Ristiriitaisia ajatuksia herättävä, äärimmäisen koukuttava lastenkirjasarja: Pax

Harvoinpa olen joutunut lastenromaani lukiessani pohtimaan, voinko viedä tämän kirjan koulun kirjastoomme oppilaille lainattavaksi. Näin kuitenkin jouduin tekemään Åsa Larsonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman Pax-kirjasarjan ensimmäisen osan Loitsusauva (Otava 2021, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag 2014) kohdalla. Kirjassa on tekstin lisäksi realistinen, sarjakuvatyylinen kuvitus, jonka on tehnyt Henrik Jonsson. Suomennoksesta vastaa Sirpa Alkunen.

Loitsuvaras on todella mukaansatempaava, kohtalaisen nopealukuinen kirja, jonka uskon kiinnostavan kovasti noin 4. - 6.-luokkalaisia lapsia. Tämä kirjasarja voisi jopa vastata siihen kysymykseen, millaisia kirjoja pojat kiinnostuisivat lukemaan. Juoni on jännittävä ja maaginen, mutta kuitenkin realistisen oloinen. Päähenkilöveljekset Alrik ja Viggo ovat sympaattisia, mutta joutuneet nuoresta iästään huolimatta kokemaan kovia. Nyt he ovat sijaiskodissa ja uuden koulun kovikset ottavat pojat heti hampaisiinsa. Varsinkin nuorempi veli Viggo ei alistu kiusattavaksi, vaan pistää kiusaajalle vastaan. Isoveli Alrik puolustaa veljeään kirjaimellisesti kynsin ja hampain, eikä pelästy edes siitä, että kiusaajan isä on koulussa opettajana ja puolustaa omaa poikaansa. 

Viggo ja Alrik joutuvat tappeluun, jonka Jonsson on kuvannut hyvin realistisesti ja hurjasti.

Jo kirjan ensilehdillä käy selväksi, ettei kyseessä ole pelkästään kertomus kahden kiusatun ja kaltoinkohdellun lapsen tarinasta vaan ikiaikaisesta hyvän ja pahan taistelusta. Viggo ja Alrik ovat tietämättään valittuja, he ovat korppisotureita, joiden tehtävä on taistella pahaa vastaan ja suojella mystistä  kirjastoa. Nyt kirjastoa ja sen salaisuuksia vartioivat iäkkäät sisarukset Estrid ja Magnar, jotka törmäävät tihutöitä tekeviin veljeksiin ja päättävät järjestää näille testin: Jos pojat selviävät siitä, he ovat valittuja. Pojat voittavat verisessä taistelussa edimmun eli nälkäisen aaveen, ja Estrid ja Magnar vakuuttuvat poikien kohtalosta. He alkavat valmistaa poikia tehtävään, jonka ensimmäinen osa on löytää kadonnut loitsusauva. Loitsusauva on vaarallinen esine, jonka avulla on mahdollista kirota joku tai jotkut. Mikäli sauvan päähän laittaa kuolleen eläimen pään, voi eläimen puhuttama henkilö tulla manatuksi. Nelikko etsii sauvaa kaikkialta kaupungin pihoilta, mutta eivät huomaa, että joku on tuonut sen poikien sijaisvanhempien pihalle ja iskenyt sen nokkaan kuolleen hevosen pään. Hevonen ottaa valtaan kasvattiäidin ja saa tämän yrittämään poikien tuhoutumista. Seuraa jälleen hurja taistelu...

Lumottu sijaisäiti ei ole kaunista katseltavaa.

Miksi sitten jouduin tämän kirjan kohdalla pohtimaan, voinko viedä tämän koulukirjastoon ja vapaasti lainattavaksi?  Olen todella vakuuttunut, että moni koulumme oppilas lukisi tämän kirjan suurella innolla - oma tuleva kolmasluokkalaisenikin haluaa kovasti lukea tämän. Kirja sisältää kuitenkin paljon taikaa, mustaa magiaa ja oikeasti aika pelottaviakin asioita. Heti alussa vangittu pikkupiru kehuu häkissään, miten sen on raadellut kissan kuoliaaksi ja tykkää syödä pikkulapsia. Hevosen katkaistu, puhuva pää tuntuu sekin hyvin karmivalta. Tiedän, että oppilaiden vanhempien joukossa on sellaisia, jotka eivät ehdottomasti haluaisi lapsensa lukevan tätä kirjaa ja tiedän myös, että oppilaiden joukossa on niitä, jotka ahdistuisivat tämän kirjan luettuaan. Kirja tuntuu niin realistiselta, vaikka toki lukijat varmasti ymmärtävät sen olevan fiktiota. Moni lapsi kyllä varmasti lukisi tämän sopivaa jännitystä tuntien, yhtään ahdistumatta.

Kuvitus on hienoa, mutta paikoin aika kammottavaa.

Kunnankirjastoissa tämä kirja on tietysti saatavilla, enkä tietenkään kannata sitä, että me aikuiset alamme sanella, millaisia kirjoja lapsten on yleisesti sopiva lukea (toki jokainen tuntee oman lapsensa ja huolehtii, että nämä lukevat itselleen soveliaita kirjoja) - kun siis kyse on selvästi lapsille suunnatusta kirjallisuudesta. Mietin kuitenkin, että ehkä roolini opettajana on kirjavinkkaajana ja koulukirjatsonhoitajana hieman erilainen kuin tavallisella kirjastonhoitajalla tai kirjavinkkarilla. Yksityishenkilönä haluaisin ilman muuta suositella tätä monelle nuorelle, erityisesti pojalle, mutta opettajana pohdin, onko oikein laittaa tämä vapaasti lainattavaksi... Onko joku teistä lukenut tämän kirjan ja millaisia ajatuksia se on herättänyt? Mitä mieltä olette, kuinka paljon opettava saa vaikuttaa siihen, millaisia kirjoja koulukirjastoon hankitaan?