Okklumeus-lukuhaasteen koonti ja kirjan "Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan" lyhyt esittely

Hyllytonttu Tiina organisoi Okklumeus-lukuhaasteen, jossa tarkoitus oli lukea noin yhdeksän kuukauden aikana mahdollisimman monta Harry Potteriin tai Potter-maailmaan liittyvää kirjaa. Lukemalla tietyn määrän kirjoja, saavutti tietyn tason.

Tuota Siuntio Silosäkeen tarinoita en yrityksestä huolimatta ehtinyt lukea.

Tasot näet tästä:

0 kirjaa: Ankeuttaja. (Ankeuttajat eivät osallistu arvontaan.)
1 kirja: Jästi.
2 kirjaa: Surkki.
3 kirjaa: Kotitonttu.
4 kirjaa: Huispaaja.
5 kirjaa: Aurori.
6 kirjaa: Albuksen kaartilainen,
7 kirjaa: Tylypahkan rehtori.
8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

Minun tavoitteeni oli tulla peräti Taikaministeriksi, mutta jäin kyllä hieman tavoitteestani. Luin haastetta varten seuraavat viisi kirjaa:

J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi
J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
(Näistä kirjoituksnei täällä.)

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child



Tomi Kontio, Heta Mulari, Riitta Oittinen, Jari Sinkkonen & Sisko Ylimartimo: Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan (Minerva 2008)



Tämän kirjan luin Eläköön essee! -haastetta varten. Kirja on kirjoitettu hieman kirjasarjan seitsemännen kirjan ilmestymisen jälkeen, jolloin Potter-huuma oli kova. Olemme oikeastaan nyt hieman vastaavassa tilanteessa, sillä yllättäen Harryn tarinalle julkaistiin taas jatkoa. Noin viikon kulutta julkaistaan suomenkielinen laitos teoksesta Harry Potter and the Cursed Child. Odotettavissa on jonotusta kirjakauppojen ovilla, ja ainakin Kansallismuseossa järjestetään suuri Harry Potter -tapahtuma, joka on kuulemma jo aivan täynnä. Siksi olikin mielenkiintoista lukea tätä esseekokoelmaa, joka käsittelee Harry Potter -ilmiötä monelta eri kantilta.

Ensimmäisessä esseessä Sisko Ylimartimo kysyy, miksi ihmiset innostuvat fantasiasta ja miksi juuri nyt. Hänen mukaansa fantasia lumoaa, kun se saa tavallisen näyttämään epätavalliselta. Realistisen ja fantasiamaailman liitto Potter-kirjoissa on oiva ja lisäksi moniin lukijoihin vetoaa Potterien huumori. Meidän postmoderni aikamme tarjoaa ihmisille sopivasti mahdollisuuksia kiinnostua muun muassa historiasta, vintagesta ja fantasiasta. Historiassa on muitakin ajanjaksoja, joilloin fantasia on tuntunut erityisen kiinnostavalta esim. 1920-30-lukujen Englannissa.

Toisessa esseessä Tomi Kontio miettii, kuinka fantasiaa kannattaa kirjoittaa. Fantasiakirjassa on selviä elementtejä, joista se on tunnistettavissa fantasiaksi. Fantasiahahmoilla on kykyjä, jotka erottavat hänen tavallisista tallaajista. Usein osa hahmoista on myös ns. mielikuvitushahmoja. Jos tapahtumat sijoittuvat omaan maailmaamme, on kirjailija usein luonut myös jonkin rinnakkaistodellisuuden tai muuttanut maamme luonnonlakeja. Jotta fantasiakirjasta tulee menestys, kanttaa Kontion mukaan ainakin: kirjoittaa hyvin (lauserakenteet jne.), kirjoittaa hyvä tarina (kronologinen juoni on yleensä seikkailukertomuksissa toimiva ratkaisu) ja kirjoittaa hyvä henkilökuvaus.

Kolmas essee on mielestäni mielenkiintoisin. Siinä Jari Sinkkonen käsittelee Harryn elämää ja pohtii, mikä merkitys Harryn orpoudella on hänen hahmolleen ja kirjojen tarinalle. Sinkkosen mukaan orpo sankari saa ja joutuu selviämään vaikeuksista itse. Hän ei tarvitse ketään, vaan oppii pärjäämään. Harry Potter onnistuu elämässään, vaikka hänen lähtökohtansa ovat niin huonot, hän on orpo, jonka sijaisperhe on täysin kelvoton. Toisaalta Harry löytää Tylypahkan rehtorista itselleen eräänlaisen isähahmon, mutta joutuu tarinan edetessä punnitsemaan myös tämän luotettavuutta ja hyvyyttä. Kun miettii jästimaailmaa, jossa Harry elää ensimmäiset 11 elinvuottaa on suorastaan ihme, että hän kasvaa kohtuullisen ehjäksi ihmiseksi. Harry on kiusattu ja hylätty. Kaikki muuttu, kun hän menee Tylypahkaan. Siellä hän saa hyväksyntää ja tuntee kuuluvansa joukkoon. Toisaalta myös Tylypahkassa Harry joutuu ajoittain kiusaamisen kohteeksi. Harry Potter kirjat ovat tarina pojasta, joka etsii jatkuvasti omaa identitettiään ja joutuu rakentamaan sen hyvin hajallaan olevista palasista.

Myös Heta Mularin essee on varsin kiinnostava, sillä hän käsittelee tyttöjä Harryn maailmassa. Millaisia rooleja tytöille on annettu? Noudattavatko ne ns. perinteisin sukupuolirooleja, vai pyrkiikö J.K. Rowling luomaan erilaisia tyttöjä. Tylypahkan koulussa tytöt ja pojat osallistuvat samoille oppitunneille ja heillä on samanlaiset lähtökohdat loistaa. Eroja oppilaiden välille tekevät heidän syntyperänsä ja se, mihin tupaan he kuuluvat. Vaikka näyttää siltä, että sukupuoli on näennäisesti toissijainen tekijä, kuvataan Mularin mukaan tyttöjä ja poikia silti sukupuolitetusti. Hermione on yksi sarjan keskeisistä hahmoista, ja hänen hahmonsa onkin herättänyt paljon keskustelua. Häneen liitetään hyvin tyypillisiä tyttöjen ominaisuuksia: Hän on perfektionisti, tunnollinen ja hyvä koulussa. Hän välittää aluksi hyvin vähän ulkonäöstään, mutta kolmivelhoturnauksen tanssiaisissa hän on loihtinut "vikansa" piiloon. Kuitenkin Hermione on myös vahva ja itsetietoinen, eikä häpeile koulussa pärjäämistään. Toisaalta hän myös vähättelee sitä ja nostaa Harryn rohkeuden ja urheuden kirjatietämyksensä edelle. Toinen tärkeä hahmo on punatukkainen Ginny. hän on aluksi epävarma, mutta muuttuu kasvaessaan itsevarmaksi, ja myös poikien suosikiksi. Ginny tekee veljelleen selväksi, että tekee itse omat valintansa, eikä suostu kuuntelemaan Ronin määräilyitä.

Riitta Oittinen kirjoittaa omassa esseessään Potter-kirjojen suomentamisesta ja valottaa, millaisia ratkaisuja kääntäjä joutuu työssään tekemään. Hän joutuu huomioimaan paitsi genren, johon hänen kääntämänsä kirja kuuluu, mutta myös sen, millaiselle yleisölle hän kirjaa kääntää. Potter-kirjoissa Kapari-Jatta on tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun ja suomentanut osan termeistä ja nimistä, osan jättänyt ennalleen. Nimet ovat tärkeä tekijä henkilöhahmojen karakterisaatiossa. Miettikääpä vaikka, kuinka paljon Kalkaroksen nimi kertoo hänen hahmostaan.

Viimeisen esseen on niin ikään kirjoittanut Heta Mulari. Hän kirjoittaa siitä valtavasta fanikulttuurista, joka Harry Potter -kirjojen ympärille on syntynyt. Mulari puhuu Harry-ilmiöstä. Kirjoja lukevat kaikenikäiset ihmiset ympäri maailmaa. Harry Potter kirjoista on tehty elokuvia, erilaiset Harry-tuotteet menevät loistavasti kaupaksi ja fanit ympäri maailmaa pitävät yllä valtavaa fanikulttuuria, johon kuuluvat muun muassa liveroolipelit, fanifiktion kirjoittaminen ja aktiivinen keksusteleminen erilaisilla Potter-foorumeilla. Harry-ilmiötä ei itseasiassa edes olisi ilman niitä tuhansia ja taas tuhansia lukijoita, jotka jostain syystä ovat ottaneet Potter-kirjat omakseen. Tämä viimeinen essee itseasiassa linkittyy hyvin tuohon kirjan ensimmäiseen esseeseen ja jollain tavalla myös tähän Okklumeus-lukuhaasteeseen. Tässähän mekin ylläpidämme Potter-kirjojen suosiota ja niiden ympärille rakentunutta Harry-ilmiötä.

Tunnelmia ja tuokiota Helsingin Kirjamessuilta 2016

Tänä vuonna vietin kirjamessuille kaksi päivää, perjantain ja lauantain. Minulla oli mukanani pieni seuralainen, eli kaksikuukautinen vauvani, joten hänen viihtymisensä asetti reunaehdot omalle messuvierailulleni. Messuilla oli tänäkin vuonna oikein mukavaa, oli todella kiva nähdä bloggarikollegoita ja kuunnella kirjailijoita. Se jäi kyllä ihmetyttämään, miten onneton oli lapsille tarkoitettu alue. Viime vuonna alue oli lähellä hallin takanurkkaa, mutta nyt se oli laitettu keskelle halia kaiken hälinän keskelle. Rekvisiitta oli aika olematonta, eikä rauhasta ollut tietoakaan. Alue ei todellakaan kutsunut lapsia leikkimään ja kuuntelemaan kirjailijavieraiden lukemia otteita kirjoistaan. Se on sääli.



Perjantaiaamuni alkoi messuilla kuuntelemalla Katri Kirkkopeltoa, Elina Hirvosta ja Ville Tietäväista, jotka keskustelivat Tiina Haapsalon haastattelemana kiusaamisesta ja sen herättämistä tunteista, sekä tuoreimmista lastenkirjoistaan, joissa kiusaamis/kiusaamattomuus-teema on vahvasti läsnä. (Hirvosen ja Tietäväisen kirjan olen esitellyt täällä, Kirkkopellon sekä Revon ja Haapsalon teokset tulossa esittelyyn myöhemmin.) Kaikki keskustelijat olivat vahvasti sitä mieltä, että jo pienten lasten keskuudessa ilmenee kiusaamista, joskin se voi monesti olla kiusaajien taholta tiedostamatonta ulkopuolle jättämistä. He toivovat, että lastenkirjojen kautta aikuiset sekä lapset voivat yhdessä keskustella aiheesta sekä keksiä ratkaisumalleja jo ilmenneisiin kiusamistilanteisiin. Kiusatuksi tuleminen tai ryhmän ulkopuolelle jääminen saa usein aikaan lapsessa ns. näkymättömän haavan, jota aikuinen ei edes helposti huomaa. Kirjan äärellä lapsi osaa ehkä helpommin ilmaista, että "tuolta minustakin tuntuu", Kirkkopelto totesi. Sekä Hirvonen että Kirkkopelto korostivat sitä, että käsitellessään kiusaamista lapsen kanssa, pitää aikuisen muistaa olevansa tilanteessa aikuisena ja etäännyttää omat tunteensa.



Tämän mielenkiintoisen keskustelun jälkeen jäin kuuntelemaan Linda Liukasta, joka kertoi Hello Ruby -kirjoistaan (arvioni täällä ja täällä) sekä hieman myös siitä, miksi koodausta hänen mielestään kannattaa opettaa kouluissa. Liukasta haastatteli Emma Alftan. Liukas on selvästi omasta alastaan todella innostunut ja vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa maailmamme on vielä enemmän tietokoneistettu kuin nyt. Hän haluaa kirjojensa ja koodaustyöpajojensa avulla innostaa lapsia ajattelemaan luovasti ja saada heidät kiinnostumaan koodaamisesta ja uusien softien sekä koneiden keksimisestä. Koodaaminen kuuluu hänen mukaansa kaikille sukupuolesta riippumatta, ja Liukas iloitsee siitä, että pienet pojat pitävät Ruby-tyttöä esikuvanaan. Liukkaan kirjoja on käännetty reilulle parikymmenelle kielelle, ja hän itse on matkustanut kirjojensa tiimoilta ympäri maailmaa. Onpa koodaus vienyt hänen aina Valkoiseen taloon saakka.



Tämän jälkeen tapasin mukavan kanssabloggajani Kirjaäidin, jonka kanssa muun muassa kiertelimme messuhallia ja teimme hyviä lastenkirjalöytöjä. Yritimme myös käydä kuuntelemassa keskustelua #pojatkinlukee #mitästytöt, mutta KirjaKallion kajareista äänet tulivat niin kovaa, että en tohtinut vauvan kanssa jäädä siihen kuuntelemaan. Harmi, että Peltorit unohtuivat kotiin!

Yhden aikaan menin kuuntelemaan opettaja-kirjailijaa Jenni Kalliota, joka kertoi kirjoittamastaan kirjasta Opettamisen vallankumous (Tietosanoma). Kallio kertoi, miten itse on toteuttanut uutta opetussuunnitelmaa luokassaan, ja kuinka tärkeää on ohjata oppilaita löytämään omat vahvuutensa ja auttaa heitä asettamaan itse itselleen tavoitteita.



Minun oli tarkoitus mennä kuuntelemaan, kun Maria Kuutti luki lapsille otteita otteita uusimmasta kirjastaan Anna ja Elvis ja verraton vaari, mutta harmikseni myöhästyin tästä tarinahetkestä. Jäin kuitenkin Lasten alueella sijaitsevalle Tarina-lavalle, jonne saapui sarjakuvataiteilija Tuuli Hypén Vesa Anttosen haastateltavaksi. He puhuivat Hypén suloisista lastenkirjoista, jotka kertovat Veikka ketusta. En ollutkaan aikaisemmin tutustunut näihin kirjoihin, mutta ihastuin kirjan runsaisiin, värikkäisiin ja realistisiin luontokuviin. Hypén kertoikin, että tehdessään kirjoja, hän teki myös paljon selvitystyötä siitä, miltä mikäkin kasvi, eläin ja sieni näyttää luonnossa minäkin vuodenaikana.



Messupäivän lopuksi kuuntelin yhden ennalta eniten odottamistani keskusteluista Tablettikoulu, miksi?. Imagen päätoimittaja Heikki Valkama haastatteli kirjailija-opettaja Minna Rytisaloa, tietokirjailija-opettaja Maarit Korhosta (hänen kirjansa Herää koulu! on blogissani esitelty täällä) sekä kirjailija-opettaja Mooses Mentulaa näiden kokemuksista tablettien ja muiden vastaavien laitteiden käytöstä koulussa. Mentula ja Korhonen ovat opettajina alakoulussa, ja Rytisalo toimii lukion äidinkielen opettajana. Korhonen sanoi mielestäni napakasti, että hänen mielestään keskustelu tablettien yms. laitteiden tarpeellisuudesta opetuskäytössä voidaan jo lopettaa, sillä meidän pitää hyväksyä niiden olevan tämän hetken trendi. Ne ovat osa lasten maaailmaa, joten on vain järkevä tuoda ne osaksi opetusta. Ehkä me kymmenen vuoden kuluttua innostumme jostain muusta, mutta nyt eletään tätä hetkeä. Tähän itse lisäisin, että on silti ihan paikallaan selvittää huolellisesti, millaisia laitteita kannattaa hankkia ja kouluttaa opettajia niitä käyttämään.

Kaikilla keskusteluun osallistuneilla opettajilla oli laitteista positiivisia kokemuksia, mutta Mentula ja Korhonen harmittelivat sitä, että kouluihin hankitut laitteet ja verkot eivät aina toimi, eikä koneita ole välttämättä tarpeeksi. Rytisalon lukiossa on kaksi vuotta sitten siirrytty sähköisiin oppikirjoihin, ja Rytisalo itse on erittäin tyytyväinen tähän ratkaisuun. Hän kertoi, että niiden käyttäminen mahdollistaa jokaisen oppilaan etenemisen yksilöllisiä oppimispolkuja pitkin. Kysyin häneltä keskustelutilaisuuden jälkeen, millaista koulutusta opettajat saivat siirtymävaiheessa. Kustantajat kuulemma tarjosivat koulutusta, ja osa opettajista kouluttautui itse lisää. He sitten jakoivat osaamistaan kollegoilleen, ja suurin osa opettajista onkin kuulemma suhtautunut sähköisiin oppikirjoihin siirtymiseen oikein positiivisesti. Samoin ovat oppilaat. Ilahduin itse, kun kuulin, että uudet lukiolaiset saavat Rytisalonkin koulussa edelleen kokeilujakson jälkeen valita, käyttävätkö perinteistä oppikirjaa vai sähköistä oppimateriaalia. Antoisa kesksutelu!



Toinen messupäiväni alkoi Bonnierin bloggariaamiaisella, jossa haastateltavina olivat Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis, Hannu Mäkelä ja Riitta Jalonen. 

Claes Andersson teki minuun vaikutuksen rauhallisella läsnäolollaan ja huumorillaan. Erityisesti hänen puheenvuorostaan jäi mieleeni hänen mietteensä siitä, että jokainen kirjailija kirjoittaa tavalla tai toisella omasta itsestään, sillä kaikkihan ammentavat omasta kokemusmaailmastaan tai pikemminkin omasta pääkopastaan löytyvistä asioista. Andersson myös luottaa vahvasti siihen, että kirjallisuudella voi vaikuttaa, koska sanalla on niin suuri mahti.



Myös Anja Snellman oli samaa mieltä siitä, että kirjoittaessaan kirjailija suodattaa jotain omasta kokemusmaailmastaan tekstiinsä. Hän itse viettää tänä vuonna 35-vuotisjuhlavuottaan. j

Tuula-Liina Varis kertoi, että uusimmassa kirjassaan Huvila (WSOY 2016) hän jollain tavalla itseasiassa etsii omia vanhempiaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920- ja 30-luvuille, eli aikaan, jolloin Variksen omat vanhemmat ovat olleet nuoria. Tarina ja päähenkilöt on fiktiota, mutta Variksen on helppo löytää siitä yhtymäkohtia omaan elämäntarinaansa.

Myös Riitta Jalosen on helppo löytää yhtymäkohtia uusimman romaaninsa päähenkilön kirjailija Janet Framen elämän ja oman elämänsä välillä. Jalonen kuvaili kirjoittamisprosessia kokemukseksi, jossa tuntui, että hän sai oikean yhteyden jo edesmenneeseen Frameen. Hän kertoi menneensä lähes hypnoosiin Kirkkaus-kirjaa kirjoittaessaan.

Hannu Mäkelä puolestaan vertasi kirjoittamista talon rakentamiseen; Ensin kaivetaan perustukset, pystytetään seinät ja asennetaan katto. Sitten jännitetään, haluaako kukaan muuttaa taloon, eli kiinnostaako ketään lukea valmista kirjaa. Mäkelä iloitsi 80-luvun puolella tekemästään päätöksestä ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Huolimatta yleisen taloudellisen tilanteen aiheuttamasta epävarmuudesta, hän kertoi, ettei ollut koskaan ollut onnellisempi.Vapaus on vahva sana ja asia.

Tilaisuuden lopuksi kirjailijat vielä kertoivat ajatuksiaan kirjablogien merkityksestä kirjailijoille. Vaikka kirjailijat pitivät blogeja tärkeinä ja ilahtuvat toki saamastaan positiivisesta blogihuomiosta, he toivovat, että edelleen ilmestyisi enemmän oikeita, kriitikoiden kirjoittamia kritiikkejä. Myös moni bloggari yhtyi tähän näkemykseen.

Bloggariaamiaisen jälkeen suuntasin kuuntelemaan Atenan kirjailijoita Tiina Liftländeriä ja Soili Pohjalainen, joita haastatteli kustannustoimittaja Kanerva Eskola. Molemmat kirjailijat ovat sekä esikoiskirjailijoita että bloggaajia itsekin. Liftländerillä on takanaan usean vuoden "ura" bloggarina, joten hänelle oli luontaista ryhtyä kirjoittamaan blogia kirjankirjoitusprosessistaan. Liftländer kertoi kirjoittavansa, mitä mieleen tulee, editoimatta blogitekstejään ennen niiden julkaisemista. Pohjalainen puolestaan tuskaili sitä, että hän on turhankin tarkka kirjoittamistaan teksteistä, eikä siksi ehdi ja pysty kirjoittamaan niin paljon blogiinsa kuin haluaisi. Molemmat kirjailijoista kokivat kirjablogit tärkeiksi ja ilahtuvat huomatessaan, että joku on lukenut heidän kirjansa ja kirjoittanut siitä. Jostain syystä varsinkin Liftländer kertoi olleensa siinä uskossa, että kirjailijoiden ei toivota kommentoivat omasta kirjastaan kertovaa postausta. Me bloggarit kuitenkin olimme aika yksimielisesti sitä mieltä, että asiallinen kommentointi on aina tervetullutta. Moni kertoi ilahtuvansa kirjailijoiden jättämistä kommenteista.



Tämän tilaisuuden jälkeen minun oli tarkoitus kierrellä messukojuja ja ostaa erityisesti itselleni muuta romaani, mutta pieni seuralaiseni oli itkustaan päätellen sitä mieltä, että hallissa on aivan liikaa hälinää, eikä minun kannata enää kierrellä yhdelläkään kirjakojulla. Niin jäivät muutamat hankinnat tekemättä, ja minä siirryin rauhalliseen paikkaan vauvan kanssa odottamaan, että Teoksen bloggaritilaisuus alkaisi.

Siellä olivat paikalla kirjailijat Katarina Baer, Kari Hukkila ja Leena Parkkinen. Haastattelun hoiti Nina Paavolainen (tästä tilaisuudesta minulla ei valitettavasti ole kuvaa, sillä jouduin heijaamaan vauvaa koko sen kestämän 45-minuuttisen ajan...).

Katarina Baerin kirjoittama tietokirja He olivat natseja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, ja sen kirjoitusprosessikin on mitä ilmeisemmin ollut erittäin jännittävä. Baer kertoi löytäneensä arkistoista yhtä sun toista tietoa kirjan päähenkilöistä eli omista isovanhemmistaan - siis sellaistakin lähdemateriaalia, jonka olemassaolosta kukaan hänen suvustaan ei ollut tiennyt.

Kari Hukkilä kertoi, että hänelle kirjoittaminen on pitkä prosessi. Hän työstää tekstejään jopa vuosia, jättää ne välillä syrjään, tarttuu uuteen työhön ja palaa taas hetken kuluttua edelliseen. Siitä syystä hän ei ollut osannut arvata, miten ajankohtainen kirja Tuhat ja yksi nyt julkaisuvuonnaan itseasiassa on. Kirja nimittäin sivuaa muun muassa maahanmuuttokysymystä.

Leena Parkkisen uutuuskirja Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin. Olen lukemassa kirjaa parhaillaan ja voin sanoa, että miljöö- sekä aikakausikuvaus vaikuttavat todella aidoilta. En ihmettele sitä yhtään, kun kuulin, millaista taustatyötä Parkkinen tekee historiallisten tekstiensä eteen. Parkkinen itse myös opettaa kirjoittamista, ja minä olisin voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään hänen kertomisiaan myös kirjoittamisesta yleensä. Lisäksi sain kuulla Parkkiselta, että häneltä ilmestyy kohta myös toinen lastenkirja. Sitä siis odotellessa!



Koska seuralaiseni oli tässä vaiheessa jo todella väsynyt, päätin skipata päivän loput ohjelmat, ja suuntasimme kotia kohti. Tänään en enää viitsinyt raahata pikkuista messuhulinaan, vaan jäimme suosiolla kotiin nauttimaan messuhankinnoistani. Myös kotona odottaneet isommat sisarukset olivat tyytyväisiä kotiini kantamiin kirjoihin. Osa kirjoista tulee kyllä sujahtamaan pukinkonttiin.... ;)


Kummituskuvakirja lapsille

Näin Halloweenin lähestyessä on oikein hyvä aika esitellä Juha-Pekka Koskisen kirjoittama - tai oikeastaan loruilema - kuvakirja Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta). Kirjan on tunnistettavalla tyylillään kuvittanut Miranda Mord. Minä itsen pidän Mordin kuvitustyyliä, mutta hänen värikkäitä kuviaan olisi voinut olla vielä enemmän, jokaisella aukeamalla ainakin yksi. Tarina itsessään on siis lorumuotoon kirjoitettu, ja täytyy sanoa, että minä ihailen kaikkia niitä kirjailijoilta, joilta luonnistuu tarinan kuljettaminen lorumuodossa näin näppärästi.



Gabriel Hullo & hirveä Hekla on kolmas osa Hullo-kirjasarjassa (sarjan toisen osan arvostelun voi lukea täältä). Sarja kertoo pojasta nimeltään Gabriel Hullo. Ystävät kutsuvat häntä Kaapoksi. Kaapo on siitä erikoinen poika, että hänen hartain toiveensa on olla isona aave. Poika osaa kummituskertomukset ulkoa, ja mikä parasta, hänen molemmat isoisänsä ovat aaveita, joiden kanssa Kaapo viettää aikaa.

Juha-Pekka Koskinen & Miranda Mord: Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu Kustannus 2016)


Kirjan jännittävät tapahtumat alkavat, kun Kaapo kiinnittää huomionsa naapurissa olevaan tyhjään kartanoon. Jotain kummaa siinä on, ja isoisänsä Paulus tietää kertoa, että talossa asui ennen erikoinen perhe, jonka äiti saattoi olla noita ja isa kokeita tekevä alkemisti. Kaapon uteliaisuus käy tietysti ylivoimaiseksi ja isoisän varoittelusta huolimatta Kaapo päättää selvittää talon salaisuuden. Yön pimeydessä alkaa tutkimusretki halki hämyisen talon, ja pian käy selväksi, että joku elävä asuttaa edelleen kummalista kartanoa. Olennon hahmo on selvästi noidan! Kaapon avuksi noitavakoiluun liittyy myös hänen kotiseuduilleen juuri muuttanut Kaisu-tyttö, joka ei näemme yhtään kavahda kauheaa noitaa. Kaapon ja Kaisun täytyy olla vakoilupuuhissaan erityisen varovaisia, jos eivät halua itse päätyä noidan pataan... Vaan lopussa käykin ilmi, että kaikki ei ole, miltä näyttää!

Juha-Pekka Koskinen & Miranda Mord: Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu Kustannus 2016)

Kirja kiinnosti kovasti esikoistani, mutta riimitelty tarina oli vielä selvästi paikoin hänelle hieman haastava ymmärtää. Sopivan jännittävä kirja kuitenkin oli, sillä hän halusi ehdottomasti kuulla kirjan loppuun asti, vaikka minä jouduinkin selittämään hänelle pari kohtaa. Gabriel Hullo sopineekin parhaiten hieman vanhemmille lapsille, esikouluikäisistä 1.-3.-luokkalaisille.

Kirja ulkopuolisuudesta ja kiusatuksi tulemisesta: Näkymätön (Huom! Mukana kirja-arvonta!)

Kirjailija, toimittaja ja dokumettielokuvaohjaaja Elina Hirvonen sekä graafinen suunnittelija, sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Ville Tietäväinen ovat tehneet yhdessä lastenkirjan, joka kuuluu tämän lastenkirjavuoden pysäyttävämpien kirjojen joukkoon. Näkymätön (Lasten Keskus 2016, arvostelukappale kustantajalta) on yksi niistä monista tänä vuonna ilmestyneistä ja ilmestyvistä lastenkirjoista, jotka kertovat aina ajankohtaisesta aiheesta eli kiusaamisesta, ulkopuolisuudesta, tunteista ja lasten välisistä suhteista. Näkymätön tekee sen sellaisella tavalla, että lukiessani tätä ensimmäistä kertaa huokailin sisäisesti ihastuksesta ja toisaalta myötätunnosta kirjan pientä päähenkilöä kohtaan.


NÄKYMÄTÖN-KIRJAN ARVONTA tämän postauksen lopussa!

Päähenkilö on päiväkoti-ikäinen avaruusolio Kukka, joka haluaa, että häntä kutsutaan Kapteeniksi. Kapteeni haluaa isona astronautiksi ja johtaa Avaruustyyppejä, jotka voivat pelastaa maailman Pahiksilta. Pienellä Kapteenilla on kuitenkin suuri huoli, jota hän ei halua kertoa edes omille vanhemmilleen, vaikka nämä jossain vaiheessa huomaavatkin, että kaikki ei ole kuten pitää. Kapteeni jää päiväkodissa toistuvasti muiden leikkejen ulkopuolelle. "Et saa tulla meidän leikkiin!" hän saa kuulla, kun yrittää lähestyä muita. Pieni Kapteeni pelkää, että vanhemmat huomaavat hänessä olevan jotain vikaa, jos hän kertoo yksinjäämisestään kotona. "Sitten hänestä ei tykkää enää kukaan."

Elina Hirvonen & Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus 2016)

Kapteeni nielee kyyneleensä ja yrittää olla reipas, koska "Päiväkotilaisten pitää olla reippaita!", kuten hän äidilleen kertoo. Kuitenkin torjutuksi tuleminen ja yksin jääminen satuttaa pientä avaruuslasta niin, että yöllä tämä näkee kamalia painajaisia ja aamulla mahaa koskee. Pienenä lohtuna hänellä ovat Avaruustyypit, jotka vain Kapteeni itse voi nähdä. Nämä rohkaisevat Kapteenia, vaikka välillä tästä tuntuu, että jopa ne hylkäävät hänet.

Kapteenin kamala painajainen: päiväkodissa alastomana muiden pilkattavana
Elina Hirvonen & Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus 2016)

Onneksi Kapteenin vanhemmat näkevät Kapteenin sanojen taakse, eivätkä usko lapsensa vakuutteluja siitä, että kaikki on ihan hyvin. Äiti aavistaa, mikä on vialla, ja ottaa asian puheeksi päiväkodin henkilökunnan kanssa. Lukijana ja kasvattajana pidän itse erityisesti siitä, miten päiväkodin henkilökunta ratkaisee tilanteen. He kutsuvat lapset piirin, sillä heillä on näille Tärkeää Asiaa. Lasten kanssa käydään keskustelu, miltä tuntuu, kun joku esimerkiksi kaatuu. Se sattuu, tietää eräs päiväkotilainen. "Ja niin sattuu, myös se, että jää aina ulkopuolelle muiden leikeistä. Siitä voi tulla näkymätön, hitaasti paraneva haava", kertovat aikuiset.

Elina Hirvonen & Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus 2016)

Kapteenin rohkeus on jo aika vähissä, eikä hän keskustelunkaan jälkeen uskalla enää lähestyä muita päiväkotilapsia. Onneksi aikuinen ottaa asiakseen johdattaa Kapteenin leikkiin toisen lapsen kanssa. Ogel-palikoista alkaa sitten pian muodostua Kapteenin ja kiharatukkaisen pojan toimesta hieno avaruusalus. Kesken leikin paikalle saapuu myös kolmas lapsi, joka haluaisi osallistua rakentamiseen. Nyt käykin niin kuin monesti tosielämässäkin lasten keskuudessa käy: Kapteeni, joka itse aiemmin tullut torjutuksi, sanoo lapselle, ettei tämä saa tulla mukaan. Se osoittaa lukijoille, miten helppo kiusatun on joskus itse sortua kurjaan käytökseen ja kertoo toisaalta myös siitä, kuinka huomamatta lapsi tulee satuttaneeksi toista. Opettaja on onneksi jälleen kerran hyvin perillä tilanteesta ja selittää lempeästi, miten kaikki saavat tulla mukaan.

Kapteenin suru tuntui kovin sydäntäriipaisevalta, ja lukiessamme tätä kirjaa kotona neljä ja puolivuotiaan kanssa, hänkin keskittyi kuuntelemaan tarinaa harvinaisen vakavana. Kirja myös herätti lapsessa kysymyksiä, ja kuten Hirvonen itsekin sanoi, on hyvä, että lapsella on lukukaverina joku aikuinen, jonka kanssa hän voi keskustella kirjan tapahtumista. Jos lapsi lukee Näkymätöntä yksin, on hyvä, että hän voi purkaa mietteitään myöhemmin jonkun aikuisen kanssa. Kirjan loppu on onneksi rohkaiseva, kuten tällaisessa lastenkirjassa täytyykin olla. Kapteenin äiti sylittelee lastaan ja lempeästi, kertoo, että tämän näkymätön haava on alkanut jo parantua.

Tietäväinen teki erinomaisen valinnan valitessaan kirjan tapahtumapaikaksi toisen maailman ja henkilöiksi avaruusolennot. Kuten hän itsekin kertoo, se etäännyttää kirjan henkilöitä ja tapahtumia sen verran, että ne eivät tule liian lähelle lapsilukijoita. Jos kirjaa lukeva tai kuunteleva lapsi on itse ollut samassa tilanteessa kuin Kapteeni tai joku kiusaajista, voisi ihmishenkilöiden kautta kerrottu tarina tuntua liian ahdistavalta. Avaruusolioiden kautta tapahtumia on helpompi käsitellä, ja nyt ratkaisijoiden ja sankareiden roolissa saavat olla ihmislapsiksi piirretyt Avaruustyypit.

Elina Hirvonen & Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus 2016)

Kirjan tekijät ajattelevat, että Näkymätön sopii parhaiten luettavaksi päiväkoti-ikäisten ja pienten alakoululaisten kanssa esimerkiksi silloin, kun kasassa on uusi ryhmä tai uusi päiväkoti- tai kouluvuosi alkamassa. Minä itse ajattelin lukiessani, miten loistavasti tämän kirjan kautta voisi ekaluokassa käsitellä kiusaamista ja sitä, että jo pelkästää ulkopuolelle jättäminen on toisen kiusaamista. Näkymätön haava kuvaa erittäin konkreettisesti sitä, mitä yksinjäämisestä voi pahimmillaan seurata. Näkymättömän tarina osoittaa onnistuneesti, miltä tuntuu olla muille näkymätön.

Elina Hirvonen ja Ville Tietäväinen keskustelemassa kirjastaan Nide-kirjakaupassa 18.10. Heitä haastatteli lastenkirja-asiantuntija Arja Kanerva.

Ja nyt arvonta:

Sain Lasten Keskukselta kaksi kappaletta Näkymätön-kirjoja. Niistä toisen saan arpoa Luetaanko tämä?-blogin lukijoille! Ihan huikeaa, sillä Näkymätön on mielestäni aivan loistava kirja!

Voit osallistua arvontaan kommentoimalla tähän postaukseen. Viimeinen osallistumispäivä on sunnuntai 30.10. Anonyymien vastaajien pitää keksiä joku nimimerkki, ja kaikkia kommentoijia pyydän jättämään sähköpostiosoitteen tai muun yhteystiedon, josta saan voittajan kiinni.

Yhden arvan saa kommentoimalla tätä postausta.
Toisen arvan saa, jos on blogini lukija (Voit tarkistaa, oletko liittynyt lukijaksi tuosta sivun oikealla olevasta Lukijat-palkista)
* Kolmannen arvan saa linkittämällä tämän arvonnan omaan blogiinsa tai sen Facebook-sivulle.

Onnea arvontaan!


Lasten agenttiseikkailu: Tagli ja Telle, Tehtävä sirkussaarella

Suositun Supermarsu-sarjan kirjoittaja Paula Noronen on aloittanut uuden lastenkirjasarjan kirjoittamisen. Uusi sarja kertoo Tagli ja Telle-nimisistä nokkelista sisaruksista, jotka asuvat Helsingissä kauppakeskus Muhkun yläkerrassa. Sisarusten vanhemmat reissaavat ympäri maailmaa pelastamassa eläimiä, ja Tagli ja Telle saavat pärjätä kahdestaan kotona. He ovat keksineet salaisen reitin kodistaan alas Muhkuun, jossa kaksikko sitten hiippailee sulkemisajan jälkeen. Alkuasetema tälle uudelle lasten dekkarisarjalle on siis varsin houkutteleva. Kukapa meistä ei olisi joskus toivonut, että pääsisi seikkailemaan tyhjään kauppakeskukseen?



Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Tagli ja Telle, Tehtävä sirkussaarella (Tammi 2016, arvostelukappale kustantajalta). Tarina vie Taglin ja Tellen tutkimaan Helsingin edustalla sijaitsevassa sirkussaaressa tapahtuvia kummallisuuksia. Näyttää nimittäin siltä, että kaikki ei ole sirkuksessa kohdillaan. Katoavatko sirkuseläimet jonnekin ja miksi sirkuksen johtaja Maurizio alkaa yhtäkkiä käyttäytyä niin vihamielisesti? 

Tehtävä sirkussaarella muistuttaa nopeatempoisuudessaan ja vauhdikkuudessaan agenttielokuvaa. Kirjassa seikkaillaan muun muassa Helsingin alla olevissa tunneleissa, ja onpa mukana myös yksi vesille sijoittuva takaa-ajokohtauskin. Moni eteentuleva ongelma ratkaistaan käyttämällä nykytekniikkaa ja tietokonevelho-Taglin kehittämiä vempeleitä. Tagli onkin sisaruksista se hieman harkitsevampi osapuoli, kun taas Telle on vauhdikkaampi ja rämäpäisempi.

Tagli ja Telle, Tehtävä sirkussaarella on värikkäästi kuvitettu, ja jo kirjan kansi houkuttelemaan tarttumaan teokseen. Kuvituksen on tehnyt Oili Kokkonen, joka mielestäni onnistuu hienosti nykyaikaistamaan lastenromaanikuvitusta tekemillään värivalinnoilla; Ihmisten hiukset esimerkiksi ovat ihanan purppuraisia ja liloja! Hänen kuvituksensa sopii hienosti Norosen vauhdikkaaseen ja humoristiseen tekstiin, ja onkin mukavaa, että kuvia on kirjassa niin runsaasti. Tämä sarja löytää varmasti lukijakuntansa, ja uskoisin, että että erityisesti 1.-4.-luokkalaiset pitävät Taglin ja Tellen meiningistä.

4,5-vuotiaan suosikkikuva kirjassa Tagli ja Telle, tehtävä sirkussaarella
(Kuvitus Oili Kokkonen)

Minä luin kirjan kotona neljä ja puolivuotiaan kanssa. Sain iltaisin lukea ääneni käheäksi, sillä hän halusi kuulla aina vain lisää. Kirja on lapseni mielestä hauska ja kuvat kivoja. Erityisesti eräs tunnelikohtaus jäi lapsen mieleen... Voinkin todeta, että mielestäni Tagli ja Telle, Tehtävä sirkussaarella on onnistunut avaus uudelle sarjalle.

Tarina rohkeudesta: Lyyli ja hurja Paperi-Hukka

Pipsa Pentin esikoiskirja Lyyli ja hurja Paperi-Hukka (Otava 2016) on ennenkaikkea tarina omien pelkojen kohtaamisesta ja niiden voittamisesta. Aihe ei sinällään ole uusi lastenkirjoille, mutta Pentin kirjassa toteutus on mukavan uudenlainen ja ainakin minun mielestäni kovin ihastuttava. Ja minä ainakin ajattelen, että lastenkirjoja, joissa kannustetaan uskaltamaan, ei voi olla liikaa. Pentti itse tietää, mistä puhuu kirjoittaessaan rohkeuden löytämisestä, sillä hän itse on kertomansa mukaan työstänyt Lyyliä ja hurjaa Paperi-Hukkaa lähes kymmenen vuoden ajan ennen, kun uskalsi viedä kirjansa kustantajalle.



Kirjan päähenkilö on pieni Lyyli-tyttö, jonka mielestä maailma on niin pelottava paikka, että hän pysyttelee varmuuden vuoksi sisällä, oman huoneensa turvassa. Lyyli kuluttaakin päivänsä piirtelemällä urheita ja pelottomia prinsessoja. Joka päivä hän myös käy vierailulla paperiprinsessojen luona kuuntelemassa tarinoita niiden seikkailuista. Tyttö tiedostaa, että ei ole kovin urhea, sillä hän toivoo itse olevansa piirtämiensä prinsessojen kaltainen. On huikeaa, että prinsessat elävät rohkeasti välittämättä sellaisista vaaroista kuten läikkyvät kahvit, hiillyttävät kynttiläillalliset tai kirjan väliin unohtuminen.

Pipsa Pentin kuvitusta kirjassa Lyyli ja hurja Paperi-Hukka (Otava 2016)

Eräänä päivänä Lyylin elämä kuitenkin muuttuu, kun se löytää ystävänsä prinsessa Paperiinan itkemästä: "... ystäväni ovat joutuneet Paperi-Hukan vangeiksi!" Lyyli päättää lähteä selvittämään, mihin Hukka on ytoiset prinsessat vienyt. Tovereikseen pelastusretkelle hän saa rouva Suodatinpussin ja Paperiinan. Lisäksi naapurin herra Parkettien Paperiveitsi antaa etsijöille mukaan tuliterän A4:nsa. Sen avulla etsijät suorastaan leijuvat matkaan.

Pelastusretki ei kuitenkaan suju ongelmitta. Paperimaailma todella on vaarallinen paikka, ja Lyylin sekä hänen ystäviensä pitää selvitä monesta kiperästä tilanteesta ennen, kun pääsevät Paperi-Hukan pakeille. Käy ilmi, että ainoastaan Lyylin kekseliäisyys, nokkeluus ja rohkea päättäväisyys kiperissä paikoissa pelastavat pelastusjoukot pulasta - niin ja tuikitärkeäksi kapineeksi pelastusretken onnistumisen kannalta osoittautuu myös se tuliterä A4. Paperi nimittäin taipuu moneksi: siitä voi tehdä retkikunnalle veneen tai vaikka sateenvarjon kahvan, jos tarvis on...

Pipsa Pentin kuvitusta kirjassa Lyyli ja hurja Paperi-Hukka (Otava 2016)
Lopulta Lyyli ystävineen tietysti kohtaa Paperi-Hukan, joka uhkaa sieppaamiaan prinsessoja nitojalla ja rei'ittäjällä! Lyylin rohkeus tuntui katoavan, ja hän mietti jo, että nyt kyllä prinsessat hukka perii. Kaikeksi onneksi Lyyli kuitenkin kompastuu kynänpätkään, ja saa loistavan pelastustuuman! Niin prinsessat pelastuvat, Hukka kohtaa ansaitsemansa lopun ja Lyyli ymmärtää, ettei ole arka laisinkaan: "... kun tiesi selviytyneensä aikaisemmista haasteista, tiesi selviytyvänsä myös tulevista."

Pipsa Pentin kuvitusta kirjassa Lyyli ja hurja Paperi-Hukka (Otava 2016)
Lyyli ja hurja Paperi-Hukka on todella viimeistelty kuvakirja sekä tarinan että siihen erittäin hienosti sopivan kuvituksen osalta. Jännittävä tarina etenee rivakasti, eikä ainakaan minun lapsiraatini kyllästynyt kuuntelemaan melko pitkää kuvakirjaa. Pentti on vienyt paperi-teeman mahdollisimman pitkälle sekä tarinan sisällössä että kuvituksessa. Elävyyttä ja vauhtia kirjalle tuovat myös tekstin sisään tehdyt typografiset ratkaisut. Tietyissä kohdissa teksti suorastaan venyyyyy tai putooooaaaa paperilla. Ääneenlukijan on hauska eläytyä tekstiin.

"Tämä on tarina pelkojen voittamisesta", kertoi Pipsa Pentti kirjansa julkistamistilaisuudessa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä. Juhlissa piipahtivat myös ihanat paperiprinsessat laulamassa suosikkilaulunsa Paperitähdet ja Tahroja paperilla. Kirjastossa on esillä Lyyli ja hurja Paperi-Hukka -kuvitusnäyttely. Kannattaa tutustua!

Pikkuväen oma Viiru ja Pesonen

Lapsena suosikkikuvakirjojani olivat muun muassa  Sven Nordqvistin  kirjoittamat ja kuvittamat Viiru ja Pesonen -kirjat. Tuon vanhan, hieman höppänän ukon ja hänen näsäviisaan kissansa seikkailut todella kestävät aikaa, sillä Viiru ja Pesonen -kirjat ovat nykylastenkin suosikkeja, niistä tehdään äänikirjoja, DVD:tä ja teatteriesityksiä. Nyt Tammi on julkaissut pienemmille leikki-ikäisille oman pahvikantisen kirjan Viiru ja Pesonen piilosilla (Tammi 2016, arvostelukappale kustantajalta, suom. Tittamari Marttinen). Niissä isompien lasten kuvakirjoissahan tekstiä on aika paljon, joten tällainen pieni, pahvinen kirja, jossa on vähemmän ja yksinkertaisempaa tekstiä palvelee paremmin pienempiä lukijoita. Täytyy kyllä sanoa, että tekstiä on silti aika paljon, eli ihan pienille taaperoille tämä kirja ei vielä ole tarkoitettu luettavaksi, vaikka toki kuvia hekin voivat katsella. Meillä tämä kirja on nyt noussut kaksivuotiaan suosikkikirjojen joukkoon.



Tarina kirjassa on pienille lapsille sopivan simppeli. Viiru piirtää Pesoselle lahjaksi kuvan, mutta ei sitten onnistukaan löytämään Pesosta mistään. Hän etsii ukkoa tämän verstaalta ja pihamaalta. Viiru kiertelee kyselemässä kaikilta pihapiirin asukkailta: kanoilta, lehmiltä ja muklilta. Kukaan ei tunnu nähneen Pesosta, ainakaan juuri nyt.

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen piilosilla (Tammi 2016)

Kaakottava kanaparvi, mököttävä lehmä ja hilpeät pikkumuklat pitävät huolen siitä, että Viirulla meinaa ihan kokonaan mennä hermo ennen, kun Pesonen vihdoin löytyy. Ja kun ukko löytyy, saa Viiru-kissa huomata, että ukollakin on yllätys kissalleen!

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy

Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen yhdessä kirjoittama Kummakylä-sarja on saanut taas jatkoa. Sarjan uusin osa on nimeltään Kummajaisten kylän salaperäinen syksy (Haamu Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta). Kirjan mustavalkoisen kuvituksen on taiteillut Miranda Mord. Kummakylä-kirjoissa seikkailevat korpikyläläiset nuoret, joiden joukosta kirjailijat ovat valinneet muutaman, joiden näkökulmasta kulloisenkin kirjan tapahtumat kerrotaan. Tässä uusimmassa osassa päähuomion saavat kutosluokkalaiset Aino ja Riku. Myös Otto ja Sara ovat paljon esille, ja tietysti iso rooli on Saran Miina-mummolla, jolla tuntuu olevan kyky lukea enteitä ja nähdä sellaista, mitä muiden on vaikea kuvitella todeksi.



Korpikylässä on siis alkanut uusi syksy, ja iso joukko nuorista on siirtynyt seiskaluokalle. Se hieman jakaa nuorten joukkoa, vaikka kyllä nämä myös puuhailevat yhdessä kaikenlaista. Aino ja Riku huomaavat, että kaikki ei tunnu olevan Korpikylässä ihan kohdallaan. Miina-mummo näyttää riitaantuneen heilansa Hukkas-Jalon kanssa, ja metsässä sijaisevalla Susivuoren alueella tuntuu liikkuvan jokin omituinen olio. Miina-mummokin lukee enteistä, että syksy näyttää tuovan tullessaan synkkiä aikoja, ja pian kummallisia asioita alkaakin tapahtua. Näyttää siltä, että joku tai jokin ei hyväksy Rikun isän alullepanemaa hanketta rakentaa suuri hyppyrimäki Susivuorelle. 

Riku itsekin on sitä mieltä, että hyppyrimäkihanke on vastenmielinen, eikä hän ole enää varma, kiinnostaako mäkihyppääminen häntä lainkaan. Ainakin hän tietää, että isän painostus ja valmennusmetodit tuntuvat kovin vasrenmielisiltä. Yhdessä Oton kanssa Riku ryhtyy selvittämään Susivuoren mysteeriä ja pohtii siinä samalla, mihin suuntaan hänen itsensä kannattaisi harrastuksensa kanssa edetä. 

Osa kummakylä-sarjan viehätystä onkin siinä, että kummallisten ja mystisten tapahtumien vastapainona kirjassa käsitellään nuorten elämään liittyviä tavanomaisia ongelmia. Korpikylän nuorten kasvamisen ja varttumisen kohti murrosikää huomaakin tässä kirjassa jo hyvin. He kyseenalaistavat vanhempien auktoriteettia ja seukkaavat keskenään. Jokaisella heillä on omat murheensa, ja etenkin kovis-Karri tuntuu kovasti etsivän itseään. Toivottavasti seuraavassa kirjassa Karri pääsee enemmän "ääneen".

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy on mielestäni yhtä viihdyttävää luettavaa kuin edeltäjänsä. Sarja sopii hyvin luettavaksi vanhemmille alakoululaisille ja miksei myös yläkoululaisille nuorille. Koska kirjat ovat melko nopea- ja helppolukuisia sopivat ne mukavasti rritasoisille lukijoille. Voisin myös kuvitella, että nuorten on helppo samastui Korpikylän nuorten elämään, joihin salaperäiset tapahtumat tosin tuovat hienoisen yliluonnollisen lisän!

Arviot sarjan aikaisemmista osista voit lukea täältä ja täältä.

Millainen minä? -kirjan kanssa tutustutaan tunteisiin

Jokainen kasvattaja on varmasti kuullut joskus, kuinka tärkeää on opettaa lasta tunnistamaan erilaisia tunteita ja sanoittamaan niitä, eli kertomaan miltä minusta tai toisesta tuntuu ja miksi. Näitä asioita harjoitellaan oppilaiden kanssa koulussa Kiva-tunneilla (kiusaamisenvastainen). Omien lasteni kanssa toivon, että he oppisivat tunnistamaan omat tunteensa, hyväksymään ne ja myös kertomaan avoimesti, miltä itsestä nyt tuntuu.



Jenni Erkintalo on tehnyt taaperoille ja pienille leikki-ikäisille kuvakirjan, joka on nimetty osuvasti Millainen minä? (Etana Editions 2016, saatu kustantajalta). Sitä katselemalla ja yhdessä vanhemman kanssa lukemalla sekä keskustelemalla pienikin lapsi voi pohtia, miltä tuntuu, miltä jokin tunne näyttää ja mistä tunne voi johtua. Jokaisella kirjan sivulla on tyylitelty naama, jolla on erilainen ilme. Alussa kysellään: "Millainen minä olen? ... hyvällä päällä tai huonolla päällä. ... samalla päällä tai eri päällä, ihan minun omalla päällä?" Ilmesivut sitten vastaavat kysymykseen. Esimerkiksi: "Voiiiiiiiii, olen surullinen. Suru valuu silmistäni." Ilmeiden oheen on hauskasti myös kuvailtu, millaisia fyysisiä vaikutuksia kyseisellä tunteella voi olla. Silmistä voi esimerkiksi valua suru ja ujous voi estää jalkoja. 

Iloinen ja surullinen
Jenni Erkintalo: Millainen minä? (Etana Editions 2016)

Kirjan väritys ja kuvitus ovat omaan silmiini herkullisia, mutta en ole ihan varma, ovatko ne varsinaisesti lapsilukijoita palvelevia. Millainen minä? on kuvitustyyliltään niin tyylitelty, että ainakin omilla lapsillani oli haastetta tunnistaa kaikkia kuvan ilmeitä. Helpoiten he tunnistivat iloisen ja surullisen sekä vihaisen ilmeen, mutta ujo, ylpeä ja hämmentynyt näyttivtä omaankin silmääni aika samoilta. Tämä kirja olisikin mielestäni vielä parempi, jos ilmeitä olisi helpompi tunnistaa lukematta tekstejä.

Kirjaäiti Lastenkirjapino-blogista oli lukenut tätä omien lastensa kanssa, ja heillä olikin syntynyt paljon mielenkiintoista keskustelua tunetista kirjan tiimoilta. Omat lapseni taisivat olla asteen verran kärsimättömämpiä, eivätkä oikein malttaneet pysähtyä kirjan ääreen... Ensimmäisellä lukukerralla me kyllä yhdessä ilmeilimme ja mietimme, miltä itse kunkin naama näyttää esimerkiksi juuri hämmästyneenä. Toisella lukukerralla yritin kysyä, mikä tekee heidät esimerkiksi vihaisiksi, mutta siinä kohtaa tahtoikää elävä neljä ja puolivuotias pisti ranttaliksi, eikä lukemisesta enää tullut mitään. Kolmas lukukerta pidettiinkin sitten ihan kaksin kuopuksen kanssa, ja hän kyllä itse alkoi kysellä, mikki kirjan hahmo on surullinen, mikki on vihainen.

Nolo ja ujo
Jenni Erkintalo: Millainen minä? (Etana Editions 2016)


Naondel: Punaisen luostarin kronikoita

Ihastuin Maria Turtschaninoffin tyyliin kirjoittaa jo silloin, kun luin ensimmäistä kertaa hänen kirjoittamansa kirjan. Se kirja oli muuten Helsingin alla (Tammi 2012), ja suosittelen sitä kaikille, jotka pitävät fantasiakijallisuudesta, jossa omaan maailmaamme sekoittuu yllättäviä, mystisiä ja sadunomaisia elementtejä. Myös hänen muut kirjansa Anaché, Arra ja Maresi: Punaisen luostarin kronikoita ovat olleet erittäin hyviä lukukokemuksia. Siksipä siis suorastaan hihkuin riemusta, kun huomasin Tammen katalogista, että Turtschaninoff on kirjoittanut Maresille jatko-osan - tai oikeastaan Punaisen luostarin kronikoiden toisen osan, kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Maresin tapahtumia. Sain tuon kirjan, Naondelin (Tammi 2016,  arvostelukappale kustantajalta, ruotsin kielestä suom. Marja Kyrö), hyppysiini hetki sitten, ja pakkohan se oli heti lukea. Naondel osoittautui yhtä hyväksi lukukokemukseksi kuin Turtschaninoffin aiemmat teokset.

Kansi: Laura Lyytinen

Naondelin tapahtumat sijoittuvat samaan fantasiamaailmaan kuin Arran, Anachén ja Maresin. Tuo Turtschaninoffin luoma maailma tuntuu erittäin todelliselta jokaista hyvin mietittyä yksityiskohtaansa myöten. Se pitää sisällään hyvin erilaisia aluita, joissa jokaisessa asuu alueen elinoloihin sopeutuneita ihmisiä omine kulttuureineen ja jumaluuksineen. Kirjan kertojia ovat eri-ikäiset tytöt ja naiset, jotka tulevat näistä eri maista. Tarinan aloittaa Kabira-nimisen tytön kertomus siitä miten hän rakkauden sokaisemana tulee paljastaneeksi visiirin pojalle, Iskanille, vartioimansa lähteen eli Anjin suuren voiman ja salaisuuden. Iskan on suorastaan hullu vallanhalusta ja valmis tekemään mitä vain saavuttaakseen ennennäkemättömän mahdin. Hän omii Anjin ja sen voimat itselleen, eikä kukaan tai mikään pysty vastustamaan Iskania sen jälkeen. Iskanin vallanhimo ajaa hänet orjuuttamaan muita kansoja ja ihmisiä. Hän etsii pakkomielteisesti  uusia voimalähteitä ja tuo matkoiltaan tuliaisina haaremiinsa aina uusia naisia. Osa heistä on orjia, osa  vaimoja tai jalkovaimoja. Kaikkia hän kuitenkin hyvksikäyttää mielensä mukaan. Tarina etenee näiden Iskanin orjuuttamien naisten kertomana. He ovat alistuneta kohtaloonsa ikuisessa palatsin vankeudessa kunnes yksi heistä näkee unen, joka rohkaisee naisia punomaan pakosuunnitelman.

Naondel on siis melko perinteinen fantasiakertomus, jossa paha on todella absoluuttinen paha, jota vastaan kannattaa taistella. Se on myös kertomus erilaisista ihmiskohtaloista ja mystisestä sisaruudesta. Toisaalta oli mielenkiintoista lukea tarinaan monen eri kertojan näkökulmasta, mutta toisaalta kertojia on niin monta, että naisten elämään ja ajatuksiin ei loppujen lopuksi pääse sisälle kuin melko pintapuolisesti. Kabira tulee lukijalle kaikkein tutummaksi, mutta ainakin minä jäin kaipaamaan lisää tietoa muutamista henkilöhahmoista, heidän ajatuksistaan ja vaikuttimistaan senkin jälkeen, kun kirjailija ei enää päästänyt heitä ääneen. Yhtäkaikki tämä on kirja minun makuuni, ja toivon, että Turtschaninoff kirjoittaa pian lisää.