Veganismi, kasvissyönti ja ruokamme alkuperä lastenkirjoissa

Osallistuin eilen IBBY FINLANDIN kansainväliseen lastenkirjapäivän seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli "Lastenkirja eläinten puolella". Seminaarissa kuultiin mielenkiintoisia puheenvuoroja siitä, miten muun muassa eläinten oikeuksia, luonnonsuojelua, kasvissyöntiä sekä veganismia on käsitelty lastenkirjallisuudessa. Aihehan on paitsi hyvin tärkeä myös ajankohtainen. Luonnon- ja ilmastonsuojelu* ovat aiheita, joista meidän on mielestämme välttämätöntä puhua lastemme kanssa ja kun lasten kanssa keskustelee, on tärkeää, että puhumme ratkaisukeskeisesti niin, että lapset kokevat voivansa vaikuttaa asioihin. Yksi ilmastoteko on kasvisruokien syöminen ja liharuokien välttäminen sekä tietysti kulutuksen vähentäminen.



Lastenkirjoissa näkyy aika vähän kasvissyöjä- tai vegaaniperheitä, mutta tämäkin asia on hiljalleen muuttumassa. Eräitä kirjoja, joissa kokkaillaan vegaanista ruokaa ilman, että kirjasta paistaa läpi valistustarkoitus, ovat Ville Hytösen kirjoittamat ja Mira Malliuksen kuvittamat Beppe-kirjat. Sarjan ensimmäisessa osassa Brontosaurus Beppe, pieni Vis-vis visentti ja heidän ihmisystävänsä Ville kokkaavat maailman parasta (vegaanista)pastakastiketta. Ensimmäisen osan esittelin aiemmin blogissani täällä.



Sarjan toinen osa on yhtä värikkäästi ja hilpeästi kuvitettu kuin ensimmäinenkin osa, ja se on nimeltään Beppe ja mausteyllätys (Into Kustannus 2019, saatu kustantajalta). Kirjassa Ville, Beppe ja Vis-vis matkustavat bussilla Mamma Brontosauruksen luokse kokkaamaan intialaista kasvisruokaa. He ovat ottaneet mukaansa kaikki ruokaan tarvittavat mausteet ja haluavat näyttää isoäidille, miten hyvää tämä ruoka on. Villeä kyllä hieman jännittävät kaikki ne vahvat mausteet, joita ruokaa tulee. Beppeä puolestaan tuumituttaa, miltä niin valkosipulinen ruoka mahtaa maistua. Ennen, kun ystävät pääsevät kokkaamaan, heidän pitää kuitenkin löytää jostain valkosipulinpuristin, sillä se on paha kyllä jäänyt kaikessa hötäkässä kotiin! Apu löytyy onneksi Mamma Brontosauruksen naapurista, jossa asuava luolamieskin on yllättäen innostunut ruuanlaitosta ja joka myös mielellään nauttiin hyvästä sapuskasta hyvien ystävien seurassa. Tässä kirjassa on hilpeä tunnelma, ja siinä annetaan mukavasti viestiä, että kannattaa maistaa ennakkoluulottamasti erilaisia ruokia.



Hieman kantaaottavami veganismia käsittelevä lastenkirja on puolestaan noin vuosi sitten ilmestynyt Antti Nylénin kirjoittama ja Ilja Karsikkaan kuvittama lyhyt lastenromaani Eino ja suuri possukysymys (Otava 2018, saatu kustantajalta). Kirja kertoo ekaluokkalaisesta Einosta, joka saa enoltaa Vihtorilta lahjaksi possun. Vihtori kertoo Einolle, että Eino saa leikkiä possun kanssa, mutta loppujen lopuksi se on tarkoitus syödä. Einosta ja Pulla-possusta tulee ystäviä, ja he käyvät monta aika filosofista keskustelua muun muassa siitä, mikä kaikki on syötävää, onko kaikki syötävä ruokaa ja mikä kenties erottaa eläimen ja ihmisen toisistaan.



Einoa alkaa arveluttaa yhä enemmän ja enemmän eläinten syöminen, eikä hänestä totisesti tunnu oikealta syödä ystäväänsä Pullaa. Einon parhaan ystävän isosisko on vegaani, ja hänkin kertoo Einolle lihatalouteen ja lihansyöntiin liittyvista faktoista ja vegaanisista vaihtoehdoista. Pulla puolestaan on alistunut kohtaloonsa, vaikka haaveileekin olevansa villisika. Kirjan lopussa Eino ilmoittaa isälleen ryhtyvänsä vegaaniksi, ja yllättäen myös isä kannattaa ajatusta. Isä ja Eino järjestävät juhlat, joihin tuodaan tarjolle tietysti jos jonkinsorttista vegaanista ruokaa.



Koko tarinan ajan Eino pohtii, onko ihmisellä moraalista oikeutta syödä muita elämiä, eikä se tunnu hänestä hyvältä. Einon paras ystävä esittää sitä epäilevämpää "suuntaa", ja ilmaisee monesti, etteivät kasvisvaihtoehdot maistu yhtä hyvältä kuin eläinperäiset tuotteet. Einon mielestä hyvä maku tulee jo pelkästään siitä, että hän tietää, etteivät eläimet ole kärsineet hänen ruokansa takia. Sillä onhan se oikeasti totta, että tehotuotettujen eläinperäisten tuotteiden takia monet eläimet joutuvat kasvamaan ympäristössä ja tavalla, joka on kaukana niille lajityypillisestä käyttäytymisestä ja elinoloista. Nykylapset (tai edes aikuiset) harvemmin ajattelevat, mistä heidän ruokansa tulee, ja mitä esimerkiksi vaaditaan siihen, että ihminen saa lehmän maitoa mukiinsa tai kinkkusiivun leipänsä päälle.



Elina Lappalaisen kirjoittama ja Christel Rönnsin kuvittamassa faktaa ja fiktiota yhdistävässä tietokirjassa Nakki lautasella, Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015) käydään läpi miten ja missä broilerin-, naudan- ja sianlihaa kasvatetaan ja mistä kananmunat tulevat ja miten ne päätyvät lopulta kauppojen munakennoihin. Kirjassa on myös tietoaukeamia, jossa esitellään kukin eläinlaji, sen lajityypillinen käyttäytyminen, eläimen luonnollinen elinikä sekä kerrotaan, miten eläimen elämänkaari menee maatiloilla.



Lappalainen oli yksi eilisen seminaarin panelisteista ja kertoi, että he halusivat Rönnsin kanssa tehdä tietokirjan, jota lukiessaan lapset saavat oikeasti tietää faktaa liha-, maito- ja munataloudesta sekä syötäväksi kasvatettavista eläimistä. Lappalainen kertoi, ettei myöskään halunnut (liikaa) järkyttää tai ohjailla lapsia, mutta käsitellä tosiasioita kuitenkin niin, että ne herättävät lapsissa ajatuksia ja saavat heidät muun muassa pohtimaan lihatalouden oikeutusta. Kirjan kustantajataho halusi tietysti, että kirjaa ostaisivat kaikki ihmiset huolimatta siitä, ovatko he seka- vai kasvissyöjiä.



Kirjassa sikalaan, maitotilaan, broileritilaan ja kanalaan tutustutaan kahden lapsen Aleksin ja tämän serkun Emilian ja Emilian isän kanssa. Emilian isä on eläinlääkäri, joka ottaa lapset mukaan kiertäessään tarkistamassa kaikki nämä tilat. Aleksi suhtautuu vierailuun aluksi hyvin nurjamielisesti, mutta kiinnostuu kierroksen aikan kovasti eläimistä ja alkaa selvästi myös pohtia, onko oikein kasvattaa elämiä ruuaksi, sillä kierroksella hän saa kuulla muun muassa sen, että vasikka erotetaan heti syntymänsä jälkeen äidistään, jotta ihmiset saavat vasikalle tarkoitetun maidon juotavaksi. Vasikka saa tyytyä korvikkeeseen tai parhaassa tapauksessa pullosta annettuun emänmaitoon. Aleksi ja lukija oppivat myös muun muassa sen, että puolet Suomen lehmistä elävät parsinavetassa, jossa seisovat koko talven kytkettynä kykenemättä liikkumaan. Kanat kasvatetaan usein häkki- tai lattiakanaloissa, joissa kanoja on tuhansia, ja häkkikanoja voi olla jopa 13 kanaa yhden neliömetrin alueella.



Nakki lautasella, Mistä ruoka tulee? onnistuu mielestäni varsin mainiosti sekä tekstin että kuvien kautta kertomaan, millaisissa oloissa lehmät, siat ja kanat kasvatetaan ja millaisia asioita ne käyvät lyhyeksi jäävän elämänsä aikana läpi, jotta me ihmiset saamme lihaa lautasillemme ja maitoa laseihimme. Kirja on kirjoitettu kiihkottomasti, mutta niin, ettei voi olla huomaamatta, kuinka kaukana lajityypillisistä oloista eläinten olot lihatiloilalla ovat. Ja tähän täytyy heti sanoa, että kaikki tilalliset kuvataan kirjassa hyvin ystävällisinä ja elämistään välittävinä toimijoina, ei minään ihmishirviöinä, jotka mielellään rääkkäävät eläimiä!

Tarinan lopussa Aleksi ja Emilia palaavat Emilian kotiin ja menevät syömään nakkikastiketta. Aleksi kyseenalaistaa, onko oikein syödä lihaa ja mistä tietää, että eläin on elänyt onnellisen elämän. Emilian vanhemmat kertovat, että on tärkeää muistaa, että eläimet ovat arvokkaita olentoja, jotka ansaitsevat hyvän elämän, mutta jotkut ihmiset haluavat kuitenkin ryhtyä kasvissyöjiksi.

"Meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa", Emilian äiti vakuuttaa Aleksille.

* Ilmastonmuutoksesta kertovan lastenromaanin esittelin täällä. Toinen aihetta käsittelevä lastenromaani on Matilda pelastaa maailman. Kulutuskriittisiä ja kierrättämään kannustavia lastenkirjoja esittelin tässä postauksessa. Kulutuskriittinen viesti on myös kirjoissa Tatu ja Patu etsivinä sekä Onni-poika tahtoo kaiken. 

Kissamaisissa tunnelmissa Pekka Töpöhäntä -näyttelyssä

Mijauu ja kurnauskis! Meidän perheemme pääsi viikko sitten vierailemaan varsin kissamaisissa tunnelmissa Päivälehden museossa Pekka Töpöhäntä -näyttelyn avajaisissa*, joka juhlistaa Pekka Töpöhäntä -kirjojen 80-vuotista taivalta. Ensimmäinen Pekka-kissan seikkailuista kertova kirja julkaistiin Ruotissa 80 vuotta sitten.



Päivälehden museon varsin kompaktin kokoiseen näyttelytilaan on rakennettu hieno ja toiminnallinen näyttely, jossa lapset pääsevät kirjaimellisesti sukeltamaan Pekka Töpöhännän maailmaan. Heti alkajaisiksi pienet (ja vähän isommatkin vieraat) saivat halutessaan sonnustautua kissan korviin ja häntiin ja hypätä sitten leikkiin. Meidän lapsemme kiinnittivät heti huomionsa isoon, kissa-aiheista tietoa sisältävään onnenpyörään, jonka ääressä meinasi tulla jopa tappelu, kun kaikki kolme olisivat halunneet päästä pyörittämään sitä samaan aikaan. Tietopyörän pyörittämisen jälkeen lapsemme levittäytyivät näyttelyn huikeisiin lavasteisiin pomppimaan ja kuperkeikkaamaan pehmeillä patjoilla ja matoilla, ryömimään Monnin hiilikellariin ja rohmuamaan itselleen mahdollisimman monta kiiltäväkylkistä silakkaa.



Näyttelytilan perälle oli rakennettu osa Pekan kodista, jossa jättikokoiset huonekalut houkuttelivat omani ja muut lapset välillä vauhdikkaaseenkiin menoon: jättisuuret lankakerät pyörivät, kieppuivat ja lentelivät, kun pienet kävijät kikatellen leikkivät niillä kuin kunnon katit konsanaan.





Nyt näyttelyssä oli niin monta vierasta, ettemme saneet rauhallista hetkeä testata, miltä isosta radiosta tulevat Pekka Töpöhäntä -katkelmat kuulostavat, mutta näyttelyssä on siis sellainenkin kuuntelumahdollisuus. Samaten kävijät voivat rauhoittua esillä olevien Pekka Töpöhäntä -kirjojen ääreen kuuntelemaan satuja hännättömästä kissasta, Monnista ja muista Gösta Knutsonin luomista kissahahmoista.



Aivan mahtavan lisän avajaisiltaan toi Laajasalon Huvilateatterin esitys, jossa esitettiin katkelmia Pekka Töpöhäntä -näytelmästä. Pekka, Monni, Pilli, Pulla ja Mauri Mäyräkoira esittivät museovieraille kirjoista tuttuja kohtauksia ja hyödynsivät loistavasti näyttelytilaa sekä alakerrassa olevaa vanhaa painokonetta. Näimme myös, miten Kissojen Päivälehti painettiin ja todistimme jälleen kerran sitä, miten Monnille tehtiin selväksi, ettei ketään sovi kiusata.



Kun kotiinlähdön aika koitti, ilmittivat lapsemme, etteivät millään tahtoisi vielä lähteä ja aikoivat kuulemma tulla uudestaan. Vielä ulkona heidän piti pysähtyä museon ikkunan taakse ihailemaan Sagogränd AB:ltä lainattuja Uppsalan pienoismalleja.

Pekka Töpöhäntä -kirjoja kustantaa Suomessa Gummerus.

Pekka Töpöhäntä -kirjat ovat tulleet tutuksi sekä minulle omassa lapsuudessani että omille lapsilleni. Tarinoiden suosio ei ihmetytä, sillä lukijan on helppo samastua kiltin Pekan tunteisiin. Pillin ja Pullan toilailut puolestaan naurattavat ja Monnin ilkeilyt puhuttavat ainakin omia lapsiani. Kuten kuulimme näyttelyn avajaisissakin, on kirjoja tarinoissa paljon tärkeitä teemoja: Ne kertovat erilaisuudesta, osattomuudesta, ystävyydestä ja kiltteydestä. Nykyään muuten ehkä ymmärrän paremmin myös koditonta Monnia, ja tänä päivänä lasten kanssa voikin miettiä, miksi Monni käyttäytyy Pekkaa kohtaan kuten käyttäytyy.

*Päivälehden museota ylläpitää Helsingin Sanomain säätiö, ja sinne on vapaa pääsy. Vaihtuvan näyttelyn lisäksi vierailija voi tietysti mennä katsomaan myös perusnäyttelyn, joka käsittelee sananvapautta ja sensuuria. Alakerrassa on esille vanhoja painokoneita. Pekka Töpöhäntä -näyttely on esillä 15.3.19 - 15.9.9 välisen ajan.

Ludviginkatu 2-4, Helsinki
p. 020 720 9810
museo@hssaatio.fi
Avoinna ma – su klo 11 – 17 ja sopimuksen mukaan.

Humoristinen zombiseikkailukirja varhaisteineille (Olisiko tässä kirja, josta tykkäisivät nekin jotka eivät yleensä tykkää mistään kirjoista?)

Mitä muuta sitä tekisi flunssapöpön nujertamana kuin lukisi varhaisteineille kirjoitettua kirjaa maailmanlopusta, zombeista ja hirviöistä? Öööh... Kuulostaako hieman utopistiselta saikkupäiväaktiviteetilta?

No niin minäkin aluksi pohdin, kun päätin ottaa luettavakseni Wsoy:lta saamani kirjan Maailman viimeiset tyypit (WSOY 2019, suom. Ulla Selkälä). Zombit ja hirviöt eivät yleensä ole minun juttujani, mutta tämä Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama kirja vaikutti sellaiselta, että etenkin vanhemmat alakoululaiset pojat voisivat kiinnostua siitä, joten päätin hypätä pois mukavuusalueeltani ja lukea sen ensin itse. Loppujen lopuksi Maailman viimeiset tyypit tempaisi minut tiukasti otteeseensa - vai pitäisikö sanoa - tiukkaan, jättiläsihirviömäiseen rutistukseensa, ja luin sen loppuun yhdeltä istumalta.



Kirjan juoni on hyytävä, jännittävä ja oikeastaan surullinenkin, sillä kirjassa neljä teini-ikäistä nuorta yrittää selvitä maailmassa, jonka ovat ilman selitystä kansoittaneet zombit ja megalomaaniset maailmanlopun hirviöt! Brallier ja Holgatan ovat silti onnistuneet yhdessä tekemään tarinasta hauskan, vauhdikkaan ja sellaisen, etteivät ikävät asiat iske lukijaa päin pläsiä. Huumori ja päähenkilöiden positiivinen asenne kuljettavat lukijan läpi ikävimpienkin tapahtumien ja mustien mietteiden.

Maailman viimeiset tyypit alkaa ryminällä keskeltä hirviöhyökkäystä, jonka kohteeksi kolmetoistavuotias Jack on joutunut. Jack on kirjan minäkertoja, orpopoika, joka on aina tuntenut itsensä hieman ulpuoliseksi. Häntä on pompoteltu sijaiskodista ja koulusta toiseen. Vaikka Jack suhtautuu elämään reteästi huumorilla, eikä jää nyyhkimään tai kauhistelemaan elämäänsä, paistaa joistain hänen kommenteistaan kuitenkin läpi kaipaus perhettä ja kotia kohtaan. Jackin eämän tärkein henkilö onkin hänen jokin aikaa sitten hankkimansa ihka ensimmäine ystävä Quint, jonka haave on tulla isona tiedemieheksi, oikeaksi luonnontieteilijäksi. Jack ja Quint onnistuvat hirviöiden ilmestymisen jälkeen yhyttämään toisensa ja perustavat tukikohdan puumajaan. Kaksikko varustelee sen hirviönkestäväksi ja koettaa pärjätä uudessa maailmassa miten parhaiten taitaa.

Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit

Jack ei suostu masentumaan kauheassa ympäristössä ja keksii uudessa maailmassakin huvituksia. Hän pelaa mielessään peliä, joka on kuin suoraan taistelu- ja seikkailupeleistä. Hän suorittaa keksimiään tehtäviä, joista tärkein on pelastaa neito pulasta. Neito on Jackin ihastus June, jonka Jack uskoo olevan edelleen elossa ja mahdollisesti linnoittautunut heidän vanhaan kouluunsa. Tehtävä ei tietystikään ole helppo, kun kaupungin kaduilla vaeltaa zombilaumoja ja hirviöitä, jotka vaan odottavat, että voisivat popsia sankrimme suuhunsa. Erityisesti yksi iso, ruma ja raadolta haiseva hirviö on iskenyt silmänsä Jackiin ja päättänyt saada tämän saalikseen. Onneksi Jack saa avukseen Qvintin lisäksi pari uutta ystävää ja liittolaista, joiden kanssa elämä ja selviäminen maailmanlopun maailmassa on paitsi helpompaa myös hauskempaa. Jack onkin loppujen lopuksi valmis tekemään näiden tyyppinen puolesta mitä vain - ovathan he hänen ensimmäine kunnon perheensä ja heidän puumajalinnakkeens aon ensimmäinen kunnon koti, jonka Jack tuntee!

Vaikka Maailman viimeiset tyypit vaikuttaa paksulta kirjalta, se on kohtalaisen nopea- ja helppolukuinen kirja, mikä varmasti vetoaa monenlaisiin ja -tasoisiin lukijoihin. Kirjaa elävöittävät mustavalkoiset kuvat, joita on runsaasti ja joiden kautta tarina myös menee eteen päin.Vaikka en siis todellakaan ole tämäntyyppisen kirjallisuuden ystävä, jään odottamaan kirjan seuraavan osan ( Maailman viimeiset tyypit - Zombiparaati) ilmestymistä. Kirjasto ovat pitänneet myös Kirjojen keskllä -blogin Maija ja hänen 12-vuotias lapsensa.

#Kultakutri - Loistava kirja somettamisesta lapsille

#Kultakutri (Kustannus-Mäkelä Oy 2019, alkuteos Andersen Press Ltd) on hauska ja samalla onnistuneella tavalla opettavainen kuvakirja, joka pureutuu somettamisen ikäviin ilmiöihin. Kirja on loistavien kynäniekkojen eli kirjailija Jeanne Willisin ja kuvittaja Tony Rossin tekemä.



Tässä perinteistä Kultakutri ja kolme -karhua satua mukavalla tavalla lainaavassa tarinassa Kultakutri alkaa somettaa eli postaa videoita ja kuvia nettiin ja tahtoo niille mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Tyttö masentuu, kun ainoastaan äiti peukuttaa hänen keijuselfietään, minkä seurauksena Kultakuri päättää julkaista jotain hauskempaa ja räväkämpää. Hän ottaa salaa kuvia muun muassa veljensä sottapyttytuokiosta ja setänsä nolosta kompuroinnista.

Jeanne Willis & Tony Ross: #Kultakutri 

Somekansa reagoi kuten somekansa yleensäkin tapaa toimia: aluksi ihmiset tykkäävät, mutta kyllästyvät pian ja tahtovat nähdä jotain uutta. Kultakutri päättää tehdä jotain vielä räväkämpää ja murtautuu tyhjillään olevaan taloon. Tyttö ottaa kuvia tihutöistään ja lataa ne nettiin. Tykkäyksiä satelee, mutta tällä kertaa somettamisella on myös huonot puolensa. Kun karhuperhe tulee kotiin, seuraa isäkarhu karkuun juoksevaa Kultakutria tämän omaan kotiin saakka ja hakee poliisinkin paikalle. Konstaapelin ei tarvitse kuin selata netistä kuvat Kultakutrin tihutöistä ja saa sitä kautta tytön kiikkiin. Todisteita ei käy kieltäminen ja Kultakutri saa rangaistuksen ja päälle päätteeksi myös opetuksen: Kannattaa miettiä, mitä nettiin postaa, sillä kuvia ei välttämättä koskaan saa sieltä pois!

Jeanne Willis & Tony Ross: #Kultakutri 

Somettaminen ja nettikäyttäytyminen ovat erittäin ajankohtaisia asioita, ja niistä keskusteleminen lasten kanssa on ehdottomasti aiheellista siinä vaiheessa, kun lapsi saa ensimmäisen puhelimensa. Meillä kotona se aika on juuri käsillä, ja myös ekaluokassani monella lapselle on ihka ensimmäinen puhelin. Luimme #Kultakutrin oppilaiden kanssa ja kävimme sen innostamana älyttömän hyvän opetuskeskustelun. Lapset osasivat osoittaa kaikki ne tavat, miten Kultakutri teki väärin ja kertoivat toinen toisilleen, miksi ei esimerkiksi saa ladata kaverin kuvia nettiin eikä kannata laittaa sinne itsestäänkään mitään noloja kuvia. Minä johdatin keskustelun myös netin ja somen kautta tulevaan mahdollisiin kalasteluviesteihin, puhuimme salasanoista, yksityisyysasetuksista ja siitä, että vanhemmille kannattaa kertoa, mitä netissä touhuaa ja tapahtuu.

Jeanne Willis & Tony Ross: #Kultakutri 

Kannattaa siis lukea sekä #Kultakutri että Willisin ja Rossin tekemä ja aiemmin suomennettua teos Pukkien pikku pila (molemmat on suomenatnut Raija Rintamäki). Tuo jälkimmäinen kirja kertoo somekiusaamisesta niin ikään vanhaa klassikkosatua vapaasti mukaillen.


Helppoja kirjoja lukemaan oppineille (ja kuinka meillä houkutellaan lapsi lukemaan)

Meidän eskarilaisemme on jo useamman kuukauden ajan harjoitellut lukemista. Hän on lukenut erittäin helppoja Kipinä-sarjan kirjoja ja tavaillut tekstejä muun muassa ruokapakkauksista ja mainoksista. Nyt saimme Kustannus-Mäkelältä ihanan paketin, jonka sisältö kannustikin lastamme ns. oikeiden kirjojen pariin - mitään kovin suurta intoa lukea kokonaista kirjaa hänellä ei ennen tätä ole ollut. Onhan se alku aika työlästä, kun lukeminen käy vielä hitaasti ja on siksi aika vaivalloista.

Paketista paljastui kolme kevään uutuuskirjaa, joista kaksi on erittäin helppolukuisia kirjoja: Lukumestari-sarjan Santeri karkuteillä -kirja sekä Pikku lukuavain -sarjan Löytäjä saa pitää -kirja. Kolmas kirja on tasoltaan hieman vaativampi Lukuavain-sarjan kirja Autiovajan arvoitus. Näistä lahjakirjoista eskarilainen on nyt lukenut jo kaksi, eli nuo kaksi helppolukuisempaa! Arvaatte varmaan, kuinka ylpeä hän oli luettuaan tuon Santeri karkuteillä -kirjan ja saatuaan siitä meiltä isot kehut.



Päätimme heti alkuun mieheni kanssa, että kannustamme lastamme lukemaan, mutta toivomme, että hän motivoituisi siihen hiljalleen itse. Jos sisäistä motivaatiota ei synny, tarjoamme pieniä "porkkanoita", jotta lukukokemusta kuitenkin karttuisi, sillä onhan lukemisen hyödyt kiistatta todistettu moneen otteeseen. Omassa työssäni luokanopettaja olen huomannut, että moni ekaluokkalainen kokee meidän lapsemme tavoin lukemisen aika työläänä asiana eikä siksi oikein viitsisi kasvattaa lukukestävyyttään ja treenata sujuvampaa lukemista sen jälkeen, kun lukutaito on opittu. Meidän lapsemme kyllä rakastavat kuunnella, kun me vanhemmat luemme heille, mutta tietysti toivomme, että he kaikki oppisivat nauttimaan lukemisesta ihan itse!

Esikoisemme myös pelaisi mielellään ipadilla Minecraftia ja Hay Day:ta, mutta olemme rajanneet hänen peliaikansa aika tiukasti. Niinpä lapsi oli kahta onnellisempi ensimmäisen kirjan luettuaan, kun lupasin hänelle siitä ilosta kolme kokonaista peliminuuttia lisää. ;) Kylläpä hän innokkaasti tarttui heti seuraavaankin kirjaan. Kerroin myös, että kokonaisen kirjan lukeminen kannesta kanteen on mielestämme niin hieno saavutus, että hän saa yhden kirjan lukemisesta yhden tarran/ leiman. Lapsen kanssa sitten ideoimme, että viidellä kerätyllä leimalla hän pääsee kanssani leffaan, 10 tarralla/ leimalla hän ansaitsee retken HopLoppiin ja 15 leimalla saa sitten jo Helsinkipäivän ja Mäkkärivierailun. Lapsi lähti heti innoissaan tavoittelemaan tuota viittä leimaa ja seuraavaksi aikoo kuulemma alkaa kerätä täyttä kymmentä (Kun viisi ensimmäistä on käytetty elokuviin, alkaa laskeminen tietysti alusta). Ja nyt esikoinen on lukenut kolmessa päivässä jo kolme kirjaa! Kaapista kaivettiin esiin myös kaikki ne muutkin helppolukuiset kirjat, jotka olen sinne lapsia varten jemmannut.



Tässä vielä lyhyet esittelyt noista Kustannus-Mäkelän uusista kirjoista, jotka me saimme. Nämä kaikki ovat siis uusien sarjojen osia, ja meinaammekin mennä kirjastoon ensi viikolla kyselemään, olisiko heillä lisää näitä Pikku lukuavain- ja Lukumestari-kirjoja, joissa tekstit on tavutettu pienaakkosin ja jokaisella sivulla on vain noin 1 - 4 virkettä - siis juuri parhaita kirjoja juuri lukemaan oppineelle lapselle!

Jackie Walter & Spike Maguire: Santeri karkuteillä -kirja, suom. Terhi Leskinen
Miia-tytöllä on terraariossa Santeri-hiiri, jota hän rakastaa kovasti. Miialla on myös lemmikkikissa, joka tahtoisi leikkiä Santerin kanssa. Miia nauraa, ettei se onnistu, mutta pyytää kissaa vahtimaan hiirtä sen aikaa, kun Miia itse on koulussa. Santeripa on kuitenkin ovela hiiri ja karkaa terraariostaan. Kissa-poloinen ravaa hiiren perässä ja yrittää turhaan käskeä sitä takaisin terraarioon. "Höpö, höpö!" Santeri aina vastaa, mikä nauratti meidän lastamme. Kun Miia tulee kotiin, on Santeri kuitenkin turvallisesti takaisin terraariossaan, mutta leipälaatikon leivästä on mystisesti kadonnut hiiren suupalan kokoinen pala...

Kirjan lopusta löytyy juonikaavio ja vanhempia varten laadittuja
 vinkkejä lapsen lukutaidon tukemiseen vanhempia varten.

Helena Bross & Kadri Ilves: Löytäjä saa pitää -kirja, suom. Raija Rintamäki
Eeli ja Omar asuvat samassa kerrostalossa ja ovat hyvät ystävät. Eräänä päivänä he löytävät pihalta 10 euroa ja miettivät, mitä sille kuuluu tehdä. Pitääkö se viedä poliisille? Samassa taloyhtiössä asuva aikuinen selittää pojille, ettei poliisi kuitenkaan löytäisi rahan omistajaa ja kehottaa poikia pitämään sen itse. Pojat ovat riemuissaan ja miettivät, mitä kaikkea voivat rahalla ostaa! Kaupassa he kuitenkin huomaavat, että naapurissa asuva Niemisen täti joutuu palauttamaan osan ostoksistaan hyllyyn, koska hänellä ei ole tarpeeksi rahaa maksaa kaikkia ostoksiaan. Pojat päättävät tehdä hyvän teon ja keksivät rahalleen parempaa käyttöä kuin limuihin törsääminen. :)

 


Helena Bross ja Mattias Olsson: Autiovajan arvoitus, suom. Raija Rintämäki, Lukuavaimen Minimysteeri -sarja
Minimysteeri-kirjat ovat sopivan jännittäviä ja hauskoja kirjoja lapsille, jotka eivät enää tarvitse tavutettua tekstiä, jaksavat jo lukea hieman pidemmän kirjan ja ymmärtävät aika hyvin lukemansa. Sarjan päähenkilöt ovat kaverukset Lenni ja Dina. Autiovajan arvoitus-kirjassa Lennin ja Dinan naapurilta varastetaan hieno pyörä, vaikka se on kytketty järeällä lukolla telineeseen. Lenni ja Dina sattuvat pyräretkellä löytämään ränsistyneen autioladon, jonka ovi on lukittu ihan uudella lukolla, vaikka talo näyttää muuten täysin hylätyltä. Kaksikon uteliaisuus herää, ja he menevät tutkimaan latoa tarkemmin. Se on täynnä polkupyöriä, ja pian paikalle tulee kaksi miestä tavattoman tutun näköinen pyörä mukanaan. Lennillä ja Dinalla ei meni sormi suuhun tai pupu pöksyyn, ja heidän neuvokkuutensa ansiosta pyörävarkaat saadaan kiinni ja naapuri saa pyöränsä takaisin!