Odotettu Väki-sarjan toinen osa: Aistienvartija

Melkein päivälleen vuosi sitten kirjoitin Väki-trilogian ensimmäisestä osasta muun muassa näin "Muistojenlukija (Tammi 2017, arvostelukappale kustantajalta) hurmasi minut täysin. Luin kirjan kahdessa illassa ja venytin sen takia nukkumaanmenoakin pikkutunneille asti, sillä tuntui mahdottomalta laskea kirjaa käsistäni. ... Rouhiainen kirjoittaa kiinnostavasti, eikä tarinan kulku ole etukäteen arvattava."

Kun nyt aloin lukea Elina Rouhiaisen kirjoittamaa sarjan toista osaa Aistienvartijaa (Tammi 2018), jonka blogirinkilukijaksi lupauduin, olin jo oikeastaan unohtanut, kuinka paljon pidin tuosta ensimmäisesta osasta, ja ehkä juuri siksi minulla ei ollut kohtuttoman suuria odotuksia sarjan toisen osan suhteen. Oikeastaan voi siis sanoa, että yllätyin taas todella positiivisesti siitä, miten taitaavasti Rouhiainen kirjoittaa nuorista, erilaisuudesta ja yhteiskunnasta kuitenkin niin, että hänen romaaninsa on paitsi hienovaraisen kantaaottava myös todella viihdyttävä.

Aistienvartija jatkaa Kiurun ja hänen ystäviensä tarinaa melkein siitä, mihin se Muistojenlukijassa jäi. Kiuru on katolisessa sisäoppilaitoksessa Pohjois-Irlannissa ja muistinsa menettäneet ringin muut jäsenet ovat kuka missäkin ympäri Eurooppaa. Siinä, missä Muistojenlukijassa tarian keskiössä oli Kiuru, nousee Aistienvartijassa päähenkilön asemaan Bollywood, joka käyttää itsestään nyt nimeä Shame. Hän asuu Riiassa ja työskentelee osa-aikaisena eräässä kahvilassa. Vaeltelunhalu valtaa Bollywoodin mielen, ja juuri sopivasti hän saa kirjeen menneeltä itseltään, jossa käskee tulevaisuuden itseään matksutamaan Pohjois-Irlantiin ja etsimään Kiurun käsiinsä.

Uteliaisuudesta Bollywood tottelee ja yhyttää sisäoppilaitoksessa opiskelevan ja siellä itsenä löytäneen Kiurun. Kiuru muistaa Bollywoodin, Shangri-Lan, Väen ja kaikki muutkin menneen kesän tapahtumat, jotka on saanut Bollywoodin ja rinkinsä muut jäsenet eli, Dain ja Nelun, unohtamaan. Viimeksi mainitutkin saapuvat pian Kiurun ja Bollywoodin luok ja yhdessä nuoret ryhtyvät palauttamaan muistoja ja keksimään keinoa, jonka avulla he voisivat paeta lopullisesti voimiaan haluavan Väen kynsistä.

Tarina etenee jouhevasti, kovin syvälle henkilöhahmojen ajatuksiin menemättä. Läheisemmäksi tuleekin Bollywood, jonka perhetaustaa ja tunteita ja maailmantuskaa valotetaan enemmän. Myös Pohjois-Irlannin poliittinen tilanne, mellakointi ja kahtiajako sekä nuorten katolisten pohjoisinrlantilaisten tyttökoulutyttöjen elämä tuodaan kirjassa kiinnostavalla tavalla esiin. Tarinan edetessä käy selväksi, että pelätty Väki ei todellakaan ole unohtanut Bollywoodia, Kiurua, Nelua ja Daita, jotka saavat huomata, että Väki on itseasiassa aivan heidän kannoillaan ja lähetsyy heitä tutussa hahmossa...

Nelikokka tajuaa, että paetakseen väkeä heidän täytyy yrittää saada rinkinsä ehjäksi, vaikka sen viides jäsen on oikeasti kuollut traagisesti jo vuosikausia sitten. Lisäksi on selvää, ettei pakeneminen ole mahdollista ikuisesti, ja joskus suora toiminta voi olla parempi ratkaisu kuin karkuun juokseminen.

Aistienvartija on erinomainen nuortenromaani, jossa vetävä ja miellyttävästi kirjoitettu tarina koukuttaa sekä meitä vanhempia että uskoakseni myös nuorempia lukijoita. Vaikka kirja sisältää fantasiaelementtien lisäksi painavaa asiaa, on se kiitettävän helppolukuinen. Nuortenkirjalli ominaisesti tarinassa käsitellään paljon myös nuorten sisäistä maailmaa, kasvamista, itsensä etsimistä ja rakkautta. Sarjan kolmanne ja viimeisen osan nimi tulee Aistienvartijan takaliepeen perusteella olemaan Unienpunoja, mikä viittaa siihen, että sen tarinan keskiössä on nuori, paperiton romanipoika Dai. Odotan sarjan viimeistä osaa suurella mielenkiinnolla!

Kirjoja aloitteleville lukijoille

Aloitin tänä syksynä uuden ekaluokan opettajana ja saan taas seurata monen pienen lapsen lukutaidon kehittymistä hapuilevasta tavutunnistuksesta hiljalleen kasvavaan, santasoiseen alkeislukutaitoon, josta sitkeällä treenaamisella kehittyy lausetasoinen lukutaito ja mikä parasta, ymmärtävä ja sujuva lukutaito. Tuo viimeksi mainittu kehittyy tietysti vuosien ajan, ehkä jopa läpi elämän. Siksi myös ne pienet ekaluokkalaiset, jotka ovat oppineet lukemaan jo ennen kouluun tuloaan tarvitsevat paljon lukutreeniä. Sitä varten tarvitsemme paljon helppolukuisia kirjoja, sillä uskon, että lukemista oppii parhaiten oikeita kirjoja lukemalla - ainakin se innostus lukemiseen syttyy todennäköisemmin kiinnostavien ja oppilaan itse valitsemien kirjojen äärellä kuin opettajan valitsemia lukukirjan tekstejä alituiseen tavaamalla.

Olen jo aiemmin kirjoittanut WSOY:n julkaisemasta kotimaisesta Lukupalat-kirjasarjasta, jossa tasokkaat tarinat on yhdistetty yhtä laadukkaaseen ja runsaaseen kuvitukseen. Lukupalat-kirjojen tekstit eivät ole tavutettuja, joten aivan lukutaidon alkumetreillä oleville nämä kirjat eivät heti sovi, mutta lukutaidon jo vähän kattuttua luettavaa löytyy monenlaisen kirjallisuuden ystäville. Sarjasta on ilmestynyt jo 14 kirjaa, ja kolme uutta kirjaa ilmestyy keväällä 2019. Olemme lukeneet sarjan kirjoja yhdessä neljä ja kuusivuotiaiden lasteni kanssa ääneen, ja hekin ovat tykäneet kirjoista. Uusin suosikki on ollut Miina Supisen kirjoittama ja Anni Nykäsen kuvittama  kirja Kokkiklubi - Maailman paras pizza. (Lue lisää Lukupaloista myös täältä.)

Myös Karisto on tänä syksynä aloittanut aloitteleville lukijoille tarkoitetun Kirjakärpänen-kirjasarjan, josta on ilemstynyt kaksi kirjaa. Toinen on nuortenkirjailijana tunnetun Jyri Paretskoin kirjoittama ja Nadja Sarellin kuvittama humoristinen Elias ja sukkapallopommipuu. Toinen kirjoista on kirjailija Mila Teräksen kirjoittama ja Silja-Maria Wihersaaren kuvittama aavemainen Hotelli Hämärä ja kummituspurkki.

Paretskoin kirjoittamassa kirjassa päähenkilö on arviolta ekaluokkalainen Elias, jolla on vilkas mielikuvitus ja vauhdikkaat leikit. Hän naamioi itsensä Kauhistuttajaksi ja koiransa Hirmutiikeriksi. Sitten kaksikko lähtee sukkapallopommien, pullien, pillimehun, kutituspulverin, puhallusputken ja hajupommin kera puistoon metsästämään ilkeää Kurre. K. Oravaista. Paikalle saapuu myös rohkea Emma-tyttö, jota Elias yrittää ensin karkottaa, sillä tietää tytön levittävän tyttöbasilleja. Pian Elias ja Emma kuitenkin liittoutuvat yhteen ja yrittävät kaikin keinoin saada Oravaisen kiikiin. Tosipaikan tullen lapset onneksi kuitenkin päästävät Oravaisen menemään, ja Elias iloitsee kotona saaneensa uuden ystävän. Pidin tämän kirjan lyhyistä, napakoista lauseista sekä hulvattomasta huumorista kovasti. Hieman minua kuitenkin harmitti, että lapset (vaikkakin leikillään) heittelivät puussa olevaa oravaa tavaroilla, sillä itse olen aina opettanut lapsille, ettei eläimiä saa kiusata!

Yhtä onnistuneet, lyhyet lauseet on myös Teräksen kirjoittamassa ja aavemaisista aineksista koostuvassa Hotelli Hämärä -kirjassa. Kirja kertoo Teon ja Tuukan perheestä, joka on ostanut vanhan ränsistyneen hotellin (kirjassa muuten sivuhuomautuksena mainitaan, että Tuukka on kehitysvammainen, mutta siitä ei tehdä mitään numeroa). Vanhemmat ja isovanhemmat ovat päättäneet kunnostaa hotellin ja odottavat sinne innoissaan uusia vieraita. Perheen lapset tutustuvat naapurissa asuvaan tyttöön, joka kertoo, että hotellista näkyy yöllä valoja, vaikka se on ollut vuosikausia tyhjillään. Teo onkin varma, että on kuullut öisin hotellin käytäviltä omituisia ääniä. Ei mene aikaakaan, kun lapset törmäävät kammottavaan kummitussumuun, joka meinaa ahmaista heidät sisuksiinsa! Urheat lapset päättävät kuitenkin selvittää sumun salaisuuden, jotta hotelli saataisiin toimimaan... Kirja loppuu jännittävään käänteeseen, joka vihjaa, että toinen osa voisi olla myös tulossa.

Eritasoisia helppolukuisia kirjoja aloitteleville lukijoille on julkaisuut jo pitkään Kustannus-Mäkelä. Heillä on monta erilaista sarjaa (katso täältä), joista osassa kirjat on tavutettuja ja kirjoitettu suuraakkosin, osa pelkästään tavutettuja ja osa sitten isommalla fontilla, mutta ilman tavuja kirjoitettu. Kirjoissa on runsaasti kuvia, ja tekstien määrät vaihtelevat. Osassa sarjoista on hyödynnetty sarjakuvista tuttuja elementtejä, esimerkiksi puhekuplia, jotka tuovat vaihtelevuutta tekstiin. Kouluissa opetellaan nykyään lukemaan ekaluokalta tekstejä, joissa on sekä suur- että pienaakkosia, mutta olen huomannut, että erityisesti eskari-ikäiset ja sitä pienemmät lapset, jotka oppivat itsenäisetsi lukemaan, tarttuvat mieluummin suuraakkosilla kirjoitettuihin kirjoihin.

Oma eskarilaiseni harjoittelee lukemista, ja on hiljattain alkanut tavata Kustannus-Mäkelän julkaisemia Kirjatiikeri-sarjan kirjoja, joissa on sekä tavut että suuraakkoset. Ei hän vielä kovin pitkiä pätkiä jaksa lukea kerrallaan, mutta kirjojen aiheet ovat sellaisia, että ne kiinnostavat sanatasolla lukevaa lasta ja kannustavat häntä opettelemaan lisää. On hyvä, että kirjoissa on tavut, sillä se auttaa aloittelevaa lukijaa sitomaan kirjaimet ja tavut oikein. Moni itsenäisesti lukemaan oppinut lapsi, kun tavuttaa väärin tyyliin: Su-o-mi, e-tan-a, mikä vaikeuttaa sekä oikeinkirjoitusta että sujuvan lukutaidon saavuttamista.

Kirjatiikerit-sarjan kirjoista löytyy kirjoja monista eri aiheista, joista pienet lukijat voivat valita itseään kiinnostavia aiheita. Luettavaa löytyy muun muassa poneista, poliiseista, roboteista, noidista, kaveruudesta, seikkailuista ja dinosauruksista. Meidän lastemme suosikkeja vuonna 2018 julakistusita uutuuksista olivat kirjat Värikäs päivä poliisina (Henriette Wich, Lisa Althaus, suom. Seija Kukkonen), Jännittävä autokisa (Katja Richert, Michael Böhm, suom. Seija kukkonen) ja Fanni-noita ja kaamea katti (Katja Richert, Nina Dulleck, suom. Seija Kukkonen).

Myös Kustannus-Mäkelä julkaisee Lukupalojen ja Kirjakärpänen-sarjan tapaisia helppolukuisia, mutta jo hieman edistyneemmille lukijoille tarkoitettuja sarjoja, joista sain luettavaksi kaksi Minidinot-sarjan kirjaa. Nämä kirjat on kirjoittanut Katharine Wieker, kuvittanut Steffan Winkler ja suomentanut Seija Kukkonen. Minidinot-sarjan kirjoissa on iso fontti, mutta jo aika paljon tekstiä, joten kirjoja lukeakseen pitää omata jo aika hyvän lukutaidon. Toisaalta, nämä kirjat sopivat myös ääneenlukukirjoiksi. Ne kertovat nimensä mukaan minidinoista, jotka voivat näyttäytyä vain Juho-pojalle ja tämän isoisälle, jonka kavereita dinot olivat tämän ollessa pieni poika. Jos joku muu näkee dinot, ne katoavat. Tämä aiheuttaa tietysti monta kommellusta, sillä pikkuiset dinot ovat hirveän uteliaita ja haluavat osallistau kaikkeen, mitä Juho tekee. Ne joutuvat kuitenkin erilaisiin kommelluksiin ja monta läheltäpiti-tilannetta tulee jatkuavsti vastaan. 

Kirjassa Minidiot eläintarhassa dinot pääsevät Juhon ja isoisän kanssa eläintarhaan, jossa ne ihmettelvät häkkiin suljettuja eläimiä. Niitä harmittaa, kuinka nälkäisiltä eläimet vaikuttavat ja iloitsevat päästessään kotieläinpuolelle tapaamaan eläimiä, joita kävijät voivat itse ruokkia. Siellä dinot kuitenkin katoavat mystiseen kanikoppiin ja näyttävät muuttuneen kaneiksi itsekin! Kaiken huipuksi yksi dinoista meinaa joutua suuren krokotiilin hampaisiin....

Minidinot ostoksilla tarinassa sympaattiset pikkudiot lähtevät Juhon kanssa ostoksille ja ovat niin suloisen avuliaita, että päättävät ryhtyä auttamaan Juhoa ostosten keräämisessä. Arvaahan sen, mitä siitä seuraa, ja lopulta Juho joutuu epätoivoisena etsimään karkureita lukuisten hyllyjen ja tavaroiden seasta. Voitte uskoa, että dinot meinaavat silläkin kertaa paljastua monta kertaa ennen, kun reissu on kunniallisesti loppu! Mitään kovin jännittäviä nämä Minidinot-kirjat eivät ole, mutta sopivat hellyttävistä eläinkirjoista pitäville.

Kurkkaa muut kirjoittamani helppolukuisten kirjojen esittelyt tästä linkistä.

Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat - kirja, jossa ratkotaan kaikki kaveruuden mysteerit

Kellassaan kleisi, mahtava, hulvaton ja jäljettömän tälkeä! Sitä kaikkea on Veera Salmen uusin lastenromaani Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta). Aiemmista Puluboi ja Poni -kirjoista poiketen tässä kirjassa on mustavalkokuvituksen tilalla Emmi Jormalaisen piirtämä värikuvitus, mikä tuo kirjaan aivan uuden hauskan lisätason.

Olen aikaisemmissakin kirjoitukissani ihmetellyt, miten Salmella on ihmeellinen kyky kirjoittaa tärkeistä aiheista (erilaisuus, toisten hyväksyminen, kaveruus) niin, että lukija tulee imeneeksi kuin huomaamattaan tekstistä sen sanomaa toisten ihmisten kunnioittamisesta ja ystävyydestä ilman, että tuntee tulevansa opetetuksi tai ohjailluksi. Esimerkiksi tätä uusinta Puluboi-kirjaa lukiessaan aikuislukija tajuaa heti, että Salmi on halunnut kirjoittaa lapsille kirjan, jossa opastetaan lapsia kamukiemuloiden saloihin. Veikkaampa, ettei moni nuori lukija kuitenkaan edes huomaa lukevansa eräänlaista kaveruuden opasta, sillä Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat on kaikkea muuta kuin puiseva opas tai ohjekirja. Se on timanttinen ja humoristinen lastenromaani vailla vertaa.

Veera Salmi & Emmi Jormalainen: Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat
(Otava 2018)

Oma eskarilaiseni kihersi ja kikatti jo kirjan ensisivuista lähtien, ja erityisen hauskaa hänestä oli, kuinka Puluboi vertaa omaa neliväliseksi muuttumistaan Feniks-linnun uudelleensyntymään. Puluboi kertoo jääneensä klääsäkasan alle ja nousseensa roskaläjästä täysin uudestisyntyneenä, nelivärisenä Agentti NollaBullaNollana. Sen tehtävä on ratkoa erilaisia keissejä, joissa kaikissa on kyse - yllätys, yllätys - kamukiemuloista eli kaverisuhteista, hyvästä käytöksestä ja ystävien saamisesta. Apunaan näissä kimuranteissa etsivätehtävissä Puluboilla on iki-ihana, ihkauusi ystävä eli Ikivauva! Ikivauva, eli kavereiden kesken Iki, ei osaa vielä puhua, mutta onneksi Puluboin puhelimessa Pulufon T3000:ssa on tlanslaattoli, jonka avulla Puluboi ja lukijat saavat selvää Ikin puheesta.

Veera Salmi & Emmi Jormalainen: Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat
(Otava 2018)

Puluboi siis alkaa ratkoa erilaisia ongelmia ja muodostaa niiden pohjalta teorioita, kaavioita ja selvityksiä, joiden avulla kaikki voivat oppia, miten kamujen kanssa on hyvä käyttäytyä. Salmi on valinnut keissit sellaisten joukosta, jotka varmasti ovat lasten keskuudessa niitä suurimpia kinoja ja harmeja aiheuttavia asioita kuten esimerkiksi se, kenet voi kutsua synttäreille, mitä tehdään, kun kaverin kanssa tulee riitaa tai saako kaveria määräillä. Tärkeä on myös se keissi, jossa Puluboi selvittää, mitä voi tehdä, jos on niin ujo, ettei ollenkaan uskalla hankkia ystäviä!

Kirjan sivuilla ja keisseissä seikkailee myös muriseva peikko, joka on kaikessa vastahankaan ja uhkaa syödä jokaisen, joka kävelee sen sillalla. Lopussa Puluboi kyllä keksii syyn peikon peikkomaiseen käytökseenkin: Peikko on peikkomainen, koska se on yksin! Jottei siis sinustakin tule peikkoa, tutustu Kamukiemuloihin ja ole kiva kaveri!

Ystävät hyvät: Miettikää, pohtikaa, pinnistelkää, ponnistelkaa, pullistelkaa, pyllistelkää... Ei, älkää pyllistelkö, mutta ylittäkää aina keksiä miten kaikki pääsisivät mukaan, eikä kukaan jäisi ulkopuolelle, koska yksinäisyys on maailman inhottavin peikko. (Puluboi - Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat s.45)

Täsmäkirjoja taaperoille ja leikki-ikäisille

Loppukseän ja alkusykyn aikana on ilmestynytmonta hauskaa kirjaa taapero- ja leikki-ikäsille lapsille.

WSOY:lta ilmestyi Antti Nikusen kirjoittamaan ja kuvittamaan Urho ja Onna sarjaan uusi kirja Urhon ja Onnan laastarikirja (arvostelukappale kustantajalta). Tässä kirjassa kahdesta edellisestä osasta tutut Onna ja Urho joutuvat leikkien tuoksinassa pieniin onnettomuuksiin, kolhivat itseään ja saavat haavoihinsa laastarit. Ja mikä parasta, lukija saa ihan oikeasti laittaa laastarin Onnalle ja Urholle, sillä kirjassa on mukana viisi irrotettavaa ja uudelleenkiinnitettävää laastaria! Lisäksi kirjan lopussa on koukku, pieni vitsi, joka ilahdutti meidän vajaa 2-vuotiasta ja 4-vuotiasta lukijaamme.

Antti Nikunen: Urhon ja Onnan laastarikirja (WSOY 2018)

Hiukan meitä kyllä harmitti, että vaikka laastarit ovatkin uudelleenliimattavia, niiden tarrapintaan kertyy pölyhiukkasia, eikä liimaus enää muutaman kerran jälkeen pidä niin hyvin kuin aluksi. Yksi laastari joutui jopa hukkaan, mutta onneksi se löytyi uudestaan. Olisikohan kirjan tukeviin pahvisivuihin voinut laittaa magneetit pipikohtiin, niin että laastarit olisivat kiinnittyneet magneeteilla?

Antti Nikunen: Urhon ja Onnan laastarikirja (WSOY 2018)

Kustannus-Mäkelä on julkaisuut tänä syksynä peräti kaksi uutta kirjasarjaa (arvostelukappaleet kustantajalta), jotka on suunnattu perheen pienimmille lukijoille. Mervi Lindmanin teoksissa valloittava Peppe-taapero seikkailee pienissä kirjoissa nimeltään Peppe pussaa ja Peppe pillastuu. Ensin mainitussa Peppe-pikkuinen on keksinyt, että pussaaminen on hauskaa, ja pusuja häneltä saavat niin perheenjäsenet, pehmolelut kuin lemmikitkin. Lopulta löytyy kyllä yksi olento, jota edes Peppe ei tahdo pussata... Ja kirjan lopussa pusun saa tietysti Peppe-kirjan pieni lukija!

Mervi Lindman: Peppe pussaa (Kustannus-Mäkelä 2018)

Toisessa Peppe-kirjassa taaperoa kiukuttaa, kun kukaan ei tahdo pelata palloa hänen kanssaan. Tyhmä pallo saa lentää nurkkaan, ja vihainen Peppe marssii lastenhuoneeseen rikkomaan, murisemaan ja raivoamaan. Hän on vihainen kuin leijona ja krokotiili. Lopulta krokotiili alkaa kuitenkin itkea suuria kyyneleitä, ja lohtu ja turva löytyy onneksi oman vanhemman sylistä. Näissä kirjoissa sekä pieniin käsiin sopiva koko että lyhyet ja yksinkertaiset lauseet palvelevat hyvin pieniä lukijoita jotka siirtyvät pahvikantisista kirjoista näihin hieman isompien taaperoiden teoksiin.

Mervi Lindman: Peppe Pillastuu (Kustannus-Mäkelä 2018)

Toinen Mäkelän julkaisema kirjasarja on alunperin Ruotsissa julkaistu (Bonnier Carlsen Bokförlag, 2017), Maria Nilsson Thoren kirjoittama ja kuvittama hauska Kolmikko-sarja, jonka suomennoksen on laatinut Raija Rintamäki. Kolmikkoon kuuluvat noin 3 - 4-vuotiaat päiväkotikaverukset Iida, Valle ja Essi.

Kirjassa Kolmikko tahtoo leikkiä kaksin lapset ovat viimeisenä paikalla päiväkodissa, ja ongelmia syntyy, kun kotieläinleikkiin ei oikein tunnu sopivan kolmea kaverusta. Essi-kissa pahoittaa mielensä ja alkaa raapia ja sähistä, sillä hänestä Essi-hoitaja hoitaa enemmän Valle-koiraa. Valle ja Essi eivät enää halua leikkiä Essin kanssa tämän sähistyä heille. Päiväkodin tuttu aikuinen tulee lopulta paikalle ja muistuttaa, että kaikki saavat olla mukana! Lopulta kolmikko keksii kuin keksiikin leikin, johon kolme leikkijää sopii hyvin mukaan.

Maria Nilsson Thore: Kolmikko tahtoo leikkiä kaksin
(Kustannus-Mäkelä 2018)

Toinen kirja tähän sarjaan on Kolmikko luopuu tutista, jossa Essi tahtoo välttämättä Iidan ainoan jäljellä olevan tutin. Iida kyllästyy Essin kärttämiseen ja mankumiseen niin, että luovuttaa tuttinsa Essille lopullisesti. Essi tuntee itsensä tutti suussa ihan pieneksi vauvaksi ja tahtoo leikkiä vauvaleikkiä. Sitten hän huomaa, että Essi ja Valle eivät jaksa enää leikkiä tutin kanssa, vaan touhuavat jo aivan muuta. Ja niin päättää Essikin luopua tutista, ja niin ovat kaikki kolmikon jäsenet isoja muksuja, ilman tuttia.

Maria Nilsson Thore: Kolmikko luopuu tutista
(Kustannus-Mäkelä 2018)

Ainoa taivas - nuoren lestadiolaistytön itsenäistymistarina

Esikoiskirjailija Essi Ihonen on kirjoittanut nuortenromaanin Ainoa taivas (WSOY 2018), joka kertoo 17-vuotiaan Ainon elämästä ja kipuilusta lestadiolaisperheessä. Ihonen on itse kasvanut esikoislestadiolaisessa perheessä, joten vakka kirja ei varsinaisesti kerro hänen elämästään, ainakin omassa mielessäni tieto Ihosen taustasta lisäsi kirjan tapahtumille ja kuvauksille uskottavuutta. Kirjan etuliepeessä mainitaan:

Hän (Ihonen) työskentelee kirjastossa ja yrittää selvittää kirjoittamalla itselleen asioita, joihin ei muuten löydä selkeyttä.

Kansi: Riikka Turkulainen

Ainoa taivas -kirjan nuori päähenkilö on kasvanut lapsuudesta asti pirun ja perkeleen pelkoon. Hänen isänsä on tehnyt selväksi, että ne ovat tytössä vahvasti, joten tämän pitää olla alati valppaana, rukoilla Jumalaa ja olla kuuliainen sekä Jumalalle, vanhemmilleen että Kirjalle. Kirja ei ole vain esine, se on kirja isolla K:lla, eikä sen nimeä saa sanoa turhaan.

Perheen ankara isä on kasvattanut poikaansa ja kahta tytärtään herran kuriin ja nuhteeseen, ja ulkopuolisen tarkkailijan mielestä käyttää lapsiinsa henkistä (ja joskus myös fyysistä) väkivaltaa saadakseen oppinsa perille. Isän tarkoitus on pitää kaksi tytärtään puhtoisina ja siveinä avioliittoa varten. Naiset oppivat peittämään seuroissa päänsä huivilla, letittämään tukkansa ja käyttävät aina peittäviä vaatteita, jotteivat houkuttelisi miehiä lihan syntiin.

Lasten äiti on hänkin alistunut miehensä käskettäväksi, vanhentunut raskaan kotityötaakkansa alla ennenaikaisesti ja kieltänyt omat mielipiteensä sekä tunteensa. Vanhemmilla on myös suuri salaisuus, joka vaikuttaa siihen, että he tahtovat naittaa nuorimman tyttärensä mahdollisimman pian seurakunnasta tutulle Armo-nimiselle pojalle.

Aino seuraa mieli murtuneena, hämmentyneenä ja epätietoisena 18-vuotiaan siskonsa etääntymistä, hääjärjestelyjä, naimisiinmenoa ja myöhemmin myös raskausaikaa, eikä osaa kuvitella itselleen samanlaista elämää. Silti se on ainoa elämä, jonka hän itselleen todella pystyy kuvittelemaan, ja siksi Aino päätyy kihloihin Armon kanssa, vaikka vaimoksi ja äidiksi tuleminen hirvittääkin häntä. Ainon veli Valo on irtaantunut liikkeestä ja nainut naisen sen ulkopuoleta. Veljensä luona Aino näkee toisenlaisen perhemallin, jossa lapsi saa leikki ja valita oman polkunsa ja jossa nainen saa määrätä omasta kehostaan. Veljen sekä veljen vaimon Leenin kanssa vaikenemisen kulttuuriin tottunut tyttö saa myös puhua ääneen tunteistaan ja käydä hapuilevia keskusteluja tulevaisuudestaan ja rakkaudesta. Leeni jopa kertoo Ainolle, mitä miehen ja naisen välillä tapahtuu (lestadiolaisten tapauksessa vasta hääyönä) sekä siitä, että Aino voisi keskustella Armon kanssa ehkäisypillereiden hankkimisesta.

Lestadiolaisnuorten kesäleirillä Aino näkee myös vilauksen toisenlaisesta Jumalasta, joka ei suinkaan ole niin ankara kuin isän Jumala, mutta isän hänen iskostama pelko ja synnintunto on niin syvällä, että Aino ei oikestaan osaa kuin totella, katua ja syyllistää itseään kuvittelemistaan synneistä, joita ovat myös hapuilevat ajatukset kohti itsenäsitymistä ja itsemääräämistä. Kirjan loppupuolella, hieman aika ennalta-arvattavasti, Aino repäisee itsensä irti vanhempiensa vaikutuspiiristä ja alkaa todella tutustua itseensä, vaikkei sekään tietenkään käy helposti.

Ihonen kuvaa esikoislestadiolaisuutta ja nuoren lestadiolaistytön elämää sellaisena kuin me maallikot olemme usein tottuneet lestadiolaisuuden näkemään. Satun itse muun muassa työni kautta tuntemaan useita lestadiolaisperheitä, eivätkä he vapaampine sääntöineen taida kuulua ainakaan esikoislestadiolaisiin, sillä en osannut sijoittaa näitä tuntemiani nauravia, aurinkoa palvovia, lastensa kanssa leikkiviä perheitä noihin ankariin kulisseihin, joita Ihonen kirjassaan kuvaa. Mietin jopa kirjaa lukiessani, että on hieman sääli, miten kirja toistaa niitä tiettyjä mielikuvia, joita monella ei-lestadiolaisella taitaa olla uskovaisista sekä koko lestadiolaisliikkeestä. Toki jossain kohtaa kirjaa pilkahti välähdyksiä ilosta, yhteenkuuluvuudesta ja auttamisesta, mutta niitäkin varjosti jonkinlainen alistuva laumasieluisuus, jokkoon ja sen tahtoon alistuminen. Monesti kirjan seurakuntalaiset vaikuttivat kovin uteliailta, yksioikoisilta ja jopa julmilta.

Olisin kaivannut hieman lisää pureutumista Ainon perheenjäsenten ajatuksiin ja henkilökuviin, sillä nyt he jäivät minulle hieman etäisiksi. Ainon perheenjäsenistä Valo tuli minulle kaikkein läheisemmäksi, ja hänen perheensä toikin valonpilkahduksia sekä Ainon ankeaan elämään että paikoin epätoivoiselta tuntuvaan tarinaan.

Ihonen kirjoitustyyli on pohdiskelevaa, ja tarinan näkökulma minäkertoja-Ainon, joten lauseet kulkivat monesti kuin nuoren tytön pukkoilevat, paikoin jopa katkonaiset ajatukset. Ihonen on taitava nuori kirjailija, joka toivottavasti ja uskoakseni jatkaa kirjoittamista ja jonka mahdollisen tulevan tuotannon pariin tulen palaamaan mielihyvin, suurella mielenkiinnolla. Tämä romaani sopii hyvin isommille yläkoululaisille ja lukioikäisille nuorille.

Ainoa taivas -kirjan ovat lukeneet muun muassa myös Kirjapöllö, joka piti teoksesta kovasti, sekä Kirsin kirjanurkan Kirsi, joka nosti hienosti esiin sen tosiasian, että huolimatta maassamme olevasta uskonnonvapauslaista, ei tämä uskonnonvapaus kuitenkaan koske lapsia.