sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste 1.2. - 31.8.2017

Ylen 101 - ohjelma nostaa tänä vuonna esiin 101 suomalaista kirjaa, jokaiselta itsenäisyytemme vuodelta. Nuo kirjat kuvaavat jollain tavalla ilmestymisvuottaan ja ovat siksi valittu 101 kirjaa -listalle. Kovin montaa lasten- tai nuortenkirjaa listalle ei mahtunut, vaikka varmasti lasten- ja nuortenkirjallisuudestakin olisi löytynyt teoksia, jotka olisivat onnistuneesti kuvanneet ilmestymisajankohtaansa tai tärkeitä yhteiskunnallisia ilmiöitä, muutoksia tms. Listan luettuani jäinkin pohtimaan, millaiselta lista näyttäisi, jos siihen olisi valittu pelkkiä lasten- ja nuortenkirjoja. Aihe on tärkeä, koska lasten- ja nuortenkirjat ansaitsevat myös muistelua ja esiintuomista.

Aihe jäi kummittelemaan johonkin mieleni perukoille ja pulpahti sieltä esiin, kun luin Ismo Loivamaan kirjoittaman tietoteoksen Lastenkamarin aarteita (Avain 2016). Siinä muun muassa esitellään suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta 1940-luvulta nykypäivään asti. Kirjassa on esitelty monta sellaista teosta, jotka minä muistan lukeneeni lapsena mutta monta omasta lapsuudestani ja nuoruudestani tärkeää teosta ei ollut päässyt mukaan aarteisiin. Mieleeni tuli, että olisi hauska kuulla, millaisia kirjoja muut innokkaat lukijat ovat lukeneet nuoruudessaan ja mitkä ovat olleet niitä rakkaimpia, tärkeimpiä tai mieleenpainuneimpia teoksia itse kunkin lapsuudessa.

Joten nyt haastankin kaikki teidän kanssabloggaajat muistelemaan omia lasten- ja nuortenkirjasuosikkejanne tai niitä lasten- ja nuortenkirjoja, jotka ovat olleet teille merkittäviä ja jääneet jollain tavalla mieleenne! 





Pelkkä muistelu ei tietysti riitä, vaan tässä haasteessa on tarkoitus lukea uudestaan omia suosikkejaan ja kirjoittaa niistä blogissaan. Toivottavasti moni innostuu mukaan haasteeseen ja saisimme lukea, millaiset teokset itse kutakin meistä ovat joskus sykähdyttäneet.

Minua ainakin kiinnostaa, onko täällä muita, joiden sydän on ihan pikkuisen sykkinyt sekä Belgarionille että Nummelan ponitallin Repelle. Entä tunnustaako joku muu samastuneensa vauhdikkaseen Tiinaan ja toivoneensa olevansa yhtä hurja kuin Ronja Ryövärintytär? Vai löytyykö kirjabloggareiden joukosta muita, jotka ovat opiskelleet historiaa Koiramäki-kirjoista tai haikailleensa aikamatkasta menneisyyteen Eevan-luokka -kirjojen äärellä?

Osallistujien kesken arvon haasteen loputtua aiheeseen sopivan kirja-aiheisen palkinnon! Mitä useamman kirjan luet ja esittelet blogissasi, sitä useamman arvan saat.

1 - 3 kirjaa: 1 arpa
4 - 6 kirjaa 2 arpaa
7 -> kirjaa 3 arpaa

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Haaste alkaa 1.2.2017 ja päättyy 31.8.2017. Luettavaksi kelpaavat satu- ja kuvakirjat, runo- ja loruteokset sekä lasten- ja nuortenromaanit (teosten ei tarvitse siis olla kotimaisia). Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenttikentässä koska tahansa haasteen voimassaoloaikana. Haastearvontaan pääsee mukaan ilmoittamalla 31.8.2017 mennessä tähän postaukseen linkit kirjojen blogiarvioihin tai haastekoontiin. Haasteen tunnus somessa on #lapsuutenikirjasuosikit. Tämän postauksen yhteydessä olevaa kuvaa saa käyttää omissa haastepostauksissaan.

Samaan aikaan muissa kirjablogeissa:

Tämä haaste linkittyy mukavasti Niina T:n ylläpitämään Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen, jossa tarkoitus on lukea uudelleen omia kirjasuosikkejaan. Jenny puolestaan on haastanut kanssabloggaajat lukemaan ajattomia satuja tarinoita, mutta toivoo, että bloggajat valitsisivat luettavakseen ennestään lukemattomia kirjoja. Katja on luvannut omassa blogissaan muistella omaa menneisyyttään ja nostaa esiin lapsuudestaan ja nuoruudestaan tärkeitä kulttuuri-ilmiöitä. Varsinaista haastetta hän ei tästä tehnyt, mutta vinkkaa, että olisi mukava, jos muutkin bloggaajat innostuisivat muistelemaan hänen kanssaan.


perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian parhaat kirjat 2016 -äänestyspostaus sekä omat kirjasuosikkini vuodelta 2016

On taas tullut aika kirjabloggaajien jakaa vuoden 2016 parhaiden kirjojen palkinnot. Blogistanian parhaat kirjat 2016 äänestyksessä on neljä kategoriaa: Finladia, Tieto, Kuopus ja Globalia. Äänestyksen säännöt voit käydä halutessasi lukemassa vaikka täältä. Koska keskityn kirjoittamaan lasten- ja nuortenkirjoista, äänestän itse kategorioissa Kuopus ja Tieto. Lasten- ja nuorten tietokirjoista äänestetään nimittäin yhdessä aikuisten tietokirjojen kanssa.


Olen jo aiemmin hehkuttanut, miten hienoja kirjoja julkaistiin vuonna 2016. Siksi oli ihan äärettömän vaikea valita omat suosikkini. Yritin valintaa tehdessä myös miettiä, mistä kirjoista omat lapseni ovat pitäneet. Myönnän silti, että oma mielipiteeni painoi tässä lasteni mielipidettä enemmän. Ennen, kun kerron, mille kirjoille minä annan ääneni, listaan muutaman suosikkini viime vuodelta:

Kuvakirjoja lasten arjesta, leikistä, mielikuvituksesta, tunteista ja kaveruudesta:



Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti)
Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä (S&S)
Benji Davies: Vaarin saari (Karisto)
Veera Salmi ja kuvittaja Elina Warsta: Rebekan rapupäivä (Otava)
Aira Savisaari ja Hannamari Ruohonen: Niilo leipoo (Karisto)
Jeanne Willis & kuvittaja Tony Ross: Pukkien pikku pila (Kustannus-Mäkelä Oy)
Sanna Pelliccioni: Onni-poika menee eskariin (Minerva Kustanus)
Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus)
Elina Hirvonen, kuvittaja Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus)
Pipsa Pentti: Lyyli ja hurja Paperi-Hukka (Otava)
Jessica Walton ja Dougal MacPherson: Olen ystäväsi aina (Otava)

Lasten- ja nuortenromaaneja erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, tunteista, kasvamisesta, ystävyydestä ja rakkaudesta:



Miikka Pörsti: Kaikkien juhla (Tammi), kuvitus Marika Maijala
Ronja Salmi: Onks noloo? (Kirjan ja ruusun päivän kirja), kuvitus Jami Nurminen
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)
Salla Simukka: Sisarla (Tammi 2016)
Seita Vuorela: Lumi (WSOY) (Vilja-Tuulia Huotarinen viimeisteli teoksen)
Maria Turtschaninoff: Naondel (Tammi)
Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY)


Hienoja lasten tietokirjoja:



Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista (Myllylahti)
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain)
Marketta Vaismaa ja Carlos da Cruz: Vesikirja (Lasten Keskus)
Kirsti Manninen ja kuvittaja Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi (Otava 2016)
Sarah Sheppard: Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (Kustannusosakeyhtiö Nemo)

Ja nyt vihdoin äänestys!

Blogistanian Kuopus 2016:

Kolme (3) pistettä: Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY), koska ihastuin tähän kirjaan välittömästi.
Kaksi (2) pistettä: Elina Hirvonen, kuvittaja Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus), koska sekä minä että esikoiseni pidimme tästä kovasti. Hän valitsi tämän sijan.
Yksi (1) piste: Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus), koska tämä kirja on niin hieno ja siihen liittyvä kasvatuksellinen osuus on äärimmäisen hienosti toteutettu, tärkeästä aiheesta.


Blogistanian Tieto

Kolme (3) pistettä: Marketta Vaismaa ja Carlos da Cruz: Vesikirja (Lasten Keskus), koska tässä kirjassa faktan, fiktion, tarinan ja sarjakuvan liitto on lastani miellyttävä - erittäin onnistunut kaiken kaikkiaan!
Kaksi (2) pistettä: Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista (Myllylahti), koska tämä kirja on niin kaunis ja hienosti toteutettu.
Yksi (1) piste: Kirsti Manninen ja kuvittaja Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi (Otava 2016), koska tämä upeasti kirjoitettu ja kuvitettu kirja on niin hieno kunnianosoitus lähes satavuotiaalle Suomelle.

Kaikki annetut äänet pääset lukemaan näistä blogeista:

tiistai 24. tammikuuta 2017

Kirjalla kuntoon: Meidän perheen parhaaksi. Herkullista ruokaa helpottamaan vauvojen yliherkkyyksiä, allergioita ja vatsavaivoja

Nyt vietetään valtakunnallista Kirjalla kuntoon -teemaviikkoa, jonka aikana kirja-alan toimijat kirjastoista kustantamoihin nostavat esiin hyvinvointia parantavia kirjoja. Teemaviikko on osa Kirja-Suomi 2017 hanketta.

Tänään teemana on ruoka, ja siksi onkin erittäin sopiva hetki esitellä teille, kirja, joka on viime viikkoina tullut aika tärkeäksi osaksi arkeamme nuorimmaisemme allergiaepäilysten takia. Kyseessä on Piia Heinosen ja Tuulia Järvisen kirjoittama teos Meidän perheen parhaaksi. Herkullista ruokaa helpottamaan vauvojen yliherkkyyksiä, allergioita ja vatsavaivoja (Atena 2016, arvostelukappale kustantajalta). Kirja sisältää tietoa imetyksestä, vauvojen allergioista ja yliherkkyyksistä, ohjeita imetysdieetin aloittamiseen ja imetysdieetillä olevan äidinkin ruokavalioon sopivia reseptejä. Kirjan tekijöillä on paljon kokemusta aiheesta sillä Heinonen on itse kahden allergisen lapsen äiti ja Järvinen on elintarviketieteiden maisteri, hyvinvointivalmentaja ja perehtynyt allergiareseptiikkaan. Minulle tärkeä tieto on, että kirjan on tarkastanut ja kommentoinut Tiina Tuomela, joka on refluksiin ja allergioihin erikoistunut lääkäri. Hänenen kanssaan perheemme on asioinut aikaisemminkin.



Kun lastenlääkärimme totesi, että epäilee vauvallamme olevan ruoka-aineallergia ja ehdotti minulle imetysdieettiä, aloin etsiä aiheesta tietoa - mistäpä muualta kuin kirjoista. Meidän perheen parhaaksi osoittautui oikeaksi aarreaitaksi, sillä siinä on aluksi käyty läpi, mitä ruoka-aineallergiat ovat, miten ne yleisimmin ilmenevät vauvoilla ja pienillä lapsilla, kuinka niitä tutkitaan ja miten niitä hoidetaan. Kirjasta selviää, että ruoka-aineallergiat voivat ilmetä vauvalla koko ruuansulatuselimistön alueella (suusta peräsuoleen) eli muun muassa kutinana, ummetuksena, ripulina, ilmavaivoina, refluksina, levottomuutena, ihottumana jne. Yleensä vauvan suoliston kypsymättömyydestä johtuvat oireet helpottavat noin neljän kuukauden ikään tultaessa, jos eivät, voi kyseessä olla allergia tai yliherkkyys.

Suomessa terveydenhuoltoa ohjaavat Käypä hoito -suositukset, jotka perustuvat tutkimusnäyttöön. Käypä hoito -sosituksen mukaan rintamaito sisältää niin pieniä määriä allergeeneja, että ne eivät voi aiheuttaa allergiaoireita. Tämä tieto minullekin kerrottiin neuvolassa, kun kerroin vauvamme oireiluista, jotka lisääntyivät hänen kasvaessaan. Tuomela kuitenkin kommentoi kirjassa, että asiantuntijat eivät ole Käypä hoito -suosituksen paikkansapitävyydestä yksimielisiä, ja hänellä on lukuisia kokemuksia, joissa imetysdieetin aloittaminen on auttanut allergioista kärsivää lasta. Hän kannustaa kokeilemaan eliminaatiodieettiä, mutta tekemään sen yhdessä osaavan lääkärin ja ravintoterapeutin kanssa, jotta imettävä äiti ei alkaisi kärsiä puutoksista.

Minä itse olin ihmeissäni neuvolasta saamani tiedon ja lastenlääkärin antaman ohjeistuksen ristiriitaisuudesta. Luettuani tämän kirjan, koin, että imetysdieetissä oikeasti on mieltä ja olen onnekas, että saimme hyvä lääkärin, joka ei tuijota pelkkää Käypä hoito -suositusta. Ja vielä kerran kiittelen, että Meidän perheen parhaaksi -kirjaa on saatu kommentoimaan tunnettu lääkäri, sillä minä kyllä itse kartan kaikkea "mututuntumalla" kirjoitettua "tietoa", jota esimerkiksi netti on pullollaan.

Koko kirjan kantava idea on imetyksen hyödyllisyys sekä vauvalle että äidille. Heinonen ja Järvinen korostavat, että vaikka kirja lähtee siitä, että allergista vauvaa kannattaa ehdottomasti imettää ja äidin aloittaa imetysdieetti, on korvikkeen antaminen myös ihan hyvä ja joskus ainoa vaihtoehto. On erittäin tärkeää, että äiti voi hyvin ja saa ruuasta kaiken tarpeellisen, jotta jaksaa huolehtia sekä itsestään että lapsestaan. Järvinen ja Heinonen ovat koonneet joukon reseptejä, jotka perustuvat ylihekkyyksiä tai haasteita mahdollisesti aiheuttavien ruoka-aineiden eliminointiin yhdellä kertaa. Resepteissä on huomioitu, että äidin ruokavalio ei kavennu liikaa, ja kaikki ruuat sopivat myös muulle perheelle sekä kasvavalle taaperollekin. Reseptit on jaoteltu aamu- ja välipaloihin, puuroihin, smoothieihin ja juomiin, keittoihin, pääruokiin, dippeihin, kastikkeisiin ja levitteisiin, jälkiruokiin sekä leivonnaisiin.

Ja entäs millaisia sitten ovat kirjan reseptit? Ennen varsinaisia reseptejä kirjassa on vinkkejä, millä ruoka-aineilla voi korvata allergioita aiheuttavia ruokia. Oireilevan lapsen ruokavaliosta poistetaan yleensä ensin maito, muna soija, kotimaiset viljat ja mahdollisesti myös naudan liha. Opin, että kananmunan voi leivonnassa korvata esimerkiksi päärynäsoseella tai vaikka chia-siemenillä. Kotimaisia viljoja korvataan ruuanlaitossa leivonnassa muun muassa tattarilla, hirssillä, kvinoalla ja maissilla. Jouduinkin siis aluksi etsiytymään kaupassa ihan uusien ruoka-aineiden äärelle, tutkimaan tuoteselosteita ja etsimään meille sopivia tuotteita. Kirjan reseptit ovat mielestäni selkeitä ja helposti toteutettavia (jos ei ota laskuihin sitä, että oikeiden jauhojen ja vastaavien aineiden etsiminen vie tottumattomalta kaupassa tolkuttomasti aikaa). Aluksi mietin, miksi pitäisi tehdä ruokia itse, onhan kaupassa esimerkiksi gluteenittomia tuotteita. Noh, tutkailtuani ainesosaluetteloita, voin todeta, että monet niistäkin sisältävät esimerkiksi kauraa ja vehnää, eivätkä ne sovi meille. On oikeastaan helpompi tehdä itse, kun yrittää löytää kaupasta sopivia ruokia!



Koska oman imetysdieettini takia olen joutunut karsimaan ruokavaliostani lähes kaikki herkut, halusin tietysti ensimmäisenä kokeilla Meidän perheen parhaaksi -kirjan leivos ja jälkiruokareseptejä. Teimme ensin lasten kanssa Suussa sulavia muruksejä, jotka tosiaan ovat herkullisia. Meidän keksimme ovat kyllä tummempia kuin kirjan kuvassa, mikä johtunee siitä, että käytimme ohjeesta poiketen ruokokidesokeria. Seuraavaksi teimme Helppoja kookospalloa helpottamaan karkkihampaani kutinaa - onnistuimme! Molempiin resepteihin olisin kaivannut vinkkiä siitä, miten nämä herkut kannattaa säilyttää ja kauanko ne säilyvät hyvänä.

Minä olin ennen kaurapuuron suurkuluttaja, ja koska jouduin karsimaan sen pois ruokavaliostani, tarvitsin jotakin korvaamaan tuo aamuni tärkein ruoka. Tein kirjan reseptillä Ihanan rapeaa granolaa, josta nyt on jo toinen satsi menossa. Toiseen satsiin korvasin neitsytkookosöljyn rypsiöljyllä. Perheen yhteiselle sunnuntaivälipalalle paistoin kannen kuvassakin näkyviä Makeita amerikkalaisia pannukakkuja. Sanotaanko, että uskon niiden maistuvan paremmilta, mikäli olisin käyttänyt hienoja riisijauhoja valitsemieni karkeiden sijaan... Pidin siitä, että reseptissä kerrottiin, mistä pannukakkujen tietää olevan kypsiä, sillä tässä erikoisleivonnassa on välillä haastavaa, kun uudet ruoka-aineet (esim. tattarijauho jne.) käyttäytyvät eri tavalla kuin aikaisemmin käyttämäni tutut vehnäjauhot yms. Pääruuista olen kokeillut vasta yksinkertaista Lohi-kukkakaaliriisiä. Suhtauduin epäillen kukkakaaliriisiin, mutta ruoka oli oikeasti hyvää sekä minun että mieheni mielestä.

Suosittelen Meidän perheen parhaaksi -kirjaa erityisesti niille, jotka miettivät, mitä lasten suolistoallergiat ovat, miten ne ilmenevät ja kuinka voisi itse helpottaa tilannetta. Kaikkien, jotka ovat saaneet jossain kuulla, että ei oma ruokavalio vaikuta maidon kautta vauvaan, kannattaa myös lukea tämä läpi, sillä on kurjaa, kun oma kokemus osoittaa, että kyllä lapsen oireet helpottavat, mutta asiantuntijat esimerkiksi neuvolassa väittävät muuta. Ja tietysti tämä on nappivalinta niille vanhemmille, jotak etsivät erityisruokavalioon sopivia, hyviä reseptejä sekä arkeen että juhlaan.

Kaupassa kuolasin Runebergin torttuja. Niitä en valitettavasti saa syödä, mutta Meidän perheen parhaaksi -kirjasta löytyy ohje Runefree tottuihin!

Tässä seuraavina viikkoina esittelen muutaman muunkin keittokirjan, joissa kaikissa on teemana erityisruokavaliot. Ja on esittelyyn tulossa myös yksi varsin lapsilähtöinenkin kirja. Seuraava erityisruokavaliota noudattaville sopiva keittokirja on tulossa esittelyyn jo ensi viikolla!

maanantai 23. tammikuuta 2017

Lastenkamarin aarteita: viihdyttävä katsaus lastenkulttuurin historiaan

Olen viime aikoina lueskellut Ismo Loivamaan suloista teosta Lastenkamarin aarteet (Avain 2016, saatu kustantajalta). Kirjassa käydään läpi suomalaisen lasten- ja nuortenkulttuurin kehittymistä sekä muuttumista 1940-luvulta 2010-luvulle saakka. Erityisesti Loivamaa nostaa tarkasteluun kirjallisuuden, teatterin, radion, television ja lehdet lastenkulttuurin ilmentäjinä. Loivamaa myöntää itse esipuheessaan, että Lastenkamarin aarteet -kirjassa nostalgia pääsee anteeksipyytelemättä valloilleen, mutta hän sanoo tuovansa kirjassa esiin myös jo niitä unohdettuja lastenkulttuurin ilmiöitä.



Loivamaa tarkastelee jokaista vuosikymmentä ja näyttää, mitä lapset ja nuoret lukivat, kuuntelivat ja katselivat sekä millaista kulttuurillista keskustelua kyseisenä aikakautena käytiin. Myös kustannusala on päässyt Loivamaan tarkasteluun. Lasten- ja nuortenkulttuurin rinnalla on muuttunut myös käsitys lapsesta ja lapsuudesta sekä esimerkiksi siitä, millainen on lapsille sopivaa kirjallisuutta. Loivamaan mukaan nuoruus omana tärkeänä ajanjaksonaan keksittiin 1950-luvulla, ja 1970-luvulla lapsi sai oman äänensä kuuluville myös kulttuurin saralla. Selvää on se, että lastenkulttuuri ei ole irrallinen muusta maailmasta, vaan ajan henki ja yhteiskunnan tapahtumat heijastuvat myös esimerkiksi lastenkirjallisuuteen. 1940-luvulla isänmaallisuuteen kasvattaminen oli lastenkirjojen tärkeä tehtävä, mikä näkyi muun muassa kirjojen aihevalinnoissa.

Kuten Loivamaa itsekin kirjoittaa Lastenkamarin aarteita ei ole järjestelmällinen kirjallisuushistoria tai hakuteos, ja siitä puuttuvatkin kokonaan lähdeviitteet. Niitä olisin kaivannut, ja paikoin jäin toivomaan jokusia tarkennuksia ja muutamassa kohdassa olisin halunnut lukea aiheesta lisää. Tämän kirjan lukeminen sai minut ennen kaikkea valtavan hyvälle tuulelle. Koska historia on lähellä sydäntäni, on selvää, että minusta on ilo lukea teosta, joka sukeltaa lastenkulttuurin historiaan. Kirjassa on hyvä taitto, runsaasti kuvia ja minua viehättävä kansi. Erittäin lukijaystävällisiä ovat myös jokaisen luvun alkuun tehty tiivistelmä kyseisen vuosikymmenen tärkeimmistä ilmiöistä yms. sekä jokaisen luvun lopussa oleva vuosilukutaulukko.

Kirja etenee kronologisesti, mutta myönnä alkuun selailleeni teosta sieltä ja täältä. Ja tietysti tarkistin ensimmäiseksi, mitkä ilmiöt omilta lapsuus- sekä nuoruusvuosiltani Loivamaa on Lastenkamarin aarteisiin valinnut, ja mitkä ilmiöt nykyvuosikymmeniltä ovat päässeet tämän kirjan sivuille asti. 2010-luvun uusia ja merkittäviä asioita ovat Loivamaan mukaan muun muassa lukukoirien lisääntyminen, uudentyyppinen tekstiviestityylinen ladonta helppolukuisissa kirjoissa, suomalaisen lastenkulttuurin näkyminen maailmalla mutta myös kotiseutukiinnostuksen uusi tuleminen.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille nostalgianälkäisille, jotka ovat kiinnostuneita lasten- ja nuortenkulttuurista, mutta jotka eivät kaipaa turhan tieteellistä esitystä aiheesta.

Ps. Jos lastenkirjallisuuden menneet vuosikymmenet kiinnostavat, pysy kuulolla, sillä blogiini on tulossa haaste, jossa tarkoitus on muistella omia lastenkirjasuosikkejaan.... :)

perjantai 20. tammikuuta 2017

Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja

"Uudestaan!" vaati esikoiseni, kun olimme saaneet luettua loppuun Maria Kuutin kirjoittaman uusimman Anna ja Elvis -sarjan kirjan Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja (Karisto 2017, arvostelukappale kustantajalta). Saimme kirjan eilen ja luimme sen siis vajaa viisivuotiaani kanssa läpi lähes yhdeltä istumalta. En luvannut lukea kirjaa heti uudestaan, mutta kerroin, että meiltä löytyy hyllystä myös sarjan aiempi osa Anna ja Elvis leirillä. Siitäkös lapsi innostui, ja tiedän nyt, mitä luemme hänen kanssaan seuraavaksi (heti kuulemma tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen!).

Kannen kuvan sekä kirjan sisäsivuilla olevat kuvat on tehnyt Katri Kirkkopelto.

En yhtään ihmettele, että esikoinen tykkäsi tästä uusimmasta Anna ja Elvis -kirjasta. Minäkin pidin siitä. Kirjassa on pieni arvoitus, jota Anna ja Elvis yrittävät ratkaista sekä ennen kaikkea sitä vallatonta huumoria, joka minulle on tuttua myös aiemmasta Kuutin kirjasta. Tässä uusimmassa kirjassa Anna, Elvis ja Elviksen isä lähtevät Tampereelle minilomalle. Myös Annan hassutteleva mummo änkeää itsensä mukaan reissuun. Nelikko kiertää Tampereella monia nähtävyyksiä, joissa mekin muuten viime kesänä perheen kanssa vierailimme. He muun muassa hurvittelevat Särkänniemessä, tekevät agenttikokeen vakoilumuseossa ja ihmettelevät mammutteja Vapriikin esihistorianäyttelyssä. Ja kaikkiin noihin paikkoihin ilmestyy myös kummallinen ukkeli tekonenässä, -parrassa ja peruukissa. Anna ja Elvis päättävät ottaa selville, kuka tuo merkillinen mies on, ja lisäksi heitä rupeaa ihmetyttämään, miksi mummo on niin kovasti halunnut mukaan Tamperelle ja miksi mummon laukku on ääriään myöten täynnä karkkia! Kirjan lopussa kaikki arvoitukset ratkeavat, mutta omaksi pettymyksekseni eivät ihan niin jännittävällä tavalla kuin olin ajatellut. Vaahtokarkkivakoojan selitys olisi voinut olla hieman huimempi, mutta mitä siitä, kun kirjan lukeminen oli silti kokonaisuudessaan hauska elämys.

Kuutti osaa kirjoittaa niin, että aikuista ja lasta naurattaa, mutta samalla aikuinen joutuu peilaamaan omaa tapaansa olla vanhempi ja noh, aikuinen. Kuutin teoksissa on suomittu muun muassa Elviksen vanhempien someriippuvuutta ja Annan äidin pakonomaista tarvetta kilpailla paremmuudesta suurperheen äidin kanssa. Tässä uusimmassa teoksessa Kuutti haastaa kirjaa lukevia vanhempia miettimään omaa suhdettaa leikkiin, leikkimiseen ja hassutteluun. Anna on näet sitä mieltä, että kovin moni aikuinen ei enää osaa leikkiä ja että aikuiset ovat kadottaneet hassuttelun taidon - hänen mummonsa onneksi ei ole. 

Joskus jotkut aikuiset sanovat mummoa lapselliseksi, mutta minusta oli parempi , että mummo oli lapsellinen kuin aikuisellinen. Ehkä oikeasti aikuiset eivät pelkää olla välillä lapsellisia. (Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja s. 102 - 103)

Kuutin tavaramerkiksi on muodostunut hänen kykynsä kirjoittaa näiden kirjojen sisään lastenkirjavinkkejä, eikä tämäkään teos tee poikkeusta. Esikoinen hihkaisi ilosta, kun kirjassa mainittiin meidänkin lukemamme Ponku, Peetu ja helppo nakki -kirja. Anna rakastaa kirjoittamista ja lukemista, Elvis tykkää pirtää, ja mummo paljastaa kirjoittavansa mielikuvituspäiväkirjaa, jotta saa ikävät asiat pois mielestään. Annalla on lisäksi loistava mielikuvitus ja kyky tehdä havaintoja ympäristöstään. Hän keksii monta hauskaa mielikuvitusleikkiä, joista lukijatkin voivat ottaa mallia!

Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja on sarjan viides kirja. Kuutin kirjat sopivat ääneenlukukirjoiksi suunnilleen eskari-ikäisestä ylöspäin, ja itsenäiseksi luettavaksi pienemmille alakoululaisille (1.-3./4. -luokkalaiset).

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Suon aarteita - Lasten luontokirja

Suvi Vehmasen (Vehmanen) kirjoittama ja kuvittama runsaasti kuvitettu lasten tietosatukirja Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016, arvostelukappale kirjailijalta) on todella perinpohjainen tietopaketti suon ihmeellisyyksistä ja sen kaikista aarteista. Vehmanen on itse biologi, ja hänen laaja tietämyksensä luonnosta ja eliöistä näkyy kirjan jokaisella sivulla. Vaikka itse kirja on kirjoitettu saduksi, lomittuu tarinan sekaan yksityiskohtaisia tietoja suosta, suolla asuvista eläimistä, siellä elävistä kasveista ja jopa pieneliöistä. Kun tarinassa mainitaan jokin uusi eläin tai kasvi, on kirjassa nähtävillä myös sen kuva, jotta lukijan on helppo tarkistaa, millaisesta eläimestä tai kasvista nyt puhutaankaan. Vehmanen on myös punonut tarinaan mukaan myös vanhoja uskomuksia, kansantarinoita ja jokusen runonkin.



Kirja koostuu oikeastaan kolmesta osiosta: Aluksi on johdanto, jossa Suo-Ukko Hompoti Pompoti kertoo suosta, sen rakenteesta ja siellä liikkumisesta. Toinen osa on itse tarina, joka kertoo siitä, miten suolle alkaa ilmestyä merkillisä kuoppia, jotka kuivattavat suota. Suokeijut Karpalo ja Suokukka alkavat selvittää, mistä kuopat aiheutuvat. Heille selviää, että peikot yrittävät etsiä suokuninkaan tarumaisen aarteen, ja tietysti keijujen pitää keksiä ovela juoni suojellakseen aarretta ja pelastaakseen rakkaan suonsa. Tarinaosuudessa seurataan elämää suolla huhtikuusta syksyyn saakka. Kolmas osa koostuu suon eläinten ja kasvien omista lyhyistä tarinoista, jotka ovat niitä varsinaisia aarteita... Lopussa on vielä lyhyt sanasta sekä eliöiden lajitteluun perustuva hakemisto.

Suvi Vehmanen: Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016)

Suon aarteita on melko pitkä satukirja ja siinä on aika paljon tekstiä. Se sopiikin parhaiten alakouluikäisille lapsille ääneenluettavaksi kirjaksi. Tätä kirjaa käyttäisin itse opetuksessa, kun aiheena ovat erilaiset elinympäristöt. Vehmasen kuvitus on hienoa, paikoin jopa loistavaa. Osa kuvista on luonnosmaisia, osa toimisi myös itsenäisinä taideteoksina, joiden värikylläisyys on mielestäni erityisen ilahduttavaa. Kirjailijalta on aiemmin ilmestynyt teokset Lapsen oma luontokirja, Lapsen oma petokirja ja Lapsen oma talvikirja.

Suosikkisivuni!
Suvi Vehmanen: Suon aarteita. Lasten luontokirja (Valosat 2016)

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kuvakirja värien opettelemisen tueksi: Villami löytää värit

Keskimmäinen lapsemme on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen ja innostunut tunnistamaan värejä. Hänen on kovin vaikea muistaa niiden oikeita nimiä, mutta on itse keksinyt väreille uudet nimet, joiden avulla hän kuvailee asioita: "Tämä on tomaatin värinen. Tämä on herneen värinen. Tämä on lumen värinen." Värit tuovat tietysti meille kaikille mieleen hieman eri asioita, eikä lapsi välttämättä hoksaa, että puhun punaisesta, jos esimerkiksi käsken ottamaan mansikanpunaisen paidan kaapista.

Näille mielikuvien luomiselle perustuu myös Marjukka Niemen kirjoittama ja Kristiina Mäkimattilan kuvittama kuvakirja Villami löytää värit (Marketiimi 2016, arvostelukappale kustantajalta). Villami-lampaan seikkailuista luimme lasten kanssa jo kirjasta Utelias Villami (Marketiimi 2015), ja nyt tämän uusimman kuvakirjan äärellä olemme keskimmäisen lapsen kanssa muistelleet värien nimiä ja pohtineet, mitä asioita värit tuovat hänen mieleensä.



Kirjassa pieni Villami-lammas haluaa tietää, minkä värinen hän itse on. Hän on kuullut värien nimiä ja kyselee äidiltä, onko hän punainen tai kenties vihreä. Äiti näyttää Villamille, mikä mikin väri on, ja Villamille tietysti selviää, että hän itse on valkoinen kuin lumi. Villamikin siis oppii värejä, mutta on myös sitä mieltä, että värien nimet ovat vääriä. Värit herättävät hänessä vahvoja mielikuvia, ja esimerkiksi punaisten asioiden ajatteleminen saa hänelle veden kielelle. "Minusta sen nimi pitäisi olla NAMI", touhottaa pikkulammas.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Villami löytää värit (Marketiimi 2016)

Kuten edellisessäkin Villami-kirjassa, myös tässä Villami löytää värit -kuvakirjassa on iso fontti, jota hiljattain lukemaan oppineen lapsen on itse helpompi tavailla. Jokaisesta väristä on kirjoitettu tavuttaen ja suuraakkosilla pieni loru, mikä tarjoaa lukemista vielä heikommillekin lukijoille. Vanhempi voi lukea kirjan päätekstin ja lukemista opetteleva lapsi tavutetut kohdat. Yhteislukeminen on muuten mainio keino houkutella lasta lukemaan kirjoja. Ja ehkä jollekin pienelle lukijalle tai kirjan kuuntelijalle jää lorut mieleen, ja ehkä hän niiden avulla oppii muistamaan värien nimet helpommin.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Villami löytää värit (Marketiimi 2016)

tiistai 10. tammikuuta 2017

Ihminen napakasti - tietokirja ihmeellisestä ihmisestä

Olen tainnut jo useamman kerran mainita, että esikoisemme lukee todella mielellään tietokirjoja. Tai eihän hän vielä niitä itse lue, vaan pyytää minua tai isäänsä lukemaan. Kirjastossa hän menee ensimmäisenä tietokirjahyllylle ja hakee sieltä kasan kulkuneuvo- ja avaruusaiheisia tietokirjoja. Niitä hän lukee yleensä isänsä kanssa, koska juuri nuo kyseiset aihepiirit eivät kuulu omiin lemppareihini. Minä ja lapsi olimmekin molemmat innoissamme, kun saimme hieman ennen joulua postissa Avain-kustantamosta ylläripaketin, josta paljastui lapsille kirjoitettu SELKO-tietokirja Ihminen napakasti. Kirjan on kirjoittanut Iiris Kalliola ja kuvittanut Väinö Heinonen.

Ihminen napakasti esittelee, millainen ihmiskeho on, millaisista osista se koostuu ja miten se toimii. Kirjassa myös kerrotaan, miten voimme huolehtia itsestämme, eikä henkistäkään hyvinvointia unohdeta. Muistan omana kouluaikanani lukeneeni erilaisia tietokirjoja ihmisestä, ja Ihminen napakasti muistuttaa minua niistä 90-luvun kirjoista - hyvällä tavalla. Sen tarkoitus on esitellä ihmisen anatomiaa selkeästi, eivätkä tekijät ole lähteneet kikkailemaan "ylimääräisellä" huumorilla tai muulla vastaavalla. Tämä tietokirja sopiikin mainiosti esimerkiksi lisälukemistoksi koulujen ihmisen biologiaa käsitteleviin jaksoihin. Viides- ja kuudesluokkalaiset voisivat jo lukea tätä itsenäisesti, nuoremmat saattavat tarvita aikuista selittämään joitakin kohtia. Tekstiä kirjassa on aika paljon.



Kirja jakautuu eri lukuihin sen mukaan, mikä kehon osa milloinkin esitellään. Aivot ja hermosto esitellään kirjan loppupuolella, mikä on hieman harmi, sillä hermostosta puhutaan monen asian yhteydessä jo aiemmin. Muuten rakenne on toimiva. Jokaisessa luvussa on aiheeseen liittyvä napakka perusteksti ja pienemmällä fontilla kirjoitettuja lisäluku, joissa luvun aiheeseen pureudutaan tarkemmin. Jokaisella aiukeamalla on myös Heinosen havainnollistava kuvitus, joka auttaa ymmärtämään tekstissä selostettua asiaa. Näin kunnon tietokirjassa kuuluukin olla.

Iiris Kalliola & Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016)

Tuijata on esitellyt kirjan omassa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissaan. Hän tuntee selkokirjat, ja on arvioinut kirjaa erityisesti siitä näkökulmasta. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että joitakin lauserakenteita olisi voinut yksinkertaistaa, ja ainakin omaan silmääni joissakin lauseissa olisi voitu hieman vaihtaa sanajärjestystä, mikä olisi selkeyttänyt tekstiä entisestään (esim. Verenkierron mukana hiilidioksidi kulkeutuu keuhkorakkuloihin ja ... -> Hiilidioksidi kulkeutuu verenkierron mukana ...).

Tartuimme lapseni kanssa kirjaan innokkaasti, ja olemme nyt lukenut sen läpi sekä valikoiden myös joitain kohtia uudestaan. Kirja kaivettiin esiin myös silloin, kun lapsi pohti, mikä on tuo silmämunan valkoisen osan nimi, eikä se heti tullut mieleeni. Tulemme varmasti lukemaan tätä kirjaa vielä monta kertaa.

Kaikenlaiset pöpöt ja niiden torjuminen on nyt tullut meille tutuksi. Lapsi tosin kyseli kirjan luettuaan, onko pöpöillä oikeasti silmät.
Iiris Kalliola & Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Wolden kuvakirjat valloittavat edelleen

Kuinka moni muistaa lukeneensa lapsena ruotsalaisen Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja? Lastenkirjapino-blogin Kirjaäiti kertoi minulle syksyllä, miten heillä on yhä tallessa miehensä suosikkilastenkirja Teemu leipoo (2015), ja kun sitten näin kyseisen kirjan Tammen ystävämyynnissä, ostin sen omille lapsilleni. Kirja on erinomainen esimerkki pienille lapsille varta vasten suunnitelluista, hyvistä kuvakirjoista: sen teksti on napakkaa ja yksinkertaista, muttei tylsää, kirjan koko on pieniin käsiin sopiva ja aihe monen lapsen omasta elämästä tuttu. Varsinkin 2,5-vuotias keskimmäinen lapsemme tykkäsi kirjasta kovasti, joten päätin etsiä näitä kirjastosta lisää. Ja sieltähän löytyi kokonainen hyllyrivillinen Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja.



Lainasin niitä vinon pinon, ja kotona tajusin, että minullekin on luettu näitä lapsena! Wolde on kirjoittanut näitä kirjoja aivan 1960-luvun lopussa ja pitkin 1970-lukua. Tammi on ottanut niistä uusintapainoksia vielä 2000-luvullakin, joten se jo kertonee, miten aikaa kestäviä näiden pienien kirjojen aiheet ovat.

Peseytymiseen kuuluu myös hampaiden harjaaminen ja tukan kampaaminen.
Gunilla Wolde: Teemu kylpee (Tammi 2009, alkuteos 1969)

Osa kirjoista on lyhyempiä ja yksinkertaisia, toiset taas sisältävät jo enemmän tekstiä. Mututuntumalla sanoisin, että Teemu-kirjat ovat näitä yksinkertaisempia, ja Sanna-kirjoissa on luettavampaa vähän isommallekin leikki-ikäiselle. Teemun ja Sannan kanssa lukijat pääsevät muun muassa leipomaan, ihmettelemään pölynimurin toimintaan, hammaslääkäriin, lääkäriin, päiväkotiin ja tutustumaan tunteisiin sekä vastakohtiin.

Sanna ihmettelee, kun puudutusruiske vie kivun pois, eikä ompeleminen satu yhtään!
Gunilla Wolde: Sanna lääkärissä (Tammi 2009, alkuteos 1977)

Teemun laatikko on ensin tyhjä, sitten se on täynnä.
Gunilla Wolde: Teemu on pieni (Tammi 2009, alkuteos 1973)

Kirjojen tarkoitus on selvästi tutustuttaa pienet lukijat moneen arkisiin asioihin, ja esimerkiksi lääkärikäynti, leipominen ja pölynimurin toiminta on selitetty vaihe vaiheelta hyvin tarkasti. Kirjoissa on hienoinen opettavainen ote, mutta se ei mielestäni haittaa. On vaan hyvä, että Sanna esimerkiksi toteaa hammaslääkärissä käytyään, ettei halua uusia reikiä ja pesee tästälähtien hampaansa hyvin.


Yleensä Sanna tykkää pikkuveljestä, mutta, joskus Sanna on toisenlainen, ja se toisenlainen Sanna ei anna pikkuveljen leikkiä nallella.
Gunilla Wolde: Toisenlainen Sanna (Tammi 2009, alkuteos 1974)

Teemu ja Maija -kirjassa (Tammi 2009, alkuteos 1973, suom. Sirkka Salmi) Wolde kirjoittaa lapsilähtöisellä tavalla siitä, miltä ihmiset näyttävät ilman vaatteita. Hän esittelee tyttöjen ja poikien fyysiset erot juuri ikäkauteen sopivalla tavalla. Toki tästä kirjasta huomaa, että se on kirjoitettu 1970-luvulla, eikä silloin ilmeisesti huomioitu sukupuolisensitiivistä kasvatusta. Toisaalta kirjassa Teemun pukuleikki (Tammi 2009, alkuteos 1972, suom. Sirkka Salmi) sekä Teemu että hänen ystävänsä Maija pukeutuvat ensin isoisiksi ja sen jälkeen hienoiksi rouviksi.

Vaatteiden alta Teemu ja Maija eivät enää näytäkään samanlaisilta.
Gunilla Wolde: Teemu ja Maija (Tammi 2009, alkuteos 1973)

Gunilla Wolde: Teemun pukuleikki (Tammi 2009, alkuteos 1972)

Muistatko sinä lukeneesi näitä mainioita kirjoja lapsena? Tai oleto kenties lukenut näitä omille lapsillesi? Muistatko vielä oman suosikkisi?


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kirjallisia suunnitelmia vuodelle 2017

Mitä vuosi 2017 tuo tullessaan? Kirjojen ja kirjallisuuden juhlaa ainakin! Lukekaa vaikka itse:

Vuoden vaihtuessa pyörähti käyntiin myös Suomen 100-vuotisjuhlavuosi, jota juhlitaan pitkin vuotta monin eri tavoin. Valtioneuvoston koordinoima Suomi 100 -juhlavuosi sisältää monta mielenkiintoista tapahtumaa, joista Ylen Kirjojen Suomi -hanke on mielestäni ehdottomasti yksi kiinnostavimmista. Kyseessä on Ylen monikanavainen kirjallisuuskokonaisuus, joka tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa. Toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet jokaiselta itsenäisyytemme vuodelta yhden kirja, joka parhaiten kiteyttää ajan henkistä ilmapiiriä, yhteiskunnallisia tapahtumia ja/tai niiden muutosta. Valittuja 101 kirjaa tullaan käsittelemään pitkin vuotta Aamu-tv:n 101 kirjassa sekä Yle Radio 1:n Sadan vuoden kirjat -sarjassa sekä Ylen hankkeeseen mukaan ilmoittautuneissa 81 kirjablogissa. 101 kirjan listan pääset katsomaan tästä linkistä. Kirjoista suurin osa on myös luettavissa e-kirjoina Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastosta. Tästä linkistä pääset kurkkaamaan, mitä muuta kirjallista ohjelmaa hanke sisältää.

Logo lainattu täältä.

Kirjabloggaajat ovat isosti mukana Kirjojen Suomi -hankkeessa, ja heillä on oma ohjelmansa Kirjablogit ja 101 kirjaa. Mukana olevat bloggarit kirjoittavat yhdestä tai kahdesta 101 kirjan listalla olevasta kirjasta postauksensa, jonka he julkaisevat samana päivänä, kun kirjaa käsitellään radiossa ja tv:ssä. En malta odottaa, mitä kanssabloggaajani listan kirjoista kirjoittavat!


En ilmoittanut Luetaanko tämä? -blogia hankkeeseen (epäilin, josko pienen vauvan kanssa ehdin kirjoittaa yhtään järkevää blogitekstiä...), mutta sain ilokseni kutsun keskustelemaan Pietari Kylmälän ja Sirpa Kähkösen kanssa eräästä listan teoksesta radio-ohjelmaan Sadan vuoden kirjat. Keskustelu nauhoitettiin jo viime syksynä, mutta se julkaistaan vasta loppukeväästä. Jännää!

Vuosi 2017 on myös Kirja-Suomi 2017 -tapahtuman vuosi. Tämäkin tapahtuma on osa Suomi 100 -juhlavuotta. Se on suomalaisen kirja-alan yhteistyöhanke 100-vuotiaan Suomen hyväksi. Kirja-Suomi edistää lukemista ja kirjallisuuden näkyvyyttä koko itsenäisyyden juhlavuoden ajan. Tapahtumat ja teemaviikot pyörivät läpi vuoden, erityisesti esiin nousee suomalainen tietokirjallisuus. Kirja-Suomen päätapahtuma on Baba Lybeckin järjestämä Baba Lybeck, kirja vieköön! -kirjallisuustapahtumasarja. Lybeck emännöi kuutta kirjallisuusiltaa Savoy-teatterissa, ja arvatkaas mitä! Minä voitin liput kolmeen ensimmäiseen keskusteluiltaan. Ihan huippujuttu!


Kirjallisuutta juhlitaan myös kirjabloggaajien valitessa vuoden 2016 parhaat teokset Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjat -äänestyksessä. Äänesty tapahtuu 27.1. klo 10.00, kun jokainen bloggaaja julkaisee äänestyspostauksen omassa blogissaan. Äänestystä emännöivät blogit julkaisevat palkintojen voittajat omissa blogeissaan 28.1. Kategorioita on neljä: Finlandia, Globalia, Tieto ja Kuopus. Minä aion äänestää kahdessa jälkimmäisessä sarjassa. Pysykää siis kuulolla!



Omassa blogissani tulen tietysti vuoden aikana esittelemään hienoja, mielenkiintoisia, koskettavia, jännittäviä ja hauskoja lasten- sekä nuortenkirjauutuuksia. Olen selaillut kustantajien esitteitä, pyytänyt jo jokusia arvostelukappaleita ja merkinnyt muistiin, mitä kirjoja yritän vuoden aikana metsästää kirjastosta. Toivon, että tänä vuonna ehdin myös esitellä enemmän kirjahelmiä, joita onnistumme sattumalta löytämään kirjastosta. Eräs tällainen yllätyslöytökirjasarja jo odotteleekin hyllyssämme esittelyvuoroaan... 

Kuka muistaa Teemu- ja Sanna-kirjat?

Tässä aivan lähiaikoina aion myös pitää teemaviikon, jonka aikana esittelen muutaman keittokirjan. Kuopukseni mahdollisen maitoallergian takia minä olen nyt munattomalla, maidottomalla ja soijattomalla imetysdieetillä, ja esittelen teillekin muutaman kyseistä ruokavaliota tukevan keittokirjan!



Koska Luetaanko tämä? on lasten- ja nuortenkirjablogi en yleensä esittele täällä aikuistenromaaneita. Joskus kuitenkin käy niin hyvin, että ehdin itsekin lukea jonkun romaanin. Niitä kirjoja esittelen sitten toisinaan lyhyesti blogin Facebook-sivuilla. Liity ihmeessä seuraajaksi!

Tässä joitakin kirjoja, joita olen lukenut ja kuunnellut joululoman aikana.
Bloggarikollegani Kristan sanoin: Ihana kirjapöhinää tiedossa!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Värikkäät ja iloiset Aurinkolinnut

Aurinkolinnut-kirja (Karisto 2016, arvostelukappale kustantajalta) on kirjailija Mila Teräksen ja kuvittaja Ilona Partasen yhteistyön värikäs ja hellyyttävä tulos, jonka tarina kannustaa hyväksymään toisen ihmisen hyvää tarkoittavan kutsun tulla mukaan, tarttua käteen ja iloita yhdessä elämästä. Moni ihminen kaipaa toisten seuraan, mutta välillä on vaikea löytää oikeat sanat, liittyä joukkoon tai luopua omasta rauhastaan. Aurinkolinnuissa Natalia Nokkonen oppii, miten onnelliseksi tulee, kun uskaltaa lähteä ulos ja kysyä muilta, saako osallistua leikkiin.



Natalia Nokkonen on aran ja hieman äksyn oloinen aikuinen, joka asuu yksin, mutta siitä huolimatta kattaa aina teekupit kahdelle. Hän on tottunut istumaan huoneensa hiljaisuudessa sanomalehteä lukien. Sitten taloon muuttaa kaksi uutta lasta, Lila ja Jasper, eikä hiljaisuus ole enää rikkumatonta. Lasten nauru kiirii sisään avoimesta ikkunasta, eikä Natalia voi sietää sitä. Natalia karjuu lapsia hiljaiseksi, eikä tahdo mennä mukaan leikkiin, vaikka lapset pyytävät häntä ja vaikka Natalia äkkiä muistaa, miltä hiekkakakut maistuivat kauan aikaa sitten.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Lasten nauru välkkyy auringossa kaikissa väreissä, mutta Natalian se saa raivoihinsa. Sitten tapahtuu jotain, mikä saa Natalian astumaan ulos kodistaan ja liittymään lasten ilonpitoon. Natalian teepannu menee rikki ja sen kyljessä oleva aurinkolintu tuntuu katsovan suoraan Nataliaan. Natalia keksii, että oikeastaan rikkinäinen kannu sopisi lasten leikkeihin ja kaiken rohkeutensa keränneenä tarjoaa sitä lehtimajaan pystytettyihin leikkikesteihin.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Ja kas, linnut kannun kyljessä heräävät henkiiin, ne lentävät ympäriinsä ja kutsuvat kaikki tanssiin kanssaan. Natalia ei osaa tanssin askelia, mutta yhtäkkiä se ei haittaa häntä yhtään. Käsi kädessä lasten kanssa on helppo iloita ja oppia. Aurinkolinnut kulkevat toisiin pihoihin ja kutsuvat lisää ihmisiä ilonpitoon. Ja niin Natalia oppii, että elämän ei tarvitse olla pelkästään harmaita uutisia, vaan värikästä naurua, laulua ja leikkia. Hän oppii jättämään ikkunansa auki ja kuuntelemaan kaukaisilta pihoilta kantautuvaa aurinkinkolintujen laulua.

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (Karisto 2016)

Aurinkolintujen tarina avautuu luultavasti aikuisille ja lapsille hieman eri tavalla. Aikuiset ymmärtävät sen merkitykset hieman laajemmin, mutta lapsille tarina kertoo ennen kaikkea siitä, että kannattaa uskaltaa mennä leikkiin mukaan. Yhteinen ilo on moninkertainen ilo. Minun lapseni pitivät kyllä tarinasta, mutta valitettavasti he eivät innostuneet Partasen kuvitustyylistä. Minusta kuvissa on ihanaa niiden upeat värit, ja erityisesti aurinkolinnut ovat kauniita. Ihmishahmot olivat kuitenkin lapsistani kummallisen ja vähän pelottavan näköisiä. Se on todella sääli, sillä tämän takia lapseni eivät halunneet lukea kirjaa kuin pari kertaa, minkä jälkeen he eivät ole enää halunneet tarttua siihen. Sopisiko tämä satu sitten paremmin hieman isommille lapsille?

Värikästä ja iloista vuotta 2017 kaikille teille blogini lukijoille!