tiistai 31. maaliskuuta 2015

Villi, viihdyttävä ja vauhdikas : Karoliina eskarissa

Karoliina eskarissa (Otava, 2015) on yhteisnide Tuula Kallioniemen kahdesta ensimmäisestä Karoliina-kirjasta (Karoliina ja noidutut tossut, 2008 sekä Karoliina ja villit luistimet). Karoliina on minulle aivan uusi tuttavuus, vaikka sarjasta on itseasiassa ilmestynyt jo kahdeksan kirjaa tämän yhteisniteen lisäksi. Ja voi pojat, että olen tyytyväinen, kun bongasin tämän mainion kirjan lastenosaston uutuushyllystä! Luin koko yhteisniteen yksien (lasten) päikkäreiden aikana, ja voin kertoa, että tätä kirjaa lukiessani huokailin ja nauroin ääneen.

"Eskarissa opitaan toimimaan ryhmässä. Ryhmätyöt ovat tosi helppoja.
Pitää vain ryhtyä pomoksi ja määrätä muille tehtäviä."
(Tuula Kallionimei: Karoliina eskarissa, s. 59) 

Karoliina on kuusivuotias tyttö, joka aloittaa eskarin Ruusutarjan esikoulussa. Heti alussa hänelle sattuu pieni kömmähdys, kun hän lapsille aika tyypilliseen tapaan kirjoittaa nimensä nimilappuun takaperin - julistettuaan vielä ensin kovaan ääneen, miten helppo homma nimen kirjoittaminen on. Karoliinalla ei kuitenkaan mene tässä, eikä monessa muussakaan tilanteessa, sormi suuhun, vaan hän keksii huimia tarinoita, joiden avulla selviää noloista tai jännittävistä tilanteista. Karoliinalla on mahtava mielikuvitus ja taipumus kertoa tarinoita, joita suurin osa muista eskarin lapsista kuuntelee silmät pyöreinä. Ryhmän älykkö Lin tosin huomauttaa erään tällaisen tarinan aikana, että: "Kohta tulee taas valetta!" Karoliina kasvaakin eskarivuoden aikana niin, että ymmärtää itsekin kirjan loppupuolella keksivänsä juttuja, jotka eivät ole tosia ja joiden kertominen ei aina ole ihan hyvä asia.

Karoliina on hauska päähenkilö, sillä rikkaan mielikuvituksensa lisäksi hänellä on seikkailunhalua ja energiaa jopa uuvuttavuuteen asti. Kun esikoulu alkaa, pohtii Karoliinan isomummikin, miten mahtavat eskariopet pärjätä Karoliinalle. Taitaa se tehtävä toisinaan tuottaakin heille haastetta, sillä Marjaleena-ope näyttää Karoliinan mielestä usein kovin uupuneelta ja siltä, että tämän pitäisi nukkua enemmän tai mennä karhun tavoin talviunille.

Reippaalta ja rempseältä Karoliinalta ei rohkeutta puutu, mutta koiria hän pelkää tosissaan. Sen sijaan aluksi niin jännittävä esikoulu osoittautuu mukavaksi paikaksi, jossa pääsee luistelemaan, retkeilemään ja oppimaan uusia asioita. Karoliinakin oppii kirjoittamaan nimensa oikein päin. Sen lisäksi hän oppii ehkä hippusen verran kärsivällisyyttä, vaikka se ei rehellisyyden nimissä kuulu Karoliinan vahvimpiin luonteenpiirteisiin. Vallaton Karoliina on kyllä hauskaa seuraa sekä esikoulukavereilleen että lukijalle. Näitä kirjoja tulen aivan varmasti lukemaan oppilailleni. Uskon, että Karoliinoista pitäisivät kovasti ainakin esi- ja alkuopetusikäiset lapset.

Ai etteikö muka omenan siemen voisi kasvaa puuksi ihmisen vatsassa....?!
(Kuvat, graafinen suunnittelu ja taitto Marika Maijala)

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Sählääjistä Sählymestareiksi

"Minä olen Vilppu ja nyt minä kerroin, kuinka minusta tuli sählyn Suomen mestari." Näin koukuttavasti (ja paljastavasti) alkaa Kalle Veirton uuden nuortenkirjasarjan ensimmäinen osa SÄHLYMESTARIT Jyrsijöiden haaste (Karisto, 2015). Kirjan päähenkilö ja kertoja on 11-vuotias Vilppu, joka viettää ystäviensä Tapion ja Leksan kanssa viimeisiä kesälomapäiviä pojille tuttuun tapaan eli pelaten erilaisia livetietokonepelejä.


Poikien elämään tulee kuitenkin ihan uutta vipinää, kun - ikään kuin sattumalta - Tapio löytää äitinsä kanssa ilmoituksen nuorten sählymestaruuskisoista. Sopivasti samaan aikaan Vilpun äiti löytää ojasta muutaman huipputerässä olevan sählymailan ja Vilpun huoneeseen ilmestyy kirja "Suomalainen on uusi maailmanmestari". Nuorten vanhemmat suorastaan yli-innokkaasti kannustavat jälkikasvunsa muodostamaan joukkueen ja osallistumaan tulevaan SM-turnaukseen. Ja joukkuehan perustetaan, ja sitä täydennetään 10-vuotiaalla Elviksellä, jolla on mestarillinen pallosilmä sekä ruotsalaisella maalitykillä Anettella. Vilppu alkaa aavistella vilppiä, kun pokien puolipakolla perustetulle sählyjoukkueelle löytyy yllättäen myös maailmanluokan valmentaja sekä oma, yksityinen sählyhalli.

Pokien edessä voisi siis hyvinkin olla tulevaisuus sählymestareina, mutta kukaan heistä ei voi unohtaa sitä tosiseikkaa, että edellisen pelaamansa ottelun poikien vanha joukkue hävisi toiselle Pennalan paikallisjoukkueelle eli Jyrsijöille 16-0. Tuon murskatappion jälkeen Vilppu, Leksa ja Tapio hautasivat sählymailansa ja keskittyivät pallon sijasta pelaamaan CraftMania, Kill'em all:ia ja Fifa14:ta. Kovin hyvältä tilanne ei näytä nytkään, sillä pahamaineiset Jyrsijät aikovat myös osallistua SM-turnaukseen.

Jyrsijöiden haaste kertoo Vilpun joukkueen valmistautumisesta tulevaan turnaukseen. Kirja huipentuu harkkamatsiin, joka pelataan Jyrsijöitä vastaan. Lopussa lukijalle käy selväksi, että pojat ja Anette saavat tehdä vielä melkoisesti töitä, jos mielivät voittaa Jyrsijöiden heittämän haasteen. SM-turnaukseen asti kirjassa ei vielä päästä, joten mikäli lukija mielii tietää, kuinka Pennalan surkeimmista sählynpelaajista tulee SM-mestareita, on hänen aivan pakko lukea kirjasarjan seuraavakin osa. Minä ainakin olen utelias ja odottelen jo seuraavan osan ilmestymistä. Palaan mielelläni näiden Pennalan poikien ja kirjan muiden hupaisten hahmojen pariin.

Uskonkin, että tämä sarja kiinnostaa alakouluikäisiä - toivoakseni erityisesti poikalukijoita. Veirto kirjoittaa rennon rempseällä otteella, ja löysin kirjasta juuri sitä huumoria, jonka kirjan takakannessakin luvataan vetoavan pojannööseihin. Koska kaikki me varmaan tiedämme, että Suomessa ero tyttöjen ja poikien lukutaidon välillä on huolestuttavan suuri (kts. linkki), on erittäin positiivista, että näitä poikiin vetoavia kirjoja ja kirjasarjoja julkaistaan. Pojat pitäisi saada innostumaan kirjoista jo viimeistään alakoulussa ja siihen tarvitaan monipuolista, poikien maailmaan sopivaa kirjallisuutta sekä sellaisia päähenkilöitä, joihin erilaisten poikien on helppo samastua.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Alakouluikäisten trilleri: Pako

Tuula Kallioniemen kirjoittama nuortenkirja Pako (Otava, 2015) on kirja, joka herätti minussa paljon erilaisia, ristiriitaisiakin tunteita. Kyseessä on siis lastenosastolta lainattu kirja, jonka kohderyhmää ovat ilmeisesti alakoulun yläluokkalaiset nuoret. Päähenkilöitä on kolme, ja kirjan tapahtumia tarkastellaankin vuoroin jokaisen päähenkilön näkökulmasta.


Tapahtumat alkavat kauniina loppukesän päivänä, kun vieras mies kaappaa yksin saareen soutaneen Matilda-tytön ja vie tämän kotiinsa lukkojen taakse. Ihmeekseen Matilda huomaa, että taloon on kalustettu jokaisen tytön ihannehuone, jonka surulliseksi asukkaaksi paljastuu Matildan ikäinen, Carita-niminen tyttö. Carita on passiivinen ja sulkeutunut sekä selvästi pelottelemalla kasvatettu. Sekä kaappaaja että Carita toistelevat erilaisia raamatullisia (?) sitaatteja ja käyttävät niitä elämänsä ohjenuorina.

Matilda ei suinkaan ole tyhmä tai tietämätön, vaan on seurannut uutisia ja tietää, mitä kaapatuille lapsille saatetaan tehdä. Kun sieppaaja palaa asioilta mukanaan menoliput Viroon, päättää Matilda, että nyt on karattava, jos mielii päästä ikinä enää vapaaksi ja välttää ihmiskaupan... Tytöt onnistuvat pakenemaan ja törmäävät karkumatkallaan kahteen poikaan, joista tulee heidän apureitaan pakomatkalla.

Pojat ovat Anders ja Samuel, jotka ovat vasta äskettäin tutustuneet toisiinsa. Samuel on rikkaan perheen ainokainen, jonka lääkäri-isä etsii jatkuvasti uutta, parempaa työpaikkaa pakottaen perheensä muuttamaan tiuhaan paikkakunnalta toiselle. Tästä syystä Samuelin on vaikea löytää ystäviä, eikä hän sitä edes enää halua yrittääkään. Samuelin ylihuolehtiva ja -suojeleva äiti yrittää korvata isän poissaolon - huonoin tuloksin. Anders puolestaan on tottunut huolehtimaan itsestään sekä äidistään, jolle viina tuo helpostusta arjen rankkuuteen, työttömyyden tuskaan ja ahdistukseen. Sekä Anders että Matilda ovat koulukiusattuja ja tottuneet selviämään omillaan. Matildan äiti kyllä välittää hänestä, mutta työmatkat vievät tätä pitkiksi ajoiksi pois kotoa, ja äiti olettaa, että kuudesluokkalainen Matilda osaa itse huolehtia itsestään ja pitää lapseensa yhteyttä tekstiviestien välityksellä. Matilda myös tietää, että äidin tapana on unohtaa ikävät asiat, jolloin ne ikään kuin lakkaavat olemasta. Kun Matilda esimerkiksi yritti puhua kiusaamisestaan, totesi äiti, että eihän noin mukavaa tyttöä voida kiusata. Julmaa.

Matildasta, Caritasta, Andersista ja Samuelista tulee liittolaisia ja jolloin tavalla myös ystäviä, vaikka kaikkien heidän on vaikea solmia kaveruussuhteita. Pojat auttavat tyttöjä toimittamalla heille ruokaa, mutta piilottelu ei tietenkään suju ongelmitta. Sieppaaja pääsee pakenijoiden jäljille, ja epätoivoinen pakomatka huipentuu kaupungin perhokodin luona, ja sekä sieppaus että Caritan arvoitus saavat selityksen. Vaikka sieppausdraama päättyykin siis hyvin, ei Paossa ole sitä normaalia nuortenkirjoille tuttua "loppu hyvin, kaikki hyvin" -loppua, sillä Caritan kohtalo jää epäselväksi, Matildan äiti kulkee edelleen laput silmillään ja Samuelin isä ei edelleenkää ole läsnä poikansa arjessa. Valonpilkahduksia onneksi on - muuten olisin lukijana menettänyt viimeisetkin yöuneni - ja pojat esimerkiksi onnistuvat pysyttelemään kavereina vielä koulun alettuakin.

Pako on jännittävä seikkailukirja, josta löytyy myös selvä yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kallioniemi on kirjoittanut kirjan nuorille, mutta aikuinen lukija köytää siitä kyllä paljon pohdittavaa. Mielenkiintoista oli, että päähenkilöt oli kirjoitettu sellaisiksi, että ainakin minun oli vaikea pitää heistä kaikista. Yleensähän lapsille ja nuorille kirjoitetuissa kirjoissa päähenkilöt ovat sankareita, samastumiskohteita ja vaikka heillä olisi vaikeaa, he ovat silti kunnollsia ja tunnollisia. Paossa asian laita on hieman toisin. Päähenkilöt herätivät minussa kyllä sääliä, mutta myös närkästystä. Samuel varsinkin on oikeastaan varsinainen kiusankappale ja häirikkö. Hän varastelee kaupasta sen tuoman jännityksen takia, vie erään puliukon koiran, mutta huutaa koiralle, kun se ei olekaan sellainen, kun hän on toivonut. Samuelin konstit auttaa kiusattua Matildaa ovat myös vähintäänkin kyseenalaisia; kiusaajasta tehdään pilavideo ja lähetetään se Youtubeen. Anders puolestaan on juuri sellainen kunnollinen ja sympaattinen kaveri, jollaiseksi nuortenkirjojen henkilöt yleensä kirjoitetaan.

Kun (aikusi)lukija tietää päähenkilöiden perhesuhteita, on hänen helppo kuitenkin ymmärtää, miksi kirjan nuoret käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Empaattiseksi on vaikea kasvaa, jos itse jää huomiotta tai tulee kiusatuksi. Jos lapsi ei saa luoda ystävyyssuhteita tai kokee jääneensä vaille rakkautta ja aikuisen läsnäoloa, on ymmärrettävää, että tämän käytös ei ole kuin käytöksen kultaisesta kirjasta. Tämä on kovin surullista ja silti niin totta ihan tosielämässäkin. Keskustelin Paosta perhekeskuksessa työskentelevän ystäväni kanssa, ja hän kertoi, että kirjan nuorten tarinat kuulostavat kovin tutuilta... Varsinkin Matildan ja Samuelin toimissa paistoivat halu tulla huomatuiksi ja kaivatuiksi vanhempiensa silmissä.

Mietinkin, miten lapsilukijat suhtautuisivat tällaisiin päähenkilöihin ja aika puistattavaankin juoneen. Pohdin tosissani, voisinko suositella tätä kaikille oppilailleni. Luultavasti en ainakaan ihan niille herkimmille. Kustantajan sivuilla kirjan ikäsuositus on 9+, mutta ehkä minä en kuitenkaan vielä kolmos-nelosille toisi tätä luettavaksi. Toisaalta, ehkä lapsilukijat eivät kuitenkaan jäisi vellomaan kirjan kurjiin perhesuhteisiin samalla tavalla kuin minä. Ehkä Pako edustaa heille vain seikkailukirjaa, jossa (ainkin minun mielestäni) tapahtumat etenevät paikoin melko vaihdikkaasti ja ehkä jopa hieman epäloogisestikin aina välillä...

Mielenkiintoinen kirja.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Nykyfantasiaa nuorille Kalevalan hengessä: Louhen liitto

Muutama viikko sitten sain ilahduttavan viestin, kun Ullan blogista Ullan Luetut kirjat ilmoitti, että arpaonni oli suosinut minua ja saisin valita kahdeksasta kirjasta yhden itselleni mialuisen. En miettinyt kahta kertaa, kun huomasin, että kirjojen joukossa oli Mervi Heikkilän kirja Louhen liitto (Haamu Kustannus, 2015), joka julkaistiin Kalevalan päivänä.  Louhen liitto on nuortenkirja, joka yhdistää suomalaista muinaisuskoa, tarustoa ja kansanperinnettä nykyaikaan. Kirjassa pohditaan myös ihmisen luontosuhdetta ja rivien välissä kritisoidaan tapaamme kuluttaa luontoa aina riistoksi saakka. 

Kansikuvasta vastaa Riikka Nikko. Kirja on pehmytkantinen ja kooltaan erikoinen,
neliön muotoinen. Mielestäni tämä olisi ansainnut kovat kannet.
Nyt mieskin luuli kirjaa ulkoasunsa vuoksi ensin joksikin luetteloksi.
Kirjan päähenkilö on yläkoulun viimeistä luokkaa käyvä Roona, joka tuntee itsensä erilaiseksi kuin muut ikätoverinsa. Roona muun muassa puhua petojen kanssa, mutta ei oikein löydä yhteistä kieltä ihmisten kanssa. Hän pitää muut tieten tahtien loitolla itsestään, mutta on ystävystynyt lukion ekaluokkalaisen Aleksin kanssa. Nuoria yhdistää rakkaus luontokuvaukseen, vaikka lukija aistiikin jo heti alussa, että nuorten välissä on ehkä muunkinlaista kipinää...

Kun Roona kuulee, että hän on adoptoitu ja pääsee vierailulle biologisen äitinsä luokse, hänelle ja lukijalle alkaa selvitä, miksi Roona on aina tuntenut itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Tytön biologinen äiti on näet yksi Vanhoista, joiden tehtävä on suojella Louhen maita ja karjaa. Nyt enteet kuitenkin kertovat, että jokin uhkaa Vanhoja, heidän Louhen kanssa tekemää liittoa ja jälkeläistää Roonaa. 

Tapahtuvat kärjistyvät metsän siimeksessä, suonsilmäkkeiden keskellä, kun Roona joutuu kohtaamaan heitä väijyvän pedon silmästä silmään. Tapahtumien keskellä on myös Aleksi, jota Roona huomaa haluavansa suojella viimeiseen saakka. Loppuhuipennuksessa herätetään myös ikiaikainen mahti, joka joutuu puuttumaan maanpäällisiin asioihin vielä kerran...

Louhen liitto on nuorten nykyfantasiakirja, jossa minua kiehtoi taruston nivoutuminen nykyaikaan, mutta toisaalta kirjassa on myös paljon ennalta arvattavia tapahtumia. Jokainen lukija, joka on lukenut nuortenkirjoja -varsinkin romanttisia sellaisia - ymmärtää, että Roonasta ja Aleksista tulee väistämättä pari. Kun juoni eteni, oli loppuratkaisukin jokseenkin arvattava, ja lukijalle tarjottiin myös täkyjä siitä, kuka onkaan se paha, joka uhkaa Roonaa ja Vanhjoja. Roona on kirjassa selvä sankaritar, ja tämä kirja kiinnostaakin luultavasti enemmän tyttölukijoita. Ehdottomasti voisin suositella tätä nuorille, jotka pitävät taruista ja fantasiasta. 

Opettajille muuten tiedoksi, että kannattaa katsoa tämä linkki. Sen takaa löytää Haamu Kustannuksen materiaali, joka on tarkoittetu äidinkielen ja kirjallisuuden opetukseen. Tehtävät linkittyvät Louhen liitto -kirjaan, ja ne on laatinut äidinkielenopettaja Jaana Ala-Huissi.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Mintun syntymäpäivät

Esikoisemme täyttää tässä kuussa kolme vuotta, ja siksi syntymäpäivät ja syntymäpäiväjuhlat ovat olleet paljon mielessä viime aikoina. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun lapsi itse osaa odottaa syntymäpäiväjuhliaan, ja joulun tavoin, synttäreihinkin on tutustuttu kirjojen avulla.


Eräs mielestäni erikoisimmista syntymäpäiväaiheisista kirjoista on yllättäen Maikki Harjanteen uusin Minttu-kirja eli Mintun syntymäpäivät (Otava, 2014). Oletin kirjan nimen perusteella, että se kertoisi syntymäpäiväjuhlista tai niiden valmisteluista. Näin toki onkin, mutta suuri painoarvo on annettu myös painajaisunelle, jonka Minttu näkee ennen juhliaan.

Kirjassa Minttu jännittää lähestyviä syntymäpäiviään, minkä seurauksena hän nukkuu edellisen yön todella levottomasti nähden levottomia unia. Tuo uniepisodi vie kirjasta monta sivua, ja esikoisemme taisi hieman kummeksua Mintun villiä unta ja siihen liittyvää, minustakin jollain tavalla kummallista kuvamaailmaa. Hieman jäin ihmettelemään, miksi unta on käsitelty niin monen sivun ajan. Siinä jotenkin hypättiin sivuraiteille, vaikka toki moni lapsi varmasti jännittääkin omia synttäreitään niin, että saattaa hyvinkin nukkua edellisen yön levottomasti.

Unessa susi vie Mintun tanssiin ja kissa hoputtaa Minttua. Kovin tulee mieleen Liisa Ihmemaassa.
Maikki Harjanteen kuvitusta kirjassa Mintun syntymäpäivät.
Seuraava pysähtymisen paikka oli, kun Mintun vieraat saapuivat onnittelemaan häntä. Juhliin saapui näet toinen toistaan kummallisempia otuksia, jotka näyttivät jopa vähän hurjilta. Tästä saimmekin sitten kotona aikaan keskustelun naamiaisista ja pukeutumisleikeistä.


Jotenkin tästä Minttu-kirjasta jäi ainakin itselleni hieman kummallinen vaikutelma, vaikka Minttu-kirjojen ystävä olen aina ollutkin. Monet Mintuista olen voinut lukea kohta kolmevuotiaalle esikoisellemme ilman kummempia sensurointeja tai selittelyitä, mutta tämä kyllä veti pojan aika ajoin hieman hiljaiseksi ja jouduin selittelemään kuvia normaalia enemmän. Mitään kammotusta lapselle ei kuitenkaan tullut eivätkä hänen yöunensa menneet. ;) Pidin kirjassa siitä, että Harjanne on tuonut siihen nykyajan vempaimet mukaan, vaikka ensimmäiset Mintut on kirjoitettu jo 70-luvulla. Minttu näet taltioi kemunsa ottamalla niistä valokua äitinsä älypuhelimella.


Luetaanko teillä muilla Minttu-kirjoja? Entä oletteko tutustuneet näihin uudempiin Minttuihin, vai onko Minttu tutumpi omasta lapsuudestanne?

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Lue ainakin tämä: Paha puuska

Kirsti Kurosen kirja Paha puuska (Karisto, 2015) käsittelee nuoren itsemurhaa ja läheisten ihmisten surua hyvin koskettavalla ja lämminhenkisellä tavalla. Seiskaluokkalainen Lauri menee junan alle syksyn ensimmäsienä koulupäivänä. Kukaan ei käsitä miksi. Kuronen on tehnyt oivan valinnan kirjoittaessaan kirjan runomuodossa ja käyttäessään kertojana Laurin kahdeksasluokkalaista siskoa Hillaa. Teksti soljuu kauniisti ja kuvaa hyvin Hillan ajatuksia, surua ja läheisten kaikennielevää kaipausta sekä niitä kysymyksiä, joita itsemurha aiheuttaa.

Kirja on pahvikantinen, ohut ja nopealukuinen.
(Kannen kuva: Tuija Kuusela)

Hilla ja hänen äitinsä etsivät epätoivoisesti vastauksia ja syytä Laurin teolle. Mikä saa rakastetun nuoren tekemään jotain niin lopullista? Tämä on varmasti kysymys, jota monet saman kokeneen perheenjäsenet esittävät kerta toisensa jälkeen. Kuinka tuskallista onkaan, jos kysymys jää vaille hyvää vastausta. On helpottavaa saada syyttää jotakuta; väärään numeroon lähetettyä tekstiviestiä, ymmärtämätöntä opettajaa, itseään... Kuitenkin lopulta riittää paha puuska.

Hilla käy metsässä Laurin aikamatkakivellä, Laurin istuimella keskustelemassa kuolleen veljensä kanssa. Sieltä Hilla koittaa löytää vastauksia, tuntee veljensä lähellään ja kuulee tämän äänen. Lopulta Hilla ymmärtää, että yksittäistä syytä ei ole. Lauria ahdistivat pahat puuskat. Mustuus joka tuli nopeasti ja pilasi hyvät hetket. Hilla uskoo, että Lauri halusi karkottaa pahan puuskan ja uskoi olevansa kuolematon.

Mikä syy?
(Kirsti Kuronen: Paha puuska)

Kirjan tarina on surullinen, mutta siinä on myös toiveikas pohjavire. Hiljalleen Hilla ja hänen perheensä saavat elämästä taas kiinni. Jokainen heistä kuitenkin kantaa Lauria ja surua mukanaan, mutta lopussa se ei enää ole alituiseen läsnä niin väkevänä. Lauri on poika, joka elää ja lentää linnunradalla.

Tätä kirjaa voin suositella yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille. Paha puuska on myös mainio teos äidinkielen opetukseen. Sitä voi käyttää oivana esimerkkinä runomuotoon kirjoitetusta, mutta kuitenkin kertovasta tekstistä, johon on saatu vaihtelua sommittelemalla sanoja erilaisiin säkeisiin, erilaisille riveille ja jossa jokaisella välilyönnillä, tyhjällä rivillä, fonttivalinnalla sekä isolla kirjaimella on oma merkityksensä.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Kun isovanhempi sairastuu dementiaan: Mummin muisti oikkuilee

Mummin muisti oikkuilee (Kustannus-Mäkelä Oy, 2015) käsittelee nimensäkin mukaisesti isovanhemman muistisairautta. Tekstin on kirjoittanut Martina Baumbach (suom. Seija Kukkonen) ja kirjan on kuvittanut Michaela Heitmann. Jokaisella aukeamalla on melko paljon tekstiä, jota isot kuvat hyvin tasapainottavat. Lukukokemus ei siis tunnu raskaalta, vaikka kirjan aihekin on melko surullinen. Koska tekstiä on niin paljon, ihan pienimmät lapset eivät ehkä jaksaisi tähän kunnolla keskittyä.


Kirja on kirjoitettu alakouluikäisen Samun näkökulmasta. Samulla on maailman paras mummi, joka osaa lohduttaa, kun Samua surettaa ja joka puuhailee Samun kanssa kaikkea mahdollista. Mummi tietää paljon erilaisista asioista, sillä onhan hän käynyt melkein kaikissa maailman maissa ja puhuu seitsemää eri kieltä. Yhdessä Samun kanssa he puhuvat omaa salakieltään ja valmistavat avaruusrakettia kuulentoa varten.

Kun mummi eräänä päivänä muuttaa Samun luo asumaan, on Samu innoissaan, sillä nythän he voivat leikkiä mummin kanssa vaikka joka päivä. Käy kuitenkin ilmi, että vaikka mummi näyttää ihan tavalliselta, ei hän kuitenkaan ole enää ihan entisensä. Mummi näet alkaa tehdä hupsuja asioita, unohtelee snaoja, ihmisiä ja uppoutuu vanhoihin valokuviin. Samu ja mummi ovat molemmat hyvin hämmentyneinä, ja he etsivät mummun kadonneita muistoja joka paikasta.


Kirjassa käsitellään hienosti, mitä tunteita rakkaan ihmisen muistisairaus voi pienissä lapsissa - ja miksei meissä aikuisissakin - herättää. Kun mummi heittää kengät aidan yli Samun ja hänen ihastuksensa silmien edessä, Samua nolottaa mummin käytös. Samua itseäänkin naurattaa, kun mummi puhuu television henkilöille kuin nämä olisivat läsnä huoneessa, mutta toisaalta Samusta tuntuu, että mummin käytökselle ei oikein sovi nauraa.


Samu onkin varsin kärsivällinen ja lempeä mummin seuralainen, mutta kiukultakaan ei sentään vältytä. Mummi unohtaa, heidän yhteisen, molemmille niin tärkeän raketinvalmistusprojektinsa, ja se on jo liikaa Samulle.

"Teet sen ihan tahallasi!" Hän huutaa ja potkaisee maalipurkkia. "Etkö voisi yrittää vähän kovemmin? Kyllä sinä sitten muistat!"

Myös mummin oma suhtautuminen sairauteensa on hienosti kuvattu. Hän on toisinaan iloinen ja huoleton mutta myös ahdistunut, pettynyt ja surullinen.

"Älä huuda. En minä kuuro ole", hän sanoo. Sitten hän tarkastelee kädessään olevaa pensseliä kuin ihmetellen, miten se on siihen joutunut. "Me teemme avaruusrakettia", selittää Samu hiljaa. "Rakettia, sehän on hauskaa", sanoo mummi ja silmäilee huonetta ymmällään, kuin näkisi vanhan leikkimökin ensimmäistä kertaa. Sitten mummi kävelee hitaasti pois."


Samun vanhemmat ovat ilmeisesti sinut mummin muistisairauden kanssa, sillä he selittävät Samulle mummin käytöstä ja ohjaavat lempeästi tätä niissä tilanteissa, joissa muisti oikkuilee. Kuitenkin mummin suurin tuki ja turva on Samu, joka tuntuu automaattisesti löytävän monissa tilanteissa oikeat tavat selittää asiat mummille, kun tämä on hämmentynyt tai ihmettelee jotakin unohtamaansa asiaa.

Lopussa en voinut olla liikuttumatta, kun Samu tutkailee mummin kanssa ääretöntä avaruutta, kertoo, kuinka rakas mummi hänelle on ja lupaa kulkea tämän kanssa kaikkialle, kunnes he ovat nähneet tarpeeksi. Viimeinen kappale onkin sitten kirjoitettu mummin näkökulmasta.

"Tämän pojan kanssa on helppo jutella, ajattelee mummi hymyssä suin. Hän ehti jo unohtaa pojan nimen, mutta on siitä huolimatta juuri nyt universumin onnellisin asukas."


Mummin muisti oikkuilee on mielestäni erittäin hyvä kuvakirja, jonka avulla lapsen kanssa voi käsitellä sitä vaikeaa ja surullista tilannetta, jossa rakas isovanhempi onkin yhtäkkiä erilainen, tekee hupsuja asioita ja mikä pahinta, ei muista, kuka lapsenlapsi edes on. Toivottavasti tämä kirja auttaisi lasta ymmärtämään, mistä muistisairaudessa on kyse ja käsittelemään omiakin tunteitaan.