Näkymätön reppu ja Kettu ja hiljaisuus: (erityis)herkkyys kuvakirjoissa

Maria Viljan kirjoittama ja kuvittama Näkymätön reppu (Karisto 2022) ja Reetta Niemelän kirjoittama ja Eri Shimatsukan kuvittama Kettu ja hiljaisuus (Otava 2022) ovat kumpikin kuvakirjoja, jotka kertovat oman tarinansa siitä, miltä tuntuu, kun ympäristön ärsykkeet kuormittavat liikaa. 

Näkymätön reppu -kirjassa Rosali-niminen lapsi kantaa mukanaan kuvitteellista reppua, johon hän pakkaa päivän aikana kokemiaan asioita muun muassa ääniä, tunteita, havaintoja, onnellisia ja ikäviä asioita. Monille asioille on repussa omat paikkansa, sillä Rosali on jo ilmeisesti tottunut sullomaan reppuun paljon kokemuksiaan.

Viljan kuvitus on ihastuttavaa, ja esimerkiksi tämä kuva repun räjähtämisestä kuvaa hyvin Rosalin tunteita.

Vaan kuinka käy, kun ärsykkeet käyvät liian suuriksi ja päivän tapahtumat kuormittavat Rosalia liikaa? Kokemukset eivät kertakaikkiaan enää mahdu reppuun, niitä ei pysty kantamaan mukana ja reppu räjähtää! Silloin Rosalista tulee kiukkuinen ja hän karjuu repulle. Reppu ja kiukku tulvivat yli äyräiden.

Onneksi silloin Rosalien avuksi ja tueksi tulee hänen isänsä, joka osaa selittää, miten repun kanssa voi elää. Isällä on siitä kokemusta, sillä hänkin kantaa omaa reppuaan. Isä opettaa, että kasvaessaan Rosali oppii hallitsemaan reppuaan niin, etteivät asiat läiky sieltä niin helposti yli. Isä myös opettaa, että joakisen on hyvä löytää itseään miellyttävää puuhaa, joka auttaa, kun kuormitus kasvaa liian suureksi. Rosali innostuu tästä ja keksii heti muutaman seikan, jotka auttavat häntä itseään.

Pieni kettu on hahmona aivan valtavan suloinen, ja sekä Niemelän jutusteleva kirjoitustyyli että Shimatsukan kuvitustyyli sopivat tähän kirjaan mainiosti. Lukijan sympatiat ovat takuuvarmasti ketun puolella, mikä auttaa toki myös lasta ymmärtämään kettua.

Kettu ja hiljaisuus -kirja puolestaan kertoo pienestä, kuparinvärisestä ketusta, joka ei kestä kovia ääniä. Oikeastaan sen suuret korvat särkevät melko tavallisistakin äänistä, eikä kettu oikein pärjää tämän ominaisuuden kanssa. Se haluaisi hautautua pesäkoloonsa, eikä sitä auta karhun hyväätarkoittava vinkki panna sormet syvälle korviin. Kuka muka voi kulkea tassut aina korvissa? Krtusta tuleekin hyvin pelokas ja epätoivoinen, kun metsän eläimet pitävät kovaa mekkalaa, eikä se saa olla omassa kotikolossakaan kunnolla rauhassa.

Ketun elämä ja olo kuitenkin helpottuu, kun se kohtaan maan alla pienen matosen, joka myös inhoaa kovia ääniä. Kettu ymmärtää, ettei se suinkaan ole ainoa, jota äänet häiritsevät. Se saa madosta itselleen ystävän, jonka kanssa on hyvä olla myös hiljaisuudessa. Ja mikä parasta, myös muut metsän eläimet alkavat vähitellen ymmärtää, miten he voivat ottaa ketun paremmin huomioon. Eikä hiljaisuus oikeastaan tee pahaa kenellekään...

Sekä Näkymätön reppu että Kettu ja hiljaisuus ovat tärkeitä kuvakirjoja, jotka auttavat ymmärtämään, että me kaikki olemme erilaisia ja reagoimme kukin eri tavalla erilaisiin aistiärkykkeisiin, tunteisiin ja komeuksiin. Aivan varmasti meillä jokaisella on oma kohtamme, kun reppu läikkyy yli tai tekee mieli paeta turvaan rauhalliseen pesäkoloon. Toisaalta molemmat kirjat tarjoavat tärkeän samastumiskohteen lapsille, joille tämä läikkymispiste voi tulla hieman helpommin. On aivan luonnollista, että toinen kuormittuu äänistä ja joku puolestaan ei kestä vaikka kengässä myttyyn menneitä sukkia, pisteleviä saumoja ja kiristäviä paidankauluksia. Silloin on tärkeää, että osaa tunnistaa niistä syntyvät tunteet, kunnioittaa niitä ja itseään sekä toisaalta tietää, mikä itseään voi auttaa. Ja ihan yhtä tärkeää on meidän kaikkien osata kunnioittaa toistemme erilaisuuksia.