöreäpäiset hahmot, joiden ilmeet ja eleet on kuvattu ilmeikkäästi, humoristisesti ja välillä liioitellustikin. Kun Paavo esimerkiksi ajattelee kuolevansa, on pojan pelkoa kuvattu hyisellä hautausmaakuvalla, joka ei kuitenkaan ole pelottava, vaan hauska sekin, hautausmaalle, kun on piirretty Paavon kuvitteellisen haudan lisäksi erään Joplinin, Elviksen ja Kilmisterin haudat. Flunssakuvauksessa vihreä räkä suorastaan vyöryy ulos Paavon sieraimista ja virukset ovat kammottavia hirviöitä. 

Koko meidän perheemme piti tästäkin sarjan kirjasta, ja meitä aikuisia nauratti ihan oikeasti pariin otteeseen. Eikä voi kieltää, ettei tämä kirja olisi erittäin ajankohtainen ja lisäksi se muistuttaa, ettei ikävästä korona-ajasta huolimatta normaali flunssa ole vaarallinen.

Lentävä mummini

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille teille siellä ruutujen toisella puolella! Äitienpäivän kunniaksi esittelen Mila Teräksen ja Sanna Pelliccionin kuvakirjan Lentävä mummi (Karisto 2020, saatu kustantajalta), jossa esitellään viehättävällä tavalla nykyaikaista isoäitiyttä. Tässä kuvakirjassa kuvitus ja teksti kertovat rintarinnan tarinaa isoäidistä, jonka tukka on pitkä, punainen ja täynnä tarinoita. Kertoja on mummin lapsenlapsi, joka viettää kesäpäivää tämän luona yhdessä pikkuveljensä kanssa. 


Lapset hyppäävät mummin taikatukan muodostaman lentävän maton kyytiin, ja he päätyvät sirkus Mummilaan. Mummin ja lasten mielikuvitus loihtii kesäiseen puutarhaan kokonaisen sirkusesityksen, jossa lapset saavat olla päätähtinä mummin hääriessä sirkustirehtöörinä. Lukijan iästä riippuu hoksaako hän lukea kuvista, että matka lentävällä matolla ja sirkusesitys ovat ihanaa mielikuvitusleikkiä, jonka mahtava mummi loihtii lastenlastensa iloksi.


Illan tullen lasten isä tulee hakemaan heidät kotiin, sillä illalla alkaa mummin oma aika: "Meidän mummimme osaa nimittäin paljon muutakin kuin ohjata lentävää mattoa. Mummi-Marjukka punaa huulensa ja lähtee moottoripyörän kyydissä Pentti-ystävän kanssa tanssimaan tangoa!


Lentävä mummi on hyväntuulinen kirja rakkaudesta isoäidin ja lastenlasten välillä. Se myös hyvällä tavalla rikkoo perinteistä isoäitimyyttiä, jossa mummin häärii pullantuoksuisena esiliina päällä, harmaa tukka nutturalla ja kertoilee lapsenlapsilleen tarinoita kiikkustuolissa keinuen. Mummeja on monenlaisia ja heillä kaikilla on oma elämänsä ja omat kiinnostuksenkohteensa. He rakastavat lapsenlapsiaan, mutta ovat muutakin kuin pelkkiä isovanhempia.

"Jonkun isoäiti harrastaa painonnostoa.

Toisen mummo on suomenmestaruustason villasukankutoja.

Yhden mamma asuu etelässä.

Eräs mummeli Suomussalmelta taas soutaa tosi kovaa.


Jokainen isoäiti on ihana ja tärkeä, oli sitten millainen hyvänsä!

Sanna Pelliccionin kollaasikuvitus on voimakas ja yltäkylläinen. Vahvat värit ja viivat yhdistyvät erilaisiin leikattuihin pintoihin.


Uusi salapoliisisarja alakouluikäisille

Merja Jalon kirjoittama ja Reija Kiisken kuvittama Kotikulman etsivät -sarja on uusi aloitteleville lukijoille suunnattu sarja, jossa kolmasluokkalainen Markus ratkoo siskonsa Lisan ja naapurinsa Linnean kanssa kotikulmillaan tapahtuneita rikoksia ja arvoituksia. Sarjan ensimmäisessä osassa Kadonneen linnun salaisuus (Kvaliti 2020, saatu kustantajalta) lapset saavat ensimmäisen tehtävän, eli he alkavat etsiä naapurinsedän apuna tämän edesmenneen äidin laatimaa, kadonnutta testamenttia. Aluksi vaikuttaa siltä, että etsivät ovat mahdottoman tehtävän edessä, mutta toki tehtävä alkaa pikkuhiljaa ratketa. Outoa kyllä siihen tuntuu liittyvän myös jotenkin Linnean papukaija Nakke ja kummallinen hiippari, joka liikkuu kotitalon liepeillä öiseen aikaan.


Sarjan toisessa osassa Pentutehtaan arvoitus (Kvaliti 2021, saatu kustantajalta) lasten kaveri ostaa koiranpennun, joka kuitenkin sairastuu vakavasti pian kaupanteon jälkeen. Eläinlääkäri osaa kertoa, että pentua ei ole edes rokotettu tai sirutettu asianmukaisesti, eli sen on myynyt huijarikasvattaja. Lapset lähtevät selvittämään, missä tämä pentutehtailija asuu aikomuksenaan saada rahat takaisin. Kotikulman etsivät pääsevät pentutehtailijan jäljille, mutta tämän kotona heitä odottaa hyvin ikävä näky, josta lukeminen sai itsenikin nieleskelemään. Kirjan aihe onkin vakava, ja minulle tuli tunne, että Jalo on todella halunnut käsitellä sitä kirjansa kautta ja antaa siten lukijoille tärkeää tietoa koiranpennun vastuullisesta ostamisesta. Se on itseasiassa hieno asia, sillä onhan todettu, että näin koronan myötä koiranpentuja on ostettu normaalia enemmän, ja esimerkiksi läänineläinlääkäri Sari Haikan mukaan koiria hankkivat sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole edellytyksiä huolehtia niistä.

Minä luin molemmat näistä kirjoista ääneen lapsilleni, ja erityisesti niihin tykäistyi eskarilaisemme. Hänen mielestään nämä kirjat ovat hyviä ja kakkososa on jännempi kuin eka osa. Koska minä luin kirjat ääneen, saimme molemmat kirjat luettua muutamassa illassa, eli nämä ovat melko nopealukuisia. En kuitenkaan ole aivan samaa mieltä siitä, että Kotikulman etsivät ovat helppolukuisia kirjoja, kuten takakansi väittää. Teksti on kyllä aika isoa ja väljästi ladottua, mutta virkkeet ja rakenteet eivät ole helpoimmasta päästä.

Esimerkiksi: -Mitä ne (linnut) syövät? hän kysyy. -Hedelmiä ja marjoja. Pähkinätkin kelpaavat, ja siemensekoituksia Nakke rakastaa, Linnea tietää. -Mutta pellettiä en syötä. Kauppias sanoi, että linnulla voi vinksahtaa päässä, jos se saa jotain etovaa tehdaspuristetta. 

Kiisken kuvitus piristää tekstiä noin joka toisella tai joka kolmannella aukeamalla.

Todella helppolukuisissa kirjoissa sanasto on lapsille kohtalaisen tuttua ja helppoa, tekstiä on aukeamalla vähän ja nykyään myös kuvitusta oikeastaan jokaisella sivulla. Sanoisinkin, että Kotikulman etsivät on hyvä valinta sellaisille lukijoille, jotka tarvitsevat jo lyhyehköjä, hieman vaativampia kirjoja. Koska etsivätoimiston perustaja on kolmasluokkalainen, arvelen, että nämä kirjat sopivat parhaiten toka- ja kolmasluokkalaisille. 

Näissä, muuten kivoissa kirjoissa minua harmitti ainostaan se, miten persoonallisesta ja itsevarmasta Linneasta puhuttiin Markuksen näkökulmasta pöhkönä. Linnean pukeutumista korostettiin hassuna, ja esimerkiksi Linnean rihkamakorut näyttävät Markuksesta tusinakilluttimilta. Miksi ihmeessä lastenromaanissa pitää antaa vaikutelma, että persoonallinen pukeutuminen on jotenkin hölmöä ja muiden silmissä kummallista? Tällaiset sanavalinnat eivät kuulu mielestäni nykyaikaisiin lastenkirjoihin.

Punni-palkitut lasten- ja nuortenkirjat 2021

Minulla oli suuri ilo olla mukana valitsemassa tämän vuoden Punni-kirjallisuuspalkinnon saajaa. Punni-kirjallisuuspalkinto jaetaan kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Palkinnon arvo on jatkossa 600 euroa ja se jaetaan vuosina 2021–2024 (Lastenkirjainstituutti)


Me raatilaiset saimme luettavaksemme kymmeniä kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joiden joukosta valitsimme yhden voittajan ja kolme kunniamaininnan ansainnutta teosta. Oli hienoa päästä lukemaan ja tutkimaan todella niin monia vuonna 2020 julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja. Aika pian luettujen kirjojen joukosta alkoi nousta omia suosikkeja, mutta fokus piti tietysti pitää palkinnon perusteluissa, eli siinä, että teos on joko rohkea avaus tai erityisen onnistunut esikoisteos.

Voittajateos eli Maria Lassilan kirjoittama ja Maria Viljan kuvittama Eeva ja harmaakaapu (Karisto) täytti mielestämme nämä molemmat kriteerit. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta rakkaan ihmisen kuolemasta ja siitä hämmennyksestä, jonka aikuisten surun ilmenemismuodot saavat lapsessa aikaan. Päähenkilö on pieni koululainen Eeva, jonka eno kuolee yllättäen oman käden kautta. Kukaan aikuisista ei kunnolla kerro Eevalle, miksi eno kuoli. Isä kertoo, että eno oli sairas, vaikkei sairaus näkynyt päällepäin. Eeva aistii, että aikuisten suruun sekoittuu jotain muutakin, jotain outoa ja kummallista, josta ei puhuta kuin kuiskaten silloin, kun Eeva ei ole kuulemassa. 


Hyvin pian Eevan kotiin muuttaa kummallinen harmaakaapu, iso ja mykkä, joka tuntuu seuraavan Eevaa kouluunkin. Erityisesti äiti käpertyy omaan suruunsa niin, ettei Eeva saa häneen enää yhteyttä, ja etäisyys Eevan ja muun perheen välillä tuntuu kasvavan ja venyvän kuin harmaakaapu ikään. Lopulta Eevan opettaja huomaa, ettei tytöllä ole kaikki hyvin ja ottaa yhteyttä vanhempiin. Onneksi, sillä se herättää vanhemmat huomaamaan, ettei pientä lasta  voi jättää yksin näin suuren asian äärellä, eivätkä pahat ja surulliset asiat haihdu niistä vaikenemalla. 

Lassila kirjoittaa niin kauniisti ja koskettavasti, että en voinut välttää itkemästä vuolaasti tämän kirjan äärellä. Viljan pääosin mustavalkoinen, mutta harkitusti pastellivärein tehostettu kuvitus tavoittaa upeasti kirjan tunnelman. Maailma on harmaa ja vähän suttuinen, harmaakaapu iso ja kummallinen ja Eeva pieni ja muusta perheestä etäällä. 

Kunniamaininnan saivat Miikka Pörstin ja Anne Vaskon kuvakirja Gorilla (Kustantamo S&S), Elina Kilkun nuortenromaani Ihana tyttö (Bazar) ja Reetta Niemelän ja Sanna Pelliccionin tietokirja Älä vihaa minua (Karisto).

Pörstin ja Vaskon Gorilla kertoo siitä, millaista on, kun tunteet kasvavat niin suureksi, että lapsi suorastaan hajoaa palasiksi, putoaa, hajoaa ja repeää. Näin käy päiväkoti-ikäiselle Einolle, joka kirjaimellisesti hajoaa kappaleiksi esimerkiksi silloin, kun häntä surettaa toinen lapsi, jonka synttäreille kukaan ei mennyt. Mummin pelleilykin huvittaa Einoa niin, että poika nauraa katketakseen ja katkeaakin. Einoa ei auta, että aikuisten mukaan hänen ei pitäisi eläytyä kaikkeen niin voimakkaasti. Herkkä lapsi ei voi sille mitään, ja tilannetta pahentaa, että toisinaan muut lapset pilkkaavat hänen herkkyyttään. Pahin kiusaaja on gorilla, joka kulkee Einon rinnalla ja saa tämän hajoilemaan entistä pahemmin. 


Yhtenä päivänä Einon päiväkotiin tulee toinen lapsi, joka tunteekin yhtä voimakkaasti kuin Eino. Nyt Einosta ei tunnukaan enää pahalta, sillä nyt hän voi hajoilla yhdessä ystävän kanssa - joskus jopa niin paljon ja läheisesti, että heidän raajansa suorastaan vaihtuvat kesken leikkien. Gorillakin herkeää kiusaamista Einoa, ja muuttuu oikeastaan aika kivaksi.

Pörstin ja Vaskon tapa lähestyä (erityis)herkkyyttä ja sitä, miten vaikeaa tunnesäätely voi olla, on rohkea ja uudenlainen. Pörstin tekstit ja Vaskon kuvitus loihtivat kirjan sivuille eläväksi sen, miten hajottavaa voi olla, kun tuntee kaiken erittäin vahvasti ja jopa samastuu muiden tunteisiin niin, että itsekin hajoaa toisen surusta kappaleiksi. Omat lapseni hämmästelivät aluksi kirjan rouheita ja rohkeita kuvia, joissa Einolta irtoaa milloin mikäkin ruumiinosa, mutta loppujen lopuksi tarina oli heistä hyvä.

............................................

Kilkun Ihana tyttö on aiheensa puolesta ajankohtainen ja rohkea kirja, jonka päähenkilö Reetta ajautuu suhteeseen nelikymppisen Jarmon kanssa. Vaikka Reetta aluksi kuvittelee, että heidän suhteensa on tasa-arvoinen rakkaussuhde, havahtuu hän kirjan lopussa ymmärtämään, että tosiasiassa Jarmo käyttää Reettaa ja omaa valta-asemaansa törkeästi hyväkseen. Jarmo on ohjaaja lukiolaisten näytelmässä, johon Reetta on omaksi ilokseen ja ihmeekseen päässyt mukaan. Tyttö on tuntenut itsensä omanikäistensä seurassa ulkopuoliseksi ja halunnut kiihkeästi näytellä. Hän ihailee ohjaajaa, joka alkaa kiinnittää Reettaan erityishuomiota. Mies onnistuu puheillaan vakuuttamaan, että muut eivät ymmärtäisi heidän kaunista suhdettaan, ja niinpä Reetta alkaa salata menemisiään ja tekemisiään äidiltään sekä parhaalta ystävältään. Hän saa kuitenkin tukea teatteriryhmänsä muilta nuorilta, jotka huomaavat, miten Jarmo piirittää Reettaa. 

Kilkku on kirjoittanut kirjalleen kaksi erilaista loppuratkaisua, joissa toisessa toistuu se painajainen, mikä luultavasti ja valitettavasti monen hyväksikäytetyn nuoren mielessä kummittelee, kun nuori ymmärtää, mitä on tapahtunut. Tässä rujossa lopussa Reetta itse sekä kaikki muutkin syyttävät tyttöä hyväuskoisuudesta ja sanovat, että tämä on aivan vapaasta tahdostaan ryhtynyt suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Onnellinen loppuratkaisu on se, joka tällaisissa hyväksikäyttötapauksissa on ainoa oikea ratkaisu: hyväksikäyttäjä tuomitaan ja lähipiiri puolustaa uhria. Ihana tyttö on tärkeä ja rohkea kirja, jonka toivon nuorten lukevan.



............................................

Niemelän ja Pelliccionin tietokirja Älä vihaa minua -Kirjeitä ihmisille esittelee kirjemuodossa lajeja, joita on perinteisesti pidetty vaarallisina, iljettävinä ja jopa pahoina. Kirjan kirjemuoto herättää empatiaa parjattuja eläimiä kohtaan, ja lukija voi ymmärtää luonnon monimuotoisuuden ja jokaisen lajin tärkeyden. Tästä kirjasta olen kirjoittanut aiemmin täällä.


Raatimme palkintoperustelut voi käydä lukemassa tästä linkistä.

Onnea vielä kerran voittajateoksen tehneille Maria Lassilalle ja Maria Viljalle sekä kaikille kunniamaininnan saaneille!