keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Luettavaa alakouluikäisille: Niko ja taistelu Jamijasta

Tuula Lehtisen kirjoittamassa kirjassa Niko ja taistelu Jamijasta (Myllylahti 2016, arvostelukappale) päähenkilö on kymmenen korvilla Niko-poika, jonka suurin kiinnostuksenkohde on taistelupelien pelaaminen. Hän on katkera vanhemmilleen, jotka ovat toteuttaneet unelmansa ja ostaneet talon maalta. Niko joutui jättämään parhaan ystävänsä ja vanhan koulunsa, kun perhe muutti vanhaan maataloon. Vaikka on kesäloma, haluaa Niko istua sisällä pelaamassa pelikonsolia, sillä ilman kavereita eivät ulkoleikit ja uimiset paljon kiinnosta.

Kansi: Karin Niemi

Kaikki muuttuu, kun Niko törmää kotinsa ulkorakennuksessa pieneen olentoon, joka esittelee itsensä avaruuden lapseksi Jamijaksi. Jamija on tullut tutustumaan omin päin maapalloon kuten hänen planeettansa aikuisillakin on tapana tehdä. Niko ystävystyy Jamijan kanssa ja lupaa esitellä tälle maan ihmeitä. Niko ja Jamija kokevat muutamia tukalia tilanteita ja hassuja kommelluksia, kun Niko yrittää estää uteliasta Jamiaa paljastumasta muille maan asukkaille.

Tällaisella tutkimusretkellä Niko törmää naapurissa asuvaan Sakuun, joka vaikuttaa Nikosta mukavalta tyypiltä. Pojat melkein ystävystyvät, mutta Niko joutuu harmikseen huijaamaan Sakua, jotta saa pidettyä Jamijan salaisuutena. Kaiken huipuksi Jamija onnistuu eksymään Nikon taistelupelin sisään ja meinaa joutua vihollisjoukkojen ampumaksi. Niko joutuu hakemaan Sakun apuun ja toivoo, että yhdessä he onnistuisivat voittamaan sotapelin pahat agentit, jotka meinaavat koitua pikkuisen avaruusolion kohtaloksi.

Niko ja taistelu Jamijasta on ohuehko (69 sivua) kirja, jonka fontti on melko isoa. Mikään juuri lukemaan oppineiden kirja tämä ei ole, mutta sopii hyvin niille alkuopetuksen oppilaille, jotka lukevat hyvin jo kouluun tullessaan. Takakannessa kirjan kohderyhmäksi on merkitty 6 - 10-vuotiaat lapset. Esikouluikäisille tämä kirja saattaa mielestäni olla vielä hieman vaikea, onhan päähenkilö itsekin jo 3. - 4.-luokkalainen.

Kirjassa minua hieman häiritsi se, miten selkeästi kirjailija halusi tuoda esiin taistelupelien negatiiviset puolet ja pelaamisen huonouden. En minkään fanita taistelupelejä ja lasten liiallista pelaamista, mutta jotenkin tämä viesti tunki tekstistä kovin räikeästi esiin. Muuten Niko ja taistelu Jamijasta on ihan kivaa luettaavaa, ja tämä onkin taas yksi kirja, jota voisin suositella lukemista etsiville pojille.

Kirjasta on blogannut ja tykännyt Krista Lukutoukan kulttuuriblogista.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Tämä nuortenkirja kannattaa lukea: Paarmamies

Ulkoasu: Markus Paajala
Jussi Huhtalan Paarmamiehessä (kustannettu BoD-kustantamon kautta 2015) on taattua #pojatkinlukee -ainesta. Näin ajattelin jo takakannen tekstin luettuani enkä kyllä muuttanut mieltäni tarinan edetessäkään. Kirjan päähenkilö on kuudennen luokan juuri päättänyt Pekka, joka asuu kaksin äitinsä kanssa Mäntysalossa. Pekalla on tapana vaipua hurjiin kuvitelmiin, hän ei ole kovin urheilullinen, mutta osaa laskea päässään huiman vaikeita laskuja. Äidin kesäloman alettua he lähtevät viettämään kesälomaansa mökille lähelle Savonlinnaa. Ymmärrettävästi kohta seiskaluokkalainen Pekka ei ole ajatuksesta kovin innoissaan, vaikka luonnossa tykkääkin kuljeskella. Pekka kaipaisi mökille ystävien seuraa, eikä vuosi sitten kuolleen isoisän muisto tee mökille lähtemistä yhtään helpommaksi.


Mökkimatkalla Pekka sattuu kuulemaan mielenkiintoisen keskustelun, kun levähdyspaikan kahvilan naapuripöydässä hänen ikäisensä tyttö keskustelee vanhempiensa kanssa Aarresaaresta ja sieltä mahdollisesti löytyvästä aarteesta. Utelias poika pohtii tietysti, missä moinen Aarresaari mahtaa sijaita. Pekan äiti tietää paljon asioista ja vastaa kärsivällisesti tiedonjanoisen poikansa lukuisiin kysymyksiin. Äiti kertookin Pekalle, että Aarresaareksi-nimettyjä paikkoja on Suomessa useitakin, ja yksi niistä sijaitsee lähellä heidän mökkirantaansa.

Tarina etenee ripeästi, ja kiinnostavat tapahtumat alkavat heti äidin ja pojan saavuttua mökille. Ensimmäisenä aamuna Pekka saa mielenkiintoisen vieraan, kun hänen edesmennyt isoisänsä tulee herättämään pojan ja pyytää Pekkaa mukaansa kalaan. Kalareisuullaan he muun muassa näkevät valtavan meriturilaan, hirviön, joka on tähän asti elänyt vain Pekan mielikuvituksessa. Äiti ei tietenkään usko, että Pekka on todella viettänyt aikaa isoisän kanssa, ja niinpä Pekka päättää pitää isosisän vierailut vastaisuudessa omana tietonaan. Saa Pekka onneksi muutakin seuraa, sillä käy ilmi, että hänen kahvilassa näkemänsä Maarit-tyttö on muuttanut vanhempiensa kanssa asumaan lähelle Pekan mökkiä. Nuoret ystävystyvät - aluksi paremman seuran puutteessa - ja ryhtyvät etsimään yhdessä geogätköjä.

Kirjassa tapahtuvat ihmeet eivät rajoitu mielikuvitushirviön ja kuolleen isosisän kohtaamiseen. Pekkaa puree valtava, radioaktiivinen paarma, ja käy ilmi, että pureman myötä Pekka saa itselleen supervoimat. Isoisä kertoo yhdellä vierailuistaan, että supervoimia ei saa käyttää turhaan eikä niillä saa leveillä. Supervoimat tulevat kuitenkin enemmän kuin tarpeeseen, sillä merkillistä geokätköä ja Aarresaareen kätkettyä aarretta etsiessään Pekka ja Maarit joutuvat pulaan jos toiseenkin.

Paarmamies on melko nopealukuinen ja mielestäni oikein kiinnostava kirja. Viime aikoina pojille on suositeltu ja kirjoitettu paljon huumoripitoisia kirjoja, mutta Paarmamies ei kalastele poikien huomiota ja suosiota sanaleikeillä ja sanailuilla. Sekä Pekka että Maarit ovat itseasiassa melko vakavia nuoria, ehkä koska molemmat ovat kokeneet menetyksiä. Maaritin Antti-veli on kuollut leukemiaan ennen tytön syntymää. Pekka puolestaan on menettänyt rakkaan isoisänsä, joka on ollut pojalle isähahmo, koska pojan oma alkoholisti-isä on lähtenyt jo ajat sitten Ruotsiin.

Paarmamiehessä on sopivassa suhteessa seikkailua, fantasiaa, mielikuvitusta ja sellaisia tosielämän tapahtumia, joihin nuoret lukijat varmasti voivat samastua. Kirjassa vanhemmat ovat välittäviä ja ehkä hieman turhankin huolehtivia, ja Maaritin harrastama geokätköily on oikeasti suosittu harrastus. Minäkin ryhdyin kirjan luettuani googlettelemaan, onko meidän asuinpaikkamme lähellä geokätköjä. Pekka ja Maarit ovat aidontuntuisia hahmoja, ja minulle itseasiassa tuli mieleen muutama tosielämässäni kohtaama nuori, jotka olisivat voineet toimia päähenkilön esikuvina.

Paarmamies on oikein hyvä kirja, jossa huonosti toimivaa on oikeastaan vain sen nimi. Nimi Paarmamies ei varsinaisesti houkuttele lukijoita. Tätä mieltä oli  muuten myös mieheni, joka ensimmäisenä kummasteli kirjan luotaantyöntävää nimeä: "Paarmathan ovat niin vastenmielisiä otuksia, että eikö tuo nimi karkota lukijoita?" Toivon, että kirjan onnistunut kansikuva ja houkutteleva takakansiteksti onnistuvat kiinnittämään nuorten lukijoiden huomion. Minä vien tämän oman arvostelukappaleena saamani Paarmamiehen koulumme kirjastoon #pojatkinlukee -kirjanmerkillä varustetuna ja toivon, että mahdollisiman moni innokas lukija tarttuu tähän kirjaan!

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Vauhtia ja pieniä sankaritekoja menopelien ystäville

Jo parivuotiaana kulkuneuvoista innostunut esikoisemme innostui Täyttä vauhtia -kirjasarjasta, jossa jokaisessa kirjassa esitellään jokin uusi menopeli pienen tarinan kautta. Kirjoissa päähenkilöitä ovat yhtälailla tarinassa esiintyvät eläimet kuin esittelyvuorossa oleva kulkuneuvokin. Sarjaa ovat kirjoittaneet Peter Bently ja Mandy Archer.  Kustannus-Mäkelä julkaisi tänä keväänä suomeksi kolme uutta Täyttä vauhtia -kirjasarjan kirjaa: Avaruussukkula syöksyy matkaan, Lentokone saa tehtävän ja juna kiitää kiskoilla. Kaikki kolme ovat Bentlyn kirjoittamia. Ensimmäisen on kuvittanut uusi kuvittaja Louise Conwey ja kaksi jälkimmäistä ovat niin ikään uusien kuvittajien, Bella Been ja Lucy Flemingin yhteistyön tuloksia. Täytyy sanoa, että vaikka kaikissa kirjoissa kuvitusjälki on keskenään samankaltaista, minä pidän eniten aikaisempien kirjojen kuvittajan eli Martha Lightfootin kuvitustyylistä.



Täyttä vauhtia -sarjan kirjoille on tyypillistä, että niissä tapahtuu jokin onnettomuus tai syntyy ongelma, jonka päähenkilö ja hänen kulkuneuvonsa sitten yhdessä ratkaisevat. Nämäkään kolme kirjaa eivät tee poikkeusta tästä kaavasta. 

Avaruussukkulakirjassa astronautit lähtevät korjaamaan rikkoutunutta sateliittia, mutta törmäävätkin yllättäviin, uusiin tuttavuuksiin, joista yksi lähtee jäniksenä mukaan maahan... 

Suuraakkosin kirjoitetut tekstikohdat houkuttelevat lukemaan opettelevaa lasta osallistumaan tarinan lukemiseen.
Louise Conweyn kuvitusta teoksessa Avaruussukkula syöksyy matkaan (Kustannus-Mäkelä 2016)

Louise Conweyn kuvitusta teoksessa Avaruussukkula syöksyy matkaan (Kustannus-Mäkelä 2016)

Lentokonekirjassa koalakuningas unohtaa matkalle lähtiessään ottaa kruununsa mukaan, ja matkustajakoneen kapteeni kiitää kuninkaan yksityiskoneen perään viedäkseen kruunun hajamieliselle kuninkaalle. 

Bella Been ja Lucy Flemingin kuvitusta kirjassa Lentokone saa tehtävän (Kustannus-Mäkelä 2016)

Bella Been ja Lucy Flemingin kuvitusta kirjassa Lentokone saa tehtävän (Kustannus-Mäkelä 2016)
Junakirjassa puu kaatuu kiskoille postijunan eteen ja perästä tuleva matkustajajuna meinaa törmätä yhteen postijunan kanssa. Tilanne on kinkkinen, sillä postijuna ei saa toimitettua postia perille, sillä se ei pääse jatkamaan matkaansa. Onneksi matkustajajunan kapteenilla on näppärä ratkaisu tähän ongelmaan.

Bella Been ja Lucy Flemingin kuvitusta kirjassa Juna kiitä kiskoilla (Kustannus-Mäkelä 2016)

Bella Been ja Lucy Flemingin kuvitusta kirjassa Juna kiitä kiskoilla (Kustannus-Mäkelä 2016)
Voitte arvata, että tämän kirjakolmikon saavuttua postista (kiitos kustantajalle arvostelukappaleista) esikoisemme suorastaan repi nämä uutuudet käsistäni. Näin nopeasti, mikä kirjoista on hänen suosikkinsa, sillä sitä luimme useamman kerran saman illan aikana. Hän piti eniten kirjasta Avaruussukkula syöksyy matkaan. Minäkin nimeäisin sen omaksi suosikikseni näistä kolmesta, sillä siinä tarinassa on mukana eniten yllätyskäänteitä ja huumoria. Juna kiitää kiskoilla on hyvä kakkonen. Vähiten innostava on selvästi Lentokone saa tehtävän. Siinä on kyllä mainiosti kuvattu koneen lähtövalmistelut, mutta itse lennon aikana ei juuri tapahdu mitään kovin kiinnostavaa.

Kaiken kaikkiaan tämä kirjakolmikko täydentää ihan hyvin Täyttä vauhtia-sarjaa, mutta mikään näsitä ei silti noussut uudeksi suosikikseni ohi sarjassa aikaisemmin ilmestyneiden kirjojen Ambulanssi vauhdissa ja Paloauto rientää hätiin.


tiistai 15. maaliskuuta 2016

Ihanan kamala lähiönoita Taika Taksinen ja onnistunut kirjailijavierailu

Siri Kolu kävi tuossa taannoin koulussamme kirjailijavierailulla. Oppilaat nauttivat hänen humoristisesta esiintymisestään, ja ekaluokkalaiset kirjaimellisesti kierivät lattialla naurusta. Vierailun onnistumisesta kertoi kuitenkin myös muutama muu seikka: Kiirehdimme vierailun jälkeen syömään, ja edessäni olevilla viidesluokkalaisilla oli hurja kiire ottaa ruokaa, viedä tarjottimet pöytään ja sitten juosta: "Jos vielä saataisyhteiskuva sen kirjailijan kanssa". Eräs ekaluokkalainen tyttö puolestaan istui koulupäivän jälkeen naulakkojen alla ja luki koulun kirjastosta hakemaansa Me Rosvoloita. Kysyin, mitä hän siellä tekee. "No mä luen tätä nyt, kun se kirjailija oli niin hauska!" kuului tytön vastaus. Iltapäivällä menin lähikirjastoomme ja ilahduin suuresti, kun näin muutaman 3.-4.-luokkalaisen tutkimassa hyllyä, jossa Rosvolat olivat näyttävästi esillä (hyvä ajan tasalla olevat kirjastotätimme!) Ehkä paras kommentti tuli kuitenkin kuudesluokkalaisilta pojilta. He nimittäin vannottivat opettajalleen, että eivät sitten lue mitään muuta kirjaa ennen, kun ovat kuulleet siitä isotissisestä lähiönoidasta. Ja isotissisestä lähiönoidasta he nyt sitten seuraavaksi luokassa kuulemma lukevat!

Kirjan kuvat: Lena Frölander-Ulf


Tuo isotissinen lähiönoita on tietysti Taika Taksinen, eli Kolun viimeisimmän nuortensarjan pahis. Tervemenoa Taika Taksinen (Otava) ilmestyi viime vuonna, ja kirjaan on Kolun mukaan tulossa jatkoa ensi syksynä. Kirjan päähenkilö on kymmenvuotias Roosa, joka muuttaa persoonallisen perheensä kanssa vanhaan omakotitaloon Sirkuslaakso-nimiseen kaupunkiin. Sirkuslaakson asukkaat rakastavat tapahtumien ja juhlien järjestämistä, ja siellä missä on juhlat, on paikalla myös kunnallispoliitikko Taika Taksinen isojen, punaisten ilmapallojensa kanssa sekä kahden kissamaisen apurinsa kanssa.

Hyvin pian Roosa huomaa, että Taika Taksisessa ja hänen seurueessaan on jotain pahasti pielessä. Roosa alkaa uuden ystävänsä Larsin kanssa selvittämään Taikan puuhia, ja kaksikko vakuuttuu siitä, että Taika Taksinen on itseassa kunnallispoliitikoksi naamioitunut lähiönoita. Noidan tarkoitus on niinkin kamala kuin lapsien kaappaaminen itselleen voimapattereiksi. Roosa ja Lars ryhtyvät toimiin estääkseen noidan suunnitelmat, sillä kaapatut lapset eivät koskaan enää näytä vapautuvan (ainakaan lapsina), eivätkä edes lasten vanhemmat muista näiden olemassaoloa.

Taistellakseen tehokkaasti lähiönoitaa vastaan Lars ottaa tietokoneella yhteyttä lapsiin eri puolilla maailmaa ja ryhtyy yhdessä Roosan kanssa kirjoittamaan lähiönoidan nujertamiseen tähtäävää taistelukirjaa. Tervemenoa Taika Taksisen rakenne onkin mielenkiintoinen, sillä joka toinen luku on ote tuosta taistelukäsikirjasta. Siinä selvitetään, mitä lapset voivat oikeasti tehdä epäillessään jonkun aikuisen olevan naamioitunut lähiönoita. Lasten kannattaa esimerkiksi epäillä noidiksi kaikkia sellaisia aikuisia, jotka ovat paljon tekemisessä lasten kanssa, puhuvat paljon, rakastavat kirkkaita värejä ja käyttävät lapsia kiinnostavia asusteita kuten huiveja tai avainnauhoja. Jos henkilö osoittautuu lähiönoidaksi, pitää häntä vastaan ryhtyä heti taisteluun!

Taistelu lähiönoitaa vastaan ei suinkaan ole helppoa - sen saavat Roosa ja Larskin huomata ihan käytännössä. Onneksi on olemassa päiviä, jolloin lasten voimat ovat normaalia suurempia, ja jokaisella lähiönoidalla on myös jokin heikkous. Lähiönoidat ovat siis voitettavissa.

Tervemenoa Taika Taksinen on oikeasti aika jännä lastenkirja, joka varmasti kiinnostaa monia alakouluikäisiä lapsia ekaluokkalaisista kuudesluokkalaisiin asti. Minä en lukisi tätä vielä omassa ekaluokassani, mutta varmasti vanhemmat tuntevat lapsensa niin hyvin, että osaavat arvioida sopiiko kirja jo heidän ekaluokkalaiselleen. Odotan jo innolla sarjan seuraavan kirjan ilmestymistä!

Kaikille tiedoksi: Tätä nimmaria hakiessani en suinkaan käyttänyt opettajan oikeutta ja törkeästi etuillut sitä suurta joukkoa oppilaita, joka jonotti saadakseen Siri Kolun nimmarin. Enkä edes töninyt yhtään lasta tieltäni - toisin, kuin eräs tuttavani niin törkeästi epäili! ;)

Ps. Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen vien mielihyvin tämän oman Tervemenoa Taika Taksinen -kirjani lainaan siihen kuudesluokkaan, jossa pojat jo odottavat kuulevansa isostissisestä lähiönoidasta.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Pää tyynyyn!

Jory Johnin ja Benji Daviesin yhdessä taiteilema lastenkirjauutuus (Karisto 2016, arvostelukappale) Pää tyynyyn! on yksinkertaisen hauska kirja, joka luettiin meillä iltasaduksi heti kaksi kertaa peräjälkeen. Teksti on Johnin käsialaa ja kuvitus Daviesin tekemä.



Tarinan alussa karhu toteaa, kuinka kamalan väsynyt se on. Naapurissa ankka puolestaan ihmettelee, kun se ei ole koskaan tuntenut oloaan yhtä pirteäksi. Ankka kaipaa seuraa ja päättää lähteä katsomaan, mitä karhu puuhailee. Ankka tahtoisia leikkiä, eikä meinaa lainkaan ymmärtää, miksi rättiväsynyt karhu torppaa sen suunnitelmat heiti kättelyssä. Lopulta lannistunut ankka toteaa: "Hyvä on. Pää tyynyyn!"




Karhu ehtii jo painaa päänsä pehmeään petiinsä ja lähes vaipua uneen, kun sinnikäs ankka saapuu uudestaan visiitille. Karhu ajaa ankan ulos, mutta ankka yrittää uudestaan saada karhua puuhailemaan jotain hauskaa kanssaan. Karhu ajaa ankan jälleen pois, mutta ankka palaa taas...



Ja taas....



Lopulta karhu menettää hermonsa ja karjuu: "Sanoin että pää tyynyyn!"



Viesti menee viimein perille, ja ankka palaa lannistuneena kotiinsa. Vihdoin ja viimein vaikuttaa siltä, että karhu pääsee nukkumaan. Vaan kuinkas sitten käykään.... Pirteys voi näköjään tarttua!



Vaikka Daviesin kuvitustyyli on melko pelkistettuä, se ei ole yhtään tylsää. Hahmot ovat ilmeikkäitä, tekstin sijoittelu on onnistunutta ja sivuilla on tehokeinona käytetty erilaisia taustavärejä. Kun karhu raivostuu, on kuvan tausta esimerkiksi dramaattisen punainen. Tekstiä sivuilla on vähän, ja kerronta etenee ankan ja karhun puheenvuorojen varassa. Tämä kirja onkin mielestäni parhaimmillaan ääneenlukikirjalta, vaikka vaatiikin aikuislukijalta hieman karhun ja ankan rooleihin eläytymistä ja heittäytymistä. Kirja sai sekä minut, että nelivuotiaan lapseni hykertelemään naurusta, vajaa kaksivuotiaan kiljumaan riemuissaan pinnasängystään: "Tää tyytyyn!"

Pää tyynyyn! on mielestämme loistava kuvakirja, mutta ehkä sen lukeminen kannattaa ajoittaa iltasatuajan ulkopuolelle. Lastemme makuuhuoneesta kuului nimittäin vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen vajaa kaksivuotiaan hihkumista ja esikoisen "Pää tyynyyn!" -huutoja.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kiehtova Kevätuhrit

Luin hiihtolomalla muutaman oikein viihdyttävän kirjan, ja niistä koukuttavin oli ehdottomasti Kaliforniassa asuvan K. K. Alongin kirjoittama Kevätuhrit (Otava 2016, arvostelukappale kustantajalta). Kevätuhrit on uuden, nuorille aikuisille suunnatun sarjan avausosa, joka ilmestyy tänään 9.3. Ahmin kirjan yhden illan aikana, ja jäin koko loppulomaksi pohtimaan tarinan tapahtumia ja erityisesti sitä miten itse toimisin, jos suureksi epäonnekseni joutuisin samanlaiseen tilanteeseen kuin kirjan päähenkilöt. He ovat joukko suomalaisia nuoria, jotka ovat syystä tai toisesta selvinneet hengissä kuolemanaallosta, joka on pyyhkinyt yli - mikäli lapset pystyvät mitään päättelemään - koko maailman. Aallon seurauksena suurin osa ihmisistä ja eläimistä on kuollut silmänräpäyksessä, sähköt ovat lakanneet toimimasta ja osa henkiinjääneistä on muuttunut kuin toisiksi olennoiksi. (Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia.)

Ainoat henkiinjääneet ihmiset näyttävät olevan nuoria, jotka joutuvat opettelemaan elämään kuolemanaallon jälkeisessä, tylyssä ja vaarallisessa maailmassa. Kourallinen henkiinjääneitä yhyttää toisensä tarinan kuluessa, ja yhdessä he luovat jonkinlaisen selviytymissuunnitelman. Nuorten pitää keksiä, mistä h esaavat ruokaa ja mihin päin Suomea asettuvat asumaan. He koettavat elää, vaikka kaikki heille rakkaat ihmiset ovat kuoleet, tai vielä pahempaa, muuttuneet verenhimoisiksi tappajiksi. Ei nimittäin riitä, että uudessä maailmassa elävien pitää yrittää löytää keinot selviytyä, mutta henkiinjääneet joutuvat vielä varomaan heitä, jotka kuolemanaalto muutti suorastaan hirviöiksi.

En voinut lukiessani olla vertaamatta Kevätuhreja 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa tv:ssä pyörineeseen Klaani-sarjaan. Siinä nuoret elivät maailmassa, josta aikuiset ovat kadonneet tappavan viruksen seurauksena. Kevätuhrien idea on melko samankaltainen, mutta vielä karmivampi. On hiuksianostattavan ahdistavaa ajatella, millaista olisi itse olla yksi kuolemanaallosta henkiinjäänyt. On kammottavaa ajatella eloonjääneiden kohtaloita, eikä itseään tai läheisiään edes halua kuvitella osaksi tarinaa. Kevätuhreissa ohitetaankin kuolemat melko pinnallisesti, ja päähenkilöt tuntuvat selviävän henkisesti ihmeen hyvin. Tarinassa on paljon väkivaltaa ja ehkä hieman turhaltakin tuntuvaa raakuutta. Silti, kaikesta väkivallasta ja ahdistavasta aiheesta huolimatta, Kevätuhrit on todella koukuttava kirja, jonka seuraavan osan ilmestymistä jo odotan.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Tuonella kulkijat

Mervi Heikkilän kirjoittama Tuonella kulkijat (Haamu Kustannus 2016, arvostelukappale kustantajalta) jatkaa Heikkilän onnistuneesti aloittamaa Louhi-sarjaa. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa Louhen liitto (Haamu Kustannus 2015) myös tässä toisesssa osassa kirjailija onnistuu taitavasti yhdistämään nykyfantasian suomalaiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan. Kalevala on erityisen vahvasti läsnä tässä toisessa osassa, jossa seikkaillaan Turussa sekä Tuonelassa.



Kirjan päähenkilö on Roona, joka ensimmäisessä osassa saa tietää hurjia salaisuuksia syntyperästään ja koko olemassa olevasta maailmasta. Roona opettelee tuntemaan biologisia vanhempiaan, jotka kuuluvat Vanhoihin - heidän tehtävänään on suojella Louhen karjaa ja maita. Samaan aikaan, kun Roona tutustuu itseensä ja taustaansa hän yrittää myös elää tavallisen teinitytön elämää, johon kuuluvat seurustelu ja sen mukanaan tuomat haasteet.

Tässä sarjan toisessa osassa Roona matkustaa Turkuun tapaamaan isäänsä Eerikki Puujumalaa, mutta havaitsee heti kaupunkiin saavuttuaan, että ilmassa leijuu jotain uhkaavaa. Hän huomaa isänsä kadonneen eikä tämän tarkoin varjelemaan Louhen liittoakaan löydy mistään. Roona ryhtyy selvittämään isänsä ja Louhen liiton katoamista apunaan yllättäen paikalle ilmestynyt nuori Sampsa, joka tuntuu tietävän kovin paljon Vanhoista, Louhesta ja näiden solmimasta liitosta. Nuorten etsintäretki vie heidän keskiaikaisen Turun salaisiin käytäviin sekä paikkaan, jonne elävillä ei ole yleensä asiaa - Tuonelaan. Yllättäen myös Roonan uudella poikaystävällä näyttää olevan tapahtumien selvittämisessä suurempi rooli kuin Roona olisi etukäteen osannut arvatakaan.

Minä pidin Louhen liitosta, mutta taidan pitää vielä enemmän tästä toisesta osasta Tuonella kulkijoista. Suvi Karin luoma kannen kuva on yksinkertaisen tyylikäs, ja kirjan nimi on todella onnistunut. Toivottavasti mahdollisimman moni yläkouluikäinen löytää Louhi-sarjan, ja etenkin toivon, että yläkoulun äidinkielen opettajat ottavat kirjat omakseen ja osaksi opetustaan. Haamu Kustannus tarjoaa tähänkin kirjaan materiaalipaketin (klikkaa tästä), jonka on laatinut äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi (FM).