Loistavia lastenkirjalainoja

Teimme taas onnistuneen lainausreissun kirjastoon. Tällaisia kirjoja löysimme (alla näet myös videoesittelyn):



Tällä kertaa lainasimme sieltä Aira Savisaaren kirjoittaman ja Hannamari Ruohosen kuvittaman Niilo ja supersynttärit -kirjan (Karisto 2020), jossa Niilo puuhaa yhdessä perheensä ja ystävänsä Hillan kanssa upeat sirkussynttärit. Tähän kirjaan kuvitus tuo sopivasti hallittua kaaosta, joka luo aitoa lapsiperhetunnelmaa.

Toinen kuvakirjalaina on Anna Krogeruksen kirjoittama ja Erika Kallasmaan kuvittama taaperoille ja leikki-ikäisille suunnattu lyhyt kuvakirja Muttinen ja vaari (WSOY 2020). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi noin vuosi sitten ja kosketti minua silloin suuresti. Tämä kakkososa ei suinkaan itketä, vaan naurattaa. Muttinen on taapero, joka tuntuu ehtivän vaikka minne, eikä häntä vahtimaan tullut vaari osaa edes arvata, mitä kaikkea Muttinen keksii tehdä...

Kolmannen kirjan lainasin perheeni futisfaneille, eli se on futisaiheinen tietokirja Iso Futiskirja (S&S 2020, suom. Kaisa Ranta). Tekstit on laatinut Mundial ja kuvat piirtänyt Damien Weighill. Kirjassa on paljon tietoa jalkapallon historiasta, kuuluisista pelaajista, valmentajista, stadioneista ja jopa pelaajien tukkatyyleistä. Tämä ei ollut lasteni mielestä ihan niin suuri hitti, kun aluksi odotin. Ehkä he olisivat kaivanneet suomalaisempaa näkökulmaa tältä kuningaslajiin keskittyvältä tietokirjalta. Lisäksi aidot pelaajakuvat olisivat ehkä toimineet piirrettyjä kuvia paremmin, vaikka näin kuvitettuna kirjan ulkoasu onkin mielestäni viehättävä.


Päiväkoti Heippakamu - Hung ja pantteripako

Oletko jo tutustunut Veera Salmen kirjoittamiin ja Elina Warstan kuvittamiin Päiväkoti Heippakamu -kirjoihin? Ne ovat hienoja kuvauksia päiväkodin arjesta, ja kirjoissa kuuluu onnistuneesti lasten ääni. Sarjan uusin, eli neljäs osa on nimeltään Päiväkoti Heippakamu - Hung ja pantteripako (Otava 2020). Sarjalle tyypilliseen tapaan tässäkin kirjassa päähenkilönä on yksi Heippakamun asiakkaista, eli lapsista. 



Tämän kirjan päähenkilö on neljävuotias Hung, joka on iloinen ja vauhdikas pieni poika. Toisinaan Hungin sisältä kuuluu kova PAMPAM, ja silloin Hung muuttuu pantteriksi. PAMPAM voi kuulua esimerkiksi silloin, kun joku yrittää toppuutella Hungin vauhdikkuutta tai silloin, kun Hungista tuntuu, että häntä ei ymmärretä. Hungin omissakin jaloissa on vauhtia, ja välillä niidenkin viilettäessä sattuu vahinkoja - hän esimerkiksi saattaa juostessaan tönäistä toista vahingossa. Silti pantterin tassuissa vauhtia on vielä enemmän, ja päiväkodin aikuiset ovat tottuneet rauhoittelemaan villinä viuhuvaa pantteri-Hungia, joka tykkääkin kovasti esimerkiksi sylittelystä, mutta ei paikallaan pysymisestä.

Hungista tuntuukin siltä, että aikuiset ja toiset lapset toruvat häntä koko ajan. Muiden lasten mielestä Hung tappelee, sillä lapset eivät tietenkään ymmärrä, ettei Hung yleensä tarkoita sotkea toisten leikkejä. Hänessä on vain paljon vauhtia ja välillä hän purkaa tarmonsa esimerkiksi heittelemällä palikoita, huutelemalla höpöjä sekä juoksentelemalla ympäriinsä. Silloin hän saattaa tahtomattaan satuttaa toista tai sotkea muiden leikit.



Hung pitää päiväkodin pienimmistä lapsista, sillä nämä eivät puhu tyhmiä juttuja, eli esimerkiksi kiellä Hungia riehumasta tai osallistumasta leikkiin. Valitettavasti aikuiset eivät aina osaa lukea tilanteita yhtään lapsia paremmin, ja tilanne kärjistyy Heippakamussa ikävästi, kun Ulla-aikuinen kieltää Hungia sotkemasta taaperoiden leikkejä, vaikka Hung on näiden kanssa ihan rauhallisesti jutustelemassa. Silloin Hungin sisältä kuuluu taas PAMPAM, ja Hung muuttuu pantteriksi. 

-RÄY! En minä sotke leikkiä, tyhmä Ulla! Olen kiltti! pantteri huutaa.



Pantteria ahdistaa ja surettaa, ja niinpä se säntää vapauteen, ulos päiväkodin portista ja vaarallisesti katuvilinän sekaan.

Kun pantteri hieman rauhoittuu, alkaa sitä pelottaa, sillä autot tuntuvat vihaisilta, eikä pieni pantteri pärjää niiden keskellä. Onneksi Ulla löytää pantterin ja vie sen taas turvaan päiväkotiin. Eikä pelästyneestä Hungista Ullan sylissä tunnu enää yhtään pantterilta. Hän saa rauhoittua turvallisen aikuisen lohduttamana. Päiväkodissa Ulla ja Hung vielä keskustelevat tapahtuneen läpi, ja myös Ulla pyytää anteeksi, että oli kieltänyt Hungia ja syyttänyt tätä turhaan pienempien leikkien sotkemisesta. 



Päiväkoti Heippakamu on vaikuttaa turvalliselta ja kodinomaiselta päiväkodilta, jossa lasten on hyvä kasvaa. Eivät senkään aikuiset kuitenkaan ole täydellisiä, ja joskus kaikille sattuu virheitä. Aikuiset kuitenkin pyrkivät ymmärtämään, kuuntelemaan ja keskustelemaan. Hung esimerkiksi on vauhdikas, mutta myös herkkä lapsi, joka vielä opettelee itsesäätelytaitoja. Ei varmasti ole helppoa, että monessa tilanteessa oma reagointitapa on niin voimakas, että muut lapset ajattelevat Hungin vain kiusaavan ja sotkevan. Kirjan lopetus on kuitenkin iloinen, sillä nukuttuaan rauhassa päiväunet, Hung jaksaa taas iltapäivällä leikkiä. Hän pääsee mukaan jalkapallopeliin, jossa muut oikein toivovat hänen vetävän täysillä.

Salmi on jälleen kerran onnistunut kuvaamaan uskottavasti sekä päiväkodin arkea että pienen ihmisen mielenliikkeitä ja tunteita. Warstan kuvitus on niin ikään  toimivaa. Kuvat tietysti tukevat tekstiä, mutta sen lisäksi myös kertovat omaa tarinaansa. Tarkkasilmäinen lukija voi niistä seurata, mitä muuta päiväkodissa tapahtuu ja kuinka esimerkiksi muuta lapset toimivat. Hungin pantterihetket kaikessa vauhdikkuudessa ja kaaottisuudessaan on kuvailtu hienosti sekä teksteissä että kuvissa.

Piki ja pöljä päivä: kaikkea muuta kuin pöljä kuvakirja tunne- ja vuorovaikutuskasvatuksen tueksi

Lastenkirjailija ja -kuvittaja Katri Kirkkopellon tekemä Piki-kirja (Lasten Keskus 2016) oli ilmestymisvuonnaan Finlandia Junior -ehdokkaana, ja nyt tuo ihastuttava kuvakirja on saanut jatkoa. Piki ja pöljä päivä -kirja (Lasten Keskus 2020, saatu kustantajalta) käsittelee ensimmäisen Piki-kirjan tavoin suuria tunteita ja auttaa tunnistamaan lapsen käytökseen vaikuttavia stressitekijöitä sekä tukemaan vuorvaikutustilanteita lasten ja kavereiden sekä myös lasten ja aikuisten välillä. Kuitenkaan tämä kirja ei ole liian opettavaisen tuntuinen, ja kirjan pääosassa ovat upea kuvitus ja koskettava tarina, johon uskon monen lapsen voivan samastua.



Tarinan päähenkilö on Piki-niminen otus, jonka päiväkotipäivä lähtee menemään jo aamusta huonosti. Sen Isolla on kamala kiire, eikä tämä ehdi kunnolla varmistaa, että päiväkodin aikuiset havaitsisivat Pikin saapuneen päiväkotiin ja auttaisivat tätä liittymään muiden lasten leikkeihin. Iso vain kehottaa Pikiä olemaan reipas ja rohkea ja painelee ulos ovesta.

-Ai niin kuin Myrsky? Piki kysyi hämillään, mutta iso oli jo mennyt. Myrsky oli Pikin rohkein supersankari ikinä.

Pikin ei ole helppo mennä mukaan muiden leikkeihin, sillä hänellä on pieni ääni, eivätkä toiset edes huomaa paikalle saapunutta Pikiä.



Niinpä tämä päättää ryhtyä Myrskyksi ja ottaa käyttöön kaikki sen supervoimat. Myrsky on peloton ja kovaääninen, rohkea ja villi. Myrskynä Piki säntäilee läpi leikkihuoneen ja viskoo mennessään palloja ympäriinsä huutaen samalla kovaan ääneen: "Zwum!" Harmi vain, että Myrsky-Piki ei ymmärrä satuttavansa siinä ystäväänsä Lumia, jonka poskeen Pikin viskoma pallo osuu kipeästi. Piki tulkitsee Lumin hassun ilmeen niin, että Lumillakin on hauskaa ja on sitten vilpittömästi ihmeissään, kun Lumi alkaakin itkeä. Myrsky-Piki ei myöskään osaa pyytää tekoaan anteeksi, ja päiväkodin aikuinen on siitä ihmeissään ja pahastunut.



Tilanne vain pahenee, kun muut lapset yllyttävät Pikiä jatkamaan Myrskynä, ja Piki ryhtyy muita hauskuuttaakseen nauramaan Lumin hassulle ilmeelle. Lumi on Pikin hyvä ystävä, mutta nyt se pahoittaa mielensä Pikin hurjasta ja ajattelemattomasta käytöksestä. Piki ei osaa lukea tilannetta, eikä ymmärrä, että sen toiminta tuntuu Lumista kurjalta. Piki on nimittäin tyytyväinen, että se huomataan ja muut tuntuvat hyväksyvän sen porukkaan. Aikuisestakin Pikin käytös näyttää kiusaamiselta, ja päiväkodin aikuinen Apunen suuttuu Pikille ihan tosissaan.



Tilanne kyllä käsitellään Pikin kanssa jälkikäteen, ja Apunen myös kertoo siitä pikin Isolle iltapäivällä. Kirkkopellon kuvitus kuvaa loistavasti, kuinka pieneksi lapsi itsensä tällaisessa tilanteessa helposti tuntee, eikä aikuinen muutenkaan pysty aina ymmärtämään, mitä lapsen mielessä on liikkunut tämän toimiessa tietyllä tavalla.



Isokin yrittää jutella Pikin kanssa tapahtuneesta, mutta sanoittaa tilanteen aluksi niin, että Piki ei edes ymmärrä, mistä Iso puhuu. Onneksi Iso ja Piki saavat tapahtumat lopulta purettua ja käsiteltyä. Ison avulla Piki myös keksii keinon osoittaa Lumille, kuinka pahoillaan se on kaikesta. Kirja loppuu toiveikkaasti, ja tarinassa käydään vielä aivan lopuksi läpi, miten aikuinen rakastaa lasta, vaikka tämä tekisi mitä.



Piki ja pöljä päivä on erittäin onnistunut ja viimeistelty kuvakirja siitä, kuinka vaikea lapsen voi olla liittyä vertaisryhmään ja kuinka tämä saattaa hakea huomiota tavalla, jonka me helposti tuomitsemme häiriköinniksi. Ei Pikikään tahdo Myrskynä satuttaa ketään, mutta Myrskynä toimiessaan Pikiä itseään pelottaa vähemmän. Kirja avaa myös aikuiselle sitä, miltä tietyt tilanteet voivat näyttää lapsen silmissä, ja kuinka tärkeää on kommunikoida yhdessä lapsen kanssa.

Kirkkopellon tekemä kuvitus on kaunista, tunnekylläistä ja paikoin jopa hyvin dramaattista. Sekä Pikin, Lumin, aikuisten että muiden päiväkotilaisten ilmeet kuvastavat hyvin heidän tunteitaan. Luin tämän kirjan iltasatuna kolmen lapseni kanssa, ja pysähdyimme lukiessamme keskustelemaan kirjan tapahtumista ja hahmojen tunteista sekä toiminnasta. Tämä kirja on ehdottomasti tarkoitettu luettavaksi ääneen yhdessä vanhemman kanssa, ja uskon, että monissa lapsiryhmissä tämä tarjoaa paljon mahdollisuuksia tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelemiseen.

Kasvattajia varten on tehty Piki ja pöljä päivä -kirjaan liittyvä Meidän juttu -opas (Lasten Keskus 2020), joka tarjoavat monipuolisen ja toiminnallisen tavan käsitellä lapsen kehitykselle ominaisia haasteita ryhmässä. Jokaiseen teemaan on sisällytetty tietoa sekä ammattikasvattajille että vanhemmille. Tavoitteena on luoda lapselle mahdollisuus toimia ryhmässä tasavertaisena, vahvistaa vuorovaikutus-, tunne-, ja itsesäätelytaitoja, ehkäistä kiusaamista sekä tukea yhteistyötä lapsen perheen ja varhaiskasvatuksen välillä. (https://lkkp.kauppakv.fi/sivu/tuote/meidan-juttu/2653573)

Kirjastokassin esittelyä: Luettavaa taaperoille, leikki-ikäisille ja eskarille sekä pikkukoululaisille

Olemme olleet jo melkein kuukauden verran lomalla ja käyneet sinä aikana kirjastossa muutaman kerran. Koska aikani kirjoittaa on tällä hetkellä aika rajattua erinäisten kesäloma-aktiviteettien takia, olen viime aikoina tehnyt muutaman kirjaesittelyvideon sellaisista kirjastolainoista, joista lapseni ovat erityisesti pitäneet. Nuo esittelyt ovat näkyneet sekä Instagramin Storyissa että blogin Facebookissa. Facebookiin pääset tämän sivun sivupalkissa olevasta Facebook-logosta.



Tuorein kirjastolöytö, josta erityisesti vajaa neljävuotias kuopukseni tykkää, on Fearne Cottonin kirjoittama ja Sheena Dempseyn kuvittama kuvakirja Joogavauvat (Kustannus-Mäkelä 2018). Kirjan on suomeksi riimitellyt Minna Ihatsu. Tämä kirja innosti kuopukseni joogaamaan kotona - ja tietysti minut hänen kanssaan. Kävimme lapsen aloitteestaan läpi jokaisen kirjassa esitellyn asennon, veikkei tässä kirjassa varsinaisesti opetettukaan joogaamista. Kirjan vauvat vain tekevät asanoja huvikseen, ja Dempseyn kuvitus esittelee jokaisella aukeamalla uuden asennon. Katso ihmeessä kirjan esittely alla olevasta videosta!




Toisella videolla esittelen useamman kirjan. Joukossa on kirjasuosituksia taaperoille (Peppe- ja Kolmikko-sarjat), leikki-ikäsille (Klaara ja laulava orkidea sekä Pieni Maija), karttakirja kaikille perheenjäsenille (Lumotun maan kartasto), tulevan eskarilaisen lainaamat helppolukuiset PikkuLukuavain-kirjat sekä tulevan tokaluokkalaisen valitsemat kirjat. Olin erityisen iloinen, kuinka paljon uutuuksia kirjaston hyllyistä kesäkuun alussa löytyi. Kannattaa katsoa tarkemmin videolta, millaisista kirjoista on kyse.



Tarkemmin esittelen:
- Mervi Lindman: Peppe potalla
- Maria Nilsson Thore: Kolmikko ulkoilee ja kolmikko leikkii sisällä
- Johanna Hulkko & Marjo Nygård: Pieni Maija
- Sharon Rentta: Klaara ja laulava orkidea
- Laura Ertimo & Satu Kontinen*: Lumotun maan kartasto
- Helena Bross & Kadri Ilves: PikkuLukuavain -kirjat
*Videolla erehdyksessä sanon Konttinen, eikä Kontinen, kuten kuuluisi. 

Koululaisia kosiskelevaa kakkahuumoria: Isämies ja räjähtävä kakka

"Millaisista kirjoista alakoululaiset oppilaat saisi innostumaan? Mistä he tykkäisivät niin paljon, että eivät malttaisi lopettaa lukemista?" Näitä kysymyksiä ovat pohtineet varmaan aika monet opettajat ja lasten vanhemmat. Ainakin opettaja Arttu Unkari myöntää miettineensä tätä ja ryhtyneen sitten itse kirjoittamaan kirjaa, jonka koelukijoina toimivat hänen omat oppilaansa. Unkarin ensimmäinen romaani Isämies ja räjähtävä kakka (Otava 2020, saatu kustantajalta) ilmestyi juuri, ja ainakin meidän perheessämme kirja sai juuri sellaisen vastaanoton kuin Unkari kirjaa kirjoittaessaan toivoi: Tuleva tokaluokkalaiseni tykästyi kirjaan ja "hotkaisi" sen parissa päivässä, mikä ei ole aivan turha meriitti kirjalle. Pikkukoululaiseni nimittäin suhtautuu vaihtelevan nurjamielisesti lukemiseen ja on karttanut liian pitkiä kirjoja, vaikka hänen lukutaitonsa onkin ikäisekseen erinomainen.



Isämies-kirjan nähtyään hän selasi sitä ja tuumi aluksi, että siinä on aivan liikaa tekstiä (175 sivua). Hän oli tätä mieltä siitäkin huolimatta, että kirjassa on runsaasti Kai Vaalion piirtämiä humoristisia kuvia ja sarjakuvamaisia yksityiskohtia. Rohkaisin (Lue: lahjoin peliajalla.*) lasta kuitenkin yrittämään Isämiehen lukemista, ja ihme tapahtui! Lapsi huomasi kirjan olevan hauska ja luki sen loppuun asti. Hän hoksasi, ettei koko kirjaa tarvitse lukea kerralla, vaan hyvänkin kirjan voi myös jättää kesken. Viimeistään siinä vaiheessa heitin kuvitteellisesti yläfemmoja Unkarin kanssa, kun kuuliin lapseni naurahtelevan itsekseen kirjan tapahtumille. Lopulliseksi arvosanaksi Isämies ja räjähtävä kakka -kirjalle hän antoi neljä tähteä viidestä.

"Tässä kirjassa oli hyvää nämä vitsit. Ja sitten mä tykkään lukea tuollaisia rikossarjoja. Niinkuin arvoituksia", lapseni kertoi ja lisäsi vielä: "Tässä on aika paljon limaa. Kato vaikka. Ja lue sä tää äiti myös."

Tämä kirja alkaa kaiken hyvän maun vastaisesti vessanpöntöltä. Se myös jatkuu ja loppuu hyvän maun vastaisesti. Parempi niin, koska hyvän maun mukaiset kirjat ovat tylsiä. (s.9)


Lapsen pyynnöstä minäkin luin Isämiehen ja pystyin toteamaan saman kuin lapseni: Kirjassa tosiaan on paljon limaa, lietettä ja (kakka)vitsejä. Unkari itsekin kertoi kirjaa esitellessään, että oli joutunut pistämään opeminänsä syrjään kyetäkseen oikein tarkoituksella lisäämään kirjaan kaikkea hulvatonta ja ehkä jopa tiukkapipoisten lukijoiden mielestä kyseenalaistakin materiaalia. Aivan mainio oivallus häneltä olikin lisätä se kirjan huumorin ja sisällön kyseenalaistava kukkahattutäti suoraan tarinaan. Lähes jokaiselle sivulle on nimittäin piirretty kärttyinen mummeli, joka kommentoi kirjan tapahtumia ja itse tarinaa hyvin paheksuvaan sävyyn. Itseasiassa koko kirja alkaa mummon antamalla varoituksella:

Hyvät hyssykät sentään, miten kamala kirja sinulla on käsissäsi! Sen vitseistä yksikään ei ole hauska eikä kunnollinen, niin kuin vitsit ennen vanhaan ja voi pyhä sylvi, miten paljon tässä on huonoa käytöstä, josta ei missään nimessä saa ottaa mallia!

Älä lue tätä yhtään pitemmälle. Ilmoitin tästä kirjasta jo poliisille.

Oletuksena on tietysti, että kieltämällä, paheksumalla ja kärjistämällä lapset saadaan itseasiassa haluamaan jatkaamaan kirjan lukemista. Ja täytyy sanoa, että kärttyisen mummelin kommentit sopivat tähän kirjaan kuin kirsikka kakun päälle. Tarinan juoni on täynnä kommelluksia ja uskomattomia käänteitä. Huumoria revitään paitsi kakkajutuista myös humoristisille lastenkirjoille tyypilliseen tapaan opettajista ja muista aikuisista, jotka käyttäytyvät järjettömän hölmösti ja kummallisesti. Päähenkilöinä seikkailevat lapset ovat sen sijaan viisaita ja järkeviä ja pelastavat tilanteet silloin, kun aikuiset ovat ne sotkeneet.

Tässä kirjassa päätähtinä hääräävät koululaiset Oona ja Eeli sekä Oonan poliisi-isä, jonka supervoima on superluulo. Isä siis kuvittelee tietävänsä aina ratkaisun kaikkeen ja olevansa aina oikeassa. Isän superluulo saa kuitenkin aikaan paljon harmia, eivätkä rikokset ratkeaisi ilman nerokkaiden lasten apua. Isämies ja räjähtävä kakka -kirjan tapahtumat alkavat, kun räjähtävä kakka lennättää opetusministeri Misukka Kyläsen avaruuteen, ja salaperäinen räjäyttäjä uhkaa räjäyttää kaikki Suomen koulut taivaan tuuliin. Isämies tekee parhaansa ratkaistakseen tapauksen, mutta onnistuu syyttämään rikoksesta milloin ketäkin viatonta ja ohittamaan lähes jokaisen olemassaolevan johtolangan. Onneksi Oona ja Eeli ovat paremmin kärryillä rikosten ratkaisemisesta ja onnistuvat lopulta pysäyttämään rikollisen. Lopuksi käy vielä ilmi, miksi räjäyttäjä on ottanut kohteekseen nimenomaan koulut. Voisi jopa sanoa, että kaikesta kakkamateriaalista huolimatta Isämies ja räjähtävä kakka -kirja tarjoaa lukijoille oivallisen opetuksen kanssaihmisten hyvästä kohtelemisesta...
Itse en jaksanut kauheasti naureskella kakkavitseille, mutta Unkari on onnistunut kirjoittamaan tarinaan myös mukavasti aikuisia naurattavia jippoja. Kannattaa tsekata!

Suomen tulevaisuus on jo pilalla, kun nykyajan kirjat ovat tällaisia! (s.82)

Lopuksi vielä varoitus: Älä lue tätä kirjaa, jos et tykkää vessahuumorista, pöljistä aikuisista, kärttyisistä mummoista, opettajista, lapsista tai (anti)supersankareista. Jos kuitenkin käkätät kippurassa Pikku-Kalle vitseille tai haluaisit nähdä, miten vanhempia ja opettajia jallitetaan, kannattaa antaa Isämiehelle mahdollisuus.

*Sovimme, että antaa kirjalla mahdollisuuden ja luottaa omaan lukutaitoonsa. Lukisi ensin viisitoista minuuttia ja saisi saman verran peliaikaa. Hän suostui pitkin hampain, mutta hoksasi aika pian, että oli turhaan torpannut sekä oman lukutaitonsa että kirjan. Ja on ilokseni tämän jälkeen lukenut jo kaksi muuta pidempää kirjaa. Niistä lisää myöhemmin!

Lastenromaani, jossa hankitaan ystäviä: Anni kaverinkesyttäjä

Kaisa Paasto on kirjottanut lämminhenkisen lastenromaanin Anni kaverin kesyttäjä (Tammi 2020, saatu kirjailijalta), joka käsittelee oivaltavasti kouluikäisen yksinäisyyttä ja kaverittajäämisen aiheuttamia tunteita. Kirjassa kulkee rinnan ikään kuin kaksi juonipolkua: toisessa neljäsluokkalainen Anni kaipaa ystävää, toisessa hän yrittää voittaa uuden lemmikkipossunsa luottamuksen. Molemmat juonet kietoutuvat taitavasti yhteen, kun Anni hoksaa, että oikeastaan kaverinkin voisi kesyttää siinä kuin lemmikinkin.



Annista on tullut yksinäinen sen jälkeen, kun hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä Miisa muutti Amerikkaan. Sen jälkeen Anni on huomannut, ettei oikein osaa mennä mukaan muiden lasten juttuihin ja muuttuu kummallisesti tuppisuuksi toisten lähellä. Anni yrittää vakuutella, ettei oikeastaan edes välitä muiden tyttöjen seurasta, mutta pohtii toisaalta myös, miksi Koulu-Anni on niin kovin paljon tylsempi ja vaikeammin lähestyttävä kuin se oikea Anni, joka hän kotona on.



Annin perhe on hankkinut tytön toiveesta lemmikkipossun, mutta sekään ei tunnu tykkäävän Annin seurasta, vaan juoksee vauhkona karkuun. Niinpä vanhemmat ovat jopa alkaneet miettiä, pitäisikö possusta kuitenkin luopua. Anni on kyllä välillä itsekin vihainen Vaapulle ja pettynyt siihen, mutta Anni myös ymmärtää arkaa possuaan ja taitaa jopa samastua Vaapun ahdistukseen, kuten alla olevasta katkelmasta voi tulkita.

-Äiti, Vaappu on oikeasti kiva possu, hän sanoi hädissään.
-Joo, niinpä kai, äiti sanoi. -Eivät possut taida ihan samalla tavalla kesyyntyä kuin koirat. -No... Anni ei tiennyt, mitä sanoa ... 
Se oli Annin possu.
Annia alkoi itkettää.
-Ehkä se jo haluaisi kesyyntyä! hän sanoi. -Ehkä se ei vaan osaa.
-Osaa mitä? äiti kysyi ymmällään.
-Kesyyntyä! Saada kavereita. Ehkä jotkut ei vaan osaa sitä.

Onneksi Annilla on 19-vuotias isoveli, joka on selkäleikkauksen takia kotona sairaslomalla ja jolla on siksi paljon aikaa pikkusiskolleen. Akseli auttaa siskoaan googlaamaan vinkkejä lemmikin kesyttämiseen, rohkaisee tätä, kun Anni kaipaa rohkaisua ja neuvoo myös kavereihin liittyvissä kysymyksissä.



Lukijana ja opettajana tunsin välillä oikeasti pahaa mieltä Annin puolesta, sillä niin onneton tämä välillä koulussa tuntui olevan. Toisaalta mietin, kuinka monelle lapselle, nuorelle ja miksei myös aikuisellekin on tuttua se kuristava tunne kurkussa, kun tuntuu, että on päivästä toiseen muille kuin ilmaa. Tai jos joku joskus tuleekin juttelemaan, sanat karkaavat, eikä suusta tunnu tulevan yhtään järkevää vastausta.

Annia ei siis varsinaisesti kiusata, mutta hän on jäänyt siihen ikävään tilanteeseen, että se ainoa ystävä on lähtenyt, eikä valmiiksi muodostuneisiin porukoihin olekaan helppo päästä mukaan. Toisaalta Anni myös itse tyypittelee muutamaa luokkatoveriaan pinkki-ihmisiksi ja pitää yllä heistä muodostamia ennakkoluulojaan ehkä vähän turhankin hanakasti.

Anni oppii kuitenkin Vaappu-possua kesyttäessään muutaman hyvän kikan ja päättää itse aktiivisesti alkaa kesyttää kaveria itselleen. Hyvä kohde kesytettäväksi on toinen hiljainen tyttö, jonka nimi on Riia. Tämä ei kuitenkaan ole samanlainen kuin Annin vanha bestis Miisa, ja aluksi tuntuu, ettei kaveruus oikein ota syttyäkseen. Tytöiltä löytyy kuitenkin myös jotain yhteisiä kiinnostuksenkohteita, eikä kumpikaan heistä luovuta. Niin ystävyys alkaa hitaasti, kärsivällisyydellä ja sinnikkyydellä, syntyä. Sama kärsivällisyys ja toisen kunnioittaminen pätevät myös lemmikin kesyttämiseen, ja Anni huomaa ilokseen voittavansa myös Vaapun luottamuksen.

Luin tämän kirjan yhdessä kahdeksanvuotiaan lapseni kanssa, ja hänestä kirja oli hyvä, muttei kuulemma kovin jännittävä. Onkin totta, että Anni kaverinkesyttäjä ei ole niinkään juonivetoinen seikkailukertomus kuin tunteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin keskittyvä lastenromaani. Koululuokalle ääneenluettuna tämä tarjoaisi monta hyvää keskustelunavausta ja aihetta yhteiseen pohdiskeluun. Tekstiä on kohtalaisen paljon, eli aivan aloittelevan lukijan kirja Anni kaverinkesyttäjä ei ole. Mari Ahokoivun piirtämät hauskat kuvat kuitenkin tuovat tekstin lomaan mukavaa kevennystä ja sopivat mainiosti tarinaan.

Satukirja tukee lapsen kerrontataitojen kehittymistä

Esittelin lokakuussa 2017 kirjan Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat. Nyt tuo hyödyllinen, lapsen kerrontataitoja vahvista teos on saanut jatkoa, kun Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola julkaisivat Kumma-kustannuksen kustantamana kirjan Mitäs nyt, Eetu ja Iitu? - Keksitään yhdessä ratkaisuja -kirjan (arvostelukappale kustantajalta). Tämänkin kirjan kuvat on tehnyt Ina Majaniemi.



Kirjoitin jo ensimmäisen Eetu ja Iitu -kirjan kohdalla, miten paljon ja millä tavalla lapsi hyötyy siitä, että hänen kerrontataitojaa vahvistetaan. Mainittakoon siis lyhyesti, että kerronnalla (tässä kirjassa) tarkoitetaan lapsen taitoa muodostaa valmiiksi sarjalliseen muotoon jäsennetyistä, useimmiten fiktiivisistä kuvista looginen kokonaisuus ja myös taitoa pystyä suullisesti ilmentämään tämä tapahtumasarja (s.108). Tekijöiden mukaan monipuoliset kerrontataidot ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, koska kerronnan ja oman ilmaisun avulla lapsi voi jakaa muiden ihmisten kanssa jo tapahtuneita asioita ja suunnitella tulevaa. Mielikuvituksen avulla syntyneen kielen kehittyminen luo pohjan abstraktille ajattelulle, empatian kehittymiselle ja on tärkeää myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä syy-yhteyksien käsittämisessä (s.112).

Lapsen kerrontataitoja voi harjoittaa monilla tavoilla, ja tärkeää on tietysti kotioloissa keskustella lapsen kanssa ja antaa hänelle aikuisen malli. Myös lapselle lukeminen ja kertomuksista keskusteleminen hyödyttävät lasta. Eetu ja Iitu -kirjoissa näitä taitoja harjoitellaan systemaattisesti kolmen kuvitetun kertomuksen avulla. Kertomusten sisällöt ovat vahvasti arkipäivään liittyviä, ja niissä on paljon lapsille tuttuja tilanteita, mikä helpottaa kertomista. Esikouluikäiset Eetu ja Iitu muun muassa tutustuvat ryhmän uuteen lapseen, pelaavat muistipeliä ja pelastavat pulaan joutuneen kissan. Tarinoissa on selvästi panostettu tunnetaitoihin ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Eräässä tarinassa uusi poika jännittää kovasti uutta ryhmäänsä, toisessa Iitua harmittaa, kun hän häviää muistipelin ja kolmannessa lasten pitää yhdessä ratkaista, kuinka voivat pelastaa kissan.

Lisää kuvatekstiTällaisessa kirjassa on tärkeää, että kuvat ovat selkeitä, tilanteet helposti hahmotettavissa ja tunteet hyvin luettavissa. Majaniemi on onnistunut siinä hyvin.

Tarinoista ensimmäinen on helpoin, ja kertomisen voi aloittaa siitä. Jokaisessa tarinassa aukeamaa kohti pari kysymystä, joiden avulla kertomista voi helpottaa, mutta tekijöiden mukaan tärkeintä on, että jokainen lapsi saa kertoa omalla tasollaan juuri sen verran kuin haluaa. Kerrontatilanteista on hyvä tehdä rauhallisia, ja siksi ryhmät kannattaa pitää tarpeeksi pieninä. Kirjan loppuosassa on esitelty seitsemän erilaista tekniikkaa, joiden avulla aikuinen voi johtaa keskustelevaa kirjan lukemista eli kertomista. Kuten tekijät sanovat, samoja tarinoita kannattaa lukea ja kertoa lasten kanssa useaan kertaan, jolloin kerrontataidot harjaantuvat ja vahvistuvat.

Jokaiseen tarinaan liittyy kuva, jossa asiat ovat ihan vinksin vonksin. Lukija voi etsiä kuvista epäloogisuuksia.

Kirjan lopussa on myös tuhti tieto-osuus siitä kerrontataidoista ja kirjan tarinoiden hyödyntämisestä niiden kehittämisessä. Lisäksi jokaiseen tarinaan liittyy erilaisia harjoituksia, joiden avulla keskustelevaan kerrontatuokioon voi liittää keskustelua ja pieniä kielellisiä tehtäviä. Lisämateriaaleihin kuuluvat paperinuket Puupposen perheestä, tunnetaitokortit, muistipelikortit sekä tarinakortit, joiden avulla lapsen kanssa voi kerrata tarinan rakennetta ja juonen kannalta tärkeitä elementtejä. Olen huomannut, että alkuopetuksessakaan lapsen ei ole vielä helppo automaattisesti muodostaa juoneltaan loogista kertomusta - saatikka sellaista, jossa kerrotaan, miltä jokin asia tuntuu tai mitä siitä seuraa. Siksi näiden korttien avulla tehdyistä harjoituksista on varmasti hyötyä.

Erityisesti näkisin, että tämä kirja olisi todella hyödyllinen 4 - 6-vuotiaiden (päiväkoti)ryhmissä, mutta miksei myös alkuopetuksessa. Toki tätä voi lukea kotonakin yhdessä oman lapsen kanssa, mutta jotenkin näkisin, että pienessä ryhmässä lasten kerronta hyödyttävää toinen toista.


Tässä vielä toinen vinkki kaikille, jotka haluavat tukea ja kehittää lasten kerrontataitoja ja mielikuvitusta (Blogin Facessa tästä jo keväällä kerroinkin):

Giulia Oreccian (suom. Sirpa Vehviläinen) laatima peli Tuhat ja yksi tarinaa - Peli kadonneen mielikuvituksen metsästykseen (Kumma-kustannus, arvostelukappale) kutsuu lapsia kertomaan tarinoita ja käyttämään omaa mielikuvitustaan. Testasimme pelin 3-vuotiaan, 5-vuotiaan ja 7-vuotiaan kanssa. Jokainen sai osallistua ja kertoa tarinan, jossa esiintyi kolme pelilaudalle arvoittua kuvaa. Pitkiä tarinoita ei syntynyt, vaan lähinnä muutaman virkkeen kokonaisuuksia. Pelin äärellä voisi myös piirtää tarinoita, keksiä yhteistä tarinaa ja vaikka näytellä pantomiimia. Vain mielikuvitus on rajana. Omia lapsiani hieman harmitti, koska pelissä ei edetä mihinkään eikä kukaan voita. Ehkä siksi tämä toimiikin parhaiten lapsiryhmässä muutaman lapsen rauhallisena puuhapisteenä, jossa harjoitellaan kerrontataitoja, mielikuvituksen käyttämistä ja kuuntelemista aikuisjohtoisesti


Eläinrunokirja soi ja rämisee: Otus opus - Runoja ja totta pienistä eläimistä

"Että eläinkirjan voikin tehdä näin", ajattelin ensimmäiseksi, kun sain käsiini tänä keväänä ilmestyneen runoteoksen Otus opus - Runoja ja totta pienistä eläimistä (Otava 2020, arvostelukappale). Kirja on näet mielenkiintoinen yhdistelmä Laura Ruohosen kirjoittamia runoja, Petri Kumelan tulkitsemia ja 35 eri säveltäjien tekemiä minikappaleita sekä Erika Kallasmaan taiteilemia kuvituksia. Niistä on syntynyt yhdessä kirja, jossa esitellään 35 eri otusta runon, tietotekstin, kuvan ja musiikin keinoin.



Kirjan idea lähti Kumelalta, joka keksi vuonna 2007 pyytää säveltäjäystäviään ympäri maailmaa tekemään sävellyksiä kissaa pienemmistä otuksista. Valmiita sävellyksiä kertyi kymmeniä. Kumela ja Ruohonen ovat Helsingin Sanomien tekemässä haastattelussa kertoneet kirjan syntyprosessin käynnistyneen lastensa luokkaretkellä. Siellä Kumela houkutteli Ruohosen mukaan tekemään runokirjaa, jossa hyödynnettäisiin näitä minikappaleita. Kuvittajaksi valikoitui tietysti Ruohosen kanssa aiemminkin runoteoksia tehnyt Kallasmaa.

Myös tekstin asettelu ja fontti ovat keskeisiä elementtejä Ruohosen runoissa.

Otus Otus -kirjan kuvat ovat isoja ja ilmeisesti kollaasitekniikalla toteutettuja. Eläimet eivät ole viimeistä tuntomerkkiä myöten pikkutarkasti tehtyjä, mutta ei niiden tarvitsekaan olla, sillä kuten koko kirjan, myös kuvituksen tyyli on leikittelevä. Valmis runokirja on aivan mahtava yhdistelmä tietoa, runoutta, musiikkia ja tyyliteltyä kuvitusta. 

Oma suosikkirunoni on Rotta - Rattus Rattus, joka svengaa räyhäkkäästi ja kuulostaa kaikkine ärrineen päräyttävältä ääneen luettuna. Toisaalta myös anarkistinen Harakka - Pica pica on vähintään yhtä hauska.


Rotta
Rattus rattus

Rudolf rattus, ruma rotta
repii räyhäraivarit,
rikkoo rännit
rikkoo räystäät
lataa järkyt lämärit.

Loukku louskaa,
varo Rudolf,
henkesi on vaarassa!

Rudolf riehuu, räkä roiskuu
ärräpäitä päästeelee:
"Hyvä saundi, rämisee!"

Rudolf relaa, riläks Rattus
henkesi on vaarassa!
Rudolf Rattus, räyhärotta
rukokoilen sua: Rauhoitu!
RÄMS!!!!

Kirjassa oleva lyhyt tietoteksti esittelee rattus rattuksen hieman vähemmän rikollisessa valossa kuin runo, mutta antaa kuitenkin rotasta mielenkiintoisia knoppitietoja. Enpä minä ainakaan ollut tiennyt aikaisemmin, että kasvaakseen ja voidakseen hyvin rotan pitää syödä vähintään puolet omasta kakastaan. Rotasta kertovan sävellyksen on tehnyt tanskalainen Poul Ruders, ja se kuulostaa Kumelan soittamana aivan, noh, rotalta. Kun kappaleen kuuntelee loppuun, voi myös huomata, mistä Ruohosen runon loppuun on syntynyt tuo RÄMS!!! 



Tätä runokirjaa on mukava lukea ääneen lasten kanssa, ja kun haluaa kuulla, miltä jonku kirjan otuksen olemus kuulostaisi, on helppo lukea kansilehdellä oleva qr-koodi puhelimella ja pistää sitä kautta avautuva musiikki soimaan. Sävellyksistä erityisesti Malluainen ja Pillerinpyörittäjä ovat mieleeni. Lumikko puolestaan kuulostaa juuri siltä kuin voisin kuvitella lumikon näyttävän vipeltäessään lumihangilla.

Kirjaa lukiessa ja kappaleita kuunnellessa tuleekin mieleen, miltä nämä eläimet näyttäisivät liikkeen kautta kuvailtuna? Tai varjotetterina esitettynä? Entä kuvan, äänen, musiikin ja liikkeen yhdistelmänä? Oppilaiden kanssa kirjan avulla voisi toteuttaa aika hauskoja, eläimiin liittyviä taiteellisia projekteja.

Kasvit kasvamaan - kirjoja lapsille

Kevät on mahtavaa aikaa, kun luonto alkaa vihertää ja ikäänkuin herää eloon. Minulla ei todellakaan ole viherpeukaloa, mutta aina keväisin saan silti innostuksen laittaa siemeniä multaa, istuttaa, kasvattaa ja ihailla kasvua. Täytyy kyllä rehellisesti myöntää, että en ole mikään kärsivällisin puutarhuri, ja yleensä jossain kohtaa kesää kukka- ja kasviraukkani jäävät hieman oman onnensa nojaan, enkä oikein edes aina tiedä, miten niitä kuuluisi hoitaa.



Viljelijän ja puutarhurin kuitenkin olisi hyvä olla edes hivenen kärsivällinen, sillä, kuten me kaikki tiedämme, yksikään kasvi ei kasva yhdessä yössä - ei vaikka niin kuinka toivoisi. Ihastuttava esimerkki viljelemisen hauskuudesta mutta myös ajoittaisesta turhauttavuudesta löytyy Christel Rönnsin kirjoittamasta ja kuvittamasta kuvakirjasta Pinko ja salaperäinen siemen (Lasten Keskus 2020, saatu kustantajalta).



Kirjassa Pinko-jänis istuttaa metsään siemenen, josta uskoo kasvavan mehevän porkkanan. Osa sen eläinystävistä suhtautuu epäillen koko viljelytouhuun, ja esimerkiksi Joggi-kameleontti tuumaa: "Porkkanako muka, tuosta murusesta. Mikä vitsi!" Pinko ei kuitenkaan välitä Joggin epäilyksistä, vaan laittaa siemenen multaan. Ystävien avulla kasvia lannoitetaan ja kastellaan (kuvitelkaa vain, kuinka... hieman pissakakkahuumoria), ja Pinko laulaa ja juttelee sille myös silloin, kun muut eivät jaksaisi vain istua kasvia seuraamassa.



Voisi luulla, että Pinko odotus palkitaan, kun kasvi on vihdoin kasvattanut itselleen komeat lehdet. Porkkanaa ei kuitenkaan näy, eikä kuulu. Ei ennen, kun Orvokki-lepakko keksii, että ehkä porkkana kuitenkin kasvaa alaspäin. Pinko päättää korjata sadon. Viljelemisessä kaikki ei aina kuitenkaan suju toivotusti, sato voi jäädä laihaksi tai päätyä parempiin suihin. Niin käy Pinkollekin, sillä utelias kontiainen on syönyt Pinkon porkkanan! Voi sitä pettymyksen, surun ja kiukun määrään, minkä tämä teko aiheuttaa. Onneksi kontiaisella on tilanteeseen ratkaisu: kylvetään maahan uudet siemenet! Ja niin koko odotus, jännitys ja hauskuus alkaa alusta.



Pinko ja salaperäinen siemen on värikäs ja iloinen kuvakirja, joka sopii hyvin leikki-ikäisille lapsille. Meidän kolme ja puolivuotias kuopuksemme pitää tästä kirjasta niin paljon, että on opetellut lukemaan sen "itse". Kirjan äärellä voi paitsi miettiä kasvien kasvamista myös erilaisia tunteita ja tunnesäätelytaitoja.

...................................


Toisenlaisen lähetymistavan viljelemiseen tarjoaa tietokirja Kyllä kasvaa! sisällä , parvekkeella ja puutarhassa (Kustannus-Mäkelä Oy 2020, saatu kustantajalta, suom. Katariina Kallio. Se on kirjoitettu lapsille ja nuorille, jotka voisivat innostua syötävien kasvien tai erilaisten kukkien viljelemisestä ja kasvattamisesta. Kirjat tekstit ovat helppolukuisia ja valokuvat isoja ja houkuttelevan näköisiä. Teoksen on kirjoittanut ja piirretyt kuvat piirtänyt Elin Ek.



Kirja jakautuu kolmeen lukuun: Kasvata, Kokkaa ja Puuhaa. Tämä onkin hauska lähestymistapa, sillä sen lisäksi, että kirjassa opetetaan viljelemisen perusteita siemenpussin lukemisesta lähtien, siinä myös kerrotaan, mitä sadosta voi valmistaa leipomalla ja askartelemalla.




Ohjeiden joukosta löytyy muun muassa saippuoiden, huulirasvan ja tuoksupussien valmistusohjeita. Itse olisin lisännyt ohjeisiin myös viljelylaatikon nikkaroimisen ja "täyttämisen" ohjeen. Toisaalta kirjassa lähetymistapa on se, että kasvattaa voi muuallakin kuin viljelylaatikossa tai kasvimaalla. Jopa ikkunalaudalla tai ämpärissä parvekkeella voi viljellä kasveja, eikä aina tarvita isoja viljelyaloja.



Tämän kirjan innoittamana minäkin taas yritän esikasvattaa krassin ja kehäkukan siemeniä, vaikka kuten Ek myös muistuttaa, aina voi ostaa myös valmiita taimia ja istuttaa niitä. Ainakin yksi kolmesta krassista on itänyt, joten nyt vain odottelemme lämpimiä säitä, että sen saisi siirrettyä ulos kasvamaan. Minä yritän tänä vuonna valita puutarhaani sellaisia kasveja, joista pölyttäjät ja perhoset hyötyisivät. Olisikin ollut mahtavaa, jos Kyllä kasvaa! -kirjassa olisi vielä paremmin huomioitu, mitkä kukat ja kasvit houkuttelevat pölyttäjiä, sillä ilman niitä moni sato jää laihaksi. Mehiläishotellin ohje kirjassa kyllä on.



Mikäli pölyttäjä-asia kiinnostaa enemmän, kannattaa muuten tutustua Ylen Pelasta pörriäinen -kampanjaa.  Tuon linkin takaa löytyy artikkeleita ja videoita, jotka kertovat, miksi pörriäiset ovat tärkeitä, miksi niiden hupenevasta määrästä pitää olla huolissaan ja mitä me voimme tehdä niiden pelastamiseksi. Sieltä löytyy myös lista niistä kasveista, jotka sopivat pörriäispuutarhaan.

Lisää viljelyaiheisia ja kasvien kasvamiseen liittyviä kirjoja:




Muumi-kirjojen -lukuhaasteen koonti (linkitä omat postauksesi tähän)

Ystävänpäivänä 2020 alkanut Muumi-kirjojen lukuhaaste päättyi vappuaattona. Haasteen aikana luettiin Muumi-kirjoja, ja halutessaan sai lahjoittaa jokaista lukemaansa kirjaa kohti valitsemansa summan #MEIDÄNMERI -kampanjaan. Rahat menevät Itämeren suojelutyöhön. Kaikki haasteessa mukana olleet voivat liittää tämän postauksen kommenttikenttään linkin postaukseensa. Minä nostan ne tähän postaukseen.



Minä luin haasteeseen yhteensä seitsemän kirjaa, joista kaksi oli Tove Janssonin kirjoittamia romaaneja, kolme hänen tekemäänsä kuvakirjaa, yksi faktiokirja sekä yksi tietokirja. Tarkoitus oli lukea myös Näkymätön lapsi -romaani, mutta tämä koronakevät ja siitä johtuva etäopetusrumba on vienyt ison osan ajastani, enkä kertakaikkiaan ehtinyt lukea enempää.



Luin seuraavat kirjat:



En ollut aiemmin lukenut yhtään Toven kirjoittamaa romaania, ja ihastuin hänen tapaansa kirjoittaa. Etenkin Muumipappa ja meri -kirjassa oli paljon viisaita sanoja ja kauniita kuvauksia. Kaikissa lukemissani Toven kirjoissa - sekä kuvakirjoissa että romaaneissa - koetaan suuria ja pieniä seikkailuja ja löydetään vanhoja sekä uusia ystäviä, mutta myös tutkiskellaan itseä. Tykästyin erityisesti romaaneihin Muumimappa ja meri, kuvakirjaan Vaarallinen matka ja opetuskäytössäkin hyödylliseen sekä monipuoliseen Muumimuseo -kirjaan.


Jokaista lukemaani kirjaa kohti lahjoitin 2 euroa #MEIDÄNMERI -kampanjaan.

Haasteeseen osallistui sekä kirjabloggaajia että kirjagrammaajia. Myös Facebookin kautta tuli pari osallistujaa. Arvon heidän joukostaan Muumit ja suuri tuhotulva -kirjan voittajan lauantaina 9.5. 

Mukana olivat muun muassa:

Edit. Lukuhaasteen arpajaisissa onni suosi Justiinaa/ @vuosisadantarina. Voittajalle on ilmoitettu henkilökhtaisesti.

Muumeista inspiroituva opetusjakso, joka ei koskaan toteutunut - kiitos koronan

Blogissani on vielä vajaan viikon verran käynnissä Muumi-kirjojen -lukuhaaste, jonka tarkoitus on sekä juhlia muumien 75-vuotisjuhlavuotta että osallistua Itämeren-suojelutyöhön. Tämän blogihaasteen lisäksi minun oli tarkoitus toteuttaa myös koulussa jakso, jonka aikana olisimme tutustuneet Tove Janssoniin sekä hänen kirjoittamaansa ensimmäiseen Muumi-tarinaan eli Muumit ja suuri tuhotulva -kirjaan ja yhdistäneet tämän kaiken vesistöjaksoon sekä kierrätysteemaan. Olin jo ehtinyt suunnitella kokonaisuutta jonkin verran, joten päätin kirjoittaa sen suurinpiirtein tänne blogiin ja esitellä samalla kaksi Muumi-aiheista kirjaa lisää.

Edit. 26.4. Tämän postauksen kommenteista voit lukea tarkemmin, miksi en voi toteuttaa tätä jaksoa etäkoulussa.



Jakso piti aloittaa tutustumalla ensin Tove Janssoniin. Oppilaiden omassa lukukirjassa (Apilatien Lukukirja, Sanoma Pro) on itseasiassa kaksi kappaletta, joista toinen käsittelee Tovea ja toinen kirjaa Muumipeikko ja pyrstötähti. Niistä oppilaat olisivat saaneet lukea äidinkielen tunneilla Tovea käsittelevän kappaleen ja tehdä siihen liittyvät tehtävät sekä luku- että työkirjasta. Läksynä olisi voinut hyödyntää lukukirjan monisteista löytyvää monistetta.

Minun oli tarkoitus esitellä jakson aluksi Tovea ja hänen elämäänsä aivan mainion Muumimuseokirja -tietokirjan (WSOY 2019, arvostelukappale kustantajalta) avulla. Sen ovat kirjoittaneet Janina Ahlfors & Minna Honkasalo. Kuvituksen on tehnyt Päivi Arenius, joka muuten on kuvittanut aika monta nykyään ilmestyneistä muumi-aiheisista teoksista. Kirjassa on selkeä aikajana, joka esittelee Toven elämän vaihe vaiheelta. Olisimme luultavasti työstäneet oppilaidenkin kanssa jonkinlaisen Toven elämänkaaren joko seinätyönä tai videoteoksena.



Jakson aikana ajattelin lukea oppilaille ateljee- sekä äidinkielen tunneilla Muumit ja suuri tuhotulva -kirjaan, joka tarjoaa monia herkullisia aiheita muun muassa äidinkieleen ja kuvataiteeseen. Ympäristöopin tunneilla olisimme yhdistänet hattivatit sähköön ja ukkoseen, jotka myös ovat aiheinamme tänä keväänä. Tunnekasvatuksenkin olisi voinut luontevasti yhdistää tähän kirjaan.

Kuviksessa olisimme luoneet luokkaan taidenäyttelyn (ohje Muumimuseokirjassa), jonka teoksiin olisi saatu aiheita Muumit ja suuri tuhotulva -kirjasta ja jotka olisi tehty aina siinä vaiheessa, kun tarinassa olisi tullut sopivasta kyseiseen työhön sopiva kohtaus. Tällaisia töitä suunnittelin:

  • luokan yhteisenä työnä viidakko voimapaperille pulloväreillä
  • yksinkertaiden "nykytaidetyö", jossa Muumipeikon ääriviivat piirretään ja leikataan paperille, liimataan yksiväriseen taustaan, ja jossa häntä jaa roikkumaan paperin reunan ulkopuolelle
  • Muumimaailma pienoiskoossa kenkälaatikoihin (dioraama)
  • Muumitalon pienoismalli (Naapuriluokan ope oli jo luvannut minulle talouspaperirullaa paksumpaa ja halkaisijaltaan sitä isompaa putkea, josta olisimme sahanneet jokaiselle pätkän talon seiniksi.)
  • pullopostikirje, joka olisi vanhennettu teellä -> tähän yhdistyy myös äidinkieli
  • myrskyinen meri
  • kauas kohoavat portaat lyijykynillä tai hiilellä (perspektiivi, idea Muumimuseokirjasta, kuva Muumit ja suuri tuhotulva)

    Lisäksi:
    • Toven tekemiin taidekuviin tutustuminen, taidekuvista keskusteleminen (Muumimuseokirjassa vinkkejä mm. tunne, tunnelma)
    • väriympyrään, viivaan ja sommitteluu tutustuminen (Muumimuseokirjassa vinkit tähän)
    • Luokkaan piti tuoda vanha muumitalo ja muumifiguurit, joilla oppilaat olisivat saaneet leikkiä-----> Leluja olisi valokuvattu uusissa ympäristöissä (kuvis)


    Äidinkielessä olisimme tehneet tietotekstejä, joko jostain suomalaisesta taiteilijasta tai muumihahmosta - en ollut vielä päättänyt. Lisäksi olisimme tosiaan kirjoittaneet pullopostikirjeet ja tutustuneet sarjakuviin Muumi-sarjakuvia apuna käyttäen. Oma muumi-aiheinen tarina olisi kirjoitettu niin, että olisimme harjoitelleet samalla juonikaavion käyttämistä. Mahdollisuuksien ja käytettävissä olevan ajan puitteissa olisimme lukeneet myös muita Toven kirjoittamia Muumi-kirjoja.


    Tuossa Muumimuseokirjassa on aivan mahtavia ideoita, joita voi käyttää opetuksessa, ja niitä olisin voinut toteuttaa jakson aikana ihan sellaisenaan. Edellä mainittujen tehtävien lisäksi olin suunnitellut toteuttavani ainakin nämä:

    • (Muumi)museon työn esittely lyhyesti ja sen jälkeen oppilaiden omiin keräilykokoelmiin (Mitä kaikkea voi kerätä?) ja kokoelmaesineen luettelointi lomakkeeseen -> tietoja varten esineen paino ja pituus mitataan, ja mittaaminen on aiheena myös matematiikassa
    • geometristen muotojen etsiminen teoksesta, kolmiulotteisuus/ kaksiulotteisuus, taideteoksen tutkiminen (matematiikka, kuvataide)


    Itämeri- ja vesistöteemaan olisimme alkaneet tutustua oppilaiden kanssa lukemalla Muumipeikko majakkasaarella - Retki meriluontoon! -kirja (Tammi 2020, arvostelukappale). Kyseisen kirjan ovat kuvittaneet Riina ja Sami Kaarla, ja sen on kirjoittanut Katariina Heilala yhteistyössä John Nurminen Säätiön Miina Mäen kanssa. Kirja juhlistaa Muumipeikon 75-vuotisjuhlavuotta ja on myös osa #MEIDÄNMERI -kampanjaa.



    Itse tarina on melko yksinkertainen, eli Muumiperhe ystävineen päättää lähteä taas Muumipappa ja meri -kirjasta tutulle majakkasaarelle katsomaan, mitä saarelle ja majakalle kuuluu. Saarella he tutkailevat meriluontoa ja muun muassa löytävät Muumimamman istuttaman omenapuun hyvissä voimissa. Saaren kasvillisuuteen kajoaminen ja maiseman muuttaminen kuitenkin kyseenalaistetaan, kun Muumimamma tuumaa:

    "Olin hassu, kun kuvittelin(,) että tällaista saarta voisi muuttaa. Se on parhaimmillaan ja kauneimmillaan juuri sellaisena kuin on."

    Koko kirjan idea onkin tutustuttaa lukijat mereen ja meriluontoon ja opettaa heitä kunnioittamaan sekä vaalimaan sitä. Jokaisella sivulla on kuvitukseen lisätty ja nimetty saariston kasveja ja eläimiä sekä muun muassa merenkulkuun liittyviä asioita. Hieman jäin kyllä miettimään, miksi kuvitus on melko tyyliteltyä, sillä ainakaan minä en tunnistaisi kirjan kuvituksen avulla esimerkiki jäkälää tai sammalta, jotka ovat lähinnä harmaita ja vihreitä palloja kuvissa. 



    Kirjan viimeisen aukeaman otsikko on Suojellaan meriluontoa! - Pohtimisen aiheita lapsille ja aikuisille yhdessä. Tekstissä on vinkkejä (Itä)meren suojelemiseen ja sen hyvinvoinnin lisäämiseen.

    Koulussa olisimme keskittyneet erityisesti seuraaviin teemoihin: vesistöjen suojelu, vesillä liikkuminen ja noste veden ominaisuutena. Suunnitteilla oli lukea meri-aiheisia katkelmia Muumi-kirjoista ja käyttää niitä opetuksessa. Aioin myös hyödyntää Otavan Oppimisen Palveluiden verkkosivulta löytyvää #MEIDÄNMERI -opetuspakettia ja Moomin Charactersilta saamiani koulun seinille laitettavia #MEIDÄNMERI -julisteita, joissa neuvotaan, miten jokainen voi omilla teoillaan vaikuttaa ja osallistau Itämeren suojeluun. 

    Tokaluokkalaisteni omassa ympäristöopin kirjassa aiheena on järviluonnon lajistoon tutustuminen, joten olisimme myös opiskelleet myös järvi-aihetta. Kytkös Itämeri-aiheeseen on ilmeinen, järviä vaivaa rehevöityminen. Ihmisen toimet aiheuttavat sekä ilmaston muuttumista että vesistöjen saastumista, joten tästä olisikin sitten opetuksessa saanut mainion siirtymän kierrättämis- ja "pelasta pörriäinen" -aiheisiin.


    Ekaluokkalaisen kirjavalinnat: lastenromaaneista sarjakuviin

    Ekaluokkalaisemme on saanut opettajaltaan tehtäväksi lukea etäkoulupäivän aikana joka päivä 15 minuuttia. Tämän tehtävän ansiosta hänen lukutaitonsa ja -kestävyytensä onkin parantunut huomattavasti. Kirjojen joukosta on myös alkanut löytyä uusia suosikkeja, ja lapsi jaksaa lukea pidempiä kirjoja. Aluksi hän kyllä oli sitä mieltä, että kirjoissa pitää olla vähän tekstiä ja paljon kuvia.



    Niinpä helppolukuisten kirjasarjojen jälkeen tarjosin hänelle luettavaksi Alex T. Smithin kirjoittamaa ja kuvittamaa kirjaa Kaarle lomalla (Art Hoyse 2019, suom. Riina Behl). Kirjassa on lyhyitä virkkeitä ja runsaasti kuvia, ja siksi hyvä valinta, kun siirrytään aivan helppolukuisista romaaneista pidempien kirjojen pariin.

    Kuvituksen kaverina on myös puhekuplia.

    Kaarle-koira on kirjan päähenkilö, joka asuu omakotitalossa herra ja rouva Kiiltokenkäsen kanssa. Joka aamu, kun nämä ovat lähteneet töihin, kaivaa Kaarlo peiton alta parhaan ystävänsä Lordi Nukkasukan, pistää päähänsä baskerin ja lähtee omiin seikkailuihinsa. Kaarle lomailee -kirjassa Kaarle ja Lordi Nukkasukka lähtevät rantalomalle, jossa Kaarle osallistuu monen mielenkiintoisen pulman ratkaisuun. Hän esimerkiksi pelastaa hain hyökkäykseksi joutuneen miehen ja auttaa merirosvojoukkoa löytämään kätketyn aarteen. Jos eteen tulee ongelma, löytyy ratkaisu yleensä kirjaimellisesti Kaarlon baskerin sisältä. Kirja on oikein hauska ja nopealukuinen. Tarinassa tapahtuu monia höpöhöpö-juttuja ja tilanteesta toiseen hypätään varsin mielikuvituksellisesti. Jotenkin kerrontatavasta tulee jopa mieleen alakouluikäisten tarinat, jossa kaikki on mahdollista, siirtymät nopeita ja turhat kuvailut on jätetty pois.

    ......................................


    Toinen varsin mielikuvitusrikas lastenromaani on Philip Reeven ja Sarah McIntyren Kevinin huikea pako (Aurinko kustannus 2020, suom. Maarit Varpu), joka on toinen osa Pullea lentävä poni -sarjaa. Emme itseasiassa ole lukeneet sarjan ensimmäistä osaa, mutta se ei haitannut kovin paljon tämän toisen kirjan lukemista. Kirjan päähenkilö on Kevin-niminen poni sekä hänen ihmisystävänsä Max ja tämän sisko Daisy.

    Daisy ihailee goottityylistä laulajatarta Misty Twigletiä ja saa kuulla, että tämä muuttaa asumaan samaan kaupunkiin heidän kanssaan. Laulajatar on ostanut Hämykuopan kartanon ja tahtoo täyttää sen puutarhan erikoisilla lemmikeillä. Mistyn assistentti tuleekin tekemään tarjouksen Kevin-ponista, mutta Max ei tietenkään halua myydä ystäväänsä. Daisy tahtoo kuitenkin niin kuumeisesti tavata idolinsa, että tulee tahtomattaan johdattaneeksi Kevinin ansaan. Siitä seuraa monimutkainen pelastusoperaatio, jonka tarkoitus on vapauttaa paitsi Kevin-raukka myös monta muuta mystistä otusta laulajatteren hallusta. Daisyn on kuitenkin vaikea uskoa, että hänen suurin idoli olisi kurja varas ja huijari, ja lopussa paljastuukin, että Misty itsekin on joutunut katalan salajuonen kohteeksi...

    Kuvitus on musta-sini-valkoista, ja siinä on hauskoja yksityiskohtia.
    Tässä kirjassa oli jo selkeästi enemmän tekstiä, kuin esimerkiksi Kaarle-kirjassa. Kuvia on kuitenkin melko runsaasti ja tekstin fontti on varsin suurta. Vaikka siis näyttää siltä, että kirja on melko paksu, ei sen lukemiseen kulunut meiltä hirveän kauan aikaa. Luimme sen nimittäin niin, että minä luin ensin lyhyen pätkän ja esikoiseni luki sen jälkeen oman pätkänsä.


                                                               ......................................


    Tittamari Marttisen kirjoittama ja Mira Malliuksen kuvittama Puhuva muumio (Kustannus-Mäkelä 2020, arvostelukappale kustantajalta) on huomattavasti realistisempi kirja kuin kaksi yllä esiteltyä. Kirja on ensimmäinen osa Ennätyskerho-sarjaa ja se kertoo neljästä alakouluikäisestä kaveruksesta. Tarinan minä-kertoja Nooa rakastaa ennätyksiä ja kantaa aina repussaa ennätyskirjaa. Siitä nelikko keksii perustaa oman ennätyskerhon, ja ennätysten parissa kuluukin mukavasti aika sekä koulussa että koulun jälkeen. Lisäksi lapset puuhailevat monille alakoululaislle tuttuja juttuja: rakentavat keppareita ja pelaavat jalkapalloa. 

    Opettaja vie luokan arkeologisille kaivauksille, jossa oppilaat pääsevät itse kaivamaan ja tutkimaan vanhoja esineitä. He löytävätkin mielenkiintoisia esineitä ja asioita, mutta eivät tietenkään sitä muumiota, jota olisivat toivoneet. Niinpä Emma päättää koulussa rakentaa puhuvan muumion esitelmäänsä varten, ja tyttöön ihastunut Nooa lupautuu tietysti avuksi. Oman sählinkinsä luusoppaan tuo kuitenkin koulun lukukoira Hilla, joka tykkää kaivaa esineitä piiloon pitkin koulun pihaa...



    Parasta Puhuva muumio -kirjassa on paitsi Marttisen sujuva tapa kirjoitta ja Malliuksen iloiset värikuvitukset kuin myös se hilpeä hyväntuulisuus, joka tarinasta välittyy. Ystävyksillä on varsin mutkaton suhde, ja jopa Nooan orastava ihastuminen Emmaan otetaan kaikkien taholta vastaan hyväksyvästi ja suurempaa numeroa tekemättä. Lapset puhuvat tunteista keskenään ilman suurta hämmennystä ja iloitsevat avoimesti toistensa seurasta. Lämmin tunnelma välittyy myös lukijalle. Tämän kirjan ekaluokkalaiseni luki ihan itse ja oli hämmästynyt, kuinka helppo tämä oli, vaikka on niin paljon tekstiä.

                                                            .......................................


    Usein ekaluokkalaisemme valitsee luettavakseen sarjakuvan, ja onkin nyt löytänyt muutkin sarjikset kuin Aku Ankat. Hiljattain hän luki Pauli Kallion kirjoittaman ja Reetta Niemensivun kuvittaman Lyhenä kesä -sarjan toisen ja kolmannen osat. Kolmas osa eli Baskervillen villakoira (Suuri Kurpitsa 2019, saatu kustantajalta) oli hänen mielestään toista osaa parempi, vaikka kyllä se tokakin hyvä on

    Sanaleikit ovat hauskoja Baskervillen villakoirassa.

    Olen esitellyt täällä blogissa aiemmin sarjan toisen osan eli Riemua ja rähinää -kirjan, ja kirjoitin silloin, että tämän sarjakuvakirjan äärellä palasin lapsuuteni kesiin. Samanlainen nostalginen tunnelma itselleni tuli myös Baskervillen villakoiraa lukiessani, mutta se tuskin oli syy, miksi oma lapseni tykästyi näihin kirjoihin. Syy lienee pikemminkin se, että huolimatta siitä, että Lyhenevä kesä -sarjan tapahtumat sijoittuvat noin 1970-luvulle, ovat lapset olleet ihan yhtä lapsia silloin kuin nykyisinkin. Mielikuvitusleikit, ajoittain hyvin ärsyttävät vanhemmat, pienet nahinat ja jäynät kuuluivat lasten elämään ennen vanhaan, ja niin ne kuuluvat nytkin. Jaakko esimerkiksi testaa miehuuttaan naapurin lehmihaassa ja Antero päättää kasvattaa itselleen niin suuret muskelit, että pärjää tarvittaessa jopa metsärosvolle. Poikien mukana touhuaa myös topakka Annikki, joka ei jää pojille kakkoseksi missään puuhassa.

                                                          .........................................

    Toinen lasten elämää mielestäni onnistuneesti kuvaava sarjakuvakirja, jota tarjosin esikoiselleni luettavaksi, on niin ikään Pauli Kallion kirjoittama Kalle, pallo ja sello (Suuri Kurpitsa 2019, saatu kustantajalta), jonka kuvituksen on tehnyt Juliana Hyrri. Kirja kertoo Kallesta, joka harrastaa intohimoisesti sekä jalkapalloa että sellon soittamista. 

    Kallen mukana treeneissä ja vapaa-aikana kulkee paras kaveri Kaneli, joka on myös pitelemätön maalitykki. Kalle esittelee Kanelille sellonsoiton hienouksia ja vie ystävänsä Apocalyptican konserttiin. Kaverusten leikeissä ja treeneissä ovat mukana myös tämän päivän kovimmat futispelaajat - ainakin mielikuvituksessa. 

    Harjoittelemalla kovasti voi tulla mestariksi tai jopa kuninkaaksi!

    Kalle on ilmeisesti lahjakas molemmissa lajeissa, mutta aina ei ole helppoa yhdistää kahta niin erilaista harrastusta. Kalle juoksee kiiresti treeneistä toiseen ja unohtaa välillä jopa sellonsa futiskentän laidalle. Harrastamista ei taida helpottaa sekään, että pojan valmentajat käyvät leikkimielistä kisaa siitä, kumpaan lajiin Kallen kannattaisi panostaa. Todella ongelma syntyy, kun musiikkiopiston kevätkonsertti sattuu olemaan tismalleen samaan aikaan, kun kauden tärkein futismatsi. Kuinkahan Kalle siitä selviää?

    Tämä sarjakuvakirja ei innostanut esikoistani yhtä paljon kuin Lyhenevä kesä -sarjakuvatt, mikä on sääli, sillä minun mielestäni Kalle, pallo ja sello on oikein onnistunut kertomus siitä, miten lapsena on hyvä kokeilla monia lajeja, eikä uskottavuus futarina kärsi vaikka toinen intohimo olisi vaikka jousisoittimen soittaminen (tai toisinpäin). 


                                                            .........................................


    Nyt ekaluokkalaiseni lukee Kapteeni Kalsareita ja Neropatin päiväkirjoja, jotka ehdin lainata ennen, kun kirjasto meni kiinni. Kovasti kyllä molemmat harmittelemme, kun kirjastot ovat kiinni. On sääli, jos lapsen orastava lukuinnostus kuihtuu siihen, että kiinnostava lukeminen loppuu kesken!