tiistai 29. marraskuuta 2016

Tutustutaan maalaiseläimiin: Pepi ja eläinpuiston Pritney

Kirjailija Pirjo Suvilehto ja kuvittaja Maria Russon yhdessä tekemä kuvakirja Pepi ja eläinpuiston Pritney (N-Y-T-NYT oy 2016, arvostelukappale kustantajalta) informatiivinen kuvakirja, jota lukiessaan tai kuunnellessaan lapsi saa kuin huomaamattaan paljon tietoa erilaisista maalaiseläimistä.



Juoni on aika yksinkertainen, ja tarina etenee lähinnä eläinesittelyiden kautta. Pepi-tyttö pääsee tutustumaan eläinpuistoon ja on siitä tietysti hurjan innoissaan. Hän saa oppaakseen puiston isännät Vellun ja Veetin, joka on itsekin vasta lapsi. Ensimmäiseksi he menevät katsomaan karitsoja - Millaa ja Makiaa - joiden "kumihampaat" naurattavat Pepiä. Kanilassa Pepi pääsee hellimään lötköpötköjä kaneja ja ihmettelemään komeita kukkoja. Aasien ja ponien tallissa Veeti opettaa tyttöä heiluttamaan talikkoa ja putsaamaan karsinat. Lintujakin eläinpuistossa tietysti on: komeat riikinkukot raahaavat perässään upen pitkää laahusta, äksyt hanhet rummuttavat sisuksistaan kummaa ääntä, viestikyyhkyillä tuntuu olevan kiire kirjeitä lajitellessaan ja kanat parveilevat suuressa laumassa. Sekä vuohelan että possulan asukkaat ovat Pepistä suloisia, ja tämä viettääkin tovin rapsuttelemalla Poju-pässiä ja heittelemällä palloa pikkuiselle Elvis-possulle.

Pirjo Suvilehto & Maria Russo: Pepi ja eläinpuston Pritney (N-Y-T-NYT Oy 2016)

Eniten Pepi kuitenkin odottaa, että saisi nähdä poneja! Hän ei ole koskaan istunut ponin selässä, joten tytön innostus on suuri, kun hän kuulee, että voisi päästä puistossa tapaamansa, maailman ihanimman näköisen shetlanninponin selkään! Pepi pääsee ratsaille ja hullantuu täysin - kuten niin moni lapsi ennen häntä. Pritney-poni tuoksuu makealle ja sen turpa tuntuu pehmeältä. Ratsastuksen jälkeen Pepi pääsee toteuttamaan monen pienen hevoshullun unelman, eli opettelemaan hevosen hoitamista ja harjaamista. "Onpa Pritneyllä paljon kauneudenhoitovälineitä", Pepi ihmettelee Pritneyn harjakaapilla.

Päivä eläinpuistossa alkaa olla lopuillaan, ja Pepi ostaa itselleen matkamuistoksi riikinkukon sulan. Hän saa mukaansa myös eläinpuston kartan ja kortin, jossa on Pritney-ponin kuva. Seuraavana kesänä tyttö aikoo tulla yöksi eläinpuistoon. Huppupäivän jälkeen hänellä riittää kerrottavaa kotona, ja lisäksi tytölle on nyt aivan selvää, mikä hänestä tulee isona!

Pirjo Suvilehto & Maria Russo: Pepi ja eläinpuston Pritney (N-Y-T-NYT Oy 2016)

Kuvitus Pepi ja eläinpuiston Pritney -krjassa on aika mielenkiintoista. Russo on tussannut kuviin vahvat äärivat, eikä kaikkia kuvia ole väritetty kokonaan. En tiedä, onko hän käyttänyt värittämiseen tussia vai maalia, mutta sitä on osassa kuvissa roiskittu kiinnostavasti ääriviivojen ulkopuolelle. ihmsihahmot ovat manga-tyylisiä, eläinhahmot puolestaan upean aidon näköisiä. Ihmishahmoissa minua hieman häiritsee se, että niiden silmistä puuttuvat mustuaiset - se tekee niistä jotenkin kummitusmaisia... Aluksi en innostunut kirjan painamisesta ruskealle uusiopaperin näköiselle paperille, mutta toisella lukukerralla huomasin, että paperivalinta sopii oikein mainiosti sekä tarinaan että kuvitukseen.

Tässä kirjassa on melko paljon tekstiä, joten ihan pienimmät lapset eivät välttämättä jaksa kuunnella kaikkea, mutta toisaalta kuviakin on hauska tutkia. Vaikka päähenkilö on tyttö, sopii kirja sekä tytöille että pojille. Varsinkin pienet hevoshullut varmasti ihastuvat Pritney-poniin, mutta niin paljon kirjassa käsitellään muistakin eläimiä, että se sopii hyvin luettavaksi muillekin kuin heppahulluille.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Viestejä koomasta

Marja-Leena Tiaisen kirjoittamassa nuortenkirjassa Viestejä koomassa (Tammi 2016, arvostelukappale) on melko erikoinen ja uuden tyyppinen idea. Kirjan alussa juuri rippikoulun käynyt Silva lähtee ystävänsä Jeminan kanssa ulos, ja Jeminan ja parin pojan yllyttämänä hyppää siideripäissään alas sillalta. Silvan hyppy ei pääty hyvin, ja toinen pojista joutuu sukeltamaan tajuttoman tytön perään. Silva kiidätetään ambulanssilla sairaalaan. Sillä välin, kun Silvan ruumin makaa sairaalasängyssä, tämän henki tai sielu (kuinka vain sen haluaa sanoa) on saapunut Koomaan. Silvalle selviää, että Kooma on paikka, johon ihminen joutuu ennen kuolemaansa - mikäli siis hänen ruumissaan on vielä elintoimintoja jäljellä. Kuolemaan liittyviä nuortenkirjoja toki on jokusia, mutta en muista lukeneneeni tällaisesta välitilasta kertovaa kirjaa aikaisemmin. Aihe on mielenkiintoinen, sillä Koomassa Silvalla on aikaa miettiä viimeaikaisia tekemisiään maan päällä, ja hän ymmärtää, että joissain niistä ei ole paljon kehumista. Erityisesti häntä harmittaa, että on ystävänsä Jeminan kanssa kiusannut todella säälimättömästi ylipainoista Inkeriä. Silva päättää, että mikäli hän pääsee Koomasta elävien maailmaan, hän menee ensitöikseen pyytämään Inkeriltä anteeksi.

Silva kohtaa Koomassa monia ihmisiä, joista osa on joutunut sinne oman huolimattomuutensa tai hölmöilyn seurauksena kuten Silvakin. Osa Silvan kohtaamista henkilöistä on heitä, jotka ovat jo matkanneet Tuonpuoleiseen. He tulevat Koomaan etsimään viestinviejiä, eli niitä Koomaan joutuneita ihmisiä, jotka voisivat vielä päästä takaisin oikeaan maailmaan ja toimittaa jo kuolleiden ihmisten viestejä näiden läheisille. Tiainen siis hyödyntää romaanissaan niitä kahta toivetta, joita aika monella ihmsiellä varmasti on: Kunpa vielä voisimme peruuttaa tyhmät tekomme. Voisimmepa vielä viestiä edesmenneiden rakkaidemme kanssa. Silvasta tulee siis viestinviejä, eikä hän jätä tehtäväänsä täyttämättä päästessään takaisin elävien maailmaan.

Silva siis palaa kirjan suunnilleen puolivälissä Koomasta, mutta huomaa, että jotkin asiat ovat muuttuneet hänen kokemuksensa jälkeen. Hänen kaverisuhteensa heittävät niin sanotusti häränpyllyä, eikä Silva enää pysty luottamaan vanhoihin ystäviinsä. Hän kuitenkin tapaa uusia, luotettavia ihmsiä ja mikä tärkeintä, muistaa itse oman lupauksensa siitä, että korjaa Inkerille aiheuttamansa pahan mielen. Silva ei unohda Koomaa tai viestinviejän rooliaan, mutta hän ei heti kykene muistamaan saamiaan viestejä tai niitä, joille viestit pitäisi toimittaa. Kirjan loppupuolisko käsitteleekin Silvan ihmissuhdeasioita ja sitä, miten tämä onnistuu viemään tärkeät viestit niiden vastaanottajille.

Viestejä koomasta on mielenkiintoinen, kohtalaisen nopealukuinen ja aiheestaan huolimatta ei liian raskas nuortenkirja. Vaikka siinä on selvä fantasiaelementti, on siinä myös paljon nuorten elämää läheisesti koskettavia aiheita kuten ihastumisia, kaverisuhteita, luottamuskysymys, perhesuhteita ja aika monen nuoruuteen kuuluvaa rajojen kokeilemista. Kirja sopii hyvin yläkouluikäisille.



Kirjasta ovat bloganneet ja tykänneet muun muassa Anu ja Mari. Molemmat myös ihailevat Laura Lyytisen taiteilemaan upeaa kansikuvaa.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Tunnelmia Finlandia-palkintojenjakotilaisuudesta

Olin todella iloisesti yllättynyt, kun sain kutsun Finlandia-palkintojenjakotilaisuuteen. Tilaisuus pidettiin keskellä päivää, joten jouduin hälyttämään isovanhemmat isompien lasten seuraksi, ja mieheni käytti muutaman sisääntehdyn työtunnin, jotta pääsi lähtemään töistä aiemmin ja mukaani Helsinkiin vauvamme liekuttajaksi. Aikamoista säätämistä siis, mutta onneksi silti pääsin juhlaan! Mietin, millä sanoilla kuvailisin eilistä tilaisuutta ja päädyin seuraaviin adjektiiveihin: juhlallinen, vaikuttava, koskettava, ilahduttava ja iloinen. On hienoa juhlia loistavia teoksia ja upeaa kirjavuotta niin monen muun kirjallisuuden ystävän kanssa. Jokainen kolmesta valitsijoistakin korosti, miten hienoja teoksia tänä vuonna oli ehdolla, ja minä itse voin vilpittömästi sanoa, että ainakin lanu-puolella on tänä vuonna julkaistu monta teosta, jotka olisivat mielestäni ansainneet ehdokkuuden.



Avauspuheenvuorossaan Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén kuitenkin ilmaisi huolensa siitä, että ihmiset eivät enää ehdi tai jaksa keskittyä lukemiseen. Kirjat kilpailevat ihmisten vapaa-ajasta lukuisten muiden ajanviettotapojen kanssa, ja pidempää ja paneutuvampaa keskittymistä vaativa lukutapa uhkaa jäädä katoavaksi kansanperinteeksi. Tämä lienee totta, ja myös omalla kohdallani olen valitettavasti huomannut, että saatan kesken hyvänkin kirjan alkaa somettaa tai lukea uutisen netistä vain pintapuolisesti selaillen, keskittymättä kunnolla. Castrén haastoikin meidät kaikki talkoisiin, jotta ensi vuodesta tulisi paitsi itsenäisyytemme myös kirjallisuuden ja lukemisen juhlavuosi.

Avauspuheenvuoron jälkeen siirryttiin itse asiaan, eli ehdokaskirjojen esittelyyn ja voittajienn julkistamiseen sekä palkintojen jakamiseen. Oli hieno ja vaikuttava kokemus kuulla katkelmat jokaisesta ehdokaskirjoista näyttelijöiden lukemana. Minulle ainakin tuli tunne, että olen menettänyt paljon, koska en ole (vielä) ehtinyt tutustua kaikkii ehdolla oleviin teoksiin. Jokaiseen kolmesta kategorioista oli asetettu kolmijäseninen valitsijalautakunta, jotka puolestaan olivat valinneet Finlandia-palkintoehdokkaat kuhunkin kategoriaan. Näistä ehdokkaista sitten virallinen valitsija valitsi voittajan.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon valitsi Jörn Donner, ja voittajaksi hän nimesi Mari Mannisen ja tämän teoksen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tytöt (Atena). Kirjasta kuultu tekstikatkelma sai palan nousemaan kurkkuuni. Teoksen aihepiiri on niin koskettava ja kirjan tapahtumat liiankin totta. Yleisöäänestyksen voitti Kimmo Ohtonen kirjallaan Karhu - voimaeläin (Docendo).



Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiapalkinnon valitsi Vuokko Hovatta. Hänen mukaansa ehdokaskirjat olivat tarjonneet hengästyttävän, hengittävän ja läpäisevän lukukokemuksen. Kirjat saivat kiitosta siitä, että ne tarjoavat lukijoilleen lohdullisen turvapaikan tässä maailmassa, jossa välistä rytisee ja ryskyy. Hän nosti voittajaksi Juuli Niemen nuortenromaani Et kävele yksin (WSOY), joka oli kuulemma kuljettanut Hovatan takaisin omaan nuoruuteensa. Tärkeänä Hovatta piti myös sitä, että Et kävele yksin nostaa keskiöön omaa identitettiiän etsivät, erilaisuutensa kanssa kipuilevat nuoret ja tekee heidät nähdyiksi.



Minulle itselleni tilaisuudessa liikuttavinta oli Juuli Niemen puhe. Sen hän oli kirjoittanut runomuotoon ja omistanut edesmenneelle ystävälleen, ja niin ikään palkintoehdokkaana olleelle taitavalle kirjailijalle, Seita Vuorelalle. Minä en ollut ainoa, joka kuivaili puheen jälkeen kyyneleitä poskiltaan. Vuorelan kirja Lumi (WSOY) voitti muuten lukijaäänestyksen.



Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitajan valitsi Baba Lybeck, joka omassa puheessaan leikkimielisesti vertasi valitsijan tehtäväänsä diktaattorina olemiseen. Onhan se toki niin, että joku toinen valitsija saattaisikin valita aivan toisen kirjan voittajaksi. Palkinto meni tänä vuonna Jukka Viikilälle ja hänen romaanilleen Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus). Juttelin tilaisuuden jälkeen jokusten paikalla olleiden kanssa, ja he kaikki olivat yksimielisiä siitä, että oikea kirja voitti. Paikalla olleet juhlavieraat olivatkin selvästi innoissaan Viikilän voitosta, sillä niin suuret ablodit ja spontaanit tömistykset Viikilä sai osakseen.
Yleisöäänestyksen voitti puolestaan Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY).





Onnittelut kaikille voittajille ja muillekin ehdokkaille! Alla näet linkit, joista pääset lukemaan minun mietteeni lanu-ehdokkaista.



Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY)
Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä (S&S)
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)
Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus)
Seita Vuorela: Lumi (WSOY)
Sanna Isto, kuvitus Sami Saramäki: Maan alaiset (WSOY)

tiistai 22. marraskuuta 2016

Salaperäinen kuvakirja Minä, Muru ja metsä

"Ehkä liian pelottava meille...?" ajattelin, kun näin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokkaanakin tunnustusta saaneen kuvakirjan Minä, Muru ja metsä (S&S 2016, arvostelukappale) ensimmäistä kertaa. Lena Frölander-Ulfin sekä kuvittama että kirjoittama kuvakirja on kiinnostava poikkeus kaikkien värikkäiden lastenkirjojen joukossa, sillä sen sivut ovat mustanpuhuvia, ja niihin tuovat väriä oikeastaan vain tarkkaan harkitut ruskean, vihreän, keltaisen ja valkoisen eri sävyt. Frölander-Ulfin on tehnyt kuvat akvarelli- ja raapetekniikalla, minkä ansiosta kuvissa on elävä, mutta jotenkin varjoinen pinta. Se sopii mainiosta tähän kirjaan, sillä sijoittuvathan tarinan tapahtumat pimeään metsään. Yhtä kaikki kuvat kaikessa tummuudessaan ovat hieman pelottavia ja salaperäisiä. Luimme kirjan neljä- ja puolivuotiaan esikoiseni kanssa, eikä hän onneksi kokenut kirjaa pelottavana, mutta jännittävänä kylläkin. Tutkimme tarkkaan kirjan kuvia, ja pohdimme yhdessä, milleköhän olennolle kuvissa näkyvät, yön pimeydessä kurkkivat silmät mahtavat kuulua.



Tarinan alussa pieni lapsi lähtee äitinsä kanssa mökille, vaikka ei ollenkaan pidä mökkeilystä. Poika pelkää merta, tuulta ja metsää - ja mökillä käydään metsäpissalla. Äiti ei lainkaan ymmärrä lapsensa pelkoa, ehkä ei huomaakaan sitä, vaan lähettää tämän puskapissalle vain Muru-koira ja taskulamppu turvanaan. Pimeässä metsässä voi kuvitella luuraavan jos jonkinlaista otusta, ja metsän öinen kohina ja rapina ovat omiaan kammottamaan pientä kulkijaa. Kun taskulamppu kaiken lisäksi sammuu, ja Murukin vaeltelee omia polkujaan, on poika yksin metsän pimeydessä. Vähitellen pimeyden täyteisessä metsässä alkaa kuitenkin näkyä liikettä. Lapsi kohtaa erinäisiä hahmoja, jotka saattaisivat pelottaa ketä tahansa kulkijaa. Hän kuitenkin selviytyy pelostaan huolimatta kaikesta siitä, mitä metsä (ja ehkä hänen oma mielikuvituksensa?) hänen eteensä tuovat. Loppujen lopuksi lapsi huomaa, miten puiden lomasta vilkkuu kaunis tähtitaivas ja miten mökin ikkunoista kajastaa kutsuvaa valoa. Ehkä metsä ei ehkä olekaan niin pelottava kuin miltä se äkkiseltään vaikuttaa?

Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä (S&S 2016)

"Menikö kaikki hyvin?" kyselee äiti, kun lapsi palaa sisälle mökkiin. "Tosi hyvin." vastaa lapsi.

Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä (S&S 2016)

Minä, Muru ja metsä on kirja, jota lukiessa voi itsekin tuntea sen jännityksen ja jopa aavistuksenomaisen paniikin, jota tuntemattomaan joutuminen lapsessa aiheuttaa. Tämä joutuu kohtaamaan pelkonsa, ja selviää siitä voittajana. Pelko, joka aluksi sai lapsen sydämen hakkamaan, häviää ja tilalle tulee kutkuttava hyvänolontunne. Myös lukija riemuitsee lapsen onnistumisesta, ja ehkä tarina jopa rohkaisee jotakuta sitä lukevaa kohtaamaan omat pelkonsa.

Kirja on minusta lumoava!

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pete ja Pulmu leikki-ikäisen lukemistona

Pete ja Pulmu -kirjat ovat tällä hetkellä 2,5-vuotiaan kuopuksemme suosikkikirjat-listalla. Ne kertovat Pete-jäniksestä ja Pulmu-hiirestä, jotka touhuavat kaikenlaista mukavaa yhdessä ja oppivat siinä samalla uusia tärkeitä taitoja. Nuo taidot ovat juuri sellaisia, joita vajaa kolmevuotias leikki-ikäinen harjoittelee esimerkiksi anteeksipyytämistä, kaveritaitoja ja potalla käymistä. Ei siis ole mikään ihme, että leikki-ikäinen tykästyy näihin kirjoihin, joiden aiheissa on hänelle itselleen tuttuja asioita, kuvat ovat selkeitä ja värikkäitä ja lauseet ovat lyhyitä, eli tarinaa on helppo pienenkin kuuntelijan seurata.

Tällä hetkellä meillä luetaan erityisesti näitä kahta Peteä ja Pulmua:

Axel Scheffler: Pete ja Pulmu - Uusi ystävä (Kustannus-Mäkelä Oy 2016, alkuteos Nosy Crow 2016, suom. Raija Rintamäki, arvostelukappale kustantajalta)



Pete ja Pulmu lähtevät viettämään mukavaa päivää rannalla. He keräävät näkinkenkiä, kaivavat kuoppia ja kahlaavat vedessä. Kun Pulmu nukahtaa, tapaa Pete sillä aikaa Sakke-nimisen koiran, joka kysyy, haluaako Pete leikkiä hänen kanssaan. Pete ja Sakke ryhtyvät puuhastelemaan yhdessä kaikkea kivaa. Pulmu herää, ja Sakke ja Pete kutsuvat ystävällisesti tämänkin mukaan leikkiin. Vaan Pulmupa ei tykkääkään Saken ja Peten leikeistä, ja jättäytyy yksin. Se on kurjaa! Tilanne kuitenkin onneksi muuttuu pian, sillä jäätelökioskilla lokki nappaa Saken jäätelön, mistä Sakke tulee kovin surulliseksi. Pulmun käy poikaa sääliksi, ja niinpä Pulmu antaa Sakelle rahaa uuteen jäätelöön. Loppupäivän he sitten leikkivätkin iloisesti yhdessä.



Axel Scheffler: Pete ja Pulmu - Lätäkkö lattialla (Kustannus-Mäkelä Oy 201, alkuteos Nosy Crow Ltd, suom. raija Rintamäki, kirjastosta).



Pete on tullut Pulmun luo leikkimään, ja heillä on valtavan kivaa yhdessä. Heillä on niin mukavaa ja paljon tekemistä, että Petelle tulee kova jano, jonka hän sammuttaa juomalla oikein paljon. Ja koska Petellä ja Pulmulla on niin mukavaa, unohtaa Pete sitten mennä vessaan. Yhtäkkiä lattialla on lätäkkö. Voi, miten nolo olo Petelle tulee! Pulmu on kuitenkin kannustava, ja siivotessaan lätäkköä hän lohduttaa, että sellaista sattuu. Pete saa lainata Pulmulta puhtaita vaatteita, ja leikki voi jatkua. Kun sitten Petelle seuraavan kerran tulee hätä, tämä osaa mennä potalle ihan itse!



Minun piti esitellä teillä kolmaskin Pete ja Pulmu -kirja, eli Talvipäivä. Sen jouduimme kuitenkin harmillisesti jo palauttamaan kirjastoon. Siinä kaveruksille kuitenkin tulee riitaa talvileikeissä, ja he ryhtyvät suutuksissaan lumisotasille. Kummallekin tulee paha mieli, mutta onneksi he tajuavat pyytää toisiltaan anteeksi. Tärkeä taito opittavaksi sekin!

Me siis tykkäämme kuopuksen kanssa Pete ja Pulmu -kirjoista, minä erityisesti niiden aiheiden takia. Ovatko Petet ja Pulmut teille tuttuja?

lauantai 19. marraskuuta 2016

Seita Vuorela: Lumi

Lumi (WSOY) on Seita Vuorelan kirjoittama nuortenromaani, joka jäi häneltä viimeistelyä vaille valmiiksi ennen hänen valitettavaa, ennenaikaista menehtymistään huhtikuussa 2015. Oli Vuorelan oma toive, että Lumi julkaistaan hänen omasta voinnistaan ja sen huononemisesta huolimatta. Niinpä Vuorelan ystävä Vilja-Tuulia Huotarinen viimeisteli tämän hienon nuortenromaanin ja se julkaistiin syksyllä 2016. Lumi on yksi kuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaista, ja luettuani sen, olen sitä mieltä, että kirja on ehdokkuutensa ansainnut.

Kansi: Terhi Ekebom

Tarina alkaa eteläisestä Teheranista, kulkee helsinkiläiseen itälähiöön ja sieltä aina karulle itärajalle saakka. Tapahtumien keskipisteessä ovat nuoret, joista kaksi on joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan. Poika, Siamak toinen, pakeni perheensä kanssa Iranista ollessaan vasta kuusivuotias. Tyttö, Atisha, joutui lähtemään viisitoistavuotiaana, koska jäi kiinni kielletyn blogin pitämisestä. Atishan ja Siamakin tarina Pohjoisessa lähiössä vuonna 2010 linkittyy vahvasti menneisyyteen ja kahden muun nuoren, Siamak ensimmäisen ja tämän tyttöystävän Sabadehin tarinaan. Siamak ensimmäinen kuoli vastarintaliikkeen taistelijana, Siamak toinen on kantanut setäänsä ja tämän kohtaloa mukanaan lapsuudestaan saakka.

Kaikkitietävä kertoja kertoo tapahtumat Siamakin, Atishan ja Siamakin ystävän Nooran kautta. Lisäksi kirjassa on katkelmia Atishan kielletystä blogista ja tämän modernisoima versio H. C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta, jonka Atisha yhdistää omaan elämäntarinaansa. Koska romaanin rakenne on näin kerroksellinen, joutuu lukija olemaa tarkkana, jotta niin sanotusti pysyy kärryillä. Silti minä ainakin ihastuin Atishan moderniin versioon Lumikuningattaresta, ja se toikin kirjaan sadunomaisen lisän, jolla on valtava symbolinen merkitys. Olen kuitenkin MarikaOksan kanssa samaa mieltä siitä, että päähenkilöt jäävät hieman etäisiksi. Varsinkin Atishaan ja hänen ajatuksiinsa olisin halunnut tutustua syvällisemmin.

Siamak toinen on varttunut Suomessa ja haudannut Teheranin ja sen aikaisen itsensä jonnekin syvälle sisimpäänsä. Koko hänen perheensä, lukuunottamatta Suomessa syntynyttä pikkusiskoa, elää eräänlaisessa välitilassa, jossa on vaikea tuntea kuuluvansa oikein mihinkään. Itä-Helsingin kasvattina Siamak on oppinut olemaan varuillaan ja kova. Hän pelaa lätkää ja juhlii kuten muutkin ikäisensä nuoret. Zone Eastissa pitää säilyttää kasvonsa, eikä saa Siamakin mukaan herpaantua hetkeksikään. Lähiömuijien kuningatar on kekseliäs Noora, joka on valmis tekemään Siamakin puolesta mitä vain. Siamak on tehnyt valtavasti töitä sulautuakseen kantahelsinkiläisten porukkaan, mutta hänen huolella kasaamansa kuori alkaa saada säröjä, kun Atisha saapuu pakolaisena, väärällä passilla heidän perheeseensä. Atisha tuo Teheranin ja kaikki siihen liittyvät muistot mukanaan. Hän on karkumatkalla, mutta myös henkilökohatisella matkalla omaan historiaansa, johon Siamakin liittyy. Tyttö kokee, että hänen on löydettävä vanha Siamak ja pelastettava tämä. Atisha on kokenut hirveitä asioita Teheranissa, eikä pakomatka lukuisten rajojen yli Iranista Suomeen ole ollut helppo. Atishan on jäänyt jälkiä ja myös hän on oppinut olemaan valppaana.

Päällisin puolin tyttö näyttää kuitekin olevan kunnossa, ja ottaa pian Zone Eastin jengin omakseen - tai lähiön tytöt ottavat Atishan porukkaansa. Siamakin on vaikea sulattaa tätä, ja hän kieltäytyy olemasta Atishan kanssa tekemisissä. Sitä hän katuu kuitenkin katkerasti, kun Nooran järjestämissä kotibileissä tapahtuu jotain, joka saa Atishan taas pakenemaan. Siamak kokee velvollisuudekseen lähteä etsimään tyttöä, jolla ei ole pakomatkallaan mukana kuin varastamansa vaatteet ja veitsi, joka on matkannut matkalaukun välipohjassa Suomeen aina Teheranista saakka. Noora lähtee mukaan Siamakin retkelle kohti Suomen itärajaa. Atishan tavoite on ylittää raja ja jatkaa matkaa kohti kauakaista kotimaantaan. Se ei suinkaan ole helppoa, kuten ei ole Atishan jäljittäminenkään. Itärajalla pitää olla valppaana ja ihmisen muuttua eläimeksi, mikäli haluaa selvitä jäämättä kiinni.

Tarinan loppu on aika uskomaton, eikä lukija oikein edes tiedä, mikä on totta ja mikä ehkä väsyneen Atishan kuvitelmaa. Kuitenkin loppu on kirjoitettu niin, että lukijalle jää tunne, että kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Juuri sillä tavalla Atishan mukaan satujen, kuten Lumikuningattaren, kuuluisikin loppua. Satujen kuuluu päättyä siihen epämääräiseen toiveeseen, että sen sankarit elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.

MarikaOksan lisäksi Lumin ovat lukeneet muun muassa Ulla ja Krista.


ps. Lumi on ensimmäisiä romaaneja, joita luin e-kirjana. Olen nyt kokeillut BookBeat-palvelua, johon bloggareille tarjottiin muutaman kuukauden ilmainen kokeilujakso. Tässä elämäntilanteessa e-kirjat ovat yllättävän käteviä, vaikka rakastankin oikeita, fyysisiä kirjoja. En vain ehdi kovin usein kirjastoon, joten on kiva löytää tuoretta luettavaa kotikoneella. Ja nyt olen myös innostunut äänikirjoista, sillä niitä pystyn kuuntelemaan kokatessani, siivotessani, laittaessani pyykkiä tai iltojen maratonimetysten aikana. Esikoinen kuuntelee pikkusisarustensa päikkäreiden aikaan lasten äänikirjoja. Yllättävän toimiva systeemi siis! Kännykällä en tykkää lukea, sillä siinä en jotenkin saa fonttia oikean kokoiseksi, ja tuntuu, että sivujen lopusta jää viimeinen rivi puolikkaaksi. Padilläkin tämä ongelma on, mutta sen olen saanut korjattua.

torstai 17. marraskuuta 2016

Vaarin saari

Eräs viime vuoden suosikkikuvakirjoistani oli Benji Daviesin tekemä Toivo ja valas (Karisto). Aivan hiljattain Karisto julkaisi suomeksi Daviesin uusimman kuvakirjan Vaarin saari (alkuteos Grandad's island, Simon & Schuster Uk ltd 2016). Vaarin saari on vähintäänkin yhtä hieno kirja kuin Toivo ja valas. Kirja kertoo siitä, kuinka läheinen suhde pienellä pojalla ja tämän isoisällä on, ja miltä lapsesta tuntuu, kun isoisä ei yhtäkkiä enää ole läsnä.



Päähenkilö Lassi on siis pieni poika, joka on tottunut kävelemään isoisänsä taloon koska huvittaa. Eräänä päivänä vaaria ei kuitenkaan näy missään. Sitten Lassi kuulee ullakolta kutsun ja löytää isoisänsä sieltä kaikkien tämän matkoilta tuomien aarteiden keskellä. Yhtäkkiä ullakon seinässä on ovi, joka johtaa katolle, jonne Lassi ja isoisä astuvat. Koko talo onkin muuttunut laivaksi, ja Lassi ja isoisä lähtevät purjehtimaan aallokon halki. 

Benji Davies: Vaarin saari (Karisto 2016)
Lopulta he saavuttavat määränpäänsä ei oikean paratiisisaaren, josta vaari tuntuu kuvista päätellen haaveilleen jo jonkin aikaa. Saarella isoisä ei enää tarvitse kävelykeppiään, ja kaksikko seikkailee ympäri saarta kokien ja nähden uusia kiehtovia asioita. Heitä ympäröivät värikkäät kukat, vesiputoukset ja lähes inhimilliset eläimet. Saari todella on paratiisi! 

Benji Davies: Vaarin saari (Karisto 2016)
Lassi kuitenkin tietää, että paratiisiin ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. Lähdön hetken koittessa isoisä kuitenkin tunnustaa Lassille, että hän on ajatellut jäädä saarelle. Pieni poika on vähän huolissaan, tuleeko vaari olemaan yksinäinen, mutta vaari lohduttaa, että tuskinpa vaan. Lassi tietää, että hänen tulee kova ikävä vaaria, ja isoisän ja lapsen jäähyväishalaus on tunteikas. Sitten Lassi aloittaa kotimatkansa yksin, ilman vaarin tukea. Matka tuntuu vaikeammalta ja pidemmältä ilman vaaria, mutta Lassi onnistuu silti yksinkin pääsemään perille. 

Benji Davies: Vaarin saari (Karisto 2016)
Kun Lassi menee kotiinpaluunsa seuraavana päivänä vaarin luokse, on talo ennallaan, mutta vaari poissa. Ullakko on hiirenhiljainen, eikä metalliovea tai monia vaarin aarteista enää näy missään. Ikkunalta kuuluu yllättäen koputus, ja Lassin ryntää katsomaan, mistä ääni tulee. Ikkunalaudalta löytyy kirje, jossa on pojalle lohduttava, kaunis viesti.

Benji Davies: Vaarin saari (Karisto 2016)
Daviesin kirja on monitasoinen, ja sen kuvitus on upeaa. Tekstiä kirjassa ei ole paljon, mutta lyhyet lauseet ja kuvat kertovat yhdessä kaiken sen, minkä lukijan täytyykin tietää. Aikuisluja lukee kirjaa varmasti hieman eri tavalla kuin lapsi, mutta huolimatta yleisöstään, kirja välittää lohdullista sanomaa. Ikävästä huolimatta pieni poika selviää, vaikka vaari ei olekaan enää fyysisesti läsnä. Minun lapseni pitävät tästä kirjasta kovasti, ja varsinkin nuorempi haluaa lukea sitä uudestaan ja uudestaan. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Valokuvakirja Lentäjäsankarit - Poppis ja pikkuveli

Lentäjäsankarit - Poppis & pikkuveli on valkokuvaaja Satu Malin omakustannesatukirja erittäin vaikeasta ja haavoittavasta aiheesta nimittäin lapsettomuudesta. Mali on itse kirjoittanut kirjan tarinan - tai pikemminkin sadun - ja kuvituksena on hänen upeat ja herkät valokuvansa. Lentäjäsankarit - Poppis & pikkuveli (arvostelukappale) perustuu Malin omiin kokemuksiin lapsettomuudesta, sen hoidoista ja sen jättämistä jäljistä perheen jokaiseen jäseneen. Aihe on vaikea ja monelle niin kipeä, että ei ihme, miten tällainen tarina saa aikuislukijansa herkistymään. Lapsilukijoille kirja tuskin näyttäytyy tarinana lapsettomuudesta, joten aikuis- ja lapsilukijoille kirjassa on omat tasonsa.



Mali on tehnyt onnistuneen ratkaisun valitessaan kirjan päähenkilöksi Poppis-pojan, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Poppis toivoo hartaasti itselleen pikkuveljeä- tai siskoa, ja saakin kuulla ilouutisen, että pikkusisarus on vihdoin matkalla heidän perheeseensä. Elämässä ei kaikki kuitenkaan aina suju suunnitellusti, ja Poppiksen äidin raskaus päättyy, eli lapsentajuisesti pikkusisarus kääntyi matkallaan takaisin. On liikuttavaa, miten Poppis mielessään käsittelee asiaa, ja tulee siihen tulokseen, että pikkuinen on jäänyt korjaamaan kulkuneuvoaan. Pieni poika ei suostu uskomaan, että pikkukaveri ei halua tulla, ja niinpä Poppis päättää, että tarvitsee vain toivoa oikein lujaa, jolloin pikkusisarus lopulta lentäisi heille.

Satu Mali: Lentäjäsankarit - Poppis & pikuveli (2016)

Poppis tietysti aistii surun ja pahan mielen, joka vaivaa perheen aikusia. Äidillä näyttää olevan merkillinen rokko, joka tekee silmät punaisiksi. Kotiväki on myös alati kiukkuisella tuulella. Pieni Poppis ottaa itselleen raskaan taakan, ja päättää pystyvänsä piristämään vanhempiaan ja parantamaan äidin. Näinhän monesti on - lapset reagoivat perheen sisäisiin jännitteisiin ja huoliin omalla tavallaan. Toiset kokevat, että on heidän tehtäävänsä korjata asiat, mikä on todella traagista.

Satu Mali: Lentäjäsankarit - Poppis & pikuveli (2016)
Eräänä päivänä Poppis kuulee vanhempiensa keskustelun, josta hän ymmärtää, että nyt pikkuveli on taas matkalla heidän luokseen. Hän päättää lähteä matkaamaan pikkuveljeään vastaan. Tässä kohtaa kirjan tyyli muuttuu realistisemmasta sadunomaisemmaksi ja melko symbolistiseksi, melkein kuin uneksi. Poppiksen matka kohti pikkuveljeä kuvannee hänen kasvuaan isoveljeksi. Hän matkaa aina välillä kaatuen metsän läpi, pimeitä polkuja pitkin, ja saapuu lopulta hiekkatielle. Sen päässä istuu hieman yllättäen jo taaperoikäiseksi ehtinyt pieni poika, Poppiksen pikkuveli. Nämä kaksi löytävät heti yhteyden ja ymmärtävät, että yhdessä on hyvä olla. Pojat käyvät keskustelun siitä, miksi pikkuveljen lentomatka perheensä luokse kesti niin kauan. Poppis kyllä ymmärtää, sillä hän tietää omankin matkansa olleen pitkä, vaivalloinen ja melkein päättyneen huonosti. Taitavien mekaanikkojen, superpolttoaineen ja apusiivekkeiden ansiosta Poppiskin oli aikoinaan saapunut äidin ja isän luokse. Nyt molemmat veljekset ovat tukevasti maan kamaralla.

Satu Mali: Lentäjäsankarit - Poppis & pikuveli (2016)
Kirjan taiton ja graafisen suunnittelun on tehnyt Mia Lönn. Tekstin joukkoon on harmittavasti jäänyt jokunen kirjoitusvirhe, mutta ehkö ne haittaavat vain kaltaistani pilkunviilaajaa. Onnistunut ratkaisu on korostaa jokaisen aukeaman avainlausetta kirjoittamalla se isommalla fontilla kuin muu teksti. Yhdessä sivun kokoisetn kuvien kanssa nämä avainlauseet muodostavat ja aika ehyen tarinan nekin.  Lentäjäsankarit - Poppis & pikkuveli on selvästi kirja, jonka aihe on tärkeä tekijälleen. Tämä tarina päättyi onnellisesti, vaikka tiedän, että kaikissa perheissä lapsettomuushoidotkaan eivät tuota tulosta. Mali on onnistunut kuvaamaan sitä, miten lapsettomuus vaikuttaa vanhempien lisäksi myös mahdollisiin isosisaruksiin.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä

Kirjailija Veera Salmen ja kuvittaja Elina Warstan uusi kirjasarja kertoo elämästä päiväkoti Heippakamussa. Ainakin sarjan ensimmäinen osa Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä (Otava 2016, arvostelukappale kustantajalta) on mielestäni erittäin onnistunut kuvakirja sekä tarinaltaan että kuvitukseltaan.



Kirja kertoo Rebekka Salhista ja hänen päiväkotipäivästään. Rebekan isällä on parturiliike ja äiti pelaa jääkiekkoa, siksi äiti ei ole kovin usein kotona, vaan aina matsissa. Rebekan paras ystävä on hänen pehmolelupilvensä, jonka kanssa Rebekka jakaa hyvät ja huonot tuulet, hassuttelee ja jonka kanssa Rebekka myös leikkii mielellään. Aina pelkkä pilvikään ei riitä leikkikaveriksi, ja silloin on hyvä, että Heippakamun päiväkodissa on paljon muitakin lapsia, joiden leikkiin voi mennä mukaan. Heippakamun päiväkoti ei ole iso, ja siellä eri-ikäiset lapset ovat kaikki samassa ryhmässä.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä (Otava 2016)

Salmi ja Warsta ovat sekä kuvituksessa että tarinassa huomioineet sen, että tänä päivänä oikeassakin päiväkodissa voi olla kulttuuritaustaltaan ja ihonväriltään hyvin erilaisia lapsia. Rebekan ryhmässä on esimerkiksi lapsia, joiden nimet ovat Isra ja Abdi ja jotka eivät syö ollenkaan lihaa. Sukupuolisensitiivisyyskin on muistettu, sillä kaksosvauvojen nimet ovat varsin sukupuolettomat Seemu ja Kupa. Perinteiset naisten ja miesten roolit on myös unohdettu; Rebekan äiti on lätkänpelaaja, päiväunien jälkeen Niko laittaa tukkaa yhdessä Sofian ja Inkan kanssa ja yksi lastentarhanopettajista on mies.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä (Otava 2016)
Henkilökuntaan kuuluvat Tson-Osman, Ulla ja siivooja Siiv, ja kaikki he tekevät selvästi parhaansa, jotta lapset viihtyvät päiväkodissa. Salmi ja Warsta ovat onnistuneet kuvaamaan päiväkodin elämää niin hyvin, että lukija melkein kuulee lasten huudot ja kuraveden loiskeen saappaiden alla. Heippakamun lapset nimittäin huutavat paljon, sillä se on hauskaa. He kikattavat, kiljuvat, pelleilevät ja kinaavatkin. Heippakamun lapset menevät ulos, vaikka pihalla on jättisuuri vesilätäkkö ja sataa tihuttaa. Lapset tosin yrittävät piilottaa kurahousunsa, mutta kummasti aikuiset ne taas löytävät. Tarinan aikuiset ovat ihan mahtavia, sillä he onnistuvat kääntämään ikävätkin asiat leikiksi ja huomaavat herkästi lasten erilaiset mielialat.

Rebekan rapupäivä on kertomus eräästä kuraisesta loppusyksyn päivästä Heippakamun päiväkodissa. Aamupiirissä Tson-Osman ilmoittaa, että tänään leikitään rapuja ja pidetään oikeat rapujuhlat. Lapset saavat etsiä tietokirjoista tietoa ravuista ja naksutella rapusaksia. Kurahousut muuttuvat rapujen juhlavaatteiksi ja pihaleikit rapuleikeiksi. Kaikesta tästä rapukivasta huolimatta Rebekan mieli on kuitenkin musta, sillä Rebekka tuli jo päiväkotiin tumma pilvi päänsä päällä keikkuen. Paha Mieli tuli, koska jo aamusta kiire aiheutti riitaa isän ja Rebekan välille. Eikä Paha Mieli tahdo lähteä pois koko päivänä.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä (Otava 2016)
Hetkeksi siivooja Siiv ja Tson-Osman saavat sen karkoitettua, mutta musta pilvi jää lähistölle luuraamaan ja odottelemaan syytä hypätä taas Rebekan kimppuun. Ja syitä kyllä riittää: Paha Mieli tulee, kun Rebekka kuulee, että mummo tulee hakemaan hänet päiväkodista. Se leijuu Rebekan yllä, kun tämä kuulee parhaan kaverinsa olevan kipeä, ja joutuu etsimään itselleen uutta paikkaa kovin tiiviinoloisesta lapsipiiristä. Paha Mieli suorastaan kasvaa, kun Rebekka joutuu pihaleikeissä leikkimään yksityisyrittäjää, ja yksityisyrittäjäleikki on tosi kurja silloin, kun haluaisi mahtua muiden leikkeihin mukaan... Kun Paha Mieli oikein kovasti kiusaa Rebekkaa, tekee tämän puolestaan kovasti mieli kiusata päiväkotiryhmänsä kaksosvauvoja, potkia mutaa Ullan kurasaappaille ja vähän haukkua Tson-Osmania.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä (Otava 2016)

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä (Otava 2016)
Onneksi Paha Mielikään ei loppujen lopuksi mahda mitään Tson-Osmanille, joka ottaa Rebekan syliinsä ja osaa kysyä juuri oikeat kysymykset ja sanoa juuri ne oikeat sanat, joilla Paha Mieli alkaa hälvetä. Päiväuniaikaan Heippakamun päiväkodissa nukutaan rapumummotirsat, ja silloin Paha Mieli ei ollenkaan enää pysy pomppelehtivan Rebekan kyydissä, vaan Se hiipii Pikku-Abdin sängyn alle... Iltapäivällä Rebekkakin jo hassuttelee muiden mukana, eikä häntä loppujen lopuksi enää harmita sekään, että hänen zumbaava ja homejuustokeittoa syövä mummonsa tulee hakemaan hänet kotiin.

Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä (Otava 2016)

Kuten jo alussa kirjoitin, Päiväkoti Heippakamu - Rebekan rapupäivä, on oikein mainio aloitus tälle uudelle kirjasarjalle. Olisikohan sarjan seuraava osa ilmestymässä jo ensi syksyn puolella?


perjantai 11. marraskuuta 2016

Isin ja tyttöjen lettikirja. Bileet!

Matti Airola on Isin ja tyttöjen lettikirja. Bileet! -kirjan (S&S 2016, arvostelukappale) isi, ja monessa somekanavassa tunnettu ja seuratti lettiguru. Hänen ensimmäisen lettikirjansa oli nimeltää Isin ja tyttöjen lettikirja (S&S 2015), ja niin menestynyt opas se oli, että kirjalle tehtiin nyt jatkoa tämän uuden bilelettikirjan muodossa.



Isin ja tyttöjen lettikirja. Bileet! alkaa isin lyhyellä ohjeistuksella siitä, millaisia välineitä ja hiustenhoitotuotteita letittäjällä kannattaa olla. Minua itseäni hieman hämää se, että kirjassa suoraan markkinoidaan erästä tiettyä hiustenhoitotuotemerkkiä - sitä samaa, jonka ison ständin näin lähimarketissamme ja jonka vieressä kaupiteltiin näitä kirjoja... Noh oli miten oli, isin lyhyen alkuohjeistuksen jälkeen päästää itse asiaan eli lettiohjeisiin. Lettiohjeet on jaettu eri kategorioihin, sellaisiin kuten esimerkiksi Perusletit, Prinsessajuhlat ja Eläinkemut. Ensimmäinen lettiohje on tavallisen ranskalaisen letin ohje ja sen jälkeen opetellaan letittämään hollantilainen letti. Isi lupaileekin, että vaikkei olisi koskaan aikaisemmin letittänyt, nämä kaksi peruslettiä opittuaan, voi kokeilla kirjan muita lettejä missä vain järjestyksessä, oman fiiliksensä mukaan.



Minä hallitsen jo auttavasti sekä ranskalaisen että hollantilaisen letin, joten kokeilin heti jotain vähän vaativampaa. Olin lähdössä juhliin ja halusin tehdä itselleni kirjassa esitellyn käärmeletin. Olin kuitenkin jo alussa hieman vaikeuksisa. Ohjeissa nimittäin sanotaan: "Rajaa hiuksista osia oikealta ohimolta ja aloita puolihollantilainen letti. Siirrä osioita alakautta ja lisää hiuksia vain yläpuolelta, hyvin vähän kerrallaan." Minä jouduin kelailemaan mielessäni, mitä tässä tarkoittavat alakautta ja yläpuolelta ja mistä kohtaa ohimolta tässä nyt on tarkoitus aloittaa. Ähelsin aikani, mutta en tiennyt, näyttikö väkerrykseni alkuunkaan oikealta, sillä kirjassa ei ole kuvaa letistä edestä päin, eli en tiedä, miltä letin pitäisi näyttää. Tuuminkin, että kirjassa voisi käyttää termejä "vasemman korvan puolelta, oikean korvan puoleta, jakauksen kohdalta jne." ja piirtää kuviin vaikka havainnollistavia nuolia tai hieman tarkempia vaihekuvia, jotta kaltaiseni hieman huonosti asioita hahmottavatkin letittäjät
pääsisivät kärryille.



Päättelin ehkä aiheellisesti, että taisin aloittaa liian vaikeasta letistä ja siirryn kokeilemaan rusettia avonaisiin hiuksiin. Siinä ohjeet ovat minullekin selkeät, ja sainkin aikaan jonkinlaisen rusetin. Se ei kuitenkaan näyttänyt yhtään niin hienolta kuin isin letti, joten purin senkin. Minulla alkoi olla jo kiire, joten tällä kertaa minä lähdin sitten juhliin tavallinen kalanruotoletti hiuksissani...

Itselle letittäminen onkin huomattavasti vaikeampaa kuin kaverin hiuksien letittäminen. Siksi, ajattelin, että haluan kuulla, mitä mieltä paljon letittänyt ystäväni on tästä kirjasta ja sen ohjeista. Lainasin kirjan hänelle, ja jo samana iltana ystäväni Nea Hyytiäinen lähetti minulle alla olevat kolme kuvaa.


Hän oli tehnyt ystävälleen kirjan ohjeiden avulla seuraavat letit: punottu neljäsosainen nauhaletti, hollantilainen ruusuletti ja perhosletti. Nean mielestä ohjeet olivat ihan selkeitä ja niitä oli helppo seurata. Tähän varmasti vaikuttaa, että Nea on jo valmiiksi kokenut ja taitava letittäjä. Kirjassa oli kuulemma sellaisia lettejä, joihin hän ei ollut aikaisemmin törmännyt mutta myös sellaisia, joita jo muissakin lettikirjoissa on.



Minulle monet leteistä ovat uusia, ja erityisen hauskoja ja kekseliäitä ovat mielestäni letit, joita voi yhdistää naamiaisasuihin: kissan ja hiiren korvat. Pidän myös kirjan leikkisästä ja iloisesta ulkonäöstä, sekä näppärästä koosta. Pientä ja kevyttä kirjaa on mukava selailla ja kantaa mukanakin. Kuvat on ottanut Anna Autio, piirrokset on tehnyt Anni Virtanen ja graafisesta suunnittelusta ovat vastanneet Anna-Mari Tenhunen ja Helena Masalin.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Päivä pulkassa - Kirja ystävyydestä ja talven riemusta

Viime syksynä saimme tutustua kesäkukille persoon kukkaishevonen Reimaan, mäyräkoira Eerik Eerikinpoikaan, nyrkkeilyä harrastavaan Päkään ja alliin nimeltään Alli Huuppanen. Nämä ystävykset seikkailivat tietysti kirjassa Pullopostia tietenkin (Karisto 2015), jonka tarinan on kirjoittanut Hannu Hirvonen ja iloisen kuvituksen tehnyt Virpi Penna. Nyt pehmoeläinystävien tarina jatkuu kirjassa Päivä pulkassa (Karisto 2016, arvostelukappale). Kuten sarjan ensimmäinen osa, myös tämä uusin osa kertoo ennen kaikkea ystävyydestä ja siitä, miten kavereiksi voi hyvin tulla vaikka aluksi suhtautuisikin toiseen hieman epäillen.



Eskari-ikäisella Anni-tytöllä on vilkas mielikuvitus, ja hänen leikeissään pehmot heräävät henkiin. Ensimmäisessä osassa Anni leikki yksinään pehmojensa kanssa isoisänsä, vanhan kalastan luona Kekosaaressa, mutta nyt lukijaa ilahduttaa, että Anni on saanut saarelle leikkikavereiksi myös ihmisystäviä. Elmo ja Sofia ovat tullet leikkimään ja ottaneet myös omat pehmonsa, Suden ja Sirahvi Kirahvin mukaan. Lapset leikkivät ulkona kirpeässä pakkassäässä ja eläimet ihmettelevät menoa ikkunasta. Eerik on tainnut herätä väärällä jalalla, sillä hän kiukuttelee vähän kaikesta. "Talvi on tylsä, kokoajan paleltaa,  ja eikös olekin hassua, että Anni-tytöllä on poikia kavereina", kiukuttelee Eerik. Eikä Eerik pidä myöskään Elmon ja Sofian pehmoista, jotka esitellään Reimalle ja kumppaneille. Päkä-pässi sen sijaan suorastaan rakastuun Sirahviin, jonka sininen kieli on suloisinta, mitä se on koskaan nähnyt.

Hannu Hironen & Virpi Penna: Päivä pulkassa (Karisto 2016)

Kuumien kaakao- ja kahvikupposten jälkeen lapset ja pehmot painuvat vanhan kalastajan kanssa ulos paukkupakkaseen. Pihalla he hurjastelevat pulkkamäessä, rakentavat valtavan lumilinnan ja pystyttävät lumiukonkin. Ulkoilun jälkeen tietysti saunotaan ja nautitaan apporoilla höystettyä kesäkeittoa. Hieman hassulta tuntui, että saunan jälkeen koko poppoo lähtee vielä ulos rusettiluistelemaan, vaikka onhan tuo talvinen ilta huisin kaunis lumihiutaleineen, tähtineen ja talvikukkineen. Eerik Eerinkinpoikakin alkaa jo hiljalleen lämmetä sekä sisäisesti että ulkoisesti, ja huomaa, että kyllä talvellakin voi löytää uusia ystäviä.

Hannu Hironen & Virpi Penna: Päivä pulkassa (Karisto 2016)

Luistelun jälkeen on oikein sopivaa pyllähtää koko lattian peittävälle pedille vieretysten uinumaan. Vanha kalastaja jaksaa vielä hetken lueskella kirjaa kiikkustuolissakeinutellen, mutta pian uni vie hänetkin uusien, vanhojen ja tulevien ystävien kanssa unten maailmaan.

Hannu Hironen & Virpi Penna: Päivä pulkassa (Karisto 2016)

Päivä pulkassa on hauskaa luettavaa, ja Pennan hilpeä kuvitus saa hyvälle tuulelle. Tätä kirjaa oli oikein sopiva lueskella viikonloppuna, kun oma pihansiivoamis- ja ulkoilupäivämme oli pulkassa.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Mun ja sun juttu: opas kiusaamisen ehkäisemiseen

Mun ja sun juttu (Lasten Keskus 2016, arvostelukappale) on kasvattajille sekä vanhemmille tehty opas, jonka tarkoitus on Lasten sosiaalisten taitojen vahvistaminen kiusaamisen ehkäisyssä. Kirjan ovat yhdessä tehneet Piki-kuvakirjan luoja Katri Kirkkopelto, varhaiskasvatuskouluttaja, draamapedagogi Tiina Haapsalo ja kasvatustieteen tohtori Laura Repo. Opas on tehty käytettäväksi yhdessä Piki-kuvakirjan (katso esittelyni täältä) kanssa, siksi sen teemat, harjoitukset ja keskusteluvinkit rakentuvat Piki-kirjan aukeamien ympärille.



Mun ja sun juttu alkaa lyhyehköllä tietotekstillä, jonka jälkeen tulevat keskustelu- ja toimintaohjeet. Opas on jaettu lukuihin, jotka seuraavat Piki-kuvakirjan tarinaa. Jokaisella kuvakirjan aukeamalla on oma teema, jonka käsittelyä varten opaskirjan tekijät ovat laatineet erilaisia harjoituksia ja kysymyksiä pohdittavaksi yhdessä lasten kanssa. Osa harjoituksista on draamallisia, ja osassa aihetta käsitellään kuvallisen tai musiikillisen ilmaisun kautta. Toiminnalliset osiot on värikoodattu sen mukaan, mille ikäryhmälle harjoitus on tarkoitettu. Toiminta-aukeamaa seuraa tekstiaukeama, jonka teksti syventää kulloinkin käsiteltävää teemaa ammattikasvattajan ja kotiväen näkokulmasta. Lisäksi aukeamalle on laadittu keskustelukysymyksiä näiden kahden ryhmän yhteistyön tueksi.

Ns. tehtäväaukeama

Kirjan alussa olevassa tietotekstissä käsitellään helppotajuisesti sitä, miksi joku lapsi kiusaa ja miten pienet lapset eivät välttämättä käsitä kiusaavansa. Usein heidän sosiaaliset ja tunnetaitonsa ovat vielä niin kehittymättömä, että moni lapsi ei ymmärrä, miltä toisesta tuntuu, kun tämä jää yksin. Toisaalta lapsella on niin kova tarve saada muilta huomiota ja kannustusta, että hän voi ruveta kiusaamaan, jos saa muilta huomiota. Kodin ja ammattikasvattajien on erittäin tärkeä tehdä yhteistyötä kiusaamisen ehkäisemiseksi, eikä sortua syyttelemään toinen toisiaan.

Saman teeman syventävä tekstiaukeama

Yksin jäämisellä ja yksinäisyydellä on suuri vaikutus lapsen itsetunnon, ryhmätaitojen ja minäkuvan kehitykselle. Yksin jäänyt lapsi ei osaa itse korjata tilannetta, joten aikuisten kuuluu olla läsnä lasten toimissa ja tiedostaa leikeissä ja kanssakäymisissä ilmenevät tilanteet. Tutkimukset osoittavat, että yksikin laadullisesti hyvä ja vastavuoroinen ystävyyssuhde voi suojata lasta kiusaamisen vakavilta seuraamuksilta myöhemmällä iällä, vaikka se ei estäisi itse kiusaamista. Huomioitavaa on myös se, että yksinäsyys ei ole sama asia kuin valittu yksin oleminen eikä riiteleminen ole kiusaamista.

Monessa on käytössä KiVa-koulu ohjelma, ja Kirkkopelto kertoikin Helsingin kirjamessuilla, että Pki tehtiin erityisesti sitä varten, että myös varhaiskasvatuksessa olisi käytössä vastaava materiaali. Minä itse olen sitä mieltä, että Piki-kirja ja Mun ja sun juttu ovat yhdessä oiva työkalu myös alakoulun alaluokille, ja aivan varmasti otan nämä käyttööni myös omassa luokassani.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Piki tahtoo myös mukaan

Tällä viikolla julkaistiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Listalla on hienoja kirjoja, niiden joukossa myös mahtava Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Piki (Lasten Keskus 2016, arvostelukappale). Olin jo ennalta odottanut Pikiltä korkeaa tasoa, ja sain mitä odotin. Luimme kirjan esikoiseni kanssa kahtena iltana peräkkäin, sillä ensimmäinen lukukerta herätti meissä kummassakin paljon ajatuksia ja tunteita. Piki kuuluukin ehdottomasti niihin kirjoihin, joita lapsen ja aikuisen kannattaa - voinko sanoa, kuuluu? - lukea yhdessä. Aikuisen tehtävä on olla lukuhetkessä läsnä ja vastailla tarinan mahdollisesti herättämiin kysymyksiin.



Kirja kertoo pienestä Piki-otuksesta, joka on lähdössä ensimmäistä kertaa metsään leikkimään. Sinne ovat muut lapset rakentaneet majan, ja Piki tahtoo mukaan leikkiin. Hän pukee ylleen Salamasankariasunsa, ja tussh vaan Piki muuttuu taitavaksi supersankariksi. Pikiä hieman jännittää muiden lasten kohtaaminen, mutta sen turvallinen Iso saatteli pikkuisen muiden lasten luo. Majassa onkin jos jonkinlaisia otuksia, jotka näkevät jo kaukaa Pikin tulon. Sinitukkainen heistä ihastelee Pikin supersankariasua, mutta pisin otus päättää heti, että asu on ihan tyhmä ja pelkkä pyjama. Kun sinitukkainen yrittää vielä puolustaa asua, mottaisee pisimmän kannattaja, pipopäinen lapsi sinitukkaista: "Se on nolo!" Ja näin edes tuntematta Pikiä lapset ovat jo päättäneet, että Piki on nolo pyjamapelle, eikä kukaan uskalla sanoa pisimmälle vastaan.

Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus 2016)

Kun Piki koputtaa majan ovelle ja pyytää päästä mukaan, se saa tylyn vastauksen: "Säännöissä sanotaan, että pyjamat ovat kiellettyjä." Tupsukorvainen lapsi haluaisi puolustaa Pikiä, mutta ei kuitenkaan sano mitään, ja niin Piki ryntää pois. Se viettää loppupäivän yksin kivellä istuen, pienenä ja täristen. Sillä on valtavan paha mieli. Kun iso tulee hakemaan Pikiä purkautuu pahamieli kiukutteluna, huutona ja kivien heittelynä. Pikin surukiukusta saavat osansa niin Salamasankariasu kuin Isokin. Kotona oman huoneensa hämärässä Piki päästää surunsa valloilleen, ja sen uninalle saa kuulla koko surullisen tarinan siitä, miten muut torjuivat Pikin. Iso saapuu paikalle, ja nyt Piki osaa ja uskaltaa kertoa myös Isolle, mitä päivällä tapahtui. "Se tuntui varmasti tosi kurjalta", ymmärtää Iso ja kysyy, haluaako Piki, että se tulee tämän mukana majalle seuraavana päivänä.

Tämä kuva on kerrassaan sydäntäriipaiseva. Siihen tiivistyy kaikki se tuska, jota kiusattu ja ulkopuolelle jätetty tuntee.
Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus 2016)

Kiusattua kiukuttaa, mutta takana onkin aivan toisenlainen tunne.
Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus 2016)

Iso saattelee Pikin majalle ja kysyy lapsilta, pääsisikö Piki leikkiin mukaan. Ison läsnäollessa pisinkään ei uskalla olla suoraan ilkeä, ja näennäisesti hyväksyy Pikin. Muut ihmettelevät, miten pyjamapelle nyt yhtäkkiä saakin osallistua leikkiin, ja pisin selvästi hermostuu, kun muut kyseenalaistavat sen rohkeuden vastustaa Isoa. Niinpä se päättä taas näpäyttää joukon heikointa eli Pikiä. Pisin tekee Pikistä majan vartijan ja käskee Pikin ulos, eikä suostu päästämään Pikiä majaan sisälle muka leikin varjolla. Kiusaaminen siis vain muuttaa muotoaan, ja vaikka Piki kuinka yrittää ensin vakuutella itselleen, että se on nyt osa leikkiä, tuntuu siitä silti pahalta. Lopulta se saa tarpeekseen, ja pahamieli muuttuu kiukuksi. Pienestä pikistä lähtee suuri ja voimakas ääni, kun se huutaa: "Pitäkää typerä majanne! En tulisi, vaikka pyytäisitte!"

Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus 2016)

Pikin purkaus saa muut lapset näkemään tilanteen tylsyyden, ja yksi toisensa jälkeen ne lähtevät majasta, ja osa jopa uskaltaa sanoa pisimmälle suorat sanat lähtiessään. Piki keksii tällä välin metsässä oman leikin, ja huomaa, että yksinkin on ihan mukavaa. Se on ylpeä, että uskalsi sanoa, mitä ajatteli, ja pian taas kaikuu metsässä Salamasankarin voimahuuto. Tupsukorvainen otus etsii Pikin, ja tekee hiljalleen itseään tykö Pikin leikkiin. "Sinä olet kiva", tupsukorvainen Lumi sanoo Pikille, ja lapset leikkivät koko päivän yhdessä. Ne sopivat tapaavansa myös seuraavana päivänä, Piki tuntee, miten ilo kuplii sen sisällä. On ihanaa, kun on kaveri! Illalla vuoteessaan Piki miettii, mitä tehdä, jos muutkin haluavat mukaan. Siitä tuntuu ensin paremmalta kieltää muiden osallistuminen, ainakin sen ilkeän Pisimmän. Iso muistuttaa lempeästi, että kiusaajallakin voi tulla ilkeilystä kurja olo. Piki päättää, että kaikki saavat tulla leikkiin, kunhan eivät töllöile!

Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus 2016)

Piki on kuvakirja, joka on ehdottomasti ansainnut Finlandia-ehdokkuutensa. Pikissä hienoa on se suorasukaisuus ja lempeä siloittelemattomuus, jolla se käsittelee tätä äärimmäisen vaikeaa kiusaamisteemaa. Kirkkopelto on onnistunut kuvaamaan lasten välisen kanssakäymisen kurjimmat puolet ja lasten ryhmässä ottamat roolit äärimmäisen aidosti ja osuvasti. Kirja ei kuitenkaan ole liian syyttelevä tai osoitteleva, ja loppuratkaisussa kerrotaan, että myös kiusaaja saattaa tarvita tukea ja ystävää. Vaikka Piki on pieni ja tarinan uhri, se kasvaa Ison tukemana vahvaksi ja uskaltaa puolustaa itseään.

Lapsi tarvitsee aikuisen vahvaa läsnäoloa ja tukea selvitäkseen kiusaamisesta.

Kirkkopelto on kuvannut lapset erilaisiksi otuksiksi, joihin oikeiden lasten on helppo samastua. Joukossa on kiusaajan ja kiusatun lisäksi myös niitä, jotka toistavat kaiken, mitä kiusaaja sanoo, niitä, jotka haluaisivat sanoa vastaan, ja niitä, jotka eivät edes uskalla muodostaa omaa mielipidettään. Myös oikeissa lapsiryhmissä lapset omaksuvat yleensä jonkin näistä rooleista. Kirkkopelto teki viisaasti kertomalla tarinan näiden erikoisten otusten avulla, sillä se etäännyttää tapahtumia tarpeeksi, jotta lapsilukijat eivät ahdistuisi liikaa. Kirkkopelto kertoikin Helsingin kirjamessilla, että hän ei halunnut tehdä tarinaa oikeista lapsista, sillä silloin tarina olisi saattanut kääntyä itseään vastaan. Jos kirjan lapsiryhmä olisi muistuttanut jotakin päiväkotiryhmää, olisi se saattanut leimata päiväkodin lapsia ja pahimmassa tapauksessa vaan lisätä kiusaamista.

Piki on pieni sankari, joka menee suoraan lukijan sydämeen. Tämä kirja sopii aivan mainiosti luettavaksi päiväkoti- ja kouluryhmissä, mutta tietysti myös kotona. Se toimii keskustelunavaajana, ja lapset voivat kirjan avulla koittaa sanoittaa tunteitaan. Kirkkopelto itse kertoi, että hän haluaa ennen kaikkea välittää lapsille sen viestin, että jokaisella on oikeus olla olematta kiusaaja tai kiusattu.

Pikiin on tehty myös vanhempia ja kasvattajia varten opaskirja, eli työkalu, jonka avulla päiväkoti- ja muissa lapsiryhmissä voidaan monipuolisilla toimintatavoilla käsitellä kiusaamiseen liittyviä tunteita ja ehkäistä kiusaamista. Se on tulossa esittelyyn blogissani alkuviikosta, joten kannattaa pysyä kuulolla!