lauantai 27. elokuuta 2016

Sopu sijaa antaa!

Sopu sijaa antaa! on Kustannus-Mäkelän tänä keväänä julkaisema kuvakirja, jonka on kirjoittanut Tracey Corderoy ja kuvittanut Jane Chapman (alkuteos Little Tiger Press 2016). Kirjan on suomentanut Raija Rintamäki. Saimme kirjan luettavaksemme jo keväällä ja luimmekin sen muutamaan otteeseen. Tuolloin neljävuotias lukutoukkamme ei oikein innostunut kirjasta, koska koki, että siinä on vähän liikaa "kiukkuisia eläimiä". Nyt hän halusi lukea kirjan uudestaan, ja kasvain, nyt puoli vuotta vanhempana hän ymmärtää kirjan huumorin aivan uudella tavalla ja nauroi useaan otteeseen tarinaa lukiessamme. Sain lukea tämän saman kirjan heti uudestaan.



Kirja kertoo pienestä hiirestä, joka muuttaa uuteen, itselleen aivan täydelliseen taloon. Harmi vain, että hiiren täydellisessä talossa asuu jo joukko muita elämiä, jotka eivät yhtään innostu uudesta tulokkaasta. Nämä karmean talon karmet asukkaat karjuvat, että talossa ei ole tilaa edes pienelle hiirelle.

Corderoy & Champan: Sopu sijaa antaa! (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Corderoy & Champan: Sopu sijaa antaa! (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)

Hiiri ei ärrimurrien uhkailuista paljon piittaa, vaan pistää isottelijat kauniisti hymyillen ruotuun. Hän värvää karhun ja krokotiilin jopa auttamaan tavaroidensa purkamisessa. Totuuden nimissä täytyy kyllä sanoa, että mielestäni hiiri vaikuttaa jokseenkin ketkulta, sillä onhan se itseasiassa hän, joka tunkee itsensä muiden kotiin. Ihmekös tuo, että karhu, krokotiili ja tiikeri yrittävät aluksi karkottaa sen pelottelemalla. Tarvitaan jonkin verran änkeämistä, punkeamista ja vänkäämistä, mutta lopulta kaikki karmean talon eläimet juovatkin somasti - joskin äärimmäisen ahtaasti - teetä.

Corderoy & Champan: Sopu sijaa antaa! (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)
Kesken teenjuonnin alkaa kuulua kummaa kumua ja jyminää, ja vaikuttaa siltä, että joku iso ja karmea eläin tahtoo tulla asumaan eläinten taloon. Silloin - hieman yllättäen - hiiri on jo nousemassa parrikadeille ja ilmoittamassa uudelle tulokkaalle, että tilaa hänen talossaan ei ole. Tapahtuu kuitenkin jotain varsin odottamatonta, ja koko talon lattia romahtaa! Onneksi optimistinen hiiri ymmärtää käyttää onnettomuuden hyödyksi, ja pian eläimillä on tilaa varsin ruhtinaallisesti!

Corderoy & Champan: Sopu sijaa antaa! (Kustannus-Mäkelä Oy 2016)
Kirjan viimeinen aukeama on iso pomppuaukeama, mikä sopii hyvin kirjan loppuratkaisuun. Muutenkin minua miellyttää Sopu sijaa antaa! -kirjan kuvitus, joka on ilmeikästä ja samalla humoristista.

Kirjaa on luettu myös Sinisen keskitien perheessä.

torstai 25. elokuuta 2016

Eläköön essee!

Sain mielenkiintoisen haasteen Tuijatalta. Kiitos siis siihen suuntaan! :) Kyseessä on Eläköön essee! -haaste, jonka on laittanut alulle Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatta. Haasteen tarkoitus on tehdä esseekirjallisuutta tutuksi, ja täytyy sanoa, että ainakin minä olin siinä mielessä oikein passeli haastettava, että en juurikaan lue esseitä. Olikin siis aika tutustua esseekirjallisuuteen lähemmin. Ihan aluksi minun ainakin piti varmistaa, mikä lasketaan esseekirjallisuudeksi.

Linkitän tähän nyt Marjata käyttämän määritelmän: "Essee on lähellä kaunokirjallisuutta olevaa asiakirjallisuutta.  Essee voi olla tieteellinen tai enemmän omaa henkilökohtaista ainesta sisältävä kirjoitus, jossa pohditaan asioita."

Loppujen lopuksi marssin kirjastoon ja pyysin sieltä henkilökunnalta apua hyvän ja mielenkiintoisen esseekokoelman löytämiseksi. Lähdin kirjastosta kotiin mukanani vino pino kirjoja, joista toiset olivat selkeästi esseekokoelmia, toiset ehkä pikemminkin artikkelikokoelmia tai jotain tutkielman tapaisia teoksia. Poimin noista kirjoista luettavakseni muutaman mielenkiintoisemman*, joista nyt esittelen suosikkini.

Ehdoton kirjasuosikkini valitsemistani teoksista on kirja, jonka olen itse asiassa lukenut jo muutama vuosi sitten, eli Anu Silfverbergin kirjoittama Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä (Kustannusosakeyhtiö Teos 2013). Kirja herätti jo tuolloin minussa paljon ajatuksia, ja huomasin, että ei se jättänyt kylmäksi nyt toisellakaan lukukerralla. Kaikesta lukemastani en kyllä on Silfverbergin kanssa samaa mieltä, mutta eihän se suinkaan ole tarpeenkaan, jotta kirjaa voi pitää hyvänä.


Silfverberg on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kirjailija, joka ryhtyi kirjoittamaan Äitikorttia odottaessaan itse esikoistaan. Hän ei omien sanojensa mukaan innostunut kovinkaan monesta kotimaisesta tai ulkomaalaisesta vanhemmuutta käsittelevästä kirjasta, vaan halusi kirjoittaa kirjan niistä asioista, jotka saivat hänet itsensä vanhemmuudessa ymmälleen, raivostumaan tai liikuttumaan. Näiden asioiden joukkoon kuuluvat muun muassa raskaaksi tuleminen (sen vaikeus), itse raskaus, synnyttäminen, imetys ja lapsen kasvattaminen.

Eräs silmiinpistävin asia, joka Silfverbergiä tuntuu ärsyttävän ja hämmästyttävän äitiydessä on lasten kasvatukseen ja hoitamiseen liittyvien valintojen perusteleminen "luonnollinen"-käsitteellä. Silvfverberg on tehnyt havainnon, että usein luonnollisuutta ihannoivat henkilöt itse asiassa kääntävät kastseensa kaikkien "pimeimpään" (lue köyhimpään) Afrikkaan päin, ja perustelevat valintojaan sillä, että "eiväthän afrikkalaisetkaan äidit sitä" ja "kyllähän afrikkalaisetkin äidit tätä". Usein näitä näkökulmia nostetaan esiin, kun puhutaan esimerkiksi synnytyksestä (käytetäänkö kivunlievitystä), imetyksestä (kuinka kauan ja millä tavalla pitää/ saa imettää) tai lapsen kuljettamisesta paikasta toiseen (rattaat vai jatkuva sylikontakti). Tämä on minustakin ärsyttävä ilmiö, enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi kaikki olisi ollut paremmin ennen tai miksi nimenomaan lapsensaamiseen, ruokkimiseen ja kasvattamiseen liittyvät asiat olisivat paremmin juuri kehitysmaissa. Hei haloo, jo äiti-lapsikuolleisuus on valtavan suurta verrattuna kehittyneisiin länsimaihin!

Toinen asia, joka Silfverbergiä kummastuttaa, on monien vanhempien tapa yleistää omat yksityiset kokemuksensa koskemaan koko yhteisöä. Tällaiseen ajattelutapaan törmää kieltämättä aika usein esimerkiksi keskustelupalstoilla tyyliin: "Koska meidän Eveliina-Joosefimme koki tämä asian näin, voidaan päätellä, että muidenkin Kalle-Petterit ja Inka-Anerot ovat samanlaisia." Tähän yleistämiseen liittyy myös äitikortin heiluttaminen, joka tuntuu suorastaan raivostuttavan Silfverbergiä. Äitikortin heiluttamisella hän näet tarkoittaa sitä, että joku ottaa osaa keskusteluun ja perustelee oman mielipiteensä pelkästään sillä, että on äiti: "Äitinä minä olen sitä mieltä, että.." Äitikorttia heilutetaan Silfverbergin mukaan turhan kiivaasti oli keskustelun aiheena sitten esimerkiksi koulutusmäärärahojen leikkaus, paras lastenruokamerkki tai ulkomaankauppa.

Tähän täytyy kyllä kirjoittaa, että mielestäni Silfverberg syyllistyy itsekin aika karkeaa yleistämiseen omien yksityisten kokemustensa pohjalta muutamaan otteeseen. Eräs tällainen aihe on imetys. Silfverberg koko sen aluksi todella vaikeaksi, eikä se onnistuttuaankaan ollut hänestä miellyttävää. Hän varoittelee lukijoita siitä, että imetys tulee todennäköisesti sattumaan, se on sotkuista (verta, hikeä, maitotahroja) ja se tulee olemaan vaikeaa. Tätä hän toistelee monesti. Minä voin nyt täysin yksityiseen kokemukseeni (oikeastaan kahteen) nojaten kumota koko tämän väitteen. Ei pidä paikkansa! ;)

Silfverberg uskaltaa kirjassaan kirjoittaa monesta sellaisesta asiasta, joiden tietää saavan monessa (äidissä) aikaan raivostuneita reaktioita. Hän muun muassa teilaa kotiäitiyden työnä ja tyrmää ajatuksen, että siitä pitäisi saada palkkaa. Minä olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä; Jokin asia voi olla uuvuttavaa, tylsää ja työlästä, mutta silti sitä ei voi rinnastaa palkkatyöhön. Silfverberg argumentoi onnistuneesti, että eihän oman kotinsa remontoimisesta tai siivoamisestakaan saa palkkaa. Jos remontoi toisten kotia, pitää työstä tietenkin saada korvaus. Nämä ihmiset, joille kyseisestä työstä maksetaan ovat koulutettuja ammattilaisia. Kotiäidit hoitavat omia lapsiaan omassa kodissaan. Miksi heille siis kuuluisi maksaa palkkaa?

Voisin kirjoittaa tästä kirjasta vaikka kuinka paljon, mutta en nyt selvästikään saa ajatuksiani kirjoitettua kovinkaan hyvin ja johdonmukaisesti. Paras siis lopettaa, ja tyydynkin vain toteamaan, että Silfverberg onnistui mielestäni tavoitteessaan kirjoittaa sellainen esseekokoelma vanhemmuudesta, jonka lukemista voi lämpimästi suositella myös kaikille heille, joilla ei syystä tai toisesta ole omia lapsia.

Haastan tähän Eläköön essee -haasteeseen mukaan Serentiksen blogista Madonluvut. Säännöt löytyvät tästä:

Säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

*Luin myös Leena Laulajaisen kirjoittaman kirjan Sanan taika. Esseitä ja artikkeleita (BoD 200), joka käsittelee lähinnä hänen omaa tuotantoaan sekä satujen merkitystä lasten lukutaidon että heidän persoonansa kasvun kannalta. Sen lisäksi luin Tomi Kontion, Heta Mularin, Riitta Oittisen, Jari Sinkkosen ja Sisko Ylimartimon essee/artikkelikokoelman/tutkielman Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan (Minerva 2008), jonka tulen luultavasti esittelemään myöhemmin tarkemmin.


sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hello Ruby. Matka tietokoneeseen

Ohjelmointi on nyt ehdottomasti kova sana, eikä vähiten siksi, että ohjelmointi on otettu osaksi uutta peruskoulujen opetussuunnitelmaa. Minulla on kokemus, että moni opettaja on ollut asiasta hieman kummissaan, ja pohtinut, miten ohjelmointia voisi ja kuulusi toteuttaa kouluissa. Onneksi opettajien tueksi on perustettu erilaisia ohjelmia, virtuaalioppaita, livekoulutusta yms. Minä olen kiinnostunut lastenkirjallisuudesta, joten minulle luontainen tapa lähestyä ohjelmointia, on etsiä käsiini ja lukea sitä käsittelevää lastenkirjallisuutta.

Eräs suomalainen ohjelmointimaailman näkyvimpiä hahmoja on Linda Liukas, joka muiden ansioidensa lisäksi julkaisi viime vuonna menestyskirjan Hello Ruby. Maailman paras koodisatukirja! (Otava 2015). Kirja nousi hitiksi, mistä johtuu luultavasti myös se, että postaukseni kyseisestä teoksesta on yksi blogini kaikkien aikojen suosituimmista ja googletetuimmista postauksista. Tuota kirjaa lukiessani koin, että vaikka tarina kirjassa ei olekaan kovin erikoinen, sen yhdistäminen kirjassa oleviin, ohjelmoinnillista ajattelua kehittäviin tehtäviin innostaa lapsia ohjelmoinnillisen ajattelun pariin hauskalla tavalla. Kirja antoi minulle eväitä omaan opetukseeni, ja tarjoaa myös vanhemmille ja lapsille mainion tavan lähestyä aihetta yhdessä.



Onko tässä valossa siis ihmekään, että riemastuin, kun huomasin Linda Liukkaan kirjoittaneen ja kuvittaneen uuden tarina- ja työkirjan nimeltään Hello Ruby. Matka tietokoneeseen (Otava 2016, arvostelukappale kustantajalta). Luin kirjan innoissani, mutta tulin jotenkin hieman pettyneeksi. Tarina kirjassa on mielestäni jo liiankin simppeli, eikä kovinkaan innostava. Juonen idea on ihan ok: Ruby-tyttö yrittää pelata tietokoneella, joka ei kuitenkaan toimi. Pieni hiiri tulee kertomaan, että tietokone on epäkunnossa, koska osoitin on kadonnut. Ruby hyppää hiirenkolon eli usb-portin kautta ja lähtee hiiren kanssa etsimään osoitinta tietokoneen sisältä.

Linda Liukas: Hello Ruby. Matka tietokoneeseen (Otava 2016)

Tietokoneen uumenissa se tapaa erilaisia tyyppejä, kuten esimerkiksi bittejä, portteja, Prosessorin ja Massamuistin. Jokaisella näistä on jokin ominaisuus (esim. Prosessori määräilee muita), mikä ilmentää kyseisen komponentin tehtävää tietokoneessa. Ruby koettaa kysellä kaikilta, missä osoitin on, mutta kukaan ei osaa auttaa sitä. Tarinan loppuratkaisu on se, joka eniten minua hämmästyttää. Ruby näet päättä, että nyt pitää loogisesti päätellä, missä osoitin voisi olla. Hän miettii ja keksii tuosta vaan ratkaisun: Osoitin on nukkumassa! Ratkaisu tuntuu lattealta, eikä Rubyn etsintäretkenkään aikana tapahdu mitään jännittävää ja tarinallinen huippukohta puuttuu. Tiedän toki, että tarina ei ole Ruby kirjoissa tärkeintä, vaan siihen liittyvät tehtävät, mutta kyllä silti toivoin jotain mukaansatempaavampaa, joka tuntuisi lapsestakin jännittävältä. Nyt tarina ei loppujen lopuksi tee muuta kuin tutustuttaa lapsen komponenttien nimiin... Kuvitus on kuitenkin edellisen Ruby-kirjan tavoin herkullisen värikästä ja kiehtovaa, mikä pelastaa paljon.

Linda Liukas: Hello Ruby. Matka tietokoneeseen (Otava 2016)

Itse tarinaa innostavampia ovat kirjan lopusta löytyvät harjoituskirjan tehtävät. Aikuisen ja lapsen on tarkoitus tehdä niitä yhdessä, joko tarinan lukemisen lomassa tai vasta sen jälkeen. Harjoituskirjan luvut on näppärästi numeroitu, mutta ihmettelen, mihin vastaava numerointi on hävinnyt itse tarinasta. Aikuisen olisi huomattavasti helpompi yhdistää oikea tehtävä oikeaan lukuun, jos tarinassa myös luvut olisi numeroitu, kuten kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Myös se harmittaa, että tehtävien oikeat vastaukset pitää hakea netistä.

Siinä, missä Hello Ruby. Maailman paras koodisatukirja sisälsi ohjelmoinnillista ajattelua kehittäviä tehtäviä, pitää tämä Hello Ruby. Matka tietokoneeseen sisällään tehtäviä, joiden tarkoitus on tutustuttaa lapsi tietokoneisiin ja niiden toimintaperiaatteisiin. Tehtäviä tehdessään lapsi saa askarrella oman tietokoneen, jonka pahviset osat löytyvät kirjan takakannen välistä. Osa tehtävistä liittyy suoraan lapsen omaan tietokoneen rakentamiseen ja sen osien tunnistamiseen, mutta osa haastaa lapsen ajattelua ja päättelykykyä. Mukana on myös pohdintatehtäviä, joissa lapsi ja aikuinen keskustelevat yhdessä erilaisista tietokoneisiin liittyvistä asioista (Hui, minä en olisi osannut sanoa vastauksia kaikkiin kysymyksiin!). Vanhempia varten lukuihin on liitetty myös työkalupakki, jossa selitetään keskeisiä käsitteitä. Ne joko voi lukea lapselle tai jättää lukematta.

Linda Liukas: Hello Ruby. Matka tietokoneeseen (Otava 2016)

Mietin pitkään, kenelle suosittelisin tätä kirjaa. Sen tarinan ei tosiaan ole kummoinen, joten pelkän tarinan takia tätä ei kannata hankkia. Pohdin, onko tässä kirja lapsille, jotka ovat kiinnostuneita tekniikasta ja tietokoneista, mutta ehkä se olisi vähän turhankin rajaava määritelmä. Loppujen lopuksi mietin, että kyllä tätä kirjaa voi lukea yhdessä lapsen kuin lapsen kanssa (eskari-ikäisistä pieniin alakouluikäisiin), vaikka he eivät vielä tietäisi tietokoneista mitään. Moni lapsi pitää askartelusta ja tehtävien tekemisestä, ja tässä kirjassa eittämättä parhaita puolia on sen toiminnallisuus ja se, miten kirja tarjoaa lapselle ja aikuiselle yhteistä tekemistä. Ei ole väliä, jäävätkö tietokoneiden osien nimet tai toimintaperiaate lapsen mieleen, mutta ainakin niitä on tuotu osaksi hänen arkeaan - ts. tietokone ei ole mikään taikalaatikko, joka mysteerisesti "osaa tehdä kaiken". Ihminen suunnittelee koneet ja niiden käyttötarkoitukset. Itselleni suurin oivallus sekä kirjaa että harjoituskirjan tehtäviä lukiessani liittyy siihen tosiasiaan, että tietokoneita on kaikkialla ja niiden toimintaperiaate on keskenään käsittääkseni loppujen lopuksi hyvin samankaltainen. Harjoituskirjan loppupuolella lasta kehotetaankin suunnittelemaan oma tulevaisuuden tietokoneensa.

Linda Liukas: Hello Ruby. Matka tietokoneeseen (Otava 2016)


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Riemukas metsäretki: Mahtava lorukirja metsän aarteista

Tittamari Marttisen loruilema ja Marjo Nygårdin kuvittama lorukirja Riemukas metsäretki (Kustannus-Mäkelä Oy 2015, saatu kustantajalta) on sekä hilpeä että tähän vuodenaikaan vallan ajankohtainen teos, joka kutsuu tutustumaan metsän aarteisiin lähemmin. Tässä lorukirjassa on runsaasti erilaisia loruja syksyisen metsän sadon antimista sekä joistakin metsän eläimistä ja luonnon ilmiöistä.


Moni loruista käsittelee erilaisia sieniä, jotka Marttisen loruissa ja Nygårdin kuvituksessa ovat saaneet itselleen erilaisia luonteenpiirteitä. Kanttarellit ovat esimerkiksi kikattavia ja nauravat aina. Hilpeät haperot puolestaan ovat vähän sellaista huoletonta sakkia, joiden takki hapsottaa ja lakki repsottaa. Haisuhapero tietysti lemuaa, kuten sen nimikin jo kertoo, ja pölkkysieni-parka on pölkkypäisesti rakastunut tattiin. Toisissa loruissa tunnelma on hassutteleva, osassa jopa hieman kaihomielinen.
Tittamari Marttinen & Marjo Nygård: Riemukas metsäretki (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

Kaikista kirjan loruista meidän esikoisemme suosikkiloru - tai ainakin se, joka herätti hänessä selvästi vahvimman tunnereaktion - oli loru valkoisesta kärpässienestä. Sen sain lukea muutaman kerran peräkkäin, ja seuraavalla metsäretkellä lapsi muisti varoitella, ettei vaan poimita tuota supermyrkyllistä valkoista kärpässientä.

Tittamari Marttinen & Marjo Nygård: Riemukas metsäretki (Kustannus-Mäkelä Oy 2015)

Riemukas metsäretki on oivallinen kirja kaikille lapsiperheille, joissa tykätään lorutella ja vähän hassutellakin. Ei haittaa, vaikka metsän antimet eivät olisi entuudestaan tuttuja. En minäkään tunne sieniä kovin hyvin (okei, en juuri ollenkaan), mutta loruja oli silti hauska lukea. Suosittelen tätä kirjaa oikein lämpimästi myös kaikille kasvattajille metsä-opetuksen lisämausteeksi!




tiistai 16. elokuuta 2016

Mielikuvitus antaa siivet

Kunpa unelmat voisivat muuttua todeksi, kunpa sinnikkyys aina palkittaisiin ja kunpa yrittämällä tarpeeksi, voisi lopulta onnistua. Mutta onko niin todella, että saavutamme aina haluamme, jos vaan tarpeeksi yritämme? Rohkenen väittää, että emme suinkaan. Toisaalta, en usko myöskään vanhaan, suomalaiseen sananlaskuun, jonka mukaan se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Oikeassa elämässä toki kannattaa yrittää, toisinaan yritys palkitaan onnistumisena, toisinaan kipeänä kopsahduksena vaikka sitten siihen lähikatajaan. Joskus saattaa käydä niinkin, että toivoimme ja yritimme yhtä, mutta saavutimme toista.. Voi olla, että vaikka lopputulos ei olisikaan täsmälleen sellainen kuin aluksi halusimme, se voi olla aivan yhtä palkitseva.

Pirkko Vainio on kirjoittanut ja kuvittanut kauniin ja hempeän kuvakirjan Reino saa siivet (Lasten Keskus 2016, arvostelukappale kustantajalta), jossa - hämmentävää kyllä - pienen päähenkilön sitkeys ja sinnikäs yrittäminen eivät automaattisesti johdakaan onnistumiseen. Pieni Reino-hiiri näet haluaisi kovasti lentää ja koettaa lentävistä eläimistä mallia ottaen rakentaa itselleen omia siipiä. Reinon ilmalentoyritykset päätyvät kuitenkin poikkeuksetta mahalaskuihin, koska sen rakentamat siivet eivät millään jaksa kannatella sitä.

Reino-parka yrittää ja yrittää, mutta...
(Pirkko Vainio: Reino saa siivet, Lasten Keskus 2016)
... onnistuu vaan lätsähtämään lätäkköön!
(Pirkko Vainio: Reino saa siivet, Lasten Keskus 2016)

Lukuisten epäonnistuneiden ilmalentoyritysten jälkeen Reino nukahtaa, ja unessa pieni hiirityttö neuvoo Reinoa etsimään Reinon sisältä sen omia, nupullaan olevia siipiä. Herättyään Reino päästää mielikuvituksensa valloilleen ja kuvittelee itselleen omat siivet. Ykskaks se pystyy lähes tuntemaan kohoavansa ilmaan ja kuvittelemaan, miltä avara maisema näyttäisi ilmasta katsottuna. Reino ei siis opi konkreettisesti lentämään, mutta se löytää itsestään kuvittelemisen lahjan ja ymmärtää, että mielikuvituksen avulla voi päästä huimiin seikkailuihin ja saavuttaa tavallaan mitä vain haluaa.

Pirkko Vainio: Reino saa siivet (Lasten Keskus 2016)

Kirjan sanoma on sinällään kaunis ja ehkä jopa lohdullinen; Aina ei saa, mitä haluaa, mutta se ei välttämättä haittaa. Tarina myös ylistää mielikuvituksen voimaa, mikä on ilahduttavaa sekin. Kuitenkin minua jäi pikkiriikkisen harmittamaan Reinon puolesta. Voiko mielikuvituslentoa oikeasti verrata todelliseen ilmaseikkailuun? Kyky kuvitella asioita elävästi on toki rikkaus, mutta kyllä ehdottomasti on myös hauskaa oikeasti kokea asioita muuallakin kuin omassa päässään. Reino saa siivet on parhaimmillaan rauhoittavana iltasatukirjana, mutta ainakin oma lapseni kaipasi selvästi vauhdikkaampaa tarinaa, eikä tainnut oikein innostua kirjan loppuratkaisusta. Omaankin makuuni se oli kaikkine tyttöhaltioineen ja sisäisten siipien löytämisineen hieman liiankin hempeä. Tässä kirjassa parasta on ehdottomasti Vainion kaunis kuvitus, jota ainakin minä aikuisena lukijana tutkailin mielelläni.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Pakkohan se oli lukea: Harry Potter and the Cursed Child (Parts one and two)

J.K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen käsikirjoittama Harry Potter and the Cursed Child (Little, Brown 2016) jatkaa Harryn ja kumppaneiden tarinaa siitä, mihin se yhdeksän vuotta sitten Harry Potter -kirjasarjan viimeisessä osassa päättyi, eli King's Crossin rautatieasemalta. Aikuiseksi varttuneet Tylypahkan taistelun sankarit Harry, Ginny, Ron ja Hermione ovat saattamassa omaa jälkikasvuaan Tylypahkan junaan laiturilla 9 ja 3/4. Harryn nuorin poika Albus on aloittamassa ensimmäistä vuottaa tuolla maineikkaassa noitien ja velhojen koulussa, ja sekä isällä että pojalla tuntuu olevan epäilyksiä pojan pärjäämisestä tulevassa opinahjossaan. Varsin pian käykin selväksi, että ei suinkaan ole helppoa olla jo valmiiksi tunnettu isänsä poikana - varsinkaan, jos isä sattuu olemaan maineikas Harry Potter, Pimeyden Lordin kukistaja ja nykyinen taikaministeriön virkamies.

Kannen on suunnitellut Duncan Spilling

Tarinan (anti)sankariksi nousee siis Albus, joka kamppailee omaa taustaansa vastaan toivoen voivansa olla kenen tahansa muun miehen poika. Harry ei - ehkä omasta isättömyydestään johtuen - osaa kohdata lastaan sillä tavalla kuin kuuluisi (ja kuka osaakaan aina löytää ne oikeat sanat uhmaikäisen/esiteinin/murrosikäisen lapsensa kanssa?). Albus ei tunnu näkevän omaa nenäänsä pidemmälle, mutta sama ongelma tuntuu olevan hänen isällään. Tähän ihmissuhdesoppaan sekoittuu tietysti myös ikiaikainen hyvän ja pahan taistelu, mutta tällä kertaa pahan kasvot ovat epäselvät, eivätkä aikuisiksi varttuneet Harry ja kumppanit pysty paikallistamaan pimeyden ja epäselvän uhkan lähdettä. Loppujen lopuksi vaikuttaakin siltä, että tunnetun maailman kohtalo lepää jälleen kerran nuorten tylypahkalaisten harteilla.

Minä kuulun siihen lukijajoukkoon, joka rakastaa kuulla, mitä heidän lukemiensa kirjojen päähenkilöille kuuluu varsinaisen tarinan jo loputtua. Fanfictionia en itse ole koskaan innostunut kirjoittamaan, sillä aito tarina syntyy mielestäni vain alkuperäisen kirjailijan päässä. Harry Potter and the Cursed Child ei varsinaisesti ole J.K. Rowlingin kirjoittama kirja, mutta hän on yhdessä Tiffanyn ja Thornen kanssa työstänyt tämän näytelmäkäsikirjoituksen, jonka Thorne sitten puhtaaksikirjoitti näytelmäksi. Vierastin aluksi käsikirjoitusformaattia, mutta halu lukea Harryn ja muiden kuulumiset vei voiton epäilyistäni. Pakkohan tämä uusin Potteri oli lukea ihan tuoreeltaan! Ja täytyy sanoa, että kyllä Cursed Child onnistui pitämään minut otteessaan aivan viimeisille lehdille saakka. Vaikka nuoren Albusin ja lähes nelikymppisen Harryn tuittuilut välillä kävivät hermooni, koin myös yhteenkuuluvuutta kirjan lähes nelikymppisiksi varttuneiden henkilöiden kanssa. Vaikka arvasinkin tämän tarinan pahiksen jo alussa, tarjosi juoni kuitenkin käänteitä, joita en osannut ennustaa, eikä kirja siis siltäkään osin ollut pettymys. Erityisesti ilahduin siitä, että kirja selitti muutamia asioita, joita jäin pohtimaan luettuani juuri uudelleen Harry Potter -sarjan kolmannen osan Harry Potter ja Azkabanin vanki... 

Harry Potter and the Cursed Child ilmestyy suomenkielisenä versiona Tammen julkaisemana 8. marraskuuta. Sen suomentaa tietysti aikaisemmatkin osat menestyksekkäästi kääntänyt Jaana Kapari-Jatta. En siis ole Harry Potter -fani, mutta pakko on hankkia myös kirjan suomenkielinen versio - ihan vaan, jotta saan taas nauttia Kapari-Jatan taitavasta suomennoksesta.

Kirjan ehti ennen minua lukea esimerkiksi Tiina Tonttu Hyllytontun höpinöitä -blogista. Kirja herätti hänen omaksikin ihmetyksekseen vahvoja tunteita, vaikka täysin varauksessa ei hänkään tähän teokseen suhtautunut.

perjantai 12. elokuuta 2016

Utelias Villami

Marjukka Niemi ja Kristiina Mäkimattila (kuvitus) ovat tehneet yhdessä kuvakirjan, joka sopii oikeastaan aika mukavasti luettavaksi kotona eskarilaisten ja pienten koululaisten kanssa juuri tähän aikaa vuodesta, kun koulut ovat juuri alkaneet. Isotekstinen kuvakirja Utelias Villami (Marketiimi 2015, arvostelukappale kustantajalta) kertoo nimittäin pienestä Villami-lampaasta, joka koettelee vanhempiensa asettamia rajoja ja laajentaa elämänpiiriään uusien ystäviensä houkuttelemana. Pieni Villami-lammas on tottunut elämään turvattua ja leppoisaa elämää kotiniityllä oman laumansa keskellä. Sen lauma koostuu sen perheestä ja sukulaisista. Kotiniityn lähellä on suuri metsä, jossa asuu lampaiden kauhu eli susi. Villamin äiti varoittelee pienokaistaan sudesta ja metsän vaaroista kertoen, että susi saalistaa muita eläimiä ravinnokseen ja että pikkulampaat ovat sen erikoisherkkua.



Villami on kuitenkin tyypillinen pikkulapsi, joka unohtaa tyystin äidin varoitukset, kun jotain kiinnostavaa ilmestyy näköpiiriin. Tässä tapauksessa se kiinnostava asia on pieni lintu, joka kehuu, kuinka kaunis sen kotimetsä on ja lupaa esitellä metsää Villamille. Kun lintu vielä vakuuttaa, että sutta ei tarvitse yhtään pelätä, on Villami valmis seikkailuun.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Utelias Villami (Marketiimi 2015)

Metsässä Villami toki näkeekin monta uutta ja kiehtovaa asiaa. Se kuulee uusia ääniä ja tapaa monia eläimiä. Kaikki ne vakuuttavat pikkulampaalle, että sutta on ihan turha pelätä. Villami epäröi kyllä, mutta nämä vakuuttelut saavat sen etsiytymään aina vain syvemmälle metsään. Loppujen lopuksi käy tietysti niin, että metsän varjoista näkyy vaanivat suden silmät. Metsän eläimet juoksevat kiireen vilkkaa piiloon, kuka minnekin, mutta Villami ei pysty seuraamaan niitä. Se ei mahdu kaninkoloon eikä pysty kapuamaan oravan perässä kuusen latvaan turvaan.  Nytpä ei Villamia enää huvitakaan seikkailla, vaan se lähtee itku silmässä juoksemaan karkuun.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Utelias Villami (Marketiimi 2015)
Onneksi äiti on herännyt päiväunilta outoon tunteeseen ja ryhtyy huhuilemaan kovaan ääneen poikasensa perään. Lopulta Villami pääsee turvaan kotiniitylle, jossa sen perhe jo vartoo sitä.

Tarinan loppu tuntuu ehkä hiukan liiankin opettavaiselta. Villami yrittää puolustella karkumatkaansa, vaikka tiesikin nyt toimineensa väärin. Ja mikä onkaan lampaan puolustus? No tietysti se, minkä varmaan kaikki vanhemmat ovat tottuneet kuulemaan lastensa suusta: "En minä muuten, mutta kun tuokin teki niin... Tuo houkutteli". Villamin vanhemmat ovat kärsivällisiä ja kertovat, miten kaikilla eläimillä on oma paikkansa ja tapansa suojautua. Lampaat ovat turvassa yhdessä laumassa. Loppujen lopuksi Villami hyväksyy tämän ja lähtee perheensä kanssa kisaillen kohti uusia, mutta turvallisia seikkailuita.

Kirjassa on sopivan iso fontti (kirjoitettu tekstauskirjaimin), jota jo lukemaan oppineen lapsen on helppo lukea itsekseen. Lukemaan opetteleva lapsi voi puolestaan lukea kuvasivuihin liitetyt lorunpätkät, jotka on kirjoitettu suuraakkosin. Koko tarinan voikin lukea oikeastaan niiden ja kuvien avulla, mikä on mukava asia vasta-alkavien lukijoiden kannalta. Lukemisen opettelua tukee vielä se, että monissa loruissa viimeisellä rivillä toistui samat tai lähes samat lyhyet tavut esim. NAM, NAM, NAM/ SÄÄ, BÄÄ, MÄÄ, joten lapsi voi vaikka "lukea itse" vanhemman perässä viimeiset sanat. Näin meillä tämä kirja luettiin.

maanantai 8. elokuuta 2016

Blogini on kaksivuotias

Luetaanko tämä? viettää tänään kaksivuotissyntymäpäiviään. Olen hurjan tyytyväinen, että pari vuotta sitten äitiyslomalla ollessani kaipasin tekemistä ja omaa harrastusta ja päätin aloittaa lasten- ja nuortenkirjablogin kirjoittamisen. Olisin toki voinut aloittaa ns. tavallisen kirjabloginkin pitämisen, olenhan aina lukenut paljon, mutta tuolloin elin vaihetta, jossa ehdin lukea lähinnä lastenkirjoja. Halusin vinkata muillekin hienoista lastenkirjalöydöistämme ja lisäksi kaipasin paikkaa, jossa voisin kirjoittaa opetusideoista, jotka syntyivät kirjoja lukiessani. Niin syntyi Luetaanko tämä? -blogi, enkä ole katunut, että uskalsin aloittaa oman blogin kirjoittamisen. Blogin nimi muuten tulee siitä, että tuohon aikaan esikoinen tuli monen monta kertaa kirja kädessään kainalooni (imetin kuopusta...) ja kysyi: "Luetaanko äiti tämä?"

Tässä kuvituksena jokusia keväällä ja kesällä 2016 hankittuja ja luettuja kirjoja.

Suuria blogisynttäreitä en pidä, mutta tämä on hyvä hetki vastata kahteenkin haasteeseen/ tunnustukseen, jotka olen tämän kesän aikana kanssabloggaajiltani saanut. Ensimmäisen haasteen sain sekä Kieltenopen kotiblogin Rita A:lta että Unelmien aika -blogin Katriinalta. Kiitos heille molemmille!


Haasteen säännöt ovat seuraavat:


  1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
  2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
  3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
  4. Mainitse ja nimeä blogi, joka sinut nimesi
  5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Tuossa ylenpänä jo kerroinkin, miten tulin aloittaakseni tämän blogin pitämisen. Sitä en kuitenkaan maininnut, että ennen tätä blogia olen aloittanut muutamaakin eri blogia muista aihepiireistä. Esimerkiksi odottaessani esikoistani kirjasin silloiseen blogiini muistiin odotukseen liittyviä asioita. Myöhemmin jatkoin toista blogia esikoisen vauvavuodesta ja lyhyen Eurooppa-reissuni ajalta päivitin matkapäiväkirjaa lähinnä tutuille (vanhemmilleni).

Enpä oikein tiedä, olenko kovin hyvä antamaan aloitteleville bloggaajille vinkkejä - ainakaan sellaisia, joita joku toinen ei olisi jo maininnut, mutta yritetään... Ensiksi sanoisin, että jos mieli tekee kirjoittaa blogia, ala kirjoittaa. Jos tuntuu vaikealta kirjoittaa julkisesti, voi aluksi harjoitella kirjoittamista yksityisessä blogissa. Ennen blogin aloittamista kannattaa miettiä, mistä haluaa kirjoittaa. Haluaako keskittyä tiettyyn aiheeseen, vai tahtooko tehdä blogistaan pikemminkin päiväkirjatyyppisen blogin? Koska bloggaamisessa eräs parhaista jutuista on samanhenkisten tai samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten virtuaalinen (ja joskus myös ihan todellinenkin) kohtaaminen, kannattaa etsiä ja lukea niitä blogeja, joiden kirjoittajat kirjoittavat samasta aihepiiristä. Muiden idoiden tai tyylin kopioiminen ei tietystikään ole suotavaa.

Minä itse arvostan blogeja, joissa teksti ja kuvat ovat hyvässä tasapainossa. Pidän siitä, että blogilla on selkeä ilme ja että kirjoittaja pyrkii kirjoittamaan hyvää suomea. On miellyttävää lukea blogia, jossa teksti on hyvin jäsenneltyä ja mietittyä. Kuvien suhteen kannattaa kuitenkin olla tarkkana; Jos ei ole varma, saako jotain kuvaa käyttää, kannattaa mieluummin olla käyttämättä. Jos hakee netistä kuvia, kannattaa vähintää mainita kuvan lähde. Minä pyrin ottamaan itse kaikki tämän blogin kuvat, jolloin tekijänoikeuksien kanssa ei tule pulmia.

Tässäpä olivat omat vinkkini aloittelevalla bloggaajalle. Sitten siirrynkin suoraan seuraavaan haasteeseen tai pikemminkin tunnustukseen, jonka sain Katriinalta. Kyseessä on Liebster Award nro. 4. Kiitos Katriina!



Tämän tunnustuksen ohjeistus kuuluu näin:

  1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
  2. Laita palkinto esille blogiisi
  3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
  4. Nimeä 5 - 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa ja jotka ansaitsevat tunnustuksen
  5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat vuorostaan vastaavat
  6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
  7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa heille oma postauksesi, jotta he tietävät, mistä palkinnosta on kyse
Tässä ovat Katriinan keksimät kysymykset ja omat vastaukseni:

1. Mikä on ollut kuluneen kesän paras kirja? Ensimmäisenä tulee mieleen Minna Rytisalon Lempi. Se on nyt tuoreessa muistissa ja oli oikeasti hyvä kirja: erilainen, vahva, viipyilevä ja hengästyttävä samaan aikaan.

2. Mikä kirja on ollut kuluneen kesän pettymys? Odotin kovasti Linda Liukkaan uuden Ruby-kirjan ilmestymistä, sillä hänen ensimmäinen kirjansa tarjosi minulle hyviä vinkkejä koodaamisen opettamiseen. Sain Hello Ruby - matka tietokoneeseen -kirjan hiljattain, eikä saanut minua innostumaan edeltäjänsä tavoin. (Esittely on tulossa blogiin myöhemmin.)

3. Mikä on paras kirjoihin liittyvä kesämuistosi? Jaa-a... Luultavasti ainakin se, että kaksivuotias kuopus on nyt innostunut lukemaan ja kuuntelemaan taaperokirjojen sijaan ns. oikeita kuvakirjoja, joissa on jo runsaastikin tekstiä. Tänä kesänä on myös ollut ihanaa, että minulla on taas ollut aikaa lukea myös aikuisten kirjallisuutta runsaasti.

4. Mikä kirjagenre kuuluu kesään? Vuodenajoilla ei kyllä ole merkitystä, mitä kirjoja valitsen luettavaksi. Tai ainakaan en ole huomannut, että suosisin jotain tiettyä genreä enemmän kesällä kuin talvella.

5. Missä tykkäät lukea kesällä? Ehdottomasti mökkilaiturilla

6. Minä vuodenaikana luet eniten? Luultavasti kesällä

7. Mitä aiot lukea syksyllä? Odotan kovasti syksyn uutuuskirjoja, sillä monta "herkkua" on tulossa. Tällä hetkellä yritän metsästää kirjastosta Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa. Haluan myös tutustua Sujata Masseyn dekkareihin.

8. Onko sinulla muita kirjoihin liittyviä suunnitelmia syksylle? Eipä varsinaisesti ole. Tai noh, kirjamessuille olisi tietysti tarkoitus mennä. :)

9. Kumpi on hauskempaa: Ostaa kirjoja omaksi vai lainat niitä kirjastosta? Minusta on ihanaa vierailla kirjastossa. Jostain syystä löydän (edelleen) helmpommin luettavaa lanu-osastolta kuin aikuisten puolelta. Näin oli jo silloin, kun siirryin lukemaan aikuisille kirjoitettuja kirjoja. Kirjakaupassa törmään kyllä toinen toistaan kiinnostavampiin aikuistenkin romaaneihin. Tietyt kirjat minun on pakko hankkia itselleni.

10. Osallistutko mieluummin lukuhaasteisiin vai luetko, mitä mieleen juolahtaa? Luen, mitä mieleen juolahtaa. Nyt sain kuitenkin Tuijatalta mielenkiintoisen haasteen, jota suorittaakseni olenkin jo käynyt rohmuamassa kotiini itselleni vieraampaa luettavaa.

11. Mitä aioit lukea seuraavaksi? Tällä hetkellä minulla on kesken 8. Harry Potter -kirja, eli Harry Potter and the cursed child. Luen sen loppuun ja sitten luultavasti keskityn tuohon yllämainittuun haasteeseen. Toki luen siinä sivussa myös muita kirjoja - fiiliksen mukaan.


Minä olen nyt hieman tylsä, sillä en laita haasteita eteen päin. Koska olen tällainen myöhäinen vastaaja, ovat molemmat haasteet/tunnustukset saavuttaneet jo monta bloggaajaa, enkä viitsi enää samoille ihmisille lähettää näitä uudestaan. Tuon Liebster-palkinnon ansaitsisi kyllä moni sellainenkin bloggaaja, joilla on jo yli 200 lukijaa.
 

lauantai 6. elokuuta 2016

Poika, joka olikin tyttö: Olen ystäväsi aina

Tämä kirjasyksy tuo tullessaan paljon lasten- ja nuortenkirjoja, jotaka käsittelevät tunteita, ystävyyttä ja oman itsensä etsimistä sekä löytämistä. Eräs syksyn uutuus, johon ehdottomasti halusin tutustua, on Otavan kustantama kuvakirja Olen ystäväsi aina (arvostelukappale kustantajalta). Sen on kirjoittanut Jessica Walton ja kuvittanut Dougal MacPherson. Kirja käsittelee aihetta, josta ainakaan minun tietääkseni ei (vielä) ole tehty paljon kuvakirjoja, eli transsukupuolisuutta. Tässä kirjassa transsukupuolinen "henkilö" on nalle, mikä on hyvä ratkaisu lastenkirjaan. Kirjan tekstit ovat lyhyitä ja lauseet yksinkertaisia, eli pienenkin kuulijan on helppo seurata tarinan kulkua.



Tarinan päähenkilö on Erkki-nalle, joka tekee kaiken yhdessä ystävänsä Tuomaksen kanssa. He pyöräilevät, kaivavat kuoppia, syövät eväitä puumajassa ja pitävät teekutsuja. Eräänä päivänä Erkki vaikuttaa kuitenkin kovin masentuneelta, eikä millään haluaisi lähteä Tuomaksen kanssa puistoon. Poika lohduttaa ystäväänsä ja uskoo, että tämä piristyy jahka he pääsevät leikkimään.

Jessica Walton & Dougal MacPherson: Olen ystäväsi aina (Otava 2016, suom. Emma Alftan)
Mikään ei kuitenkaan tunnu parantavan Erkin pahaa oloa... Tuomas on huolissaan Erkistä ja koettaa saada tämän kertomaan, mikä häntä oikein vaivaa. Erkin vastaus on kuitenkin koskettava, ja MacPhersonin yksinkertainen kuvitus selkänsä kääntäneestä nallesta kuvaa hyvin nallen tuntoja.

"Mikä sinun on, Erkki? Kerro minulle ehkä voin auttaa!" "Jos kerron sinulle", Erkki sanoi, "et ehkä enää ole ystäväni"

Jessica Walton & Dougal MacPherson: Olen ystäväsi aina (Otava 2016, suom. Emma Alftan)

Tuomas tietysti kauhistuu ja vakuuttaa olevansa Erkki-nallen ystävä AINA. Niin Erkki uskaltaa paljastaa parhaalle ystävälleen salaisuuden, joka sitä on painanut ja masentanut. Se on aina sydämessään tiennyt olevansa tyttönalle, ei poikanalle. "Toivoisin, että nimeni olisi Elli, ei Erkki."

Ja asia on sillä selvä. Erkki on Elli ja Tuomaksen paras ystävä edelleen. "En minä välitä siitä oletko tyttönalle vain poikanalle! Tärkeintä on, että olet minun ystäväni."

Myös Tuomaksen ja Ellin ystävä Aava ottaa Ellin yhtä mutkattomasti vastaan. Hän kehuu nallen uutta nimeä ja kannustaa nallea tekemään juuri niin kuin tämä itse haluua. Ja Elli haluaa siirtää kaularusetin tukkaansa. Ellin esimerkin innoittamana Aava ottaa oman rusettinsa kokonaan pois.

Jessica Walton & Dougal MacPherson: Olen ystäväsi aina (Otava 2016, suom. Emma Alftan)

Ellin ja Tuomaksen ystävyys on ennallaan, eikä mikään muutu Ellin paljastuksen jälkeen. Paitsi tietysti se ensiarvoisen tärkeä asia, että Elli saa olla oma itsensä ja ennen kaikkea taas onnellinen ja iloinen.

Luin tämän esikoiselle päiväunille mentäessä, eikä hän ainakaan lukutilanteessa tuntunut kummeksuvan kirjan sisältöä. Hän ei esittänyt kysymyksiä tai ihmetellyt Erkin muuttumista Elliksi (ainakaan ääneen). Olen ystäväsi aina sopii mielestäni luettavaksi kaikkien lasten kanssa. Ei kirjan sanomaan tarvitsekaan avata sen enempää, eikä kohderyhmän tarvitse jakaa Erkin/ Ellin tunteita, sillä tärkeintä on viestittää ihan pienillekin lapsille, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Kyse voi olla niin pienestäkin asiasta kuin rusetin pois heittämisestä tai niin suuresta asiasta kuin oman sukupuolisuutensa tai seksualisuutensa hyväksymisestä. Kukin olkoon juuri sellainen kuin sisimmässään on. Mitä enemmän erilaisia ihmisiä ja erilaisia valintoja näkyy kuvakirjoissa, sen luontevammaksi osaksi lasten elämää asiat tulevat.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Päivä kansallismuseossa. Historia on tässä!

Katariina Heilalan ja Maiju Tuiskun yhdessä kirjoittama kirja Päivä Kansallismuseossa. Historia on tässä! (Tammi 2016, arvostelukappale kustantajalta) on kuvakirjan muotoon puettu tietokirja, joka esittelee lapsilukijoille Helsingissä sijaitsevaa Kansallismuseota.

Kirjan kansikuvasta vastaa Riikka Turkulainen.
Kirjan kehyskertomuksessa Kansallismuseon oppaat esittelevät erikoiselle museovieraalleen Kansallismuseon esineistöä ja toimintaa. Oppaina esittelykierroksella toimivat Kansallismuseota jo sata vuotta vartioinut karhuveistos (Karhu) ja sen hyvä ystävä sekä työtoveri mamsellikello (Mamselli). Tarinan lisäksi kirjassa on kehystettyihin laatikoihin kirjoitettuja tietotekstejä, jotka tarkentavat Karhun ja Mamsellin kulloinkin esitteleman esineen historiaa tai antavat muuta lisätietoa oppaiden kertomasta aiheesta. Lopuksi kirjassa esitellään museon lapsikävijöille rakennettu mainio Vintti-työpaja.

Tarina alkaa varhaisena aamuhetkenä Karhun lähtiessä tekemään tarkistuskierrosta rakkaassa museossaan. Karhu sekä Mamselli ovat huolehtineet museosta jo iät kaiket ja nähneet siellä yhtä sun toista. Nyt kuitenkin aamu tuo tullessaan yllättävän museovieraan, sillä muuan herra hirvi Huittisista on kuullut huhun, jonka mukaan Kansallismuseossa säilytetään kuvaa sen esi-isästä. Ja tottahan Karhu ja Mamselli arvaavat, mitä kuva Hirvi tarkoittaa. He johdattavat Hirven tutkimaan Huittisista löytynytta hirvenpään muotoista kiviveistosta. Mamselli ja Karhu kertovat Hirvelle esineen tarinan, ja käy selväksi, että vaikka tutkijat ovat kovasti yrittäneet selvittää esineen tarkoitusta, ei sitä täysin tiedetä. Mitä kauemmas historiassa kuljemme, sen vaikeampi on tutkijoiden selvittää löytämiensä esineiden eli lähteiden käyttötarkoitusta. Hirvi on kuitenkin tyytyväinen, kun sai nähdä kuvan esi-isästää ja tarhtoo kernaasti tutustua muuhunkin museoon. 

Piirroskuvat kirjaan on tehnyt Päivi Arenius. Valokuvat ovat Kansallismuseon kokoelmasta.

Tutustumiskierros etenee teemoittain, läpi Suomen historian eri aikakausien. Hirvi pääsee muun muassa kuulemaan Pyhän Yrjänän legendasta itsensä lohikäärmeen kertomana (minisarjakuva tarinan sisällä), etsimään eri eläinlajeja Kansallismuseon kokoelmista (tämä etsiminen on kuulemma oikeastikin Kansallismuseon lapsikävijöiden mielipuuhaa) ja tutustumaan sekä hienomman väen kartanoon että rahvaan savupirttiin. 

Kirjan sisällisluettelosta näkee, mitä kaikkea Karhu ja Mamselli Hirvelle näyttävät museokierroksen aikana.

Lopuksi Mamselli ja Karhu esittelevät hirvelle Kansallismuseon yksittäisiä esineitä sekä ihan oikeita aarteitakin. Kierroksen aikana Hirvi oppiikin, että museon tehtävä ei ole pelkästään esitellä historiallisia esineitä, vaan myös säilyttää, kunnostaa ja tutkia niitä sekä välittää tietoa. Kansallismuseoon on tallennettu ihan tavallista esineistöä, joista on tullut ajan saatoissa arvokkaita niiden tietoarvon takia.

Minä luin tämän kirjan nelivuotiaan esikoisen kanssa, ja hän jaksoi hienosti keskittyä tarinaosuuteen, vaikka siinä ei itse asiassa mitään kovin jännittävää tapahdukaan. Tarinan tarkoitus onkin selvästi ensisijaisesti esitellä Kansallismuseon esineistöä ja museon toimintaa. Mietinkin nyt, lähtisimmekö lasten kanssa käymään Kansallismuseossa ja koittaisimme löytyää sieltä kirjassa esiteltyjä esineitä ja asioita. Kansallismuseo on suuri museo, jonka kokoelmissa on valtavasti esineitä. Varsinkin pienen lapsen kanssa koko Kansallismuseoon tutustuminen kerralla on hieman turhan kunnianhimoinen tehtävä, mutta erilaiset etsijä- ja salapoliisitehtävät (esim. etsitään kirjassa esiteltyjä asioita, etsitään eri eläinlajeja, etsitään erilaisia kulkupelejä, etsitään kummallisia esineitä ja selvitetään niiden käyttötarkoituksiajne.) voisivat olla hauskoja tapoja tutustua ainakin osaan Kansallismuseota.

Nelivuotiaan aikakäsitys ei vielä riitä siihen, että lapsi ymmärtäisi millaisia ajanjaksoja kirjassa ja museossa esitellään, tai kuinka vanhoja esineet ovat, mutta kiinnostuksen vanhoihin esineisiin ja niiden kautta historiaan voi toki jo yrittää lapsessa herättää. Olikin hauska tutkia lapsen kanssa pelkkiä kuvia vanhoista esineistä (kirjassa s. 31) ja arvuutella yhdessä, mihin tarkoitukseen kyseinen esine on tehty. 

Kansallismuseon käytännön kapistuksia (Päivä Kansallismuseossa. Historia on tässä! s.31)

Kirja soveltuu parhaiten luettavaksi alakouluikäisten lasten kanssa, mutta kuten kirjoitin, alle kouluikäisetkin varmasti saavat tästä irti yhtä sun toista - omalla tasollaan. Kaiken kaikkiaan uskon, että kirja on onnistunut tehtävässään: se jakaa tietoa Kansallismuseosta ja innostaa lapsiperheitä vierailemaan siellä.

Tammi on julkaissut aiemmin teokset Päivä Muumimaailmassa, Päivä Linnanmäellä ja Päivä Korkeasaaressa (esittelyn voi lukea tästä linkistä).