keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kirja nuoresta Sibeliuksesta: Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius

Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi, 2015*) on kirjailija Tapani Baggen ja kuvittaja Salla Savolaisen yhteistyönä syntynyt lasten tietokirja kansallissäveltäjästämme Jean Sibeliuksesta. Kirja julkaistaan Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi, ja se on osa Tammen kaupunkikirjasarjaa**. Hämeenlinnan Jannen kertojana on Janne itse, ja kuten kaikki kunnon elämäkerrat, alkaa tämäkin muistelulla sankarin syntymästä. Kirja ei kuitenkaan kerro Jannen vaiheista tämän kuolemaan saakka, vaan keskittyy Jannen lapsuuteen ja nuoruuteen eli hänen ensimmäisiin 20 ikävuoteensa. Tämä on mielestäni kiinnostava ja hyvä valinta. Se tuon Sibeliuksen lähelle lapsilukijoita ja tekee hänestä heille kiinnostavan hahmon - vähän kuin kaverin.



Johan Kristian Julius Sibelius eli lapsuutensa ja nuoruutensa Hämeenlinnassa, ja kirjassa kuljetaankin historiallisen Hämeenlinnan kaduilla, kalastellaan Vanajaveden rannalla ja samoillaan muun muassa Hattelmalan harjulla. Janne kertoilee lukijalle laveasti lapsuudestaan ja suhteestaan musiikkiin. Baggen Jannella on huimat jutut ja tapana lasketella hieman lööperiä, ja lukijalle jääkin kuva, että Janne on aikanaan ollut aikamoinen velikulta ja nokkela satusetä. Bagge on kirjoittanut tarinan pilke silmäkulmassaan, ja osa jutuista aukeaa parhaiten niille (aikuis)lukijoille, joilla on jo jonkinlainen käsitys Jean Sibeliuksen elämästä ja henkilöstä:

    "Mummo epäili, että joskus vielä hukkaisin pään harteiltani. Niin ei käynyt, mutta kerran
     tuulenpyörre sieppasi minut ja palautti vasta viikon päästä hotelli Kämpin kabinettiin, Silloin olin
     kuitenkin jo aikuinen." (Tapani Bagge: Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius, s.21)

Jean Sibeliuksella oli absoluuttinen sävelkorva, ja muusiikki veti häntä vahvasti puoleensa. Janne oppi hyvin nuorena soittamaan pianoa, ja myöhemmin hän valitsi soittimekseen viulun. Musiikki ja musisoiminen kulkevat luonnollisesti mukana Jannen muisteluissa koko kirjan ajan. Bagge on mahduttanut tekstiin myös monia sivuhenkilöitä Jannen perheestä ystäviin ja muihin sukulaisiin. He ovat kuitekin toisarvoisia tarinan kannalta, sillä kirja keskittyy täysin Sibeliuksen elämään ja tämän vaiheisiin. Ja toki kirjan lopussa myös selviää, kuinka Jannesta tuli Jean, Jean Sibelius.

Tapani Bagge ja Salla Savolainen:
Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi, 2015)

Tapani Bagge ja Salla Savolainen:
Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi, 2015)

Kirja on kattava tietopaketti sekä Jean Sibeliuksen nuoruusvuosista että Hämeenlinnan seudun historiasta. Jannella oli nuoruudessaan huima mielikuvitus, ja tarinassa tämä satuileekin ihastuttavasti hieman omiaan. Lukija saa kuitenkin tarkempaa ja totuudenmukaista tietoa aukeamalle sijoitetuista tietolaatikoista, joissa kerrotaan faktoja kertomuksessa esinntyvistä henkilöistä, paikoista, soittimista ynnä muusta.

Hämeenlinnan Janne on kuvakirjan muotoon kirjoitettu tietokirja, ja siinä on melko paljon sivuja ja erittäin paljon asiaa. Ihan pienimmät lapset eivät ehkä jaksa kuunnella tarinaa kokonaisuudessaan, mutta Savolaisen ilmeikästä kuvitusta seuraamalla hekin voivat nauttia kirjasta ja Jannen tarinasta. Sallan kuvitus ja Baggen kirjoittamat puhekuplat keventävät kirjan paikoin hieman raskastakin asiapitoisuutta. Opetukseen tämän kirjan saa kytkettyä takuuvarmasti, ja lukijoiden iän mukaan voi valita, mitä osioita heille kirjasta lukee.

Tapani Bagge ja Salla Savolainen:
Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (Tammi, 2015)

Tähän loppuun vinkkaan vielä, että Hämeenlinnassa järjestetään 30.7. - 2.8. lasten taidefestivaali Hippalot, ja perjantaina klo 11.00 on ohjelmassa Hämeenlinnan Janne, Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius -kirjan julkistamistilaisuus. Julkkaritilaisuuteen on vapaa pääsy, ja paikalla ovat sekä Tapani Bagge että Salla Savolainen. Nuo Hippalot vaikuttavat toki muutenkin vierailemisen arvoisalta tapahtumalta!

*Arvostelukappale, pyydetty kustantajalta
**Sarjan ensimmäinen osa on Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunkini (Tammi, 2012), joka julkaistiin vuoden 2012 designpääkaupungin kunniaksi

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Kirja tytöille: Tyttö sinä olet...

Jenni Pääskysaari on kirjoittanut kirjan Tyttö sinä olet... (Otava, 2015) voimakirjaksi kaikille tytöille. Kirja koostuu useista luvuista, joiden otsikot täydentävät lauseen "Tyttö sinä olet...". Pääskysaaren oman tekstin lisäksi kirjassa on tunnettujen naisten kertomuksia ja haastatteluja. Kirjan kuvituksen, eli söpöt pallopäiset tyttöhahmot, on piirtänyt Nana Sjöblom.



Meni aika pitkään ennen, kun sain tartuttua tähän kevään ehkä hypetetyimpään lasten/nuortenkirjaan. Minulla oli aikamoisia ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan ja ajattelin, että ei se kuitenkaan ole niin hyvä, kuin kohistaan. Mietin, että ehkä kirjaa on onnistuttu vain markkinoimaan hyvin, ja se on saanut huomiota, koska sen on kirjoittanut kaunis ja sanavalmis julkkis. Päätin kuitenkin, että kohtuuden nimissä minun on luettava tämä kirja ennen, kun voin sanoa siitä mielipiteeni.

Koitin lukiessani pitää mielessäni, että kirja on tarkoitettu noin 10 - 17-vuotiaille tytöille, eli minä en enää taida olla sen kohderyhmää... Mietin myös, mitä murrosikäinen minä oli ajatellut kirjasta, olisinko innostunut siitä, olisinko imenyt Pääskysaaren sanat itseeni ja olisinko kenties kantanut tätä mukanani voimakirjana kuten Pääskysaari kirjoittamassaan esipuheessa tyttöjen toivoo tekevän. Voin rehellisesti sanoa, että olisin varmasti innostunut osasta kirjan tekstiä, osalle olisin luultavasti (silloinkin) hieman tuhahdellut. Minä olisin esimerkiksi teininä kurtistellut kulmiani kauniille kirjailijalle, joka kirjoittaa, että tyttöjen pitää unohtaa itsensä ulkopuolelta tulevat odotukset ja että heidän tulisi pitää itseään kauniina ja itsevarmana. En usko, että yksi pieni kirja olisi onnistunut karkoittamaan teiniaikaista epävarmuuttani... Tuollaista tekstiä olivat silloin nuortenlehdet pullollaan.

Huolimatta näistä muutamasta kohdasta, joiden aikana mietin, uppoaako tämä teksti todella nuoriin, pidin lukemastani. On oikeasti hienoa, että tytöille kirjoitetaan kirja, jonka tarkoitus on osoittaa heille, kuinka ainutlaatuisia, hyviä ja sopivia jokainen on omana itsenään. Jokaisella tytöllä (ja tietysti myös pojalla) on oikeus olla oma itsensä, oikeus olla koskematon ja vapaa. Erityisen tärkeinä pidin lukuja, joissa korostettiin, miten tärkeää on olla empaattinen, kiltti, oikeudenmukainen ja tasavertainen. Pääskysaari myös rohkaisee tyttöjä olemaan luovia, tekijöitä ja unelmoijia. On oikein tavoitella unelmia, mutta niiden eteen pitää tehdä myös töitä eikä muita ihmisiä saa loukata niitä tavoitellessaan. Mahtavaa, että nuorille kerrotaan, että he voivat saavuttaa vaikka mitä, mutta onnistumisen eteen pitää tehdä töitä ja kokeiluja, jotka joskus voivat myös mennä mönkään.

Pääskysaari osaa kirjoittaa sanottavansa selkeästi, napakasti ja vakuuttavasti. Hän perustelee sanottavansa ja antaa selkeitä esimerkkejä. Myös kirjan haastattelut ja kertomukset on valittu hyvin ja ne tukevat Pääskysaaren kirjoituksia. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole vuoden ykkösnuortenkirja, mutta tarpeellinen ja hieno kirja kuitenkin. Jos minulla olisi tyttäriä, ostaisin heille tämän pienen kirjan, jossa on sisällä suuria asioita.

Kirjan ovat lukeneet ja esitelleet muun muassa Omppu, Krista ja Kirsi.

Meidän rauhoittumiskirjasemme

Saimme kesän alussa postissa paketin, josta paljastui suomalaisen satu- ja kuvataiteilijan, vaatesuunnittelijan ja Tinttu.comin perustajan Petronella Grahnin kirjoittama ja kuvittama pehmeäkantinen satuvihkonen Keijun Taikapölyä (Taikapöly Oy, 2015) sekä siihen liittyvä värityskirja. Posti tuli sopivasti ennen päiväunia, joten luimme kirjan ennen nukkumaanmenoa. Siihen tarkotukseen Keijun Taikapölyä (ensimmäinen osa Pomenian Unien Satumaan tarinoista) onkin omiaan.






Grahn on luonut ison joukon hahmoja, jotka esitellään kirjan alussa. Tarinan päähenkilö on keiju Kultakutri Kultainen, joka kerää kukista Taikapölyä pieneen pussiinsa ja toimittaa sen sitten NukkuMatti Unoselle. Keijut ovat aina tehneet niin, vaikka eivät tiedäkään, mihin NukkuMatti Unonen taikapölyä käyttää. Kultakutri Kultaiselle sattuu kuitenkin vahinko, kun hänen pussiinsa tulee reikä. Taikapöly pääsee karkaamaan pussista ja lentelemään ympäriinsä! Silloin Kultarkutri Kultaiselle kuitenkin selviää, mihin Taikapölyä käytetään ja mitä se saa aikaan. Se saa aikaan onnellisia, hupsuja ja kauniita asioita. Hippusellinen taikapölyä auttaa, kun pelottaa, kiukuttaa tai harmittaa. Sen avulla oppii uusia temppuja ja saa kauniiti unia! Tarinan juoni on yksinkertainen, mutta sen tarkoitus lieneekin palvella aikuisen ja lapsen yhteistä jutustelu- ja rauhoittumishetkeä.






Grahn on selvästi halunnut kirjoittaa ja kuvittaa satukirjan, jonka lukeminen tuo sekä aikuiselle että lapselle rauhallisen, hyvän mielen. Tarinan lopussa on satuun liittyviä kysymyksiä, joita aikuinen ja lapsi voivat lukemisen jälkeen pohtia yhdessä. Meillä nämä kysymykset ovat "supsuttelukysymyksiä", eli luemme ne aina kuiskaten, mikä luo mukavan tunnelman ennen nukkumaanmenoa. Lopuksi lukijoita kehotetaan vielä ripottelemaan keijupölyä toistensa päälle, mikä sitten takaa kauniit unet. Tämä hieman ylisöpö hupsuttelu toimii meillä kuin häkä!
Esikoinen etsi kaupunkikuvasta "oman huoneensa ikkunaa" kauan ja hartaasti.

Värityskirja on luonnoskirjamainen, ja siitä näkee, että Grahn on piirtänyt kuvat käsin mustalla tussilla.

Kirja olisi kaiketi kaivannut vielä viimeistä pientä oikolukua, mutta jokusesta tekstin pikkuvirheestä huolimatta kirja onnistuu ainakin meillä rauhoittamaan nukkumaanmenoon nihkeäsi suhtautuvan kolmevuotiaan. 

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Ratkiriemukas Reuhurinne

Minä en ole aiemmin lukenut yhtään Tuula Kallioniemen kirjoittamaa Reuhurinne-kirjaa, mutta luettuani niitä nyt kolme peräjälkeen, en voi kuin miettiä, että olisi kyllä pitänyt! Reuhurinteeläiset ovat nimittäin mahtavaa porukkaa, joiden toilailuista ja tempuista luen oikein mielelläni. Reuhurinteen alakoulussa (ent. Reuhurinteen ala-aste) on vain yksi luokka, jossa opiskelee oppilaita ekaluokkalaisista kuudesluokkalaisiin. Heidän opettajansa on ihmeellisen (ja jopa kadehdittavan) pitkäpinnainen Aapeli Käki, joka on mennyt naimisiin koulun terveydenhoitajan, rouva Lintunen-Käen kanssa. Pariskunnalla on myös yksi oma lapsi eli viisivuotias Eemeli.

Tuula Kallioniemi ja Jii Roikonen: Reuhurinteen tyypit kirjassa
Ensiluokkaiset jälkien etsijät (Otava, 2014)

Kallioniemi kirjoitti ensin Reuhurinteen ala-asteesta kertovan kirjasarjan, joka jäi tauolla vuonna 2001. Vuonna 2011 hän julkaisi sarjalle jatkoa Reuhurinteen alakoulusta kertovalla kirjallaan Kaahailua ja kepposia (Otava, 2011). Kirja alkaa syksyn ensimmäisestä koulupäivästä, ja tarinan alussa Kallioniemi käyttää hyvän tovin esittelemällä Reuhurinteen ainoan luokan kaikki oppilaat. On oiva valinta kirjoittaa koululaiskirjoja tällaisesta 1.-6.-luokkalaisten yhdysluokasta, sillä sillä tavalla kirjaan tulee samastumiskohteita eri-ikäisille lukijoille, ja kirjan tapahtumia voidaan kuvata eri-ikäisten oppilaiden näkökulmasta. Naureskelin monelle hahmolle, joiden esikuvia löytyy tuolta oikeasta koulumaailmasta kyllä useampia... Kaahailua ja kepposia sopii ääneenluettuna myös ekaluokkalaisille, mutta varsinaisesti sen kohderyhmää taitavat olla alakoululaiset tokaluokkalaisista neljäsluokkalaisiin. Kirjassa on aika paljon tekstiä, mutta myös mukavasti Jii Roikosen piirtämiä kuvia tukemassa sitä.



Sarjan neljännessä osassa Hässäkkää ja hätähousuja (Otava, 2014) Reuhurinteen koulua käy edelleen sama, enismmäisestä osasta tuttu porukka. Koulumaailmasta tutut pajapäivät, sijaisopepäivät ja yökoulut ovat osa Reuhurinteen alakoulun kouluvuotta, eikä niiden aikana tietenkään voi välttyä erilaisilta kommelluksilta. Tässä kirjassa on mukana myös vähän romantiikkaa, kun kuudesluokkalaiset Fisu ja Pulla lähentyvät toisiaan yökoulussa.. Kirjaan on yhdistetty pieniä luetu nymmärtämiseen liittyviä tehtäviä, sillä tarinaan on kirjoitettu vieraampia sanoja, joiden merkitystä lukija saa pohtia monivalintakysymysten avulla. Tämä on mielestäni ihan hauska tapa laajentaa lasten sanavarastoa, mutta vastaukset olisivat voineet olla sivun alalaidassa eikä vastan kirjan lopussa. Koska tässä kirjassa on mukana jo vähän murrosikään liittyviä tykkäämis- ja pussaamisjuttuja, arvelisin että verrattuna sarjan ensimmäiseen osaan, tämän kirjan kohderyhmää on laajennettu aina sinne 5.-6.-luokkalaisiin asti.


Tuula Kallioniemi ja Jii Roikonen: Monivalintakysymyksiä kirjassa
Hässäkkää ja hätähousuja (Otava, 2014)

Kolmas lukemani Reuhurinne-kirja Ensiluokkaiset jälkien etsijät (Otava, 2014) on toistaiseksi ainut sarjasta ilmestynyt helppolukuinen kirja, ja se sopiikin hyvin ekaluokkalaisillekin lukijoille - siis sellaisia, jotka jo lukevat sujuvasti itse. Fontti on suurehkoa, tekstiä on vähemmän kuin sarjan muissa osissa ja pisimmät sanat on tavutetu. Tarina etenee kuitenkin melko nopeasti ja vaatii siksi lukijaltaa hyvää luetun ymmärtämistä. Musti-kissa ja koira Pöntinen kyselevät tarinan lomassa lukijalta erilaisia tekstiin liittyviä kysymyksiä, joiden avulla lukija voi testata ymmärrystään ja päättelykykyään.


Tuula Kallioniemi ja Jii Roikonen: Kysymyksiä kirjassa
Ensiluokkaiset jälkien etsijät (Otava, 2014)

Tämän kirjan päähenkilöt ovat ekaluokkalaiset Pikkis ja Tötterö, joille opettaja on antanut läksyn tutkia jälkiä luonnossa. Talvisesta metsästä löytyykin monenlaisia jälkiä ja eläväisiä. Molemmilla ekaluokkalaisella tuntuu olevan huima mielikuvitus, ja he törmäävätkin metsässä muun muassa lumimieheen ja Tapioon, metsän kuninkaaseen... Kaksikko kauhistuun, kun näyttää siltä, että lumimies on käynyt opettaja Aapeli Käen kimppuun!

Reuhurinteellä ei taida olla ainuttakaan tylsää päivää, ja kirjoissa pidin siitä, miten oppilaat puhaltavat pääosin yhteen hiileen ja tulevat toimeen keskenään, vaikka eri-ikäisiä ovatkin. Toki Reuhurinteelläkin nahistellaan, mutta yhteishenki luokassa on hyvä, ja ajoittain hieman väsynyt opettaja tuntuu kuitenkin aidosti tykkäävän oppilaistaan. Reuhurinne-kirjat ovat kirjoja, joita voin lämpimästi suositella sekä tytöille ja pojille. Uskon, että ne lapset, jotka ovat lukeneet tai kuunnelleet mielellään Ella-kirjoja, Supermarsuja tai Risto Räppääjiä, pitävät myös Rehurinteen alakoulun hauskasta porukasta!

Jii Roikosen kuvitusta kirjassa Kaahailua ja kepposia
 (Otava, 2011)

torstai 23. heinäkuuta 2015

Kuvakirjoja uusille ekaluokkalaisille - Koulu alkaa

Mielestäni on tärkeää, että ekaluokkalaisillekin luetaan vielä ääneen - myös kuvakirjoja. Niiden joukosta löytyy hienoja kirjoja, joiden avulla lapsi voi käsitellä erilaisia tunteita ja arkipäivän tapahtumia. Muutaman viikon päästä monessa perheessä eletään varsin jännittäviä aikoja, kun koulut alkavat ja pienet ekaluokkalaiset aloittavat pitkän koulutaipaleensa. Valitsin tähän kaksi kuvakirjaa, jotka kertovat koulun alkamisesta ja siitä, miten jännittävältä se voi tuntua.



Gunilla Bergströmin kirjoittama ja kuvittama Mikko Mallikas  menee kouluun (Tammi, 2002) on kuvakirja, joka tuo varmasti monen ekaluokkalaisen vanhemman mieleen muistoja omasta lapsuudestaan, onhan kirja alkujaan ilmestynyt vuonna 1982. Se voikin tuntua paikoin hieman vanhahtavalta, mutta sen sisältö on edelleen erittäin ajankohtainen ja sanoma mitä hienoin.

Kirjassa Mikko Mallikas on aloittamassa koulun, ja sitä varten hänelle on ostettu uusi koulureppu ja penaali. Hän ei kuitenkaan ole ollenkaan oma itsensä. Isä joutuu normaalisti käskemään häntä monta kertaa ja muistuttamaan asioista useasti, mutta nyt Mikko tekee kaiken heti, kun isä pyytää. Hän ei vitkuttele, ei riehu eikä uohtele asioita. Isä arvaa, että Mikko taitaa jännittää, ehkä suorastaan jopa pelottaa. Mutta isällä on Mikolle tärkeä uutinen; Hän kertoo, että tällä samalla hetkellä ympäri maata on tuhansia muitakin lapsia, joista tuntuu täsmälleen samalta kuin Mikosta. Kaikkia uusia ekaluokkalaisia jännittää ja se on ihan okei. 



Seuraavana aamuna Mikko on valmis menemään uuteen kouluunsa, omaan luokkaansa, jossa hän tapaa opettajansa. Opettaja kertoo koko luokalle suuren salaisuuden, eikä Mikkoa ja muita lapsia sen jälkeen enää jännitä yhtään niin paljon. Opettaja näet paljastaa, että kaikkein eniten jännitää häntä itseään!



Toinen kirja tästä samasta aiheesta on Ian Whybrown kirjoittama ja Rosie Reeven kuvittama kirjan Salla menee kouluun (Kustannus-Mäkelä 2010). Kuten Mikko Mallikasta, myös Salla-pupa jännittää kovasti mennä kouluun. Häntä huolestuttaa, sillä omasta mielestään hän ei ole hyvä liikunnassa, eikä hän osaa vielä lukea tai laskeakaan. Kengännauhojen solmiminen on Sallasta kovin vaikeaa, ja opettajakin saattaa olla vihainen ja pelottava huutaja. Sallan äiti koittaa lohduttaa pikkuista ja kertoa, että opettaja tuskin karjuu oppilaille, eikä koulussa vielä tarvitse osatakaan kaikkia noita asioita. 

Salla-opettaja huuta oppilasraukoille.



Kun Sallan ystävä sitten tulee leikkimään hänen kanssaan, he harjoittelevat yhdessä erilaisia voimisteluliikkeitä ja kirjaimia. Ja kuinka ollakaan, Salla huomaa, että osaa sittenkin jo aika paljon kaikenlaista, eikä kouluunmenokaan enää tunnu niin jännittävältä. Ja onnistuu hän vihdoin myös solmimaan ne kengännauhatkin. Seuraavana päivän koulussa Salla huomaa, että äiti oli oikeassa; Koulussa on kivaa!




Salla menee kouluun on varsin tavallinen kuvakirja, jonka tarina tai kuvitus ei tarjoa mitään kovin erikoista, mutta mielestäni siinä on hyvä sanoma. Ei ekaluokkalaisen tarvitse vielä osata lukea tai laskea, ne taidot kyllä ehtii oppia siellä koulussa! Opettajana minä toivon, että tullessaan kouluun ekaluokkalainen on opetellut kotona tunnistamaan oman nimensä kirjoitettuna, kirjoittamaan itse oman nimensä ja sitomaan kengännauhat (tai ostanut tarralenkkarit). On tärkeää, että kotona on myös harjoiteltu oman vuoron odottamista ja muiden kuuntelemista, vaikka näitä taitoja toki harjoitellaan vielä pitkin koulutaipaletta! Pieni koululainen ei voikaan osata kaikkea valmiiksi, mutta on tärkeää, että häntä rohkaistaan kysymään ja pyytämään apua, mikäli jokin asia mietityttää tai ei onnistu. Näillä eväillä pärjää jo pitkälle.

EDIT. 10.8. Tästä linkistä pääset katsomaan muutaan muun kouluun liittyvätn kuvakirjan!

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Tonttuilua keskellä kesää: Majakan oudot vieraat

Joku teistä ehkä muistaa, että esittelin viime marraskuun loppupuolella Pirkko Vainion kirjoittaman ja kuvittaman kuvakirjan Majakan jouluvalo (Lasten Keskus, 2014). Nyt sarjasta on ilmestynyt uusi kirja Majakan oudot vieraat (Lasten Keskus, 2015). Kirjan kuvitus on sarjan ensimmäisen osan tavoin onnistunut sekoitus väri- ja mustavalkokuvia, kokosivun maalausmaisia kuvia sekä pieniä sarjakuvaruudun tapaisia strippejä.



Tarina alkaa etelätuulen puhaltaessa kaukaiselle pohjoisen meren majakkasaarelle, jossa luonto on vihdoin alkanut herätä talvihorroksesta, ja tontut valmistautuvat viettämään lähestyvää keskikesän juhlaa. Tontut ovat innoissaan, ja jokainen heistä ahkeroi tahollaan, jotta koko majakkasaari olisi valmiina juhlapäivänä, puhtaana ja siistinä. Kesken aherruksen Antero-tonttu löytää rantakaislikosta jotain perin kummaa, nimittäin vapisevan märän linnun, jolla on märkä lappu jalkansa ympärillä. Lapussa on viesti, joka pahaksi onneksi on sotkeutunut lähes lukukelvottomaksi. Pitkän tavaamisen jälkeen viesti kuitenkin saadaan selville:

                            "Me tulemme juhannuksena. Mukanamme on.... noita..... se syö.... kanat ja siat...                
                             koita keksiä... apua. T.Masukkaat"



Viesti kauhistuttaa majakkasaaren tontut, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, keitä voisivat olla nämä oudot Masukkaat, jotka uhkaavat tulla juhannuksena noita mukanaan. Tontut päättävät kuitenkin valmistautua hirvitysten tuloon parhaalla mahdollisella tavalla. Eläimille rakennetaan häkit, joissa niitä olisi helppo puolustaa. Tontut myös päättävät kattaa juhlapöydän koreaksi, jos Masukkaat sillä tavalla leppyisivät. Kokkopuista Perttu- ja Antero-tonttu rakentavat häkin, johon noita voidaan tarvittaessa teljetä. Perttua kyllä harmittaa, että juhannuskokko jää vain haaveeksi.




Juhannusaattona kaikki on valmista, pian mereltä alkaakin kuulua moottoriveneen pärinää. Kun vene karahtaa majakkasaaren rantaan, Petteri menee tutkimaan, keitä oudot tulijat ovat. Rantaan ei hyppääkään Masukkaita, vaan joukko tuttuja, vihreäpipoisia tonttuja. Metsän tontut ovat tulleet tervehtimään majakkasaarella asuvia ystäviään ja viettämään juhannusta heidän kanssaan.

Onneksi pitopöydät notkuvat kesäkeitosta ja muista herkuista, ja kaikki pääsevät sittenkin nauttimaan mittumaarista. Omituinen kirjekin luetaan uudestaan, ja metsän tontut selittävät, mitä suttaantuneessa kirjeessä todella lukee... Noidan sijasta tontut lupaavat siinä tuoda mukanaan lakanoita, porkkanoita, perunoita ja rasiat mansikoita sekä keksiä. Kaikkia naurattaa, mutta kyllä tontut ovat myös helpottuneita, että majakkasaari säästyi hurjan, eläimiä syövän noidan vierailulta ja Perttukin sai kuin saikin juhannuskokkonsa!



Majakan oudot vieraat on mielestäni jotenkin hyvällä tavalla vanhanaikainen satukirja, jossa vaaleansävyinen kuvitus tukee herttaista tekstiä. Tarinassa on kuitenkin sopivasti pieniä lapsia kiehtovaa jännitystä, eikä kirja siksi tunnu liian pliisulta tai imelältä. Mielestäni on mukava idea kirjoittaa kesäinen kirja tontuista, heidät kun nykyään liitetään niin usein joulunaikaan ja talveen, vaikka suomalaisissa kansansaduissa ja -uskomuksissa tontut ovat kuuluneet vahvasti ihmisten arkeen ja juhlaan ympäri vuoden.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Ada Gootti ja hiiren haamu

Mielestänistäni Chris Riddellin kirjoittama Ada Gootti ja hiiren haamu (Gummerus 2015, arvostelukappale) on ulkoasultaan kiehtovin tänä vuonna ilmestynyt lastenromaani. Tyylikkään mustassa kannessa kimaltelee hopeoitu kohokuviotribaali, jossa lehvästön joukkoon on aseteltu pääkalloja. Pääkalloja löytyy myös kannen sisäpuolelta, mikä luo mukavaa kontrastia Adan kauneudelle ja sivujen hohtaville, liloille reunuksille.



Uskoisinkin, että en ole aivan väärässä, jos kutsuisin tätä ala- ja yläkouluikäisille lapsille suunnatuksi goottiromaaniksi, jossa myös sisältö onnistuu vastaamaan kannen tyyliä. Kirjan takakannen sisäpinnalla lukijaa odottaakin muuten pieni yllätys, sillä sieltä löytyy taskukokoinen minikirja: Muuan HIIRI muistelee - Ishmael Viiksi (suom. Kristiina Drews).



Riddell on paitsi kirjoittanut myös kuvittanut tämän romaanin, ja minä ainakin ihastuin kuivien yksityiskohtaiseen tarkkuuteen. Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta, jonka suurin osa kirjallisuuden ystävistä yhdistää luultavimmin tunnetuimpaan käännökseensä eli Harry Potter sarjaan. Ja kieltämättä Ada Gootin maailma muistuttaa kaikkine kummallisuuksineen paikoin Harry Potterin velhomaailmaa, eli Kapari-Jatta on varmasti ollut melko ilmeinen valinta kirjan suomentajaksi.

Riddell on todella päästänyt mielikuvituksensa valloillee ja keksinyt tarinaansa mitä mielikuvituksellisempia hahmoja, miljöitä ja esimerkiksi ruokalajeja. Ada Gootti elää maailmassa jossa tavalliseen illalliseen kuuluu ruokasotaa sekä ruokalajeja, joista me emme ole koskaan kuulleetkaan. Adan isän lempiruoka on esimerkiksi sarvikuononjalkahyytelö ja haudutettu merisaukkopiiras kokoonkeitetyssä tiskipiian kyynelissä. Kirja on täynnä mustaa huumoria ja lainauksia tunnetuista saduista ja taruista. Esimerkiksi eräs Adan lukuisista, entisistä kotiopettajattarista on nimeltään Hebe Poppanen, jolla on tapana purskahdella yhtä mittaa lauluun ja joka valitettvasti karkaa kartanon nuohoojan kanssa.

Ada Gootti on hauska tuttavuus. Hän on reipas ja kiltti, mutta ehkä myös hieman yksinäinen, tyttölapsi, joka haluaa kovasti miellyttää isäänsä lordi Goottia. Tämä puolestaan on synkkyyteen taipuvainen runoilija, joka suree vaimonsa, thessalonikialaisen nuorallatanssijan liian aikaista poismenoa. Koska Ada mustine kiharoineen ja vihreine silmineen muistuttaa kovasti äitiään, ei isä halua tavata tytärtään kuin kerran viikossa iltapäiväteellä. Hän on määrännyt Adan käyttämään isoja ja kopisevia kenkiä, jotta kuulisi, missä tytär kulloinkin liikkuu. Se on tietenkin hieman surullista, mutta tällainen väinpitämättömyys isän taholta antaa Adalle mahdollisuuden hiiviskellä yöaikaan ympäriinsä kodissaan eli suuressa ja sokkeloisessa Kalmatollon kartanossa sekä sen tiluksilla.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Gummerus, 2015)
Eräälle yölliselle seikkailulle Ada tulee lähteneeksi, kun tapaa läpikuultavan hiiren haamun, joka pyytää Adaa korjaamaan pois sen hiirenloukun, joka koitui hiiren kohtaloksi. Hiipiessään kartanon tiluksilla Ada tapaa ruumiiden palasista kokoonkursitun Mecklenburgin hirviön, joka myöhemmin tarinassa osoittautuu mitä taitavimmaksi jääveistosten tekijäksi. Aamulla Ada menee tavallista myöhemmin aamiaiselle ja törmää siksi linnassa jo puolisen vuotta oleskelleisiin keksijä Kaalin lapsiin. Adalle selviää, että kartanossa asuu myös muita hänen ikäisiään nuoria, jotka kokoontuvat salaisessa Ullakkokerhossa. Ada kutsutaan mukaan tapaamiseen, ja lapset alkavat tutkia kartanoa yhdessä.

Lordi Gootilla on tapana pitää kerran vuodessa Kartanojuhlat, jonka ohjelma koostuu metamorfisesta potku(hevos)kisasta ja sisämetsästyksestä. Sisämetsästyksen järjestämisestä vastaa puistattava sisäriistanvartija Nurjamaa, joka kasvattaa otuksia tapahtumaa varten. Metsästyksen aikana otuksia ei tavallisesti vahingoiteta ja ne päästetään sen jälkeen vapaaksi. Ada ystävineen alkaa kuitenkin epäillä, että Nurjamaalla on mielessään jotain nurjaa, kun he löytävät kartanoon kahlehdittuja ja piilotettuja erikoisia otuksia, jotka kaikki väittävät saaneensa lordi Gootilta kutsun osallistua juhliin. Nurjamaan mökistä löytyy epäilyttävää kirjeenvaihtoa ja rahaa, mistä Ada ystävineen päättelee, että jotain kurjaa tulee tapahtumaan sisämetsästyksen aikana.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Gummerus, 2015)

Ullakkokerholaisille on selvää, että Nurjamaan aikeet tulee pysäyttää, ja selvemmäksi se käy, kun Lordi Gootin Kartanojuhlien vieraat saapuvat ja yksi vieraista on selvästi vaarallinen Rupert von Hellsung... Ada asettaa toivonsa uuteen kotiopettajattareensa, vampyyri-Lucyyn. Tämä lupaakin varoittaa lordi Goottia, mutta onneton valkosipulihyökkäys sairastuttaa Lucyn, ja Ada joutuu ratkaisemaan kaiken vain keskenkasvuiset ystävänsä, hiiren haamu ja kokoonkursittu hirviö apunaan...

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Gummerus, 2015)

Jotta en pilaisi lukijoilta yllätystä, en tässä paljasta kirjan lopusta sen enempää, mutta sen voin sanoa, että lordi gootin hyväsydämmisyyden ansiosta petollinen Nurjamaa onnistuu pääsemään kuin koira veräjästä. Hänen ja Adan välille jää kytemään epäluuloja, ja vosinpa kuvitella, että Ada Gootin tarina tulee saamaan jatkoa.

Ada Gootti ja hiiren haamu on viihdyttävää, joskin myös hieman hengästyttävää luettavaa, sillä tarina suorastaan vilisee kummallisuuksia ja sivujen laidat ovat täynnä irtojalan raapustamia pieniä alaviitteitä. Täytyy myös sanoa, että minulle jäi hieman epäselväksi, miksi hiiren haamu on liitetty kirjan otsikkoon, sillä sen merkitys tarinalle oli mielestäni aika vähäinen. Kirjan lopussa kyllä selviää, miksi hiiri ylipäänsä on jäänyt maailmaan kummittelemaan Adalle, ja tyttö onnistuu lähettämään hiiren lopulliselle matkalleen kohti valoa.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Ensimmäinen sarjakuvaesittelyni: Sirkus Rinkeli

Minua onnisti Pihin naisen elämää -blogin arvonnassa ja voitin itselleni Tiina Konttilan kirjoittaman ja Anne Muhosen kuvittaman lastensarjakuva-albumin Sirkus Rinkelin (Kustannusliike Robustos, 2015). Minä en ole pitkään, pitkään aikaan lukenut sarjakuvia, joten oli hauska tutustua tällaiseen itselleni hieman vieraampaan genreen kuuluvaan teokseen. Minä en siis todellakaan tunne kaikkia genren ilmaisuja ja käsitteitä, joten tämä esittelykin on kirjoitettu maallikon nökökulmasta. :)



Konttilan tekstit - vai pitäisikö sanoa kuplat? - ja Muhosen kuvitus toimivat oikein hyvin yhdessä. Ihastuin Muhosen kuvitustyyliin, jossa ruudut eivät ole jokaisella sivulla samankokoisia ja muotoisia, vaan kuvien henkilöt, esineet ja asiat tulevat ulos ruuduista ja tapahtumia katsottiin vaihtelevasta perspektiivistä. Tämä tekee kuvituksesta elävän ja jotenkin myös vauhdikkaan. Kirjan kuvat eivät varsinaisesti ole mustavalkoisia, vaan jokaisella sivulla on oma värisävynsä, joka on myös sivun taustassa (kts. kuvat). Luin kirjaa hämärässä, ja se, että sivun ja kuvien tausta ei ollut valkoinen, hieman hankaloitti lukemista


Muhonen & Konttila: Sirkus Rinkeli (Robustos, 2015)

Tarinan päähenkilö on Aapo-niminen poika, joka tutustuu kiertävässä sirkuksessa esiintyvään Eppu-tyttöön. Eppu on sirkuslainen niin sydämeltään kuin juuriltaankin, vaikka ei vielä olekaan keksinyt itselleen sitä yhtä täydellistä esiintymisnumeroa. Tuo iloinen ja avosydäminen tyttö tutustuttaa Aapon omaan maailmaansa ja poika pääsee auttamaan Sirkuksen pystyttämisessä, tapaa Epun sirkusperheen ja oppii, että sirkuslaiset ovat kaikkien ystäviä.

Muhonen & Konttila: Sirkus Rinkeli (Robustos, 2015)

Epun päivä sirkuksessa on täynnä naurua, iloa ja uusia mukavia tuttavuuksia. Jännitystäkään sirkuselämästä ei puutu, sillä Sirkus Rinkeli on myös turvapaikka eräälle Siirille, jota kurja Harpuunamies jahtaa. Pahaksi onneksi Harpuunamies saa selville, missä Siiri piileskelee ja onnistuu nappaamaan tämän. Eppu ja Aapo lähtevät takaa-ajoon pelastaakseen erikoisen ystävänsä...

Muhonen & Konttila: Sirkus Rinkeli (Robustos, 2015)

Sirkus Rinkeli on hauska ja ihastuttava lasten sarjakuva, josta jokainen voi oppia jotakin ystävyydestä, seikkailuista ja siitä, että hienotkokemukset ja ystävät ovat tärkeämpiä kuin mammonan tai tavaran kerääminen.

Muhonen & Konttila: Sirkus Rinkeli (Robustos, 2015)

Miten on, tykkäätkö sinä lukea sarjakuvia?

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Meillä Suomessa on melko kattava kirjastoverkko ja hyvät kirjastopalvelut, joiden olemassaolo on tähän asti turvattu kirjastolailla (904/1998) sekä asetuksella (406/2013). Ne velvoittavat kunnat järjestämään kirjasto- ja tietopalvelut joko yksin tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa tai muilla tavoin. Tarkoitus on, että kaikilla ihmisilla asemaan tai varallisuuteen katsomatta on yhtäläiset mahdollisuudet ja oikeudet sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastamiseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen. Kirjastojoen kokoelmien käytön sekä lainaamisen tulee olla maksutonta ja kirjastoaineistoa sekä -välineistöä täytyy uudistaa, niin että se on ajan tasalla. (kts. lähde, lähde2)

Kuvassa ei ole kotikirjastoni, mutta tässä kirjastossa olen
asioinut useasti työni takia ja saanut todella hyvää palvelua!
#kirjasto #kirjabloggaajat #kirjastojenpuolesta

Mielestäni on ehdottoman tärkeää, että kirjastojen palvelut ovat vastaisuudessakin kaikkien saatavilla ja maksuttomia. Jos kirjasto on lähellä, on siellä helpompi vierailla ja ylläpitää sekä kehittää lukuharrastustaan ja lukutaitoaan. Tiesittekö muuten, että kun päättäjät miettivät kirjastojen aukioloaikoja ja sitä, kannattaako tiettyä kirjastoa edes ylläpitää, tarkastellaan hyvin tarkasti muun muassa lainauskertojen määrää. Joten lainatkaa niitä kirjoja hyvät ihmiset, lainatkaa!

Olen asioinut useissa kirjastoissa sekä yksityishenkilönä että ammattini puolesta. Täytyy sanoa, että olen kohdannut erittäin osaavia ammattilaisia, ja niin soisin olevan myös jatkossa. On tärkeää, että kirjastoissa on henkilökuntaa, jotka todella ovat kirjallisuuden tuntijoita ja jakavat mielellään osaamistaan. Siis sellaista henkilökuntaa, joilta voin vaikkapa pyytää apua, kun etsin oppilailleni esimerkiksi erilaisia avaruusaiheisia satu- ja tietokirjoja, eri kirjoja samasta sadusta tai vaikka kirjoja, joissa tarinan voi kertoa pelkästään kuvien avulla. Kaikkea näitä olen etsinyt ja näitä on henkilökunta minulle löytänyt. Arvostan suuresti kirjastojen avuliasta, ammattitaitoista ja koulutettua henkilökuntaa.



Moni ei tule edes ajatelleeksi, kuinka monipuolisia palveluita useat kirjastomme tarjoavat. Esimerkiksi omassa kotikirjastossani voi lainata kirjoja, lehtiä, dvd:tä, cd:tä ja lautapelejä. Lapset voivat leikkiä omassa satuhuoneessa tai osallistua kirjaston satutunneille. Usein kirjastossa järjestetään myös erilaisia askartelupajoja, lukupiirejä, runoiltoja ja kirjailijavierailuita. Kirjaston henkilökunta auttaa asiakkaita tiedonhaussa, ja kirjastossa voi käydä pientä maksua vastaan kopioimassa, tulostamassa, faksaamassa ja skannaamassa. Kirjaston asiakastietokoneet ovat lähes aina kaikki käytössä ja lukusali täynnä asiakkaita, jotka nauttivat kirjaston tarjoamasta laajasta lehtitarjonnasta. Koulujen kanssa oma kirjastoni tekee todella aktiivisesti yhteistyötä, ja on ollut innokkasti kehittämässä tvt:tä kirjasto- ja opetuskäyttöä varten. Ja tiedättekö, kirjastossa vierailee pati kertaa kuussa kirjastokoira, jolle lapset voivat käydä lukemassa ja treenaamassa siten lukutaitoaan. Kirjastossamme on myös lähes aina esillä jokin taidenäyttely, ja mekin olemme useasti ihailleet lasten kanssa erilaisia taideteoksia valokuvista kierrätystaiteeseen. Aivan mahtavaa!

Tänään eräs avulias kirjastovirkailija vinkkasi, että kirjaston
lautapelejä voi myös lainata kotiin!

Tähän loppuun on pakko vielä kirjoittaa paras kirjastomuistoni: Olin yksitoistavuotias ja asuin silloin melkein kirjaston naapurissa. Koska oli kesä, kirjastossakin oli kesäaukioloajat, eli kirjasto aukesi vasta klo 11.00 (tämä taitaa olla ihan normaali aukeamisaika monissa kirjastoissa nykyään). Olin juuri saanut luettua David Eddingsin kirjoittaman Belgarionin taru -sarjan kolmannen osan, ja halusin jo kiihkeästi päästä käsiksi sarjan neljänteen kirjaan. Paha vain, että olimme lähdössä heti aamusta mökille, eikä kirjasto siis vielä ollut auki. Minä kuitenkin soitin kirjastoon, jossa henkilökunta vastasi, tunnisti minut, kävi katsomassa, löytyykö kyseinen kirja hyllystä ja antoi minun tulla lainaamaan kirjan, vaikka kirjasto oli suljettu. Oli kuulkaa jotenkin juhlallinen hetki, kun pääsin kirjastoon "suljettu"-kyltin ohi. Olen tästä edelleen aika fiiliksissä. ;)

Jos sinä siis olet sitä mieltä, että kirjastolaki ja kirjastopalvelut tulee säilyttää, käy ihmeessä allekirjoittamassa adressi kirjastojen puolesta ja tuo asialle näkyvyyttä kirjastoille kirjoittamalla omasta kirjastomuistostasi! 



ps. Käykää nyt ihmeessä kurkkimassa aika ajoin myös sitä oman kirjastonne poistomyyntipistettä. Joskus sieltä voi löytää aarteita muutamalla kymmenellä sentillä. Ja ainakin meidän kirjastostamme löytyy myös hylly, jonne saa tuoda omia kirjojaan muiden otettavaksi tai napata mukaansa toisen asiakkaan tuoman kirjan.

Ei pöllömpi teksti kirjastomme poistomyyntipisteellä

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Retki Koiramäkeen ja Koiramäki-kirjat

Sunnuntaina suuntasimme koko perheen voimin Särkänniemeen ja Koiramäkeen. Lapsemme eivät ole ihan vielä Särkänniemi-ikäisiä, mutta Koiramäestä varsinkin esikoinen oli kovin innoissaan. Kävimme siellä viimeksi vajaa pari vuotta sitten joulun alla, ja silloin olimme hieman pettyneitä järjestelyihin. Ihmisiä oli aivan valtavasti, mihinkään ei päässyt sisään, mitään aktiviteetteja ei mahtunut kokeilemaan, makkaranpaistopaikalle ei mahtunut eikä kahvilaan sisälle. Hyllytontun höpinöitä -blogin pitäjä Tiina Tonttu kirjoitti Koiramäen-reissustaan viime kesänä niin innostavasti, että mekin päätimme antaa Koiramäelle uuden mahdollisuuden. Onneksi uskaltauduimme vierailemaan Koiramäessä uudestaan, sillä tämä kokemus oli aivan päinvastainen kuin ensimäinen käyntikertamme siellä.





Tällä kertaa eläimet olivat ulkona, ja monilla niistä oli myös poikasia. Elsa ja Kille hauskuuttivat lapsia, ja meidänkin esikoisemme kävi katsomassa, miten minipossu pesi kaksikon kanssa mattoja ja miten kananmunia kerättiin. Elsa ja Kille kuljettivat isoa lapsilaumaa mukanaan, ja lapset saivat itse ohjailla, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Lapset pääsivät ratsastamaan keppihevosilla ja tekemään juustoa entisaikojen malliin. Kyllä hymyilytti seurata, miten normaalisti hieman arempi esikoisemme viiletti tohkeissaan Elsan, Killen ja muun lapsilauman perässä aktiviteetista toiseen.







Tällä kertaa kahvila Von Guggelböössä oli ruhtinaallisesti tilaa, ja nautimme herkullisista ja isoista pullista varjossa terassilla istuen. Yhdessä isänsä kanssa esikoinen kävi uittamassa kaarnaveneitä, ja olisi mennyt myös Drakkulan linnaan, mutta sinne hän oli vielä vuoden verran liian nuori. Kovin suuri pettymys tämä asia ei kuitenkaan lapselle ollut, sillä hän juoksenteli mieluusti Koiramäen pihapiirissä, kurkisteli rakennuksiin sekä talliin ja uskalsi jopa käydä kokeilemassa lehmän lypsämistä.




Retkemme lopuksi katselimme vielä Tassuteatterissa pyörivää esitystä ja kurkkasimme myös Tropin ja Nekun Apteekkiin sekä Gunnas Kirjakauppaan. Mitään kyllä ostaneet, mutta seuraavana päivänä alennusmyyntiostoksilta tein superlöydön, ja ostin Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen lapset ja näkki (Otava, 2007) puolella siitä hinnasta, mitä se Gunnas Kirjakaupassa oli maksanut... En ole ihan varma, kuinka paljon esikoinen vielä ymmärtää kyseisestä kirjasta, mutta useampana iltana olen saanut lukea hänelle sitä iltasaduksi. Kirjassa Koiramäen väki kertoilee toisilleen vanhoja kansantarinoita, joissa seikkailevat muun muassa hiidenväki, näkki ja haamut.



Meillä on ennestään kotona Kunnaksen yhteisnide Koiramäki (Otava, 2006), ja sitä mies ja esikoinen ovat lukeneet uudestaan ja uudestaan jo siitä asti, kun ensimmäistä kertaa vierailimme Koiramäessä. Yhteisnide pitää sisällään teokset Koiramäki, Koiramäen talvi ja Koiramäen lapset kaupungissa. Hankin kirjan opetuskäyttöä silmällä pitäen jo kauan ennen, kun minulla oli omia lapsia, sillä niin elävästi ja tarkasti Kunnas osaa kuvata 1800-luvun elämää.



Tänään kävin lainaamassa siskoltani Kunnaksen kirjan Koiramäen Martta ja Ruuneperi (Otava, 2005), jossa Koiramäen Martta tapaa itsensä Ruuneperin. Runoilija innostuu vähän väliä lausumaan otteita teoksistaan, ja esiintyypä kirjassamme myös muitakin historiamme suurmiehiä esimerkiksi Snellman ja Lönnrot. Luimme kirjaa jo ennen päiväunia, ja esikoinen kuunteli sitäkin hiiren hiljaa, eikä olisi malttanut ruveta nukkumaan. 



Kuten siis huomaatte, pidämme valtavasti Koiramäestä (sekä kirjoista että teemapuistosta) ja sen hahmoista. Kunnaksen kirjat ovat takuuvarmoja hittejä, mutta kyllä nämä 1800-luvun Suomea esittelevät teokset ovat omia suosikkejani. Odotankin innolla Otavan tämän syksyn uututta eli kirjaa Kesä Koiramäessä!