keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Mistä ruoka tulee? : Mukulat maalla - Lasten ruokaretki

Minä olen aina halunnut, että omat lapseni oppivat ymmärtämään, mistä ruokaa saadaan ja mistä se tulee kauppojen hyllyille tai lasten lautasille. Meidän perheemme on sekasyöjäperhe, mutta olen sitä mieltä, että lastenkin kuuluu tietää, mitä liha on ja mistä se tulee. Emme kuitenkaan kauhistele alle kouluikäsiten lasten kuullen tuotantoeläinten kurjia olosuhteita tai vastaavaa, mutta kerromme asiallisesti, mitä tarkoittaa, että syödään nautaa, broileria jne. Olemme myös mahdollisuuksien mukaan käyneet lasten kanssa marjastamassa ja viljelleet itse tomaatteja, herneitä ja yrttejä. 



Toivon, että lapseni oppivat arvostamaan tuoreitä, hyviä raaka-aineita, ja ymmärtävät, että ruoka ei putkahda lautaselle tyhjästä. Siksi innostuinkin Katariina Vuoren ja Jarkko Kääriäisen - kahden villiyrteistä ja lähiruuasta kiinnostuneen kirjailijan, ruuanlaittajan ja pienten lasten vanhemman* - yhdessä kirjoittamasta keittokirjassa, jossa reseptit yhdistyvät ruokatietouteen. Kirjan on nimeltään Mukulat maalla - Lasten ruokaretki  (Docendo 2017, arvostelukappale kustantajalta), ja sen kattava ajatus on kulkea mukuloiden kanssa ruuan alkulähteille. Kirjassa vieraillaan liha- ja maitokarjatilalla, viljamyllyssä, mehiläisfarmilla ja siipikarjatilalla. Mukulat käyvät myös kalastamassa, tutustuvat mukulamarkkinoihin ja tekevät luontoretken. Jokainen näistä retkistä muodostaa oman lukunsa, jossa ensin esitellään kyseinen tila tai retkikohde ja kerrotaan, miten ja millaista ruokaa kyseisestä paikasta saa. Lihakarjatilan yhteydessä esitellään esimerkiksi pihattonavetassa asuvia nautoja, ja ihastellaan lampaita ja niiden monikäyttöistä villaa. Koska kirja on tarkoitettu lapsille, on tekstissä tietysti pyritty lapsilähtöisyyteen, ja siellä täällä vieraileekin pieni papu, joka antaa lisätietoja. Paikoin minusta tuntui, että tekstiä olisi voinut hieman tiivistää ja vähän yksinkertaistaa, vaikka kyllä nuo meidän kolme- ja viisivuotiaat lapsemme jaksoivat seurata kirjan tapahtumia, kun niitä heille aina iltapalapöydässä luin.

Jokaisen tieto-osuuden jälkeen on sitten reseptien vuoro, ja kussakin reseptissä pääraaka-aineena on käytetty kyseisessä luvussa esiteltyä ainetta. Esimerkiksi mehiläisfarmi-luvun resepteissä on maukkaanoloisen hunajatoffeen resepti, jota lapseni olisivat heti halunneet testata. Reseptit on merkitty vaikeusasteensa mukaan yhdestä viidellä tähdellä. Yhden tähden reseptit ovat helpompia, mutta kirjailijoiden tavoite on, että lapset ovat aina mukana ruuanlaitossa, joten myös viiden tähden resepteissä on lapsille sopivia ruuanlaittovaiheita. Kirjan alussa on myös hyödyllinen Keittiö - Suomi -sanakirja, jossa selitetään, mitä erilaiset ruuanlaittotermit tarkoittavat ja annetaan vinkkejä erilaisiin työvaiheisiin turvallisuusohjeita unohtamatta.

Minulle itselleni kaikkein vierain kirjan osa-aluista oli villiyrttejä käsittelevä osuus. Minä en ole ikinä poiminut tai käyttänyt villiyrttejä, joten siksi lähdin ensimmäisenä testaamaan niitä käsitteleviä reseptejä. Meidän takapihamme metsässä kasvaa valtavasti nokkosia, ja viime kesänä kirosin, kuinka ne tunkevat kulkuväylille ja polttavat ikävästi, kun vähän horjahtaa polulta. Päätin, että nyt opin suhtautumaan nokkosiin hieman myönteisemmin, ja kävin kirjan neuvoja apuna käyttäen poimimassa niitä ja tein reseptien mukaan nokkossipsejä ja sormivärejä. Sormivärien raaka-aineina käytin nokkosten lisäksi myös mustikoita ja voikukkia. Koska olen tosiaan nokkoskäyttäjänoviisi, olisin kaivannut nokkossipsien reseptiin vielä paria tarkennusta. Nyt esimerkiksi mietin, kauanko nokkosia kuuluu tarkalleen ottaen ryöpä, jotta ne eivät polta syöjäänsä (googletin tämän) ja pitääkö nokkossipsejäkin varten nokkoset ryöpätä vai ei. Päädyin ryöppäämään, mutta ehkä pelkkä uunissakäyttäminenkin olisi poistanut poltinominaisuuden? Lapseni olivat ihan ihmeissään, että teemme ruokaa nokkosista, ja heistä oli hauskaa ja jännittävää päästä maistamaan nokkossipsejä. "Siis miten näsitä tällaisia tuli!?" ihmetteli esikoinen. Ne nokkossipsit, joita emme jaksaneet syödä, jauhoin hienoksi ja leivoin siemenleivän sisään.




Minun tekisi mieleni kovasti myös testata rosvopaistin tekemistä kirjan ohjeella, mutta voi olla, että emme ryhdy kaivamaan niin massiivista kuoppaa, kun sen tekeminen vaatisi. Luulen, että seuraavaksi testaamme juuressipsien ja focaccian reseptejä. Focacciaa tehdessä minun vaan pitää yrittää vaihtaa vehnäjauhot viljattomiin vaihtoehtoihin... Ja ai, että, miten mieleni alkoi tehdä myös savustettuja ahvenia, kun katselin kirjan reseptejä. 

On ehdottomasti hyvä juttu, että kirjassa on paljon valokuvia ja monen reseptin kohdalla on kuvattu työvaiheetkin. Se helpottaa ruuanlaittoa, ja on kiva, että kuvissa on paljon lapsia! Kuvat on ottanut Vuori itse. Kuvat on piirtänyt Maiju Marttinen.

*Vuori on koulutuksetaan arkeologi ja fysioterapeutti, ja hän on julkaissut lukuisia muitakin keitto- ja tietokirjoja. Kääriäinen on elintarvikealan ammattilainen, jolla on taustaa muun muassa lähi- ja villiruuan parissa tehdyssä kehittämistyössä. 

maanantai 29. toukokuuta 2017

Tämä vai tuo? Toripäivä

Eppu Nuotion kirjoittamat ja Aino Louhen kuvittamat Tämä vai tuo? -sarjan kuvakirjat ovat tähän mennessä kuljettaneet lukijan mielikuvitusmatkalle Berliinin kahviloihin, Japanin kirsikankukkasateeseen ja Islantiin ihailemaan tuliperäistä luontoa. Sarjan päähenkilön Fiinun kanssa on päästy juhlimaan vauhdikkaita syntymäpäiviä, ja nyt uusimmassa kirjassa Tämä vai tuo? Toripäivä (Bazar Kustannus Oy 2017, arvostelukappale kustantajalta) seurataan, millainen on Fiinun ja äidin päivä kirpputorimyyjinä ja vähän ostajinakin.



Fiinu ja äiti ovat lähdössä kirpputorille myymään pois kaikki sopimattomat vaatteet ja kengät. Heillä on kannettavanaan monta kassia ja nyssykkää, eikä Fiinu löydä lähtökiireessä kenkiään eikä äiti löydä aurinkolasejaan. Fiinulla on onneksi suunnitelma: Hän aikoo ostaa torilta äidille aurinkolasit. Sillä kirpputorilta voi löytää mitä vain. Ja niinhän sieltä löytyykin. Fiinu esimerkiksi löytää heidän omasta kojustaan ihan samanlaiset kengät kuin oli itse hukannut!

Myyntityön välissä äiti ja Fiinu ottavat vähän selfieitä, syövät eväitä ja hankkivat kotiinsa tarvitsemansa hyllyn. Äiti ei osaa päättää, ostaako tämän vai tuon, joten hän ostaa molemmat. Onneksi kirpputorilla on edullista! Kun ostokset on tehty ja omat tavarat myyty - sitä yhtä muistoja sisältävää kassia lukuunottamatta - on aika myyjien ja heitä tervehtimään tulleiden tuttujen lähteä rantaan pulikoimaan. Täydellistä! Tätä kuvakirjaa lukiessaan todella pystyi aistimaan leppoisan ja lämpimän toripäivän kesäisen tunnelman.

Eppu Nuotio ja Aino Louhi: Tämä vai tuo? Toripäivä (Bazar Kustannus Oy 2017)

Aikaisempien Tämä vai tuo? -kirjojen tavoin tässäkin kuvakirjassa leikitellään sillä, miten monia valintoja teemme päivän aikana. Välipalahetken esimerkiksi kruunaa juuri se oikea muki, eikä sekään ole yhdentekevää, kumpi merenneitojen aarteista on kauniimpi; Tämä vai tuo? Tässä kirjasarjassa Fiinun, äidin ja vauvan kolmihenkinen perhe touhuaa yhdessä kaikkea mukavaa, vauva kulkee näppärästi (ja lähes huomaamattomasti mukana), eikä isähahmoa kaivata tähänkään tarinaa. Tarina kertoo arkisista puuhista, mutta ei liian vakavasti. Fiinu ja äiti hassuttelevat yhdessä, ja Louhen kuvitus osoittaa oivaltavasti, miten monista asioista tulee lapsen mielessä mukavaa (mielikuvitus)leikkiä.

Fiinu asettelee myytävät esineet kukkakuvioiselle pöytäliinalle.
Eppu Nuotio ja Aino Louhi: Tämä vai tuo? Toripäivä (Bazar Kustannus Oy 2017)

lauantai 27. toukokuuta 2017

Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti

Pari vuotta sitten esittelin täällä blogissa lapsille tehdyn sarjakuvakirjan eli Tiina Konttilan kirjoittaman ja Anne Muhosen kuvittaman Sirkus Rinkelin (Robustos 2015). Nyt tuo hauska sarjakuvatarina on saanut jatkoa, kun kaksikolta on ilmestynyt uusi sarjakuva-albumi Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti (Rihto Oy 2017, arvostelukappale tekijöiltä).

Näin kivaa Rinkelipostia saimme!

Ensimmäisessä albumissa päähenkilö oli Aapo-poika, joka ystävystyi kiertävän sirkuslaisen eli Eppu-tytön kanssa ja pääsi hetkeksi tutustumaan sirkuksen elämään. Tässä toisessa albumissa Sirkus Rinkeli on jatkanut matkaansa toiselle paikkakunnalle, eikä Aapo ole enää tarinassa mukana. Eppua voisi kutsuaa päähenkilöksi, ja hän pääsee tälläkin kertaa ratkomaan kinkkistä pulmaa. Epun sirkusystävä Pitkämies on käynyt taikakurssia ja saa tarinan alussa kirjeen kurssin professorilta.

Kirjeessä Pitkämiehelle ilmoitetaan, että hänelle lähetetään vihdoin ensimmäinen taika. Pitkämies on tietysti innoissaan, mutta myös hieman hädissään, sillä Taikaviraston tarkastaja ilmoittaa saapuvansa tarkastamaan, saako Pitkämies taikansa kesytettyä. Vaikea sitä kuitenkin on kesyttää, koska lähetyskuoressa on ollut reikä, josta taika on päässyt karkaamaan!

Tiina Konttila & Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti

Sirkuksessa alkaa pian tapahtua kummia, kun karannut taika pistää kaiken hieman vinksin vonksin. Eppu ja koko muu sirkusväki yrittävät epätoivoisesti löytää taian ennen tarkastajan saapumista. He koluavat lähitienoot, ja Eppu pääsee taian jäljille: Näyttää siltä, että se on karannut läheiseen Ukkovaaran vanhainkotiin! Asiat kääntyvät yhä hullumpaan suuntaan, kun Bruno-pelle vahingossa nielaisee koko taian. Taika on saatava ulos, mutta miten?! Nyt en halua paljastaa juonesta enempää, mutta voin kertoa, että viisivuotias hihitteli ääneen, kun luimme, miten taika lopulta saatiin talteen... ;)

Edellinen albumi oli väritön, mutta tässä uusimmassa albumissa Muhosen kuvitustyyli on muuttunut - tai oikeastaan muuttuu sopivassa kohtaa tarinaa, ja värit poksahtavat tarinaan kuin taiottuna. Pidän kummastakin kuvitustyylistä, mutta värit tietysti tuovat kuviin tiettyä selkeyttä. Toisaalta Muhosen taidot piirtäjänä tulevat paremmin esiin juuri "mustavalkoisissa", luonnosmaisemmissa kuvissa.

Tiina Konttila & Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti

Ensimmäisen Sirkus Rinkeli -sarjakuvan luin aikoinani itsekseni, sillä esikoinen oli tuolloin hieman pieni ymmärtämään sarjakuvien päälle, mutta nyt hän tietysti halusi kuulla, millainen tarina on kyseessä. Luimmekin ensin sarjan ensimmäisen osan ja sitten tämän uusimman kirjan Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti. Itse koen haasteelliseksi lukea sarjakuvia ääneen, sillä niin paljon tapahtuu kuvissa, puhekuplien ulkopuolella. On hieman häiritsevää, että lukiessani joudun samalla osoittelemaan kuvia, jotta lapsi varmasti pysyy tarinassa kärryillä. Vaikka viisivuotias siis tykkäsikin Sirkus Rinkelistä ja halusi kuulla kakkosalbumin uudestaan, toimivat nämä Sirkus Rinkeli -sarjakuvat parhaiten itse luettuina. Nämä ovatkin oivia tarinoita alakouluikäisille lukijoille, ja koska kuplissa on lyhyet, suuraakkosin kirjoitetut tekstit, pääsee aloittelevakin lukija kivasti kiinni tarinaan!

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kirjanoita kuljettaa lukijan taikuuden ja ihmeellisten sanojen maailmaan

Kirjailija Anne Leinonen on kirjoittanut uuden Kirjanoita-nuortenromaanin (WSOY 2017, arvostelukappale) kiitoslehdelle seuraavan virkkeen: "Kirjallisuutta ei olisi olemassa ilman toisia kirjoja." Tämä ajatus kulkeekin läpi koko romaanin, jossa kirjat ja kirjallisuus ovat erittäin keskeisessä osassa eikä koko tarinaa itseasiassa olisi olemassa ilman niitä.



Kirjanoita alkaa suoraan tapahtumien ytimestä, kun lukioikäinen Aura sattuu Bulevardilla käyskennellessään näkemään ja haistamaan jotain, mikä selvästi kuuluu toiseen maailmaan. Aura  nimittäin näkee raitiovaunun Bulevardilla, jossa kuitenkaan ei ole koskaan oikeati kulkenut raitiovaunuja. "Hetkinen"' miettii lukija tässä kohtaa, "Eikös raitiovaunu kuljekin oikeati muka Bulevardia pitkin?" Hiljalleen lukijalle selviää, että Aura ei asukaan Suomen Helsingissä, kuten aluksi niin tutulta kuulostavat katujen ja paikkojen nimet antavat ymmärtää. Tarinassa alkaa vilistä sellaisiakin paikkoja kuin Tuck Munkinniemi ja Helby-Suomi. Aura on kotoisin toisesta maailmasta, kossa todellisuus on himan erilainen kuin meillä. Hänen maailmaansa on kohdannut jonkinlainen katastrofi, minkä seurauksena Kehä kolmosen takana olevat maat ovat muuttuneet villiksi erämaaksi, jota nimitetään Joutomaaksi (mikä ihana viittaus paljasjalkaisten helsinkiläisten suosimaan ikuiseen vitsiin siitä, että Kehä kolmosen ulkopuolella on pelkkää erämaata tai landea). Kukaan täysjärkinen ei mene sinne, sillä siellä ihmiset katoavat - niin on käynyt Auran äidille.

Aura pystyy kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla näkemään välähdyksiä toisesta paikasta - meidän Helsingistämme - vaikkei aluksi ymmärrä, mitä hänen näkemänsä välähdykset ovat. Tyttö pääsee töihin salaperäisen Raisan kahvilaan, ja huomaa siellä, että hänen tuntemansa maailma on todellisuudessa aivan toisenlainen kuin hän on uskonut. Raisa tutustuttaa Auran salaisuuksiin, jotka opettavat Auralle paljon Aurasta itsestään, vievät hänet vaaralliselle etsintäretkelle ja nyrjäyttävät kaiken tutun ja turvallisen sijoiltaan. Suurin kaikista salaisuuksista lienee valtava kirjavarasto, salainen kirjalabyrintti, joka sijaitsee Raisan kahvilan alla. Sinne Raisa on säilönyt kaikki kirjat, jotka eivät ole tuhoutuneet kuten kirjoilla Helbyssä on tapana tuhoutua. Paperi ei kestä, vaan surkastuu, ja siksi kaikki luulevat, että kirjat ovat kadonneet maailmasta. Ei kuitenkaan riitä, että Raisa on salaisen kirjaston vartija, hän on myös kirjanoita ja niin on Aurakin. Kirjanoidat käyttävät kirjojen ja sanojen voimaa taikomiseen. Kun sanoja käyttää kerran, ne tuhoutuvat, eikä taikakaan suju aina, kuten noita on tarkoittanut, joten tarkkana pitää olla eikä sanoja saa käyttää turhaa.

Kaikki noidat eivät kuitenkaan ole ystävällisiä, ja jokainen noita tahtoisi löytää mystisen noitakirjan, jonka sanotaan olevan kaikkein tärkein kirja, teos, joka antaa käyttäjälleen suunnattoman mahdin. Tuota kirjaa tarvittaisiin myös kipeästi ratkaisemaan Helbyy uhkaava raiteiltaan suistuminen, mutta kukaan ei tiedä, missä kirja tai edes varmasti sitä, onko kirja olemassa. Ja jotenkin näyttää siltä, että Aura on näiden kaikkien mystisten asioiden keskipisteessä tai jopa niiden keskipiste. Hän oppii hallitsemaan taikomista ihmeen nopeasti, eikä kukaan muu noita näytä hänen tavoin voivan nähdä toiseen maailmaan. Silti Auralla on vaikeaa, koska ei oikein ymmärrä, miten noitien maailma toimii ja kuka on ystävä, kuka vihollinen. Hänen pitää punnita uudestaan jopa kaikkein läheisimmät ihmissuhteensa ja selvittää, mitä taistelua haluaa käydä.

Leinonen kietoo tarinaansa hauskalla tavalla monia kirjallisuuden klassikoita ja leikittelee viittauksilla tuttuihin tarinoihin ja kirjoihin. Aura esimerkiksi itse naurahtaa yhtäläisyyksille hänen ja Harry Potterin kokemusten välillä. Taikomattomat henkilöt ovat taviksia Auran maailmassa, ja heiltä piilotellaan noituutta kuten jästeiltä Tylypahkassa. Kirjanoita tuntuukin varsinaiselta kirjallisuuden ylistykseltä, ja kirjan päähenkilökin on varsinainen lukutoukka, mikä osoittautuu hyödylliseksi taidoksi tapahtumien lähtiessä toden teolla vyörymään eteenpäin! Kirja sopii hyvin isommille alakoulualaisille, yläkouluikäisille ja miksei jopa lukiolaisille. Siinä on sopivassa määrin taikuutta, tavallista elämää, mysteereitä sekö nuortenkirjoille tärkeitä ihmissuhdekuvioita. Ja tietysti päähenkilö yrittää kaikkien nuorten tavoin selvittää, kuka on ja mikä on hänen paikkansa maailmassa. Kuitenkin Kirjanoita onnistui koukuttamaan minutkin, ja olin jopa hieman hämmästynytkin, kun huomasin, että suorastaan odotan tämän kirjan parin eli Noitakirjan ilmestymistä! 

lauantai 20. toukokuuta 2017

Ihana lasten puutarhakirja: Kaikessa on itua

En ole itse minkään viherpeukalo, vaikka joka kevät minut valtaa vastustamaton halua istuttaa pihallemme oma kotipuutarha yrtteineen, salaatteineen ja tomaatteineen. Valitettavasti minun hoidossani kasvit tuppaavat kuivumaan, sato jää laihanlaiseksi, ja viime kesänä marjapuskat valtasi joku pieni näkymätön, joka mutusti lehtiin reikiä. Tänä kesänä haaveilen herne- ja perunpenkistä... Saa nähdä, saanko ruukkuihin kuitenkaan muuta kuin niitä helppohoitoisia pelargonioita.

Löysin viimekertaisella kirjastoreissulla aivan ihanan kuvakirjan, joka salakavalasti lisää intoani kasvattaa, istuttaa ja kerätä satoa omasta maasta. Kyseessä on Marjo Nygårdin kirjoittama ja kuvittama teos Kaikessa on itua - Siilin puutarhakirja (Lasten Keskus 2017). Kirjan päähenkilöllä siilillä tuntuu olevan kaksikin viherpeukaloa, sillä niin näppäräsrästi tämä piikikäs pikkukaveri kylvää, istuttaa, kitkee, koulii, karaisee, hoitaa ja korjaa satoa. Hän huomioi puutarhansa rakentamisessa eri kasvukaudet, ja istuttaa myös niitä kasveja, joiden kukat houkuttelevat perhosia.



Tarinassa seurataan siilin puutarhatoimia alkukevään taimenistutuksesta ja koulinnasta syksyn sadonkorjuuseen. Kirja etenee tarinan muodossa, ja vaikka se sisältää paljon tietoa puutarhanhoidosta, on Nygård onnistunut kirjoittamaan kirjan niin, että tieto-osuus ei tunnu yhtään raskaalta vaan tulee "siinä sivussa". Jokaisella aukeamalla on oma teemansa ja siihen sopiva iso havainnollista kuva ja pieni faktalaatikko, jossa kunkin aukeaman avainkäsite selitetään.

Marjo Nygård: Kaikessa on itua - Siilin puutarhakirja (Lasten Keskus 2017)

Siili on lempeä ja kärsivällinen puutarhuri, joka puhelee kasveilleen lempeästi, karkoittaa kutsumattomat vieraat salaatinlehdiltä nokkosveden avulla ja rakentaa istutuslaatikon, koska kasvimaan perustaminen voisi särkeä kontiaisen kodin katot - ja sitten kontiainen söisi siilin sadot. Kun siili on saanut kasvit multaan, on sillä hyvää aikaa pakata kuivatut villivihannekset lasipurkkeihin, ja lukijan oppii muun muasa että piharatamon siemenkotia voi käyttää ummetuksen hoitoon ja kuivatuista vuohenputkien lehdistä tulee hyvää pestoa.

Marjo Nygård: Kaikessa on itua - Siilin puutarhakirja (Lasten Keskus 2017)
Loppukesästä tulee tietysti sadonkorjuunn aika, ja siilille ei käy kuten minulle, eli se kyllä saa puutarhastaan muhkean sadon. Sen sadosta riittää säilöttäväksi ja kavereillekin jaettavaksi. Kun sato sitten on korjattu, kutsuu siili kontiaisen sadonkorjuujuhliin nauttimaan omavaraisesta onnesta.

Marjo Nygård: Kaikessa on itua - Siilin puutarhakirja (Lasten Keskus 2017)
Kaikessa on itua on kerrassaan ihana kirja, joka ei tunnu yhtään liian opettavaiselta, vaan innostavalta ja herttaiselta. Vaikka kirjasta saakin paljon tietoa puutarhanhoidosta, me luimme sitä lasten kanssa ensisijaisesti ihan tavallisen iltasatukirjana, emme suinkaan opetusmielessä. Täytyy kuitenkin sanoa, että minä innostuin siilin tekemästä istutuslaatikosta niin, että taidan tehdä kirjan ohjeen avulla meille samanlaisen...

Miten on, kasvatetaanko teillä kasveja, ja kuinka olette siinä puuhassa onnistuneet?

torstai 18. toukokuuta 2017

Pikkuveli ja mainio harharetki

Luimme hiljattain esikoisen kanssa Leena Parkkisen kirjoittaman vetävän satuseikkailukirjan Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017), joka huvitti meitä huumorillaan, ihmetytti ja ihastutti erikoisella miljööllään ja kummallisella henkilögalleriallaan, viihdytti jännittävällä seikkailullaan ja veti myös välillä vakavaksi yllätyskäänteillään.



Tarinan päähenkilö on Pikkuveli, joka on lupautunut määräilevän isosiskonsa Kreivitär Rebecka Pitäjämäen avustajaksi ja jokapaikanhöyläksi tämän hurjalle tutkimusretkelle suoviidakkoon, jossa kasvaa valtavia mangrovepuita ja asutaa toinen toistaan hassumpia, hurjempia ja kummallisempia eläimiä. Kreivittären tavoite on vangita ja kuvata maailman vaarallisimman ja kaikkein suurimman käärmeen, jonka pääasiallista ravintoa ovat pikkuveljet. Kreivitär haluaa tehdä retkestä dokumentin, josta hurmioituisivat sekä hänen 40 000 YouTube-seuraajaansa että Me ja sarvikuonot -lehden toimitus.

"Me ja sarvikuonot -lehti tulee pissaamaan pöksyihinsä riemusta niin monta kertaa, että ne joutuvat hankkimaan kestovaipat", Kreivitär uhoaa.

Pikkuveli ei suhtaudu kovin myötämielisesti Kreivittären järjestämään retkeen eikä ainakaan innostu isosiskonsa suunnitelmasta käyttää Pikkuveljeä käärmeensyöttinä ja houkutuseläimenä, jonka avulla hän saisi tallennettua harvinaisen käärmeen kameralleen. Pikkuveli ei kuitenkaan mahda siskolleen mitään ja huomaa pian olevansa häkissä odottelemassa käärmeen hyökkäystä. Seuranaan hänellä on tulitikkuaskiakin pienempi apina ja lohdutuksenaan Kreivittären lupaus vetää veljensä turvaan ajoissa.

Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen kirjoittamassa kirjassa Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017)

Suunnitelma menee kuitenkin kauhealla tavalla mönkään, ja Pikkuveli joutuu - ei onneksi käärmeen syömäksi - mutta käärmeeseen köytettynä hurjalle matkalle. Tuo matka vie Pikkuveljen lopulta umpsukkeluksiin veden alle ja aina oudolle rannalle asti. Rannalla hän astuu sisään hyvin erikoiseen taloon, jota emännöi hyvin erikoinen mummeli, joka syöttää Pikkuveljelle hyvin erikoisia kuppikakkuja ja kertoo, että Pikkuveljen on lähdettävä suorittamaan vaarallista, mutta elintärkeää tehtävää. Tehtävän tarkoitus on pelastaa suonsilmärusettianakonda karmealta kohtalolta, joka sitä nyt näyttää odottavan - kiitos Kreivittären ja Pikkuveljen vangitsemisyrityksen.

Pikkuveli ei ole tottunut olemaan rohkea sankari tai tekemään suuria suunnitelmia ja tekoja. Hän ei suin surminkaan haluaisi ryhtyä sankariksi nytkään, mutta ymmärtää kyllä oman vastuunsa. Hän suostuu tehtävään, vaikka siihen kuuluukin muun muassa pieneksi kutistamista ja veden alle menemistä. Avukseen tehtävään hän saa pikkuisen apinan ja sukeltaa pää edellä vessanpönttöön, josta aukeaa portti paikasta toiseen. Pelastajat joutuvat todella vaikean tehtävän eteen, ja näyttää kauhistuttavasti siltä, että pikkuruiseksi kutistunut Pikkuveli ja hänen pikkuruinen apinaystävänsä eivät pysty pelastamaan jättiläiskäärmettä. Ja vielä kauhistuttavampaa on, että Pikkuveli ei ole enää lainkaan varma siitä, pääseekö hän enää koskaan takaisin oman perheensä luo!

Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen kirjoittamassa kirjassa Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017)
Parkkisen teksti on hauskaa ja pitää sisällään paljon kielellistä leikittelyä. Hänen keksimänsä maailma on villi ja mielenkiintoinen, mutta kuitenkin jotenkin niin tavallinen, että meidän viisivuotiaamme pohti jatkuvasti, mikä osa tarinasta on kuvittelua ja mikä ehkä unta. Kirjan kuvituksen on tehnyt Jussi Karjalainen, ja kuvat ovat hyvin omaperäisiä ja hyvin tarinaan sopivia. Pikkuveli ja mainio harharteki lienee suunnattu alakoulun 1.- 4.-luokkalaisille. Siinä on aika paljon tekstiä, eli mikään aloittelevan lukija ensikirja tämä ei ole. Myös viisivuotias jaksoi kuunnella koko kirjan osissa luettuna, vaikka aluksi epäilin, että kirja olisi hänelle hieman pitkä tai haastavaa kuunneltavaa.

Satuin muuten huomaamaan, että keskiviikkona 24.5. pidetään Nide-kirjakaupassa Pikkuveli ja mainio harharteki -kirjan julkkarit. Itse en luultavasti pääse paikalle, mikä on todella harmi, sillä olisin mielelläni mennyt kuuntelemaan, mitä kerrottavaa Parkkisella on tämän kirjan synnystä. Menkää te, jos vaan ennätätte!

maanantai 15. toukokuuta 2017

Dinosaurukset kylässä

Caryl Hartin kirjoittama ja Nick Eastin kuvittama kuvakirja Dinosaurukset kylässä (Kustannus-Mäkelä Ou 2017, alkuteos Hodder Children's Books, arvostelukappale) kertoo hilpeän tarinan siitä, miten voi käydä, jos nettitiostoksia tehdessään unohtaa lukea sen aivan kaikkein pienimmän präntin. Silloin voi joutua huomaamaan, että on tullut tilattua, jotain, mitä ei aivan olisi halunnut. Näin käy tarinan pienelle Kalle-pojalle, kun eräänä päivänä hänen ovelleen koputetaan ja sen takana seisoo lauma dinosauruksia! Lauma eläviä dinoja, jotka ilmoittavat, että he haluavat tulla sisälle leikkimään. Eikä dinosauruksia oikein voi estääkään, joten pian poika saa seurata sivusta, miten lauma pistää koko kodin hyrskyn myrskyn ja mullin mallin. 



"Onko koskaan nähty missään moista? Tulee liskoja ovista ja ikkunoista! Velociraptorit piirtää seinään kuvia. Allosaurukset on keksineet hauskaa huvia. Ne potkulaudalla halki eteisen ajaa, eikä otusten riemulla ole rajaa. ... Äidin huoneessa hirveä hulina on. Siellä mellastaa useampi iguanodon. Ne sängyllä pomppii ja kaappeja tonkii. Yksi riiviö rintsikat lipastosta onkii!"

Caryl Hart & Nick East: Dinosaurukset kylässä (Kustannus-Mäkelä Oy 2017)

Dinosaurukset keksivät tehdä kaikkea sellaista, mistä varmasti jää likaa seiniin, sotkua lattioille ja mikä hajoittaa paikkoja. Pikkupöksyt, äidin rintaliivit ja isän hattukaan eivät saa jäädä rauhaan, eikä kauhistunut pikkupoika voi ymmärtää, mistä moinen huligaanijoukko hänen kotiinsa tulla tupsahti. Lopulta poika suuttuu ja huutaa: "Kaikki ulos juoksujalkaa!" "Itsepähän meidät tänne tilasit", puolustautuvat dinosaurukset ja näyttävät tälle tilausvahvistusta, joka todistaa, että niinpä on tuosiaan tullut tehtyä. Syyllinen ei kuitenkaan ole Kalle itse vaan, äiti, joka kiireissään, nettitilausta tehdessään ei huomannut pientä pränttiä: "Tilasit aidon ja elävän dinosaurussetin!"

Caryl Hart & Nick East: Dinosaurukset kylässä (Kustannus-Mäkelä Oy 2017)
Silloin poika kauhistuu, koska kuulee äidin auton kääntyvän jo kotipihalle, ja on aivan ilmiselvää, että äiti tulee saamaan hirmuisen hepulin, kun näkee, mihin kuntoon koti on hänen kauppareissunsa aikana ajautunut. Vaan dinosauruksetpa pääsevätkin yllättämään Kallen jo toistamiseen, sillä ne osaavat siivota, korjata ja laittaa paikat kuntoon yhtä nopeasti kuin ne sotkivatkin. Äidin tullessa kotiin ja kysyessä, kuinka Kallen päivä on mennyt, tämä voi hyvillä mielin vastata: "Jaa, kunhan tässä kotona vain luuhailin ja vähän dinojen kanssa puuhailin."

Caryl Hart & Nick East: Dinosaurukset kylässä (Kustannus-Mäkelä Oy 2017)
Loppuratkaisun kohdalla viisivuotias lukijamme totesi tietäväisesti: "Njaah, eivät ne olleetkaan oikeita dinoja. Se vaan kuvitteli kaiken!" Hän innostuukin nykyään kirjoista, joissa kaikki ei ole, miltä näyttää ja joissa asioita tapahtuu päähenkilön leikeissä tai mielikuvituksessa. Tarinan on suomeksi riimitellyt Terhi Leskinen, ja se soljuu oikein mukavasti, helposti ymmärrettävinä riimeinä, eikä runomuoto ole liian haastava pientenkään lukijoiden ymmärtää. Dinosaurukset kylässä on mainio, hyväntuulen kuvakirja, jonka kuvitus on värikästä, yksityiskohtaista ja humoristista. Myös tarina naurattaa ja samalla myös hyvällä tavalla kauhistuttaa lasta. Dinot tekevät niin valtavasti tuhmuuksia - vahingossa tosin - että ihan hirvittää! 

Caryl Hart & Nick East: Dinosaurukset kylässä (Kustannus-Mäkelä Oy 2017)



perjantai 12. toukokuuta 2017

Kadonnut äitini

Minun kadonnut äitini (Kustantamo S&S 2017, arvostelukappale) on Hannamari Ruohosen kuvittama ja kirjoittama kuvakirja, joka ei päästä lukijaansa kovin helpolla. Kirja käsittelee isoja ja vaikeita - ehkä hieman vaiettujakin asioita nimittäin vanhempien jaksamista ja jaksamattomuutta, vanhempien riitelyä ja toisen vanhemman häipymistä. Minun kadonnut äitini kirjassa lähtijä on äiti, mikä on todella harvinaista lastenkirjoissa. Ruohonen kuvaa aihetta pienen lapsen näkökulmasta, ja täytyy sanoa, että hän tekee sen niin taitavasti, että sydäntäni kipristeli lapsen puolesta kirjaa lukiessani.



Kirjan päähenkilö on siis pieni lapsi, nimetön minäkertoja, joka herää eräänä yönä vanhempiensa riitelyyn. Hän istuu yksin sängyssään, kuuntelee, pelkää ja toivoo, että joku tulisi katsomaan, miten hän voi.

"... Eikä kukaan tullut katsomaan minua. ... Äiti ja isä olivat huutaneet niin paljon, että he olivat varmasti unohtaneet, että olin olemassa. Istuin hiljaa sängyssäni ja mietin, että nyt minä olen aivan yksin. Ja aamulla kun heräsin, äiti oli kadonnut."

Vanhemman yhtäkkinen katoaminen olisi tosielämässä lapselle aivan varmasti erittäin traumaattinen kokemus. On siis täysin selvää, että kirjan pieni päähenkilö on aivan lohduton, kauhuissaan, ymmällään, raivoissaan ja peloissaan huomatessaan, että äiti on lähtenyt. Koska hän on kuullut vanhempiensa yöllisen riidan, hän tietää, että äiti on lähtenyt, koska hän ei halunnut enää mitään. Äiti on uupunut kotitöihin, ja lapsi tuntuu ajattelevan, että äiti on uupunut häneen.

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini (Kustantamo S&S 2017)

Isäkään ei tule aamulla selittämään asioita, eikä lohduttamaan. Lapsi vaikuttaa olevan hyvin yksin valtavan taakkansa kanssa, ja hänen tunteensa purkautuvat ulos rajuna vihana, ylenmääräisenä hepulointina, tahallisena sotkemisena ja viimein haluna tuhota ja hävittää äidin tavarat. Äidin katoamisen aiheuttamat tunteet ovat kuitenkin niin suuria pienen lapsen kantaa ja käsitellä yksin, että hän kuvittelee tapaavansa Nalle-koiran, jonka kautta hän kokee ja purkaa tunteensa. Nalle koira on lapsesta ruma ja haiseva - kuten hänen tunteensakin. Nalle tuntuu aluksi pelottavalta ja ilkeältä, ja siksi siihen on helppo purkaa kaikki raivo, mutta lopulta lapsi löytää Nallesta lohduttajan. Hän huomaa, että sen korvaan voi myös turvallisesti kuiskutella kysymyksiä ja ihmitellä, miksi äiti lähti ja jätti.

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini (Kustantamo S&S 2017)

Reuhtominen ja huutaminen saa isänkin vihdoin tulemaan paikalle. Rakkaan aikuisen tutussa ja turvallisessa sylissä suru purkautuu ja isäkin löytää juuri ne oikeat, lohduttavat sanat: "Sinä olet minulle kaikista tärkeintä koko maailmassa, ja minä lupaan, että äiti rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta." Kirja loppuu tarpeelliseen toivonkipinään, kun lapsi kuulee unen läpi isän puhuvan puhelimessa sillä mukavalla ja pehmoisella äänellä, josta tietää, että kaikki on hyvin. Nallekin on päässyt lapsen viereen ja lupaa olla vastedes kiltti. Lapsi itse kuitenkin kertoo Nallelle, että aina ei edes tarvitse olla kiltti. On tilanteita, joissa täytyy saada huutaa ja riuhtoa, on tunteita, joiden on pakko päästä valloilleen. 

Kirjan viimeisessä kuvassa lapsi ja äiti istuvat sylitysten sohvalla. Omat lapseni iloitsivat siitä, että äiti tuli takaisin kotiin - heidän selvästi täytyi saada lukea tarinalle sellainen loppu. Aikuinen tietysti miettii, että ehkä kaikki ei ratkeakaan niin yksinkertaisesti. Kirjan äiti tekee kuitenkin äärimmäisen radikaalin ratkaisun lähtiessään riidan jälkeen sanomatta lapselle mitään - vaikka ei tietysti tiedä lapsen kuulleen riitää. Uskon, että monessa lapsiperheessä vanhemmista toinen tai molemmatkin saattaa ajoittain sanoa, että en jaksa tätä, mutta siitä on silti siitä tunteesta tai niistä sanoista on pitkä matka häipymiseen.

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini (Kustantamo S&S 2017)

Päähenkilön hätä, suru ja tuska ovat niin vahvasti läsnä tässä kirjassa, että minun oli vaikea välttää kyyneleitä kirjaa lukiessani. Ruohonen on piirtänyt Nallen moneen kuvaan oikeasti niin rumaksi, että sekä minä että lapset kavahdimme sitä - kaiketi juuri niin kuten lapsi tarinassa varmasti kavahti omia raivon ja vihan tunteitaan kuvitellen niiden tilalle hurjan Nelle-koiran. Muistelen joskus lukeneeni, että lapsi tulkitsee tarinaa oman kokemusmaailmansa kautta ja ymmärtää siitä sen, minkä on valmis käsittelemään. Silti olin jopa hieman varpaillani lukiessamme tätä kirjaa lasteni kanssa. Kukapa haluaisi, että omat lapset alkaisivat pelätä vanhemman menettämistä, ja ainakin minun lapseni miettivät, miksi se äiti oikein lähti. 

Kadonnut äiti -kirjassa on sekä lasta että aikuista koskettava taso, ja siinä missä lapsi toivottavasti ymmärtää jotain siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja, aikuinen ehkä pysähtyy minun tavoin ajattelemaan, miten herkkiä lapset ovat vanhempien sanomisille ja teoille. He tulkitsevat niitä lapsen maailmasta käsin, ja siksi on aikuisen tehtävä taata sellainen ympäristö, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, vaikka toki myös aikuisella on oikeus näyttää tunteensa. Onko tämä kirja siis kirjoitettu pikemminkin aikuisille vai lapsille ja mihin tilanteisiin se parhaiten sopisi? Minä en oikeastaan edes osaa vastata tähän kysymykseen, mutta luotan siihen, että aikuinen tunnistaa ne tilanteet, joihin kirjan tarina sopii ja milloin se on liikaa lapselle. Ehkä lapsentasoista onkin lukea kirjaa niin, että vaikka tarinan äiti olikin hiukan väsynyt, hän kävi vaan vähän lomalla (mutta unohti kertoa siitä etukäteen lapselleen) ja tuli sitten kotiin. Näin minun lapseni kirjan tapahtumat halusivat ymmärtää.

Kadonnut äitini -kirjan ovat lukeneet myös kaksi mahtavaa lastenkirjabloggaria Kirjaäiti ja Bleue. Kannattaa käydä lukemassa myös heidän pohdintansa tästä erilaisesta ja koskettavasta kuvakirjasta. Maanantaina 8.5.2017 Helsingin Sanomissa julkaistiin Päivi Heikkilä-Halttusen kirjoittama artikkeli Ahdistava arki lapsen silmin. Halttunen on lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko, ja hän on haastatellut juttua varten lastenpsykiatri Jari Sinkkosta. Artikkeli esittelee kolme lastenkirjaa, joissa vanhemmat ovat hukassa ja perheessä on iso kriisi. Yksi näistä kirjoista on Ruohosen Kadonnut äitini. Minusta on mielenkiintoista, miten lastenkirjakeskusteluun on otettu mukaan jopa lastenpsykiatri, ja Sinkkonen tuokin esiin kiinnostavia ja hyödyllisiä näkökulmia kaikkiin kolmeen kirjaan. Toki lastenkirjojen kirjoittajat varmasti toivovat, että heidän teoksensä herättävät ajatuksia ja tarjoavat vertaistukea, mutta onkohan kukaan heistä kuitenkaan tarkoittanut kirjoittaa niin sanottua terapiakirjaa? Tuskin. Eikä tarvitsekaan. 

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät

Instagramin kuvatulvassa on tänä keväänä vilahdellut lukuisia kuvia kauniista ja hauskannäköisestä, keltasinisestä kirjasta, jonka kannessa nauraa kaksi iloista naista. Kirjan nimi on lupaava: Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät (WSOY 2017). Päätin välittömästi tuon kansikuvan nähtyäni, että tuo kirja minun on pakko lukea. Minua nimittäin kiinnostaa valtavasti, mitä kirjan kirjottajilla, kahdella luovan alan yksityisyrittäjällä ja ammattibloggaajalla on kerrottavana unelmatyön löytämisestä. Kirjan takakansiteksti lupaa reteästi, että kirjailijat Satu Rämö ja Hanne Valtari opastavat, miten suunnitella ura tai vaikkapa työpäivä niin(,) että pääsee poimimaan rusinat työelämän pullasta. Minä kyllä pidän omasta päivätyöstäni, mutta toki olen itsekin pyöritellyt päässäni lukuisia haaveita ja ajatuksia muistakin työvaihtoehdoista. Varsinkin näin äitiyslomalla ollessa on ihan hauska miettiä erilaisia työvaihtoehtoja...

Tämän kauniin kirjan graafisesta suunnittelusta on vastannut Yö- ja Vesi-kirjojen kuvittaja Satu Kontinen.
Kirjoitettakoon näin heti alkuun, että olen seurannut Valtarin Lähiömutsi-blogia, jossa hän on jo ennen kirjan ilmestymistä kirjoittanut paljon muun muassa yksityisyrittäjäksi ryhtymisestä, ammattibloggaamisesta, työn ja perheen yhdistämisestä sekä omasta uupumisestaan. Tiesin, että hän on työskennellyt myös tuottajana ja toimittajana. Rämön urakaari ei ollut minulle kovin tuttu, vaikka tiesin, että hän on kirjoittanut kirjoja ja pitää suosittua Salamatkustaja-blogia. Kirjasta sain lukea, että hän muun muassa pyörittää parin muun naisen kanssa menestyvää kivijalkakauppaa Islannissa ja järjestää issikkavaelluksia. Molemmilla naisilla on siis monta kiinnostuksenkohdetta, joista he ovat luoneet itselleen työpaletin, jolla pystyvät elättämään itsensä ja perheensä.

Valtari ja Rämä ovat Unelmahommissa-kirjassa vuorotellen äänessä, ja lähestyvät unelmaduunin löytymistä omista elämistään ja omasta kokemusmaailmastaan käsin. He kertovat, mitä tekivät aiemmin työkseen ja miten päätyivät hyppäämään yksityisyrittäjiksi. Lisäksi he ovat haastatelleet kirjaa varten eri alojen ihmisiä, jotka ovat löytäneet oman unelmatyönsä. Haastateltujen joukosta löytyy muun muassa suuresti ihailemani koodauslähettiläs ja Ruby-kirjojen kirjoittaja Linda Liukas!

Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät on oikeasti erittäin inspiroiva opas, joka herätti ainakin minut miettimään, voisinko joskus tehdä muutakin kuin opehommia sekä sitä, millaisista opehommista nautin eniten ja voinko kehittää itseäni sillä saralla. Vaikka kirjoittajat kannustavat lukijoita haaveilemaan ja tekemään määrätietoisesti töitä unelmiensa saavuttamiseksi, he eivät myöskään unohda kertoa, että unelmatöihin pääseminen on ainakin heidän kohdallaan vaatinut paljon duunia, suunnittelua, valvottuja tunteja ja aikaa. He kumpikin kuitenkin rohkaisevat harkitsemaan alanvaihtoa, jos nykyinen työ ei tuo tekijälleen mielihyvää. Kirjassa myös pohditaan, onko monilla aloilla käytäntönä olevasta kello kahdeksasta neljään -työpäivästä mitään hyötyä. On monta sellaista työtä, jota voi tehdä kotona, kahviloissa tai vaikka lenkkipolulla, eikä aina ole mielekästä istua toimistossa tuijottamassa seinää, jos työt eivät luista.

Kirjaa haaveesi muistiin ja tee suunnitelma.

Kirjassa käsitellään paljon luovia aloja ja sellaisia töitä, joihin ei välttämättä valmistuta opiskelemalla jotain tiettyä alaa. Kuitenkin sekä Valtarilla että Rämöllä on korkeakoulutukinto, ja kumpikin kannustaa unelmatyön etsijää kehittämään itseään, tekemään suunnitelmia, hakemaan kokemuksia ja verkostoitumaan. Erittäin hyvä neuvo on myös se, että työtä ei kannata tehdä ilmaiseksi, vaikka varsinkin monella luovan alan tekijälle tarjotaankin töitä tyyliin: "Saat tästä paljon kokemusta."

Minulle jäi tästä kirjasta päällimmäiseksi mieleen oikeastaan kaksi asiaa. Ensinnäkin nykyään voi tehdä monia sellaisia töitä, joista vielä 10 - 20 vuotta sitten ei oltu kuultukaan. Vai tunnustaako joku haaveilleensa 1990-luvulla ruokataiteilijan tai ammattibloggaajan urasta? Siksi kaikkien opojen kannattaisi lukea tämä, koska moni nykynuori luultavasti haaveilee kuvaillun kaltaisista töistä.

Toinen asia, joka jäi mieleeni on se, että omat haaveensa kannattaa tehdä näkyväksi ja niistä kannattaa puhua. Jos itsekään ei edes uskalla ajatella omia unelmahommiaan, tuskin ne koskaan tulevat toteutumaan. Minulle suurin anti olikin se, että listasin omat haaveni - ihan vaan, jos.....

Olisi esimerkiksi mahtavaa päästä lukemaan äänikirjoja. Nautin lastenkirjojen lukemisesta ääneen omille lapsilleni ja oppilaille, voisinko siis saada kirjojen lukemisesta palkkaakin. Myös moni oppimisvaikeusoppilas hyötyisi siitä, että oppikirjojen tekstejä voisi kuunnella esim. qr-koodin takaa löytyvästä äänitteestä, ja voisinko minä kenties olla se, joka noita kirjoja olisi äänitteille lukenut?

Tai sitten voisin vielä enemmän yhdistää kirjallisuusopetusta omaan työhöni luokanopettajana. Voisinko kehittää itseäni kirjallisuusopettajana tai luoda materiaalia kirjallisuusopetukseen? Tai entäpä, jos joskus saisin palkkaa siitä, että luen ja esittelen lastenkirjoja?



Minä olen lapsesta asti haaveillut kuvakirjan kirjoittamisesta. Kymmenvuotiaana kirjoitin pahvista nidottuun kirjaseen tarinoita Pörri Peikosta ja kävin tiukkoja ammatillisia keskusteluja niin ikään 10-vuotiaan kuvittajaystäväni kanssa siitä, voiko Pörrille piirtää kirjaan hännän vai ei. Myöhemmin laajensin toimintaani äänikirjojen maailmaan, kun aloin nauhoittaa Pörrin seikkailuja kasetille, jolta pikkusiskoni sitten kuunteli niitä omalla pikkumankallaan. Ehkäpä siis jonakin päivänä vielä kirjoitan oman kirjan?

Millaisia ovat sinun ammatilliset haaveesi vai oletko jo kenties omassa unelmaduunissasi? Miten olet päätynyt nykyiseen unelmatyöhösi? Kerro ihmeessä, sillä olisi mielenkiintoista lukea teidän muidenkin unelmahommista ja -kokemuksista!

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat inspiroitua, unelmoida tai vaikka vain nähdä oma nykyinen työnsä hieman uudelta kantilta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Vappupäivän värikäs lastenkirja: Tootoo-vaari ja Tötteröauto

Vappupäivänä on mukava esitellä tämä Ville Hytösen kirjoittama ja Mira Malliuksen kuvittama  iloinen ja hilpeä lastenkirja Tootoo-vaari ja Totteröauto (Savukeidas 2017, arvostelukappale). "Ihana kirja", kuvaili kolmevuotias. "Ihmeellinen kirja, kun tässä tapahtuu kaikkea ihmeellistä", kertoili viisivuotias.



Minä itse viehätyin sekä Hytösen kirjoittamasta tarinasta, jossa piilee ripaus nonsensea, että Malliuksen taituroimasta kuvituksesta, joka on raikas, moderni ja kauniin värinen. Niin loistavasti teksti ja kuva sopivat yhteen ja muodostavat sen viisivuotiaan kuvaileman ihmeellisen kokonaisuuden.

Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas 2017)

Tootoo-vaari on koko kylän paras Timpuri, ja sen huomaa jo siitä, että Tootoo on rakentanut itselleen mitä ihmeellisemmän auton: jäätelötötterön mallisen Tötteröauton. Tötteröauto on iloinen auto, joka huutelee ajellessaan kovaan ääneen: "Tööt tööt, Brum brum!"

Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas 2017)

Kun kylällä tarvitaan timpuria, kutsutaan Tootoo paikalle. Tässä tarinassa hänen apuaan tarvitseekin niin moni, että Tootoolle meinaa tulla vallan kiire, jos haluaa ehtiä korjaamaan kaikki vinksalleen menneet asiat; Simolin tavaratalon katto vaatii oikaisua, rouva Lampisen keittiö on kiepsahtanut kokonaan ylösalaisin ja honottavaäänisen nuoren miehen Lipi Liettualaismopo on aivan ruosteessa.

Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas 2017)
Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas 2017)

Tootoo on niin kiltti, että lupaa korjata ne kaikki. Onneksi sen ei kuitenkaan tarvitse selvitä urakasta yksin, sillä sen rakas ja hullunkurinen Tötteröauto järjestää Tootoolle mahtavan yllätyksen sillä aikaa, kun Tootoo paneutuu köhivän ja ruosteisen Lipi Liettualaismopon huoltamiseen. Tötteröauto nimitääin käy hoitamassa muut korjaushommat käden ratin käänteessä.

Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas 2017)

Tötteröauto saa tietysti paljon kiitosta ja tuleekin sitten kehuista niin iloiseksi, että kaasuttelee itsensä villisti kyljelleen.

Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas 2017)

Tämä kaatuminen tietysti nolottaa Tötteröautoa kovasti, mutta onneksi apu tulee paikalle ystävien muodossa! Kaikki, joita Tootoo-vaari ja Tötteröauto ovat sinä päivänä auttaneet, saapuvat hätiin ja saavat Tötteröauton nostettua taas renkailleen. Selvää on, että jos auttaa muita, saa itsekin apua, kun sitä tarvitsee!

 

Niin ja muuten, arvatkaapas, ketä keskimmäinen lapsi leikkii potkupyörällä ajaessaan? Pötpöttävää Lipi Liettualaismopoa tietenkin. "Pöt pöt!"