Kirja ystävyydestä ja rohkeudesta: Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu

Lukisessaan Katja Lahden kirjoittamaa ja Annukka Palménin kuvittamaa saturomaania Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu (omakustanne, saatu kirjailijalta) lukija pääsee Pikkis-nimisen mörököllilapsen mukaan etsimään tämän parasta ystävää Kirppaa ja selviytymään huikeista vaaroista keväisessä metsässä. Matkan aikana Pikkis oppii olemaan rohkeasti oma itsensä, selviämään yksin yön metsässä ja ylittää itsensä monta kertaa. Kirjan kantava teema on kuitenkin ystävyys, sillä juuri ystävän katoaminen saa Pikkiksen lähtemään yksin metsään tätä etsimään ja ystävän vuoksi Pikkis ylittää itsensä monta kertaa!



Mörököllit ovat karvaisia otuksia, jotka elävät metsissä ja hoitavat niitä. Nuoret mörököllit ansaitsevat itselleen kasvaessaan jymykiviä, joita nämä saavat, kun ovat toimineet fiksusti ja rohkeasti. Tarinan alussa Pikkikseltä puuttuu vielä viimeinen jymykivi, jonka ansaitsemiseksi hänen täytyy olla rohkeasti oma itsensä.

Kirpan etsintäretki käynnistyy, kun Kirppa ei pitkän talven jälkeen ilmestykään ystävysten sopimalle tapaamispaikalle, eikä Kirpan äiti saavu Mörökölliaikuisten kokoukseen. Muut huolestuvat heistä, ja Pikkis saa luvan lähteä selvittämään, mitä ystävälle ja tämän perheelle on tapahtunut. Onko talven aikainen suuri lumivyöry kenties pyyhkäissyt mörökölliperheen mennessään? Pikkis varustetaan retkelle hyvin, ja hän saa sen aikana harjoitella monia tärkeitä luonnonssaselviämisen edellyttämiä taitoja kuten laavun tekemistä, suunnistamista ja melomista kuohuvassa koskessa - vaikka inhoaa kylmää vettä!



Pikkis onnistuukin lopulta selvittämään Kirpan ja tämän perheen kohtalon ja löytää heidät suuren rotkon pohjalta. Kaikki ovat onneksi kunnossa, mutta pelastaakseen ystävänsä, tämän perheen ja itsensäkin rotkosta Pikkiksen täytyy selvittää tie ulos jyrkästä rotkosta. Pelastusoperaation tuoksinassa Pikkikselle selviää itsestään uusi, jännittävä ja kirjaimellisesti aivan loistava uusi piirre, jonka avulla pimeäkin muuttuu valoisaksi. Kun kaikki ovat löpulta turvallisesti muiden mörököllien luona, on Pikkis totisesti ansainnut viimeisen jymykivensä!

Luimme tämän noin viikon aikana iltasaduksi seitsemänvuotiaan lapseni kanssa, ja lapsi tuntui kiinnostuvan kirjasta sen puolivälin tienoilla, jolloin tapahtumat muuttuivat vauhdikkaammiksi ja jännittävämmiksi. Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu toimii mainiosti ääneenlukikirjana noin 5 - 9-vuotiaiden lasten kanssa. Kirja on ohuehko (alle 80 sivua), mutta tekstiä on paljon, eikä aloitteleva lukija jaksa sitä vielä lukea itse. Kirjan kuvat ovat isoja ja laadukkaita, mutta niitä ei ole jokaisella aukeamalla, eli kirja on selvästi tekstipainotteinen. Lahti kirjoittaa taitavasti, ja pidän erityisesti siitä, miten tekstin sisän on ujutettu paljon tietoa luonnosta ja luonnossa liikkumisesta.


Hauska kirja ahmimisikäisille: Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta

"Tuo ei taida kyllä olla mun tyylinen kirja", totesi esikoinen, kun ehdotin hänelle, että lukisimme iltasatukirjaksi seuraavaksi Elise Gravelin kirjoittaman ja kuvittaman lastenromaanin Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta (WSOY 2019, suom. Aila Herronen, arvostelukappale kustantajalta). Onneksi sain lapsen ylipuhuttua kuuntelemaan, kun luen tätä kirjaa, sillä lopulta tämä tykkäsi siitä niin paljon, että olisi halunnut lukea sen heti perään uudestaan ja kyseli, milloin toinen osa ilmestyy. Kaiken huipuksi esikoiseni, joka on hiljattain oppinut lukemaan itse lyhyitä kirjoja, innostui itse lukemaan Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjassa olevia lukuisia puhekuplia, huudahduksia ja lyhyitä tekstikatkelmia (omatoiminen lukeminen ei ole vieläkään hänen mielipuuhaansa noin muuten...)



Tarinan päähenkilö on Olga-tyttö, joka tykkää valtavasti eläimistä - siis aivan kaikista eläimistä. Olga tutkii niitä, lukee niistä ja kirjaa havaintojaan ylös vihkoonsa. Eläimet siis ovat hänen mielestään paljon ihanampia kuin ihmiset, ja Olgan hyvä ystävä onkin hänen lavuaarinsa alla asuva Rita-hämähäkki, joka osaa Olgan mielikuvituksessa puhua ranskaa. Ihmisten kanssa Olga ei tule hirveän hyvin toimeen, eikä esimerkiksi ymmärrä ollenkaan lähistöllä asuvia Lalalaa-tyttöjä, jotka lukevat Pis sis -lehteä, jumaloivat korealaista Bip Bipop -laulajaa ja ovat kiinostuneita ainoastaan vaatteista ja kampauksista.



Eräänä päivänä Olga löytää pihaltaa sateenkaaren väristä kakkaa, joka vaikuttaa vahvasti jonkin tuntemattoman eläinlajin jätöksiltä. Olga ryhtyy tutkimaan asiaa ja löytää pian myös kummallisen otuksen, joka on selvästi aivan uusi laji ja jonka Olga ottaa kotiinsa asumaan. Olga nimeää otuksen sen ääntelyn perään Njääksi, ja ryhtyy tekemään Njäästä havaintoja ja yrittää selvittää, mikä laji se on ja mistä se on kotoisin. Vaikka Njää on hassun näköinen (Olgan mielestä ihana) ja haisee kamalalle, se valloittaa Olgan sydämen. Njään kautta Olga tutustuu myös uusin ihmisiin, ja joutuu puolustamaan uutta otusystäväänsä Lalalaa tyttöjen pilkalta. Olgan suru onkin suuri, kun Njää yllättäen katoaa, eikä etsinnöistä huolimatta löydy mistään.... Lopulta selviää, että katoamisen takana on varsin yllättävä taho, ja onneksi lopuksi voidaan jopa todeta, että Njään katoamisesta (ja löytymisestä) seuraa aika paljon hyvääkin!



No mikä Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjassa sitten on niin hauskaa, että lapseni käski minun sanoa kirjantekijöille, että kakkososan pitää ilmestyä pian? Vastaus lienee huumori, tarinan pähkähullut yksityiskohdat ja runsas sarjakuvamainen kuvitus. Kirja on oikeastaan ihan hupsu, siinä puhutaan aika paljon koiran pissasta, eläinten jätöksistä ja oudoista ruuista sekä pahoista hajuista. Lisäksi Njää päästelee tuon tuosta outoja ääniä ja huudahduksia kuten: "Njää!" "Dau dau dau!" ja "Rumpu!", jotka sopivan hassulla äänellä luettuna saivat lapseni aina kikattamaan. Kaikki nämä seikat siis tekevät Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjasta sellaisen, että uskon sen vetoavan paitsi omaani myös moniin muihin ahmimisikäisiin lukijoihin. Kirja on loppujen lopuksi aika nopealukuinen, sillä siinä on paljon sarjakuvatyylisesti kuvitettuja sivuja, isoa fonttia ja suuria kuvia. Itse aion suositella tätä heti muutamalle ekaluokkalaiselle oppilaalleni, jotka ovat innostuneet nyt lukemaan Neropatin päiväkirjoja. Veikkaampa, että he ihastuvat myös Olgaan!

Runoja ekaluokkalaisille (eli yhden ekaluokan runoprojekti)

Kalevala-projektin jälkeen luokassamme siirryttiin runojen käsittelyyn. Liukuma olikin kovin helppo ja luonnollinen, sillä toki jo Kalevalaan tutustuessamme olimme puhuneet, että Kalevala on kirjoitettu runomuotoon ja niitä runoja on usein laulettu. Runoprojektimme siis alkoikin sillä, että luin Kalevalasta lyhyen runopätkän, jonka jälkeen opettelimme kalevalaisen runomitan hieman yksinkeratistettuna: kahdeksan tavua yhdessä säkeessä (säe-termi tuli ensimmäistä kertaa, puhuimme yksinkertaistettuna säkeestä eli runon rivistä). Tämä tavujen laskeminen on tuttua jo ihan ensimmäisistä koulupäivistä, sillä sanoja puretaan tavuiksi paljon ekalla luokalla. Päästin myös sisäisen runolaulajani valloilleen ja lauloin jokaisesta oppilaasta pienen säkeen, ja oppilaiden tehtävä oli laskea, onko kyseessä kalevalamitta vai ei.

"Oili onpi tyttö nuori. Jaakko pelaa jalkapalloo."

Lopuksi oppilaat saivat pötkötellä rentoutumisharjoituksessa selällää, silmät kiinni ja kuunnella, kun luin kalevalamittaisia loruja Elina Pullin kirjoittamasta lorukirjasta Sylisampo (Lasten Keskus 2018).



Toisella tunnilla siirryimme riimipareihin ja riimirunoihin. Tämän tunnin opiskelimme ateljee-opetusmenetelmällä (eli aloitimme opetuspiirissä, sen jälkeen puolet oppilaista siirtuivät itsenäiseen lukemiseen, puolet luovaan kirjoittamiseen, jonka jälkeen vaihto). Luin ensin oppilaille valikoituja Kirsi Kunnaksen kirjoittamia riimirunoja lorukirjasta Tiitiäisen runolelu (WSOY), ja kirjasimme ylös säkeiden viimeiset, rimmaavat sanat. Luimme ne, tutkimme sanoja ja tarkastelimme, mitä tarkoittaa riimiparit ja riimirunot.

Tämän jälkeen puolet oppilaista lähtivät lukemaan omia runokirjojaan, joita olin valikoinut ja hakenut heille kirjastosta. Puolet oppilaista lähti kirjoittamaan luovan kirjoittamisen tehtävää, jossa heidän piti kirjoittaa vihkoon taululle kirjoittamani sanalista (kukka, lokki, takki, nappi, kuu) ja keksiä näille sanoille riimiparit. Noin viidentoista minuutin työskentelyn jälkeen teimme vaihdoin, eli lukijat menivät kirjoittamaan ja kirjoittajat lukemaan.



Seuraava tunti oli atk-tunti, jossa harjoittelimme sekä tekstinkäsittelyohjelman käyttöä, että riimipareja. Sanelin sanan, oppilaat kirjoittivat sen tavuittain (minä kävin tarkistamassa) ja keksivät sanalle riimiparin. Tämän olisi voinut toteuttaa myös niin, että oppilaat olisivat hakeneet koreista lappuja, joihin olisin kirjoittanut sanan, lukeneet sen, kirjoittaneet saman sanan, sitten tarkistaneet oikeikirjoituksen lukemalla sanan uudestaan ja lopuksi keksineet riimiparin. Minä vain en ehtinyt tehdä noita lappuja etukäteen, joten jouduimme tyytymään saneluun.

Neljännellä tunnilla luimme ns. "muunlaisia runoja", eli sellaisia, jotka eivät rimmaa ja joista osa voi olla ihan pähkähullujakin. Ihania runoesimerkkejä löytyy esimerkiksi Laura Ruohosen kirjoittamista Allakka Pullakka, Yökyöpelit ja Tippukivitapaus -runokirjoista (Otava). Oppilaat tyrskivät naurusta monien runojen kohdalla, enkä yhtään ihmettele, miksi. Ruohosen runot ovat svengaavia, kekseliäitä ja oikeita sanojen ilotulituksia. Näiden runokirjojen runot ovat taipuneet sekä lasten televisiosarjaksi että musikaaliksi Kansallisteatterin näyttämölle.



Me otimme oppilaiden kanssa lähempään tarkasteluun Tippukivitapaus-kirjasta löytyvät Jos on hanskat -runon. Luimme runon ja lähdimme kehittelemään sille jatkoa. Jokainen oppilas siis kirjoitti oman "Jos on ... Tarttee ... "-runonsa vihkoon. Lopuksi luimme ne yhdessä ääneen, jonka jälkeen katsoimme vielä netistä Tippukivitapaus-musikaalin mainoksen, jossa kyseinen runo on laulettuna. Tästä sai hyvän aasinsillan siihen, että moni laulu on itseasiassa oikestaan runo tai loru, johon on sävelletty musiikki. Hauskaa oli, että Jos on hanskat -runo jäi soimaan monelle oppilaalle korvamatona, ja sitä he sitten lauloivat mennessään ulos välkälle.



Runoviikon jälkeen olemme ottaneet tavaksi lukea joka viikko yhden uuden runon, eli "viikon runon". Tämä runo on sitten esillä luokassa koko viikon, ja oppilaat voivat käydä itse sitä lukemassa. Jos minä meinaan unohtaa esitellä uuden runon, oppilaat osaavat jo kysyä, että mikäs tämän viikon runo onkaan.

Tässä muutamia blogissani esiteltyjä runokirjoja, joista osa sopii oikein mukavasti tähän kevätvuodenaikaan.

Heli Laaksonen: Ykköne
Tuula Korolainen & Riitta Tulusto: Leijona se venytteli
Tittamari Marttinen: Riemukas metsäretki
Ainumari Kari: Taikuri Kuu
Lotta Kujanpää: Kirjavan kissan luontoretki
Elina Kynsijärvi & Benjam Pöntinen: Luonto-aiheiset lorukirjat


Minä ja minun siskoni (tarina erilaisista sisaruksista ja siskon autismista)

Rose Robbinsin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Minä ja minun siskoni (Kustannus-Mäkelä 2019, alkuteos Scallywag Press Ltd, arvostelukappale) on herkkä ja hienotunteinen kertomus erilaisista sisaruksista, rakkaudesta ja toisen sisaruksen autismista. Robbins on tehnyt kirjan niin onnistuneesti, että useimmat lapset varmasti lukevat sen kertomuksena ns. tavallisesta sisaruudesta ja sen iloista sekä karikoista, mutta ne perheet, joissa toinen lapsi on autistinen, saavat kirjasta varmasti erilaisia samastumiskohteita. Lukijalle ei varsinaisesti alleviivata sitä, että kettusisko on autistinen, eikä kettuveli mainitse sitä suoraa kertaakaan. Sen lukija voi lukea kirjan takakannesta.



Kirjan päähenkilöt ovat kettusisarukset, joista poika esittelee lukijalle siskonsa ja kertoo, mitä he tekevät siskon kanssa ja millainen sisko on. Hänen siskonsa ei esimerkiksi osaa puhua, mutta pitää silti paljon ääntä ja meteliä. Sisko saakin välillä vierailta osakseen pitkiä katseita ja silloin veljeä vähän nolottaa. Toisinaan sisko tykkää halia, mutta aina hän ei siedä kosketusta. Joskus sisko vetäytyy yksinäisyyteen, mutta tykkää myös hassutella ja tanssia veljen kanssa. 



Veljeä harmittaa, että joskus sisko on ajattelemattomuuksissaan mummia kohtaan ilkeä ja saa vanhemmilta sellaisenkin käytöksen anteeksi, joista veljeä nuhdellaan. Veli kyllä ymmärtää siskonsa erilaisuuden, muttei aina jaksaisi sitä. Hän näkee ihanasti heidän yhtäläisyytensä ja lohduttaa siskoaan, jos tällä on paha mieli, ja vaikka kirja alkaakin repliikillä: "Voi ei, tuolta tulee minun siskoni...", päättyy se ihanasti: " ... olemme hyvin erilaisia... Mutta me rakastamme silti toisiamme." Ja siitähän sisaruudessa ja perhesuhteissa pohjimmiltaan onkin kyse: Me kaikki olemme erilaisia, osaamme erilaisia asioita, mutta olemme silti toisillemme rakkaita, vaikka välillä toisen seurassa tuntuisikin raskaalta emmekä haluaisi samoja asioita.




Luimme tämän kotona vajaa kolme- ja viisivuotiaiden lasteni kanssa, ja erityisesti vajaa viisivuotias tykkäsi kirjasta. Keskustelimme siitä, miksei kettusisko osaa puhua, mutta välillä lällättelee hassuja. Minä ja minun siskoni on kirja, joka jättää paljon tilaa lukijan omalle tulkinnalle ja vanhemman ja lapsen väliselle keskustelulle. Tällaiset kirjat, jotka auttavat ymmärtämään erilaisuutta ja osoittavat, että kaikki olemme erilaisia ja kuitenkin ihan tavallisia, ovat sellaisia, joita minä luen mielelläni lapsilleni. Ja kuten kirjoitin: tämän kyseisen kirjan voi lukea hyvin kertomuksena myös sisarusten välisistä suhteista, joten se sopii mainiosti luettavaksi myös niissä perheissä, joissa ei ole erityislapsia.