Et kävele yksin

Luin juuri loppuun Juuli Niemen kirjoittaman nuortenromaanin Et kävele yksin (WSOY 2016, saatu kustantajalta), ja olo on hämmentynyt, vaikuttunut ja kertakaikkisen ihastunut. Kirjan kansikuvan perusteella en todellakaan odottanut, että käsissäni on näin koskettava ja taidolla kirjoitettu romaani. Minä itseasiassa meinasin ohittaa koko romaanin epäkiinnostavana teinihöpönä - siis sen kansikuvan perusteella. Onneksi sain kirjan kustantajalta yllätyslähetyksenä, sillä jos en olisi lukenut tätä romaania, olisin menettänyt yhden syksyn parhaista lukukokemuksista!

Niemi kertoo romaanissaan kahden viisitoistavuotiaan nuoren, Adan ja Egzonin, ensirakkaudesta ja aikuistumiseen liittyvistä kasvukivuista. Tuntuu kuin Niemi pääsisi kirjoittaessaan ihan oikeasti viisitoistavuotiaiden murrosikäisten pään sisälle, niin aidosti hän mielestäni onnistuu kuvaamaan nuorten maailmaa ja heidän tunteitaan. Voiko kukaan muu olla yhtä mustavalkoinen, kun itseään etsivä, epävarma mutta toisaalta kuitenkin juuri oman äänensä löytänyt teini (minä olen oikeassa - siis muut ovat väärässä)?

Kirjassa vuorottelevat kertojan runolliset "yksinpuhelut" ja Adan ja Egzonin näkökulmista kirjoitetut osuudet, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Ada asuu yhdessä yksinhuoltajaäitinsä kanssa, ja on tottunut jakamaan tämän kanssa paljon. Tavattuaan Egzonin Ada kokee löytäneensä paitsi oman toisen puoliskonsa mutta myös itsensä. Hän tuntee elävänsä, ja kaikki entinen tuntuu kovin turhalta. Siihen maailmaan ei mahdu enää äiti, joka tuntuu vievän kaiken tilan ja haluavan olla mukana kaikessa. Ada tuntee muuttuvansa siksi tytöksi, joka hänen kuuluu olla - hän löytää oman äänensä ja tulee Egzonin rakkauden myötä näkyväksi ja nähdyksi.

Egzonin perhe on lähtenyt Kosovosta sotaa pakoon, mutta varsinkin vanhemmat ovat lähtiessään jättäneet tärkeän osan itsestään entiseen kotimaahansa. Siksi heidän on vaikea olla läsnä lapsilleen, joista varsinkin keskimmäinen Egzon on tottunut olemaan se, joka ei aiheuta ongelmia, on hajuton, mauton ja aina varuillaan; Pitää pitää kilpi itsensä ja maailman välissä, niin ei tarvitse oottaa vastaan yhtään iskua. Ada tuntuu olevan ensimmäinen, joka näkee keski-Egen kunnolla. Egzon tekee Adan näkyväksi, ja Ada on ensimmäinen, joka todella näkee Egzonin. Ada ja Egzon tuleva kuitenkin hyvin erilaisista maailmoista, eikä Egzonin ole helppo laskea alas suojuksiaan edes Adan edessä. Se on sääli, sillä voidakseen olla onnellinen toisen kanssa, pitää toiseen voida luottaa. Toisaalta, kuinka luottaa toiseen ihmiseen, jos ei oikein pysty luottamaan ja uskomaan itseensäkään?

Nuorten rakkaus tuntuu lukijasta vimmaiselta ja siksi ehkä jopa hieman pelottavalta. Nuorten usko yhteiseen tulevaisuuteen on niin liikuttavan vahva, että minun tekisi mieleni varoitella heitä, että elämässä kannattaa kuitenkin varautua kaikkeen, jopa siihen, että mikään ei mene, kuten on suunnitellut... Kaikille tarinoilla ei ole sellaista loppua, kun lukija toivoo, eikä jokainen satu pääty onnellisesti. Et kävele yksin on romaani, joka jää lukemisen jälkeen pyörimään mieleeni. Mietin, mitä olisin voinut sanoa Adalle ja Egzonille, jotta heidän tarinansa olisi saanut erilaisen lopun. Ja kuitenkin juuri kirjan loppuratkaisu on yksi niistä asioista, joiden takia pidän siitä niin paljon! Et kävele yksin on upea romaani, joka sopii yhtä hyvin aikuislukijoille kuin nuorillekin. Mielestäni se olisi tosin ansainnut hieman toisenlaisen kansikuvan, sellaisen, josta ei tule ensimmäisenä mieleen chick lit -kirjallisuus kuten minulle nyt tuli.