Muumipappa ja meri

Tove Janssonin kirjoittaamssa Muumipappa ja meri -kirjassa Muumiperhe eli Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy lähtevät syyskesän iltana isän toiveesta kaukaiselle majakkasaarelle, jonne Pappa on päättänyt muuttaa perheineen asumaan. Kotona Muumilaaksossa hän tuntuu potevan jonkinlaista kriisiä, jonka takia hän tuntee itsensä hyvin tarpeettomaksi. Hän tahtoo kesyttää majakkasaaren, tehdä majakasta kodin perheelleen, rakentaa ja nikkaroida, pystyttää aallonmurtajan ja tutkia meren liikkeet läpikotaisin. Saarella Pappa jopa yrittää vakuuttaa Mamman siitä, että tämä voi lopettaa järjestelyn ja muista huolehtimisen - Pappa hoitaa kyllä kaiken.



Kun seikkailijat yöllä tulevat saaren lähelle, he huomaavat, että majakan valo ei pala. Aamulla selviää, että majakka on tyhjä, majakanvartijaa ei näy missään eikä majakkaan pääsekään sisään. Alkaa ensimmäinen papan monista taisteluista saarta, merta ja majakkaa vastaan: majakan avain pitää löytää! Papan pyrkimykset ymmärtää merta ja saarta tosiaan tuntuvat taistelulta, sillä vaikka hän tahtoisi käsittää meren syvimmät salaisuudet ja keksii tarmokkaasti aina uutta tehtävää itselleen, vastoinkäymiset seuraavat toisiaan.

-Meri käyttäytyy koko ajan uudella tavalla, jatkoi isä. 
-Miten milloinkin, sikin sokin. Viime yönä se pelästytti hereille koko saaren. Miksi? Mitä oikein tapahtui? Ei ole mitään järjestelmää. Ja jos on, en ymmärrä sitä. ...
-Mutta sittenhän meren täytyy olla elävä, pohdiskeli isä. 
-Se voi ajatella. Se käyttäytyy aivan miten haluaa... sitä on mahdoton käsittää... Jos metsä kerran pelkää merta, niin täytyyhän sen merkitä, että meri on elävä. (s. 176)

Kirjan kuvitus on tietysti Toven käsialaa.
(s.91)


Muumimamma seuraa miehensä ponnisteluja ihailtavalla kärsivällisyydellä, vaikka se tarkoittaa sitä, että Mamma luopuu monista itselleen tärkeistä asioista. Majakalle saavuttuaan hän ei esimerkiksi laita vuoteita valmiiksi perheelleen, koska Pappa lupaa hoitaa kaiken. Mamma jopa eroaa rakkaasta käsilaukustaan, mikä on täysin ennenkuulumatonta ja kuvaa hyvin, millaiseen muutokseen Mamma suostuu sopeutumaan. On Mammallakin tosin saarella yksi haave: hän haluaa perustaa sinne puutarhan.

s.59


Mamma raivaa paikan Muumilaaksosta tuoduille ruusuille, ja yrittää kärsivällisesti, mutta saari ei ole hedelmällisin kasvualusta. Kun Muumimamma ei voi hoivata oikeaa puutarhaa, hän alkaa kasvattaa sitä majakkaan piirtämällä. Kukan versovat Mamman kynästä ensin ikkunalaudalle ja sitten lopulta myös majakan seinille. Kun Mamma oikein potee koti-ikävää hän onnistuu jopa pakenemaan maalaamaansa tuttuun maisemaan. Se on Mamman hiljainen kapina ja salainen piilopaikka.

Myös Muumipeikko käy saarella läpi omaa kasvuaan. Hän rakastuu kuutamoyönä näkemäänsä kauniiseen hopeakenkäiseen merihevoseen. Unissaan hän kokee seikkailuja, joissa pelastaa merihevosen pulasta. Ennen unissa pelastettava oli hänen äitinsä. Poika tekee muutenkin eroa perheeseensä muuttamalla omaan pieneen salaiseen soppeen, jonka löytää keskeltä villiä saaristometsää. 

s.84

Muumipeikko ihailee hevosten kauneutta, mutta myös kohtaa yksinäisyyden pelon, sillä myös Muumilaaksosta tuttu Mörkö löytää tiensä saarelle. Se seuraa Muumipeikon myrskylyhdyn valoa, ja aluksi Muumipeikko on siitä ahdistunut. Ajan kuluessa hän kuitenkin kokee velvollisuudekseen mennä Mörköä vastaan rantaan joka yö, näyttää tälle valonpilkahdus ja antaa Mörön nauttia siitä. Muumimamma on kertonut, että Mörköä ei voi pelastaa tämän omalta yksinäisyydeltä eikä pidä sääliä, mutta Muumipeikko onnistuu osoittamaan tämän oletuksen vääräksi. Kaikkein koskettavinta tässä kirjassa minusta olikin, miten Mörkö selvästi ilahtuu Muumipeikon näkemisestä myös sinä iltana, kun lyhdystä on loppunut paloöljy, ja Muumipeikko menee siitä huolimatta Mörön luo. 

Ei ollut epäilystäkään, etteikö Mörkö ollut iloinen nähdessään hänet. Mörkö ei välittänyt myrskylyhdystä. Mörkö oli iloinen siksi, että Muumipeikko oli tullut tapaamaan häntä. (s.201)

Kun Muumipeikko osoittaa Mörölle jonkinlaista ystävällisyyttä, sulaa Mörönkin hyhmä. Maa hänen allaan ei enää jäädy pilalle, eikä saari enää pelkää ja kavahda sitä. 

s.110

Elämä kaukaisella majakkasaarella ei ehkä ole sellaista kuin Muumipappa kuvitteli saareen muuttaessaan, ja ison osan ajasta koko perhe tuntuu elävän rinnan, mutta silti kaukana toisistaan. Vasta perheen yhteinen ponnistus myrskyävän meren heille heittämien lankkujen pelastamiseksi, tuo perheen taas yhteen. Lisäksi Muumipeikko ja Muumipappa pelastavat yhdessä äksyn kalastajan ja meren lähettämän viskilaatikon, mitä pappa pitää eräänlaisena kädenojennuksena mereltä. 

Vastentahtoiselle kalastajalle järjestetään syntymäpäiväjuhlat, ja silloin saaren salaisuus selviää. Muumit taipuvat taas lähelle toisiaan, ja pappa ymmärtää, ettei majakka ole hänen kotinsa eikä meri kesytettävissä, vaikka hän sitä kuinka rakastaakin. Mikä tärkeintä, hän oppii taas vain nauttimaan ja elämään. Pätemisentarve jää taakse ja toisaalta hän on ylpeä siitä, ettei luovuttanut ja lähtenyt silloin, kun meri oikein raivosi heille. 

-Ymmärrättehän, sanoi isä nojautuen eteenpäin. -Meri on suuri olento, joka on toisinaan hyvällä tuulella ja toisinaan huonolla. Ja on aivan mahdotonta tietää miksi. Siitä näkee vain pinnan. Mutta jos pitää merestä, niin se ei haittaa mitään... Silloin siitä sietää huonot tuulet samoin kuin hyvätkin. (s.185)

Lukukokemuksena tämä kirja oli mielenkiintoinen. Aluksi Muumipappa suorastaan ärsytti minua. Säälin Mammaa, joka joutui luopumaan kaikesta itselleen tärkeästä ja yritti kaikin keinoin pitää miehensä tyytyväisenä. Toisaalta opin näkemään, miten hän kuitenkin pienin teoin otti aikaa ja tilaa itselleen, ehkä jopa kapinoi omalla hiljaisella tavallaan. Ja toisaalta koko kirja on valtavan kauniisti kirjoitettu, ja teksti vilisee hienoja ajatussikermiä - kuin aforismeja. Loppujen lopuksi opin pitämään kirjasta ja rakastuin Toven tyyliin kirjoittaa. Hän osoittaa tarinallaan rakkauden, yhdessäolon ja perheen tärkeyden. Kaikkien meidän on opittava elämään itseksemme ja käytävä omat kamppailumme, muttei tehdä sitä tyystin erillään muista. Yksinäisyys on möröistä pahin ja tarvitsemme toisia rinnallemme. 

Muumipappa ja meri -kirja on Toven kunnianosoitus merelle, jota hän rakasti. Meri onkin ehdottomasti yksi kirjan päähenkilöistä. Se on arvaamaton, oikukas, anteeksipyytelemätön ja hurja, mutta myös kaunis ja iätön.

Muumipappa ja meri on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1965, ja minun lukemani painoksen suomennoksen tarkistus on tehty 2018 (saatu kustantajalta). Uuden painoksen (2020, WSOY) tuotosta lahjoitetaan euro #MEIDÄNMERI-kampanjaan eli Itämeren suojelutyöhön. Lisäksi mukana on pieni vihkonen, jossa on sekä kymmenen vinkkiä Itämeren suojeluun ja Itämeren lajiston esittelyä.

Sinäkin voit osallistua Itämeren suojelutyöhön osallistumalla Muumi-kirjojen -lukuhaasteeseen. Lue lisää klikkaamalla tätä linkkiä.

Mikä ikinä tekee meidät onnelliseksi (Julius ja merenneito)

Tämän kevään yksi kauneimmista käsiini osuneista kirjoista on ehdottomasti Jessica Loven kirjoittama ja kuvittama (suom. Ari Jaatinen, Kustantamo S&S, saatu kustantajalta) kuvakirja Julius on merenneito. Loven kuvituksessa hehkuvat akvarellivärit, joiden värit korostuvat ruskeaa taustapaperia vasten. Ihanat kuvat ovat tässä kirjassa pääosassa, sillä tekstiä on hyvin vähän - jokaisella aukeamalla ei välttämättä ollenkaan. Se oikein oikein toimiva ratkaisu, ja lukija voi sukeltaa Loven kuvien mukana Juliuksen maailmaan, hänen haaveisiinsa ja tunteisiin.



Julius on pieni poika, joka viettää päivää mummin kanssa. Metrossa Julius näkee kolme kaunista, nuorta naista: ilmiselviä merenneitoja! Julius rakastaa merenneitoja ja on haaveissaan itsekin sellainen.





Mummin luokse päästyään Julius saa idean. Mummin mentyä kylpyyn Julius pukeutuu merenneidoksi. Hän tekee itselleen pitkän pyrstön mummin verhoista ja hiukset ruukkukasvin lehdistä. Nyt Juliuskin on kaunis merenneito.

Leikki kuitenkin keskeytyy, kun mummi tulee kylvystä. Mummi ei sano mitään, mutta katsoo Juliusta tuimasti, kääntää selän ja jättää Juliuksen yksin. Loven paljonpuhuvasta kuvituksesta lukija huomaa, että tässä kohtaa Julius alkaa epäillä itseään, katsoo peilistä ja miettii ehkä toimineensa väärin. Ehkei hän saakaan olla merenneito?



Vaan mummipa palaa, ja hänellä on Juliukselle yllätys! Mummin antaa lapsenlapselleen upeat helmet ja vie tämän ulos kadulle. Mummi vie Juliuksen rannalle, jossa on muitakin "merenenitoja". Hän rohkaisee Juliusta liittymään muiden merenneitojen joukkoon, ja Julius on onnellinen saadessaan olla sellainen kuin haluaa. Ja niin saavat kaikki muutkin tässä ihanassa kuvakirjassa, jossa kaikki ihmiset ja ihmiskehot ovat kauniita, upeita ja oikeanlaisia!


Mietin, voiko enää kauniimmin kuvata sitä, miten meillä kaikilla on omia haaveita ja toiveita. Miten jokaisella on oikeus olla juuri sellainen, kuin haluaa olla - huolimatta iästä, sukupuolesta tai ulkonäöstä.
Loven kuvakirja on rohkaiseva ja ymmärtäväinen. Se on lempeä ja toiveikas. Aivan ihana kuvakirja!

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkasen kirjoittama nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) kiinnitti aluksi huomioni valtavan kauniilla kansikuvallaan, jonka on suunnitellut Laura Lyytinen. Tarkemmin kirjaa tutkittuani innostuin vielä enemmän, sillä huomasin sen kertovan fiktiivisen tarinan Minna Canthin tyttären Ellin nuoruusvuosista ja sitä kautta Minna Canthista itsestään. Canthista ja hänen teoksistaan olin puolestani kiinnostunut luettuani ensin Minna Rytisalon kirjoittaman romaanin Rouva C (Gummerus 2018) ja myöhemmin myös Maria Laakson kirjoittaman Taltuta klassikko! (Tammi 2019) tietokirjan.



Mikkasen kirjan minä-kertoja on siis Minna Canthin tytär Elli, jonka nuoruusvuosista kirja kertoo 12-vuotiaasta aina varhaisaikuisuuteen asti. Kirja alkaa siitä, kun rouva Canth on jäänyt leskeksi, muuttanut lapsineen Kuopioon ja ottanut isänsä kauppapuodin hoitaakseen. Tarinan edetessä hän aloittelee ammattiaan kirjailijana, pitää Ellille ja tämän ystäville Oras-nimistä seuraa ja käy mielenkiintoisia keskusteluja lukuisten kotiinsa keskustelemaan saapuneiden kiinnostavien kulttuuripersoonien ynnä muiden kanssa.

Vaikka pääosassa on Elli, on kirjan tarkoitus mielestäni selvästi kertoa nimenomaan Minnasta, niin paljon Elli kertoilee lukijalle äidistään, tämän työstä ja ajatuksista. Elli itse jää lukijalle hieman etäiseksi, ja mietin, olisivatko todellisuudessa äiti ja tämän työt olleet aivan näin paljon nuoren naisen kiinnostuksen kohteina. Toki Minna Canth oli vahva ja omaperäinen nainen, jonka työ ja aikanaan paljon kritiikkiä herättäneet ajatukset vaikuttivat varmasti paljon tämän perheenkin elämään, mutta silti tämä seikka hieman häiritsi lukukokemustani - vaikka Minna Canthista ja hänen elämästään olenkin kiinnostunut.

Omaa elämäänsä Elli pohtii lähinnä siitä näkökulmasta, mihin toimeen hän ryhtyisi aikuistuttuaan. tuohon aikaan tytöillä ei ollut kovin paljon mahdollisuuksia: heiltä odotettiin säädyllisen avioliiton solmimista ja äidiksi tulemista. Elli haluaa kuitenkin jotain muuta, ja lähteekin tyttöopiston suoritettuaan Helsinkiin jatko-opistoon, joka saattaa olla tie yliopistoon (johon mennäkseen tytön piti saada vapautus sukupuolestaan).

En tosiaankaan halunnut joutua vastaamaan kaikesta aviomiehelle, jonka määräysvallan alaiseksi avioliitossa joutuisin. Vaikka ei se kai ollut mikään ihme äidin kasvattamalle. Olimme kuulleet äidin puhuvan tasa-arvosta ja naisten oikeuksista niin pienestä pitäen, että en voinut hyväksyä ajatusta, ettei se omalla kohdallanikaan vielä toteutuisi, miettii Elli harkitessaan jatko-opintoja (s.190).

Vaikka Elli innostuukin monista äitinsä ajatuksista ja nauttii muun muassa Oras-seurassa käydyistä keskusteluista sekä siellä oppimistaan asioista, hän on huolissaan äitiinsä kohdistuneesta kritiikistä. Minna Canthia vastaan hyökätään lehtien palstoilla ja jopa kahdesti heidän kotinsa ikkuna rikotaan. Kuopion piispa pitää rouva Canthia nuorison villitsijänä ja syyttää tätä jumalattomaksi. Vaikka rouva Canth vakuuttaa lapsilleen, että ei välitä arvostelusta, hän vaipuu ajoittain alakuloisuuden ja synkkyyden alhoon. Elli yrittää välillä jopa hillitä äitinsä radikaaliutta:

-Olen samaa mieltä, että mamma kirjoittaa tärkeääkin tärkeämmistä asioista, mutta menisivätkö ne perille isommalle joukolle, jos ihmiset eivät suuttuisi niin tulisesti. Ja, mamma, haluan sanoa, että olen ehdottomasti mamman puolella. Puhun, koska pelkään, niin kuin äsken sanoin. (s.186)

Vaikka arvostelu satuttaa Minna Canthia, ja hän ainakin jollain tasolla tiedostaa myös lapsiensa joutuvan arvostelijoiden silmätikuksi ja kärsivän siitä, ei hän voi eikä halua jättää työtään yhteiskunnan epäkohdista kirjoittajana.

Mutta, Elli, niin se vain on, että minä en voi enää lieventää tekstiäni, niin paljon pahaa ja huolestuttavaa olen nähnyt. Juuri nyt tuntuu, että en kestä edes katsoa lisää kurjuutta vähään aikaan. ... Minun on pidettävä taukoa vierailuissa, mutta kirjoittamisessa en sellaista aio pitää! (s.186 - 187)

Elli on vartuttuaan hoitanut äitinsä toiveesta perheen kauppapuotia, mutta hänelle alkaa tulla tunne, että tahtoisi kokeilla rahkeitaan myös jossain muussa toimessa. Lopussa Elli tuntuu onneksi vihdoin löytävän oman tiensä ja lähtee äitinsä rohkaisemana Saksaan opiskelemaan luonnonparantamista. Tosin sitäkin suunnitelmaa Elli aluksi epäröi, koska ei ole varma, mitä äiti siitä ajattelee ja pärjääkö äiti ilman häntä. Olen iloinen, että Elli vaikuttaa lopulta pystyvän irtautua itselleen ottamastaan roolista perheestä ja äidistä huolehtijana, jossa hän ei selvästi ole täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tosiaan: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!

Pohdin lukiessani, minkä ikäisille tämä kirja on suunnattu ja millaista lukijakuntaa tämä kiinnostaa. Minusta kirja oli ihan viihdyttävä, koska olen kiinnostunut Minna Canthista ja historiasta, mutta ehkä tässä ei ollut aivan hirvittävän paljon imua, ja on vaikea sanoa, kokevatko nuoret kirjan kiinnostavana. Ehkä kohderyhmää voisivat olla noin yläkoulu- ja lukioikäiset nuoret, jotka lukevat paljon ja pitävät historiallisista romaaneista, joiden pääasiallinen tarkoitus on historiallisen tiedon jakaminen. Myös Heidi P. on pohtinut omassa blogissaan, ketkä voisivat olla tämän romaanin potentiaalista lukijakuntaa.



Tällä bloggauksella osallistun Niina T.:n blogissaan jo kuudetta kertaa pitämään Minna Canth -lukuhaasteeseen.  #minullaoncanthia

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa:
Tuijata.
Reta Anna Maria
Mai Laakso

Blogistanian Kuopus 2019, minun ääneni

On taas aika äänestää viime vuoden parhaista kirjoista. Itse osallistun Blogistanian Kuopus 2019 -palkinnon äänestykseen, sillä sääntöihin kuuluu, että äänestää saa vain niitä teoksia, jotka on itse lukenut ja joista on myös blogannut. Blogistanian Kuopus -palkintoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Äänestyksen säännöt voi lukea täältä.



Tässä ääneni:


Kolme (3) pistettä: Maja Lunde &  Lisa Aisato (kuv.)  Lumisisko (Kustantamo S&S 2019, suom. Katriina Huttunen)

"En oikein osaa edes sanoin kuvata kaikkia niitä mietteitä, joita tämä kirja minussa herätti. Toisaalta Lmisisko on kaunis kertomus rakkaudesta ja elämänilosta. Toisaalta se on äärimmäisen surullinen tarina menetyksestä ja lamauttavasta surusta. Se on kertomus ystävyydestä ja selviytymisestä, ilosta ja muistamisesta, irtipäästämisestä ja luopumisesta. ... Minä luin kirjan nauttien sen kauniista tunnelmasta, tarinan jännitteestä ja Aisaton käsittämättömän hienoista kuvista. Lapseni tuntui myös rakastavan Lumisiskon salaperäisyyttä" (Luetaanko tämä? 9.12.2019)



Kaksi (2) pistettä: Satu Kettunen: Mörköjuhlat (Tammi 2019)

"Upea kuvakirja, jossa lapsen yksinäisyyttä ja pelkoa käsitellään taitavasti ja lapsilukijoita kiinnostavalla tavalla. Tämä kirja vangitsi tokaluokkalaiset oppilaani kuuntelemaan hiiren hiljaa, ja onkin hyvä esimerkki kuvakirjoista, jotka jaksavat kiinnostaa isompiakin lapsia. Itse asiassa tämä kirja ei olekaan mikään aivan pienten lasten kirja, sillä sivuilta tihkuu paljon jännitystä ja tunnetta. Myös kollasitekniikalla toteutettu kuvitus on vaikuttavaa ja jännittävää, eikä noudattele hempeää ja kirjavaa, perinteisempaa kuvitustyyliä, joita lastenkirjoissa monesti nähdään." (Luetaanko tämä? 11.10.2019)



Yksi (1) piste: Johanna Lestelä: Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019)

"Teksti, tarina ja kuvitus toimivat, ja kirjasta tykkäsi koko meidän perheemme. Vajaa kolmevuotias kuopukseni totesi: "Tämä on mun kaikista paras kirja!" Jotain kertonee myös se, että alkaessani kirjoittaa tätä postausta, jouduin etsimään Tuikun tärkeä tehtävä -kirjaa ympäri taloa ja löysin sen lopulta keskimmäisen lapsemme sängystä, jossa hän oli lukenut sitä eilen illalla salaa ja piilottanut sitten peitteidensä alle!" (Luetaanko tämä? 12.6.2019)






Ensimmäinen muumitarina: Muumit ja suuri tuhotulva

Muumit ja suuri tuhotulva (WSOY, uusi painos 2020, arvostelukappale kustantajalta) on ensimmäinen Tove Janssonin kirjoittama muumitarina, ja se julkaistiin 75 vuotta sitten. Tove itse tosin kirjoittaa kirjan esipuheessa, että kyseinen tarina on saanut alkunsa jo sotatalvena 1939, jolloin hän innostui kirjoittamaan satua, muttei halunnut kirjoittaa prinsessoista, prinsseistä tai pienistä lapsista. Toven sadun päähenkilöksi valikoitui hänen pilapiirroksistaan tuttu äkäinen hahmo, jonka Tove nimitti Muumipeikoksi. Vuonna 1945 Tove sitten viimeisteli tarinan ja lähetti sen kustantamoon. Onneksi lähetti, sillä sen jälkeen hän jatkoi uusien muumiseikkailujen kirjoittamista.



Minulle muumit ovat kaikkein tutuimpia animaatiosarjasta Muumilaakson tarinoita, joka sai ensi-iltansa televisiossa minun ollessani lapsi. Myös omat lapseni ovat katsoneet kyseistä sarjaa ja olemme lukeneet myös kuvakirjoja, joiden hahmojen ulkonäkö on sarjan hahmojen kaltainen. En ole lukenut muumiromaaneja aiemmin, joten tuntui luontevalta aloittaa juuri tuosta ensimmäisestä muumitarinasta eli Muumit ja suuri tuhotulva -kirjasta. Luimme sen yhdessä esikoiseni kanssa iltasatuna.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat aikaan ennen, kun muumiperhe on asettunut asumaan Muumilaaksoon muumipapan rakentamaan siniseen taloon. Itseasiassa olin melko hämmästynyt, sillä tarina kertoo siitä, kuinka Muumipeikko ja hänen äitinsä ovat lähteneet etsimään itselleen turvallista asuinpaikkaa sekä kadonnutta isää. Erityisesti yllätyin siitä, että Muumipeikon isä oli kadonnut lähdettyään hattivattien matkaan, koska ei osannut asettua aloilleen.

-Kerro isästä, pyysi Muumipeikko.
-Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. -Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi - lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan. (s.15)

Muumimamma kertoo Muumipeikolle paitsi tämän kadonneesta isästä myös muumien historiasta. En ollut tiennyt, että alunperin muumit ovat asuneet tavallisten talonpeikkojen kanssa ihmisten kodeissa, yleensä kaakeliuunien takana.

-Joitakin meistä asuu siellä varmasti vieläkin, sanoi Muumimamma. -Siellä missä ihmisillä on vielä kaakeliuuneja, nähkääs. Mutta lämpöjohdoista me emme pidä. (s.15)

Tove luo tässä ensimmäisessä muumisadussa historian muumipeikoille ja loihtii esiin satumaisen ja mielikuvituksellisen maailman, jossa asuu muumien lisäksi monia muita erikoisia hahmoja, joihin moniin Muumipeikko ja hänen äitinsä tutustuvat seikkailunsa aikana. Heti tarinan alussa heidän matkaansa lähtee pieni pelokas Nipsu, joka kulkee mukana aivan tarinan loppuun asti. Osa otuksista on kilttejä ja ystävällisiä kuten esimerkiksi kaunis tulppaanista syntynyt Tulppaana-neito, haaksirikkoisia auttava punatukkainen poika ja luolan sisään ihmeellisen, huvipuistomaisen kodin itselleen rakentanut silinteripäinen vanha herra. Näiltä he saavat apua ja tukea etsintäretkellään. Toiset otukset ovat vaarallisia ja pelottavia, ja heitä muumit pakenevat jopa henkensä kaupalla.



Vaaroja aiheuttavat pelottavien otusten lisäksi myös luonnonvoimat. Etsiessään Muumipappaa Muumipeikko kumppaneineen lyöttäytyy yhteen hattivattien kanssa ja lähtee näiden veneen kyytiin. Meri on kuitenkin arvaamaton, ja retkeläiset joutuvat myrskyn kouriin. Lopulta he selviävät rantaan kyytiin hypänneen merenpeikon ansiosta, mutta ei mene kauaakaan, kun Muumimamma, Muumipeikko ja Nipsu joutuvat taas luonnonvoimien armoille. Tällä kertaa seikkailijoiden kiusaksi tulee sade, joka yltyy pian päiväkausia kestäneeksi rankkasateeksi. Sataa niin paljon, että nousee tulva, joka peittää maat alleen.

Oli yhä vaikeampaa tarpoa eteenpäin, vesi nousi nousemistaan ja lopulta heidän piti pelastautua pienelle vuorelle, ettei virta veisi heitä mukanaan. Siellä he istuivat ja katselivat, kuinka kohisevat pyörteet tulivat yhä lähemmäksi, ja tunsivat pian vilustuvansa. Joka puolella kellui huonekaluja, taloja ja suuria puita, jotka tulva oli temmannut mukaansa. (s.39)



Tulva tuo kuitenkin tullessaan jotain hyvää, sillä heidän luokseen lipuu pullo, jonka sisään joku on kirjoittanut viestin. Viestissä eräs muumipeikko kertoo odottavansa pelastajaa puussa yksinään, nälissään ja viluissaan. On selvää, että viestin on lähettänyt matkaan Muumipeikon isä. Jälleen kerran muumit saavat apua eräältä paikalle sattuneelta henkilöltä eli tällä kertaa marabuhaikaralta, joka on kadottanut silmälasinsa. Muumipeikko löytää haikaran silmälasit ja tämä auttaa heitä pääsemään yksinäisen Muumipapan luo.

Siellä, valtavan puun ylimmillä oksilla, istui märkä murheellinen muumipeikko tuijottamassa veden yli. ... Hän oli niin ällistynyt ja iloinen, kun marabuherra laskeutui puuhun ja koko hänen perheensä kapusi haikaran selästä oksille, ettei saanut sanaa suustaan. -Nyt me emme koskaan enää eroa, nyyhkytti Muumimamma ja otti hänet syleilyynsä. (s.50) 

Kirjan lopussa muumit ja Nipsu pääsevät kauniiseen laaksoon, jossa he asettuvat asumaan Muumipapan rakentamaan ihanaan taloon. Tarinan lopetus enteileekin jo uusi seikkailuita, tarinoita ja muumikirjoja:

-Tämä talo on kaunein mikä meillä voi koskaan olla. Hän otti Muumipeikkoa kädestä ja astui sisään taivaansiniseen huoneeseen. Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla.




Oli mielenkiintoista päästä tutustumaan muumien maailmaan Toven ensimmäisen tarinan kautta. Muumeilla - ja etenkin Muumimammalla - tuntuu olevan paljon enemmän luonnetta kuin mihin olen lasteni kanssa aiemmin tottunut. Oma lapseni oli jopa vähän närkästynyt, kun Muumimamma eräässä kohtaa tarinaa oikein suutahti ja sanoa kivahtaa tavalla, jollaista animaatiosarjan Muumimammalta ei ole totuttu kuulemaan. Koko muumeja ympäröivä maailma tuntuu aika paljon arvaamattomammalta ja hurjemmalta kuin televisiosarjassa ja sen pohjalta tehdyissä kuvakirjoissa. Kuten jo kolmea Toven kirjoittamaa ja kuvittamaa kuvakirjaa esitellessäni kirjoitin, Tove tuntuu rakastavan seikkailutarinoita, ja huimia tapahtumia löytyy paljon myös tästä Muumit ja suuri tuhotulva -kirjasta.

Luin tämän kirjan osana Muumikirjojen lukuhaastetta, johon osallistumalla juhlitaan Muumi-tarinoiden 75-vuotisjuhlavuotta sekä otetaan osaa Itämeren suojelutyöhön. Sinäkin voit vielä lähteä mukaan haasteeseen!

Lue lisää haasteesta:
http://luetaankotama.blogspot.com/2020/02/suojellaan-itamerta-lukemalla-eli-muumi.html