Kuvakirja jouluaaton jännityksestä: Joko joulupukki tuli?

Kuinka moni muistaa vielä sen jännittävän ja kutkuttavan tunteen jouluaattona, kun odotti joulupukkia saapuvaksi? Tai muistaako joku sen turhautumisen, kun tuntui, että päivä etenee liian hitaasti ja iltaan on vielä piiitkä aika? Näissä odottavissa tunnelmissa ollaan myös Maria Kuutin kirjoittamassa kuvakirjassa Joko joulupukki tuli? (Kvaliti 2021, saatu kustantajalta).

Tarinassa Aaro-niminen poika tylsistyy aattoiltana odotellessaan joulupukkia, mutta keksii sitten mukavan leikin; hänestä tulee Siisti-tonttu, joka ryhtyy pikkuveljensä "Saasti-tontun" kanssa tekemään tonttujen puuhia. Pikkuveli on sitä mieltä, että tontun ovat hyviä ninjataistelijoita, mutta Aaro tietää paremmin. Veljekset ryhtyvät tekemään hyviä tekoja, tarkkailevat pöydän alla äitiä ja isää ja paketoivat isälle yllätyslahjan.

Loppujen lopuksi tonttuleikki on niin mieluisa, että ilta - ja joulupukki - tulevatkin yllättävän äkkiä. Kun pukki tulee, alkaa Aaroa jännittää vähän liikaa. Silloin pikkuveli on onneksi rohkeana paikalla ja tukemassa isoveljeä. Niin jännitys sulaa yhteiseen hullutteluun ja nauruun.

Kuutti on tavoittanut mielestäni mainiosti aaton tunnelman. Kertomus tuntuu hyvin realistiselta, sillä tonttuleikin lomaan mahtuu ilonpidon lisäksi myös kommeluksia. Lisäksi Elina Jasun kuvitus tuo tarinaan kuvista luettavia lisäyksiä - esimerkiksi äidin, joka ruokaa laittaessaan napsii lapsilta salaa vihreitä kuulia. Jasu on myös kuvittaessaan selvästi miettinyt, millaisia asioita monen perheen kodista löytyy. Aaron kodin ikkunalaudalla esimerkiksi kököttää kaksi vessapaperirullista askarreltua tonttua, jollaisia omatkin lapseni ovat päiväkodissa tehneet. Joko joulupukki tuli? onkin mukava kirja luettavaksi lapsiperheissä joulua odotellessa.

Joulukalenteritarina nuorille

Eva Frantzin kirjoittama, 24 lukuun jakautuva Ruukin salaisuus -romaani (Kustantamo S&S, saatu kustantajalta, suom. Anu Koivunen)  sopii hyvin 5. - 6.-luokkalaisten ja yläkouluikäisten nuorten joulukalenterikirjaksi. Tarina on salaperäinen ja hieman romanttinenkin. Joillekin  yläkouluikäisille lukijoille saattaa tosin tuntua ongelmalliselta, että kirjan päähenkilö Flora on vasta 12-vuotias, sillä usein nuoret lukevat mielellään kirjoja, joiden päähenkilö on itsensä ikäinen tai hiukan vanhempi. Uskoisin kuitenkin, että mielenkiintoinen tarina kyllä saa lukijan pauloihinsa iästä riippumatta.

Flora ja hänen äitinsä matkustavat joulunaluskuukaudeksi hiljaiseen Helmerinkylään, jossa he saavat vuokrata vanhaa portinvartijan taloa. Talo kuuluu kartanon maihin, ja Flora kiinnostuu tuosta upeasta, vanhasta kartanosta kovasti. Vanha Fridolf, jolta äiti on portinvartijan talon vuokrannut, antaa tytölle luvan seikkailla kartanon tiluksilla ja hoitaa sen puutarhaa, jonka kukkapenkistä puskee esiin kummallisia vihreitä kasveja talven keskelle. Floran äiti kirjoittaa päivät kirjaansa, ja niinpä tyttö saa tutkia kartanon maita mielin määrin. Yrityksistään huolimatta Flora ei pääse itse kartanoon sisään. 

Mielenkiintoista on, että vaikka Flora pystyy kuljeksimaan kartanon alueella helposti, eivät muut kyläläiset ole siihen pystyneet vuosikausiin. Kerrotaan, että kartanoa ympyröivä muuri kasvaa korkeutta, jos sen yli yrittää kiivetä, eikä muurin portti aukea. Moni kuitenkin yrittää päästä portista sisään, ja Floran kauhuksi eräs heistä haluaa jopa purkaa kartanon ja rakentaa sen paikalle hotellikompleksin. Flora on alkanut lomasa aikana pitää kartanoa lähes omanaan ja kuvittelee välillä olevansa kartanon neiti. Koska hänelle ei ole ystäviä edes kotikaupungissaan, on hän tottunut puuhailemaan yksinään. Flora kuitenkin ilahtuu, kun salaperäinen Egon-poika alkaa ilmestyä sinne, missä hänkin on.

Egon kertoo Floralle, että maasta pilkistävät kasvit ovat lumiruusuja.
Kirjan hienot kuvat on tehnyt Elin Sandström.

Flora kiinnittyy yhä vahvemmin kartanoon, eikä halua, että se puretaan ja päättää estää sen etsimällä kartanon viimeisen patruunan piilottaman aarteen. Patruuna on itse kuollut ikävässä onnettomuudessa, eikä hänen jälkeläisistään ole tietoa. Flora alkaa kuulla merkillisiä supattavia ääniä ja joulumusiikkia, ja välillä hänestä tuntuu, että itse kartano on elävä. Floran tarinan rinnalle kirjassa kerrotaan myös kauan sitten eläneen kartanon lapsenpiian tarinaa, joka tuntuu liittyvän sekä kartanon perilliseen, että Floraan itseensä.

Historialliset tapahtumat on painettu kellertävämmälle paperille. Sandström onnistuu kuvittamaan kauniisti 1920-lukua.

Aikuislukijalle tarinan ratkaisu on hyvin itsestään selvä ja ehkä hieman naiivikin, mutta toisaalta kirjan tunnelma on vangitseva. Kukapa ei haluaisi käyskennellä kauniin kartanon laajoissa puutarhoissa, hoitaa sen puutarhaa ja päästä vierailemaan kartanon kauniissa saleissa? Varsinainen linkki jouluun on aika löyhä, mutta Ruukin salaisuus sopii kyllä talvisine miljöineen joulunodotuksen lukemistoon.

Finlandia Junior -ehdokaskirjat esittelyssä ja opetuksessa

Koulussamme on perinteisesti luettu alakouluikäisille sopivat Finlandia Junior -ehdokkaat ja sitten äänestetty niistä oma suosikkimme. Tänä vuonna kuudesta ehdokaskirjasta* ehdimme ja voimme käsitellä neljää teosta.

Aloitimme neljäsluokkalaisten oppilaideni kanssa tutustumisen tarkastelemalla Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun tietokirjaan Aika matka. Kirja on runsaasti kuvitettu tietoteos maapallon historiaan kestävän kehityksen näkökulmasta. Aihe on hyvin kunnianhimoinen ja siihen liittyvä tietomäärä on valtava, koska jo tapahtumien aikajana on niin valtavan pitkä. Aihe on lapsille myös haastava, joten mitään "helppoa nakkia" Ertimo ja Ahokoivu eivät ole itselleen ottaneet aiheen valitessaan. 

Tämä kirja selvästi kiehtoi oppilaita, vaikka siinä teksti onkin painettu niin pienellä fontilla ja sitä on niin paljon, että minun oli mahdoton lukea koko kirja oppilailleni. Olisinkin paikoin toivonut hieman tiivistämistä, sillä nyt ainakin itselleni joidenkin aukeamien edessä tuli pieni tietoähky, kun tekstiä ja kuvia oli niin valtavasti. Kuvat ovat kuitenkin oikein havainnoillisia, ja koska tänä vuonna tarkastelemm Finlandia Junior -ehdokkaita erityisesti niiden kuvien kautta, valikoin tästäkin kirjasta aloitusaukeaman sekä s.22-23 ja esittelin kuvat tarkasti. Ne saivat aikaan paljon keskustelua, ja moneen kertaa mietin, kuinka fiksuja ja ajattelevia oppilaita luokassani onkaan. 

Toisella tunnilla jatkoimme kuvien tarkastelua erityisesti siitä näkökulmasta, miten tietokirjassa kuvien pitää olla selkeitä ja sellaisia, että ne avaavat tekstiä ja antavat tietoa visuaalisessa muodossa. Puhuimme myös siitä, että asioita sekä niiden välisiä suhteita voi havainnollistaa piirtämällä niistä esimerkiksi sektoridiagrammeja. Ympäristö- ja luonnontiedon tunnilla aloitimme juuri uuden aiheen, eli terveyden ja hyvinvoinnin, ja aluksi muodostimme taululle ajatuskartan kaikista hyvinvointiin vaikuttavista asioista. Sen jälkeen luimme oppikirjasta kyseiseen aiheeseen liittyvän kappaleen, jonka jälkeen oppilaat saivat tehdä parin kanssa yhteisen kuvan aina yhteen hyvinvointiin liittyvästä asiasta (esim. uni ja ravinto). Nämä kuvat kootaan yhteen luokkamme seinälle hyvinvointikuvaksi. Tarkoitus on, että kaikki näkevät jo ensivilkaisulta, millaisista asioista hyvinvointi koostuu.

............................

Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin vuorotellen kirjoittama sekä Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62-sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen, jonka ensimmäinen osa Kloonit on. Tässä viimeisessä tuotantokaudessa avaruuteen muuttaneet maalaiset ovat palanneet Maahan, joka on varsin lohduttomassa tilassa. Ihmislaji on lähes kuollut sukupuuttoon ja kasvillisuuskin tuhottu. Tällaisista asetelmista alkaa tuotantokausi, jonka on määrä olla sarjan viimeinen.

Emme mitenkään ehtineet lukea koko kirjaa oppilaiden kanssa, mutta aloimme sen sijaan tutkia Pitkäsen tekemää kuvitusta, joka on ollut kautta sarjan mielestäni upeaa. Valitsin kolme kuvaa, joita luimme. Ensin pyysin oppilaita kertomaan mitä kuvassa on. Korostin, ettei vielä tehdä tulkintaa, vaan katsotaan kuvaa ja etsitään siitä asioita sekä värejä. Tämän jälkeen lähdimme pohtimaan, miksi ja miten. Nyt korostin, että oppilaat saavat tehdä tulkintaa, mutta oma näkemys pitää perustella. 

Ohjasin keskustelua, sanoittamalla esimerkiksi: "Hienosti kerroit, että sinun mielestäsi on näin koska....". Tai: "Loistavaa, että toit ilmi, että tämä voisi ehkä olla näin, koska emme vielä voi tietää....". Kun olimme käsitelleet aina yhden kuvan näin, luin siihen liittyvän tekstin. Sen jälkeen oppilaat saivat valita kuvista yhden, josta he kirjoittivat omaan vihkoonsa siihen sopivan vuoropuhelun. Olemme jo useamman tunnin ajan harjoitelleet vuoropuhelun kirjoittamista, ja tässä tehtävässä oppilaat pääsivät soveltamaan oppimaansa. Tunnin lopuksi ne vuoropuhelut luettiin joko parille tai koko luokalle.

Kuvaamataidon tunnilla oppilaat pääsevät ensi viikolla suunnittelemaan kuvat omaan vuoropuheluunsa. Tavoite on saada niihin keplermäistä tunnelmaa. Kuvat toteutetaan green screen -tekniikalla, jota varten haemme taustakuvia Wikimedia Commonsilla ja puhumme samalla kuvien käyttöoikeuksista

.............................

Kolmantena teoksena tutustuimme Malin Kivelän ja Martin Glaz Serupin kirjoittamaa sekä Linda Bondestamin kuvittamaan kirjaan Jos kohtaat karhun. Kirjan on suomentanut Malin Kivelä. Kollegani Taina Hämäläinen ideoi tämän kokonaisuuden ja minä sen kotitehtävän.

Ensin kirjasta luettiin kolme ensimmäistä aukeamaa niin, että kirjan nimi ja tekstit olivat peitetty. Oppilaat ovat ateljee-tunneilla ensimmäisestä luokasta alkaen harjoitelleet lukemaan kirjaa kuvien avulla, ja nyt siis kerroimme tarinan Bondestamin kuvista. Sen jälkeen oppilaat jakautuivat pareiksi ja kirjoittivat tarinan vihkoon. Korostin, että sillä pitää olla alku, huippukohta ja loppu, ja tarinalle pitää lopuksi keksiä osuva otsikko. Valmiit tarinat luettiin luokan edessä, jonka jälkeen luin koko kirjan teksteineen. 

Oppilaiden omat tarinat olivat hyvin erilaiset kuin kirjan teksti, sillä kirja ei kuvakirjamaisesta ulkomuodostaan huolimatta olekaan varsinainen tarinakirja, vaan siinä on huumorinkin kautta käsitelty sitä, mitä oikeasti pitää tehdä, mikäli kohtaa karhun. Kirjan alussa kuvien ja tekstin suhteessa piilee myös oma vitsinsä, jonka voi ymmärtää sellainen lukija, joka jo tietää karhun ominaisuuksista ja siitä, miten karhun kohdatessa kannattaa toimia. Kirjan loppupuolella kuvitus on hyvin dramaattista, kun ärjyvän karhun kuva täyttää koko aukeaman. 

Olemme oppilaiden kanssa harjoitelleet sitä, että ymmärtääkseen tekstiä lukijan kannattaa pohtia, onko kyse tarina-, tieto- vai ohjaavasta tekstistä. Tästä kirjasta löytyy kaikkien näiden tekstilajien piirteitä, ja oppilaat osasivat hyvin perustella, mielipiteensä, mistä tekstilajista on tämän kirjan kohdalla kyse.

Tämän jälkeen googlasimme sanat "Jos kohtaat karhun", ja haun ylinnä on Riistakeskuksen sivusto, jossa on artikkeli siitä, miten karhun kohdatessa pitää toimia. Luin tekstin oppilaille, ja huomasimme, että paikoin teksti on lähes sanasta sanaan yhtenevä Finlandia -ehdokaskirjan kanssa. Pohdimme, onkohan sitä tekstiä kenties käytetty lähteenä, ja miksei sitä ole sitten mainittu lähdeluettelossa. Kirjan lopussa tekijät kyllä antavat kiitoksia eri tahoille, joten ehkä joku kiitetyistä toimii jotenkin yhteydessä Riistakeskukseen? Tein oppilaille Classroomiin kotitehtävän, jossa on tietoteksti, miten karhun kohdatessa tulee toimia. Oppilaat poimivat sieltä ajatuskarttaan tai tukisanalistaan tärkeimmät vinkit, joista sitten kirjoittivat Classroomiin ohjeet kyseisessä tilanteessa toimimiseen. Palautimme toki vielä kerran mieleen ohjaavan tekstin tunnusmerkit

..............................

Viimeisenä kirjana - joskaan ei ehdokkaista vähäisimpänä luimme - ja vielä ensi viikollakin tutkimme - Pia Krutsin kirjoittamaa runokirjaa Kaupunki kukaties, johon kuvituksen on tehnyt Jani Ikonen. Tämä runokirja on ainakin itsestäni ihastuttava ja viimeisen päälle mietitty teos, jossa Krutsin runoista ja Ikosen kuvista kasvaa yhdessä ehyt kokonaisuus. Se ilahduttaa kekseliäisyydellään, räväkkyydellään, omalaatuisuudellaan mutta kuitenkin myös sillä tuttuuden tunteella, joka tulee tiettyjen runojen samankaltaisuudesta vanhojen lastenrunojen kanssa (kts. eism. "Olipa kerran taistelupeli" -> "Talo, jonka rakensi Jussi"). Kirjan aloitusaukeamalla kolme rämän auton kyydissä istuvaa ja keikkuvaa lasta kutsuu lukijan tutustumaan Runojen kaupunkiin, ja tuon kaupungin kaduilla ja taloissa kirjan runoissa seikkaillaan.

Oppilaiden kanssa katsoimme aluksi Youtube-videon, joka johdatti lapset Runojen kaupunkiin ja antoi samalla maistiaisen kuvittajan työstä. Sen jälkeen näytin oppilaille "Olipa kerran taistelupeli" -runon kuvaa, mutta peitin vielä itse runon. Oppilaat ovat käsitellään tunnetaitotunneilla tunteita, ja niinpä heidän piti kolmen oppilaan ryhmässä tutkia kuvaa ja kirjoittaa ylös kaikki tunteet, jotka heidän mielestään kuvasta välittyvät. Sen jälkeen kävimme tunteet yhdessä läpi ja oppilaat saivat käydä kiinnittämässä taululle magneetin sen tunteen kohdalle, joka heidän mielestään oli ollut itsellään tänään päällimmäisenä. Mikäli halusi, sai myös lyhyesti kertoa, miksi tunsi kyseistä tunnetta.

Tämän tunnekatsauksen jälkeen oppilaat kirjoittivat post it -lapuille kolme sanaa (adjektiivi, substantiivi, verbi), jotka heille kuvasta tulevat mieleen. Laput kiinnitettiin taululle. Vasta sitten luin aukeaman runon ja pohdimme yhdessä, sopivatko oppilaiden keksimät sanat paitsi kuvaan myös itse runoon (tämä sanojen poimiminen on kollegani ideoima tehtävä). Taululla olevista sanoista jokainen sai kirjoittaa oman runon yhdistelemällä niitä kolmen sanan virkkeiksi. Sanoja sai taivuttaa ja joukkoon sai lisätä vielä huudahduksia ja äänisanoja.

..................................

Ensi viikolla, 1.12. äänestämme koulumme Finlandia Junior -suosikin.

Tähän Finlandia Junior -ehdokaskirjoihin perustuvaan opetuskokonaisuuteen on mennyt useampi äidinkielen tunti. Oppilaat ovat myös jokaisella tunnilla lukeneet omaa lukukirjaansa, eli valitsemaansa lastenromaania. 

Tässä vielä kahden ehdolla olevan nuortenkirjan kuvat. Hienoja kirjoja varmasti nämäkin, mutteivät sovi neljäsluokkalaisten opetuskokonaisuuteen.

* Kaikki ehdokaskirjat:

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava)

Laura Ertimo, kuvitus Mari Ahokoivu: Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus (Into Kustannus)

Malin Kivelä, Martin Glaz Serup ja Linda Bondestam. Suomentaja Malin Kivelä: Om du möter en björn / Jos kohtaat karhun (Förlaget / Teos)

Pia Krutsin, kuvitus Jani Ikonen: Kaupunki Kukaties (WSOY)

Timo Parvela, kuvitus Pasi Pitkänen: Kepler62 Terra: Kloonit (WSOY)

Dess Terentjeva: Ihana (WSOY)

Jouluklassikko uudistuu lastenromaanissa Ebenezerinkadun ihme

Catherine Doyle on kirjoittanut uuden joulusadun Charles Dickensin klassikkotarinan eli Joulukertomuksen (A Christmas Carol) pohjalta. Otimme lasteni kanssa varaslähdön joulun odotukseen ja aloimme lukea Ebenezerinkadun ihme -kirjaa (Kumma-kustannus 2021, suom. Jaana Kapari-Jatta, alkuteos Penguin Books Ltd.) jo lokakuun lopussa. Kumpikaan heistä ei tunne alkuperäistä Joulukertomusta, joten tarinan juonenkäänteetkin tulevat heille yllätyksenä. 

Kuten alkuperäisessä teoksessa, myös tässä Doylen kirjassa tapahtuu kolme ihmettä, jotka kuljettavat Kitupiikin menneeseen, nykyiseen ja tulevaan jouluun. Kitupiikki on George-nimisen pojan isä, ja tässä yhteydessä kitupiikki ei tarkoita saituria, vaan ilonpilaajaa. Isä on kitupiikki, koska on kolme vuotta aikaisemmin menettänyt jouluna vaimonsa, eikä tahdo enää viettää joulua. George kaipaa toki äitiään, mutta ennen kaikkea iloa ja väriä. Hän tahtoisi taas viettää joulua, ja menee isältään salaa mummin kanssa joulumarkkinoille.

Siellä hän näkee myös rakkaat serkkunsa, joita isä kieltää nykyään tapaamasta, sillä serkkujen äitinsä on Georgen äidin sisko. Markkinoilta George saa myös mysteeriseltä Marleylta lasipallon, joka osoittautuu aikamoiseksi taikakaluksi. Kun palloa ravistaa ja toivoo jotain oikein kovasti, tapahtuu ihme. Ensin Georgen esi-isän muotokuva herää eloon ja tempaa Georgen ja tämän isän menneeseen jouluun. Kun se ei vielä riitä palauttamaan Kitupiikki-isän elämäniloa, ryhtyy ihmetekoihin seuraavaksi eläväksi muuttunut puutonttu. Tämä kuljettaa isän ja pojan serkkujen luo, jossa he huomaavat, että serkkuperhe edelleen odottaa ja kaipaa heitä viettämään joulua kanssaan. Isä on kuitenkin niin omaan suruunsa vajonnut, ettei edelleenkään tajua, miksi hänen pitäisi antaa joululle ja ilolle periksi. Niinpä viimeinen ihme kuljettaa Georgen ja isän tulevaan jouluun, joka näyttää kirjaimellisesti tyhjän, harmaan ja toivottoman kuvan Gergen tulevaisuudesta, johon hän on isänsä masentuneisuuden ja eristyneisyyden takia matkalla.

Tarinaa on siis toki muutettu paljon Dickensin alkuperäisestä, mutta toisaalta perusjuonikuvio on tunnistettavissa. Kovin syvällinen tämä tarina ei ole, vaikka äidin kuolema ja isän vajoaminen synkkyyteen voisi sellaista antaa odottaa. Kirjassa on paljon huumoria, ja Georgen isä tuntuu välillä jopa hyvin karikatyyrimaiselta hahmolta. Kirjan loppu on oletetusti onnellinen, kuten kunnon joulutarinan kuuluukin. Lukukokemusta ehkä hieman häiritsi, kun henkilöiden nimet ovat englanniksi ja heitä on verrattain paljon. Pienempien lasten voi olla hankala seurata kenestä puhutaan. Kirjan kieli on mielenkiintoista ja paikoin jopa hyvin kuvainnollista. Pieniä sivujuonteita ja ikään kuin ylimääräisiä tapahtumia tarinassa riittää myös vaikka muille jakaa, ja välistä ainakin itsestäni tuntui lukiessa, että sitä olisi voinut hieman yksinkertaistaa. Nyt esimerkiksi Pietari-poron veljeskateus, JTAP-koulutus ja tonttu-Jekkusen hyllyllekiipeämispakkomielle tuntuvat aika turhilta seikoilta, jotka hieman sekoittivat lukukokemusta. 

Molemmat lapseni ovat kyllä tykänneet kuunnella tätä kirjaa, ja joulun taikaa siinä on rutkasti.