tiistai 30. joulukuuta 2014

Kirja kaveruudesta: Seepra joka oli liian vikkelä

Joulu on nyt juhlittu, ja ainakin minusta tuntuu mukavalta esitellä joulukirjojen jälkeen jo muunlaistakin kirjallisuutta. Toki meillä koko joulukuun luettiin paljon muutakin kuin joulukirjoja, mutta niiden esittelyn päätin jättää tälle joulunjälkeiselle ajalle.

Ensimmäiseksi haluan esitellä kauniin kuvakirjan, jossa ystävyys-teemaa käsitellään neljän erilaisen eläimen kautta. Tämä Jenni Desmondin kirjoittama ja mielestäni vallan viehättävästi kuvittama kirja Seepra joka oli liian vikkelä (Lasten Keskus, 2014) on sopinut hyvin luettavaksi omalle esikoiselleni, mutta vanhempien lasten kanssa kirjan ääressä voisi varmasti käydä melko syvällisiäkin keskusteluja ystävyydestä, toveruudesta, hyvistä tavoista, toisen kohtaamisesta ja reiluudesta.



Kirjassa päähenkilönä on vallaton seepra, joka "tiesi parhaat leikit ja oli kintuistaan kaikkein vikkelin". Hänen kaksi parasta ystäväänsä ovat viisas norsu ja hauska lintu. Yhdessä eläimet ovat kolme parasta ystävää. Ystävysten suhde kuitenkin rakoileen, kun seepran leikit menevät niin villeiksi, että norsu ja lintu päättävät, etteivät he enää leiki sen kanssa. Tämä on varmasti aika tuttu asetelma monille lapsille...

Kuvitusta kirjasta "Seepra, joka oli liian vikkelä"
Seepra-rukka ei ymmärrä, mihin sen ystävät ovat hävinneet ja etsii niitä joka paikasta. Kun se lopulta löytää linnun ja seepran, toteavat nämä tylysti, että he leikkivät tästedes kaksistaan. Seepra on tietysti suruissaa eikä osaa enää tarttua mihinkään toimeen. Onneksi se löytää itselleen uuden ystävän ystävällisestä kirahvista, joka on kintuistaan vielä vikkelämpi kuin seepra. Norsulla ja linnulla tulee puolestaan tahollaan hätä käpälään, kun ukkosmyrsky pääsee yllättämään ne, ja saa heidät kaipaamaan seepran iloista seuraa.

Kuvasta melkein "kuulee", miten seepra laukkaa hädissään ypäriinsä
ystäviensä perään huhuillen.
Kuvitusta kirjasta "Seepra, joka oli liian vikkelä. 
Tarinan lopussa norsu ja lintu haluavat taas olla seepran ystäviä. Tässä vaiheessa seepra osoittaa reiluutensa, josta toivoisin koululastenkin ottavan mallia. Se näet huomauttaa, että nyt he eivät enää voi olla kolme parasta ystävää, sillä heitä on nyt neljä. Kirahvia ei hylätä, vaan se otetaan porukkaan mukaan!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Sallan ja Samulin joulutouhut

Tämän päivän luukusta paljastuu kirja, joka oli yksi lapsuuteni joulukirjasuosikeista. Sallan ja Samulin joulupuuhat on Gunilla Hansonin kirja (Oy Satusiivet - Sagovingar Ab, 1989), joka nimensä mukaan kertoo Sallan ja Samulin jouluvalmisteluista. Kirja on tullut minulle aikoinaan Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhon kautta.


Kirjan alussa perheen lapset - Salla ja Samuli - tulevat aatonaattona innoikkaina isän kanssa kertomaan äidille, että nyt leivotaan jouluherkkuja. Äitipä onkin sitä mieltä, että ensin on koko talo saatettava suursiivouksella siistiksi ja joulukuntoon. Koko perhe panee yhdessä tuulemaan, ja vaikka äiti keksiikin koko ajan uusia siivouskohteita, pääsevät lapset vihdoin leipomaan piparkakkuja ja taiteilemaan joulumakeisia. Ja voi, että, miten herkullisilta Sallan ja Samulin kätten jäljet näyttävät! Muistan vieläkin, miten itse lapsena ihailin kuvan karamelleja ja toivoin, että mekin tekisimme samanlaisia joululahjoja kotona. Miksihän en muuten koskaan pukenut tätä ajatustani sanoiksi...?



Kaikessa kiireessä ja tohinassa perheelle käy kuitenkin kaksikin kömmähdystä. He meinaavat unohtaa käydä ostamassa joulukuusen ja saavat siksi tyytyä aivan liian korkeaan kuuseen, jonka latva sidotaan loppujen lopuksi rusetille. Todella iso harmi on kuitenkin se, että äiti on siisvousvimmassaan erehdyksessä heittänyt kuusen koristeet menemään. Arvatkaa vaan, samastuinko Samulin ja Sallan pahaan mieleen, joka heille tuli, kun kuusi jäi aivan vaille koristeita. Onneksi aattoaamuna selviää, että kuusi ei jää tänäkään vuonna koristeitta, sillä Sallan ja Samulin leipomuksille on löytynyt ihan uusi käyttötarkoitus...


Tämä kirja viritti minut lapsena joulutunnelmaan, ja tänään luen sen iltasatuna omalle esikoiselleni. Saa nähdä, mitä hän pitää tästä vanhasta suosikistani.

Tässäpä olivat tämän vuoden joulukirjat. Nyt blogi hiljenee joulun ajaksi. Toivotan kaikille teille lukijoille oikein ihanaa joulua. Nauttikaa pyhistä, ja toivottavasti pukki tuo teille oikein monta hauskaa, jännittävää ja viihdyttävää joululahjakirjaa!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Kimalteleva söpöläinen: Pikkupupun joululahja

Pikkupupun joululahja (Karisto, 2014) on Rebecca Harryn kirjoittama ja kuvittama, kimalteella kuorrutettu tarina Pikkupupusta ja hänen ystävistään. Kirja kuvituksineen ja eläinhahmoineen on oikein suloisen näköinen, ja voin kuvitella, että se vetoaa erityisesti tyttölukijoihin. (Korjatkaa, jos olen väärässä ja ennakkoluulojen kangistama!) Itsekin ihastelin hileitä ja hopeointeja, jotka sopivat tähän yltiösöpöön kirjaan mainiosti. Omaan makuuni tämä kirja on ehkä hieman liiankin imelä, mutta toisaalta varsin jouluinen. Onhan sen perimmäinen sanoma varsin tottakin...



Eläinystävykset pupu, kettu, hiiri ja karhu lähtevät viettämään mukavaa talvipäivää, mutta Pikkupupun ystävistä yksi toisensa jälkeen alkaa palella ja joutuu lähtemään kotiin kesken leikkien. Lopulta Pikkupupu taivaltaa yksin kotiin hämärtyvässä illassa ja huomaa lumihangessa kiiltävän kolikon. Epäitsekäs jänö päättää käyttää rahan lahjaan, joka taatusti ilahduttaa hänen ystäviään. Herra Mäyrän kaupasta Pikkupupu käy ostamassa pussillisen lämpöistä lankaa ja työskentelee kutimensa kanssa koko yön neuloen ystävilleen lämmintä päällepantavaa. Pikkupupu jakaa lahjat ystävilleen, joiden ei enää tarvitse palella. Hauskanpidon lomassa hiiri, nalle ja kettu harmittelevat, että heillä ei ole yhtään lahjaa Pikkupupulle. Pikkupupu kuitenkin on tyytyväinen ja opastaa muita: " ... ystävyys on kaikkein suurin lahja".



tiistai 16. joulukuuta 2014

Joulunodotusta Mintun kanssa

Mintun joulukirja on Maikki Harjenteen kirjoittama ja kuvittama joulukirja (Oy Satusiivet - Sagovingar Ab 1990, 1. Painos Otava, 1989), jossa Minttu odottaa joulua, napsii laatikosta joka aamu yhden mummin lähettämän omenan (mikä mainio joulukalenteri-idea!) ja tekee perheensä kanssa erilaisia jouluaskareita.



" - Nyt on enää laatikollinen päiviä jouluun. Meidän täytyy kirjoittaa joulupukille." (Minttu teoksessa Mintun joulukirja)

Muistan tämän joulukirjan hyvin omasta lapsuudestani, ja Mintun ja Villen jouluisat puuhat tuntuivat itsestä oikein hauskoilta ja kotoisilta. Tykkään tästä kirjasta edelleen, ja myös esikoinen kuunteli tämän kirjan mielellään. Tämä kirja olikin hänestä selvästi kiinnostavampi kuin pienemmille lukijoille tarkoitettu Mintun joulu, josta kirjoitin jo aiemmin. Mintun joulukirjan kuvitus on värikkäämpään kuin Mintun joulussa ja miellytti siksi ainakin omaa visuaalista silmääni enemmän. Harjanne on luonut sivuille joulutunnelmaa oikein kunnolla ripottelemalla jouluisia yksityiskohtia sinne sun tänne aina lasten vaatteista talouspaperiin asti. Tekstiä A4-kokoisilla sivuilla on juuri sopivasti kolmevuotiaankin kuunneltavaksi.

Näin aikuislukijana huomasin, että Harjanne on taitavasti tehnyt kirjansa niin, että lukijat voisivat halutessaan itsekin kokeilla Mintun ja Villen tekemiä joulupuuhia omassa kodissaan. Harjanteet kuvat suorastaan kutsuvat lukijaa painamaan omat jouupaperinsa, askartelemaan joulukuusenkoristeita ja tekemään sätkynukkeja. Mintun joulu tarjoaakin joulunodotukseen kuin huomaamatta mitä mainioimpia puuhasteluvinkkejä.




Ja onpa tässä kirjassa mukana myös hieman salaperäisyyttäkin kaapissa asuvan Folke-tontun hahmossa...



Tämä kirja osallistuu Ullan Luetut kirjat -blogin Talven lukuhaaste -haasteeseen.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Pekka Töpöhäntä ja joululahjavarkaat

Moni varmaan on lukenut omassa lapsuudessaan tarinoita tästä sydämellisestä, hännättömästä kissasta, joka joutuu usein ilkeän Monni-kissan pilkkaamaksi, mutta jolle lopulta käy kuitenkin aina hyvin, kun Monni puolestaan saa nenilleen. Löysin vanhempieni kätköistä laatikon omia vanhoja satukirjojani ja siellä vastaan tuli tämä ihastuttava Göstä Knutssonin kirjoittama (suom. Terttu Liukko) ja Lucie Lundbergin kuvittama joulukirja Pekka Töpöhäntä ja joululahjavarkaat (Oy Satusiivet - Sagovingar Ab, 1989).

Tässä kirjassa Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta ovat perustaneet perheen, ja heillä on kolme lasta: Mai, Muh ja Murre. Mai on varsin tomera tyttökissa, joka pitää kuria vallattomille veljilleen. Kirjan alussa Töpöhännän ja Maitoparran kotona valmistellaan kiireen vilkkaa joulua. Maija siivoaa, ja Pekka on lähtenyt joululahjaostoksille. Rahaa Pekalla on mukanaan viisi markkaa tulitikkurasiassa. Pekka-ressukka töppäilee tavaratalossa, kun ei oikein osaa kulkea liukuportaissa, ja tulitikkurasiastakin löytyy kolikoiden sijaan pari tulitikkua. Ja tietekin on niin, että Monni on todistamassa jokaista kömmähdystä, eikä Pekka töpöhäntä säästy Monnin pilkalta tässäkään kirjassa. Pekka-parka joutuu palamaan kotiin perheensä luo tyhjin käsin.

Onneksi perheen jouluvieraaksi saapuu pidetty Trisse-kissa, joka vie Maijan ja Pekan katsomaan tv-esityksen filmaamista. Hän usuttaa Pekan Monnia vastaan tietokilpailuun. Kiero-Monni koittaa tietysti vilpillisin keinon voittaa itselleen palkintona olevat kymmenen markkaa ja nöyryttää siinä samalla Pekkaa. Vaan Pekkapa onnistuu sekä voittamaan Monnin että hauskuuttamaan yleisiöäkin siinä sivussa. Monni saa tarinan lopussa ansionsa mukaan, kun selviää, että hän on syyllinen Pekan viisimarkkasenkin katoamiseen. Paksu Tirisse-kissa näet istuu Monnin komealle hännälle koko tv-yleisön edessä. Loppujen lopuksi Pekka siis saa ostettua koko perheelleen oikein hienot lahjat, ja Maijan ja Pekan perheessä juhlitaan joulua suurella riemulla.

Lucie Lundbergin kuvitusta teoksessa Pekka Töpöhäntä ja joululahjavarkaat
Taitto on aavistuksen sekava, mutta muistan kuvien kiehtoneen minua kovasti lapsena.

Jotenkin minulla on hämärä muistikuva, että ihmettelin pienenä, miten perheen isä voi olla noin poloinen reppana. Eikö isien pitäisi osata kaikki? Muistan, miten minua pienenä säälitti, kun Monni pilkkasi Pekkaa ja miten iloitsin, kun Monni sai ansionsa mukaan. Hieman hassulta tuntui tällainen suoraviivainen paha-saa-palkkansa -ajattelu, mutta näinhän se lasten saduissa usein menee. Eikä Pekka sorru tässä kirjassa pilkkaamaan Monnia tai ilkeilemään, vaan pysyy kilttinä kissana eikä alennu Monnin tasolle. Ja tietysti pitää muistaa, että Göstä Knutsson ensimmäiset Pekka Töpöhäntä -kirjat julkaistiin 1930-luvun lopussa. Tämänkin kirjan kieliasu on jo hieman vanhahtavaa, mutta kyllä tätä kuvakirjaa varmasti tullaan lukemaan meidänkin perheessämme, jahka omat lapseni vielä hieman kasvavat. Tekstiä on vielä liian paljon, jotta esikoinenkaan jaksaisi tätä seurata.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Tiernapojat Kunnaksen tyyliin

Kuulin täysimittaisen Tiernapojat-esityksen ensimmäistä kertaa tasan vuosi sitten, kun kouluni nelosluokkalaiset esittivät kyseisen näytelmän joulujuhlassamme. Tytöt(!) esiintyivät taitavasti, ja esitys oli yllättäen aika viihdyttävä. Muistiini jäi pari laulunpätkää, vaikka en todellakaan ole musikaalinen. Olikin hauska löytää kirjastosta tämä Mauri Kunnaksen versio Tiernapojista, eli kirja Koiramäen Martta ja tiernapojat (Otava 2007, 1. painos 2000). Koiramäki-sarja on kodissamme ollut kovin paljon luettu ja tykätty, ja tämäkin kirja tuli luettua esikoisen kanssa useaan otteeseen.


Kirjassa Koiramäen pikkuinen Martta on päässyt äidin mukaan sukuloimaan kaupunkiin, jossa kymnaasin pojat esittävät raatihuoneen torilla tiernapoikia. Martan serkku on esityksessä Mänkki eli tiernajussi, joka kantaa Taavetin tähteä. Näytelmään kuuluu Mänkin lisäksi myös kuningas Herodes, Murjaanien kuningas, Herodeksen palvelija Knihti ja Kyyppä Kiinan maalta. Tässä Kunnaksen versiossa oma osansa on myös Kelloseppä Krööperin kukolla, joka ei siedä muita kuninkaita kukkoilemassa omalla tunkiollaan...

Martta lähtee katsomaan esitystä, johon Kunnas on onnistunut tuomaan hänelle tuttua ilottelua ja muutakin täytettä niin, että vajaa kolmevuotiaskin jaksoi hyvin kuunnella kirjan alusta loppuun. Siellä täällä tekstissä on myös oikeita sitaatteja tiernapojista. Kirjan takaa löytyy lyhyt infoteksti tiernapoikaperinteestä sekä esityksessä kuultavien laulujen sanat ja nuotit. Esikoinen sitten pyysikin parin lukukerran jälkeen: "Luetaanko tämä? Mutta äiti älä laula."



tiistai 9. joulukuuta 2014

Mustan possun valkea joulu

Tutustuin nyt ensimmäistä kertaa Musta Possu -sarjaan, (kirjoittaja on Johanna Förster ja kuvittaja Katri Kirkkopelto), kun luin sarjan käsittääkseni toisen osan Mustan possun valkean joulun (Lasten Keskus, 2006). Kirkkopellon kuvitus on eläväistä, ja Försterin kerronta sujuvaa eikä turhan kikkailevaa. Kirjan tapahtuman etennevät nopeasti. Sarja soveltuukin mainiosti alakoulun alaluokkalaisille. Ihastuin tämän kirjan arkirealismiin ja paikoin jopa mustaan huumoriin. Vaikka kirjassa on lukijaa huvittavaa kepeyttä, löytyy siitä myös yllättävän koskettavia ja tummia sävyjä ja jopa vähän mystiikkaa.


Sarja kertoo Kujanteen perheestä, joka on muuttanut lintututkija-isän töiden takia asuntolaiva Mustaan Possuun. Perheeseen kuuluvat äidin ja isän lisäksi esikouluikäinen Pinja, neljäsluokkalainen Valtteri ja maailman karkaavaisin ja vikkelin taapero Tappi. Perheen äiti hoitaa Tappia ja Pinjaa kotona, eikä aina suinkaan nauti elämästä kylmässä ja vetoisassa asuntolaivassa. Aikuisena lukijana ymmärsin hyvin äidin huokailut ja valoisamman vuodenajan kaipuun. Lapsilukija saaattaa puolestaan hyvinkin löytää samastumiskohteen Valtterista, jolle koulunkäynti on kurjaa, koska hänen on vaikea löytää luokaltaa ystäviä. Valtterin kurjuus riipaisi omaa sydäntäni, ja minun teki mieli ravistella perheen vanhempia, jotka keskenään pohtivat, mitenkähän Valtteri viihtyy koulussaan, mutta eivät saaneet aikaiseksi ottaa asiasta selvää. Laivalla Valtteri kohtaa useaan otteeseen aavemaisen Richard-pojan, jolle hän alkaa kirjoittaa ikävissään kirjeitä.

Katri Kirkkopellon monipuolista kuvitusta teoksessa Mustan possun valkea joulu (Lasten Keskus, 2006)
Mustan possun valkea joulu alkaa syksystä ja päättyy jouluaattoon. Kirjassa seurataan, miten asuntolaiva ja sen väki valmistautuvat talventuloon. Valtteri etsii ja hiljalleen löytääkin paikkansa omassa luokassaan ja saa onneksi ystävänkin. Lopulta meri menee jäähän, ja Pinja ystävineen lähtee hurjalle luisteluretkelle, josta Valtteri-veli joutuu heidät pelastamaan. Perheen äitikin onnistuu lopulta löytämään joulurauhan lumisen laivan kannella enkeleitä tehden.

Tässä kirjassa on kuusitoista lukua, joten sen voisi alaluokilla lukea vaikka joulukalenterikirjana. Kirjasta löytyy muun muassa teemoja ystävyys, yksinäisyys, ihmissuhteet, kiusaaminen ja erilaiset perheet, ja sitä voisikin käyttää keskustelunavauksena esimerkiksi etiikan ja uskonnon tunneilla.


Tämä kirja osallistuu Ullan Luetut kirjat -blogin Talven lukuhaaste -haasteeseen.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivän kirjavalinnat

Näin itsenäisyyspäivään sopii esitellä kaksi Maarit Malmbergin kirjaa, joihin molempiin kuvituksen on tehnyt Jouni Koponen. Aapeli ja sotaveteraani Reino (Minerva 2010) sekä Aapeli ja evakkomatka (Minerva 2001) ovat taiten tehtyjä kuvakirjoja, joissa sotaveteraani Reino kertoo nuorelle ystävälleen Aapelille, millaista oli Suomessa talvi- ja jatkosotien aikana ja millaista oli joutua lähtemään evakkoon omasta kodistaan.





Kirjassa Aapeli ja sotaveteraani Reino Aapeli ja hänen äitinsä vierailevat Reinon luona, ja Reino kertoo elämästään lääkintäalikersanttina sodassa. Aapeli ja evakkomatka puolestaan alkaa siitä, kun Aapeli lähtee kodistaan Reinon luokse evakkoon tapeltuaan omien siskojensa kanssa. Reino muistelee oman perheensä evakkomatkaa ja lähtemisen sekä sopeutumisen vaikeutta. Kummatkin teoksista on kirjoitettu niin, että Aapeli hämmästelee ja esittää Reinolle kysymyksiä, joihin vastaamalla Reino avaa varmasti myös lapsilukijoita kummastuttavia aiheita.

Reino vanhana koiransa Rauhan kanssa sekä nuorena lääkintäalikersanttina (Jouni Koposen kuvitusta kirjassa Aapeli ja evakkomatka, Minerva 2010)

" -Jaksoitko sinä kantaa miehiä? Aapeli kysyy ihmetellen. Reino hymyilee. - Silloin ei kuule mies paljon painanut. ... Joskus juoksinkin mies selässä.  (s. 21, Jouni Koposen kuvitusta kirjassa Aapeli ja evakkomatka,  Minerva 2010)

Näin itsenäisyyspäivänä meillä suomalaisilla on tapana muistella pikemminkin talvi- ja jatkosotia kuin varsinaista itsenäistymistämme vuonna 1917, sillä totuushan on, että itsenäisyyden saamistapahtumaan ei sen suurempaa dramatiikkaa aikanaan liittynyt. Ja on tietysti aivan aiheellista ja ansaittuakin kiittää niitä naisia ja miehiä, joiden ansiosta itsenäisyys pidettiin - joskin raskain menetyksin, mikä käy hyvin ilmi kirjassa Aapeli ja evakkomatka. Tämä kiitollisuus huokuu myös Malmbergin kirjoissa, mutta kirjailija on myös taitavasti nähnyt ja tuonut myös lukijalle tietoisuuteen ne yhtymäkohdat, mikä omien evakkojemme ja muualta tulleiden pakolaisten elämissä on. Näin kirjat eivät ole pelkkiä historiaamme käsitteleviä kuvakirjoja, vaan niiden teemat tuodaan nykypäivään.


(Jouni Koposen kuvitusta kirjassa Aapeli ja evakkomatka, Minerva 2010)

" - Olitko sinä surullinen, kun et voinut mennä kotiisi?
- Kyllä minä olin, ja vihainenkin, huokaa Reino.
- Mutta elämä jatkui. Ja tiedätkö, mikä on kuitenkin kaikkein tärkeintä? No se, että sota loppui ja tuli rauha." (Maarit Malmberg: Aapeli ja sotaveteraani Reino, s. 29,  Minerva 2010)

" - Kun on itse kokenut evakkoon lähdön, ei voi muuta kuin toivoa, että Suomi olisi hyvä maa tänne evakkoon tuleville. Sinunkin on hyvä muistaa koulutovereittesi kanssa, että toisen olon voi tehdä kodikkaaksi pienillä asioilla: olemalla ustävällinen ja hyvä kaveri." (Maarit Malmberg: Aapeli ja Evakkomatka, s.34, Minerva 2011)


Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

perjantai 5. joulukuuta 2014

Mikä tekee joulun?

Luimme kaksi joulukirjaa, jotka ovat mitä luultavimmin tarkoitettu perheen leikki-ikäisille lukijoille, mutta joiden sanoma kyllä varmasti koskettaa monia meistä aikuisistakin. Kirjat ovat Jane Chapmanin (suom. Raija Rintamäki) Onko jo joulu (Kustannus-Mäkelä Oy, 2013) ja Maudie Powell-Tuckin kirjoittama (suom. Raija Rintamäki) ja Gill Guilen kuvittama Hiirien hilpeä joulu (Kustannus-Mäkelä Oy, 2014).



Hiirien hilpeässä joulussa herra hiiri ihmettelee, miksi ei tunnu yhtään joululta, vaikka kaikki oli "tiptopkunnossa" ja koristeet paikoillaan. Hiiret päättivät kutsua kylään joukon ystäviä, jotka riemuiten vastaavat kutsuun. Jokainen ystävistä tuo mukanaan palasen omaa jouluaan, mikä on herra hiirelle kovin vaikea paikka. Hän on nimittäin tottunut viettämään joulua aivan omalla tavallaan, eivätkä esimerkiksi kaktukset ja dinosauruskakut kuulu hänen jouluunsa. Rouva hiiren avustuksella herra hiiri kuitenkin huomaa, että huolimatta hassuista joulutavoista (tai jopa niiden ansiosta) kaikilla on oikein hauskaa. Ja silloin herra hiirikin huomaa, että tässä onkin "kaikkien aikojen joulu". Tämä pahvisivuinen , perinteiseen lastenkirjatyyliin kuvitettu taaperoillekin sopiva joulukirja viestii meille aikuisillekin sitä, että on turha kangistua omiin tapoihinsa ja perinteisiinsä niin paljon, että sulkee samalla ovia joltain vielä paremmilta ja hauskemmilta asioilta. Käsi pystyyn, kuinka moni on miettinyt joskus, että "tuo tai tuo joulunviettotapa on vallan kummallinen? Toisaalta huomaan itse myös miettiväni, että jouluna tämän ja tuon asian kuuluu olla näin tai noin, muutoin ei mielestäni tunnu yhtään joululta. Hiirien hilpeä joulu muistuttaa, että joulussa on kyse hauskuudesta!



Onko jo joulu? kertoo Isokarhun ja Pikkukarhun jouluvalmisteluista. Lähes jokainen aikuinen lukija tunnistaa varmasti kirjan lähtöasetelman; Pikkukarhu kulkee jouluvalmistelujen kanssa tuskastuvan Isokarhun perässä kysellen jatkuvasti: "Onko jo joulu?" Isokarhu joutuu aina vastaamaan, että ei suinkaan vielä. Ensin pitää tehdä jpaketoida lahjat ja hakea kuusi ja leipoa kakku ja ja ja.... Isokarhulla on pitkä lista tehtäviä, jotka pitää suorittaa ennen, kun joulu päästään viettämään. Pikkukarhu innostuu kuitenkin liikuttavan paljon kaikista näistä tehtävistä ja ottaa niistä ilon irti. Lopussa Pikkukarhunkin joulumieli meinaa romahtaa, kun hänen kaunis kuusensa napsahtaa poikki, mutta onneksi joulu on vielä pelastettavissa. Ja mikä palkitsevinta, joulukin saapuu lopulta ja Isokarhukin pääsee heittäytymään hauskanpitoon! Tätä lukiessa jäin ihan oikeasti miettimään, kuinka monta asiaa itsellänikin on suoritettavien tehtävien listalla ennen jouluaaton rauhaa ja juhlintaa. Pitäisi varmaan löysätä tonttulakkia ja pikkukarhun tavoin koittaa löytää hauskuus jopa siitä joulusiivouksesta. Ja tarvitseeko joulua varten aina hössöttää niin paljon? Hmm...



Kummassakin kirjassa kuvitukset ovat perussuloisia, eläinhahmot pörröisiä, ja kansia somistuttaa glitter. Näistä kahdesta tuo Onko jo joulu? on ollut meidän esikoisen suosikki. Se piti lainauspäivänä lukea useita kertoja yhteen soittoon. Söpöisiä kirjoja kummatkin.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Joululukemista perheen pienimmille

Tänään esittelen kaksi kirjaa, joita lueskelimme itseasiassa jo marraskuussa. Esikoisemme ei oikein muistanut, mikä se joulu oikein on ja mitä silloin tehdään. Nämä kaksi pientä joulukirjaa vastasivat juuri passelisti noihin kahteen kysymykseen.



Mauri Kunnaksen taaperoikäisille (yli 1v.) suunnattu kirja joulu (Otava, 2009) on painettu paksummalle pahville, kuvat ovat isoja eikä sivuilla ole paljon tekstiä. Tätä kirjaa on siis helppo selailla pienimpienkin lasten kanssa. Kirjan alussa esitetään kysymys: "Mistä joulu on tehty?" Tähän kysymykseen lukija saa aina uuden vastuksen jokaisella aukeamalla: Ainakin joulusiivouksesta, piparin tuoksusta, koristetusta kuusesta, lahjoista... Kirjan kuvat ovat kunnasmaisen hauskoja, ja joulun lisäksi niistä voi esimerkiksi etsiä muistakin Kunnaksen kirjoista tuttua hämähäkkiä. Meidän poikamme tykkää etsiä sivuilla vilahtavia kissoja. Tämä on oikein mukava minijoulukirja, mutta ei kuitenkaan jaksanut innostaa esikoista kovin moneen lukukertaan.


Toinen näistä pienistä joulukirjoista on Mintun joulu, joka on Maikki Harjanteen käsialaa. Se on alunperin julkaistu jo vuonna 1979 (WSOY), mutta tämä näköispainos on vuodelta 2013 (ntamo). Kirjan alussa jouluun on kolme yötä, ja Mintun kotona ovat jouluvalmistelut täydessä käynnissä. Minttu ja Ville auttavat äitiä joulusiivouksessa, kirjoittavat joulupukille (Tämä oli hassua... Näin lähellä joulua?), leipovat piparkakkuja, muistavat naapureita lahjoilla ja koristelevat kuusen. Lopussa kylään saapuu tietysti joulupukki, joka jakaa kaikille oikein mieluisat joululahjat. Tässäkin joulukirjassa joulunaika on siis kuvattu oikein tiivissä paketissa. Harjanne oli lisännyt joillekin sivuille kysymyksiä, joihin pikkulukijat saavat itse vastata (jonkinasteista luetun- ja kuullunymmärtämistä siis). Kirja sopii hyvin leikki-ikäisille.


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Majakan jouluvalo

Pirkko Vainion kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Majakan jouluvalo (Lasten Keskus, 2014) on hempeän lempeä joulukertomus, jossa miljöö on jotain aivan toista kuin perinteisissä joulukirjoissa. Satu sijoittuu kaukaiselle pohjoisen meren saarelle, jonka vanhassa, käytöstä poistetussa majakassa asustelee joukko tonttuja. Näillä tontuilla on tärkeä tehtävä toimia joulupukin apureina, eli nikkaroivat syksyn ja alkutalven kylminä päivinä puisia leluja, jotka joulupukki on heltä tilannut. Jouluaaton lähetyessä pukki tulee laivalla hakemaan tilaamiaan lahjoja, ja siksipä on erityisen tärkeää, että vanhan majakan valot ovat päällä, jotta joulupukki näkee rantautua.


Valoista ja lämmityksestä huolehtiminen on ikäkkään Perttu-tontun luottotehtävä. Paha vain, että Perttu ei aina meinaa muistaa, mihin hän kätkee tavaroita, ja niinpä kallisarvoiset tulitikutkin pääsevät katoamaan juuri ennen joulupukin saapumista. Tontut ehtivät jo hätääntyä, sillä etsinnöistä huolimatta tulitikut eivät tahdo löytyä. Onneksi satu saa kuitenkin onnellisen lopun, ja joulupukki saa lastattua laivansa täyteen arvokkaita leluja, joiden tehtävä on ilahduttaa lapsia ympäri maailmaa.


Vainion satu on selkeä ja hyvin luettavissa myös vajaa kolmevuotiaalle. Hänen kuvituksensa on melko perinteista, mutta mielestäni on oikein mukavaa, että Vainio on sekoittanut sivuille väri- ja mustavalkokuvia sekä sarjukuvastrippejä, jotka elävöittävät kertomusta. Tällä tarinalla aloitamme kotona joulukuun joulusatujen sikermän.



Tunnelmallista ensimmäistä adventtia kaikille!

Ensimmäinen adventti

Tästä ensimmäisestä adventista on hyvä aloittaa joulukirjojen esittely. Esittelyyn on joulukuun aikana tulossa sekalainen kokoelma niitä joulukirjoja, joita meillä luetaan. Mukana on myös muutama kirjasuosikki omastakin lapsuudestani. Mukavaa joulunodotusta!


perjantai 28. marraskuuta 2014

Lapsuuteni sankaritar - Anni Polvan Tiina


Kirjakaapin avain -blogissa on ollut syys-marraskuun ajan menossa Nostalgiset nuortenkirjat -haaste. Kun näin haastepostatuksen, teisin heti, minkä lapsuuteni suosikkikirjan aion lukea. Rakastin alakouluikäisenä Anni Polvan Tiina-kirjoja ja ihailin kirjojen päähenkilöä, rohkeaa Tiinaa todella paljon.

Koska pidin Tiinoista niin paljon, olin kerännyt niitä omaankin kirjakokoelmaani. Osa Tiina-kirjoistani on äitini vanhoja, osa omaa perua ja yksi on siskoni hyllystä. Nyt kävin vielä kirjastossa lainaamassa Kariston 2000-luvulla julkaisemia yhteisniteitä, joita on yhteensä kuusi. Uusin niistä on Tunnollinen Tiina (2014). Olikin hauska huomata, että näitä tyttökirjoja julkaistaan edelleen!


Muistan, että nuorena minua viehätti Tiina-kirjoissa muun muassa juuri Tiinan henkilöhahmo. Tiina on rohkea ja reipas, toisinaan hieman ajattelematon, mutta kuitenkin äärimmäisen reilu ja suurisydäminen tyttö, jonka elämää kirjoissa seurataan aina kansakoulun kolmannelta luokalta teini-ikäiseksi saakka. Ihailin Tiinan suorasukaisuutta sekä sitä, että hän uskoi tyttöjen pärjäävän kaikessa ainakin yhtä hyvin kuin pojat. Taisin myös hieman kadehtia hänen urheilullisuuttaan ja rohkeuttaan. Vaikka Tiina tekee kirjoissa toisinaan tyhmyyksiä, hän ei ole koskaa tahallaan ilkeä, vaan puolustaa aina heikompiaan eikä osaa valehdella. Tiinan herkkä omatunto saattaakin hänet monet kerrat vaikeuksiin, kun hän ei halua esittää valkoista valhetta tai päästä itseään siitä, mistä aita on matalin. Jotenkin luulen, että ainakin tämän viimeisimmän ominaisuuden minä tulin omineeksi Tiinalta huomaamattani, kun halusin lapsena tulla hänen kaltaisekseen... Tiina on varsinainen poikatyttö, eikä sovi perinteiseen, vaadittuun tytön rooliin. Monesti hänen äitinsä tuskaileekin, että Tiinan kuuluisi olla poika.

Tiina perheineen asuu kerrostalossa keittiön ja kamarin kokoisessa asunnossa. Perheen äiti on ajan tavan mukaan kotiäiti ja isä tienaa elannon perheelleen. Tällainen roolijako oli varsin perinteinen tuohon ajankohtaan, kun Polva on kirjoittanut Tiinat. Tiinan isoveli Veli on Tiinaa vanhempi, ja ensimmäisessä kirjassa hän on jo 15-vuotias. Tiina ja Veli ovat jatkuvasti tukkanuottasilla, ja lasten tiukka äiti päivitteleekin, tapellaanko missään muussa prheessä niin paljon kuin heillä. Siinä, missä Tiinan äiti on tiukka ja pitää topakasti kuria, on Tiinan isä mitä kiltein ja hyväsydämisin mies. Tiinan omatunto puhuu usein isän äänellä, ja juuri isältään hän on oppinut, että heikompia ei saa kiusata, valehteleminen on rumaa eikä muiden mielipiteistä kannata välittää. Isä on Tiinalle kaikki kaikessa, ja hänen syliinsä Tiina käpertyy purkamaan pahaa mieltään tai kysymään neuvoa. Vaikka äiti on Tiinalle rakas, eivät he halaile toisiaan ja osoittavat vain vähän hellyyttä toisilleen. Tiina jopa huokailee, että perheen kissa saa äidiltä enemmän halauksia kuin hän.

Koska Tiina on niin iloinen ja avoin, on hänen helppo saada uusia ystäviä, sillä ihmiset vaistomaisesti pitävät hänestä. Tytön rakkain ystävä on samassa pihassa asuva Juha, jonka kanssa Tiina seikkailee, jakaa salaisuuksia, mutta myös tappelee. Juhan lisäksi pihassa asuu talonmiehen poika Kalle, ujo Elvi, hieno, mutta toisinaan myös kiero Leila ja joukko pikkulapsia. Koulussa Tiinan ystäviä ovat Iisa ja Hilda sekä Tiinalle karamelleja kantava Matti, joka on valtavan ihastunut villiin Tiinaan. Jo ensimmäisinä päivinään oppikoulussa Tiina saa itselleen myös vihamiehen, kun hieman itseään vanhempi Kaisa ottaa Tiinan silmätikukseen.

Tarkoitukseni oli lukea kaikki sarjan 29 osaa, mutta aikani ei tosiaan riittänyt, sillä huomasin haasteen vasta kuluvan kuun alussa, enkä valitettavasti onnistunut saamaan sarjan kaikkia osia käsiinikään. En tiedä, mitä on tapahtunut sille Tiina-kirjakokoelmalle, joka kirjastossamme oli, kun minä olin alakoulussa, mutta nyt Tiinoja ei ollut lainattavissa kuin muutama noiden uusien yhteisniteiden* lisäksi. Tämän haasteen aikana luin seuraavat Tiinat:

Tiina (Karisto 1995, 1. painos 1956)
Sarjan ensimmäisessä osassa kerrotaan, miten Tiina muuttaa uuteen kerrostaloon ja tapaa siellä kaikki pihan lapset. Hän onnistuu lunastamaan paikkansa talon lasten keskuudessa olemalla oma rehti ja rohkea itsensä. Talven aikana Tiina oppii luistelemaan ja osoittaa taitonsa muun muassa mäenlaskussa ja tappelemisessa. Reipas sankaritar onnistuu myös löytämään ratkaisun perheen taloudellisiin huoliin...

Tiina aloittaa oppikoulun (Yhteisniteessä Tiina Koulussa, Karisto 20011, 1. painos 1957)
Sarjan toisessa osassa Tiina pääsee sisälle oppikouluun. Hänen luokallaan on jo oman pihan lapsista Leila, joka kuitenkin kuuluu "kermasakkiin", jonka jäsenistä erityisesti nokkava Kaisa ei voi sietää Tiinaa. Tiina onnistuu olemuksellaan ihastuttamaan ja vihastuttamaan opettajakunnan aina rehtoria myöten. Tytön hyväsydämisyys käy selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun hän lahjoittaa omat nahkakenkänsä sairaalle ja köyhälle luokkatoverilleen, vaikka kumisaappaissa kulkeminen tietääkin mahdollista pilkkaa muiden koululaisten taholta. Kirjan lopussa Tiina jännittää, miten ensimmäinen oppikouluvuosi häneltä sujuikaan, ja kannattaako todistuskirjaa edes kantaa kotiin asti.

Tiina toimii (Karisto 1971, 1. painos 1959)
Tiina toimii on sarjan neljäs osa, joka keskittyy yhteen kesäkuukauteen Tiinan elämässä. Tiinan rakas isä sairastuu ja joutuu puoleksi vuodeksi parantolaan. Koska äiti on huolissaan perheen toimeentulosta ja velikin pääsee töihin, päättää Tiina kantaa oman kortensa äidin talouskassaan. Hän hankkiutuu lapsenlikaksi ja juoksu(piika)tytöksi rikkaaseen tohtorisperheeseen, jonka kolmessa lapsessa riittää päänvaivaa jopa Tiinalle. Kaikkein hankalin on kuitenkin perheen äiti, joka pitää palvelusväkeään toisen luokan kansalaisina. Tiina kuitenkin selviää sisunsa turvin kauheistakin päivistä eikä jätä palveluspaikkaansa kulumallakaan.

Tiinan uusi ystävä (Yhteisniteessä Tiina ja kaverit, Karisto 2009, 1. painos 1965)
Tämän kymmenennen kirjan tapahtumat ajoittuvat vain muutaman päivän sisällä, mutta noiden päivien aikana Tiinalle ehtiikin tapahtua kaikenlaista. Koulusta saadaan pari lupapäivää, jotka Tiina päättää käyttää tutkimalla kevään tuloa. Retkellään hän tapaa uuden tytön, Tuijan, jonka kanssa ystävyys alkaa myrskyisästi tappelulla eväsleipien omistajuudesta. Tuija on kuitenkin mukavaa seuraa, mutta Tiina oppii huomaamaan, että toisille ihmisille totuus, reiluus ja puhtaus eivät olekaan niin itsestäänselviä arvoja kuin hänelle. Riipaisevaa luettavaa on myös Tuijan kuvaukset perheestään ja tämän into päästä sisälle Tiinan perheeseen. Tiinakin ymmärtää, miten oikeastaan on ihan mukavaa, että äiti komentaa, pitää kaiken siistinä ja toruukin tarvittaessa. Tiinan ja Tuijan ystävyys syntyy ja kuolee muutaman päivän sisällä, mistä Tiina on loppujen lopuksi jopa huojentunut.


Hieman jännitti lukea uudestaan näitä omia vanhoja suosikkejani, sillä pettymys olisi ollut suuri, jos olisin huomannut, että nämä kirjathan ovat kömpelösti kirjoitettu eivätkä ansaitsekkaan enää paikkaansa suosikkikirjasarjojeni joukossa. Ilokseni voin todeta, että Tiinat viehättävät minua yhä. Nykyään olen tietysti kiinnostunut Tiina-kirjojen vuosikymmenten takaisesta maailmasta - historiasta, kun kerran olen muutenkin kiinnostunut. Silti minua viehättää edelleen myös Tiinan hahmo ja Polvan luomat henkilösuhteet. Kirjoissa löytyy myös monia tämänkin päivän tyttökirjoille tyypillisiä teemoja, joiden takia kirjat varmasti miellyttivät aikanaan äitiäni ja sitten vuorostaan minua. Ystävyys, koulumaailma, perhesuhteet, ihastumiset, ihmissuhteet, hauskanpito, seikkailut ja moraaliset ongelmat ovat teemoja, jotka jaksavat varmasti kiinnostaa lukijoita vuosikymmenistä toiseen. 

Koska kirjojen laina-aikoja voi aina jatkaa, taidanpa kuitenkin tämän haasteen ulkopuolella lukea läpi ne Tiinat, jotka käsiini onnistuin saamaan! Tämä oli ehdottomasti oikein hauska haaste, johon kannatti tarttua.

*Itse en hirveästi innostunut näistä yhteisniteistä. Paksuja kirjoja on hankalampi lukea, eivätkä kirjat ole niissä oikeassa etenemisjärjestyksessä. Yhteisniteet on luotu teemoittain, joten itseni kalatinen lukija, joka haluaa lukea kehystärinan kokonaisuutena, joutuu hyppimään niteestä toiseen. Plussaa kuitenkin siitä, että Tiinoja ylipäänsä julkaistaan vielä nykyään. Tunnollinen Tiina on julkaistu myös sähkökirjana.  

Yhteisniteet:
 - Tunnollinen Tiina (2014)
- Tiina koulussa (2011)
- Tiina harrastaa (2010)
- Tiina ja kaverit (2009)
- Tiinan kesäretket (2008)
- Tiina ja Juha 2006

psst... Nopeat lukijat ehtivät vielä osallistua mukaan tähän haasteeseen, joka takuulla herättää nimensä mukaan nostalgisia muistoja!

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Taaperon talvikirja

Pidän todella paikalliskirjastostamme. Siellä on aina hienosti esille erilaisten teemojen ympärille kasattuja lasten- ja nuortenkirjoja. Käymme kirjastossa viikottain, ja lähes aina esillä on jokin uusi teema. Nyt esillä on sekä joulu- että talvikirjoja. Tällä kertaa lainasin pari joulukirjaa ja yhden erityisen suloisen näköisen pahvikantisen talvikirjan.


Il Sung Na on kirjoittanut tämän pettävän yksinkertaisen näköisen taaperokirjan (suom. Annukka Ahola, Egmont/Kirjalito, 2012), jossa yhdessä pikkupun kanssa tutkitaan eläinten talvehtimista. Kirja sopi meille hyvin, sillä olemme pitkin syksyä tutkineet lähialueellamme vipeltäviä oravia (niitä on paljon!) ja ihmetelleet niiden touhuja. Samalla olemme keskustelleet esikoisen kanssa siitä, että osa eläimistä vaihtaa talvella turkkinsa väriä, osa kerää talvivarastoja ja toiset nukkuvat läpi talven.



Hrrr Talven tarina kertoo juuri näistä samoista asioista, ja kiehtoi poikaamme selvästi. Esikoinen osasi jo itsekin kertoa kuvista, mitä pupun turkille talvella tapahtuu ja mihin oravat tarvitsevat niin valtavasti tammenterhoja. Kirjasta tosin huomasi, että se ei kerro meidän Suomen luonnosta, sillä pupujen ja oravien lisäksi siinä kerrottiin, miten kilpikonnat ja krokotiilit talvehtivat.



Kuvitus tässä taaperokirjassa miellyttää minun silmääni, vaikka pojallamme olikin selvästi hankaluuksia tunnistaa, mikä eläin oli karhun talviunta käsittelevän aukeaman kuvassa. Kuvat näyttävät siltä, että taiteilija on ensin luonut jonkin pohjakuvan/kankaan, josta on sitten muotoillut haluamansa eläimen/kasvin/asian. Tällaisella tekniikalla on varmasti jokin hieno nimikin, eli valistakaa te viisaammat, jos tiedätte, mitä tyyliä kuvat edustavat!

Yhtä kaikki tämä on oikein näppärä taaperon "kokoinen" kuvatietokirja talvisen luonnon ihmeistä. Meillä tästä kirjasta tykättiin kovasti!


Tämä kirja osallistuu Ullan Luetut kirjat -blogin Talven lukuhaaste -haasteeseen.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Villiä menoa Tarinoiden puistossa

No niin, nyt on sitten tarinoiden puisto niin sanotusti nähty ja käyty. Uudestaankin olemme menossa, sillä kuten jo tuohon aikaisempaan kirjoitukseeni lisäsin, olimme sekoittaneet päivät, ja Tempoa tenaviin -työpaja on vasta tammikuussa! Noh, puistossa on niin paljon koettavaa, että on luultavasti ihan hyvä, että nyt keskityimme pelkästään puiston tutkimiseen ja työpajaosuus jäi sitten myöhemmäksi. Voitte arvata, miten tuollainen vajaa kolmevuotias villiintyi, kun pääsi ympäristöön, joka on täynnä salaisia majoja, tunneleita ja luolia. Yleensä niin rauhallista esikoistamme oli liki mahdoton saada pysymään paikallaan, sillä hän tahtoi nähdä KAIKEN. Taidolla tehdyssä Tarinoiden puistossa riittikin katseltavaa, ja jo pelkästään kuvitusnäyttely oli hykerryttävä. Siihen olisin halunnut syventyä tarkemminkin, mutta sattuneesta syystä en päässyt pysähtymään niin pitkäksi aikaa....



Yhdessä Pro lastenkirjallisuus - Pro barnlitteraturen ry:n kanssa puiston toteutuksessa on mukana myös HelMet -kirjastot, ja se oli koonnut puistoon Vinkkikioskin, jonka tarjoamista vinkkilistoista pääsi valikoimaan, millaista kirjallisuutta olisi mukava lukea. Kioski - kuten muukin puisto - oli tehty niin houkuttelevat näköiseksi, että se varmasti kiinnittää kävijöiden huomion ja toivottavasti innostaa ihmisiä nappaamaan vinkkilistoja mukaansa. 








Juttelin puiston henkilökunnan kanssa, ja he toivottivat kaikki mahdolliset kävijät tervetulleiksi puistoon vaikka vain levähtämään ja lukemaan yhden kirjan. Senaatintorin ja Kauppatorin välissä sijaitseva Virka Galleria onkin oikein hyvällä paikalla ja sinne on helppo mennä piipahtamaan ostosreissun lomassa... Minä olisin mielelläni käpertynytkin johonkin pienistä majoista lukemaan, mutta esikoista ei edes lukemattomat puistossa olleet kirjat kiinnostaneet niin paljon kuin villi juoksentelu olisi kiinnostanut. Hän halusi mieluummin vetää lohikäärmeen häntää, ryömiä tunnelissa, käydä hattivattiluolassa, moikata mörköä ja tanssia Mikko Mallikkaan kanssa.. Paikalla oli pari muutakin arviolta nelivuotiasta poikalasta, joilla näytti olevan ihan samanlaiset mielenkiinnon kohteet kuin meidänkin vekarallamme. Vähän vanhemmat lapset luultavasti nauttisivat myös lukuisista lukumahdollisuuksista...

Joko te olette käyneet Tarinoiden puistossa vai oletteko vasta kenties menossa tutustumaan sinne? Mitä piditte? Entä mitä lapsenne tykkäsivät?

Mukavaa viikonloppua kaikille!

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Tarinoiden puistoon!

Huomenna meidän on tarkoitus lähteä seikkailemaan Tarinoiden puisto -lastekirjallisuus ja kuvitustapahtumaan Helsinkiin Virka Galleriaan. Kyseessähän on siis Pro lastenkirjallisuus - Pro barnlitteraturen ry:n järjestämä kolmikuinen lastenkirjallisuustapahtuma, jonka puitteissa Virka Galleriaan on rakennettu muun muassa suomalaista lastenkirjallisuutta esittelevä kuvitusnäyttely, sekä erilaisia tapahtumia ja työpajoja. Tapahtuman kohderyhmänä ovat pääosin lapsiperheet ja päiväkoti- sekä koululaisryhmät. Kävijät voivat mennä Tarinoiden puistoon myös lukemaan ja kuuntelemaan muiden lukemia satuja.
Kuvituskuva Anja Reponen

Me osallistumme torstaina taaperoille tarkoitettuun "Tempoa tenaville" -työpajaan, joka on tarkoitettu kotona oleville taaperoille. Jännää, mitä työpajassa tapahtuu ja miten esikoinen innostuu siihen osallistumaan... Odotan kovasti, että pääsen katsomaan, millaisesta tapahtumasta on kyse. Loistavaa, että suomalaista lastenkirjallisuutta tuodaan esiin! Taphatumasta ovat kirjoittaneet ainakin Valkoinen Kirahvi ja Viivi/ Värikäs päivä LastenkirjablogistaLukulampun  pääosin Tarinoiden puiston kuvitusnäyttelyä käsittelevää artikkelia pääset lukemaan tästä.

EDIT. 20.11. Juuh... Jonkin ihmeen informaatiohäiriön (luultavasti oman lukuvirheeni!) takia olimme menossa tänään työpajaan, joka pidetään vasta tammikuussa! Noh, ei se mitään. Tarinoiden puisto oli silti hieno ja hauska kokemus. Ilman muuta käymisen arvoinen paikka!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Joulukuussa...

Joulukuussa meillä luetaan tietenkin paljon joulukirjoja ja syödään paljon pipareita, konvehteja, joulutorttuja ja juodaan glögiä. Löysin vanhempieni varastosta omat vanhat lastenkirjani, joista monet olen aikanaan saanut Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhon kautta. Laatikoissa oli monta rakasta kirjasuosikkiani, ja aika monta joulukirjaa myös. Omasta kirjastostamme olen käynyt jo lainaamassa varastoon jouluisia kirjoja, ja muutaman olemme jo lukeneetkin - vähän olemme siis jo fiilistelleet joulua ennakkoon!

Joulukirjojen kasastamme löytyy muun muassa pari Minttu-kirjaa, yksi Pekka Töpöhäntä, Mauri Kunnaksen taaperoille tarkoitettu joulukirja ja oma lapsuusajan suosikkijoulukirjani... Tompan joulua olemme lukeneet moneen otteeseen, kun se Tompan juhlakirjasta kerran löytyy. Näitä kirjoja olisi siis tarkoitus lukea ja mahdollisuuksien mukaan tietysti myös esitellä teille sitten joulukuussa! Pysykäähän mukana - varsinkin, jos jouluiset tunnelmat kiinnostavat. :)


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Miljan talvi

Miljan talvi (Otava, 2002) on Reetta Niemelän kirjoittama ja Leena Lumpeen kuvittama hyväntuulinen lasten tietokirja, joka on kirjoitettu sadun muotoon. Milja- tyttö viettää talvea mökillä yhdessä isoisänsä kanssa ja tekee monia erilaisia luontoon liittyviä havaintoja. Hän tutkii eläimiä ja niiden jälkiä hangella, kasveja, lintuja ja sääoloja. Miljan oppaina ja opettajina toimivat kaksi viisasta vanhusta: Miljan isoisä Ukko Mansikka ja naapurin Iita-muori. Molemmilla on hallussaan monta hyvää reseptiä, vinkkiä ja perinnetietoa, jotka he jakavat Miljan kanssa. Lukija oppii yhdessä pikkutytön kanssa valtavan paljon siitä, miten eläimet talvehtivat, miltä luonto näyttää talvella ja mitä kaikkea luonnossa voi talvella nähdä ja tehdä.


Varsinaista juonta huippukohtineen ja ongelmineen tässä kirjassa ei ole. Tarina etenee verkkaisesti pienistä tapahtumista toisiin. Milja esimerkiksi sairastuu flunssaan, josta neuvokas isoisä hänet parantaa keräämiensä yrttien ja höyryhengitysteltan avulla. Iita puolestaan opettaa Miljan askartelemaan tanssivan kukon, ja onpa tämä askarteluohje liitetty kirjaan lukijaakin varten. Muutenkin kirja sisältää monia pieniä ohjeita ja reseptejä lukijoita varten. Jos lukija siis haluaa, voi hän vaikka kokeilla tehdä Ukko Mansikan palsternakkavoita, Iitan omenakorun tai vaikka lumisia oksia jauhoja käyttämällä.

Tiesitkö, että jos saunassa tulee liian kuuma, kastele saunavasta ja laita se päähäsi. Johan olo viilenee!
Teksti sisältää paljon tietoa, joka jaetaan lukijalle kuin varkain. Milja esimerkiksi tutkii lumihiutaleita ja pohtii, miten on kummalista, että maailmassa ei ole kahta samanmoista hiutaletta. Ukko ja Milja peittelevät Ukon kukat havunoksilla, sillä Ukko ei halua, että suojasään jälkeen tuleva pakkanen pääsee puraisemaan hänen kukkansa pilalle. Metsäretkellä Milja ja Ukko huomaavat lumikiteissä hyppyhäntäisiä, jotka ovat Ukon mukaan varma kevään merkki. Samalla retkellä he ihastelevat ruostesiipiperhosen toukkaa, joka on lähtenyt talvikävelylle. Kun Milja tekee hiihtoretkellä lintuhavaintoja, katsovat Ukko ja Milja yhdessä mökillä lintukirjasta, mitä lintuja Milja olikaan nähnyt. Tätä kirjaa lukiessa tuli itsellekin sellainen tunne, että pitäisi kaivaa eläinkirja esiin ja tarkistaa, miltä kaikki kirjassa mainitut linnut ja muut eläimet oikein näyttävätkään. Onneksi kirjan viimeiseltä aukeamalta löytyy kuvat kaikista kirjassa mainituista elämistä, myös niistä pienistä hyppyhäntäisistä, joista minä ainakaan en ollut koskaan kuullutkaan.

Talventörröttäjiä ja oravan jättämiä jälkiä
Lumiakka lyhteineen ruokkii pihan lintuja
Leena Lumme on kuvittanut kirjan kauniisti ja tietokirjalle sopivan tarkasti. Kirjaa on ilo lukea, ja heräsipä mieleeni sellainen ajatus, että tämä olisi ollut oiva kirja lukea vuosi sitten ekaluokkalaisilleni, kun meillä oli yllissä aiheena metsä, eliöt ja eläinten talvehtiminen. Noh, jonain toisena vuotena sitten varmasti!