Ellen Thesleffin elämä kaksissa kansissa

Vielä ehtii! Nimittäin mennä katsomaan Helsingin taidemuseoon (HAM) taidehistoroitsija Hanna-Reetta Schreck kuratoimen upean Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala -taidenäyttelyn. Näyttely on avoinna 26.1.2020 asti ja tarjoaa katsauksen Ellen T.:n uraan ja elämään. Hänen maalauksiaan voi toki mennä ihailemaan myös Ateneumin Taiteilijoiden Ruovesi -näyttelyyn, joka on niin ikään auki 26.1.2020 asti ja jonka kuraattori on Ateneumin erikoistutkija Anu Utriainen.

Ennen taidemuseovierailua Ellen Thesleffiin (1869-1954) elämästä ja taiteesta voi hankkia taustatietoa esimerkiksi lukemalla Annukka Mäkijärven kuvittaman ja Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen käsikirjoittaman sarjakuvakirja Ellen T. (Kustannusosakeyhtiö Teos 2019, arvostelukappale kustantajalta). Kirjoista saa kattavan kuvan Ellenin elämästä taiteilijana ja hänen kasvustaan ja kehityksestään taiteen tekijänä. Kumpaankin kirjaan on myös kekseliäästi sijoitettu Ellenin teoksia luontevaksi osaksi kuvitusta.



Toinen, edellistä nuoremmille lukijoille suunnattu (tieto)teos Ellen Thesleffin elämästä on Leena Virtasen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama taiteellinen kuvakirja Ellen! - Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit (Kustannusosakeyhtio Teos 2019). Kirja on toinen osa Suomen supernaisia -kirjasarjaa, ja se on kirjoitettu erityisesti lapsilukijoita ajatellen selkeästi ja onnistuneen tiivistetysti. Ellen! - Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit on erittäin hyvä kirja, jossa tapahtumat etenevät kronilogisesti.

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Ellen T. -sarjakuvakirja on siis huomattavasti laajempi kertomus Ellenin taiteilijaelämästä, ja kyseisessä sarjakuvakirjassa kerronta ei ole kronologista, vaan se on jaettu kolmeen jaksoon Ellenille tärkeiden kaupunkien Pariisin, Firenzen ja Murolen mukaan. Tämä vaatii lukijalta keskittymistä, ja ainakin minun piti lukiessani ajoittain tarkistaa, mitä aikaa ja vaihetta Ellenin elämässä kulloinkin kuvattiin. Tapahtumien kulun seuraamista helpottaa kyllä kirjan lopusta löytyvä aikajana.

Maalaustyylin kehittyminen
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Pelliccioni ja Mäkijärvi ovat molemmat onnistuneet luomaan kirjoihinsa uskomattoman upean visuaalisen ilmeen, joissa kuvituksiin valitut värit heijastelevat Ellenin taidetta, ja varsinkin Pelliccionin oma kuvitustyyli tuntuu muuttuvan ja mukailevan Ellenin maalaustyylin muutoksia. Pelliccionin kirja onkin itsessään oikea taideteos, jossa hän on käyttänyt erilaisia kuvitustekniikoita ja vuorottelee hempeällä ja ronskilla viivalla.

Firenzessä Ellenin maalausten värit alkavat muuttua. Hän maalaa paljon luonnossa.
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Mäkijärvi puolestaan käyttää kirjassa värivalintoja, jotka sopivat Ellen Thesleffin uran kulloiseenkin vaiheeseen: Pariisin vuodet on väritetty kiihkeällä punaisella, Firenzen aikaa pehmentää pastellinsävyt - etenkin vaaleanpunainen, sininen ja lila, ja Ellenin turvallista elämää rakkaassa Murolessa täällä koti-Suomessa Mäkijärvi värittää metsäisellä vihreällä. Ja käytyäni HAM:in näyttelyssä, totesin, että kaikki nuo kirjan värit ovat kuin suoraan Ellenin omasta väripaletista.

Kiihkeä Pariisi
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.
Anna Kortelainen: Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002)

Valon ja vapauden Firenze
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Rakas Murole - ja perheen suuri suru
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Ellenin elinaikaan naisten asema länsimaissa oli hyvin erilainen kuin nykyään, ja naisilta vaadittiinkin paljon rohkeutta ja määrätietoisuutta luoda uraa taiteilijoina. Perinteisesti ajateltiin, että miehet ovat oikeita taiteilijoita ja naiset vaan harrastelevat taiteen tekemistä. Ellenin isä kuitenkin kannusti tytärtään tämän valitsemalla tiellä, ja ainakin näiden kummankin kirjan perusteella Ellen oli hyvin läheinen perheensä kanssa. Ei siis ole ihme, että isän ja Gerda-sisaren kuolemat vaikuttivat Thesleffiin syvästi, mikä näkyy myös hänen taiteessaan.

Omakuva
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit


Molemmista kirjoista välittyy kuva Ellen Thesleffistä loistavana ja vahvatahtoisena taiteilijana, joka rakasti maalaamista, eikä tehnyt sen suhteen kompromisseja. Ellen T! -kirjan mukaan Ellen halusi esimerkiksi maalata itse valitsemiaan aiheita, eikä suostunut elättämään itseään vanhojen teosten kopioimisella. Hän ei myöskään välittänyt niistä arvostelijoista, jotka eivät ymmärtäneet hänen valitsemiaan aiheita ja tapaa maalata.

Ellenin värit 
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.


Turvataitoja ja kehotunnekasvatusta lapsille

Väestöliiton asiantuntijalääkäri ja lastenpsykiatri Raisa Cacciatore on havainnut, että kehotunnekasvatus ja pienten lasten seksuaalikasvatus tuntuvat aikuisista vaikeilta toteuttaa, ja moni jopa mieltää, ettei esimerkiksi seksuaalikasvatus kuulu pienille lapsille lainkaan. Näiden asioiden opettaminen on kuitenkin erittäin tärkeää, jotta lapsi oppii arvostamaan itseään ja muita, suhtautumaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa luonnollisesti ja tuntemaan tärkeät rajat oikean ja väärän kosketuksen välillä.

Ehkä meidän aikuisten on vaikea keksiä, miten ja millä tasolla näistä asioista kuuluu ja sopii pienten lasten kanssa keskustella. Neuvola ainakin tavoittaa suurimman osan lasten vanhemmista, ja siinä, missä siellä vinkataan muun muassa terveellisestä ateria- ja päivärytmistä, voisi vanhemmille myös neuvoa, mistä lasten seksuaali- ja kehotunnekasvatukseen liittyvää tietoa löytää ja muistuttaa niiden tärkeydestä.

Olen ollut äiti nyt kohta kahdeksan vuotta, enkä muista, että neuvolassa olisi yhtään kertaa kysytty, olemmeko opettaneet lapsellemme kehotunnekasvatusta ja turvataitoja. Viimeisimmällä neuvolakerralla huomasin, että neuvolan seinälle oli kyllä laitettu juliste, joka esitteli näitä taitoja. Ehkä pienten lasten seksuaalikasvatus ja kehotunnekasvatus ovat vielä kohtuullisen uusia asioita myös hoitohenkilökunnan keskuudessa, eikä niistä ole siksi samalla tavalla totuttu puhumaan kuin esimerkiksi ruokailusta, pottaharjoittelusta ja lapsen unirytmistä.

Olisi kuitenkin erittäin tärkeää, että kaikille vanhemmille kerrottaisiin, että lapsen kanssa pitää puhua kehotunteesta, oman ja muiden kehojen arvostamisesta, asiallisesta ja kunnioittavasta suhtautumisesta kaikkiin kehoihin sekä kehon osiin ja tietysti myös turvallisesta ja hyvästä kosketuksesta sekä kosketuksen rajoista. Lapselle pitää opettaa itsemääräämisoikeutta suhteessa omaan kehoonsa, jotta hän osaa tarvittaessa tunnistaa epämiellyttävältä tuntuvan kosketuksen ja sanoa silloin "EI" jopa aikuiselle ihmiselle.



Kaikkia näitä asioita käsitellään lapsentasoisesti Cacciatoren ja Väestöliitossa tutkijan Susanne Ingman-Fribergin kirjoittamassa kuvakirjassa Pipunan ikioma napa (Lasten Keskus 2019, arvostelukappale kustantajalta). Tämän kirjan äärellä varhaiskasvattajien ja vanhempien on helppoa ja luonnollista käydä lapsen kanssa läpi yllämainittuja asioita.

Kirjan minäkertoja on arviolta päiväkoti-ikäinen Pipuna, joka menee elämänsä ensimmäistä kertaa kesälomakerhoon. Siellä hän tutustuu kolmeen lapseen, jotka kaikki ovat tempperamenteiltaan hyvin erilaisia ja suhtautuvat kukin omalla tavallaan uusiin tilanteisiin, ihmisiin ja kosketukseen. Kesälomakerhossa lapset opettelevat yhdessä Kata-ohjaajan kanssa muun muassa nimeämään kehon osia ja arvostamaan omaa ja muiden kehoja. Kata painottaa, että kaikki ihmiskehon osat ovat yhtä tärkeitä ja tarpeellisia, mutta uimapuvun alle jäävät osat ovat sellaisia, jotka on totuttu peittämään julkisilla paikoilla, eivätkä toiset saa katsoa ja koskea niitä ilman lupaa (tätä kutsutaan uimapukusäännöksi).



Lapset oppivat toisiinsa tutustuessaan ja yhdessä leikkiessään, että erilaiset tunteet tuntuvat omassa kehossa eri tavalla, toiset lapset pitävät koskettamisesta ja osa haluaa tutustua rauhassa ennen, kun esimerkiksi haluavat halata kaveria. Kaikki eivät tykkää halailusta lainkaan, ja sitäkin pitää kunnioittaa.

"Kyllä sinun pitää kysyä lupa, ennen kuin halaat tai pussaat!" Näin muistuttaa Iipeli Relleä, joka säntää liian innokkaasti halaamaan Nöpöä, joka puolestaan ahdistuu halailusta aina itkuun saakka.

Myös turvataitoja käydään kirjassa läpi. Kun kerhon väki on metsäretkellä, hyppää iso Zorro-koira Pipunan tiellä ja alkaa nuuskia Pipunaan joka paikasta. Pipuna muistaa, että kukaan ei saa koskea häneen ilman lupaa, ja ikävältä tuntuvalle kosketukselle ja koskettajalle kuuluu sanoa: "Ei!" Näin Pipuna tekeekin, ja koira tottelee häntä. Pipuna juttelee tilanteesta jälkikäteen vielä isänsä kanssa, joka muistuttaa:

"Jos jotain kurjaa tapahtuu, sano aina heti EI, lähde pois ja kerro asiasta jollekin aikuiselle, johon luotat."



Pipunan ikioma napa on saanut Selko-tunnuksen, eli sen teksti täyttää selkotekstin vaatimukset ja Osmo Pennan tekemät kuvat ovat myös selkeitä ja tekstiä tukevia. Hahmojen kokemat tunteet välittyvät hienosti heidän ilmeistään ja asennoistaan. Kirjaa voi siis hyvin lukea esimerkiksi päiväkotiryhmässä erilaisen taustan omaavien lasten kanssa, mutta itse suosittelen, että koko kirjaa ei kahlata läpi kerralla, sillä tekstiä ja asiaa on aika paljon. Lukemista ja asioiden käsittelemistä helpottamaan kirja on jaettu viiteen lukuun, joissa jokaisessa on oma aiheensa. Kirjan lopusta löytyy samojen aiheiden mukaan jaettu tieto-osio aikuiselle. Siinä syvennetään tarinassa käsiteltäviä asioita ja annetaan vinkkejä, mitä lasten kanssa kannattaa kirjaa lukiessa keskustella. Aikuisen kannattaa siis tutustua tieto-osioon itsekseen ennen tarinan lukemista lapsen tai lasten kanssa!

Pipunan ikioma napa on selvästi tehty lasten seksuaali- ja kehotunnekasvatusta varten, helpottamaan aikuista vaikeiden asioiden opettamisessa ja tuomaan tietoa lapsille itselleen lapsentasoisesti. Siksi kirja on melko suoraviivaisen opettavainen ja tarina palvelee tätä kasvatustarkoitusta. Lasten nimet on ilmeisesti haluttu kirjoittaa perinteisistä tyttö-poika nimistä eroaviksi, jotta kaikkien lasten on helppo samastua kaikkiin tilanteisiin, mutta lukiessa tämä ratkaisu hieman häiritsi minua, sillä en meinannut millään muistaa, kuka nyt oli Iipeli, kuka Pipuna, kuka Nöpö ja kuka Relle.



Opettavaista tarkoitusta palveli luultavasti myös se, että kirjan päähenkilöt tuntuivat melkoisen pikkuvanhoilta lapsilta, kun he opettivat toinen toisiaan, eivätkä esimerkiksi nauraneet peppu-, pippeli- ja pimppi-sanoille, kuten lähes jokaikinen tapaamani päiväkoti- ja alkuopetusikäinen lapsi on tehnyt. Olisi ollut ihan hyvä, jos kirjan lapset olisivat naureskelleet näille sanoille ja vaikka reilusti arvostelleetkin jonkun ulkonäköä, koska näin tapahtuu lasten keskuudessa jatkuvasti. Sitten asian olisi voinut käsitellä kirjan päähenkilöiden ja siten myös lukijoiden kanssa heille tutussa ja luonnollisessa tilanteessa.

Pipunan ikioma napa on oikein tervetullut ja tarpeellinen kuvakirjauutuus, ja toivon, että monet varhaiskasvattajat ja vanhemmat löytävät sen ja ottavat sen luettavaksi ja nämä tärkeät aiheet käsiteltäväksi lasten kanssa.



Lisätietoja seksuaalisuus- ja kehotunnekasvatuksesta: Väestöliitto

Mistä joulutunnelma syntyy?

Kun ulkona sataa vettä, ankea harmaus on laskeutunut sumuisen maiseman ylle ja päiväkodin ovessa lappu "vatsatautia liikkeellä", on itseni hieman hankala päästä joulutunnelmaan... Lapsille se onneksi tuntuu olevan hieman helpompaa, sillä tontut ja joulupukin odotus ovat heille tärkeä osa joulun taikaa. Kuitenkin esikoiseni totesi toissailtana: "Äiti ei tunnu yhtään jouluiselta..." Tähän en voinut kuin todeta, että kyllä se siitä, jahka saadaan kuusi sisälle, hyasintit avautuvat ja joulukoristeet otetaan esille. Ja oikeassa olin - onneksi. Nyt täällä meilläkin, kuusen kynttilöiden valossa ja joululaulujen soidessa tuntuu jo lämpimän jouluiselta, vaikka ulkona onkin vielä kovin syksyistä.

Hilja ja operaatio joulun taika on sarjan neljäs osa. Ensimmäisestä kirjasta kirjoittamani esittelyn
löydät klikkaamalla tätä linkkiä.

Myös lastenromaanissa Hilja ja operaatio joulun taika (Kustannus-Mäkelä 2019, arvostelukappale kustantajalta), kirjan päähenkilö ja minäkertoja Hilja etsii joulun taikaa. Hän on päättänyt selvittää, onko tonttuja ja joulupukkia olemassa ja todistaa yläkoululaiselle isosiskolleen Veinille, että joulu ei ole vain amerikkalaisen limsayhtiön lobbaamaa hapatusta. Aikaa joulun taian metsästykseen on joulukuu. Hiljan apurina toimii hänen pikkusiskonsa Taimi, ja yhdessä tytöt keksivätkin kaikenlaista jouluista puuhaa. Heidän perheensä touhuissa ovat mukana myös lähistöllä asuva vaari sekä kolme naapurintätiä. Näiden kanssa tytön muun muassa rakentavat leipovat pipareita, perustavat oman Lucia-kulkueen (koska tummatukkaista Hiljaa ei hyväksytä koulun Luciaksi) ja rakentavat pulkkamäen sisälle, kun ulkona ei ole lumesta vielä tietoakaan.



Hiljan hartain toive on nähdä ilmielävä tonttu, mutta kaikista yrityksista huolimatta tuntuu, ettei punanutuista näy edes parran haiventa. Tytöt kyllä yrittävät itse ryhtyä tontuiksi, ja vakoilevat läheisiään ja tarkkailevat, ovatko nämä kilttejä vai tuhmia. Toki he myös kirjoittavat joulupukille ja käyvät kuusimetsällä. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää piparintuoksua ja tilulilua, vaan kyllä Hiljankin perheen elämään kuuluvat kiire, kinastelu ja vanhempien riitely.

Hiljalla on hauska tapa suhtautua ympäristöönsä, ja hän esimerkiksi kirjoittaa koulun jouluevankeliumin kokonaan uusiksi. Hiljan versiossa Maria ja Joosef eivät esimerkiksi meni aasin kyydissä talliin synnyttämään, vaan autokyydillä tienposkeen, josta anbulanssimiehet heidän ottavat hoiteisiinsa. Autokatokseen lepäämään laitettua pariskuntaa ja vastasyntynyttä tulee paimenten sijasta tervehtimään joukko lähistöllä skeitanneita poikia.

Kirjailija Heidin Viherjuuri onkin onnistunut humoristisella otteella kuvailemaan perhe-elämää ja kaikkia niitä perinteisiä jouluvalmisteluja, joita monet suomalaiset lapsiperheet tekevät pitkin joulukuuta. Tässä lastenromaanissa on myös jonkin verran Nadja Sarellin piirtämiä kuvia, ja toivoisinkin, että näitä olisi kirjassa enemmänkin. Olen huomannut, että noin 1. - 2.-luokkalaisille on positiivinen asia, jos kirjassa on runsas kuvitus, ja tuonikäiset lukijat lienevät näiden Hilja kirjojen päälukijakuntaa. Sarellin piirtämät kuvat ovat tekstin tapaan iloisia ja välittävät Hiljan ja hänen perheensä joulunvietosta hauskan kuvan.



Hilja ja joulun taika tarjoaa mukavia lukuhetkiä joulukuun ajaksi, ja me olemme lukeneet tätä kirjaa viisivuotiaan kanssa iltasatukirjana. Hieman tosin sensuroin tekstiä lukiessani, sillä Hiljasta ja Veinistä poiketen keskimmäisemme ei vielä ainakaan ääneen epäile joulupukin olemassaoloa, enkä halunnut herättää hänessä epäilyjä nytkään. Kirjan lopussa se joulun taikakin selviää:

 -Minä en ole varma joulupukista, minä sanon ja vilkaisen varovasti Taimia. -Mutta joulussa on taikaa, ja se syntyy ihmisistä, yhteisistä jutuista, joulukuusesta - ja sydämessä.

Tämän postauksen myötä haluankin toivottaa teille paljon taikaa jouluunne!

Vuoden suloisin joulukirja: Kissa Lempisen joulukiemura

Kissa Lempisen joulukiemura (Lasten Keskus 2019) on aivan verrattoman suloinen ja lämminhenkinen joulukirja, joka kertoo liikuttavan tarinan pienestä, kodittomasta kissasta. Kissa Lempinen asuu pahvilaatikossa kadulla, ja sillä olisi talvisaikaan valtavan kylmä ilman lämmintä, punaista villapuseoroaan.



Käy kuitenkin niin huonosti, että Lempisen ollessa kävelyllä ihastelemassa kaupungin joulutunnelmaa, takertuu puseron kulma johonkin, eikä Kissa Lempinen lainkaa huomaa puseoron alkavan purkautua. Kun se lopulta havahtuu mahanalusensa paleluun, on koko kaunis pusero poissa ja jäljellä on vain punainen langanpää.



Kissa Lempinen ihmettelee lankaa, joka alkaa yhtäkkiä kiemurrella tiehensä. Niinpä Lempinen lähtee seuraamaan sitä ja kulkee omia jälkiää takaisinpäin. Teksti ja kuvitus seuraavat punaisena lankana kiemurtelevaa villalankaa läpi talvisen kaupungin aina sisälle lämpimänä ja kutsuvana hohtavaan kirjakauppaan saakka. Ja siellä - sisällä ihanassa kirjakaupassa - istuu mäyrä kutomassa jotain punaista ja pehmeää Kissa Lempisen punaisesta villalangasta.



Herra Mäyrälä kutsuu Lempisen sisälle ja tarjoaa tälle kupillisen teetä. Ja niinhän siinä käy, että puseron katoamisesta seuraa lopulta paljon hyvää, kun Kissa Lempinen löytää uuden ystävän ja kodin Herra Mäyrälän kirjakaupasta. Kirjan lopussa on aivan ihanat loppusanat:

Ne asustelevat tyytyväisinä herra Mäyrälän Vanahssa Kirjakaupassa - Sillä harva koti on mukavampi kuin sellainen, jossa on takka ja tuhansia ja taas tuhansia kirjoja.

Sekä tietysti punaisia, pehmoisia villapuseroita.



Tässä Cecilia Heikkilän kirjoittama ja kuvittama joulukirja on oikein viehättävä teos, jonka pehmeänsävyinen kuvitus herttaisine eläinhahmoineen luo kauniin taustan napakalle tekstille. Kissa Lempisen joulukirjasta huokuu miellyttävä joulutunnelma, ja sekä minä että lapseni pidämme tästä kirjasta, sillä onnellinen loppu jättää lukijalle hyvän mielen.

Ihmeellisen upea ja itkettävän surullinen Lumisisko

Ihmeellinen, upea, taianomainen, jännittävä ja pakahduttavan surullinen. Kaikki nämä sanat kuvaavat mielestäni paremmin kuin hyvin Maja Lunden kirjoittamaa ja Lisa Aisaton kuvittamaa itkettävän ihanaa satukirjaa Lumisisko (Kustantamo S&S 2019, suom. Katriina Huttunen). En muista, milloin viimeksi olisin lukenut mitään näin kaunista, mutta samaan aikaan niin surullista kirjaa. Kirja on jaettu joulukalenterikirjan tapaan 24 lukuun, mutta minä luin Lumisiskon viikonlopun aikaan ääneen esikoiselleni - ja aina välillä myös viisivuotias keskimmäinen istui seuraamme kuuntelemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan meinannut paikoin tulla mitään, sillä en pystynyt pidättelemään monessa kohtaa tullutta itkua.



Lumisisko on lumoavan tarina Aatto-nimisestä 11-vuotiaasta pojasta, jonka perhe on kokenut kauheimman menetyksen, mitä kuvitella saattaa. Aaton isosisko Suvi on kuollut noin puoli vuotta aikaisemmin, eikä kukaan Aaton perheestä ole ymmärettävästi toipunut Suvin menetyksestä. Aaton ennen niin pippurinen viisivuotias pikkusisko on taantunut myötäilijäksi, äiti ja isä ovat harmaita varjoja itsestään ja Aatto itse tuntuu kadottaneen kyvyn iloita ja seurustella parhaan ystävänsä kanssa. Lunden maalaamat kuvat perheestä suorastaan tihkuvat surua ja valuvat sitä harmautta, joka on kietoutunut koko perheen ympärille.



Aaton surumieltä lisää sekin, että jouluaatto ja hänen syntymäpäivänsä lähestyvät päivä päivältä, eivätkä vanhemmat kotona tee mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi jouluvalmisteluja. Sitten Aatto tapaa nauravaisen ja iloisen tytön, joka esittelee itsensä Hetaksi. Tämä vie Aaton kotiinsa Villa Kuistiin ja ottaa Aaton ystäväkseen. Villa Kuistissa joulu on jo rakennettu jokaiseen huoneeseen, se on lämmin, tuoksuva ja tunnelmallinen. Hetan kanssa Aatto on taas iloinen ja tekee kaikkea hauskaa. He juovat kaakaota, luistelevat ja rakentavat lumesta tytön. Tyttö muistuttaa Suvia, ja Aatto onnistuu jopa kertomaan Hetalle siskostaan. Heta osaa myötäelää Aaton surua, ja tämän kanssa kaikki tuntuu helpommalta.

Jotain salaperäistä Hetaan ja Villa Kuistiin silti tuntuu liittyvän, sillä surullisen näköinen vanha mies ilmestyy aina välillä hiippailemaan Villa Kuistin ympärille talon avaimet kädessään. Heta tuntuu tietävän, kuka mies on, mutta ei halua paljastaa sitä Aatolle. Erään kerran Aatto lähtee seuraamaan miestä ja saa selville jotain, mikä muuttaa aivan kaiken. Heta ei olekaan aivan kokonaan se, kuka antaa ymmärtää olevansa, ja maailmassa on paljon sellaista, mitä emme voi nähdä. Tämän tiedon mukana tulee kuitenkin paljon surua, vihaa ja lisää luopumista. Toisaalta Aatto alkaa ymmärtää, ettei surua voi mennä piiloon, kuten hänen vanhempansa haluavat tehdä. Aatto haluaa muistaa rakkaansa, ja muistella Suvia yhdessä perheensä kanssa. Hän pakottaa äidin ja isänkin muistamaan ja muistelemaan. Vaikka he ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, he eivät ole yksin ja heillä on vielä toisensa.



Lumisiskon loppu on surullinen, mutta toiveikas. Lopussa onnellisuutta ja lämpöä hehkuva keltainen väri kietoo Aaton ja hänen perheensä taas syleilyynsä. Harmaa on ainakin hetkeksi kadonnut, eikä Suvia ole unohdettu.

En oikein osaa edes sanoin kuvata kaikkia niitä mietteitä, joita tämä kirja minussa herätti. Toisaalta Lmisisko on kaunis kertomus rakkaudesta ja elämänilosta. Toisaalta se on äärimmäisen surullinen tarina menetyksestä ja lamauttavasta surusta. Se on kertomus ystävyydestä ja selviytymisestä, ilosta ja muistamisesta, irtipäästämisestä ja luopumisesta. Mietin jopa kirjaa lukiessani, onko tämä lastenkirja lainkaan. Aihe on niin koskettava ja ehkä lapsilukijasta myös ahdistava. Toisaalta kuolema on osa elämää, mutta tiedän, että kaikille lapsille tätä kirjaa ei voisi eikä kannata lukea.

Ehkä Lumisisko tuo lohtua toisille, jotka ovat menettäneet rakkaansa, ehkä se vain lisää ahdistusta. Sitä en voi tietää, koska onneksi en ole joutunut kokemaan mitään sen kaltaista, mitä Aaton perhe koki. Toki mietin lukiessani, onko Lunde itse kokenut vastaavaa mienetystä, sillä minun tuttavieni joukossa on valitettavasti kaksikin perhettä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan pahimman... Luultavasti he lukisivat tämän kirjan kokien aivan eri tavalla kuin minä, ehkä jopa miettien, onko oikein kirjoittaa tällaisesta surusta kokematta ja ymmärtämättä sitä itse. En tiedä. Lunde ei kuitenaan mielestäni yritä tarinallaan viestittää, että surusta toipuu tai että siitä pitää päästä yli. Päin vastoin, hänen tarinansa kantavana ajatuksena tuntuu olevan se, että menetyksiä saa surra, eikä surua voi piiloutua.

"En halua unohtaa, miten surullinen olin", sanoin, nyt kovemmalla äänellä. "En myöskään halua unohtaa, miten iloinen Suvi oli. Haluan muistaa kaiken. Ja Suvi on täällä aina, vaikka hän onkin kuollut. Kuolleet eivät nimittäin katoa. He ovat luonamme edelleen..." Nyt melkein huusin. "Suvi on edelleen osa perhettämme." (Lumisisko, s.159)

Minä luin kirjan nauttien sen kauniista tunnelmasta, tarinan jännitteestä ja Aisaton käsittämättömän hienoista kuvista. Lapseni tuntui myös rakastavan Lumisiskon salaperäisyyttä, ja jalat-maassa-tyyppinä ei tuntunut ahdistuvan myöskään kuolemaa käsittelevistä kohdista, vaikka selvästi myötäelinkin Aaton surua. Tämä kirja on tarinoineen ja kuvineen niin huikaisevan kaunis kokonaisuus, että olen onnellinen, että sain lukea sen.



Ihanaa, hän sanoisi, on ihanaa, että sellaista voi tapahtua, vaikka se ei oikeastaan olekaan totta, sillä maan ja taivaan välillä on enemmän kuin sinä ja minä osaamme selittää, ja siitä kannattaa olla iloinen, eikö totta, että maailma on täynnä selittämättömiä, ihmeellisiä asioita, joita me emme ymmärrä, juuri se tekee elämästä elämisen arvoista, (Lumisisko, s. 141)