Ystävystyminen ei käy taikasauvaa heilauttamalla

Luimme talven aikana esikoisen ja eskarilaisen kanssa kaksi kirjaa, jotka vaikuttivat aluksi varsin erilaisilta, mutta joiden aihe olikin loppujen lopuksi hyvin samankaltainen. Toinen kirjoista on Cristal Snown esikoisromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Kirjan upean ja herkän mustavalkoisen kuvituksen on piirtänyt Kati Vuorento. Toinen kirjoista on Tom Percivalin kirjoittama ja kuvittama Satujen sankarit - Loitsuvaras (suom. Terhi Leskinen, Kumma-kustannus 2020, saatu kustantajalta, alkuteos MacMillan Children's Books). Molemmat näistä kirjoista ovat uusien sarjojen ensimmäisiä osia. Itseasiassa lainasimme kirjastosta jo Satujensankarit-sarjan toisen osan, sillä vauhdikkaasti etenevä seikkailu oli erityisesti minun ja eskarilaisemme mieleen. 

Siinä, missä Penni-kirjan kieli on kimurantin koukeroista ja melko haastavaa, on Satusankarit kirjoitettu väljällä fontilla ja niin yksinkertaisilla virkkeillä, että alakouluikäisten on helppo lukea kirjaa itse. Molemmat kirjoista sijoittuvat satumaailmoihin, mutta Percival ammentaa vanhoista tutuista saduista, ja Snow on luonut aivan omanlaisensa keijumaailman, Tuulenpesän metsän. Snown kirjassa sekä minua että erityisesti tokaluokkalaista lastamme viehätti juuri se, kuinka siihen on keksitty keijumaisia vastineita ihmismaailman asioille kuten esimerkiksi kakkuaineksia kivisokerista kaislakermaan ja kakkarakeltuaisiin. 

Penni Pähkinäsydän -kirjan päähenkilö on pikkuruistakin pienempi keiju, jonka sydän on niin herkkä ja hauras, että Penni on oppinut pelkäämään terveytensä puolesta. Tosiassa Pennin sydän ei ehkä olekaan fyysisesti heikko, vaan taipuvainen tuntemaan suuria ja ehkä siten myös särkymään suurista suruista. Eräänä kesänä Pennin maailma järkkyy, kun hänen naapuriinsa asettuu asumaan Markka Meritähti -niminen keijupoika, jota Penni alkaa vaistomaisesti inhota. Pennin mielestä Markka on tärkeilijä, joka pilaa hänen elämänsä. Yhdessä parhaiden ystäviensä Lianan ja Viliinan kanssa Pennin alkaa valmistaa isoäitinsä reseptillä kadotuskakkua, joka nimensä mukaan saisi Markan katoamaan. Kakun valmistus ei kuitenkaan ole helppoa sillä siihen tarvitaan muun muassa kadotettavan naurua ja kyyneleitä. Ainesosia hankkiessaan Penni joutuu viettämään aikaa Markan kanssa ja huomaa lopulta, ettei tämä ehkä olekaan aivan kamala. Harmillisesti silloin taitaa olla enää liian myöhäistä perua kakun taikaa, ja Penni saa katua katkerasti omia ennakkoluulojaan.

Kati Vuorenton lyijykynällä (?) tehty kuvitus on ihastuttavaa, ja varmasti 
tulisi vielä paremmin esille, jos kuvat olisivat värikuvia. Olin toivonut, että 
hänen nimensä oli mainittu myös kannessa eikä vasta sisäliepeessä, sillä nämä 
kuvat ovat iso osa kirjan viehätystä.

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku tuntui etenevän paikoin hieman hitaasti, sillä kadotuskakkua leivottiin pitkään ja hartaasti. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten taitavasti Snow kirjoittaa ja käyttää kieltä. Paikoin kirjan pitkät ja monia asioita kuvailevat virkkeet tuntuivat kuitenkin hieman hengästyttäviltä:

"Penni on vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara, joten hänen piti kiivetä ja kurottaa, jotta hän sai otteen maailman laajimmasta ja kenties painavimmasta tietosanakirjasta. Hän keskitti tasapainonsa ja riuhtaisi kirjan hyllystä, miltei tiputti sen, mutta onnistui laskeutumaan äänettömästi pikkuruisia siipiään räpytellen paksun punaisen ryijymaton päälle."

Loitsuvaras-kirjassa puolestaan seikkailevat Jaakko, Hilkka, Tähkäpää ja sisarukset Hannu ja Kerttu. He asuvat Tarinalassa, jonka keskustassa on puu, joka versoo asukkaidensa tarinoita. Vanhoista saduista tutuilla sankareilla on puussaan jo omat tarinansa, mutta niitä syntyy jatkuvasti uusia. Tämän kirjan päähenkilö on Jaakko, jonka isä on lähtenyt kauas vieraille maille etsimään kuukiveä eli ainetta, joka pitää kamalat peikot loitolla. Eräänä päivänä Tarinalaan saapuu laivan mukana Anansi-poika, joka hurmaa Jaakkoa lukuunottamatta kaikki puolelleen. Anansi on taitava ja reilu, mutta Jaakosta pojassa on jotain epäluotettavaa. Jaakko saakin aidon syyn epäillä Anansia, kun näkee tämän hiipivän salaiseen tapaamiseen peikon kanssa. Jaakko vakuuttuu siitä, että Anansi on itsekin valepukuinen peikko, ja päättää tehdä kaikkensa, jotta muut ymmärtäisivät, että Anansin aikeet ovat pahat.

Myös Percivalin kuvitus on paikoin todella onnistunutta. Tmä kuva pahasta 
äitipuolesta on hätkähdyttävä.

Kukaan ei usko Jaakkoa, ja niinpä tämä menee vieraisille merinoiden luo. Merinoitaharjoittelija Lilli ystävystyy Jaakon kanssa ja myy tälle loitsuja muistoja vastaan. Jaakko on valmis myymään kaikki kallisarvoiset muistot isästään saadakseen aina uusia loitsuja. Lilli kyllä varoittaa, että loitsut eivät yleensä toimi toivotulla tavalla, ja Jaakko saakin huomata, että hän ei onnistu paljastamaan Anansia, vaikka miten yrittää. Sen sijaan hän näyttää tempuillaan karkottavat kaikki muutkin ystävät ympäriltään. Onneksi Jaakko pysähtyy lopulta miettimään, onko Anansi sittenkään paha ja onko mitään enää tehtävissä tilanteen pelastamiseksi.

Kummassakin kirjassa on siis hyvin selkeä ystävyys-teema, ja kumpikin tarina on punottu osoittamaan, että toisiin ihmisiin kannattaa suhtautua ennakkoluulottomasti ja uusia ihmisiä ei pidä tuomita tutustumatta. Kirjojen päähenkilöt joutuvat myös pohtimaan sitä, ovatko he itse reiluja kavereita, jotka toimivat toisia kohtaan kauniisti. Vastaus taitaa olla, etteivät suinkaan aina, ja niinpä he joutuvatkin miettimään, kuinka omaa käytöstä voisi korjata. Aihehan on sinällään hyvin paljon käytetty lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos se kiinnostaa, kannattaa lukea myös Miikka Pörstin kirjoittama Kaikkien juhla.