Pride-viikon kirja: Järistyksiä

Parhaillaan vietetään Helsinki Pride -viikkoa, jonka aikana Yöpöydän kirjat -blogissa on käynnissä myös Pride-viikon lukuhaaste. Viime vuonna kirjoitin siitä, miten LGBTIQ-hahmot näkyvät lastenkirjallisuudessa, ja olenkin sitä mieltä, että mitä laajempi henkilöhahmojen ja perheiden kirjoja lastenkirjoissa näyttäytyy, sen parempi. Jos lastenkirjojen hahmot jakautuvat tyttöihin ja poikiin, jotka käyttäytyvät vanhojen sukupuolihormoneja mukaan, ja jos perhemalliksi tarjotaan miehen ja naisen sekä lasten muodostamaa ydinperhettä, välittyy kirjoja lukeville lapsille se kuva, että tällaiset ovat ne ainoat oikeat vaihtoehdot.



Tänä vuonna esittelen lyhyesti Riina Mattilan kirjoittaman nuortenromaanien Järistyksiä (WSOY 2018). Mattila voitti toisen sijan tällä tekstillä WSOY:n järjestämässä kirjoituskilpailussa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta. Kirja kertoo muunsukupuolisesta Eeliasta, joka ei ole koskaan tuntenut sopeutuvansa niihin muotteihin ja lokeroihin, joihin muut hänet haluaisivat hänet luokitella. Vaikeinta Eelialla on oman perheensä parissa, sillä lapsen vanhemmat tahtoisivat hänen käyttäytyvän oletetun tyttösukupuolensa tavoin, lähtevän koulun joulujuhlaan leningissä ja tuovan kotiin näytille ihanan poikaystävän.

Lukijana sydäntäni kivisti Eelian puolesta, sillä niin ajattelemattomasti hänen vanhempansa - varsinkin äiti - omaa lastaan lyttäävät. He esimerkiksi syyttävät tätä tahallisesta kapinoinnista ja erikoisuuden tavoittelusta, vaikka tosiasiassa Eelia vain toivoo, että vanhemmat hyväksyisivät hänet, eikä hän joutuisi omassa kaupungissaan olemaan jatkuvasti muiden silmätikkuna ja kiusaamisen kohteena.

Eelialle pelastukseksi muodostuu sisäänpääsy toisen kaupungin taidelukion, jossa kaikki muutkin ovat tai haluavat olla jollain tavoin erilaisia, erikoisia ja onneksi myös aika avarakatseisia. Eelia ystävystyy Karhun kanssa, joka hyväksyy sen, ettei Eelia voi laittaa rastia lomakkeissa nainen tai mies -ruutuihin. Karhusta ja Eeliasta tulee sydänystävät, vaikkei rempseällä Karhullakaan kaikki ole niin helppoa kuin tietämätön saattaisi kuvitella...

Järistyksiä on kuitenkin ennenkaikkea kertomus ensirakkaudesta ja sisäisen eheyden löytämisestä. Eelian koko olemassaolo kokee mullistuksen, kun hän tapaa koulussa Islan, joka onnistuu kaivamaan tiensä Eelian kainaloon ja sydämeen. Kuinka Eelia kuitenkaan osaisi olla luontevasti Islan kanssa, kun hän ei osaa olla luontevasti itsensä tai perheensäkään kanssa? Miten rakastaa toista, jos pelkää, että tulee vain torjutuksi? Entä löytääkö Eelia Islan kanssa rohkeuden kohdata vanhempansa omana itsenään?

Järistyksiä on vavahduttava, vahva ja tarkkanäköinen romaani, jonka kieli on kaunista ja osuvaa. Lukijana Eelian tunteisiin on helppo samastua, eikä tässä romaanissa tuntunut olevan mitään liikaa.


Postikortteja mummi muuttolinnulta eli kekseliäs lastenkirja matkustamisesta

Anna Härmälä on kirjoittanut ja kuvittanut ihastuttavan lastenkirjan Postikortteja mummi muuttolinnulta (S&S 2019, saatu kustantajalta, suom. Heli Ikäheimo), joka esittelee maapallon eri maailmankolkkia ja nähtävyyksiä hauskalla tavalla, postikorttien muodossa. Pikkuisessa kotimetsässä, omalla männynoksallaan turvallisesti asusteleva Pii-lintu alkaa nimittäin saada posikortteja ympäri maailmaa, ja niiden lähettäjä on sen maailmanmatkaaja-isoäiti. 



Kortin toisella puolella on kuva kulloisestakin kohteesta ja taustapuolella tietysti mummin kirjoittama tervehdys, jossa hän kertoo lyhyesti kohtaamistaan kavereista, nähtävyyksistä ja tunnelmista ääniä ja tuoksuja myöten. Mummin korteista voi lukea, että reissussa kaikki ei aina suju suunnitelmien mukaan, sillä Ranskassa mummi esimerkiksi tilasi makarooneja, mutta sai eteensä lilan leivoksen, joka näytti hampurilaiselta



Tämä ei kuitenkaan lannista maailmanmatkaajaa ja uusi matkakohde korvaa Ranskassa koetun ruokapettymyksen. Kuitenkin, vaikka mummi nauttii matkustamisesta, kohtaa se retkillään välillä myös surullisia asioita. Tansanian eläinpuistossa se tapasi sarvikuonon, joka on menettänyt niin monta läheistään, ettei sillä ole kuin pari serkkua jäljellä. 



Mummin kortteja lukemalla Pii saa aavistuksen siitä, millaista elämä on oman kotimetsän ulkopuolella ja hän alkaa yhä enemmän kaivata itse seikkailuja maailmalla. Mummi puolestaa huomaa kaipaavansa kotimetsän rauhaa ja pikkuista Piitä tietysti. Kirjan viimeinen on lähettety New Yorkista, mutta sen lähettäjä ei yllättäen olekaan mummin, vaan oman maailmanvalloituksensa aloittanut Pii! Ei mummikaan silti tyydy istumaan pyrstöllään omassa pesäpuussaan, vaan hyödyntää matkoillaan saamaansa kokemusta ja perustaa oman kotimaanmatkatoimiston, sillä kotimaassakin on paljon nähtävää!



Postikortteja mummi muuttolinnulta on oikein suloinen kirja, jossa jokaisessa kortissa on viehättävä, kohdemaata kuvaava kuvitus. Korttien kuvista on mukava lapsen kanssa tutkia erilaisia rakennuksia, ruokia ja maiden muita tunnusmerkkejä. On hauska ajatus koota kirja ikään kuin postikorteista, mutta toisaalta kuvien tutkimista olisi helpottanut, jos mummin kirjoittamat tekstit olisvat olleet kuvan vieressä. Nyt jouduimme lapsen kanssa lukiessa vähän väliä kääntämään sivua taaksepäin, jotta kortin tekstille saattoi katsoa merkityksen kääntöpuolen kuvasta. 

Erityiskiitoksen annan kirjalle siitä, että lopussa lukijalle heitetään täky: maailman tutkimisen voi aloittaa aivan hyvin omasta kotimaastamme! Kotimaan matkailu onkin nykyään kasvava trendi, ja etenkin näin kesä-Suomesta löytyy yhtä jos toista nähtävää ja koettavaa. Piakkoin esittelenkin lapsille kirjoitetun matkaoppaan, jossa otetaan Suomi haltuun. Pysykää siis kuulolla!

Tuikun tärkeä tehtävä (Mistä tunnistaa onnistuneen lastenkirjan?)

Mikä tekee lastenkirjasta hyvän tai niin sanotusti onnistuneen? Jos minulta kysytään, niin tärkein seikka on tietysti se, että se viehättää sekä lapsi- että aikuislukijoita. Onnistunut lastenkirja on lapsentasoinen, mutta siitä on hyvä löytyä useita tasoja. Ei ole lainkaan itsestäänselvää, että sama kirja jaksaa kiinnostaa ja herättää tunteita aikuisissa ja lapsissa. Hyvässä kirjassa teksti kulkee jouhevasti, tarina tarjoaa pohdittavaa lapsilukijoille ja kuvat sopivat tekstiin ja parhaassa tapauksessa myös laajentavat lukuelämystä.



Esimerkki tällaisesta lastenkirjasta on esikoislastenkirjailija Johanna Lestelän* kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019, saatu kustantajalta), jonka päähenkilöllä Tuikulla on iso huoli. Huoli on niin suuri, että se tuntuu mahassa asti, eikä Tuikku pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin huolen ajattelemiseen. Hän yrittää huuhtoa huolen alas vessanpöntöstä, lähettää sen ilmapallon mukana taivaaseen ja kuiskuttaa sen kissansa korvaan. Mikään ei kuitenkaan auta, ja Tuikku jopa pohtii, että lähettäisi huolensa isälleen Afrikkaan tai pingviineille Etelänapamantereelle. Totuus kuitenkin on, että huoli kaikkoo vasta, kun hän onnistuu kertomaan siitä äidilleen ja äiti auttaa Tuikkua keksimään huoleen ratkaisun.

Tässä lastenkirjassa perheasetelma ei ole tyypillinen ydinperhe, vaan Tuikku asuu kaksin äitinsä kanssa Suomessa, ja tytölle tärkeä isä asuu Afrikassa.

Ja mikä tämä Tuikun suuri huoli sitten on? Se on huono omatunto, joka kalvaa, sillä Tuikku tuli päiväkodissa sanoneeksi parhaalle ystävälleen kurjasti, koska oli oikeasti kateellinen tämän lelun saamasta huomiosta. Omat kurjat sanat jäivät kaivelemaan ja kaduttamaan Tuikun mieltä. Äidin ohjauksella Tuikku ymmärtää, että tällaiseen huoleen auttaa, kun menee reilusti pyytämään toiselta anteeksi. Sen jälkeen Tuikulla ja hänen ystävällään on molemmilla taas hyvä mieli ja leikit sujuvat entiseen malliin.

Lestelä on kertonut, että hänen lapsuudessaan 80-luvulla kirjoissa ei ollut henkilöitä, jotka olisivat näyttäneet häneltä 
ja joihin hän olisi siten voinut samastua. (Anna 22/19)
Tuikun tärkeä tehtävä kertoo siis melko yksinkertaisen tarinan lapsille varsin tyypillisestä tilanteesta, jossa kaverin kanssa sattunut konflikti kaduttaa ja aiheuttaa harmia. Anteeksi pyytäminen on vaikeaa, ja monesti lapset tarvitsevat siihen Tuikuin tavoin aikuisen apua. Tuikulla on herkkä omatunto, mutta moni hänen ikäisensä ei ehkä olisi edes ymmärtänyt sanoneensa kaverille kurjasti. Tämä kirja siis myös ohjaa lukijoita hienovaraisesti huomaamaan, että myös sanat voivat satuttaa, eikä toiselle saa puhua rumasti.

Lestelän kuvitustyyli on omaperäinen ja hillitynsävyinen, mutta silti jotenkin tunnistettavaa. Se tuo mieleeni Lestelän omat lapsuuden suosikkikirjat, eli Maikki Harjanteen kirjoittamat ja kuvittamat Minttu-kirjat.

Lestelä kuljettaa tarinaa vaivattomasti, ja voin hyvin uskoa Lestelää, kun hän kertoo, että tämän lastenkirjan tekeminen vaati kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja taustatutkimuksen tekemistä: Hän luki lastenkirjallisuudesta tehtyjä tutkimuksia, lainasi kasoittain lastenkirjoja kirjastosta tutkiakseen niitä, luki niitä lapsille ja haastatteli näitä lukukokemuksista. Kaikki tämä vaivannäkö on kannattanut, sillä Tuikun tärkeä tehtävä on kirja jota aikuinen ja lapsi lukevat molemmat mielellään.

Johanna Lestelä kirjansa julkistamisjuhlassa.
Teksti, tarina ja kuvitus toimivat, ja kirjasta tykkäsi koko meidän perheemme. Vajaa kolmevuotias kuopukseni totesi: "Tämä on mun kaikista paras kirja!" Jotain kertonee myös se, että alkaessani kirjoittaa tätä postausta, jouduin etsimään Tuikun tärkeä tehtävä -kirjaa ympäri taloa ja löysin sen lopulta keskimmäisen lapsemme sängystä, jossa hän oli lukenut sitä eilen illalla salaa ja piilottanut sitten peitteidensä alle! <3

*Reiluuden nimissä mainittakoon, että tunnen Johannan opiskeluajoilta, ja olen valtavan iloinen, kun voin vilpittömästi onnitella häntä näin hienosta esikoiskirjasta!

Katoava muumio ja muita dekkarisuosituksia lapsille (dekkariviikko 2019)

Dekkariviikko on taas täällä! Dekkariviikko on alunperin Kirjakauppaliiton lanseeraama teemaviikko, mutta myös meillä kirjabloggareilla on ollut tapana huomioida kyseinen viikko blogeissamme. Tällä kertaa kirjabloggareiden teemaviikkoa emännöi Saana Lukeva peikko -blogista. Minun aikaisemmat dekkariviikon postaukseni ja dekkariesittelyt voit lukea tästä linkistä.

Kirjakauppaliiton ja Suomen Kustannusyhdistyksen toukokuussa 2019 julkistetun Suomi lukee -tutkimuksen mukaan dekkarit ovat kasvattaneet suosiotaan ja kuuluvat monen suomalaislukijan suosikkilukemistoon. Itse kuuntelen dekkareita pääosin kuntosalilla ollessani äänikirjoina, sillä niitä kuunnellessa treeni kulkee kuin itsestään, ja toisaalta dekkarit ovat aika "helppoja" kirjoja, eli toimivat kuunneltuina versioina. 



Työssäni luokanopettajana olen huomannut, että myös koululaiset kaipaavat luettavakseen "jotain jännää", kuten eräs ekaluokkalaiseni sanoi. Hän torppasi aika monta kirjaehdotustani, mutta hyväksyi lopulta tarjoamani Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita -kirjan  jossa Ryhmä Z ratkoo kadonneen Ariadne-nimisen pikkutytön katoamista. Nelosluokkalaiset puolestaan intoilivat tänä keväänä jännittävästä Ruusun salaisuus -dekkarista, humoristisesta Mestarietsivä Peppunen -kirjasta sekä nostalgisista Neiti Etsivistä. Aiemmin olenkin jo kirjoittanut siitä, että Lasse Maijan etsivätoimisto -kirjat ovat olleet meidän esikoisemme mielikuuntelukirjoja ja monen noin 3.-luokkalaisen lempilukemistoa. Kouluikäsille lapsille kirjoitetaankin monia kirjoja, joissa lapset ratkaisevat arvoituksia ja joskus jopa rikoksia. Moni näistä kirjoista on osa kokonaista kirjasarjaa, mikä onkin hyvä asia, sillä usein lapsi tykästyttyään johonkin kirjaan haluaa lukea lisää samankaltaisia teoksia.



Vuosi sitten keväällä kirjoitin Tapani Baggen kirjoittamasta ja Carlos da Cruzin kuvittamasta Apassit-kirjasarjan ensimmäisesta osasta Aavehevosen arvoitus. Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin 1910-luvulle, ja Apassit ovat helsinkiläsilasten muodostama salaseura, joka onnistuu ratkaisemaan kaupunkia piinaavan aavehosen arvoituksen. Suosittelin kirjaa kaikille historian, hyvän kerronnan ja etsivätarinoiden ystäville. Sittemmin kirjasarja on kasvanut kahdella osalla, jotka ovat Vanajaveden hirviö ja Katoava muumio

Katoava muumio -teoksen (Karisto 2019) luin juuri loppuun, ja voin ilolla suositella tätäkin kirjaa noin 9-12-vuotialle dekkarikirjojen ystäville. Tässäkin teoksessa nautin historiallisen Helsingin kuvauksista, sekä siitä, miten Bagge kertoo lukijalle eri hahmojen kautta, millaista oli lasten elämä noin sata vuotta sitten Suomessa. Neljä apassia nimittäin tulee akateemisista ja paremmin toimeentulevista kodeista, yksi on työtätekevä kalastajan poika ja kolman koulutaival on päättynyt kansakoulun jälkeen, ja tämä joutuu raatamaan lehtipoikana elättääkseen itsensä ja hamppari-isänsäkin siinä sivussa. Myös da Cruzin kuvitus on - kuten yleensäkin - oikein oivallista. 

Kirja alkaa varsin lupaavasti, kun Apassit kutsutaan Ateneumiin seuraamaan egyptiläisen taiteen näyttelyn avajaisia, jossa joku tai jokin muumion näköinen onnistuu huumaamaan juhlavieraat ja varastamaan aidon egyptiläisen muumion ja sen sarkofagin. Poliisit tuntuvat olevan tapauksen kanssa ymmällään, ja tutkimuksen etenimistä vaikeuttaa poliisien taikausko ja pelko muumiota kohtaan. Apassit päättävät tietysti ratkaista rikoksen, ja onnistuvatkit saamaan muutaman mehukkaan johtolangan, jotka vivät heidät yöaikaan passiin hautausmaalle ja haastattelemaan vanhaa antiikkikauppiasta, jonka liikkeen ikkunasta mystiset egyptiläiset kissapatsaat tuntuvat vaihtavan paikkaa ihmeen usein... Rikos ratkeaa lopulta eikä vähiten juuri Apassien ansiosta. Itse loppuratkaisu oli mielestäni hieman laimea, vaikka tarinassa ihan mukava imu olikin. Sarjan neljäs osa Valoja yössä ilmestyy kustantajan mukaan keväällä 2020.

Mikäli etsit muita lapsille ja nuorille sopivia dekkareita, kannattaa tutustua yllämainittujen (kts. aiemmat dekkariviikon postaukseni!) lisäksi myös näihin:

  • Helena Bross ja Mattias Olsson: Autiovajan arvoitus (Kustannus-Mäkelä Oy 2019, helppolukuinen)
  • Janne Mäkitalo: Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä (Myllylahti 2017, Pääkallokiitäjät-lastendekkarikirjasarjan toinen osa, 5.-9.-luokkalaisille)
  • Jukka-Pekka Palviaisen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta (Karisto 2017, yläkouluikäiset)
  • Paula Noronen: Tagli ja Telle -sarja (Tammi, alakouluikäiset)
  • Aira Savisaaren ja Mimmu Tihisen: Ponku ja Peetu -sarja (Karisto 2016, nuoremmille alakoululaisille)
  • Kristina Ohlsson: Lasilapset ja Hopeapoika (WSOY, isommat alakoululaiset, yläkouluikäiset, sisältää vähän yliluonnollisisa elementtejä)
  • Karen M. McManus: Yksi meistä valehtee (WSOY, yläkoulu- ja lukioikäiset)
  • L.K. Valmu: Poika (Karisto, 2017, yläkouluikäisille)
  • Salla Simukka: Lumikki-trilogia (yläkoulu- ja lukioikäiset)

Tylypahkakoulupäivä ja Harry Potter -teema oppilaiden kanssa

Tänä keväänä aloin lukea ekaluokkalaisille oppilailleni Harry Potter ja viisasten kivi -kirjaa (Tammi). Lupasin oppilaille jo aivan kirjan ensilehtiä lukiessamme, että tulemme viettämään myös päivän Tylypahkan koulussa. Osa oppilaistani oli katsonut kyseisestä kirjasta tehdyn elokuvan, mutta varsinaisen kirjan olivat lukeneet vain kaksi oppilasta, joten Harry Potterin velhomaailma avautui oppilaille pikkuhiljaa kevään aikana.



Koko jakson ajan luokassanai oli esillä lähikirjastosta lainaamiani Harry Potter -aiheisia tietokirjoa, joita oppilaat saivat lukea ja selata vapaahetkinään. Ne olivatkit todella suosittuja! Yhdistin kirjan lukemista ja tarinasta esiin nousevia aiheita myös eri oppiaineisiin ennen varsinaista koulupäivää. Kevään aikana me kirjan lukemisen yhteydessä muun muassa:

ÄIDINKIELI:

  • harjoittelimme ateljee-tunneilla sanojen taivutuksia Viisasten kivestä oppilaille lukemieni sanojen avulla (minun taikasauvani, sinun taikasauvani jne.)
  • harjoitteleimme verbien taivuttamista niin ikään Viisasten kivestä löytyvien sanojen avulla (Harry pelästyi, minä pelästyn, sinä pelästyt jne.)
  • harjoittelimme adjektiivien vertailumuotoja Viisasten kivestä löytyvien sanojen avulla (iso, isompi, isoin jne.)
  • opetin oppilaille, mitä tarkoittaa päähenkilö. Luimme Harryä koskevan kuvauksen ja teimme käsitekartan hänen ominaisuuksistaa. Oppilaat saivat pienet kuvat avaruusolioista, joista he tekivä omat ominaisuuskuvausket (luova kirjoittaminen) ja lyhyet tarinat.
  • Mietimme käsitettä tapahtumapaikka. Pohdimme, millainen paikka Tylypahka on. Jokainen oppilas keksi ja kirjoitti omia velhokoulun oppiaineita ja tarvikelistan omassa velhokoulussaan tarvittavista tavaroista (oikeinkirjoitus + luova kirjoittaminen)
  • Harjoittelimme kirjeen kirjoittamista. Luin ensin kirjasta Ronin veljen tälle lähettämän kirjeen, josta etsimme kirjeen tuntomerkit ja mietimme, mitä asioita kirjeeseen voi kirjoittaa. Jokainen oppilas kirjoitti sitten oman kirjeen, jolle askartelimme kuoren ja kirjoitimme osoitteet oikeisiin kohtiin kuoren päälle.
USKONTO ja YPI:
  • molemmissa oppiaineissa aiheina olivat tunteet, kaveruus ja kiusaamisen vastaisuus. Näihin aiheisiin löytyi aivan loistavaa materiaalia Viisasten kivestä. Harryä kohdellaan todella huonosti Dursleyn perheessä, ja hänen serkkunsa Dudley on kamala kiusantekijä. Saimme aikaan monta hyvää opetuskeskustelua, ja oppilaiden oli selvästi helppo tuntea empatiaa.
  • Rowling kirjoittaa kirjassa hyvin kuvailevasti, miten Harryä esim. jännittää niin, että heikottaa, vatsaa sattuu, Ron muuttuu punaiseksi kasvoiltaan jne. Näitä kohtia hyödynsin erityisesti silloin, kun mietimme, miltä jokin tunne näyttää ja tuntuu ja millaisia fyysisiä reaktioita tunne voi aiheuttaa
  • Kartta: meidän piti Tylypahkan karttaa apuna käyttäne tutustua karttaan (aihetta on jo käyty hieman aikaisemminkin luokassani) ja harjoitella suunnistuskartan käyttöä, mutta emme ehtineet tätä toteuttaa.
KUVIS ja KÄSSÄ:
  • Luimme kohtauksen, jossa oppilaat ovat Tylypahkan junassa ja Harry ostaa hirveät määrät karkkia niitä myyvältä noidalta. Sen jälkeen jokainen oppilas piirsi ja väritti oman velhokarkkinsa. Oppilaiden töistä koottiin luokan seinälle herkkuhyllyt.
  • Oppilaat värittivät netistä löytämäni ilmaiset värityskuvat, joissa oli Tupine vaakunat. Vaakunat leikattiin ja liimattiin mustalle kolmion malliselle paperille (kaavan käyttö). Teimme niistä luokkaan Tylypahkaviirin.
  • Oppilaat suunnittelivat itselleen oman vaakunan. He miettivät, mikä eläin kuvaisi heitä ja piirsivät sen vaakunaan.
  • Teimme kierrätysmateriaalista luokan kattoon roikkumaan siivekkäät avaimet.
  • Tarkoitus oli myös harjoitella pölypastellien käyttöä ja piirtää lohikäärmeen munat (kuvitetussa Viisasten kivessä on tähän upea kuva), mutta emme ehtineet.
  • Pöllöt orrella istumassa ajattelin askarralla oppialiden kanssa esim. silkkipaperia ja oikeita oksia hyödyntäen, mutta tämänkin toteutus jäi odottamaan seuraavaa Potter-projektia
LI:
  • Tarkoitus oli pelata oppilaiden kanssa Huispausta, johon löytyy sääntöjä netistä, mutta viimeisten kouluviikkojen jalkapalloturnaukset yms. sotkivat suunnitelmani tältä osalta.

TYLYPAHKAPÄIVÄ

Kollegani lainasi minulle Rohkelikon huivin, Potterin lasit ja Rohkelikon kaavun ja kravaatin. <3

Tylypahkapäivän toteutimme aivan viimeisenä koulupäivänä. Aloitin valmistelut siitä, että kopioin McGarmiwan Harrylle lähettämän kutsukirjeen valkoiselle a4-paperille, jonka käsittelin vahvan teen (perus Lipton) avulla vanhan näköiseksi. Rypistin ensin kutsukirjeen, suoristin, maalasin teellä toisen puolen, annoin kuivua, maalasin toisen puolen ja rullasin kirjekääröksi (minula ei ollut tarpeeksi kirjekuoria kirjepostia varten). Kirjeet ilmestyivät ennen Tylypahkapäivää oppialiden pulpetille, ja he olivat niistä todella innoissaan. Olin muuttanut varsinaisen kirjeen sisältöä hieman, ja pitkän tarvikelistan sijaan minun kirjeessani luki: 
  • velhomainen asu tai asuste (jos on)
  • lemmikkikissa, pöllö, sammakko, rotta tms. (vaikka pehmolelu, ei siis elävä)
  • kivi, jonka halkaisija on 4-10cm (oppilaat eivät tienneet, että kiveä tulisimme käyttämään muodonmuutostunnilla)
  • jotain kaikille jaettavaa herkkua Lukukauden päätösjuhlaa varten


Varsinaisena Tylypahkapäivänä oppilaani saapuivat sitten kouluun velhoiksi ja noidiksi pukeutuneita. Osalla oli viitta tai velhohattu, toisilla taikasauvat ja lähes jokaisella oli mukana pehmolelulemmikki. Luokkaan astuimme tietysti laiturin 9 ja 3/4 läpi. Olin painanut taulusienen avulla ruskealle paperille tiiliseinämäistä kuviota ja laiturikyltin löysin netistä ilmaisten tulostettavien materiaaline sivuilta.



Luokkaan oli liihottanut istumaan pöllö, jonka nokassa oli oppilaille osoitettu kirje. Kirjeen oli lähettänyt McGarmiwa, joka kehotti oppilaita valmistamaan itselleen taikasauvat. Olin pääsiäisen aikaan kerännyt 16 pajunvitsaa, joihin oppilaat nyt lisäsivät taikaa (kultainen tai hopea piipunrassi), eli yksisarvisen jouhen tai feenikslinnun sulan. Sovimme, että sauvaa tehdessä jokainen miettii yhden asian, jota itselleen toivoo (esim. aurinkoinen kesä, paljon uintireissuja, uusi pyörä tms.) ja liittää toiveen sauvansa taika-aineeseen. Osa halusi sitten kertoa taiastaan meille muille, suurin osa piti oman toiveensa salaisuutena.

Loitsutunnilla harjoittelimme loitsimista, eli musiikin termejä piano, forte, adagio ja allegro. Kun termit olivat tuttuja, minä loitsin oppilaat noita taikasanoja käyttäen laulamaan kevätjuhlalauluamme taikasanan kertomalla tavalla. oppialista oli hauskaa, kun loitsin nopeasti, eli vaihdoin termiä tiheään.

Olin edelisenä iltana tehnyt jokaiselle oppilaalle oman sulkakynän (lyijykynän päähän teipattu sulka) ja jakanut ne oppialiden pöydälle. Sulkia oli neljän värisiä, joiden mukaan oppilaista muodoistui neljä tupaa (vihreät, lilat, pinkit ja keltaiset). Loitsutunin jälkeen jakaannuimme tupiin, jotka kiersivät neljällä tehtäväpisteellä, eli velhokoulun oppitunnilla.



Taikajuomat-tunnilla oppilaat joutuivat ratkaisemaan Kalkaroksen tekemien taikajuomien koostumuksen, tekemään tismallen samanlaiset ja värittävään juoman valmistusohjeen valmiiksi. Vihjeeksi Kalkaros oli antanut, että jokaisessa juomassa on käytetty kahta ainetta. Tässä pisteessä siis harjoiteltiin välivärien sekoittamista.



Muodonmuutoksen oppitunnilla oppilaat muuttivat, eli maalasivat, tuomansa kivet eläimiksi.

Yrttitiedon tunnilla oppilaiden piti tunnistaa kuusi kasvia. Kolme kasveista oli sellaisia, joita varten he tarvitsivat myös kasvikirjaa. Tehtävää helpottaakseni oli etukäteen merkinnyt ne sivut, joista ko. kasvit löytyvät. Ohjasin oppilaita tällä pisteellä itse, sillä halusin, että he oppivat tekemään tarkkoja havaintoja, tutkimaan, millaisia ovat kasvin lehdet, kukinto ja varret.



Numerologian oppitunnilla oppilaat saivat ratkaista ongelmanratkaisutehtävän, eli yhteen- ja vähennyslaskuja, joista osa numeroista oli korvattu velhosymboleilla. Heidän piti päätellä, mitä numeroa mikin symboli esittää. (esim. velhohattu+velhohattu=80, taikasauva+velhohattu=60). Lisätehtävänä oli Harry Potter -värityskuva, johon olin kirjoittanut laskuja ja merkinnyt, millä värillä mikin numero väritetään (esim. laskun vastaus on 5, se alue väritetään sinisellä).

Oppituntien jälkeen oli aika (ja tarve) rauhoittua kuuntelemaan opettajan lukemia velhosatuja Siuntio Silosäkeen tarinoista.

Viimeisellä tunnilla vietimme Lukukauden päätösjuhlaa Tylypahkan tyyliin, eli pitopöytämme notkuivat herkuista. Tarjolla oli tietysti muun muassa kurpitsamehua ja kermakaljaleivoksia, jotka oli haettu suoraan Hunajaherttuasta. Oppilaat harjoittelivat pitojen aikana kohteliasta puhetta, pyytämistä, ojentamista ja jakamista. Olin tehnyt jokaiselle oppilaalle oman kultaisen siepin, joka oli tietysti kultapaperiin kääritty suklaa. 



Lopuksi harjoittelimme vielä muinaisia riimuja (sanoin oppilaille, että se on kirjoittamista). Olin kirjoittanut lyhyen Harry Potter -tarinan, josta puuttuivat adjektiivit. Jokainen oppilas keksi yhden sanan, joka kuvailee jotain, ja minä kirjoitin sen tarinaan. Luin tarinan ääneen, ja siitä tietysti tuli ihan hassu. Tähän oli hyvä lopettaa meidän loistavasti onnistunut Tylypahkakoulupäivämme - ja koko ensimmäinen kouluvuosi!

Tyytyväinen opettajatar Madame McKiltti päivän jälkeen.