Ihmeellisen upea ja itkettävän surullinen Lumisisko

Ihmeellinen, upea, taianomainen, jännittävä ja pakahduttavan surullinen. Kaikki nämä sanat kuvaavat mielestäni paremmin kuin hyvin Maja Lunden kirjoittamaa ja Lisa Aisaton kuvittamaa itkettävän ihanaa satukirjaa Lumisisko (Kustantamo S&S 2019, suom. Katriina Huttunen). En muista, milloin viimeksi olisin lukenut mitään näin kaunista, mutta samaan aikaan niin surullista kirjaa. Kirja on jaettu joulukalenterikirjan tapaan 24 lukuun, mutta minä luin Lumisiskon viikonlopun aikaan ääneen esikoiselleni - ja aina välillä myös viisivuotias keskimmäinen istui seuraamme kuuntelemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan meinannut paikoin tulla mitään, sillä en pystynyt pidättelemään monessa kohtaa tullutta itkua.

Lumisisko on lumoavan tarina Aatto-nimisestä 11-vuotiaasta pojasta, jonka perhe on kokenut kauheimman menetyksen, mitä kuvitella saattaa. Aaton isosisko Suvi on kuollut noin puoli vuotta aikaisemmin, eikä kukaan Aaton perheestä ole ymmärettävästi toipunut Suvin menetyksestä. Aaton ennen niin pippurinen viisivuotias pikkusisko on taantunut myötäilijäksi, äiti ja isä ovat harmaita varjoja itsestään ja Aatto itse tuntuu kadottaneen kyvyn iloita ja seurustella parhaan ystävänsä kanssa. Lunden maalaamat kuvat perheestä suorastaan tihkuvat surua ja valuvat sitä harmautta, joka on kietoutunut koko perheen ympärille.

Aaton surumieltä lisää sekin, että jouluaatto ja hänen syntymäpäivänsä lähestyvät päivä päivältä, eivätkä vanhemmat kotona tee mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi jouluvalmisteluja. Sitten Aatto tapaa nauravaisen ja iloisen tytön, joka esittelee itsensä Hetaksi. Tämä vie Aaton kotiinsa Villa Kuistiin ja ottaa Aaton ystäväkseen. Villa Kuistissa joulu on jo rakennettu jokaiseen huoneeseen, se on lämmin, tuoksuva ja tunnelmallinen. Hetan kanssa Aatto on taas iloinen ja tekee kaikkea hauskaa. He juovat kaakaota, luistelevat ja rakentavat lumesta tytön. Tyttö muistuttaa Suvia, ja Aatto onnistuu jopa kertomaan Hetalle siskostaan. Heta osaa myötäelää Aaton surua, ja tämän kanssa kaikki tuntuu helpommalta.

Jotain salaperäistä Hetaan ja Villa Kuistiin silti tuntuu liittyvän, sillä surullisen näköinen vanha mies ilmestyy aina välillä hiippailemaan Villa Kuistin ympärille talon avaimet kädessään. Heta tuntuu tietävän, kuka mies on, mutta ei halua paljastaa sitä Aatolle. Erään kerran Aatto lähtee seuraamaan miestä ja saa selville jotain, mikä muuttaa aivan kaiken. Heta ei olekaan aivan kokonaan se, kuka antaa ymmärtää olevansa, ja maailmassa on paljon sellaista, mitä emme voi nähdä. Tämän tiedon mukana tulee kuitenkin paljon surua, vihaa ja lisää luopumista. Toisaalta Aatto alkaa ymmärtää, ettei surua voi mennä piiloon, kuten hänen vanhempansa haluavat tehdä. Aatto haluaa muistaa rakkaansa, ja muistella Suvia yhdessä perheensä kanssa. Hän pakottaa äidin ja isänkin muistamaan ja muistelemaan. Vaikka he ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, he eivät ole yksin ja heillä on vielä toisensa.

Lumisiskon loppu on surullinen, mutta toiveikas. Lopussa onnellisuutta ja lämpöä hehkuva keltainen väri kietoo Aaton ja hänen perheensä taas syleilyynsä. Harmaa on ainakin hetkeksi kadonnut, eikä Suvia ole unohdettu.

En oikein osaa edes sanoin kuvata kaikkia niitä mietteitä, joita tämä kirja minussa herätti. Toisaalta Lmisisko on kaunis kertomus rakkaudesta ja elämänilosta. Toisaalta se on äärimmäisen surullinen tarina menetyksestä ja lamauttavasta surusta. Se on kertomus ystävyydestä ja selviytymisestä, ilosta ja muistamisesta, irtipäästämisestä ja luopumisesta. Mietin jopa kirjaa lukiessani, onko tämä lastenkirja lainkaan. Aihe on niin koskettava ja ehkä lapsilukijasta myös ahdistava. Toisaalta kuolema on osa elämää, mutta tiedän, että kaikille lapsille tätä kirjaa ei voisi eikä kannata lukea.

Ehkä Lumisisko tuo lohtua toisille, jotka ovat menettäneet rakkaansa, ehkä se vain lisää ahdistusta. Sitä en voi tietää, koska onneksi en ole joutunut kokemaan mitään sen kaltaista, mitä Aaton perhe koki. Toki mietin lukiessani, onko Lunde itse kokenut vastaavaa mienetystä, sillä minun tuttavieni joukossa on valitettavasti kaksikin perhettä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan pahimman... Luultavasti he lukisivat tämän kirjan kokien aivan eri tavalla kuin minä, ehkä jopa miettien, onko oikein kirjoittaa tällaisesta surusta kokematta ja ymmärtämättä sitä itse. En tiedä. Lunde ei kuitenaan mielestäni yritä tarinallaan viestittää, että surusta toipuu tai että siitä pitää päästä yli. Päin vastoin, hänen tarinansa kantavana ajatuksena tuntuu olevan se, että menetyksiä saa surra, eikä surua voi piiloutua.

"En halua unohtaa, miten surullinen olin", sanoin, nyt kovemmalla äänellä. "En myöskään halua unohtaa, miten iloinen Suvi oli. Haluan muistaa kaiken. Ja Suvi on täällä aina, vaikka hän onkin kuollut. Kuolleet eivät nimittäin katoa. He ovat luonamme edelleen..." Nyt melkein huusin. "Suvi on edelleen osa perhettämme." (Lumisisko, s.159)

Minä luin kirjan nauttien sen kauniista tunnelmasta, tarinan jännitteestä ja Aisaton käsittämättömän hienoista kuvista. Lapseni tuntui myös rakastavan Lumisiskon salaperäisyyttä, ja jalat-maassa-tyyppinä ei tuntunut ahdistuvan myöskään kuolemaa käsittelevistä kohdista, vaikka selvästi myötäelinkin Aaton surua. Tämä kirja on tarinoineen ja kuvineen niin huikaisevan kaunis kokonaisuus, että olen onnellinen, että sain lukea sen.

Ihanaa, hän sanoisi, on ihanaa, että sellaista voi tapahtua, vaikka se ei oikeastaan olekaan totta, sillä maan ja taivaan välillä on enemmän kuin sinä ja minä osaamme selittää, ja siitä kannattaa olla iloinen, eikö totta, että maailma on täynnä selittämättömiä, ihmeellisiä asioita, joita me emme ymmärrä, juuri se tekee elämästä elämisen arvoista, (Lumisisko, s. 141)