maanantai 18. elokuuta 2014

Pikkasen pettynyt Pupu Tupunaan

Tiedätte varmaan kassojen yhteydessä olevat pienet kirjaset, joita myydään muutaman euron hintaan? Katson usein, millaisia läpysköjä kulloinkin myydään, ja toissapäivänä ilahduin, kun huomasin K-kaupan myyvän perinteistä Pupu Tupunaa. Kyseessä oli Pirkko Koskisen Pupu Tupuna Loruaapinen, ja koska esikoiseni tykkää kuunnella loruja, ostin Tupunan hetken mielijohteesta.


Alun innostus kyllä laantui valitettavan nopeasti. Jokaisesta aakkosesta on kirjassa oma lorusivunsa, ja täytyy sanoa, että yllätyin lorujen kömpelyydestä. Useinpien kirjainten kohdalla lorut ovat kovin tönkköjä ja keksimällä keksityn oloisia. Vai mitä mieltä olette alla olevista loruista? 


Harmillista, sillä kassalla suoritetun pikaisen selailun perusteella odotin enemmän. Tämä pehmytkantinen kassakirja on julkaistu aikaisemmin myös kovakantisena teoksena, joten senkin puolesta ajattelin, että kirja olisi hieman parempi. Noh, yhtäkaikki olemme tutkailleet tuttujen ihmisten nimikirjaimia, ja esikoinen osaa (ainakin toisinaan) näyttää kirjasta oman nimensä ensimmäisen kirjaimen. Kovin kauaa hän ei kyllä tätä kirjaa ole jaksanut kuunnella.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Maata kaivamaan - mainio teos historian opettajille

Uusi lukuvuosi pyörähti kouluissa käyntiin, ja viidesluokkalaiset alkavt opiskella itselleen vielä uutta oppiainetta eli historiaa. Koska historia ja historiaa käsittelevät kirjat ovat lähellä sydäntäni, lueskelin erään teoksen, joka sopii mainiosti käytettäväksi opetuksessakin vaikka ensimmäisillä historian tunneilla. Laura Trenterin kirjoittama ja Erika Kovasen kuvittama Maata kaivamaan (Schildts, 2001. suom. Henna Kettunen) on nimittäin mahtava tietopaketti arkeologin työstä ja esihistoriasta.


Kirja esittelee pohjoismaiden historiaan arkeologisten löytöjen avulla. Siinä kerrotaan mitä luultavasti on tapahtunut, millaista ennen on ollut ja mikä tärkeintä, kysytään: "Mistä voimme nämä asiat päätellä?" Kirjan viesti on mielestäni hyvin selkeä: historian tutkiminen ja arkeologien työ on varsinaista salapoliisityötä.


Avainkäsitteet on selitetty tietolaatikoissa tekstin yhteydessä, ja eri aikakaudet on esitelty kirjan lopussa.  
Kirjasta löytyy paljon tiukkaa faktatietoa, mutta aivan mahtavan lisän siihen tuovat toiminnallisemmat osiot, joissa esitellään viikinkiaikainen peli, neuvotaan syötäväksi kelpaavien kasvien keräämisessä ja tarjotaan reseptejä niille, jotka haluavat kokeilla ruuan valmistamista esi-isiemme tavoin. Voin kuvitella, että esimerkiksi leirikoulussa olisi aika mukava valmistaa hiilloksessa täytettyjä omenoita ja sammaleessa keitettyjä munia. Mikseipä voisi vaikka kokeilla kalan tai lihan valmistamista keittokuopassa.

Tätä kirjaa opettaja voikin käyttää oman opetuksensa lisänä, elävöittäjänä tai vaikka vetää koko esihistoriajakson sen avulla. Miksei tätä voisi antaa myös jollekin innokkaalle oppilaallekin luettavaksi tai lukea vaikka luokassa ääneenkin. Tosin kirjan kuvat ovat niin tärkeitä ja informatiivisia, että ilman niiden näkemistä, kirjasta ei mielestäni saa täyttä hyötyä irti.


Tämä teos tarjoaa paljon luettavaa, katseltavaa ja tekemistäkin sekä niille, joille historia on jo tutta että niille, jotka vasta aloittavat taipalettaan tuon äärimmäisen mielenkiintoisen oppiaineen parissa!

maanantai 11. elokuuta 2014

Tuliaisia Pariisista

Esikoisen kummitäti toi mahtavan tuliaisen Pariisista. Poika sai itselleen ranska - englanti kuvasanakirjan Paris mon imagier. Vaikka tämä kuvasanakirja käsitteleekin nimensä mukaan Pariisia, on siinä varsin yleisiä kuva-sana-aiheita. Kirjasta löytyy aukeamat koulusta, herkkukaupasta, liikenteestä, eläintarhasta, huvipuistosta, metrosta, torilta ja puistosta. Varsinaisia Pariisia käsitteleviä aukeamia on kaksi: Eiffeltorni ja taidemuseo.



Herkkukaupan kuvaa tutkimme aina pitkään ja hartaasti. Ja sitten pitää aina "maistella" kuvassa tarjolla olevia makeisia. Koulun kuvaa katsoessaan esikoinen totesi, että hänestäkin tulee isona opettaja. Katukuva-aukea puolestaan jaksaa aina kiehtoa autoja rakastavaa pikkupoikaa.

Kirjassa ei ole kuvasanojen lisäksi lainkaan tekstiä, ja sen kuvat ovat värikkäitä ja eläväisiä. Olemmekin itse keksineet kuvista tarinoita, ja olen pyytänyt lasta etsimään kuvista erilaisia asioita. Kirjassa on kuva-aukeamia eri teemoista, ja yhden aukean jälkeen on aukeamallinen kuviin liittyviä sanoja. Emme kuitenkaan ole harjoitelleet asioiden ja esineiden englannin tai ranskankielisiä nimiä. Tuo poikanen taitaa olla siihen vielä liian pieni. :)

Kirja oli kyllä nappivalinta tuliaiseksi kirjahulluun perheeseen!

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Lääkärireissun pelastus

Pari päivää sitten huomasin, että kaksi ja puoli vuotiaan esikoisemme oikea korva vuosi jotain märkää. Korvatulehduskierre oli jo selätetty vuosi sitten keväällä asennetuilla putkilla, jotka tietääksemme olivat vielä paikoillaan lapsen korvissa. Pikaisella googlettamisella selvisi, että vuotavaan korvaan on yleensä kaksi selitystä: korvatulehduksen takia puhjennut tärykalvo tai putkikorvan tulehdus. Kummatkin vaihtoehdot merkitsivät pikaista lääkärireissua.

En suorastaan hihkunut riemusta, sillä (lihas)muistissa on vieläkin, miten pitelin kirkuvaa ja paniikissa itkevää lasta sylissäni korvalääkärin koittaessa epätoivoisesti tutkia hurjasti vastaanpanevaa potilasta. Koin kuitenkin jonkinsortin ahaa-elämyksen, kun muistin, että edellisellä kirjastoreissulla olimme lainanneet Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjan Veera lääkärissä (Otava, 2012). Kirjassa Veera lähtee terveystarkastukseen mukanaan Outolasta kotoisin olevat Tatun ja Patu. Vaikka pojat jännittävätkin valtavasti lääkäriä ja terveystarkastusta he huomaavat, että se on täysyin turhaa. Tatulle ja Patulle esitellään lääkärin välineitä ja rutiinitarkastukseen kuuluvia toimenpiteitä. Löytyypä teoksesta myös mainio kohta, jossa selitetään, miten pöpt tarttuvat ja korostetaan käsienpesun tarpeellisuutta.


Olimme jo tutkailleet ja lukeneet kirjaa esikoisen kanssa, ja hän oli tuntunut pitävän siitä kovasti. Niinpä selitin pojalle, että hänen korvansa on kipeä, minkä takia pitäisi mennä lääkäriin. Sitten olikin helppo näyttää kirjasta, mitä lääkäri tulee tutkimaa;  hän kuuntelee ehkä keuhkot stetoskoopilla, katsoo kurkkuun valolla (ei, se ei satu..) ja tutkii korvat korvalampulla. Ja ihmeiden ihme, tämän preppaamisen jälkeen lapsi lähti lääkäriin isänsä kanssa ihan hyvillä mielin.

Poika tuli kotiin lääkäristä korvatulehdusdiagnoosin ja antibioottireseptin kanssa, mutta ei ollut tippaakaan itkuinen. Ensimmäiseksi hän kertoi, että mahaa ei oltu tutkittu (siis keuhkoja kuunneltu) eikä edes kurkkuun katsottu. Tuon lääkärireissun jälkeen olemme lukeneet Veera lääkärissä -kirjaa useaan kertaan, ja aina saan kuulla, että lääkärin korvalamppu oli erilainen kun kuvassa, eikä kurkkuakaan tutkittu. Jotta kiitos vaan Veera, Tatu ja Patu, karkotitte (ainakin toistaiseksi) yhden pienen pojan lääkärikammon!


En ole mikään suuri Tatun ja Patun fani, mutta nämä Veera-kirjat miellyttävät minuakin. Ne ovat kuvakirjan muotoon kirjoitettuja lasten pieniä tietokirjoja, joissa opittavaa on vaikka kuinka paljon. Tatu ja Patu hyppivät kirjoissa mukana, mutta nämä Veera-kirjat ovat silti selkämpi kuin varsinaiset Tatut ja Patut. Veeroja on helpompi lukea pienillekin lapsille, sillä niissä tarina on suoraviivaisempi ja aukeaman visuaalinen toteutus selkeämpi. Omasta hyllystämme löytyvätkin moneen kertaan luetut Veera ja maatalon eläimet sekä Veera ja menopelit. Tuo menopelit varsinkin iskee autohulluun pikkupoikaamme toden teolla. Sarjan neljättä osaa Veeran keittiöpuuhat emme ole vielä löytäneet kirjastosta. Ehkäpä seuraavalla kirjastoreissulla sitten...


EDIT 21.11.14. Jos haluaa lukea laadukkaan lasten lääkärikirjan, kannattaa tutustua Kristiina Louhen kirjaan Tomppa ja tohtori Korva.

lauantai 9. elokuuta 2014

Kolme kirjaa kolmesta karhusta

Lastenkirjahyllyymme on sattumalta kerääntynyt peräti kolme kirjaa Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Mielestäni kiinnostavin näistä kolmesta on 1970-luvulla julkaistu Karhulan talossa. Sen on englantilaisen kansansadun mukaan kertonut ja kuvittanut Elizabeth Shawn (suom. Riitta Mäyrälä).  Sen kuvitus on melko pelkistettyä, värit simppeleitä ja jotenkin, noh kovin seitkytlukulaisia. Olisin voinut kuvitella, että tämä kirja ei jaksa kiinnostaa lasta kovin pitkään, sillä itse olisin lapsena pitänyt kirjaa tylsän näköisenä. Kuitenkin myös lapsi tuntuu olevan kovin kiinnostunut juuri tästä versiosta.

Toinen versio on Peliko lastenkirjojen ilmeisesti 60-luvulla julkaisema pahvinen läpyskä 3 pientä nallea, jossa värit ovat iloisia ja kuvat jotenkin herttaisen siviä kaikessa vanhanaikaisuudessaan. Viimeinen tarinaversio Kultakutrista ja kolmesta karhusta (suom. Raija Viitanen) löytyy 1990 julkaistusta Peikkomuorin satuja -kirjasta. Kirjan kauniit, realistiset kuvat on piirtänyt Maj Fagerberg.


Jostain syystä esikoinen on viime aikoina halunnut lukea näitä kolmea kirjaa varsin monta kertaa. Kultakutrin ja karhujen tarina itsessään lienee kaikille tuttu; Pieni tyttö lähtee seikkailulle syvälle metsään ja päätyy tutkimaan kolmen karhun taloa. Siellä hän syö nallejen puurot, rikkoo tuolin ja päätyy uinumaan autuasta unta pikkunallen sänkyyn, josta kolme karhua hänet vihdoin löytää. Minäkin olen sadun kuullut monesti lapsena, mutta vasta nyt aikuisena hieman kummeksuttaa tarinan opetus. Kultakutri säikähtää karhuja niin kovin, että juoksee kotiin, eikä enää koskaan lähde yksin niin syvälle metsään. Tuntuu erikoiselta, että tarinan lopussa ohitetaan kokonaan se seikka, että Kultakutri oli tunkeutunut toisten kotiin, syönyt muiden ruuat ja rikkonut toisten omaisuutta. Lapsena minulle ainkin jäi sellainen olo, että kiukkuiset karhut olivat tarinan pahiksia. Ainoastaan Peikkomuorin satuja -kirjan tarinassa Kultakutri "ei ole ollut yhtä utelias näkemään, millaista toisen kotona on".


On aika mielenkiintoista lukea samasta, tutusta sadusta kolme hieman erilaista versiota - varsinkin, kun meillä ne jostain syystä aina halutaan lukea peräkkäin. Vielä lapsemme ei ole ihmetellyt, miksi sama tarina onkin hieman erilainen eri kirjoissa ja kuvat kovin erilaisia. Ehkä näidenkin keskustelujen aika vielä tulee (ja sisäinen opettaja minussa jo hyrisee innosta *heh*).

perjantai 8. elokuuta 2014

Miksi kirjoitan kirjoista?

Taas yksi kirjablogi. Miksi ihmeessä ryhdyn kirjoittamaan blogia, kun niitä löytyy netistä jo pilvin pimein? Onko minulla mitään uutta annettavaa lastenkirjablogigenrelle? Olen tarpeeksi rehellinen sanoakseni, että ei ehkä. Kuitenkin oma palo päästä kirjoittamaan itselleni rakkaasta asiasta - kirjoista - on tällä hetkellä niin kova, että en oikein voi jättää kirjoittamatta.

Olen itse ollut kirjaston suurkuluttaja siitä asti, kun opin lukemaan. Jo ennen sitä rakastin kuunnella, kun minulle luettiin. Huijasin aikuisia lukemaan minulle tehtävä- ja värityskirjan tehtäviä ääneen, koska nautin kuuntelemisesta.  (Jossain vaiheessa vanhempani kyllä taisivat tajuta temppuni...) Nyt olen taas lähes parinkymmenen vuoden tauon jälkeen palannut kirjastossa tutkimaan lasten- ja nuortenosaston hyllyje tarjontaa. Kannan kaksi ja puolivuotiian esikoisemme kanssa kotiin suuria kasseja täynnä Tomppia, Ainoja, Tatuja ja Patuja sekä lukemattomia muita kirjoja. Kiitän onneani, että esikoinen ainakin vielä jakaa kiinnostukseni ja innostukseni kirjoihin. Haluan olla lukeva äiti. Ja mikä parasta, esikoinen mahtuu mainiosti kainalooni kuuntelemaan tarinoita, kun imetän parikuista kuopustamme.

Nuortenkirjoihin olen taas perehtynyt työni puolesta. Alakoulun opettaja minusta on tärkeää tartuttaa myös oppilaisiin innostuksenpoikanen. Mikäli mahdollista vien luokkia kirjastoon, kannan selkä vääränä kirjoja luokkaani ja luen oppilaille paljon ääneen. Koska minulla on myös historian opettajan pätevyys, hamstraan itselleni erilaisia lapsille ja nuorille tarkoitettuja historiaa käsitteleviä tietokirjoja. Viime vuonna opetin ekaluokkaa ja käytin äidinkielen opetuksessa paljon erilaisia kuvakirjoja. Mielestäni sen ikäiset saavat vielä täysin rinnoin nauttia laadukkaista kuvakirjoistakin. Nyt olen äitiyslomalla ja haluan tämän blogin kautta pitää yllä myös ammatillista osaamistani. Kasata itselleni ideapankkia, mitä kirjoja kannattaa esitellä ja lukea oppilaille, kun taas palaan opepöydän taakse, oppilaiden keskelle.

Tervetuloa mukaan!