keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Seikkailukertomus Rooman sudet

Sain vihdoin lukettua loppuun nyky-Roomaan sijoittuvan seikkailukirjan Rooman sudet (WSOY, 2012), jossa seikkaillaan muun muassa antiikin Rooman raunioilla. Rooman sudet on Arkeomysteeri-sarjan ensimmäinen osa. Kirjan kirjoittajat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen kirjoittivat tämän kosolti historiallista tietoa sisältävän kirjan kirjailijanimellä Nemo Rossi.


Kirjan päähinkilöt ovat yläkouluikäiset Leo ja sisarukset Silva ja Kaius. Nuoret ovat muuttaneet Roomaan vanhempiensa kansainvälisten töiden takia. Silva on kolmikon tietokonevirtuoosi, jonka hakkerointikyky osoittautuu kirjassa vähintäänkin yhtä tärkeäksi taidoksi kuin Leon urheilullisuus ja Kaiuksen laaja yleissivistys sekä kiinnostus tietoa kohtaan.

Tarinan alussa Leo ja Kaius joutuvat henkilöauton ja pakettiauton kolarin silminnäkijöiksi, ja Leo havaitsee jotain kummalista pakettiauton lastissa. Kaivausvälineet, kartat ja ase sekä laatikot, joiden kyljessä lukee teksti IRPI, herättävät ystävysten kiinnostuksen. Pian he jo pääsevätkin salaisia kaivauksia tekevän arkeologiryhmän jäljille. Näyttäisi siltä, että joku tai jotkin tahot ovat kiinnostuneita muinaisesta susikultista, eivätkä he tunnu olevan liikkeellä laillisilla asioilla. Tosin etsiessään vastausta arkeologiselle mysteerille nuoret itsekään eivät täysin noudata lain kirjainta... Vastauksia hakiessaan ja roistoja jäljittäessään Leo, Kaius ja Silva pääsevät seikkailemaan sekä vanhoihin arkistoihin, hylättyihin maanalaisiin tunneleihin, museon suljettujen ovien taakse että salaperäisille kaivauksille Rooman keskustassa ja sen ympäristössä.

Rooman sudet kuvaa nuorten elämää melko uskottavasti ja on hyvin kiinni nykypäivässä. Koska kirja sisältää paljon historiallista faktaa, uskoisin, että olisi hyvä, jos lukijalla olisi jo pohjatietoa antiikin historiasta. Muuten kaiken sen uuden tiedon lukeminen ja omaksuminen voi käydä raskaaksi ja vaikuttaa lukukokemukseen. Siksi tämä kirja sopii mielestäni niille, jotka ovat jo lukeneet historiaa koulussa tai ovat siitä muuten kiinnostuneita. Kohderyhmää taitavat olla yläkouluikäiset nuoret, mutta toki nuoremmat ja vanhemmatkin historiallisista seikkailuista kiinnostuneet lukijat varmasti mielellään tarttuvat tähän teokseen. Omasta mielestäni kirjan tapahtumat pääsivät koukuttavasti vauhtiin vasta puolivälin jälkeen, mutta voisin ihan mielelläni lukea sarjan kaksi seuraavaakin osaa Mafian linnut (Myllylahti, 2014) ja Jumalista seuraava (Myllylahti, 11/2014).

maanantai 27. lokakuuta 2014

Pikainen piipahdus kirjamessuilla

Sunnuntaina suuntasimme koko perheen voimin kirjamessuille. Olisin kyllä mieluiten lähtenyt matkaan ihan yksinäni, mutta viisikuukautinen vauva vaatii vielä äidin läsnäoloa ruokahetkillään, joten hänet jouduin ottamaan mukaan. Mies puolestaan sai lähteä mukaan vahtimaan vauvaa, kun minä viiletin pikakelauksella messualueen läpi ja pelkäsin, milloin vauvalla menee hermot ja parkukonsertti alkaa. Arvanette varmaan, että vaikka olin ladannut kännykän messukalenteriin yhden jos toisenkin kiinnostavan luennon, haastattelun ja esityksen alkamisajan, en päässyt kuuntelemaan yhtäkään. Noh, ehkä ensi vuonna sitten. Ehdin kuitenkin vajaassa parissa tunnissa tekemään yllättävän monta kirjalöytöä, vaikka vähän jäi kaivelemaan, että en ehtinyt tonkia kirjalaareja pidempään. Kustannus-Mäkelän koju oli esimerkiksi täynnä monia erittäin houkuttelevan näköisiä kuvakirjoja, jotka nyt jäivät muiden ostettaviksi.

Tällä kertaa ostin lähinnä lastenkirjoja. Itselleni valikoin vain pari dekkaripokkaria. Töitäni ajatellen ostin kaksi kirjaa. Toinen on Kaarina Helakisan kirjoittaman ja Leena Lumpeen kuvittaman Meidän lasten juhlakirjan (Otava, 2012). Se sisältää kattavat kuvaukset kalenterivuoden kaikista juhlista ja vinkkejä juhlien järjestämiseen. Mukana on juhliin liittyviä loruja, lauluja ja reseptejäkin.

Toinen kirja on Aapeli ja evakkomatka (Minerva Kustannus, 2011), jonka on kirjoittanut Maarit Malmberg ja kuvittanut Jouni Koponen. (Tästä ja saman tekijän aikaisemmin ilmestyneestä kirjasta Aapeli ja sotaveteraani Reino minun on tarkoitus kirjoitella myöhemmin. )



Lapsille nappasin Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Veeran keittöpuuhat (Otava, 2013) ja Annika Sandelinin runomuotoon kirjoittaman värikkään kuvakirjan Retkuliina (kuv. Linda Bondestam, suom. Henriikkä Tavi, Teos & Söderström, 2010). Esikoinen on luetuttanut tuon Retkuliinan jo monen monta kertaa ja kuunnellut sitä hiiren hiljaa. Mieheni mielestä tämä ronttimaisesta löytölelukoirasta kertova kirja on jotenkin outo, mutta lapsi tuntuu tykkäävän, vaikkei kirjaa ole ääneen sanallakaan kommentoinut. Noh, minä ainakin tykkään. ;)


Omille lapsilleni ja kummitytöllemme valitsin joululahjaksi Heikki Niskan mukavanoloisen runokirjan Peikkovaara (kuv. Virpi Penna, Tammi), jonka runot kertovat peikkojen ja muiden ihmeotusten elämästä Peikkovaarassa.


Jotenkin olen nyt muuten mieltynyt näihin erilaisiin runo- ja lorukirjoihin. Tykkään lukea niitä ääneen ja lainaan (ja näköjään myös ostelen) niitä vähän huomaamattani lähes jokaisella kirjastoreissulla.

Aivan messukäyntimme viimeisillä minuuteilla kävin vielä Kustannus-Mäkelän kojulta ostamassa kolmen euron pahvikantisen taaperokirjan Ahkerat ajopelit, Viktor traktori. Tämä kirja oli meillä keväällä lainassa kirjastosta. Se oli hitti silloin ja on näköjään edelleen...


Moni muukin kirjanystävä on käynyt kirjamessuilla ja tehnyt sieltä mahtavia löytöjä. Moni oli myös minua onnekkaampi ja pääsi kuuntelemaan mainioita esiintyjiä. Käykääpä lukemassa vaikka Lumiomenan yleiskuvaus kirjamessuista. Värikäs päivä Lastenkirjablogin Viivi puolestaan on kirjoittanut useammankin kirjamessupostauksen. Itseäni kiinnosti niistä erityisesti tämä nuorten kirja-kiinnostuksenkohteita käsittelevä teksti. Käykäähän lukemassa.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Loruja lueskellen

Esittelin jokin aika sitten Pupu Tupunan loruaapisen ja kerroin siinä yhteydessä, että olin hieman pettynyt kyseiseen kirjaan - etenkin sen aakkosloruihin. Millainen sitten on hyvä loru tai lorukirja? Tai runo tai runokirja? Itse nautin taitavasti kirjoitetuista riimeistä, kielellä kikkailusta ja hauskoista sanaleikeistä. Vaikka esikoisen kanssa on mukava riimitellä, luen mielelläni myös sellaisia taiten kirjoitettuja säkeitä, jotka eivät rimmaa, mutta ovat oivaltavia, hassuja, kauniita, koskettavia tms.

Minun ja esikoisen yhteinen runokirjasuosikki on Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen runolelu (WSOY, 2002). Tämä pahvikantinen kirja on kokoelma Kunnaksen itsensä valitsemia runoja ja loruja, jotka sopivat perheen pienille ja isommillekin lapsille. Tätä kirjaa luemme uudestaan ja uudestaa, eikä ole mikään ihme, että poika on oppinut muutaman runon jo ulkoa. Oma suosikkini on Niityllä pilipilipom ja esikoinen tykkää etenkin Iloisesta autosta. Christell Rönnsin hulvaton kuvitus sopii tähän runoleluun aivan mahdottoman hyvin.


Lainasin pari viikkoa sitten kirjastosta uutushyllystä Anneli Kannon hauskanoloisen aakkoslorukirjan Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (Karisto, 2014). Kirjan aakkoslorut noudattavat limerikki-runomuotoa, johon itse en ollut aikaisemmin tutustunut. Tuolle riimirunolle on kirjan etulehden mukaan ominaista se, että ensimmäisellä rivillä pitää mainita jokin paikannimen. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe. Juuri tämä limerikki-muoto tekee Älyttömästä äyriäisestä niin hauskan. Runot eivät vielä avautuneet kaksi ja puolivuotiaallemme, mutta itse hekottelin niiden äärellä tovin jos toisenkin. Tämä lorukirja voisi toimia myös opetuksessa ekaluokkalaisilla open lukemana. Vanhemmat oppilaat voisivat puolestaan ottaa kirjan runoista mallia ja kirjoittaa omia limerikki-runojaan.

Tilasin lapsille pukinkonttiin laitettavaksi Riimikirpun runolaarin (Tinydragon TMI, 2013). Sen on kirjoittanut Johanna Kettunen-Huang (Riimikirppu) ja kuvittanut Riitta Maliniemi. Luennollisestikaan en ole vielä esitellyt sitä pojallemme, mutta itse olen kirjan selannut, ja hauskalta se vaikuttaa. Jotenkin minuun kolahti erityisesti runo Väsymystä ilmassa.

Väsymystä ilmassa

Lässyn lässyn lällällää
en mä jaksa välittää,
kun aina isot käskyttää:
Pue, piirrä, laula, syö,
älä kavereita lyö!

Mieli laahaa väsyttää,
betonilta tuntuu pää.
Kuule ope,
voiksä yhtään ymmärtää.
(Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaati, s.17)

Riimikirpun runolaarin mukana tuli saman tekijäparin pehmytkantinen minirunokirja Aivan ihanat aakkoset. Jos olin pettynyt Pupu Tupunan aakkosloruihin, niin näihin ei tarvinnut olla. Lorut ovat mielestäni hauskoja ja pienemmillekin lapsille helpommin lähestyttäviä kuin Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjassa. Harmillista on tosin, että kirjan ainoat kuvat ovat sivuilla olevat aakkoset. Esikoinen näet vilkaisi kirjaa ja totesi: "Ei paljon kuvia." Hänen kiinnostuksensa lopahti siihen. Itse luultavasti vienkin tämän töihin ekaluokkalaisille luettavaksi.



Onko täällä muita, jotka tykkäävät lukea loruja ja runoja? Mitkä ovat teidän suosikkinne?

lauantai 18. lokakuuta 2014

Hämmentävä Ruma ankanpoikanen (Satupäivän haaste 2014)

Satupäivän kunniaksi Sininen keskitie -blogin Bleue aloitti satuhaasteen, johon liittyy myös arvonta, ja johon minäkin ehdin näin viimehetkillä osallistua. Jos kiinnostuit haasteesta (tai arvonnasta) käy kurkkaamassa sen säännöt täältä! Aikaa osallistua on puoleenyöhön saakka.


Vaikka tänään oli mitä parhain syyssää, ja me nautimme siitä perheen ja ystävien kanssa ulkoillen, talkoille ja herkutellen, ehdimme myös lueskella yhdessä esikoisen kanssa jokusen sadunkin. Hän itse halusi lukea tänään illalla jo vanhan tutun Kolme karhua sekä Tammen kultaiset kirjat -teossarjaan kuuluvan kirjan Minun kotini. Nämä ovat paljon luettuja kirjoja meillä, samoin myös ne kaksi Kristiina Louhen Tomppa-kirjaa, jotka ehdimme lukea jossain ulkoilun, pukemisen, syömisen, syöttämisen ja leikkimisen välissä.

Minä halusin kuitenkin satupäivän kunniaksi lukea jonkin esikoisellemme uuden kirjan, joka olisi kuitenkin oikein perinteinen, vanha satu. Kaivelin pehmeäkantisten kirjojeni kokoelmasta minun vanhan, tavutetun "Luen itse"-satukirjani Ruma ankanpoikanen.


Hmm... Tämä saattoi olla kyllä nyt virheliike, sillä en muistanutkaan, millainen kyseinen kirja tarkalleen oikein on. Tarinan kulun toki muistin, mutta en sitä, että kirjassa sätitään, vähätellään, karjutaan, hyljeksitään ja pilkataan rumaa ankanpoikasta näin paljon. Esikoinen ihmetteli silmät pyöreinä teoksen kuvia, joista nämä negatiiviset asiat tulivat varsin selvästi esiin. Tekstiäkin päädyin sensuroimaan sitä lukiessani. Jotenkin luulen, että tänä päivänä tästäkin sadusta olisi tehty jollain tavalla pehmeämpi versio. Mietinkin, että mitäköhän tuollainen vajaa kolmevuotias tästä kirjasta jää miettimään, kun ei tuollainen kiusaaminen ja erilaisuuden kokemus ole onneksi vielä hänelle tuttuja asoita...

Aika hurjaa - ainakin kaksi ja puolivuotiaan mielestä.
Sadut toki ovat vain satuja, mutta kyllä tästä varmasti saa paljon keskustelua aikaiseksi lapsen kuin lapsen kanssa. Mekin pohdimme yhdessä, miksi ankka oli ruma ja miksi se pelkäsi ihmisiä ja miksi sille oltiin vihaisia. Tätä voisin lukea vaikka oppialidenkin kanssa jollain ET:n tai uskonnon tunnilla...

perjantai 17. lokakuuta 2014

Herää koulu!

Nyt olen kuulkaa lukenut tässä miehen syysloman aikana aikana sellaisen teoksen, että oksat pois ja osa latvaakin vielä. Luokanopettaja Maarit Korhosen pamfletti Herää koulu! (Into Kustannus Oy, 2014) on todella ajatuksia herättävä puheenvuoro nykykoulun tilasta ja tehtävästä nyt ja tulevaisuudessa. Harvoin olen lukenut mitään kirjaa ja nyökkäillyt niin moneen otteeseen "olen ihan samaa mieltä", lukenut miehelle katkelmia ääneen ja alleviivannut (tätä en hei harrasta ikinä!) kirjasta kohtia, jotka kolahtavat.

Luettuani Korhosen pamfletin aloin heti hänen ajatustensa pohjalta suunnitella seuraavaa lukuvuotta jona palaan äitiyslomalta töihin. Heivaisinko minäkin pulpetit, ryhtyisinkö yhdessä vanhempien kanssa kartoittamaan oppilaiden tapaa oppia ja jakaisin heille sen perusteella mahdollisuuksia valita, miten he kunkin asian opiskelevat? Koittaisinko lisätä tunneille yrittäjyyskasvatusta esimerkiksi yhteisten varainkeruuprojektien tai verkossa skypen avulla tapahtuvien ammattiesittelyjen kautta?

Korhosen ajatukset ovat ajatuksia herättäviä ja jopa radikaaleja. Hän esimerkiksi esittää ajatuksen, että koska tieto on netissä koko ajan oppilaiden ulottuvilla, mobiilioppiminen on uusi tapa oppia, ja perinteiset kirjat vaan rajaavat oppimista. Uh, mikä väite, mutta luultavasti niin totta! Kirja sisältää monia muitakin edellä olevan kaltaisia hurjia väittämiä, mutta jotka lähemmin tarkasteltuina osuvat monesti nykykoulun ongelmien ytimeen.

Kärjistetysti sanottuna kirjojen ja pulpettien lisäksi Korhonen heivaisi pois nykykoulusta puolet opetussuunnitelman oppisisällöistä ja toisi kouluihin tilalle valinnaisaineita, jotka perustuisivat oppilaiden lahjakkuuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin. Hän haluaa kasvattaa lapsista aikuisia, jotka ovat tietoisia omista vahvuuksistaan, ovat saaneet kehittyä niissä, opiskella itseään kiinnostavia asioita ja omaavat siksi vahvan itsetunnon. Näitä lapsia ei olisi lannistettu ajatuksella, että he ovat huonoja matematiikassa tai sillä, että he eivät ole koskaan oppineet muistamaan englannin sanastoa tai äidinkielen sijamuotoja. Korhonen esittää kysymyksen, miksi kaikkien pitäisi opiskella samoja, jo vuosikymmeniä sitten lukkoonlytötyjä oppisisältöjä, kun tiedon löytää niin helposti netistä. Korhonen haluaa siis keikauttaa koko nykyisen, omien sanojensa mukaan preussilaisen koulujärjestelmän jengoiltaa ja luoda tilalle aivan uudenlaisen koulun.

"Koulutuksen pitäisi kehittää jokaisen kykyjä ja herkkyyksiä, ei pakottaa kaikkia samaan muottiin. Koulun pitäisi valmistaa oppilaita tulevaisuutta varten. On pyrittävä myös henkilökohtaisiin suunnitelmiin, lukujärjestyksiin." (Korhonen: Herää koulu, s.83)

Tämä on ehdottomasti kirja, joka kaikkien opettajien, rehtoreiden ja päättäjien kannattaisi lukea. Oikeastaan kaikkien, joiden elämä jollain tavalla sivuaa koulumaailmaa, kannattaisi lukea tämä kirja. Ehdottomasti.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Kun perheeseen tulee uusi vauva

Kaikille lienee aika selvää, että uuden vauvan tulo perheeseen voi olla esikoiselle aika kova paikka. Jos esikoinen on ollut vanhempiensa huomion ehdoton ja ainoa kohde, on ymmärrettävää, että uuden sisaruksen saapuminen saattaa aiheuttaa mustasukkaisuutta ja kiukuttelua. Jos se ei herätä juuri ei näitä tunteita, niin ihmetystä, hämmennystä ja kysymyksiä nyt varmasti ainakin.

Kuopus syntyi perheeseemme kesän kynnyksellä, kun esikoinen oli kahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen. Koitin hienovaraisesti valmistella häntä vauvan tuloon lukemalla hänelle kirjoja, joissa perheeseen tulee vauva. Eihän mikään kirja kuitenkaan pysty valmistelemaan esikoislasta (ja muuta perhettä) siihen, mikä on edessä, joten edelläkuvailemistani tunteista johtuvia (mielen)ilmaisuja on ainakin meillä ollut nähtävissä paljonkin. Olen kuitenkin sitkeästi tuputtanut esikoiselle kirjoja, joissa olisi perheitä samankaltaisessa elämtilanteessa, kuin me olemme. Ja kyllä lapsemme on ihmeen monta kertaa valinnutkin juuri näitä kirjoja luettavaksi, kun olen tiedustellut, mitä nyt luettaisiin. Jokin niissä kirjoissa selvästi häneen siis vetoaa.. Ja onpahan hän ihan itse osannut löytää ja kielellistääkin niistä muutaman yhtymäkohdan omaan elämäänsä.

Kristiina Louhi: Aino ja Pakkasen Poika (Tammi, 1985)
Meillä on vauva (Tammi 1984, alkuteos 1975)

Esther Wilkin: Vauva kulta (Tammi)
Patsy Scarry: Pikkuveli ja minä (Tammi)
Molemmat on kuvittanut Eloise Wilkin

Eeva Huikko ja Ritva Tuomisto: Vauva tulee valtakuntaan (Psykologien kustannus Oy, 2006)
Harry Horse: Pikkukani ja uudet vauvat (Mäkelä, 2012)

Meidän perheen ehdoton suosikki näistä ylläolevista kirjoista on tuo Kristiina Louhen ihana Aino ja Pakkasen Poika. Olen jo kirjoittanut, miten se kiinnosti esikoistamme kovin, jopa niin paljon, että hän halusi sitä lukea ihan itse, omin sanoin. Tätä kirjaa luin vauvan jo synnyttyä.

Ennen vauva syntymää luin esikoiselle kirjoja Meillä on vauva ja Pikkukani ja uudet vauvat. Meillä on vauva -kirja on ostettu minulle joskus silloin kauan, kauan sitten, kun minä sain pikkusiskon. En muista itse tykänneeni kirjasta mitenkään erikoisesti, mutta jotenkin tämä vetosi omaan poikaani kovasti. Ehkä siksi, että yhtymäkohtia omaan elämäämme (tai poikamme elämään) oli useita. Kirjassa pieni poika saa tietää, että heille on tulossa vauva, joka kasvaa äidin isossa mahassa (lukiessani tätä olin vielä ison mahani kanssa samanlainen, kun kirjan pojan äiti). Kirjassa poika siirtyi nukkumaan isojen poikien sänkyyn - ihan kuten esikoisemmekin teki ennen vauvan syntymää... Ja kirjan poika odotti myös vauvan syntymää oikein innoissaan. Nyt oman vauvamme jo synnyttyä esikoinen ei ole enää kovin usein hakenut tätä kirjaa luettavaksi....

Pikkukani ja uudet vauvat -kirja ei kiinnostanut esikoistamme juuri nimeksikään. Se onkin tarkoitettu hieman vanhemmille lapsille kuin lukuhetkellä piirun yli kaksivuotias poikamme. Nyt lainasimme ja luimme kirjan uudellee, ja tällä kertaa hän jaksoi kuunnella sen loppuun asti, mutta ei kyllä pyytänyt sitä uudelleen luettavaksi.

Vauva kulta ja Pikkuveli ja minä ovat sellaisia kirjoja, joita minä en välittäisi useaan otteeseen lukea. Niiden arvomaailma on kovin vanhahtava, ja pikkutytöt ovat niissä äidin pieniä apureita - oikeita pikkuäitejä. Nämä kirjat valitsin luettavaksi oikeastaan vaan siksi, että niissä isosisko hoivaa oikein kiltisti omaa vauvaansa (nukkea) ja toisessa pikkuveljeään. Ajattelin, että jospa nämä vetoaisivat johonkin oman lapsemme hoivaviettiin... ;) *kröhöm*

Tuo Vauva tulee valtakuntaan on ainoa kirja ylläolevista, joka on ihan tosissaan kirjoitettu tarkoituksena helpottaa uuden vauvan syntymän tuomaa hämmennystä ja muita aiheesta esiin nousevia tunteita. Kirja on tarkoitettu vanhempien ja lasten välisen keskustelun tueksi. Kirjan tekemistä varten on kuultu joukkoa asiantuntijoita, kuten esimerkiksi lastenpsykiatri Jari Sinkkosta. Meillä tämä kirja jäi kuitenkin lähes kokonaan lukematta, sillä se oli vielä liian vaikea teos kaksivuotiaalle. Hieman vanhemman lapsen kanssa tämä kirja kyllä varmasti toimii!

Tällaisia kirjoja minä olen löytänyt. Niissä käsitellään vauvan tuloa ja isosisaruksen roolia. Noissa Tammen kultaisissa kirjoissa ko. teema tuntuu olevan varsin paljon käsitelty aihe. Sen verran monta kirjaa kyseisestä sarjasta käsitteli uuden sisaruksen syntymää tai isoveljen/isosiskon roolia. Varmasti kirjastosta löytyisi paljon tuoreempiakin aihetta käsitteleviä teoksia, kun oikein sitkeästi etsisi. Minä en parilla penkomiskerrallani onnistunut löytämään kuin nämä. Vinkatkaa toki, jos tiedätte jonkin hyvän kirjan, joka käsittelee tätä aihetta!

Edit. 11.5.2015 Katso uusimmat aihetta käsittelevät kirjavinkit täältä ja täältä.
Edit. 17.6.2015 Katso Tomppa ja Piimänakki täältä.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Aino neljän tuulen tyttö

Olen itse ollut esiteininä heppatyttö henkeen ja vereen. Rakastin hevoskirjoja ja lainasin kotikyläni kirjastosta kaikki mahdolliset heppakirjat useaan otteeseen. Väitän siis, että tunnen - tai ainakin tunsin - kyseisen genren varsin hyvin. Nyt päätin tutustua itselleni uuteen tuttavuuteen eli Anu Ojalan kirjoittamaan  hevoskirjasarjaan.

Sarjan ensimmäisessä osassa Aino neljän tuulen tyttö (Otava, 2008) lukija saa tutustua mustatukkaiseen, eläinten kanssa keskustelevaan Aino-tyttöön, joka on asunut koko ikänsä mumman ja papan luona Lapissa, jossa myös asuu hänen rakas Nunnak-hevosensa. Aino joutuu kuitenkin suureksi surukseen muuttamaan vanhempiensa luokse suureen kaupunkiin. Lappiin jäävät rakkaat isovanhemmat, Nunnak-hevonen, ystävät ja Ainolle niin rakas Saana-tunturi.


Aino on tottunut keskustelemaan eläinten kanssa, ratsastamaan, samoilemaan metsissä, kulkemaan Saana-tunturin rinteitä ja makaamaan sen kainalossa kuunnellen sen sydämen lyöntejä. Betonikaupunki on Ainolle vankila ja kaipuu metsään vie hänet läheiseen luonnonpuistoon, josta Aino löytää onnekseen myös hevostallit ja ihanan Usva-hevosen. Ainon seurana ja lohtuna on myös tunturihaukka, joka johdattaa Ainon kulkua useaan otteeseen. Tyttö onnistuu löytämään ystäviä, mutta kohtaa myös vihamielisyyttä ja epäilyjä. Kultatukkainen poika saa Ainon mahan nipistelemään ja sydämen pamppailemaan, vaikka sukset näillä kahdella on ristissä jo alusta asti.

Sarjan ensimmäinen osa on mielestäni hyvin tyypillinen tytille suunnattu hevoskirja. Se pitää sisällään juuri niitä teemoja, joista hevoskirjat usein koostuvat ja joista hevostytöt haluavat lukea: ystävyydestä, eläimistä, pojista, ihastumisista ja vaikeuksien voittamisesta. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen lukemani kirja, jossa päähenkilö kokee olevansa erilainen, eikä sopeudu uuteen ympäristöönsä, mutta onnistuu silti ihastumaan suosittuun poikaan, joka lopuksi tykästyykin tyttöön... Erilaisuutta tähän kirjaan on haettu Lapin eksotiikasta ja mielenkiintoisesta kuvituksesta.

Maaria Laurinen on tehnyt kirjaan manga-henkisen kuvituksen, jollaiseen minä en ole ennen törmännyt tämän genren kirjoissa. Kuvitus saa kirjan tuntumaan jotenkin sarjakuvamaiselta, ja minua olisi miellyttänyt toisenlainen kuvitus ehkä enemmän. Uskon kuitenkin, että kirjan kohderyhmää tämä kuvitus kyllä miellyttää. Heille manga-tyyli on varmasti tutumpaa kuin minulle. (Voih, olenko kalkkis!?) Jos Repun salaisuutta lukiessani harmittelin, että nuoret lukijat eivät ehkä pidä tietokuvitusta kiinnostavana, veikkaisin, että tässä tapauksessa kirjan kansikuva päinvastoin saa monet tarttumaan näihin Aino-kirjoihin.


Tämä ensimmäinen Aino-kirja oli mukava, aika ennelta-arvattava mutta kuitenkin jotenkin kummallisen kiehtova hevoskirjasarjan edustaja. Voisinpa jopa lukea sarjan muutkin osat ja varmasti voin suositella tätä oppilailleni!

torstai 2. lokakuuta 2014

Repun salaisuus tarjoilee lukijaystävällisen läpileikkauksen suomalaiseen kouluhistoriaan

Paula Moilasen uusin historiallinen romaanikirja Repun salaisuus (Lasten Keskus, 2014) on paitsi leppoisasti etenevä kertomus lasten elämästä eri aikakausina myös erittäin informatiivinen tietopaketti lähihistoriastamme - etenkin Suomen kouluhistoriasta aina nykypäivään saakka. Moilanen kertoo tarinan useamman sukupolven kautta.


Kertomus alkaa vuodesta 1922, jolloin Paavo-poika viettää leppoisaa kesää isovanhempiensa kanssa Ohtakarin kalastajasaaressa Kokkolan Lohtajalla. Paavo tutustuu kalastajan ja luotsin ammatteihin sekä pohtii omaa tulevaisuuttaan; Mihin ammattiin sitä ryhtyisi? Kaikkein eniten Paavoa kuitenkin mietityttää syksyn tulo ja sen myötä alkava kiertokoulu. Kuten varmaan kaikki tulevat koululaiset vielä tänäkin päivänä, myös Paavo jännittää, millaista koulussa on ja mitä siellä tapahtuu. Jännitystä helpottaa kuitenkin kummasti kaunis vihreä puupenaali, jonka Paavo nikkaroi yhdessä tuoransa kanssa.

Kirjan seuraava osa käsittelee sodan jälkeistä aikaa, eli koulun lukuvuotta 1946-1947. Suomessa eletään jälleenrakennuksen ja sodasta toipumisen aikaa. Paavo on kuollut rintamalla ja hänen vaimonsa on  aloittelemassa uutta elämää Lapin sodan runtelemassa Sodankylän Siurunmaassa. Paavon tytär Maija asuu Mummolassa Lohtajalla ja on oman koulutiensä alussa. Näppärä Maija aloittaa kansakoulun vuotta aikaisemmin kuin muut lapset, mutta viihtyy silti hyvin koulussa, jonka alkuluokkia opettaa vielä nuori ja kokematon, mutta ystävällinen opettajatar. Maijan mukana koulutiella kuolkee jo hieman kolhiintunut ja kulunut vihreä, puinen penaali. Se on Maijan ainoa konkreettinen muisto isästään.

Kirjan viimeinen osa kertoo vuodesta 2014, jolloin Maijan tyttärenpojan Iikan koulussa vietetään historiallista jaksoa. Maija-mummi pääsee osallistumaan lapsenlapsensa koulunkäyntiin ja herättää elävällä esiintymisellään kouluhistorian henkiin viitosluokkalaisten oppilaiden iloksi. Vaikka Iikka aluksi nolosteleekin isovanhempiensa osallistumista kouluviikkoon, on hänkin loppujen lopuksi tyytyväinen mumminsa esitykseen. Tärkeä rooli on myös vanhalla, puisella, vihreällä penaalilla, jonka mummi antaa Iikalle esiteltävksi koulussa....

"Repun salaisuus" -kirjan takakansi on hieman harhaanjohtava. Sen mukaan "Repun salaisuus paljastuu pikkuhiljaa...". Konkreettinen repun salaisuus eli vihreä penaali ei nimitääin paljastu lukijalle mitenkään pikkuhiljaa, vaan ihan "kertarysäyksellä". Ehkäpä tällä salaisuudella viitataankin siihen vertauskuvalliseen salaisuuteen, jonka lapsen koulureppu ja sen sisältämä penaali kätkevät. Penaalin avulla suvun vaiheet avautuvat kirjan päähenkilöille ja kouluhistoriamme vaiheet meille lukijoille.

Paula Moilanen kirjoittaa taitavaa historiallista proosaa, ja Ulla Eton kuvat ovat myös erittäin tarkkoja ja tuovat paljon lisäinformaatiota. Jäin kuitenkin miettimään, ovatko kuvat lapsilukijoista tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta ne houkuttelisivat erilaisia lukijoita tarttumaan tähän teokseen. Itse en ehkä lapsena olisi kiinnostunut tästä kirjasta sen kansikuvan perusteella, vaikka innokas lukija olinkin. Sääli, että kuvien hienouden hoksaa ehkä näin aikuisena paremmin.

Moilasen käyttämä kieli vilisee monia sellaisia termejä ja sanoja, joita nykypäivän lapset (ja aikuiset) eivät välttämättä enää tunne. Siksi kunkin luvun lopussa on avainsanat selitetty, mikä on ihan hyvä juttu. Tosin, lukija joutuu nyt hyppimään muutaman sivun verran, kun vaikea sana tulee kohdalle. Lapsilukijoita ajatellen tämä on hieman hankalaa. Avainsanat olisi ehkä kannattanut laittaa aina sen sivun, jossa sana esiintyy, alaviitteisiin.


Repun salaisuus on mielestäni todella hyvä kirja luettavaksi yhdessä luokassa oppilaiden kanssa. Se sopisi sekä historian että äidinkielen tunneilla luettavaksi - aivan ehdottomasti! Moilanen on itsekin todennut:

"Entä jos koulun, kodin tai mummolan lukutuokioissa luettaisiinkin yhdessä historiallista tietoromaania? Herättäisikö se lukijan ja kuuntelijan pohtimaan yhdessä, millaista lasten elämä on ollut ennen? Minä uskon vakaasti niin, ja siksi kirjani ovat syntyneet. Historian ovi aukeaa lapselle, kun vanhemmat ja isovanhemmat kertovat heille omasta lapsuudestaan. Omana kouluaikanani historian oppikirjat pursuivat alusta asti sotia, vuosilukuja ja valtaa pitäven nimiä vuosisatojen takaa. Monelle se oli liikaa ja kiinnostus menneeseen sammui. Minä uskon historiallisiin tarinoihin ja seikkailuun. Niiden kautta herää sitten uteliaisuus oman kotiseudun ja Suomen historiaan. "(http://www.kolumbus.fi/paula.moilanen/Paula_Moilanen_Kotisivut/index.html)"  

Olen täysin samaa mieltä Moilasen kanssa ja siksi jaksan innostua näistä mikrohistoriaa käsittelevistä teoksista. Toivottavasti monet opettajat löytävät tämän teoksen ja tuovat sen luokkahuoneisiin. Minulla tämä kirja herätti myös konkreettisia opetusideoita teemapäivän tai kokonaisen teemaviikonkin muodossa... Niistä taidankin kirjoittaa hieman myöhemmin ihan erikseen!