perjantai 28. huhtikuuta 2017

Onna on poliisi ja Urho on huoltomies hurmasivat lapsilukijamme

On hauska päästä tapaamaan kirjailijoita ja muita henkilöitä, jotka ovat olleet tekemässä niitä kirjoja, joita luen tai luemme kotona lasten kanssa. On nimittäin aina mielenkiintoista kuulla, millainen tekoprosessi kirjan valmistumista on edeltänyt ja millainen henkilö kirjaa on kuvittanut ja/tai kirjoittanut. Olimme eilen torstaina WSOY:n tiloissa uuden, 1 - 3-vuotialle lapsille suunnatun kirjasarjan julkistamisjuhlassa, ja paikalla oli tietysti myös kirjan kirjoittaja ja kuvittaja Antti Nikunen.




Aluksi kustannuspäällikkö Leena Järvenpää esitteli meille kirjailijan sekä tietysti myös värikkäät päätähdet eli lastenkirjat Onna on poliisi ja Urho on huoltomies (WSOY 2017, saatu kustantajalta). Järvenpää kertoi, että hän tiesi heti käsikirjoitukset nähtyään, että näissä kirjoissa on paljon potentiaalia. Jotain tästä varmuudesta kertoo esimerkiksi se, että puhelimessa Järvenpää lupasi Nikuselle, että tämä saisi noin kuuden kuukauden päästä kuulla, tehtäisiinkö Onnasta ja Urhosta kustannussopimukset vai ei. Kun Nikunen tuon puhelun päätyttyä lähetti käsikirjoitukset Järvenpäälle, kului pari tuntia, ja Järvenpää jo soitti takaisin Nikuselle ja pyysi tätä allekirjoittamaan kustannussopimuksen!

Antti Nikunen ja Leenä Järvenpää

Idean näiden kirjojen kirjoittamiseen Nikunen sai leikkiessään oman poikansa kanssa loputtomia mielikuvitusleikkejä, joissa poika keksi esimerkiksi puun lehdille lukuisia uusia tehtäviä. Yhtäkkiä lehti saattaa esimerkiksi olla vaikka bussilippu tai kirjekuori. Nikunen sai päähänsä, että tästä leikistä voisi olla ainesta lastenkirjaksi. Niin syntyivät kirjat Onna on poliisi ja Urho on huoltomies, joissa sekä Onna että Urho näkevät ympärillään olevat asiat jonain aivan uusina esineinä. Tavallisista esineistä ja asioista tulee kirjoissa osa lasten mielikuvitusleikkiä, johon aikuinen ei aluksi meinaa päästä kiinni. Kun aikuinen sitten lopulta hoksaa leikin juonen, pääsee lapsi kuitenkin yllättämään hänet! Tälle lopun yllätyskäänteelle tilaisuudessa mukana olleet lapseni naureskelivat kovasti (vaan enpä tässä paljasta, millaisesta loppuratkaisusta on kyse..). Mielikuvitusleikki on paras leikki!

Antti Nikunen: Onna on poliisi (WSOY 2017)

Antti Nikunen: Urho on huoltomies (WSOY 2017)

Nikunen on ammatiltaan graafikko, joten hän on itse myös kuvittanut Onna ja Urho -kirjat. Kirjan kuvat ovatkin hyvin graafisia, selkeitä ja niissä on paljon perusmuotoja ympyröistä suorakulmioihin ja kolmioihin. Värikkäät ja yksinkertaiset kuvat vetoavat varmasti kirjojen kohdeyleisöön. Nikunen itse vitsaili siitä, että sivuilla on aina peräti yksi lause, mutta tosiasia on, että sen enempää ei kyllä kaipaakaan. Yhdessä kuvien kanssa tekstiä on juuri sopivasti ja tarina rullaa mukavasti ja pienen lukijan ymmärrettävästi eteenpäin.



Järvenpää mainitsi puheessaan neljä asiaa, joista hyvän lastenkirjan tunnistaa. Kirja on lämminhenkinen, sen lukeminen tuottaa aikuisellekin iloa, kirjasta näkee, että kirjailija on mennyt sitä tehdessään lapsen tasolle ja sillä on oma ainutlaatuinen ilmeensä. Kaikissa näissä hän kiitteli Onna- ja Urho-kirjojen onnistuneen. Minä puolestani voin todeta, että ainakin omat lapseni pitivät Onna- ja Urho kirjoista, ja oli hauska huomata, miten he omaksuivat kirjan tarinan todella nopeasti. Lasten isä luki kirjat heille julkkareissa pari kertaa, minkä jälkeen kumpikin etsi itselleen rauhallisen nojatuolin, uppoutui niihin ja ryhtyi lukemaan omaa kirjaansa ääneen - lähes sanasta sanaan oikein. Vielä tänä aamuna aamupalapöydässä kolmevuotias lapsemme luki minulle kirjat ääneen samalla, kun minä syötin vauvaamme. Mahtavaa!


Pssst... Nikunen vinkkasi, että Helsingissä tulee kirjastoihin erilaisia Onna- ja Urho-kirjoihin liittyviä työpajoja, joissa pääsee esimerkiksi askartelemaan rintanappeja tekemään painokuvia!

torstai 27. huhtikuuta 2017

Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta

Laura Ertimon ja Satu Kontisen kaunis tietokirja Yö - Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista (Myllylahti 2016) on nyt saanut jatkoa niin ikään upean näköisestä kirjasta Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti 2017, arvostelukappale kustantajalta). Me pääsimme perheeni kanssa toissapäivänä Annantalolle kuulemaan kirjasta tekijöiden itsensä kertomana. Samassa tilaisuudessa saimme myös puuhailla vesi-aiheisille työpisteillä, joista lasten ehdoton suosikki oli se, jossa sai sokkona maistella, millä mausteella puhdas, hajuton ja mauton hanavesi oli maustettu. Meitä aikuisia puhutti erityisetsi työpiste, jossa pääsi laskemaan oman kauppakassinsa sisällön jättämän vesijalanjäljen. Minun polttoaineeni kahvi oli valitettavasti yksi niistä aineista, joiden tekemiseen vettä tarvitaan hurjat määrät.

Laura Ertimo (kirjoittaja) ja Satu Kontinen (kuvittaja)

Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta kertoo nimensä mukaan vedestä. Kirja on todella kattava tietopaketti, jossa tieto-osuuksia keventävät luvut, joissa tutustutaan esimerkiksi muinaisten kansojen ja eri kulttuurien veteen liittyviin uskomuksiin.  Osa informaatiosta on taiteiltu sarjakuviin ja tiukkaa faktaa avaaviin kaavioihin ja grafiikoihin. Kaikki nämä eri osiot muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden, ja läpi kirjan juonta vie eteenpäin supersankari Aallotar, joka käy ikuista kamppailua Olomuotoprinsessan kanssa.



Ertimo paljasti julkistamistilaisuudessa, että hän on itse ollut lapsuudestaan saakka todella kiinnostunut vedestä, ja nyt aikuisena maantieteilijänä ja tietokirjailijana halusi ehdottomasti tehdä tietokirjan aiheesta. Tekijät kertoivat, että jossain vaiheessa kirjan tekoprosessia heille oli tullut paniikki, kun he olivat huomanneet, että viime vuoden loppupuolella ilmestyi toinenkin lasten tietokirja samasta aiheesta. Heidän piti tehdä omaan kirjaansa nopealla päätöksella hieman muutoksia, ja näin syntyi Aallotor, tuo kirjassa monessa paikassa vaikuttava supernainen.



Vesi vaikuttaa minusta selvästi sisarkirjaansa Yötä tietopainoitteisemmalta. Yhdeltä istumalta en saanut Vettä luettua, ja kirja sopiikin hyvin myös hitaaseen makusteluun. Molempia voi myös lukea valikoiden ja hypellen. Tietosisällöt onkin kätevästi jaettu neljään päälukuun: Planeetta, Luonto, Ihminen ja Sukellus, ja niistä lukija voi valita, mitä milloinkin lukee. Kirjasta selviään muun muassa, mitkä ovat veden olomuodot, mistä pilvet ja sateet syntyvät, mistä kaikkialta vettä voi löytää, miten ihminen vaikuttaa vesistöihin, millaisia olivat muinaisjärvet ja alkumeri, mihin vettä tarvitaan ja millaisia eläimiä vesistöjen syvyyksistä löytyy.

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti 2017)

Vaikka Vesi ja ovat suunnattu pääosin lapsilukijoille, saa aikuinen näistä molemmista kirjoista valtavan määrän tietoa. Mikään pienten lasten tietokirja Vesi ei olekaan, sillä kirjassa asioita selitetään ihan atomi- ja molekyylitasolla asti. Tekijät kyllä onnistuvat havainnollistamaan molekyylitasonkin tietoa kuvailemaa atomit toisiinsa yhdistyviksi legopalikoiksi, ja esimerkiksi kasvien yhteyttämisestä kertovassa luvussa verrataan viherhiukkasia superhienoihin keittiöihin. Tällaisia ymmärtämistä helpottavia kielikuvia ja vertauksia Ertimo on käyttänyt paljon.

Kontisen kuvitus on tässäkin kirjassa aivan fantastista, ja tarkkasilmäinen lukija huomaa jokaisella sivulla kulkevan "punaisen" langan, joka sitoo kuvat toisiinsa. Kontinen kertoi julkistamistilaisuudessa, että kaikki kuvat ovat oikeastaan osa yhtä suurta kuvaa. -kirjassa kaikki kuvat olivat mustavalkoisia, Veden väri on tietysti sininen, ja kaikki kirjan kuvat on väritetty sinisen eri sävyillä. Osa kuvista on kyllä sellaisia, että niistä saisi ehkä paremmin selvää, mikäli väripaletti olisi ollut hieman laajempi. Näihin lukeutuvat kaaviot, valokuvat ja kartat.

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti 2017)
Taiteellisimmissa kuvituskuvissa sinivalkoisuus toimii sen sijaan upeasti.

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti 2017)
Vesi - Kirja maailman tärkeimmästä aineesta on kaunis tietokirja, joka yhdistelee uudella tavalla faktaa, fiktiota ja sarjakuvaa. Vaikka kyseessä on tietokirja, voisi se yhtä hyvin olla luokiteltu taidekirjaksikin - niin vahva ja omaleimainen visuaalinen ilme kirjalla on.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Empo-kirjat kertovat ystävyydestä ja erilaisuudesta

Meillä on ollut ilo lukea viime aikoina lukuisia lastenkirjoja, joista sekä perheemme lähes kolme- että viisivuotias lapsi ovat pitäneet valtavasti. Näiden suosikkikirjojen joukkoon ovat päässeet myös nämä  Pirkko Haraisen kirjoittamat ja Ulla Virkamäen kuvittamat kirjat hiljaisesta, ystävällisestä ja omalla tavallaan kuitenkin niin rohkeasta Empo Leijonasta.



Sarjan ensimmäinen kirja Empo ja oikea ystävä (Kustannus-Mäkelä Oy2014, saatu kustantajalta) esittelee Empo Leijonaa , joka on kiltti ja avulias, mutta ehkä hieman liiankin hiljainen pikkukoululainen. Empo on nimittäin tottunut tekemään, mitä muut häneltä pyytävät ja olettavat hänen tekevän, ja sen tähden hän joutuu usein työntämään omat haluamisensa ja mieltymyksensä taka-alalle. Empo esimerkiksi esittelee vanhempiensa pyynnöstä vieraille voimiaan, vaikka mieluiten hän soittelisi huuliharppuaan. Hän kuuluu koulun jalkapallojoukkueeseen kuten kaikki muutkin pojat, vaikka oikeasti hän haaveilee siitä, että oppisi tanssimaan yhtä hienosti kuin salainen ihastuksensa kohde Linda. Koska Empo mielellään myötäilee muita ja on hieman ujo, hän saa tyytyä niihin syntymäpäivälahjoihin, joita muut pitävät hänelle sopivina - ei niihin, mitä olisi itse toivonut. Karkkipussistakin Empo tyytyy syömään aina ne karkit, joista kukaan muu ei tykkää.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Empo ja oikea ystävä (Kustannus-Mäkelä Oy 2014)

Empo kuitenkin saa äänensä kuuluviin aivan oikeassa paikassa, eli silloin, kun pitää puolustaa muita. Ollessaan kavereiden kanssa pelaamassa palloa Empo huomaa paikalle pyöräilevän uuden lapsen. Empon mielestä tulokas vaikutti terhakoine korvineen, kippurahäntineen ja ystävällisine kasvoineen oikein mukavalta. Muut lapset kuitenkin tekevät aika ikävästi (juuri niin, kuin lapsille monesti oikeassakin elämässä on tapana uusiin tulokkaisiin aluksi suhtautua...): He nauravat Paavo Pystykorvalle ja pilkkaavat tämän korvia ja häntää. Silloin Empo huomaa tokaisevansa: "Ja teillä on jotenkin paremmat, vai?" Empon rohkea tokaisu saa muut ymmärtämään, että jokainen niistä on erinäköinen, mutta aivan yhtä hyvä! Paavo otetaan mukaan peliin, ja Empo saa Pystykorvasta itselleen mitä parhaimman ystävän, jolle uskaltaa kertoa jopa salaisista haaveistaan.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Empo ja oikea ystävä (Kustannus-Mäkelä Oy 2014)

Sarjan toisessa kirjassa Rohkeasti vaan, Empo (Kustannus-Mäkelä 2016, saatu kustantajalta) Paavo Pystykorva ja Empo ovat parhaimmat ystävät. Paavo on heistä kahdesta se, joka viihtyy suuressa väkijoukossa, on aina suunapäänä ja tykkää esiintymisestä.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Rohkeasti vaan, Empo (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Empo on mieluiten kahdestaan Paavon tai Lindan kanssa, nauttii hiljaisuudesta eikä halua valokeilaan. Joskus Empo on hieman liiankin ujo, sillä esimerkiksi kirpputorilla hänestä tuntuu liian kiusalliselta kysellä haluamansa kirjan hintaa. Kirja jää sillä kertaa ostamatta.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Rohkeasti vaan, Empo (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Kaveruksen joutuvat kuitenkin ihan uuden tilanteen eteen, kun Paavo menettää yllättäen äänensä. Heidän kaveruutensakin tuntuu hieman erilaiselta, kun Paavi ei ole enää pitämässä keskustelua yllä. Pojat keksivät lähteä kirpputorille, jossa Empo joutuu väkisinkin tilanteisiin, missä hänen pitää astua esiin ja saada oma äänensä kuuluville, koska Paavo ei voikaan enää puhua hänen puolestaan. Empo joutuu esimerkiksi tekemään kahvilassa heidän molempien tilaukset. Vaikea paikka tulee, kun tirskuva tyttöjoukko saapuu paikalle, eikä Paavo ilmeisestä halustaan huolimatta voi jutella heidän kanssaan. Empon on juteltava, jotta kaksikko ei vaikuttaisi ihan hassuilta. Yllättäen Empo huomaakin, että jutteleminen onkin ihan kivaa. Ja niinpä Empo jopa rohkaistuu hakemaan sen kirjan, joka ensimmäisellä kerralla jäi ostamatta.

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Rohkeasti vaan, Empo (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Tarinalla on mielestäni oikein ihana loppu: Vaikka Empo oppii, että tarvittaessa hän kyllä uskaltaa ja pystyy puhumaan vieraille, on myös selvää, että hänen ei kuitenkaan tarvitse olla yhtä puhelias kuin Paavo, jolle on luontaista olla aina äänessä. "Minä en jaksaisi puhua enempää", Empo huokaa, kun Paavo patistaa häntä kertomaan itselleen läksyistä ja koulupäivän tapahtumista. Paavo ei näet ole saanut mennä kouluun, koska ei äitinsä mukaan jaksaisi kuitenkaan olla puhumatta. Paavo tylsistyy kotona, mutta oppii ehkä siinä sivussa, että joskus voi antaa muillekin suunvuoron...

Empo-kirjat ovat nopealukuisia ja värikkäitä kirjoja, joiden tarinat viihdyttävät ja miellyttävät lukijoita leikki-ikäisistä ekaluokkalaisiin. Olen pari vuotta sitten lukenut Empo ja oikea ystävä -kirjan ekaluokassani, ja se toimi mainiona keskustelun avaajana, kun aiheina olivat kaveruus, kiltteys ja rohkeus sanoa oma mielipiteensä.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Ritari joka ei halunnut taistella

Käsi pystyyn, kuinka monelle on käynyt niin, että olisi pitänyt tehdä jotain muuta, mutta oikeasti on halunnut vain lukea? Riku-hiiri on pieni ritaripoika, jolle niin käy joka päivä Helen Dochertyn ja Thomas Dochertyn tekemässä kauniissa ja iloisessa kuvakirjassa Ritari joka ei hallunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016, kustantajalta, alkuteos Alison Green Books 2016). Riku on kiltti ja rauhallinen hiirulainen, joka tahtoisi kokea seikkailuja - mutta vain kirjojen välityksellä. Hänen vanhempansa sen sijaan patistavat poikaa todellisiin taistoihin ja moittivat tätä liiasta lempeydestä. 



"Unohda nyt jo ne tylsät kirjat, onhan tuollainen elämä ankeaa. Aseilla näillä kun taltutat pedon, koko maailma eteesi lankeaa", vanhemmat intoilevat ja lähettävät poikansa taistelemaan erästä kylää piinaavaa lohikäärmettä vastaan.

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Rikulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kun vastentahtoisesti satuloida poninsa ja lähteä etsimään hirmuista lohikäärmettä. Luonteelleen uskollisena se kuitenkin pakkaa onneksi mukaan myös suuren joukon kirjoja, sillä matkan varrella käykin selväksi, että sadut sulattavat kummalisten ja hurjienkin otusten sydämet. Siinä, missä toinen ritari heiluttelisi miekkaansa ja kävisi suin päin taistoon, tarjoaa Riku uhittelevalle aarnikotkalle ja sillan alla lymyilevälle nälkäiselle peikolle seuraansa ja hyvää tarinaa. Kumpikin pedoista lumoutuu Rikun kertomista tarinoista, ja ystävällinen hiiri antaa näille opukset aivan omaksi. Niin pääsee Riku-ritari jatkamaan turvallisesti matkaansa miekkaansa tarttumatta!

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016) 
Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)
Lopulta Riku saapuu kaupunkiin, jossa lohikäärme on tehnyt silmin nähtävää hävitystä. Riku huomaa olevansa kasvotusten valtavan pedon kanssa, ja jopa Rikun rinnassa läikähtää pelko. "Taas yksi rasittava ritarin tollo", tuhahtaa hurja lohikäärme ja meinaa jo hotkaista Rikun yhtenä suupalana. Riku kuitenkin vetää esiin salaisen aseensa, eli mahtavan lohikäärmekirjan, jonka se lupaa huvittavan jopa kiukkuista lohikäärmettä. "Mutta jos sinä jatkat tätä sotkemista, sen surutta roskiin lykkään!" Riku uhkaa ja saa kuin saakin tästä uhkauksesta säikähtäneen liskon ryhtymään siivoushommiin. 

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)
Yhdessä pikkuinen ritari ja suuri peto siivoavat kylän, ja sen jälkeen Riku pitää lupauksensa ja lukee lauhtuneelle lohikäärmelle huiman tarinan. Lohikäärmekin saa opuksen itselleen ja lupaa, että tarinasta riittää iloa sen itsensä lisäksi myös muillekin. Urhea hiiriritari-Riku pääsee palaamaan kotiinsa, jossa sitä jo odotetaan juhlittuna sankarina. Lopulta sen vanhmmatkin ymmärtävät sanan mahdin ja antavat vastedes täyden tukensa lukevalle pikkuritarilleen!

Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)
Tämä Dochertyjen luoma tarina on yhtä kirjallisuuden ja kiltteyden ylistystä, ja siksi tämä kirja on minusta mitä vehättävin. Suomeksi kirjan on taitavasti riimitellyt Terhi Leskinen, joka onnistuu tuomaan riimeihin rutkasti huumoria ja hyvää mieltä. Ja täytyy sanoa, että Thomas Dochertyn piirtämä kuvitus on vertaansa vaille. Ihastuin hänen kynänsä jälkeen jo Abrakaseepra-kirjaa lukiessani, enkä pettynyt nytkään. Tämä kirja sopii hienosti tämän päivän teemaan eli Kirjan ja ruusun päivään - onhan Kirjan ja ruusun päivässä ennen kaikkea kyse kirjojen juhlasta!

torstai 20. huhtikuuta 2017

Koukuttava nuortentrilleri: Ansassa

"Miten ihmeessä jaksan odottaa sarjan seuraavan osan ilmestymistä?" Tämä taisi olla ensimmäinen ajatukseni, kun olin lukenut loppuun K.K. Alongin nuorille aikuisille suunnatun kirjasarjan ensimmäisen osan Kevätuhrit (Otava 2016) loppuun. Aivan samoihin mietteisiin jäin nyt, kun vihdoin olin sannut käsiini sarjan uusimman osan Ansassa (Otava 2017, arvostelukappale kustantajalta) ja ahmaissut senkin lähes yhdeltä istumalta.



Ansassa jatkuu siitä, mihin Kevätuhreissa jäätiin. Joukko nuoria on selvinnyt mystisestä Kuolemanaallosta ja asettunut asumaan Toivolan maatilalle, keskellä korpea. Nuoret ovat keskenään erilaisia, eivätkä ole tunteneet toisiaan ennestään. Heitä yhdistää vain se, että he ovat säilyneet hengissä ja kutakuinkin entisellään siitä katastrofista, joka iski rikki kaiken tutun ja turvallisen, tappoi lähes kaikki muut ihmiset  ja eläimet tai muutti heidät sekopäisiksi tappokoneiksi.

Toivola tuntuukin nuorista aluksi taivaalliselta turvapaikalta, mutta varsin pian heille alkaa selvitä, että vaarat ja vaikeudet eivät jätä heitä rauhaan edes keskellä maalaisidylliä. Sekaisin menneiden ihmisten lisäksi nuorten pitää puolustautua myös hulluksi tulleita eläimiä vastaan ja yrittää samalla tehdä suunnitelmia siitä, miten he tulevat selviämään tulevaisuudessa ilman sähköä ja ruokaa. Lähiseudun kaupan hyllyt ovat vielä täynnä, mutta on selvää, että kaupankaan varastot eivät ole ehtymättömät eikä kauppaan meneminen ole suinkaan vaaratonta puuhaa - sen he saavat huomata tässäkin kirjassa. Sara ja Jade lähtevät täydentämään heidän muonavarastojaan, mutta kohtaavat kaupassa joukon poikia, jotka vaikuttavat olevan hyvinkin järjissään, mutta haluavat silti selvästi pahaa kanssaihmisilleen ja vangitsevat osan Toivolan nuorista.

Samaan aikaan Toivolaan saapuu yllättäen henkilö, jonka kaikki luulivat kuuluneen niihin, jotka Kuolemanaalto muutti ihmishirviöksi. Näyttää kuitenkin siltä, että tämä on muuttunut jälleen taas omaksi itsekseen. Vai onkohan sittenkään? Miksi esimerkiksi hänen seurassaan ollut Janessa-niminen tyttö vaikuttaa pelosta puolikuolleelta ja miksi Janessa ei saa jäädä hetkeksikään kahden kenenkään toivolalaisen kanssa? Minun teki mieli purra rystysiäni tätä lukiessani, sillä lukija vaistoaa koko ajan, että tämän henkilön näennäisen normaalin käytöksen alla piileskelee vaarallinen psykopaatti, mutta Toivolan nuoret haluavat kovasti uskoa hänen muuttuneet...

Siinä, missä sarjan ensimmäisessä osassa ryskyi ja rytisi lähes koko ajan, on tässä toisessa kohdassa enemmän suvantovaiheita, mutta jännitys ei siltikään katoa mihinkään. On myös mielenkiintoista lukea tapahtumia eri kertojien näkökulmasta, sillä kirjan kertojina ovat vuorotellen kaikki Toivolan nuoret. Vaikka Kevätuhrit ja Ansassa ovat nopeatempoisia, hurjia ja aika raakoja kirjoja, on Alongi onnistunut tuomaan niihin myös syvyyttä kuvaamalla nuorten sisäistäkin maailmaa. Toivolaan asettuneet nuoret ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, sillä porukkaan mahtuu oikeastaan täydellinen otos yläkoulunuorista (tai heidän stereotyypeistään). Joukossa on nimittäin se koulun suosituin ja kaunein tyttö, rehti urheilijapoika, kiusattu heppatyttö, tummaihoinen maahanmuuttajapoika, maailmaa vihaava punkkarityttö ja reipas pikkuveli sekä vielä uutena tulokkaana antisosiaalinen nettinörtti. Jokainen nuorista reagoi tapahtumiin omalla tavallaan, mutta lukijalle välittyy kyllä vahva kuva siitä, että kaikki heistä kärsivät uudesta tilanteesta, kaipaavat edesmenneitä rakkaitaan ja etsimään omaa paikkaansa heidän muodostamassaan keinotekoisessa perheessään.

Kuten jo tämän postauksen alussa kirjoitin, Ansassa on erittäin koukuttava kirja, jossa tarina jää aivan täysin auki. Kirja loppuu erittäin jännittävään kohtaan, eikä ainakaan minulla ole pienintäkään aavistusta, mihin suuntaan Alongi lähtee seuraavassa osassa tarinaansa kuljettamaan.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lukuviikko starttaa: Kuinka kannustan taaperoa lukemaan ja kuuntelemaan kirjoja?

17. - 23.4. vietetään valtakunnallista Lukuviikkoa, joka itseasiassa juhlii tänä vuonna 40. syntymäpäiväänsä! Lukuviikon aikana ympäri Suomea järjestetään erilaisia kirja-alan tapahtumia, ja tänä vuonna Lukuviikko on myös osa koko vuoden kestävää Suurta Lukuseikkailua. Tämän vuoden Lukuviikon teema on kirjavinkkaus, ja tietenkin myös täältä Luetaanko tämä? -blogista löydät yhden jos toisenkin hyvän lastenkirjavinkin!

Klikkaa itsesi Lukuseikkailuun!

Kukaan uutisia seuraava ei varmasti ole viime vuosinä välttynyt siltä tiedolta, että lapsille lukeminen on äärimmäisen tärkeää. Esimerkiksi MTV.fi uutisoi 3.4.2017, että lastenlääkäri Jill Alexanderin mukaan lapsuuden lukuhetket voivat olla ratkaisevassa roolissa, kun puhutaan lapsen tulevaisuudesta. Aleksanderin mukaan lapsen tulevaisuus näyttää sitä paremmalta, mitä aikaisemmin hänelle aletaan lukea. Jos lukemisen aloittaa vasta kouluiässä, suurimmat hyödyt jäävät saamatta.

Tämän vuoden ajan on käynnissä myös äärimmäisen tärkeä Lue lapselle. -hanke, jonka tavoitteena on innostaa pienten lasten vanhempia lukemaan ääneen lapsille ja valistaa heitä lapselle lukemisen tärkeydestä. Säännöllisesti ääneen lukemalla kehittää lapsen sanavarastoa, tukee emotionaalista kehitystä ja vaikuttaa ratkaisevasti lapsen tulevaan koulumenestykseen ja lukutaitoon. ... Vanhempien  merkitys lapsen lukutaidolle on suurin silloin, kun lapsi ei vielä itse osaa lukea. Jos lapsella on kouluun mennessä hyvät kielelliset valmiudet, menestyy hän todennäköisesti paremmin opinnoissaan.

Eikä tarkoitus tietenkään ole, että kaikkien olisi välttämätöntä tähdätä korkeaan akateemiseen koulutukseen, mutta hyvä lukutaito auttaa pärjäämään elämässä ylipäänsä. Vai eikö muka ole tärkeää omata sellaista lukutaitoa ja sanavarastoia, että pystyy ymmärtämään lukemansa asiat olivat ne sitten Kelan lomakkeita, nettiuutisten tekstejä tai koulukirjoja? Ja minä näen ihan yhtä tärkeänä sen faktan, että lukeminen kehittää lapsen empatiakykyä ja auttaa häntä myös ymmärtämään omia tunteitaan. Lukeminen on helppo ja halpa tapa viihdyttää itseään ja keksiä tekemistä silloinkin, kun ei oo mitään tekemistä!




Yhteiset lukuhetket aivan pientenkin lasten kanssa ovat tärkeitä, sillä perheen lukuleikki kasvattaa lapsesta lukijan. Aivan hiljattain, kahdessa eri tilanteessa kaksi taaperon äitiä valitteli, että heidän kohtalaisen meneviä lapsiaan on vaikea houkutella kirjojen pariin. "Ei se jaksa kuunnella kirjoja", toinen valitti, ja kysyi, onko minulla jotain hyviä vinkkejä, miten taaperon saa kuuntelemaan. Täytyy myöntää, että tuossa tilanteessa en ehkä osannut antaa kovin kattavia vinkkejä, mutta ajatus jäi kaihertamaan mieltäni. Nyt Lukuviikon kunniaksi olen koonnut tänne Luetaanko tämä? -blogiin muutamia vinkkejä siitä, miten vanhemmat voisivat innostaa taaperoikäisiä lapsia kirjojen pariin.

1. Aloita varhain

Kannattaa aloittaa lapselle lukeminen jo silloin, kun lapsi on vielä vauva. Näin hän kasvaa ympäristössä, jossa on luonnollista silloin tällöin istahtaa alas ja tutkia kirjaa. Painotan tässä sitä kirjan tutkimista, sillä varsinaisesta lukemisesta ei vielä tarvita stressata. Vauva nauttii, kun vanhempi kääntelee hänen kanssaan pehmokirjan sivuja ja ehkä osoittelee hänelle sieltä asioita, kyselee, mikä tuo on ja vastaa sitten vauvan puolesta. Tämä yhteinen jutteluhetki kirjan äärellä kehittää myös vauvan kielellistä tietoisuutta. Aivan pieniä varten on olemassa muovisia ja kankaisia kirjoja, joita on tarkoituskin tutkia tunnustellen, maistellen ja katsellen. Vinkki: Ikean kirjoissa on paljon rapisevia yksityiskohtia, jotka kiinnostavat ainakin meidän vauvojamme.

Ikean pehmeä kangaskirja

2. Tee lukemisesta tapa

Meillä lukeminen liitettiin kaikkien lasten iltatoimiin jo ennen, kun nämä olivat vuoden ikäisiä. Käytönnössä tämä tarkoitti, että ennen iltamaidon antamista sylittelimme lasta ja luimme yhdessä aina sen saman pehmokirjan. Lapsen kasvaessa kirja muuttui, mutta iltasatu- ja myöhemmin päiväunisatuperinne on tullut jäädäkseen.

3. Tee lukemisesta leikki ja pidä kirjoja saatavilla

Kirjojen tutkiminen ja niiden äärellä keskusteleminen on mainiota vauvan ja vanhemman tai taaperon ja vanhemman yhteistä aikaa. Muovisia, kankaisia ja myöhemmin myös pahvisia kirjoja kannattaa pitää muiden vauvalelujen kanssa saatavilla ja vauvan lähellä. Siitä niitä voi helposti napata vauvalle näytettäväksi, kun tuntuu, että hetki on sopiva. Me suomalaiset lapsiperheet olemme onnekkaita, sillä äitiyspakkauksessa tulee mukana kirja, jossa on laadukkaita loruja ja kuvitus. Esimerkiksi vuoden 2016 äitiyspakkauskirjassa Kukkuluuruu on Elina Pullin laatima teksti ja Karoliina Pertamon tekenä kuvitus. Lorujen lisäksi pahvisivuilla on ohjeita vauvan ja vanhemman yhteisiin loruleikkihetkiin.

Äitiyspakkauksen kirja on aina kaksikielinen. 


4. Valitse kirjoja, jotka sopivat vaikeustasoltaan lapsen ikään

Muistan, kuinka itse toivoin esikoisen taaperoaikana, että hän jaksaisi paremmin kuunnella, kun luen kirjoista tarinoita. Mutta hyvänen aika, eihän aivan pieneltä lapselta voi vaatia, että hän istuu kuuntelemassa kokonaista juonellista kirjaa. Moni esimerkiksi mieltää Puppe-kirjat sellaisiksi aivan pienten taaperoiden kirjoiksi. Keskimmäinen lapsemme sai Puppe-ääninappikirjan yksivuotislahjaksi, mutta yllättäen hän innostui siitä vasta hieman yli parivuotiaana.

Opin, että paras vaan tyytyä lukemaan se pahvikantinen Puuha Pete uudestaan ja uudestaan. Siis se, jonka lapsi itse valitsi kirjaston hyllystä ja jossa oli lasta kiinnostavia kuvia työkaluista ja koneista. Niitä sitten nimesimme uudestaan ja uudestaan. Kyse ei siis ehkä ollut niinkään vielä tekstin kuin kuvien lukemisesta, vaan jälleen kerran siitä lapsen totuttamisesta istumaan kirjan ääressä! Pikkuhiljaa sitten laajensimme repertuaaria niihinkin kirjoihin, joissa oli lyhyitä ja yksinkertaisia lauseita.

Näissä kirjoissa on ihmeteltävää sekä pienemmille että isommille taaperoille.
Äkkää ja tökkää (Lasten Keskus 2015)
Petteri Kaniini - Sorminukkekirja (Otava)

Kukkuluuruu Puppe (Otava 2013)

5. Valitse kirjoja, joiden aihepiiri kiinnostaa lasta

Esikoiseni oli jo hyvin varhain innostunut koneista ja autoista. Maatilan eläimet häntä eivät kuitenkaan kiinnostaneet yhtään. Hänen kanssaan luimmekin lukemattomia kertoja Mauri Kunnaksen taaperoille kirjoittamaa Menopelit -kirjan, jossa jokaisella sivulla oli kuva autosta. Ensin vain nimesimme asioita, sitten aloin hiljalleen kehittää tarinaa kuvien ympärille. (kts. kohta 7)

Pikkutaaperolle:
Mauri Kunnas: Menopelit (Otava)
Kuormureita (Kirjalito 2010)

6. Koukuta soivilla, rapisevilla ja yllättävillä kirjoilla

Kuopukseni on alle vuoden ja tykkää maistella kirjoja, joissa on peilejä. Myös sellaiset kirja, joissa on "pesulappuja" ovat kovasti hänen mieleensä. Niitä hän jaksaa näperrellä sormillaan vaikka kuinka kauan. Keskimmäinen lapseni tykkäsi taaperona kovasti luukkukirjoista, ja esikoiseni halusi hieman isompana taaperona etsiä kuviin piilotettuja asioita.

Pienille taaperoille:
Katso ja kosketa - Eläimet (Gummerus 2013)
Koske ja kokeile - Kylvyssä (Tammi 2009)

Hieman isommalle pikkutaaperolle:
Petteri Kaniini - Kurkista ja kosketa (Otava)
7. Keksi ja kerro itse tarinoita

Ainakin omat lapseni ovat tykänneet lukea pahvikirjoja sillä tavalla, että minä olen keksinyt tapahtumat itse päästäni. Meillä on esimerkiksi luettu taaperokirjaa, jossa on kuvattu kylpyyn liittyviä asioita aina yksi tavara per sivu. Keksin lyhyen tarinan, jota luin kirjaa selatessamme. "Nalle menee kylpyyn." (sivun kääntö) "Nalle ottaa mukaan kylpyankan." (sivun kääntö) jne.)

Keskimmäinen lapseni oli parivuotias, kun aloin lukea hänen isosisarukselleen Peppi- ja Eemeli-kirjoja. Parivuotias ei jaksanut kuunnella niitä, mutta haki kirjahyllystä pahvikantiset Eemelin ja Pepin ja nimesi ne ylpeänä "omiksi kirjoikseen". Niissä ei ollut tekstiä lainkaan, ja minä keksin kuviin lyhyet lauseet päästäni. Me myös lauloimme kirjojen äärellä Peppi Pitkätossu ja Eemeli-lauluja.

Astrid Lindgren & Björn Berg: Katso, Eemeli! (WSOY)
Astrid Lindgren & Björn Berg: Katso, Peppi! (WSOY)

8. Valitse sopiva hetki

Joku lapsi saattaa rauhoittua, kun vanhempi koppaa hänet syliinsä ja ottaa kirjan esille, mutta monesti villipillinä touhottavaa lasta voi olla vaikea houkutella aloilleen kirjan avulla. Ehkä kannattaakin ottaa kirja esille, kun lapsi on hiukan väsähtänyt tai vaikka sylittelynhaluinen. Joskus minä hyppäsin istumaan lasten väliin auton takapenkille ja luin, eli osoittelin kirjasta kuvia, pitkän automatkan aikana. Tällä keinolla sain heidät myös pidettyä hereillä... Olen kuullut, että eräs äiti luki taaperolleen kylpykirjaa aina tämän ollessa kylvyssä. Esikoisen entisessä päiväkodissa eräs täti tutki kirjoja sen lapsen kanssa, joka istui potalla yrittäen tehdä sinne "isoa hätää". Kaksi kärpästä tässäkin siis yhdellä iskulla!

9. Lue, kun lapsi itse tarjoaa kirjaa!

Tämä on vinkki, jonka muistan joskus itse lukeneeni, kun esikoinen oli vauva. Se on kaikunut päässäni kultaisena ohjenuorana, jota olen pyrkinyt noudattamaan. Kun lapsi on itse kantanut kirjan ja pyytänyt: "Luetaanko tämä?", en ole yleensä kieltäytynyt (paitsi jos on ollut jotain oikeasti tärkeämpää tekemistä tai tärkeä keskustelu jonkun kanssa kesken). Kun on lukenut sen yhden kirjan, voi sitten jatkaa mahdollisesti keskeytyneet, ehkä ei niin tärkeän homman hyvällä omatunnolla loppuun ja sanoa lapsellekin, että luetaan kohta sitten lisää.

Isommille taaperoille ja pienille leikki-ikäisille:
Donald Lemke & Ethen Beavers: Batman on urhea (Tactic Publishing 2015, suom. Vesa Korpela )
Axel Scheffler: Leikkisät eläimet (Kustannus-Mäkelä Oy  2005, 2014, suom. Terhi Raumonen)
Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen piilosilla (Tammi 2016, suom. Tittamari Marttinen)

10. Vaadi hetkellistä keskittymistä

Parivuotias ymmärtää yleensä jo puhetta, ja häneltä voi vaatiakin jo ikäkauteensa sopivissa määrin pientä kärsivällisyyttä. Jos kirja aloitetaan lapsen pyynnnöstä, on joskus ihan hyvä vaatia, että luetaan tämä nyt loppuun ennen, kun hyppäät seuraavan leikkiin. Toki tässä on hyvä muistaa kohtuus: Jos tekstiä on paljon, ei voi vaatia koko kirjan lukemista, mutta ehkä vaikka sen yhden sivun lukemista loppuun. Vanhempi voi myös oikoa, ja jättää osan lukematta, mutta kuitenkin niin, että lapselle tulee tunne, että hän jaksoi keskittyä ja saa siitä sitten vanhemmalta kehuja. Tämäkin vinkki on jäänyt mieleeni joltain opintoihini liittyvältä tarkkavaisuushäiriöitä käsittelevältä luennolta.

11. Käytä kirjastoa! 

Kirjastot ovat pullollaan taaperoillekin sopivia kirjoja. Kaikkia ei tarvitse ostaa itse, ja ainakin meidän kirjastomme taaperohyllyistä löytyy myös niitä rapisevia ja heliseviä kirjoja. Toki, jos lapsi kovasti pistää kaiken suuhun, kannattaa ehkä ostaa kotiin pari omaa "pureskelukappaletta".

Ääninappikirja Taaperoille:
Joonas Utti, Antti Harlin ja Tuire Harjola & Michel Boesch: Kikattava Kakkiainen ja jymy-yllätys (Otava 2016)

12. Älä luovuta!

Eräs opettajaystäväni valitteli, kun hänen parivuotiaansa tykkäsi vain tuhota kirjoja lukemisen sijaan. Hän ei kuitenkaan luovuttanut, ja nyt tuo kohtalaisen vauhdikas ja menevä kolmevuotias leikki-ikäinen kuuntelee jo mielellään aika pitkiäkin kuvakirjoja. Aivan huippua!

Tällaisia vinkkejä minulle tuli mieleen. Mitä sinä lisäisit listaan?!

Suloinen kuvakirja autoista pitäville taaperoille ja pienille leikki-ikäisille:
Nina Pirhonen: Brum brum (Otava 2016)

Esikoisemme suosikki hänen ollessaan noin parivuotias:
Ahkerat ajopelit - Viktor traktori (Kustannus-Mäkelä Oy)

Lukuviikko tarjoaa kouluille ja muille kirja-alan sekä lasten kanssa toimijoille erilaisia materiaaleja, jotka löydät osoitteesta www.lukuviikko.fi. Lukuviikon aikana julkaistaan myös 10 faktaa lukemisesta -selvitys.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kuvakirja ahneudesta ja ystävyydestä: Kurre Keikari ja popcornit

Sanna Tahvanaisen kirjoittama ja Lena Frölander-Ulfin kuvittama kirja Kurre Keikari ja popcornit (Kustantamo S&S 2017, arvostelukappale, suom. Katriina Huttunen) on sympaattinen pieni kuvakirja, jossa on kuitenkin suuri opetus. Tarina kertoo Kurre Keikari-nimisestä oravasta, joka on aina viimeisen päälle siististi ja tyylikkäästi pukeutunut ja kantaa mukanaan isoisältään perimäänsä kultakelloa. Kaikki englantilaisen Holland Parkin eläimet tietävät, että Kurre Keikari on koko puiston tyylikkäin orava, koska hän ostaa uusia, kauniita vaatteita useammin kuin Lontoossa sataa.



Kurre on siis varsinainen keikari, joka nauttii toisten eläinten huomiosta. Eräänä päivänä sen ollessa matkalla tapaamaan ystäväänsä rottaa Kurre näkee maassa houkuttelevan näköisen, punavalkoraidallisen laatikon. Kurre tutkii laatikkoa tarkemmin ja huomaa, että sen sisällä on narskuvia, valkoisia pilviä: popcornia. Popcornit tuoksuvat voilta, narksuvat hampaissa ja maistuvat taivallisilta. Laatikko on pian tyhjä, ja Kurre kaipaa lisää tuota herkkua. Sen on saatava lisää, ja vaikka se muistaa, että rotta odottelee sitä jo, se päättää, että nyt on tärkeämpää löytää lisää popcornia!

Katsokaa tätä kerrassaan ihastuttavaa ja eläväistä kuvitusta!
Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit (Kustantamo S&S 2017)

Sopivasti paikalle pyöräilee karhu myyntikärryjensä kanssa, ja nuo kärryt ovat täynnä popcornrasioita. Kurrella ei ole yhtään rahaa, mutta hetkeäkään epäröimättä se antaa karhulle kultaiset napit hienosta liivistään ja ostaa niillä itselleen täyden rasian valkoista herkkua. Harmi, että tuokin rasia on pian tyhjä, ja niinpä Kurre käy kerjäämään karhulta lisää. Se ei voi enää olla ilman pilviherkkua, ja karhu käyttää Kurren alennustilaa hyväkseen. Se pyytää maksuksi Kurren kultakellon ja hienot, uudet saappaat. Popcorneihin koukkuun jäänyt entinen Keikari-Kurre antaa ne karhulle nikottelematta.

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit (Kustantamo S&S 2017)

Ja taas on uusi rasia Kurren käpälissä, mutta ilo siitäkin jää lyhyeksi. Popcornit on pian syöty, Kurren vaatteet tahraiset ja rikki, sen omaisuus on puolittunut ja vatsanympärys tuplaantunut. Puiston eläimet eivät enää edes tunnista Kurrea. Tästä tilasta sen ystävä rotta sitten löytää Kurren. Suurisydäminen rotta näkee heti, että nyt on Kurre-poloinen saanut liikaa makeaa, eikä orava pysty enää ajattelemaan mitään muuta kuin suolaisia popcorn-herkkuja. Joku muu saattaisi suuttua, koska Kurre on laittanut popcornit ystävänsä ja sovitun tapaamisen edelle, mutta rottapa ohjaa Kurren lempeästi lätäkön äärelle, ja orava saa katsoa veden pinnasta omaa kuvajaistaan. Se ymmärtää, että popcornit eivät tee sille hyvää ja harmittelee sotkuista pukuaa ja kadonneita nappejaan. Rotta lohduttaa sydämellisen ystävän tavoin morkkiksessa möyrivää Kurrea: "En minä napeista välitä. ... Minä välitän sinusta."

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit (Kustantamo S&S 2017)

Tarinassa Kurre Keikari saa siis ison opetuksen ystävyyden tärkeydestä ja siitä, mitä tarkoittaa sanonta "ei makeaa mahan täydeltä". Lapseni kuuntelivat Kurre Keikari ja popcornit -kirjaa melko totisina ja surkuttelivat lopussa suttuista Kurrea. Olemme lukeneet kirjan monen monta kertaa ja käyneet sen äärellä pari keskustelua kohtuudesta ja ahneudesta. Kirjasta löytyykin kaksi tasoa: Se taso, joka on kirjoitettu lapsille hieman opettavaisen tarinan muotoon, mutta myös se aavistuksen synkempi taso, joka avautuu luultavasti useimmille aikuislukijoille. Kurre Keikari osoittaa, kuinka pelottavan helppo on luiskahtaa liiallisuuksiin ja retkahtaa riippuvaiseksi. Tarinassa riippuvuutta aiheuttavat popcornit, mutta yhtä hyvin sitä voi aiheuttaa liika terveysintoilu, karkit, alkoholi, liikunta tai oikeastaan mikä tahansa asia, joka täyttää pään ja kiilaa ihmissuhteidenkin edelle. Kurre Keikari ja popcornit tarjoilee siis aikuislukijoillekin tärkeän viestin: Kohtuus kaikessa.

Ehkä tämän viestin voisi yrittää pitää mielessä myös pääsiäisen aikaan, kun kaupan hyllyt notkuvat suussasulavia suklaaherkkuja ja ruokablogit täyttyvät toinen toistaan herkullisemman oloisista pääsiäsiruokaresepteistä... ;)

Tämän postauksen myötä toivotan teille kaikille suloista, kohtuullisen herkullista ja lempeää pääsiäistä. Nauttikaa läheistenne seurasta - ja hyvistä kirjoista tietenkin!

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kaarnan kätkössä - Väkiveriset 1: Metsän kirja

Sini Helmisen kirjoittama nuortenromaani Kaarnan kätkössä (Myllylahti 2017, arvostelukappale kustantajalta) aloittaa uuden kotimaisen Väkiveriset-fantasiasarjan, jossa suomalainen mytologia hahmoineen kietoutuu osaksi reaalimaailmaa. 17-vuotias Pinja saa ylioppilaskesänään tietää olevansa puoliksi metsänneito ja tutustuu maailmaan, joka on tuttu vain kansansaduista ja -lauluista. Se maailma vilisee hiisiä, metsänneitoja ja sinipiikoja. Yhtä autuaan turvallinen se maailma ei kuitenkaan ole kuin meille tuttu laulu "Pieni tytön tylleröinen" antaa ymmärtää.



Kesän alussa Pinjasta tuntuu kuin hänen koko maailmansa romahtaisi, kun poikaystävä Arttu osoittautuu petturiksi. Samaan aikaan merkillinen sinimekkoinen Tuulia-tyttönen alkaa ilmestyä Pinjan nenän eteen milloin mistäkin. Nenäkäs Tuulia väittää olevansa sinipiika, joka on lähettty suojelemaan Pinjaa, joka puolestaa on oikeasti sukua metsänneidoille.

Pinja ja hänen äitinsä alkavat nopeasti olla vakuuttuneita siitä, että tämä näkee omiaan ja on siksi kovaa vauhtia tulossa vähintäänkin mökkihöperöksi. Niinpä Pinjan äiti hankkii tytölle töitä kaupungin puutarhaosastolle, eikä ota kuuleviin korviinsa tytön vastaväittäiteitä. Töissä Pinja tutustuu kauniiseen Virveen, jonka läheisyys ja hajuveden pihkainen tuoksu saavat Pinjan sydämen tykyttämään ja posket kuumottamaan. Pian alkaa näyttää siltä, että myös Virve nauttii Pinjan läheisyydestä ja kokee syvää yhteenkuuluvuutta tämän kanssa.

Pinja tiukka ja hieman ahdasmielinen äiti ei kuitenkaan katso hyvällä tyttärensä uutta suhdetta tai sitä, että tämä löytyy erään mielenkiintoisen illan päätteeksi heidän olohuoneestaan alasti ja tukevasti humalassa puhumassa itsekseen. Äiti lähettää Pinjan isovanhempiensa luo maalle, ja näyttää siltä, että Virven ja Pinjan tuore suhde kuivahtaa kokoon heti alkuunsa.

Maalla elämä on hiljaista ja puuduttavaa aina siihen saakka, kun Pinja lähtee erään epäonnisen baarireissun päätteeksi komean Marraksen kyytiin, ja saa pian huomata, että nuorukainen on kaikkea muuta kuin mukava naapurinpoika. Marras vangitsee Pinjan ja vie tämän hiisilinnaan orjaksi. Onneksi Tuulia saapuu apujoukkojen kanssa pelastamaan satimeen ajautunutta Pinjaa, joka oppii karkumatkalla paljon itsestään, sisäisestä voimastaan ja siitä mitä tarkoittaa olla metsänneito. Hänelle myös selviää, miksi hänen selässään on joskus kasvanut kovasti kaarnaa muistuttava ihomuutos, jonka hänen vanhempansa leikkauttivat pois Pinjan ollessa kuusivuotias.

Vaikuttaa siltä, että suomalainen mytologia on nyt kovassa nosteessa nykykirjallisuudessa, eikä se suinkaan ole huono asia. Meillä on hieno tarusto, josta riittää ammennettavaa useampaankin fantasiasarjaan. Tässä blogissa on aiemmin esitelty Louhi-sarja, joka yhdistelee Kalevalan henkilöitä, suomalaista mytologiaa ja nykynuorten maailmaa toisiinsa. Sekä Louhi-sarjassa että tässä Väkiveriset-sarjassa päähenkilönä on lukioikäinen tyttö, joka oppii, että meidän näkemämme maailma onkin kaikkea muuta kuin mitä olemme aina uskoneet. Näille tarinoille on ominaista myös itsensä etsiminen, nuoruuteen liittyvät kasvukivut, itsensä hyväksyminen ja rakastuminen. Siinä missä Louhi-sarjan kirjat toimivat myös itsenäisinä osana, on tämä Kaarnan kätkössä - Väkiveriset 1: Metsän kirja selvästi enemmän kokonaisen sarjan avausosa. Minun on kuitenkin lukijana vaikea keksiä, mihin suuntaa sarja lähtee etenemään, mutta voisin veikata, että röyhkeät ja hurjat hiidet tulevat olemaan seuraavissa osissä vahvasti esillä...

Väkiveriset on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille. Luultavasti siitä syystä Helminen on kirjoittanut kirjansa henkilöhahmot puhumaan tavalla, jolla voisi ajatella nykynuorten puhuvan. Totta puhuen minua rupesi kyllä jossain vaiheessa hieman ärsyttämään Tuulia-sinipiian korostetun nykyteinimäinen puhetapa ja se seikka, että alaikäinen Pinja oli aika montakin kertaa tukevasti humalassa. Olisikin mukava kuulla, miten nuoret itse kokevat tämän romaanin. Kirjan kansi minusta todella kaunis ja onnistuu varmasti houkuttelemaan lukijoita. Kannen on kuvittanut Karin Niemi.

Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Mai Laakso ja edesmennyt Lukutoukka-Krista, joka kirjoittaa teoksesta kauniisti: "Sanon vain, kokeilkaa Helmisen esikoisromaania, antakaa hänen viedä teidät metsään! Nautitte."

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

A sanoi Agricola

Oikein hyvää Mikael Agricolan päivää kaikille! Agricolan ja suomen kielen päivää vietetään Suomessa 9.4. Yritin aamulla selittää viisivuotiaalle, kuka oikein oli Mikael Agricola, ja mitä niin tärkeää hän on tehnyt yli satoja vuosia sitten, että hänen kunniakseen vielä nykyäänkin nostetaan Suomen lippu salkoon. Yritin selostaa, miten Agricola kehitti suomalaisille oman kirjakielen ja käänsi monia tärkeitä teoksia suomeksi. On todella haastavaa selittää pienelle lapsille asioita, jotka ovat tapahtuneet menneisyydessä, koska lasten historiakäsitys on vasta aluillaan. Siksi on myös äärimmäiseen haastavaa kirjoittaa lapsille historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Vaatii aika paljon, että onnistuu kirjoittamaan samaan aikaan sekä kiinnostavan, informatiivisen että tarpeeksi yksinkertaisen teoksen, jossa ajankuva olisi kaiken lisäksi onnistunut.


Lähestylkoon nappisuoritukseen ovat tässä asiassa yltäneet Tytti Issakainen, Kaisa Häkkinen ja Maisa Tonteri, jotka ovat kirjoittaneet yhdessä kuvakirjan A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017, arvostelukappale). Kirja kertoo siis Mikael Agricolan elämästä, ja tarinassa äänessä on itse Agricola. Tämä antaa pojalleen Kristianille lahjaksi ABCkirian, jonka on itse kirjoittanut. Tämän jälkeen Agricola kertoo tiedonhaluiselle Kristian-pojalleen siitä, miten itse oppi aikoinaan kirjoittamaan ja lukemaan, kun suomenkielisiä aapiskirjoja ei vielä ollut. 




Agricola kertoo elämänsä vaiheista ja työstään suomen kirjakielen kehittäjänä niin, että hänen kuusivuotias poikansa pystyy ne käsittämään, mikä on onnistunut ratkaisu, sillä A sanoi Agricola -kirjan pienimmät lukijat tai kuuntelijat voivat hyvinkin olla sen ikäisiä. Issakainen, Häkkinen ja Tonteri ovat mielestäni onnistuneet kirjoittamaan vaikeasta aiheesta kohtalaisen yksinkeratisesti ja lapsentasoisesti. Tarinan lauseet eivät ole monimutkaisia, mutta vaikeaksi ymmärtämisen tekee kuitenkin juuri historiallinen viitekehys. Esimerkiksi siinä missä piispa, kuninkaan kanslia, tuomiokirkkokoulu ja koulumestari ovat luultavasti olleet Kristianille tuttuja termejä hänen päivittäisessä elämässään, ovat ne monelle nykylapselle vieraita asioita. Samoin uskonnollinen elämä voi olla isolle osaa nykylapsille vierasta, kun taas 1500-luvulla kristinusko oli vahvasti läsnä jokaisen suomalaisen elämässä, mikä tietysti näkyy A sanoi Agricola -kirjassakin. 



Mikäli nuorenkin nykylapsen kotikasvatukseen on kuulunut Jumalasta puhuminen, jumalanpalveluksissa käyminen ja Raamattuun tutustuminen, on hänen helpompi päästä sisään tämän kirjan maailmaan. Koulussahan nämä termit ja asiat tulevat tutuiksi sekä uskonnon että historian tunneilla, joten kouluikäisten lasten on jo varmasti huomattavan helpompi seurata tämän mainion kirjan tapahtumia. Kirjan kohderyhmää ovatkin varmasti juuri alakouluikäiset lapset, ja minulle ainakin tuli heti mieleen, kuinka paljon tätäkin kirjaa voisi hyödyntää opetuksessa.



A sanoi Agricola -kirjan kuvitus on myös aivan verratonta, ja sen on historiallisia yksityiskohtia kunnioittaen taiten tehnyt Pekka Rahkonen. Kuvat auttavat hahmottamaan tekstissä kerrottuja asioita, ja kuviin liitetyt puhekuplat elävöittävät kerrontaa. Jokaiselta aukeamalla on myös sana-aarrelaatikko, josta voi tavata, mitä sanoja on käytetty Agricolan aikana. Kirjan takaa löytyy myös erittäin kattavat tietotekstit Mikael Agricolasta, Kristianista ja suomen kirjakielen synnystä. Hauska lisä on vuoropuhelu, jonka käyvät 1500-luvun koululaiset oman aikansa kielellä ja sama teksti käännettynä nykykoululaisten puheeksi. 

Gabriel: "Pian minä sinun seipäällä herätän." -> Kalle: "Mä potkasen sut kohta ylös."

Monet lapset imevät itseensä tietoa tarinoiden kautta, ja siksi on hauskaa, että Agricolan vaiheistakin löytyy nyt näin onnistunut kuvakirja. Toivottavasti saamme lisääkin tällaisia teoksia erilaisista suomalaisista merkkihenkilöistä!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Kuinka Mimmi Lehmä taipuu taaperokirjaksi, ja muutama niksi helpottamaan kevätsiivoustuskaa

Mimmi Lehmä ja Varis ovat parivaljakko, joiden hupsutukset, toilailut ja nahistelut huvittavat lapsiamme suuresti. Mimmillä tuntuu olevan lempeät lehmänhermot, ja Varis on sellainen vähän krantumpi ja kärttyisämpi tapaus, joka kuitenkin loppupeleissä pitää aina ystävänsä puolta. Silti se ei epäröi käyttää hieman ronskimpaakin kieltä Mimmin aivoituksia kommentoidessaan. "EI, Mimmi! Kautta pyrstösulkani! Saan siipihalvauksen!", Varis raakkuu Mimmille tämän tästä. Mimmi puolestaan jaksaa aina olla positiivinen ja suhtautuu Variksen äkkipikaisiin näpäytyksiin varsin kärsivällisesti.



Mimmi Lehmä -kuvakirjoissa on melko paljon tekstiä ja vuoropuheluita, minkä takia ihan pienimmät lapset eivät välttämättä jaksa kuunnella niitä kokonaan, eivätkä kaikki vitsitkään välttämättä heille aukene. Nyt ruotsalainen tekijäkaksikon Jujja Wieslanderin ja Sven Nordqvistin Mimmi-lehmä ja Varis -kirjoista onkin tehty taaperoille sopiva pahvikantinen versio Varis sanoo EI! (Kustannus-Mäkelä Oy 2017, arvostelukappale, alkuteos Rabén & Sjögren, suom. Terhi Leskinen). Siinä jokaisella aukeamalla on kuva eri Mimmi-lehmä -kirjasta, ja tekstiä on erittäin vähän. Kuvassa Mimmi esittelee Varikselle milloin mitäkin keksimäänsä tai osaamaansa temppua, jota Varis sitten kommentoi happamasti omaan, tuttuun tyyliinsä.

Jujja Wieslander & Sven Nordqvist: Varis sanoo EI! (Kustannus-Mäkelä Oy 2017)

Aivan viimeisellä aukeamalla Mimmi onkin sitten keksinyt jotain sellaista puuhaa, josta Variskin innostuu...

Mimmi Lehmä ja Varis/ Luetaanko tämä? lastenkirjablogi, Varis sanoo EI!

Mimmi Lehmällä tosiaan on ihailtavan positiivinen katsantokanta kaikkiin asioihin, ja se käy hyvin ilmi esimerkiksi kirjassa Lehmä siivoaa kotinsa (Kustannus-Mäkelä Oy 2011, alkuteos Bokförlaget Natur och Kultur, suom. Pirjo Santonen). Mimmi ilahtuu kevään tulosta niin kovasti, että poimii navettaan pihalta kimpun valkovuokkoja. Se huiskii hännällä pölyt ikkunalta ja asettelee kimpun siihen. Varis motkottaa Mimmille, kuinka siivoton koko navetta edelleen on, mutta Mimmi vastaa sille kerrassaan loistavasti:

"Sinä katsot vain niitä paikkoja, joita en ole siivonnut, sanoi Mimmi Lehmä. - Miksi et katso sitä, mitä olen tehnyt."



Niinpä! Aina ei tarvitse puunata jokaista soppea, sen minäkin yritän muistaa, kun kevätaurinko paljastaa vähän liian armottomasti pienimmätkin pölypallerot nurkissa ja lukuisat tahmaiset sormenjäljet kodin jokaisessa peiliovessa ja ikkunassa... Toisaalta jos kevätsiivous ajatuksenakin ahdistaa, voi tehdä kuten Varis: sutia valkoista maalia sotkuisille pinnoille tai yksinkertaisesti vain sammuttaa valot! Ja avot, lika ei näy!