Pienten leikki-ikäisten supersankarikirjat ja taisteluleikit

Supersankarit, taistelijat, ninjat, ritarit - nämä kaikki ovat kovin suosittuja ja vahvasti läsnä nelivuotiaan esikoisemme leikeissä. Ei hän oikeastaan vielä osaa tehdä eroa ritarin, ninjan tai supersankarin välillä, mutta leikkii niitä siitä huolimatta. Tämä vaihe alkoi selvästi tuossa maaliskuussa, kun leikki-ikäisemme siirtyi päiväkodissa isompien lasten ryhmään. Yhtäkkiä hänen puheessaan alkoivat vilistä Ninjagot ja Batman, pahikset ja taistelut. Leikkeihin kuuluu paljon "tsuuh" ja "pang"  -ääniä, hyppimistä sekä huitomista.

Tällaiset leikit taitavat olla aika yleisiä kyseisen ikäryhmän lapsille. Muistan hyvin yliopistoajoiltani sen varhaiskasvatuksen kurssin, jossa lastentarhanopettajien kouluttaja, dosentti Marjatta Kalliala luennoi meille siitä, miten pienet lapset tarvitsevat näitä sota- ja taisteluleikkejä. Niiden avulla lapset käsittelevät omia pelkojaan ja pelon tunteitaan turvallisella tavalla. Hän kertoi meille päiväkodista, jossa rauhanomaisen kasvatuksen nimissä kiellettiin kaikki leikkiaseet ja aseleikit. Nerokkaat pikkulapset olivat kuitenkin nakertaneet itselleen pistoolit näkkileivistä, sillä niin kova tarve heillä oli leikkiä niitä kiellettyjä aseleikkejä.

Minä itsekin vierastan ase- ja taisteluleikkejä, mutta koetan kyllä itse pitää Kallialan opetukset mielessäni, enkä ole sormi pystyssä kieltämässä oman lapsemme väliin riehakkaitakin taisteluharjoituksia. Olemme tietysti sopineet, että ketään (lue: erityisesti pikkusisarusta) ei näissä leikeissä saa satuttaa, enkä ole ostanut leikkiaseita kotiin. Hellyin kuitenkin, kun lapsi itse bongasi Tactiin kuvastosta kaksi pahvikantista supersankarikirjaa ja kysyi, josko voisimme lukea niitä kotona. Pyysin kirjoista Tacticilta arvostelukappaleet, ja ne tulivat postissa jokin aikaa sitten. Teräsmies tulee apuun! ja Batman on urhea! ovat Donald Lemken ja Ethen Beaversin yhdessä tekemät pahvikantiset kuvakirjat, jotka on suomeksi kääntänyt Vesa Korpela. Suomessa kustantaja on siis Tactic Publishing (2015), mutta sekä Batman että Teräsmies ovat yhdysvaltalaisen DC Comicsin hahmoja.



Kirjat ilahduttavan lapsentasoisesti kirjoitettuja, ja ne esittelevät kunkin supersankarin erikoisvoimia. Batmanin kohdalla korostetaan sitä, että edes yön pimeys ja siellä väijyvät pahikset eivät lepakkomiestä pelota. Hän voittaa hirviöt supervempeleidensä avulla ja tuo rauhan Gotham Cityyn. Batman-kirja loppuu Batmanille piirrettyyn puhekuplaan, jossa tämä kertoo, kuinka rohkea pieni lukija itsekin on. Tämä kohta saa meidän esikoisemme aina virnistelemään ylepeydestä. Teräsmiess-kirjasta voi puolestaan lukea, että Teräsmies on hieman erilainen supersankari kuin Batman, eli hänellä on ihan oikeita supervoimia. Teräsmies vaikuttaa kaikkivoivalta ja auttaa kaikkia avuntarvitsijoita ja pelastaa ihmisiä suurkatastrofeilta.




Teräsmies tulee apuun! ja Batman on urhea! eivät ole pitkiä kirjoja, ja ajattelin ensin, että ne voivat olla jopa hieman liian lapsellisia melko pitkiäkin tarinoita kuuntelemaan tottuneelle esikoisellemme. Epäilys oli turha, sillä hän innostui kirjoista valtavasti ja vaati heti monta uusintalukukertaa. Lukemisen jälkeen hän lähti piirtämään Batmaneita sekä tämän erikoisvarusteita ja ryhtyi ideoimaan Batman- aiheisia leikkejä. Kirjat sopivat siis oikein mainiosti kaikille pienille leikki-ikäisille, jotka itse kaipaavat luettavaksi lapsentasoisia ja sarjakuvamaisia supersankaritarinoita.

Seikkailu Suomenlinnassa: Maan alaiset

Nykyään lapsille ja nuorille kirjoitetaan paljon kirjasarjoja ja kirjoja, joissa on mukana paljon fantasiaelementtejä. Minun ollessani nuori fantasia ei tainnut olla ihan yhtä kovassa suosiossa kuin nykyään. Itse pidin ja pidän fantasiakirjallisuudesta ja ilahdun edelleen lukiessani laadukasta lastenfantasiaa. Sanna Iston kirjoittama Maan alaiset (WSOY 2016, arvostelukappale kustantajalta) on nuortenromaani, jossa fantasia sekoittuu sulavasti nykymaailmaan. 



Isto on valinnut tarinalleen loistavan tapahtumapaikan, eli kesäisen Suomenlinnan. Suomenlinnan historiaa huokuva miljöö linnoituksineen ja tunneleineen tarjoaa mahtavat puitteet sille huimalle seikkailulle, johon kirjan päähenkilö Metuli eli Merituuli Miete huomaa täysin tahtomattaan joutuvansa. Eräänä yönä Metuli näkee kammottavan eläväntuntuisen painajaisen kummallisista eläimistä, jotka seisovat sen omassa makuuhuoneessa. Hän herää siihen, että jokin tuntuu nipistävän häntä varpaasta, mutta herättyään huomaa, että kaikki vaikuttaa aivan normaalilta. Hän ei voisi olla luuloineen enempää väärässä, minkä hän katkerasti joutuukin pian havaitsemaan.

Tallustellessaan huoneestaan perheensä luokse Metuli nimittäin huomaa, että kukaan ei tunnista häntä. Metuli on muuttunut joksikin pieneksi, rumaksi ja kummalliseksi! Isä ja Metulin sisko Monna ajavat eläimeksi muuttuneen Metulin ulos, eikä tällä ole aavistustakaan, miten voisi tilanteesta selvitä. Ei mene kauaa, kun Metuli kohtaa muitakin itsensä kaltaisia otuksia, ja hänelle selviää, että eläimet ovat erwineitä, olentoja, jotka ovat aikaa sitten saaneet alkunsa ihmisen ja vyötiäisen tekemästä vaihtokaupasta. Käy ikävällä tavalla selväksi, että joku erwineistä on onnistunut rikkomaan vaihtikaupat kieltävää lakia, selvittämään vaihtokaupan salaisuuden ja vaihtamaan paikkaa Metulin kanssa!

Tekstiä siellä täällä somistavat mustavalkoiset kuvat on tehnyt Sami Saramäki.

Metuli ryhtyy raivoisasti selvittämään, miten vaihtokaupan voisi perua, mutta se ei todellakaan ole helppo tehtävä. Hänen täytyy samaan aikaan koettaa sopeutua elämään maanalaisissa tunneleissa erwinyhteiskunnassa, jossa on omat lakinsa sekä sääntönsä. Hän saa avukseen ruualle person Limppu-erwinin, joka myös tuntee jonkinlaista ulkopuolisuutta erwinyhteisössä. Suurin osa erwineistä ei kuitenkaan halua edes kuulla puhuttavan vaihtokaupoista, ja Metuli tulee hankkineeksi itselleen pari suorastaan vaarallista vihamiestä...Kaiken huipuksi hän vaitsee, että myös hänen Monna-siskonsa ja paras ystävänsä Ama tuntuvat olevan vaarassa joutua hirvittävän vaihtokaupan uhreiksi! Metulin etsinnät ja pelastusretkivievät sen Suomenlinnan maanalaisiin, salattuihin käytävii ja saleihin, ja tuleepa hän myös ohimennen selvittäneeksi syyn Suomenlinnan historian kuohuttavimpaan arvoitukseen: Miksi Suomenlinnan antautui ilman taistelua venäläisille vuonna 1808.



Maan alaiset on taitavasti kirjoitettu seikkailutarina, mutta aika ajoin sitä tuntuu vaivaavan hienoinen juonen pitkittäminen. En voinut lukiessani välttyä ajattelemasta, että eikö tämä ratkea koskaan. Aina, kun Metuli tuntui löytävän ratkaisun tai edes pääsevän lähemmäs ratkaisua, tuli jokin uusi takaisku, jonka seurauksena Metuli sai jälleen juosta karkuun maanalaisissa tunneleissa. Paikoin kirja olisi kaivannut hienoista tiivistämistä, mutta siitä huolimatta se tarjosi hyvän lukukokemuksen. Kirja toi mieleeni Redwallin taru -sarjan, jossa päähenkilöitä ovat luostarissa asuvat eläimet. Päätin Maan alaiset luettuani, että tänä kesänä meidän on ehdottomasti mentävä lasten kanssa päiväretkelle Suomenlinnaan! 

Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

Olemme viime aikoina lukeneet esikoisen kanssa useita Mimmi Lehmä -kirjoja, ja on ollut ilo huomata, miten nämä lehmän ja variksen puuhasteluista kertovat kirjat saavat nelivuotiaani paitsi kikattamaan ääneen, mutta myös innoittavat häntä erilaisiin leikkeihin. ("Hiljaa Lehmä! Varis miettii!" on nykyään kovin usein kuultu lausahdus kotonamme. Onneksi lapset huutavat sen pilke silmäkulmassaan, villisti keskenään kikattaen.)



Olen kuullut, että Mimmi Lehmä -kirjoja on kritisoitu sen takia, että Variksen puheenparsi ei ole aina kaikkein kauneinta. "Hiljaa lehmä!" Varis huutaa usein ja torppaa pessimistisesti Mimmin tekemiset lähes jokaisessa kirjassa. On tietysti ihan hyvä, että vanhemmat miettivät, millaisia kirjoja kannattaa lukea lukea lapselle, jotka helposti ottavat omaan puheeseensa mallia kuulemistaan kirjoista ja katselemistaan elokuvista. Minä en silti osaa pitää näitä kyseisiä kuvakirjoja huonoina esimerkkeinä, joita ei sopisi lukea leikki-ikäisille. Variksen tylytykset kyllä naurattavat lapsiani, ja he jopa matkivat tämän puheenpartta, mutta ymmärtävät selvästi, että kyseessä on vitsi. Ja vaikka eivät ymmärtäisi, voihan vanhempi aina selittää, miksi toiselle voi esittää asiat vähän kauniimminkin. Mimmi Lehmä itse on oiva esimerkki ystävällisesti, lempeästi ja iloisesti käyttäytyvästä henkilöstä. Rakastettavin ominaisuus tässä kahdella sorkalla kävelevässä lehmässä on kuitenkin hänen positiivinen tapansa katsoa maailmaa ja kohdata ajoittaiset vastoinkäymiset lannistumatta Ja sykkiihän tylyltä vaikuttavan Variksenkin sulkien alla lämmin ja ystävästään Mimmistä välittävä sydän.

Lisää vauhtia, Mimmi lehmä! (Kustannus-Mäkelä Oy 2016, arvostelukappale kustantajalta, alkuteos: Mera fart Mamma Mu!) on uusin Mimmi Lehmä -sarjan kuvakirja, ja sen on kirjoittanut ruotsalaisen kirjailijan Jujja Wieslanderin ja kuvittanut kirjailija-kuvittaja Sven Nordqvistin. Teoksen suomentaja on Kustannus-Mäkelän yksi luottosuomentajista eli Terhi Leskinen.



Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä! -kirjassa Mimmi viettää kuumaa kesäpäivää kahlailemalla rantavedessä, pää pinnan alla, sukelluslasit päässään. Varis lennähtää paikalle ja ryhtyy tuttuun tapaansa ihmettelemään Mimmin puuhasteluja: " Mitä sinä oikein teet Mimmi? Kraak! Mitä ihmettä sinulla on päässä!?" Omaan, ihanan positiiviseen tapaansa Mimmi vastaa Variksen uteluihin ja esittelee tälle innoissaan Velipekan rannalle jättämät sukelluslasit, joilla voi katsella vedessä! Ja lisää vielä, että veden alla voi vaikka jutella kalojen kanssa! Variksen vastaus Mimmille on puolestaan hyvin tyypillinen kyynisyyteen taipuvaiselle Varikselle. "... Sinä et näytä kovin viisaalta", se nimittäin tuhahtaa Mimmi Lehmälle. Mimmi ei lannistu Variksen kommenteista - kuten ei yleensäkään - vaan lupaa auliisti lainata sukelluslaseja Varikselle. Lintu on kuitenkin jo huomannut muuta mielenkiintoista, ja ryhtyy ihmettelemään rannalle muodostettua leikkiveneiden satamaa.

Sven Nordqvistin kuvitusta teoksessa: Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

Kaikesta innostuva Mimmi Lehmä esittelee pian Varikselle ylpeänä Velipekan ja Liisan tekemiä laivoja: "Velipekka ja Liisa ovat tehneet veneitä. ... Ja ne myös kelluvat oikeasti!" Lasten tekemät kaarna-, kaisla- ja puuveneet eivät kuitenkaan tee vaikutusta Varikseen. Ne ovat sen mielestä rumia, eikä niissä ole edes moottoria. Varis ei suin surminkaan halua jäädä uittamaan veneitä Mimmin kanssa, vaan lennähtää kotiinsa suuret ja vaihdikkaat suunnitelmat mielessään. Varis näet kaipaa lisää vauhtia, vauhtia, vauhtia!

Variksessa on aika paljon keksijän vikaa, ja pian sillä onkin paperille raapustettuna hienot suunnitelmat oman moottoriveneen nikkaroimista varten. Moottoriveneen rakentamiseen se tarvitsee vain Mimmin pyörän sisäkumin, isännän soutuveneen, ruuveja ja puutavaraa. Varis palaa rannalle toteuttamaan suunnitelmaansa, ja nyt on Mimmin vuoro kummastella ystävänsä touhuja. Varis ei kuitenkaan ehdi selitellä tekemisiään eikä kuunnella Mimmi Lehmän varoituksia. "Hiljaa lehmä! ... Varis on nerokas keksijä!" se mutisee ja jatkaa rakentamista. Mimmi yrittää huomauttaa, että rakentelu ei välttämättä pääty hyvin, mutta Varis sulkee varoituksilta korvansa, vääntää ja kääntää, kiristää polkupyörän sisäkumia isännän veneen poikki pää punaisena...

Sven Nordqvistin kuvitusta teoksessa: Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

Seurauksena kaikesta tästä touhuamisesta ja vääntämisestä on ilmalento, joka tarjoaa Varikselle vauhtia vähän liiankin kanssa. Varis lentää ilmaan kuin ilotulitusraketti ja mätkähtää lopulta laiturille tähtiä nähden. Tyrmäyksen kokenut Varis lähtee sulat putoillen viipottamaan kohti Varismetsää ja lannistumaton Mimmi jää huutelemaan kannustavaan tyyliinsä sen perään: "Nähdään huomenna! Saat lainata silloin uimalaseja."

Nordqvistin kuvituksessa on hienossa tasapainossa leppeän kesäpäivän pysähtynyttä lempeyttä sekä vauhdikkaan variksen hurjaa kiitoa. Nordqvist kirjoittaa ja kuvittaa muuten myös ihanaa Viiru ja Pesonen -kirjasarjaa, mutta minulle itselleni hänen teoksistaan on ehkä tutuin ja rakkain on Miinun lähtee suureen maailmaan.

Luimme tämän kirjan eilen illalla ulkona, ja kirjan tapahtumat alkoivat elää nelivuotiaan leikeissä, mitä hienoimmalla tavalla. "Varis on nerokas keksijä!" lapsi mutisi ja juoksi uuden terassimme rakentamisesta jääneen lautakasan luokse, napsi mukaansa erikokoisia puupaloja ja ryntäsi taas kasaamaan niitä monimutkaisen näköiseksi rakennelmaksi. "Varis suunnittelee venettä! Varis tekee pienoismallia!" hän selitti innokkaasti. Ja toden totta... Pian pihallamme (ei vettä lähimaillakaan) komeili suuri moottoriveneen pienoismalli. Ensi viikolla mökillä pitää sitten kuulemma tehdä oikea kaarnavene purjeineen ja nikkaroida pikkuvasaralla hieno puuvene. Vanhempana ei tällaisessa tilanteessa voi kuin taputtaa mielessään käsiään ja ääneen kommentoida Mimmi Lehmää leikkien: "Varis, mitä sinä puuhaat? Varis, siitä tulee oikein hieno!"

Uhmakirja - vastaus kaikkiin kasvatuspulmiin(?)

"Ei! Älä! Tyhmä äiti! Minä ite!" Nämä ovat tuttuja kommentteja uhmaikäisten lasten suusta. Omat lapsemme ovat nyt kaksi- ja nelivuotiaat, ja täytyy rehellisesti tunnustaa, että varsinkin heistä vanhemman kanssa olen toisinaan ymmälläni. Onhan se nyt hieman hämmentävää ja aika tavalla hermoja koettelevaa, kun kotipäiviin sisältyy lukemattomia hetkiä, jolloin joudun kieltämään, komentamaan, torumaan, jakelemaan seurauksia ja erottamaan toisistaan kinastelevia sisaruksia - ja silti sama tappelu, kiukuttelu ja riitely jatkuu taas hetken kuluttua. Viime viikon lopulla tuli jo epätoivoinen tunne, että päivämme täällä kotona ovat pelkkää eripuraa. Silloin teki mieli karjua - ja ehkä hieman karjuinkin - mitä voin tehdä ja onko tämä normaalia! Kaikkein eniten kuitenkin harmittavat ne tilanteet, joissa en itse osaa pysyä rauhallisena, vaan menetän malttini ja taannun itse hutamaan nelivuotiaan tavoin...

Muistin onneksi, että jo esikoisen vauvavuoden aikana ostin kaukoviisaana paikallisen kirjakaupan kesäalesta laillistetun psykologin Malin Alfvénin ja toimittaja Kristina Hofstenin kirjoittaman Uhmakirjan (uudistettu laitos, Tammi 2012, alkuteos Trotsboken, Prisma 201). Päätin vähän selata kirjaa ja tarkistaa, josko sieltä löytyisi joku hyvä neuvo, jota naudattamalla saisimme päivämme hieman tasaisemmiksi ja kiukuttelevan ja kiusaavan lapsen rauhoittumaan. Opin kuitenkin varsin pian Uhmakirjaa lukiessani, että oikotietä onneen ei ole. Kirjoittajat tekevät heti alkuun selväksi, että kaikille sopivia niksejä ei ole, sillä se, mikä toimii toisen lapsen kanssa, ei välttämättä sovi toiselle lapselle ollenkaan. Tai se keino, jolla yksi lapsi rahoittui aamulla, onkin saman lapsen kanssa illalla aivan toimimaton.



"Meidän on selvittävä hankalista kausista ja lohduttauduttava sillä, että niitä tarvitaan ja ne ovat pohjimmiltaan osa positiivista kehitystä. Ja ne menevät ohitse." (Alfvén & Hofsten: Uhmakirja, Tammi 2012, s. 19)

Voidaankin siis kysyä, hyödyinkö lainkaan Uhmakirjan lukemisesta? Vastaus on ilman muuta, että hyödyin ja mielestäni aika paljon. Ennen kaikkea sain kirjaa lukiessani jonkinlaisen "synninpäästön". Vaikka minä karjun suutuspäissäni uhmaavalle lapselleni, en ole pilannut häntä tai aiheuttanut lapselle pysyviä traumoja. Vaikka lapsi kiljuu minulle, eikä usko mitään, mitä sanon, en ole kasvatuksellani onnistunut häntä pilaamaan. Näin ainakin Alfvén ja Hofsten kirjassaan vakuuttavat. Kirja on täynnä esimerkkiperheiden kommentteja, joista jokaisesta voi lukea samankaltaisia kokemuksia kuin itselle on omien lasten kanssa ollut. Minulle tuli äitinä helpottunut olo, kun huomasin, että muissakin perheissä eletään samanlaisten ongelmien arkisten haasteiden keskellä kuin omassani.

Uhmakirja on jaettu siten, että alussa käsitellään uhmaa yleisesti, ja sen jälkeen kirjoittajat esittelevät lapsen kehitykselle tyypillisiä uhmaikiä (tai pitäisi ehkä kirjoittaa: lapsen kehitykselle välttämättömiä itsenäistymisen ja kasvun kausia) ensimmäisestä elinvuodesta aina teini-ikään saakka. Omat lukunsa saavat myös erityisen vaativat lapset sekä raskausaika. Jokaisen luvun lopussa on tiivistettynä kunkin luvun pääkohdat ja tärkeät huomiot. Lisäksi kirjan lopusta löytyy hakemisto, josta lukija voi etsiä, mistä kohtaa kirjaa löytyy tietoa jostain tietystä aiheesta (esim. raivokohtaukset, kaaos, kasvatusmetodit, suuttuminen, syyllisyydentunto).

Minä keskityin tällä lukukerralla lukemaan 2- ja 4-vuotiaita käsittelevät kohdat erityisellä tarkkuudella, mutta opin Uhmakirjaa lukiessani myös sen, että itse nyt raskaana ollessani käyn läpi myös omaa uhmakauttani. Ihmekös siis, että olemme aika ajoin lasten kanssa törmäyskurssilla, onhan meitä täällä nyt kolme uhmaikäistä samassa perheessä! Olisikohan muuten oma asenteeni tämän lukuhetken jälkeen muuttunut jotenkin rennonpaan suuntaan, sillä sen jälkeen kotielämämmekin on tuntunut taas leppoisammalta?

Herkkuja luvassa: Uusi Lukupalat-kirjasarja

Kesä on vasta alkanut, mutta minä fiilistelen jo tulevan lasten- ja nuortenkirjasyksyn tulevilla ihanuuksilla. Monelta kustantajalta on tulossa toinen toistaan houkuttelevamman oloisia kirjoja. (Onneksi osa ilmestyy jo nyt kesällä!) Olin keskiviikkona kuuntelemassa Tammen ja WSOY:n pressitilaisuutta heidän tulevasta lasten- ja nuortenkirjasyksystään. Heidän lukuisten kiinnostavien kirjauutuksien seasta mieleeni jäi erityisesti uusi Lukupalat-kirjasarja, joka tulee tarjoamaan herkkuja kaikille niille, jotka vasta opettelevat lukemaan tai ovat juuri oppineet lukemaan. Tällaista laadukasta, todella helppolukuista, kotimaista kirjasarjaa minä ainakin olen kaivannut!



Sarjan idea on aika hauska: Sen kirjat on jaoteltu erilaisiin kategorioihin sen mukaan, millaisia tarinoita ne pitävät sisällään. Herkkusuut voivat siten helposti valita karkkisymbolien avulla itseään kiinnostavat kirjat. Sarjan sisältä löytyy kirjoja seuraavien kategorioiden alta: Mukavan makeaa!, Huvittavan hyvää!, Jäätävän jännittävää ja Menevään makuun! Onnistunut idea, täytyy kehua!

Kustantaja Saara Tiuraniemen mukaan Lukupalat-sarjan tavoitteena on tarjoilla pienille lukijoille luettavaksi kirjoja, joissa on kotimaiset tekijät ja laadukas suomen kieli. Niiden lukemisen pitäisi herättää lukijassaan palkitsevan onnistumisen tunteen, ja tarinoiden kiinnostaa lukijakuntaansa. Kirjoissa on kuulemma helppolukuisille kirjoille tunnusomaisesti paljon kuvia ja tarpeeksi vähän tekstiä, jotta aivan aloittelevakin lukija pystyy niistä nauttimaan.



Sarjan kolme ensimmäistä kirjaa ilmestyvät heinäkuussa, ja jatkoa on luvassa heti keväällä 2017. Toivottavasti kustantaja julkaisee näitä tarpeeksi paljon ja tarpeeksi tiuhaan, että tarjolla on mahdollisimman nopeasti kattava valikoima kirjanamuja joista tulevat (himo)lukijat voivat valita itselleen maukasta luettavaa. Ensimmäiset kolme kirjaa ovat seuraavien tekijäparien yhteistyön tuloksia: Paula Noronen ja Kati Närhi:Yökoulu ja kadonnut opettaja, Tapani Bagge ja Carlos Da Cruz: Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita ja Henna Helmi ja Reetta Niemensivu: Bella saa pentuja.




Lasten kesäkirja: Emman ja Eetun yllätyslöytö

Kesälomani alkamisen kunniaksi halua esitellä kirjan, jota lukiessa voi lähes kuulla laineiden liplatuksen, lasten naurun ja lokkien kirkunan. Marita Hauhian kirjoittama ja Anne Randénin kuvittama kirja Emman ja Eetun yllätyslöytö (Avain 2016, saatu kustantajalta) on kesäisen leppoinen kirja, joka sopii mainiosti luettavaksi vaikka laiturinnokkaan tai riippumattoon. Kirja on rauhallinen, muttei tylsä, ja meillä tämä luettiin yhtenä iltana esikoiselle iltasaduksi.



Aluksi ajattelin, että Emman ja Eetun yllätyslöytö saattaa olla hieman liian pitkä yhden illan iltasatukirjaksi, ja tekstiä voi olla vielä liikaa neljävuotiaan kuunneltavaksi. Lapsi kuitenkin jaksoi ja tahtoi kuunnella kirjan yhdeltä istumalta. Koska kyseessä on helppolukuinen selkokirja, ovat tarinan lauseet napakoita ja lyhyehköjä ja lauserakenteet helposti ymmärrettäviä. Huomasin, että juuri näiden ominaisuuksien ansiosta kirja sopiikin itseasiassa ihan hyvin jo nelivuotiaallekin, vaikka sitä voisi ihan mainiosti lukea itsenäisesti jo lukemaan oppinut eka- tai tokaluokkalinenkin.

Jokaisella aukeamalla on sivun Randénin tekemä, lähes sivun kokoinen kuva, mikä tekee tekstin seuraamisen helpommaksi pienelle lukijalle tai tarinan kuuntelijalle. 

Kirjan tarina on realistisen tuntuinen ja vähän herkkäkin kuvaus pienten lasten ja nuoren lokin kesätuttavuudesta. Emma ja Eetu ovat sisarukset, jotka viettävät hauskoja kesälomapäiviä rannalla isoveljensä Artun valvovan katseen alla. Lapset huomaavat kaislikossa jotain liikkuvaa, joka osoittautuu lähemmin tarkasteltuna lokinpojaksi. Lokinpoika on juuttunut verkkoon, eikä pääse karkuun.

Anne Randénin kuvitusta kirjasta Emman ja Eetun yllätyslöytö (Avain 2016)

Emma ja Eetu auttavat sen irti, mutta lintu ei pystykään lentämään, ja Arttu huomaa, että se on loukannut siipensä. Kotiinlähdön koittaessa Emma ei millään haluaisi jättää linturaukkaa rannalle, mutta isoveli-Arttu on tiukkana ja lintu saa jäädä. Varsinkin Emman riemu on suuri, kun hän huomaa, että lokinpoika itse lähtee seuraamaan heitä aina kotipihaan saakka.

Hauhia & Randén: Emman ja Eetun yllätyslöytö (Avain 2016)

Kotona äiti tietää, että luonnon eläimiä ei saa ottaa lemmikiksi, mutta heltyy, kun Emma ja Eetu lupaavat vain hoitaa linnun kuntoon. Lintu ristitään Siiveksi, ja se saa olla yön leikkimökissä. Lintu alkaakin toipua, mutta se tuntuu kiintyneen hoitajiinsa, eikä haluakaan enää lähteä lentoon. Lapset yrittävät opettaa sitä, mutta lokinpoikanen pysyy visusti maan kamaralla, eikä edes retki rannalle saa sitä muistamaan, että sen ei oikeasti kuulu elää ihmisten parissa, pienessä leikkimökissä.

Anne Randénin kuvitusta kirjasta Emman ja Eetun yllätyslöytö (Avain 2016)
Lopulta isä tulee hätiin ja lähtee yhdessä Siiven ja lasten kanssa soutamaan läheiselle lokkiluodolle. Lintu nostetaan lajitovereidensa joukkoon, mutta se uikin hätääntyneenä soutuveneen perään ja hypähtää veneen kyytiin. Näyttää siltä, että lintu on päättänyt jäädä Emman ja Eetun luo. Kotimatkalla Siipi tuntuu kuitenkin saavan jostain rohkeutta, ja yhtäkkiä se nousee ilmaan ja lentää koko matkan takaisin lokkiluodolle, omiensa joukkoon.

Anne Randénin kuvitusta kirjasta Emman ja Eetun yllätyslöytö (Avain 2016)
Kirjan tarina opettaa huolehtimista ja välittämistä, mutta myös luopumista ja luonnon kunnioittamista. Lasten vanhemmat ovat aivan oikeassa sanoessaan, että villieläimet eivät sovi kotieläimiksi, mutta toisaalta moni meistä varmasti samstuu Eetuun ja Emmaan, jotka eivät raaski jättää loukkaantunutta luontokappaletta yksinään rannalle. Onkin hyvä, että tarinassa lokki itse tunttu tekevän sen ratkaisun, että lähteekin mieluusti lajitovereidensa pariin. Lapset eivät hylkää sitä, mutta lintu pääsee sinne, minne se kuuluukin.

Hauhia & Randén: Emman ja Eetun yllätyslöytö (Avain 2016)

Hieman erilainen tuhkimotarina: Dumplin. Isosti tai ei ollenkaan

Teksasilaisen Julie Murphyn toinen romaani Dumplin. Isosti tai ei ollenkaan (Otava 2016,  saatu kustantajalta) on kirjauutuus, johon suhtauduin aluksi varsin suurella varauksella. Takakannen perusteella oletin kirjan olevan perinteinen, jenkkiläiseen High Schooliin sijoittuva tuhkimotarina, jossa epäsuosittu tyttö ponkaiseen lukiohierarkiassa kiusatusta pahnanpohjimmaisesta juhlituksi Prom Queeniksi. Tätä mielikuvaa - tai ennakkoluuloa - vahvisti kieltämättä myös se tieto, että Disney on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Päätin kuitenkin antaa Dumplinille mahdollisuuden ja huomasin teoksen luettuani, että vaikka kirjassa todella on High School -elokuvista ja kirjoista tuttuja elementtejä, piilee siinä myös jotain syvällisempääkin ja jotain ilahduttavan uutta. Ja myös kirjan loppuratkaisu oli vähemmän ennalta-arvattava kuin pelkäsin.




Kirjan päähenkilö Willowdean on 16-vuotias koululainen, jolle oma äiti on antanut vähemmän imartelevan hellittelynimen Dumplin tytön ollessa vielä pieni. Dumplin asuu äitinsä kanssa teksasilaisessa pikkukaupungissa, joka on kuuluisa missikilpailuistaan. Dumplinin äiti on vanha kauneuskuningatar, ja hänen vuotuinen kohokohtansa on sonnustautuminen vanhaan missipukuunsa ja uuden missin kruunaaminen vuosittain järjestettävissä kauneuskilpailuissa. Dumplin ei ole koskaan edes harkinnut missikilpailuihin osallistumista - toisin kuin suurin osa muista kaupungin tytöistä - sillä hän on lihava. Itse hän sanoo olevansa läski, eikä häpeile sitä lainkaan. Will nautti elämästään, hengailee parhaan ystävänsä Ellenin kanssa, työskentelee pikaruokalassa ja kuuntelee ihailemaansa Dolly Partonia.

Dumplinin elämä menee kuitenkin sekaisin, kun työpaikan komistus Bo ihastuu häneen. Mitä enemmän Bo ihailee Dumplinia sitä voimakkaampaa epävarmuutta tyttö alkaa tuntea. Tilannetta pahentaa se, että Dumplin on aina saanut vahvuutta ja itseluottamusta tädiltään Lucylta, joka omasta sairaalloisesta lihavuudestaan huolimatta vaikutti Dumplinista onnelliselta. Lucy kuitenkin kuoli yllättäen, eikä Dumplin osaa elää laiheliineja ihailevan äitinsä kanssa. Kaiken huipuksi Dumplin ja hänen paras ystävänsä alkavat ajautua erilleen. Niinpä tyttö ei enää tiedä, kuka hän on. Hän kuitenkin haluaisi oman entisen itsevarmuutensa takaisin ja päätyy siksi tekemään hullulta vaikuttavan tempun: Dunplin ilmoittautuu äitinsä organisoimiin missikilpailuihin.

Missikilpailuihin osallistuminen saattaa vaikuttaa vain hetken päähänpistolta tai kapinoinnin keinolta, mutta koko touhulla on Dumplinille syvempi merkitys, mitä aluksi voisi kuvitella. Lukijalla käy nimittäin  tarinan edetessä selväksi, että Dumplin ei pelkästään etsi itseään vaan hakee myös äitinsä hyväksyntää tai ainakin uudenlaista yhteyttä tähän. Olisin varmasti itse yläasteikäisenä lukenut Dumplinin tarinan oikein mielelläni, sillä Dumplinin tarina on varsin samastuttava; tyttö vaikuttaa ulospäin rohkealta ja itsevarmalta, mutta sisimmässään hän on myös epävarma ja pelokas. Jokainen meistä tarvitsee valtavasti rohkeutta ollakseen oma itsensä juuri sellaisena kuin on. On kuitenkin silkkaa hulluutta asettaa muiden mielipiteet (oikeat tai kuvitellut) oman onnellisuutensa esteeksi. Sen Dumplin. Isosti tai ei ollenkaan haluaa lukijalleen opettaa.