Helppolukuinen talvikirja: Mennään jo pilkille

Sain Kvaliti kustantamolta arvostelukappaleen helppolukuisesta lastenkirja Mennään jo pilkille! (2022), jonka on kirjoittanut Maria Kuutti ja kuvittanut Elina Jasu. Luimme kirjan heti lasteni kanssa kaksi kertaa peräkkäin ja totesimme, että se on oikein mukava kirja, jossa nykylapsille ehkä hieman vieraampi pilkkiharrastus esitellään kiinnostavalla tavalla.

Tarinan päähenkilö Ilmari on innokas kalastaja, joka tahtoo päästä kalaan myös talvella. Siispä hän on säästänyt rahaa, jotta saa ostettua pilkin ja muita pilkkimiseen tarvittavia välineitä. Ilmarin isä on pilkkinyt viimeksi lapsena, mutta aikoo nyt alkaa taas käydä kalassa. Ilmarin pappa sen sijaan kalastaa kaikkina vuodenaikoina, kaikilla mahdollisilla välineillä. 

Jasun selkeä kuvitus miellyttää omaa silmääni. Hän osaa kuvata tarinan henkilöiden mielentiloja ja arkisia asioita onnistuneesti. 

Siinä, missä Ilmari odottaa pilkkimistä niin, ettei ongen ostamisen jälkeen malttaisi edes syödä, isällä ei tunnu olevan mikään kiire jäälle. Ilmarin kärsivällisyys ei meinaa millään kestää, että isä laittaa kaikessa rauhassa ruokaa, puhuu pomonsa kanssa pitkän puhelun ja vielä nukkuu päiväunetkin. Poika painelee ulos ilman isää, mutta äiti toki muistuttaa, ettei jäälle saa mennä ilman aikuista. Onneksi lähistöllä asuva pappa on pakannut omat pilkkikamppeensa valmiiksi ja tulee hakemaan lapsenlapsensa jäälle. Pappa kertoo Ilmarille kaikki parhaat kalajuttunsa, ja lopulta isäkin pääsee rantaan. Ilmarin into ja ilo ovat käsinkosketeltavia, ja lukijakin oikein ilahtuu, kun pojan onki alkaa nykiä. 

Tarinan lopusta löytyy muutama kysymys, joita lapselta voi kysyä lukemisen jälkeen. Lisäksi on tärkeät ohjeet pilkkijöille, joissa tietysti muistutetaan myös turvallisuusasioista (heikkojen jäiden varominen tosin on unohtunut). Mennään jo pilkille! onkin oikein onnistunut kirja, jota lukemaan oppinut lapsi voi hyvin lukea itsekin, sillä fontti on isoa, virkkeitä on vähän, ja Jasun kuvitus sopii loistavasti yksiin tekstin kanssa. Kaipasin kyllä kirjan loppuun pientä sanastoa, jossa olisi vielä selitetty muutamia kirjassa mainittuja, kalastukseen liittyviä termejä kuten esimerkiksi virveli, katista, pystypilkki ja kela. Epäilen, etteivät ne ole kaikille lapsille tuttuja termejä.

Isoisän pilkkimä hauki kasvaa suuremmaksi jokaisen kerrotun kalajutun myötä.

Kolmasluokkalaisen 3+1 kirjasuositusta

Oma esikoiseni on nyt kolmannella luokalla ja selvästi löytänyt lukemisen ilon. Ihan itsestään se ei kuitenkaan ole syttynyt, vaan kyllä meilläkin on käytetty (peliajalla) lahjontaa ja jopa eräänlaista kiristystä, eli sovittu, että jos haluaa ollenkaan pelata, pitää treenata myös lukemista. Luokanopettajana olen huomannut, että jos tekninen lukutaito on lapselle vaikeaa, ei lukeminen useinkaan huvita, mutta säännöllinen treenaaminen kasvattaa lukukuntoa ja siten myös mahdollistaa luetun ymmärtämisen kehittymisen. Se taas on avain kirjallisuudesta nauttimiseen. Siksi opettajana toteutan ateljee-opetusmallia, jossa kirjojen lukeminen aloitetaan jo ekalla, lapsen lukutaitoa vastaavien kirjojen kanssa, ja alkuun tavoite on jaksaa lukea noin 2 - 3 minuuttia. Toki tarinoihin voi jokainen upota, vaikka ei itse lukisikaan, ja siksi on tärkeää, että me aikuiset luemme lapsille ääneen. Jokainen kolmesta lapsestamme onkin nauttinut siitä, että me aikuiset luemme ääneen, joten tarinan ovat kiehtoneet heitä aina.

Nyt eksyin hieman aiheesta, ja palaankin siihen, millaisia kirjoja kolmasluokkalaiseni nykyään itse valitsee. Hän on kyllä lukenut jo aikaisemminkin kohtalaisen paljon, mutta nyt huomaan, että hän enenevässä määrin tarttuu kirjoihin, vaikka emme erikseen siihen häntä patista. Eniten hän lukee Jeff Kinneyn tekemiä Neropatin päiväkirja -sarjakuvaromaaneja, joita Suomessa kustantaa WSOY. Opetan itse tällä hetkellä nelosluokkalaisia ja vastaan myös koulumme kirjastonhoidosta ja olenkin huomannut, että nämä Neropatit eivät kauaa palautushyllyyn tultuaan siinä vanhene, vaan oppilaat lainaavat ja lukevat niitä valtavan paljon. Koitan itse kannustaa lapsia lukemaan muitakin kirjoja, ja siksi olen innoissani, kun huomasin, että oma esikoiseni on nyt tykännyt parista muustakin kirjasarjasta, jotka esittelen nyt tässä.

Thomas Teylorin Aaveranta-sarjan ensimmäisen osan, Malamanterin (WSOY 2020), luin esikoiselle ääneen, ja sen jälkeen hän on lukenut itse sarjan toisen osan Gargantiksen (2020) ja aivan juuri luki loppuun myös kolmannen osan eli Kammovarjon (2021). Tämän kirjasarjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kyseessä on fantasiasarja, jossa seikkaillaan nykyajassa, kuvitteellisessa Aaveranta-kaupungissa. 

Syksyisen Kammoyön juhlan aikaan kaupunkiin saapuu kummalliset esiintyjät, jotka kantavat mukaan ihmeellistä lyhtyä. Liittyvätkö esiintyjät jotenkin legendaariseen Kammovarjoon, hahmoon, joka kaappaa toisten varjoja? Ja kaiken huipuksi kaupungista alkaakin katoilla ihmisiä ja heidän varjojaan. Herbert ja hänen ystävänsä Orvokki alkavat selvittää tapausta, johon tuntuu liittyvän myös Herbertin kuolleen äidin sisar... Kuulemma tämä uusin osa on kaikkein jännittävin, vaikka sen loppu oli lapselle ilmeisesti pieni pettymys. Nämä kirjat ovat melko paksuja, ja esimerkiksi lapset, jotka Harry Potterin jälkeen kaipaavat uutta luettavaa, voisivat tykästyä näihin.

Kannen kuva: George Ermos

Uusin sarja, josta kolmasluokkalaiseni innostui, on Kristina Ohlssonin kirjoittama jännityskirjasarja, jonka ensimmäisen osan Lasilapset (WSOY 2018, suom. Pekka Marjamäki) hän luki juuri loppuun. Vinkkasin tätä kirjaa lapselleni saatesanoilla: "Saattaa kyllä olla liian jännä. Jätä sitten kesken, jos siltä tuntuu." Lapseni vastasi minulle viisaasti: "Mä olen äiti kato jo lukenut niin paljon, että ymmärrän kyllä, mikä on totta ja mikä ei." 

Tarinan päähenkilö Billie muuttaa äitinsä kanssa vanhaan taloon, joka on ollut ennen lastenkoti. Muutenkin talolla on hurja historia, ja vaikuttaa siltä, että jokainen talossa asunut perhe on kohdannut kauheita. Myös Billien ja hänen äitinsä asuessa siellä alkaa tapahtua merkillisiä ja karmivia asioita, jotka vaikuttavat vihamielisten aaveiden tai itse talon tekosilta. Billie ja hänen ystävänsä tutkivat talon historiaa, koska haluavat tietää, mikä tai kuka talossa tekee kiusaa. Kirja ei kuulemma ollut lapselleni liian jännittävä, vaikka tarinan loppukin jättää hieman aavemaisen tunnelman. Sen verran koukuttava kirja oli, että sen kohtalaisesta paksuudesta (203 sivua) huolimatta, luki hän sen muutamassa päivässä loppuun ja pyysi minua hakemaan kirjastosta seuraavat osa (joita on kaksi) sekä kirjailijan seuraavan sarjan. Sanoisin, että tämä kirjasarja sopii kolmasluokkalaisista ylöspäin, mutta vaatii jo hyvää lukutaitoa, eikä lukija saa myöskään olla taipuvainen pelkäämään.

Melko paljon kahta edellistä kirjaa helppolukuisempi on runsaasti kuvitettu Etsiväkaksikko sarjan uusin osa Operaatio sirkus (Otava 2022, suom. Sanna Manninen, saatu kustantajalta). Kirjan on kuvittanut Hans Jørgen Sandnes ja kirjoittanut Jørn Lier Horst. Tässä kirjasarjassa on suurehko, väljästi rivitetty fontti, ja sarja muistuttaa Martin Widmarkin ja Helena Willisin LasseMaijan etsivätoimisto -kirjasarjaa (Tammi). Molemmissa lapsikaksikko ratkoo pieniä, kotikaupunkiaa kohdanneita rikoksia. 

Virtakylään saapuu sirkus, ja samaan aikaan Oliverin vaarin taloon muratudutaan ja häneltä varastetaan pikkukarhu. Sirkus kiertää esiintymässä eri kaupungeissa, ja kummallisesti aina vieraulun aikaan katoaa karhuja. Päähenkilöt tietysti päättävät ratkaista, kuka karhuja varastelee. Nämä kirjat sopivat lapsen lukutaidosta riippuen noin 1.-4.-luokkalaisille. Oma lapseni luki tämän alle tunnissa.

Bonusvinkkinä vinkkaan kirjasta, jota lapseni ei itseasiassa lukenut itse vaan jonka minä luin hänelle sekä ekaluokkalaisellemme. Kirja on Reetta Niemelän kirjoittamaa ja Katri Kirkkopellon kuvittama Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021, saatu kustantajalta). Kirjoitin kirjasta aiemmin täällä. Se on kerrassaan hurmaava fantasiasarjan ensimmäinen osa, jonka lukemisesta minäkin nautin. Kirja sai hiljattain Arvid Lydecken -palkinnon, joka myönnetään vuosittain korkeatasoiselle lastenkirjalle. Niemelä nivoo fantasiatarinaansa ajankohatisia teemoja luontokadosta eläinten oikeuksiin, mutta kirjoittaa ilman saarnaamista. Ihmisten toiminnasta kärsivät kirjassa fantasiaolennot, joiden elintilan kaventuu koko ajan niin, että useat lajit ovat sukupuuton partaalla ja joutuvat pakenemaan Mustan kuun majataloon, jota ylläpitävät Saimi sekä hänen eläinlääkäri-isänsä.