Finlandia Junior -ehdokaskirjat esittelyssä ja opetuksessa

Koulussamme on perinteisesti luettu alakouluikäisille sopivat Finlandia Junior -ehdokkaat ja sitten äänestetty niistä oma suosikkimme. Tänä vuonna kuudesta ehdokaskirjasta* ehdimme ja voimme käsitellä neljää teosta.

Aloitimme neljäsluokkalaisten oppilaideni kanssa tutustumisen tarkastelemalla Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun tietokirjaan Aika matka. Kirja on runsaasti kuvitettu tietoteos maapallon historiaan kestävän kehityksen näkökulmasta. Aihe on hyvin kunnianhimoinen ja siihen liittyvä tietomäärä on valtava, koska jo tapahtumien aikajana on niin valtavan pitkä. Aihe on lapsille myös haastava, joten mitään "helppoa nakkia" Ertimo ja Ahokoivu eivät ole itselleen ottaneet aiheen valitessaan. 

Tämä kirja selvästi kiehtoi oppilaita, vaikka siinä teksti onkin painettu niin pienellä fontilla ja sitä on niin paljon, että minun oli mahdoton lukea koko kirja oppilailleni. Olisinkin paikoin toivonut hieman tiivistämistä, sillä nyt ainakin itselleni joidenkin aukeamien edessä tuli pieni tietoähky, kun tekstiä ja kuvia oli niin valtavasti. Kuvat ovat kuitenkin oikein havainnoillisia, ja koska tänä vuonna tarkastelemm Finlandia Junior -ehdokkaita erityisesti niiden kuvien kautta, valikoin tästäkin kirjasta aloitusaukeaman sekä s.22-23 ja esittelin kuvat tarkasti. Ne saivat aikaan paljon keskustelua, ja moneen kertaa mietin, kuinka fiksuja ja ajattelevia oppilaita luokassani onkaan. 

Toisella tunnilla jatkoimme kuvien tarkastelua erityisesti siitä näkökulmasta, miten tietokirjassa kuvien pitää olla selkeitä ja sellaisia, että ne avaavat tekstiä ja antavat tietoa visuaalisessa muodossa. Puhuimme myös siitä, että asioita sekä niiden välisiä suhteita voi havainnollistaa piirtämällä niistä esimerkiksi sektoridiagrammeja. Ympäristö- ja luonnontiedon tunnilla aloitimme juuri uuden aiheen, eli terveyden ja hyvinvoinnin, ja aluksi muodostimme taululle ajatuskartan kaikista hyvinvointiin vaikuttavista asioista. Sen jälkeen luimme oppikirjasta kyseiseen aiheeseen liittyvän kappaleen, jonka jälkeen oppilaat saivat tehdä parin kanssa yhteisen kuvan aina yhteen hyvinvointiin liittyvästä asiasta (esim. uni ja ravinto). Nämä kuvat kootaan yhteen luokkamme seinälle hyvinvointikuvaksi. Tarkoitus on, että kaikki näkevät jo ensivilkaisulta, millaisista asioista hyvinvointi koostuu.

............................

Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin vuorotellen kirjoittama sekä Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62-sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen, jonka ensimmäinen osa Kloonit on. Tässä viimeisessä tuotantokaudessa avaruuteen muuttaneet maalaiset ovat palanneet Maahan, joka on varsin lohduttomassa tilassa. Ihmislaji on lähes kuollut sukupuuttoon ja kasvillisuuskin tuhottu. Tällaisista asetelmista alkaa tuotantokausi, jonka on määrä olla sarjan viimeinen.

Emme mitenkään ehtineet lukea koko kirjaa oppilaiden kanssa, mutta aloimme sen sijaan tutkia Pitkäsen tekemää kuvitusta, joka on ollut kautta sarjan mielestäni upeaa. Valitsin kolme kuvaa, joita luimme. Ensin pyysin oppilaita kertomaan mitä kuvassa on. Korostin, ettei vielä tehdä tulkintaa, vaan katsotaan kuvaa ja etsitään siitä asioita sekä värejä. Tämän jälkeen lähdimme pohtimaan, miksi ja miten. Nyt korostin, että oppilaat saavat tehdä tulkintaa, mutta oma näkemys pitää perustella. 

Ohjasin keskustelua, sanoittamalla esimerkiksi: "Hienosti kerroit, että sinun mielestäsi on näin koska....". Tai: "Loistavaa, että toit ilmi, että tämä voisi ehkä olla näin, koska emme vielä voi tietää....". Kun olimme käsitelleet aina yhden kuvan näin, luin siihen liittyvän tekstin. Sen jälkeen oppilaat saivat valita kuvista yhden, josta he kirjoittivat omaan vihkoonsa siihen sopivan vuoropuhelun. Olemme jo useamman tunnin ajan harjoitelleet vuoropuhelun kirjoittamista, ja tässä tehtävässä oppilaat pääsivät soveltamaan oppimaansa. Tunnin lopuksi ne vuoropuhelut luettiin joko parille tai koko luokalle.

Kuvaamataidon tunnilla oppilaat pääsevät ensi viikolla suunnittelemaan kuvat omaan vuoropuheluunsa. Tavoite on saada niihin keplermäistä tunnelmaa. Kuvat toteutetaan green screen -tekniikalla, jota varten haemme taustakuvia Wikimedia Commonsilla ja puhumme samalla kuvien käyttöoikeuksista

.............................

Kolmantena teoksena tutustuimme Malin Kivelän ja Martin Glaz Serupin kirjoittamaa sekä Linda Bondestamin kuvittamaan kirjaan Jos kohtaat karhun. Kirjan on suomentanut Malin Kivelä. Kollegani Taina Hämäläinen ideoi tämän kokonaisuuden ja minä sen kotitehtävän.

Ensin kirjasta luettiin kolme ensimmäistä aukeamaa niin, että kirjan nimi ja tekstit olivat peitetty. Oppilaat ovat ateljee-tunneilla ensimmäisestä luokasta alkaen harjoitelleet lukemaan kirjaa kuvien avulla, ja nyt siis kerroimme tarinan Bondestamin kuvista. Sen jälkeen oppilaat jakautuivat pareiksi ja kirjoittivat tarinan vihkoon. Korostin, että sillä pitää olla alku, huippukohta ja loppu, ja tarinalle pitää lopuksi keksiä osuva otsikko. Valmiit tarinat luettiin luokan edessä, jonka jälkeen luin koko kirjan teksteineen. 

Oppilaiden omat tarinat olivat hyvin erilaiset kuin kirjan teksti, sillä kirja ei kuvakirjamaisesta ulkomuodostaan huolimatta olekaan varsinainen tarinakirja, vaan siinä on huumorinkin kautta käsitelty sitä, mitä oikeasti pitää tehdä, mikäli kohtaa karhun. Kirjan alussa kuvien ja tekstin suhteessa piilee myös oma vitsinsä, jonka voi ymmärtää sellainen lukija, joka jo tietää karhun ominaisuuksista ja siitä, miten karhun kohdatessa kannattaa toimia. Kirjan loppupuolella kuvitus on hyvin dramaattista, kun ärjyvän karhun kuva täyttää koko aukeaman. 

Olemme oppilaiden kanssa harjoitelleet sitä, että ymmärtääkseen tekstiä lukijan kannattaa pohtia, onko kyse tarina-, tieto- vai ohjaavasta tekstistä. Tästä kirjasta löytyy kaikkien näiden tekstilajien piirteitä, ja oppilaat osasivat hyvin perustella, mielipiteensä, mistä tekstilajista on tämän kirjan kohdalla kyse.

Tämän jälkeen googlasimme sanat "Jos kohtaat karhun", ja haun ylinnä on Riistakeskuksen sivusto, jossa on artikkeli siitä, miten karhun kohdatessa pitää toimia. Luin tekstin oppilaille, ja huomasimme, että paikoin teksti on lähes sanasta sanaan yhtenevä Finlandia -ehdokaskirjan kanssa. Pohdimme, onkohan sitä tekstiä kenties käytetty lähteenä, ja miksei sitä ole sitten mainittu lähdeluettelossa. Kirjan lopussa tekijät kyllä antavat kiitoksia eri tahoille, joten ehkä joku kiitetyistä toimii jotenkin yhteydessä Riistakeskukseen? Tein oppilaille Classroomiin kotitehtävän, jossa on tietoteksti, miten karhun kohdatessa tulee toimia. Oppilaat poimivat sieltä ajatuskarttaan tai tukisanalistaan tärkeimmät vinkit, joista sitten kirjoittivat Classroomiin ohjeet kyseisessä tilanteessa toimimiseen. Palautimme toki vielä kerran mieleen ohjaavan tekstin tunnusmerkit

..............................

Viimeisenä kirjana - joskaan ei ehdokkaista vähäisimpänä luimme - ja vielä ensi viikollakin tutkimme - Pia Krutsin kirjoittamaa runokirjaa Kaupunki kukaties, johon kuvituksen on tehnyt Jani Ikonen. Tämä runokirja on ainakin itsestäni ihastuttava ja viimeisen päälle mietitty teos, jossa Krutsin runoista ja Ikosen kuvista kasvaa yhdessä ehyt kokonaisuus. Se ilahduttaa kekseliäisyydellään, räväkkyydellään, omalaatuisuudellaan mutta kuitenkin myös sillä tuttuuden tunteella, joka tulee tiettyjen runojen samankaltaisuudesta vanhojen lastenrunojen kanssa (kts. eism. "Olipa kerran taistelupeli" -> "Talo, jonka rakensi Jussi"). Kirjan aloitusaukeamalla kolme rämän auton kyydissä istuvaa ja keikkuvaa lasta kutsuu lukijan tutustumaan Runojen kaupunkiin, ja tuon kaupungin kaduilla ja taloissa kirjan runoissa seikkaillaan.

Oppilaiden kanssa katsoimme aluksi Youtube-videon, joka johdatti lapset Runojen kaupunkiin ja antoi samalla maistiaisen kuvittajan työstä. Sen jälkeen näytin oppilaille "Olipa kerran taistelupeli" -runon kuvaa, mutta peitin vielä itse runon. Oppilaat ovat käsitellään tunnetaitotunneilla tunteita, ja niinpä heidän piti kolmen oppilaan ryhmässä tutkia kuvaa ja kirjoittaa ylös kaikki tunteet, jotka heidän mielestään kuvasta välittyvät. Sen jälkeen kävimme tunteet yhdessä läpi ja oppilaat saivat käydä kiinnittämässä taululle magneetin sen tunteen kohdalle, joka heidän mielestään oli ollut itsellään tänään päällimmäisenä. Mikäli halusi, sai myös lyhyesti kertoa, miksi tunsi kyseistä tunnetta.

Tämän tunnekatsauksen jälkeen oppilaat kirjoittivat post it -lapuille kolme sanaa (adjektiivi, substantiivi, verbi), jotka heille kuvasta tulevat mieleen. Laput kiinnitettiin taululle. Vasta sitten luin aukeaman runon ja pohdimme yhdessä, sopivatko oppilaiden keksimät sanat paitsi kuvaan myös itse runoon (tämä sanojen poimiminen on kollegani ideoima tehtävä). Taululla olevista sanoista jokainen sai kirjoittaa oman runon yhdistelemällä niitä kolmen sanan virkkeiksi. Sanoja sai taivuttaa ja joukkoon sai lisätä vielä huudahduksia ja äänisanoja.

..................................

Ensi viikolla, 1.12. äänestämme koulumme Finlandia Junior -suosikin.

Tähän Finlandia Junior -ehdokaskirjoihin perustuvaan opetuskokonaisuuteen on mennyt useampi äidinkielen tunti. Oppilaat ovat myös jokaisella tunnilla lukeneet omaa lukukirjaansa, eli valitsemaansa lastenromaania. 

Tässä vielä kahden ehdolla olevan nuortenkirjan kuvat. Hienoja kirjoja varmasti nämäkin, mutteivät sovi neljäsluokkalaisten opetuskokonaisuuteen.

* Kaikki ehdokaskirjat:

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava)

Laura Ertimo, kuvitus Mari Ahokoivu: Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus (Into Kustannus)

Malin Kivelä, Martin Glaz Serup ja Linda Bondestam. Suomentaja Malin Kivelä: Om du möter en björn / Jos kohtaat karhun (Förlaget / Teos)

Pia Krutsin, kuvitus Jani Ikonen: Kaupunki Kukaties (WSOY)

Timo Parvela, kuvitus Pasi Pitkänen: Kepler62 Terra: Kloonit (WSOY)

Dess Terentjeva: Ihana (WSOY)

Ellen Thesleffin elämä kaksissa kansissa

Vielä ehtii! Nimittäin mennä katsomaan Helsingin taidemuseoon (HAM) taidehistoroitsija Hanna-Reetta Schreck kuratoimen upean Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala -taidenäyttelyn. Näyttely on avoinna 26.1.2020 asti ja tarjoaa katsauksen Ellen T.:n uraan ja elämään. Hänen maalauksiaan voi toki mennä ihailemaan myös Ateneumin Taiteilijoiden Ruovesi -näyttelyyn, joka on niin ikään auki 26.1.2020 asti ja jonka kuraattori on Ateneumin erikoistutkija Anu Utriainen.

Ennen taidemuseovierailua Ellen Thesleffiin (1869-1954) elämästä ja taiteesta voi hankkia taustatietoa esimerkiksi lukemalla Annukka Mäkijärven kuvittaman ja Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen käsikirjoittaman sarjakuvakirja Ellen T. (Kustannusosakeyhtiö Teos 2019, arvostelukappale kustantajalta). Kirjoista saa kattavan kuvan Ellenin elämästä taiteilijana ja hänen kasvustaan ja kehityksestään taiteen tekijänä. Kumpaankin kirjaan on myös kekseliäästi sijoitettu Ellenin teoksia luontevaksi osaksi kuvitusta.

Toinen, edellistä nuoremmille lukijoille suunnattu (tieto)teos Ellen Thesleffin elämästä on Leena Virtasen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama taiteellinen kuvakirja Ellen! - Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit (Kustannusosakeyhtio Teos 2019). Kirja on toinen osa Suomen supernaisia -kirjasarjaa, ja se on kirjoitettu erityisesti lapsilukijoita ajatellen selkeästi ja onnistuneen tiivistetysti. Ellen! - Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit on erittäin hyvä kirja, jossa tapahtumat etenevät kronilogisesti.

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Ellen T. -sarjakuvakirja on siis huomattavasti laajempi kertomus Ellenin taiteilijaelämästä, ja kyseisessä sarjakuvakirjassa kerronta ei ole kronologista, vaan se on jaettu kolmeen jaksoon Ellenille tärkeiden kaupunkien Pariisin, Firenzen ja Murolen mukaan. Tämä vaatii lukijalta keskittymistä, ja ainakin minun piti lukiessani ajoittain tarkistaa, mitä aikaa ja vaihetta Ellenin elämässä kulloinkin kuvattiin. Tapahtumien kulun seuraamista helpottaa kyllä kirjan lopusta löytyvä aikajana.

Maalaustyylin kehittyminen
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Pelliccioni ja Mäkijärvi ovat molemmat onnistuneet luomaan kirjoihinsa uskomattoman upean visuaalisen ilmeen, joissa kuvituksiin valitut värit heijastelevat Ellenin taidetta, ja varsinkin Pelliccionin oma kuvitustyyli tuntuu muuttuvan ja mukailevan Ellenin maalaustyylin muutoksia. Pelliccionin kirja onkin itsessään oikea taideteos, jossa hän on käyttänyt erilaisia kuvitustekniikoita ja vuorottelee hempeällä ja ronskilla viivalla.

Firenzessä Ellenin maalausten värit alkavat muuttua. Hän maalaa paljon luonnossa.
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Mäkijärvi puolestaan käyttää kirjassa värivalintoja, jotka sopivat Ellen Thesleffin uran kulloiseenkin vaiheeseen: Pariisin vuodet on väritetty kiihkeällä punaisella, Firenzen aikaa pehmentää pastellinsävyt - etenkin vaaleanpunainen, sininen ja lila, ja Ellenin turvallista elämää rakkaassa Murolessa täällä koti-Suomessa Mäkijärvi värittää metsäisellä vihreällä. Ja käytyäni HAM:in näyttelyssä, totesin, että kaikki nuo kirjan värit ovat kuin suoraan Ellenin omasta väripaletista.

Kiihkeä Pariisi
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.
Anna Kortelainen: Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002)

Valon ja vapauden Firenze
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Rakas Murole - ja perheen suuri suru
Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Ellenin elinaikaan naisten asema länsimaissa oli hyvin erilainen kuin nykyään, ja naisilta vaadittiinkin paljon rohkeutta ja määrätietoisuutta luoda uraa taiteilijoina. Perinteisesti ajateltiin, että miehet ovat oikeita taiteilijoita ja naiset vaan harrastelevat taiteen tekemistä. Ellenin isä kuitenkin kannusti tytärtään tämän valitsemalla tiellä, ja ainakin näiden kummankin kirjan perusteella Ellen oli hyvin läheinen perheensä kanssa. Ei siis ole ihme, että isän ja Gerda-sisaren kuolemat vaikuttivat Thesleffiin syvästi, mikä näkyy myös hänen taiteessaan.

Omakuva

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

Molemmista kirjoista välittyy kuva Ellen Thesleffistä loistavana ja vahvatahtoisena taiteilijana, joka rakasti maalaamista, eikä tehnyt sen suhteen kompromisseja. Ellen T! -kirjan mukaan Ellen halusi esimerkiksi maalata itse valitsemiaan aiheita, eikä suostunut elättämään itseään vanhojen teosten kopioimisella. Hän ei myöskään välittänyt niistä arvostelijoista, jotka eivät ymmärtäneet hänen valitsemiaan aiheita ja tapaa maalata.

Ellenin värit 

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck: Ellen T.

Villojen kukat: Oodi ystävyydelle

Villojen kukat (Teos 2018, saatu kustantajalta) on Pia Pesosen kirjoittama ja Petri Makkosen kuvittama kuvakirja, joka kertoo kahden nuoren tytön, Ruusun ja Tulppaanin, ystävystymisestä, Villojen-puutaloalueesta ja muutamasta kauniista kesäpäivästä, joiden aikana ihmiset löysivät toisensä, kapelimestari kadonneen tahtipuikkonsa ja Kaupunginisä ja Neiti Virkamies itsestään uuden, rehellisemmän puolen. Minä luin tämän kirjan kuusi ja puolivuotiaan esikoiseni kanssa, ja myös nelivuotias keskimmäisemme yritti hetken istua kanssamme lukemassa, muttei jaksanut keskittyä näin pitkään tarinaan.

Petri Makkosen piirtämä kansikuva on kaunis.

Tarinan päähenkilöt ovat kaksi tyttöä tai kaksi kukkaa, kuten he itse keksivät. Tulppaani on kotoisin Helsingin Villoilta, jonne Ruusu muuttaa äitinsä kanssa Lapista, Suomen kainalosta. Tytöt ystävystyvät heti ja löytävät yhteisen sävelen, vaikka murre-erot aiheuttavatkin hieman sekaannusta ja huvitusta: kläpit ja klapit menevät sekaisin siinä kuin mutsit, mustit, saamit ja samiksetkin. Tyttöjen nauru sekaannuksille on hyväntahtoista, ja myös minun kuusivuotiasta esikoistani naurattivat hupsut dialogit. Kävimme kirjan äärellä hänen kanssaan paljon keskustelua murteista ja yleiskielestä, mikä ei ollut ollenkaan hassumpi asia.

Osa Makkosen taiteilemista kuvista on hyvin värikkäitä ja kauniita.
Hän on tehnyt kuvitusta monella eri tekniikalla.
Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Villat vaikuttaa ihanalta ja idylliseltä puutaloalueelta Länisväylän kupeessa. On rakkautta, raparpereja ja rauhaa, mutta myös pari isoa ongelmaa. Villoilla asuva kapelimestari on nimittäin kadottanut kaksi tahtipuikkoaan - tulossa on iso konsertti - ja lisäksi herra Kaupunginisä ja Neiti Virkamies ovat päättäneet purattaa Villat ja rakentaa tilalle virastotalon. Ennen kun ongelmat ratkeavat, ehtivät villalaiset etsiä puikkoja muun muassa katolta ja kompostista, koettaa karkottaa kaivin- ja purkukoneita ketjuin ja munalukoin ja järjestää kaikkien aikojen pihajuhlat huutokauppoineen, kestityksineen ja tansseineen. Myös Kaupunginisä ja Neiti Virkamies saavat kutsun pihajuhliin, sillä villalaiset ajattelevat, että ihanat juhlat avaavat ahnaiden virkamiesten silmät Villojen erinomaisuudelle. Juhlissa Villojen kaksi ongelmaa tosiaan ratkevat, ja käy ilmi, että kapelimestarin kadonneet tahtipuikot ja Kaupunginisän kieroilut liittyvät yhteen.

Tästä kuvasta Villojen olemus käy hyvin ilmi.
Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Villojen kukat on hyväntuulinen tarina ystävyydestä ja hyvänlaisesta erilaisuudesta. Kirjasta tulee hyvä mieli, Pesonen leikittelee kivasti kielellä, ja tarinaan on saatu mukaan sekä vitsejä että vakavampia ympäristöteemoja. Vitsit naurattivat erityisesti meidän perheemme lapsilukijaa, minä mietin Länsiväylän tietulleja, yksityisautoilua ja ihmisten ahneutta. Toisaalta minua hieman ärsyttivät jokuset yleistykset: johtavat suhaavat hienoilla autoillaan Länsiväylää pitkin firmoihinsa, bussit kuljettavat tavallisia ihmisiä töihin, eikä kukaan halua pystyttää tietulleja.

Osa kuvista on melko tummasävyisiä ja vaikeaselkoisia. Tämä kuva ei esimerkiksi
auennut minulle, ja lapseni vieroksuivat kuvitusta. Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Minä ja vanhin lapseni siis pidimme Villojen kukista. Jäin kuitenkin miettimään, onko kuvakirjamainen formaatti paras vaihtoehto tälle tarinalle tällaisenaan, vai olisiko hieman pitkää tekstiä voinut tiivistää, jolloin myös nuoremmat lapset jaksaisivat kuunnella paremmin. Näin pitkä tarina sopii nimittäin hieman vanhemmille lapsilukijoille, minkä huomasin omille lapsilleni kirjaa lukiessani. Tässä olisi siis ollut ainesta myös kelpo lastenromaaniksi.

Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Lastenkirja Minna Canthin uskomattomasta elämästä ja vaikuttavista teoista

Miinu, Minna eli Minna Canth on toistaiseksi ainoa suomalaisnainen, joka on saanut oman liputuspäivän. Minna teki elinaikanaan tinkimätöntä työtä tasa-arvoisan yhteiskunnan puolesta, puhui suoraan mitä ajatteli, kirjoitti kirjoja ja näytelmiä, hoiti miehensä kuoltua sekä kodin, lapset että perustamansa lankakaupan, tahtoi parantaa köyhien asemaa ja kannatti tyttöjen ja naisten yhtäläistä oikeutta koulutukseen. Minna Canth 175 vuotta -juhlavuosi alkoi 19.3.2018, ja juhlinta jatkuu keväälle 2019 asti. Ei siis ihme, että Minnasta kertovia kirjoja on ilmestynyt tänä vuonna ja ilmestyy ensi vuodenkin puolella sekä lapsille että aikusille.

Kirjailija Leena Virtanen ja kuvittaja-kirjailija Sanna Pelliccioni ovat tehneet tänä vuonna julkaistun kuvakirjan Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (Teos 2018, arvostelukappale), joka kertoo Tampereella vuonna 1844 syntyneestä Minna Canthista ja esittelee paitsi hänen tekojaan ja elämäänsä myös kertoo paljon Minnasta henkilönä. Kirjasta on tehty kuvakirja, joka alkaa vuodesta 1888, Kuopion kaupungista, talosta, jonka salongissa istuu nainen varhain aamulla mielipuuhassaan, eli kirjoittamassa. Lukijalle esitetään kysymys: Kuka on tämä toimeliaan näköinen nainen, jolla on pyöreät ystävälliset kasvot? Siitä lähdetään kerimään auki Minnan elämäntarinaa tarinallisessa, mutta hyvin tietopainotteisessa muodossa. Aivan ihastuttavia ovat Minnan omista teksteistä otetut sitaatit, jotka kertovat lukijalle jotain Minnan persoonasta ja tuovat Minnan oman äänen kuuluvaksi.

Leena Virtanen ja Sanna Pelliccioni:
Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
(Teos 2018)

Minna esittäytyy lukijoille tinkimättömänä ja oikeudenmukaisena naisena, joka ei epäile puhua suoraan ja puolustaa oikeaksi katsomiaan asioita. Hän tahtoi muuttaa maailmaa ja teki todella paljon työtä sen eteen. Sen lisäksi Minna rakasti seurustelua erilaisten ihmisten kanssa, kutsui ystäviä salonkiinsa keskustelemaan ja pelaamaan korttia.

Minna oli siitä onnekas 1800-luvulla elänyt nainen, että hän syntyi kotiin, jossa Minnan eli Miinun isä kannusti tytärtään opintojen pariin yhtä lailla kuin poikia - mikä ei todellakaan ollut tyypillistä tuona aikana. Minna tuli hyväosaisesta perheestä, mutta näki paljon köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ja päätti tehdä asialle jotain. Kasvettuaan hän opiskeli Jyväskylässä ja tapasi siellä myös tulevan aviomiehensä, jonka sitten menetti tämän menehdyttyä Minnan odottaessa pariskunnan seitsemättä lasta. Vaikka Minna oli surun murtama, hän ei lannistunut tai lakannut tekemästä työtä sekä kotona että kodin ulkopuolella paremman yhteiskunnan hyväksi.

Leena Virtanen ja Sanna Pelliccioni: 
Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
(Teos 2018)

Minna Canth on nainen, jonka nimen me kaikki varmasti olemme kuulleet, sillä tosiaan, liputetaanhan 19.3. Minna Canthin ja tasa-arvon kunniaksi. Kuitenkaan kovin moni ei ehkä ymmärrä, mikä merkitys Minnalla on ollut köyhien ja naisten aseman parantamisessa tai kuinka hyvä esimerkki Minna on kaikille meille vielä tänäkin päivänä. Minna ei pelannyt sanoa ääneen mielipiteitään aikana, jona niitä pidetttiin monesti esivallan vastustamisena, ennenkuulumattomina ja jopa hulluina - tai jos pelkäsikin, teki niin silti!

Välillä arvostelut ajoivat Minnankin epätoivoon.
Leena Virtanen ja Sanna Pelliccioni: 
Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
(Teos 2018)

Keskustelin kirjan kuvittajan Sanna Pelliccionin kanssa kirjasta Helsingin Kirjamessuilla perjantaina 26.10., ja Sanna kertoi havainneensa, että esimerkiksi opettajat viettäisivät kouluissa Minna Canthin päivää kovin mielellään, mutta eivät välttämättä tiedä, miten. Siksi Pelliccioni ja kirjan toinen tekijä Leena Virtanen halusivat tehdä kirjan loppuun pienen juhlaohjeen tai vinkkilistan, jonka ympärille Minna Canthin päivän viettoa voisi kodeissa ja kouluissa rakentaa. Löytyypä kirjan takaa myös Minna Canthin kahvikakun reseptikin!

Pelliccioni kertoi myös, että he halusivat alunperin tehdä radikaalin ratkaisun ja suunnata kirjan kouluikäisille lapsille ja jopa yläkouluikäisille nuorille. Suunnitelma muuttui hieman matkalla, mutta silti kirjan kohderyhmää ovat selkeästi isommat lapset eskari-ikäisistä ylöspäin. Luin itse tämän kirjan oman kuusivuotiaan eskarilaiseni kanssa, eikä hän selvästikään vielä ymmärtänyt kaikkea, mutta sai kyllä kiinni siitä, että Minna oli nainen, joka puolusti niitä, joilla asiat eivät vielä olleet hyvin. Keskustelimme tasa-arvosta ja vähän historiasta. Lapsi mietti ensin, että kirja on hieman tylsä, sillä onhan Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot hieman erilainen, tietokirjamainen kuvakirja. Lopulta lapsi kuitenkin spontaanisti totesi: "Kyllä tämä on kiva kirja."

Sanna Pelliccioni Helsingin Kirjamessuilla vetämässä Kuvittajat Ry:n pisteellä työpajaa

Minä itse voisin hyvin kuvitella lukevani tämän koulussa ihan hyvin vielä vaikka viides- ja kuudesluokkalaisillekin. Eri-ikäiset ymmärtävät kirjasta eri asioita, ja isompien lasten kanssa tämä kuvakirja voisi toimia lähtökohtana tunneilla, joiden teemana olisvat esimerkiksi tasa-arvo ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot on ensimmäinen osa Suomen supernaisia -kirjasarjaa, ja jäänkin kiinnostuneena odottamaan, kenen naisen elämän Pelliccioni ja Virtanen tiivistävät kuvakirjan väliin seuraavaksi.

Pikkuveli ja mainio harharetki

Luimme hiljattain esikoisen kanssa Leena Parkkisen kirjoittaman vetävän satuseikkailukirjan Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017), joka huvitti meitä huumorillaan, ihmetytti ja ihastutti erikoisella miljööllään ja kummallisella henkilögalleriallaan, viihdytti jännittävällä seikkailullaan ja veti myös välillä vakavaksi yllätyskäänteillään.

Tarinan päähenkilö on Pikkuveli, joka on lupautunut määräilevän isosiskonsa Kreivitär Rebecka Pitäjämäen avustajaksi ja jokapaikanhöyläksi tämän hurjalle tutkimusretkelle suoviidakkoon, jossa kasvaa valtavia mangrovepuita ja asutaa toinen toistaan hassumpia, hurjempia ja kummallisempia eläimiä. Kreivittären tavoite on vangita ja kuvata maailman vaarallisimman ja kaikkein suurimman käärmeen, jonka pääasiallista ravintoa ovat pikkuveljet. Kreivitär haluaa tehdä retkestä dokumentin, josta hurmioituisivat sekä hänen 40 000 YouTube-seuraajaansa että Me ja sarvikuonot -lehden toimitus.

"Me ja sarvikuonot -lehti tulee pissaamaan pöksyihinsä riemusta niin monta kertaa, että ne joutuvat hankkimaan kestovaipat", Kreivitär uhoaa.

Pikkuveli ei suhtaudu kovin myötämielisesti Kreivittären järjestämään retkeen eikä ainakaan innostu isosiskonsa suunnitelmasta käyttää Pikkuveljeä käärmeensyöttinä ja houkutuseläimenä, jonka avulla hän saisi tallennettua harvinaisen käärmeen kameralleen. Pikkuveli ei kuitenkaan mahda siskolleen mitään ja huomaa pian olevansa häkissä odottelemassa käärmeen hyökkäystä. Seuranaan hänellä on tulitikkuaskiakin pienempi apina ja lohdutuksenaan Kreivittären lupaus vetää veljensä turvaan ajoissa.

Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen kirjoittamassa kirjassa Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017)

Suunnitelma menee kuitenkin kauhealla tavalla mönkään, ja Pikkuveli joutuu - ei onneksi käärmeen syömäksi - mutta käärmeeseen köytettynä hurjalle matkalle. Tuo matka vie Pikkuveljen lopulta umpsukkeluksiin veden alle ja aina oudolle rannalle asti. Rannalla hän astuu sisään hyvin erikoiseen taloon, jota emännöi hyvin erikoinen mummeli, joka syöttää Pikkuveljelle hyvin erikoisia kuppikakkuja ja kertoo, että Pikkuveljen on lähdettävä suorittamaan vaarallista, mutta elintärkeää tehtävää. Tehtävän tarkoitus on pelastaa suonsilmärusettianakonda karmealta kohtalolta, joka sitä nyt näyttää odottavan - kiitos Kreivittären ja Pikkuveljen vangitsemisyrityksen.

Pikkuveli ei ole tottunut olemaan rohkea sankari tai tekemään suuria suunnitelmia ja tekoja. Hän ei suin surminkaan haluaisi ryhtyä sankariksi nytkään, mutta ymmärtää kyllä oman vastuunsa. Hän suostuu tehtävään, vaikka siihen kuuluukin muun muassa pieneksi kutistamista ja veden alle menemistä. Avukseen tehtävään hän saa pikkuisen apinan ja sukeltaa pää edellä vessanpönttöön, josta aukeaa portti paikasta toiseen. Pelastajat joutuvat todella vaikean tehtävän eteen, ja näyttää kauhistuttavasti siltä, että pikkuruiseksi kutistunut Pikkuveli ja hänen pikkuruinen apinaystävänsä eivät pysty pelastamaan jättiläiskäärmettä. Ja vielä kauhistuttavampaa on, että Pikkuveli ei ole enää lainkaan varma siitä, pääseekö hän enää koskaan takaisin oman perheensä luo!

Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen kirjoittamassa kirjassa Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017)

Parkkisen teksti on hauskaa ja pitää sisällään paljon kielellistä leikittelyä. Hänen keksimänsä maailma on villi ja mielenkiintoinen, mutta kuitenkin jotenkin niin tavallinen, että meidän viisivuotiaamme pohti jatkuvasti, mikä osa tarinasta on kuvittelua ja mikä ehkä unta. Kirjan kuvituksen on tehnyt Jussi Karjalainen, ja kuvat ovat hyvin omaperäisiä ja hyvin tarinaan sopivia. Pikkuveli ja mainio harharteki lienee suunnattu alakoulun 1.- 4.-luokkalaisille. Siinä on aika paljon tekstiä, eli mikään aloittelevan lukija ensikirja tämä ei ole. Myös viisivuotias jaksoi kuunnella koko kirjan osissa luettuna, vaikka aluksi epäilin, että kirja olisi hänelle hieman pitkä tai haastavaa kuunneltavaa.

Satuin muuten huomaamaan, että keskiviikkona 24.5. pidetään Nide-kirjakaupassa Pikkuveli ja mainio harharteki -kirjan julkkarit. Itse en luultavasti pääse paikalle, mikä on todella harmi, sillä olisin mielelläni mennyt kuuntelemaan, mitä kerrottavaa Parkkisella on tämän kirjan synnystä. Menkää te, jos vaan ennätätte!

Tunnelmia ja tuokiota Helsingin Kirjamessuilta 2016

Tänä vuonna vietin kirjamessuille kaksi päivää, perjantain ja lauantain. Minulla oli mukanani pieni seuralainen, eli kaksikuukautinen vauvani, joten hänen viihtymisensä asetti reunaehdot omalle messuvierailulleni. Messuilla oli tänäkin vuonna oikein mukavaa, oli todella kiva nähdä bloggarikollegoita ja kuunnella kirjailijoita. Se jäi kyllä ihmetyttämään, miten onneton oli lapsille tarkoitettu alue. Viime vuonna alue oli lähellä hallin takanurkkaa, mutta nyt se oli laitettu keskelle halia kaiken hälinän keskelle. Rekvisiitta oli aika olematonta, eikä rauhasta ollut tietoakaan. Alue ei todellakaan kutsunut lapsia leikkimään ja kuuntelemaan kirjailijavieraiden lukemia otteita kirjoistaan. Se on sääli.

Perjantaiaamuni alkoi messuilla kuuntelemalla Katri Kirkkopeltoa, Elina Hirvosta ja Ville Tietäväista, jotka keskustelivat Tiina Haapsalon haastattelemana kiusaamisesta ja sen herättämistä tunteista, sekä tuoreimmista lastenkirjoistaan, joissa kiusaamis/kiusaamattomuus-teema on vahvasti läsnä. (Hirvosen ja Tietäväisen kirjan olen esitellyt täällä, Kirkkopellon sekä Revon ja Haapsalon teokset tulossa esittelyyn myöhemmin.) Kaikki keskustelijat olivat vahvasti sitä mieltä, että jo pienten lasten keskuudessa ilmenee kiusaamista, joskin se voi monesti olla kiusaajien taholta tiedostamatonta ulkopuolle jättämistä. He toivovat, että lastenkirjojen kautta aikuiset sekä lapset voivat yhdessä keskustella aiheesta sekä keksiä ratkaisumalleja jo ilmenneisiin kiusamistilanteisiin. Kiusatuksi tuleminen tai ryhmän ulkopuolelle jääminen saa usein aikaan lapsessa ns. näkymättömän haavan, jota aikuinen ei edes helposti huomaa. Kirjan äärellä lapsi osaa ehkä helpommin ilmaista, että "tuolta minustakin tuntuu", Kirkkopelto totesi. Sekä Hirvonen että Kirkkopelto korostivat sitä, että käsitellessään kiusaamista lapsen kanssa, pitää aikuisen muistaa olevansa tilanteessa aikuisena ja etäännyttää omat tunteensa.

Tämän mielenkiintoisen keskustelun jälkeen jäin kuuntelemaan Linda Liukasta, joka kertoi Hello Ruby -kirjoistaan (arvioni täällä ja täällä) sekä hieman myös siitä, miksi koodausta hänen mielestään kannattaa opettaa kouluissa. Liukasta haastatteli Emma Alftan. Liukas on selvästi omasta alastaan todella innostunut ja vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa maailmamme on vielä enemmän tietokoneistettu kuin nyt. Hän haluaa kirjojensa ja koodaustyöpajojensa avulla innostaa lapsia ajattelemaan luovasti ja saada heidät kiinnostumaan koodaamisesta ja uusien softien sekä koneiden keksimisestä. Koodaaminen kuuluu hänen mukaansa kaikille sukupuolesta riippumatta, ja Liukas iloitsee siitä, että pienet pojat pitävät Ruby-tyttöä esikuvanaan. Liukkaan kirjoja on käännetty reilulle parikymmenelle kielelle, ja hän itse on matkustanut kirjojensa tiimoilta ympäri maailmaa. Onpa koodaus vienyt hänen aina Valkoiseen taloon saakka.

Tämän jälkeen tapasin mukavan kanssabloggajani Kirjaäidin, jonka kanssa muun muassa kiertelimme messuhallia ja teimme hyviä lastenkirjalöytöjä. Yritimme myös käydä kuuntelemassa keskustelua #pojatkinlukee #mitästytöt, mutta KirjaKallion kajareista äänet tulivat niin kovaa, että en tohtinut vauvan kanssa jäädä siihen kuuntelemaan. Harmi, että Peltorit unohtuivat kotiin!

Yhden aikaan menin kuuntelemaan opettaja-kirjailijaa Jenni Kalliota, joka kertoi kirjoittamastaan kirjasta Opettamisen vallankumous (Tietosanoma). Kallio kertoi, miten itse on toteuttanut uutta opetussuunnitelmaa luokassaan, ja kuinka tärkeää on ohjata oppilaita löytämään omat vahvuutensa ja auttaa heitä asettamaan itse itselleen tavoitteita.

Minun oli tarkoitus mennä kuuntelemaan, kun Maria Kuutti luki lapsille otteita otteita uusimmasta kirjastaan Anna ja Elvis ja verraton vaari, mutta harmikseni myöhästyin tästä tarinahetkestä. Jäin kuitenkin Lasten alueella sijaitsevalle Tarina-lavalle, jonne saapui sarjakuvataiteilija Tuuli Hypén Vesa Anttosen haastateltavaksi. He puhuivat Hypén suloisista lastenkirjoista, jotka kertovat Veikka ketusta. En ollutkaan aikaisemmin tutustunut näihin kirjoihin, mutta ihastuin kirjan runsaisiin, värikkäisiin ja realistisiin luontokuviin. Hypén kertoikin, että tehdessään kirjoja, hän teki myös paljon selvitystyötä siitä, miltä mikäkin kasvi, eläin ja sieni näyttää luonnossa minäkin vuodenaikana.

Messupäivän lopuksi kuuntelin yhden ennalta eniten odottamistani keskusteluista Tablettikoulu, miksi?. Imagen päätoimittaja Heikki Valkama haastatteli kirjailija-opettaja Minna Rytisaloa, tietokirjailija-opettaja Maarit Korhosta (hänen kirjansa Herää koulu! on blogissani esitelty täällä) sekä kirjailija-opettaja Mooses Mentulaa näiden kokemuksista tablettien ja muiden vastaavien laitteiden käytöstä koulussa. Mentula ja Korhonen ovat opettajina alakoulussa, ja Rytisalo toimii lukion äidinkielen opettajana. Korhonen sanoi mielestäni napakasti, että hänen mielestään keskustelu tablettien yms. laitteiden tarpeellisuudesta opetuskäytössä voidaan jo lopettaa, sillä meidän pitää hyväksyä niiden olevan tämän hetken trendi. Ne ovat osa lasten maaailmaa, joten on vain järkevä tuoda ne osaksi opetusta. Ehkä me kymmenen vuoden kuluttua innostumme jostain muusta, mutta nyt eletään tätä hetkeä. Tähän itse lisäisin, että on silti ihan paikallaan selvittää huolellisesti, millaisia laitteita kannattaa hankkia ja kouluttaa opettajia niitä käyttämään.

Kaikilla keskusteluun osallistuneilla opettajilla oli laitteista positiivisia kokemuksia, mutta Mentula ja Korhonen harmittelivat sitä, että kouluihin hankitut laitteet ja verkot eivät aina toimi, eikä koneita ole välttämättä tarpeeksi. Rytisalon lukiossa on kaksi vuotta sitten siirrytty sähköisiin oppikirjoihin, ja Rytisalo itse on erittäin tyytyväinen tähän ratkaisuun. Hän kertoi, että niiden käyttäminen mahdollistaa jokaisen oppilaan etenemisen yksilöllisiä oppimispolkuja pitkin. Kysyin häneltä keskustelutilaisuuden jälkeen, millaista koulutusta opettajat saivat siirtymävaiheessa. Kustantajat kuulemma tarjosivat koulutusta, ja osa opettajista kouluttautui itse lisää. He sitten jakoivat osaamistaan kollegoilleen, ja suurin osa opettajista onkin kuulemma suhtautunut sähköisiin oppikirjoihin siirtymiseen oikein positiivisesti. Samoin ovat oppilaat. Ilahduin itse, kun kuulin, että uudet lukiolaiset saavat Rytisalonkin koulussa edelleen kokeilujakson jälkeen valita, käyttävätkö perinteistä oppikirjaa vai sähköistä oppimateriaalia. Antoisa kesksutelu!

Toinen messupäiväni alkoi Bonnierin bloggariaamiaisella, jossa haastateltavina olivat Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis, Hannu Mäkelä ja Riitta Jalonen. 

Claes Andersson teki minuun vaikutuksen rauhallisella läsnäolollaan ja huumorillaan. Erityisesti hänen puheenvuorostaan jäi mieleeni hänen mietteensä siitä, että jokainen kirjailija kirjoittaa tavalla tai toisella omasta itsestään, sillä kaikkihan ammentavat omasta kokemusmaailmastaan tai pikemminkin omasta pääkopastaan löytyvistä asioista. Andersson myös luottaa vahvasti siihen, että kirjallisuudella voi vaikuttaa, koska sanalla on niin suuri mahti.

Myös Anja Snellman oli samaa mieltä siitä, että kirjoittaessaan kirjailija suodattaa jotain omasta kokemusmaailmastaan tekstiinsä. Hän itse viettää tänä vuonna 35-vuotisjuhlavuottaan. j

Tuula-Liina Varis kertoi, että uusimmassa kirjassaan Huvila (WSOY 2016) hän jollain tavalla itseasiassa etsii omia vanhempiaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920- ja 30-luvuille, eli aikaan, jolloin Variksen omat vanhemmat ovat olleet nuoria. Tarina ja päähenkilöt on fiktiota, mutta Variksen on helppo löytää siitä yhtymäkohtia omaan elämäntarinaansa.

Myös Riitta Jalosen on helppo löytää yhtymäkohtia uusimman romaaninsa päähenkilön kirjailija Janet Framen elämän ja oman elämänsä välillä. Jalonen kuvaili kirjoittamisprosessia kokemukseksi, jossa tuntui, että hän sai oikean yhteyden jo edesmenneeseen Frameen. Hän kertoi menneensä lähes hypnoosiin Kirkkaus-kirjaa kirjoittaessaan.

Hannu Mäkelä puolestaan vertasi kirjoittamista talon rakentamiseen; Ensin kaivetaan perustukset, pystytetään seinät ja asennetaan katto. Sitten jännitetään, haluaako kukaan muuttaa taloon, eli kiinnostaako ketään lukea valmista kirjaa. Mäkelä iloitsi 80-luvun puolella tekemästään päätöksestä ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Huolimatta yleisen taloudellisen tilanteen aiheuttamasta epävarmuudesta, hän kertoi, ettei ollut koskaan ollut onnellisempi.Vapaus on vahva sana ja asia.

Tilaisuuden lopuksi kirjailijat vielä kertoivat ajatuksiaan kirjablogien merkityksestä kirjailijoille. Vaikka kirjailijat pitivät blogeja tärkeinä ja ilahtuvat toki saamastaan positiivisesta blogihuomiosta, he toivovat, että edelleen ilmestyisi enemmän oikeita, kriitikoiden kirjoittamia kritiikkejä. Myös moni bloggari yhtyi tähän näkemykseen.

Bloggariaamiaisen jälkeen suuntasin kuuntelemaan Atenan kirjailijoita Tiina Liftländeriä ja Soili Pohjalainen, joita haastatteli kustannustoimittaja Kanerva Eskola. Molemmat kirjailijat ovat sekä esikoiskirjailijoita että bloggaajia itsekin. Liftländerillä on takanaan usean vuoden "ura" bloggarina, joten hänelle oli luontaista ryhtyä kirjoittamaan blogia kirjankirjoitusprosessistaan. Liftländer kertoi kirjoittavansa, mitä mieleen tulee, editoimatta blogitekstejään ennen niiden julkaisemista. Pohjalainen puolestaan tuskaili sitä, että hän on turhankin tarkka kirjoittamistaan teksteistä, eikä siksi ehdi ja pysty kirjoittamaan niin paljon blogiinsa kuin haluaisi. Molemmat kirjailijoista kokivat kirjablogit tärkeiksi ja ilahtuvat huomatessaan, että joku on lukenut heidän kirjansa ja kirjoittanut siitä. Jostain syystä varsinkin Liftländer kertoi olleensa siinä uskossa, että kirjailijoiden ei toivota kommentoivat omasta kirjastaan kertovaa postausta. Me bloggarit kuitenkin olimme aika yksimielisesti sitä mieltä, että asiallinen kommentointi on aina tervetullutta. Moni kertoi ilahtuvansa kirjailijoiden jättämistä kommenteista.

Tämän tilaisuuden jälkeen minun oli tarkoitus kierrellä messukojuja ja ostaa erityisesti itselleni muuta romaani, mutta pieni seuralaiseni oli itkustaan päätellen sitä mieltä, että hallissa on aivan liikaa hälinää, eikä minun kannata enää kierrellä yhdelläkään kirjakojulla. Niin jäivät muutamat hankinnat tekemättä, ja minä siirryin rauhalliseen paikkaan vauvan kanssa odottamaan, että Teoksen bloggaritilaisuus alkaisi.

Siellä olivat paikalla kirjailijat Katarina Baer, Kari Hukkila ja Leena Parkkinen. Haastattelun hoiti Nina Paavolainen (tästä tilaisuudesta minulla ei valitettavasti ole kuvaa, sillä jouduin heijaamaan vauvaa koko sen kestämän 45-minuuttisen ajan...).

Katarina Baerin kirjoittama tietokirja He olivat natseja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, ja sen kirjoitusprosessikin on mitä ilmeisemmin ollut erittäin jännittävä. Baer kertoi löytäneensä arkistoista yhtä sun toista tietoa kirjan päähenkilöistä eli omista isovanhemmistaan - siis sellaistakin lähdemateriaalia, jonka olemassaolosta kukaan hänen suvustaan ei ollut tiennyt.

Kari Hukkilä kertoi, että hänelle kirjoittaminen on pitkä prosessi. Hän työstää tekstejään jopa vuosia, jättää ne välillä syrjään, tarttuu uuteen työhön ja palaa taas hetken kuluttua edelliseen. Siitä syystä hän ei ollut osannut arvata, miten ajankohtainen kirja Tuhat ja yksi nyt julkaisuvuonnaan itseasiassa on. Kirja nimittäin sivuaa muun muassa maahanmuuttokysymystä.

Leena Parkkisen uutuuskirja Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin. Olen lukemassa kirjaa parhaillaan ja voin sanoa, että miljöö- sekä aikakausikuvaus vaikuttavat todella aidoilta. En ihmettele sitä yhtään, kun kuulin, millaista taustatyötä Parkkinen tekee historiallisten tekstiensä eteen. Parkkinen itse myös opettaa kirjoittamista, ja minä olisin voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään hänen kertomisiaan myös kirjoittamisesta yleensä. Lisäksi sain kuulla Parkkiselta, että häneltä ilmestyy kohta myös toinen lastenkirja. Sitä siis odotellessa!

Koska seuralaiseni oli tässä vaiheessa jo todella väsynyt, päätin skipata päivän loput ohjelmat, ja suuntasimme kotia kohti. Tänään en enää viitsinyt raahata pikkuista messuhulinaan, vaan jäimme suosiolla kotiin nauttimaan messuhankinnoistani. Myös kotona odottaneet isommat sisarukset olivat tyytyväisiä kotiini kantamiin kirjoihin. Osa kirjoista tulee kyllä sujahtamaan pukinkonttiin.... ;)

Eläköön essee!

Sain mielenkiintoisen haasteen Tuijatalta. Kiitos siis siihen suuntaan! :) Kyseessä on Eläköön essee! -haaste, jonka on laittanut alulle Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatta. Haasteen tarkoitus on tehdä esseekirjallisuutta tutuksi, ja täytyy sanoa, että ainakin minä olin siinä mielessä oikein passeli haastettava, että en juurikaan lue esseitä. Olikin siis aika tutustua esseekirjallisuuteen lähemmin. Ihan aluksi minun ainakin piti varmistaa, mikä lasketaan esseekirjallisuudeksi.

Linkitän tähän nyt Marjata käyttämän määritelmän: "Essee on lähellä kaunokirjallisuutta olevaa asiakirjallisuutta.  Essee voi olla tieteellinen tai enemmän omaa henkilökohtaista ainesta sisältävä kirjoitus, jossa pohditaan asioita."

Loppujen lopuksi marssin kirjastoon ja pyysin sieltä henkilökunnalta apua hyvän ja mielenkiintoisen esseekokoelman löytämiseksi. Lähdin kirjastosta kotiin mukanani vino pino kirjoja, joista toiset olivat selkeästi esseekokoelmia, toiset ehkä pikemminkin artikkelikokoelmia tai jotain tutkielman tapaisia teoksia. Poimin noista kirjoista luettavakseni muutaman mielenkiintoisemman*, joista nyt esittelen suosikkini.

Ehdoton kirjasuosikkini valitsemistani teoksista on kirja, jonka olen itse asiassa lukenut jo muutama vuosi sitten, eli Anu Silfverbergin kirjoittama Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä (Kustannusosakeyhtiö Teos 2013). Kirja herätti jo tuolloin minussa paljon ajatuksia, ja huomasin, että ei se jättänyt kylmäksi nyt toisellakaan lukukerralla. Kaikesta lukemastani en kyllä on Silfverbergin kanssa samaa mieltä, mutta eihän se suinkaan ole tarpeenkaan, jotta kirjaa voi pitää hyvänä.

Silfverberg on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kirjailija, joka ryhtyi kirjoittamaan Äitikorttia odottaessaan itse esikoistaan. Hän ei omien sanojensa mukaan innostunut kovinkaan monesta kotimaisesta tai ulkomaalaisesta vanhemmuutta käsittelevästä kirjasta, vaan halusi kirjoittaa kirjan niistä asioista, jotka saivat hänet itsensä vanhemmuudessa ymmälleen, raivostumaan tai liikuttumaan. Näiden asioiden joukkoon kuuluvat muun muassa raskaaksi tuleminen (sen vaikeus), itse raskaus, synnyttäminen, imetys ja lapsen kasvattaminen.

Eräs silmiinpistävin asia, joka Silfverbergiä tuntuu ärsyttävän ja hämmästyttävän äitiydessä on lasten kasvatukseen ja hoitamiseen liittyvien valintojen perusteleminen "luonnollinen"-käsitteellä. Silvfverberg on tehnyt havainnon, että usein luonnollisuutta ihannoivat henkilöt itse asiassa kääntävät kastseensa kaikkien "pimeimpään" (lue köyhimpään) Afrikkaan päin, ja perustelevat valintojaan sillä, että "eiväthän afrikkalaisetkaan äidit sitä" ja "kyllähän afrikkalaisetkin äidit tätä". Usein näitä näkökulmia nostetaan esiin, kun puhutaan esimerkiksi synnytyksestä (käytetäänkö kivunlievitystä), imetyksestä (kuinka kauan ja millä tavalla pitää/ saa imettää) tai lapsen kuljettamisesta paikasta toiseen (rattaat vai jatkuva sylikontakti). Tämä on minustakin ärsyttävä ilmiö, enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi kaikki olisi ollut paremmin ennen tai miksi nimenomaan lapsensaamiseen, ruokkimiseen ja kasvattamiseen liittyvät asiat olisivat paremmin juuri kehitysmaissa. Hei haloo, jo äiti-lapsikuolleisuus on valtavan suurta verrattuna kehittyneisiin länsimaihin!

Toinen asia, joka Silfverbergiä kummastuttaa, on monien vanhempien tapa yleistää omat yksityiset kokemuksensa koskemaan koko yhteisöä. Tällaiseen ajattelutapaan törmää kieltämättä aika usein esimerkiksi keskustelupalstoilla tyyliin: "Koska meidän Eveliina-Joosefimme koki tämä asian näin, voidaan päätellä, että muidenkin Kalle-Petterit ja Inka-Anerot ovat samanlaisia." Tähän yleistämiseen liittyy myös äitikortin heiluttaminen, joka tuntuu suorastaan raivostuttavan Silfverbergiä. Äitikortin heiluttamisella hän näet tarkoittaa sitä, että joku ottaa osaa keskusteluun ja perustelee oman mielipiteensä pelkästään sillä, että on äiti: "Äitinä minä olen sitä mieltä, että.." Äitikorttia heilutetaan Silfverbergin mukaan turhan kiivaasti oli keskustelun aiheena sitten esimerkiksi koulutusmäärärahojen leikkaus, paras lastenruokamerkki tai ulkomaankauppa.

Tähän täytyy kyllä kirjoittaa, että mielestäni Silfverberg syyllistyy itsekin aika karkeaa yleistämiseen omien yksityisten kokemustensa pohjalta muutamaan otteeseen. Eräs tällainen aihe on imetys. Silfverberg koko sen aluksi todella vaikeaksi, eikä se onnistuttuaankaan ollut hänestä miellyttävää. Hän varoittelee lukijoita siitä, että imetys tulee todennäköisesti sattumaan, se on sotkuista (verta, hikeä, maitotahroja) ja se tulee olemaan vaikeaa. Tätä hän toistelee monesti. Minä voin nyt täysin yksityiseen kokemukseeni (oikeastaan kahteen) nojaten kumota koko tämän väitteen. Ei pidä paikkansa! ;)

Silfverberg uskaltaa kirjassaan kirjoittaa monesta sellaisesta asiasta, joiden tietää saavan monessa (äidissä) aikaan raivostuneita reaktioita. Hän muun muassa teilaa kotiäitiyden työnä ja tyrmää ajatuksen, että siitä pitäisi saada palkkaa. Minä olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä; Jokin asia voi olla uuvuttavaa, tylsää ja työlästä, mutta silti sitä ei voi rinnastaa palkkatyöhön. Silfverberg argumentoi onnistuneesti, että eihän oman kotinsa remontoimisesta tai siivoamisestakaan saa palkkaa. Jos remontoi toisten kotia, pitää työstä tietenkin saada korvaus. Nämä ihmiset, joille kyseisestä työstä maksetaan ovat koulutettuja ammattilaisia. Kotiäidit hoitavat omia lapsiaan omassa kodissaan. Miksi heille siis kuuluisi maksaa palkkaa?

Voisin kirjoittaa tästä kirjasta vaikka kuinka paljon, mutta en nyt selvästikään saa ajatuksiani kirjoitettua kovinkaan hyvin ja johdonmukaisesti. Paras siis lopettaa, ja tyydynkin vain toteamaan, että Silfverberg onnistui mielestäni tavoitteessaan kirjoittaa sellainen esseekokoelma vanhemmuudesta, jonka lukemista voi lämpimästi suositella myös kaikille heille, joilla ei syystä tai toisesta ole omia lapsia.

Haastan tähän Eläköön essee -haasteeseen mukaan Serentiksen blogista Madonluvut. Säännöt löytyvät tästä:

Säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

*Luin myös Leena Laulajaisen kirjoittaman kirjan Sanan taika. Esseitä ja artikkeleita (BoD 200), joka käsittelee lähinnä hänen omaa tuotantoaan sekä satujen merkitystä lasten lukutaidon että heidän persoonansa kasvun kannalta. Sen lisäksi luin Tomi Kontion, Heta Mularin, Riitta Oittisen, Jari Sinkkosen ja Sisko Ylimartimon essee/artikkelikokoelman/tutkielman Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan (Minerva 2008), jonka tulen luultavasti esittelemään myöhemmin tarkemmin.