Kirjoja eläinten ja eläintietokirjojen ystäville

Erityisesti esikoisemme on pienestä pitäen tykännyt lukea erilaisia eläinkirjoja ja nauttinut muutenkin uuden tiedon kartuttamisesta. Koulussa huomaan, että tietokirjat kiehtovat monia muitakin lapsia, ja hiljattain teimme oppilaideni kanssa eläinesitelmät, joiden lähteinä käytimme perinteisiä tietokirjoja. Kun oppilaat olivat valmiita, he saivat itsekseen lukea näitä kirjoja, ja ilokseni huomasin, miten mielellään moni lueskeli omaksi huvikseen.

Eläimistä kertovia tietokirjoja julkaistaankin melko paljon. Esittelen seuraavaksi seitsemän viime vuonna ilmestynyttä eläinkirjaa. Osassa kirjoissa lähestymistapa on tarinallinen, ja tietoa tulee ikään kuin tarinan ohessa sekä sivujen lomaan sovitetuissa faktalaatikoissa. Tällaisia, vuonna 2020 julkaistuja faktiokirjoja ovat muun muassa pienille leikki-ikäisille suunnattu Julia rakastaa eläimiä, eläinten nukkumistapoja esittelevä Miten eläimet nukkuvat, maailman karhulajeihin keskittynyt Meri-karhun suuri suku ja kettujen elämää kuvaava Me kettuset. Myös afrikan eläimistä kertovassa Afrikan kiehtovat eläimet -kirjaan on ujutettu tarinallisia elementtjä sekä lyhyitä eläintarinoita lajiesittelyiden lomaan. 

Älä vihaa minua - Kirjeitä ihmisille -kirja tutustuttaa ihmiset niihin eläinlajeihin, joita on perinteisesti pidetty pahoina tai inhottavina. Siinä ääneen pääsevät eläimet itse. Toisissa kirjoissa kuvitus on piirrettyä, osa luottaa valokuvan voimaan. Kirjajoukkoni ainoa puhtaasti perinteinen tietokirja on pienikokoinen, aidoin valokuvin kuvitettu Mikä ötökkä? -kirja, jossa tarkastelussa ovat hyönteiset.

...............................................

Eva Erikssonin ja Lisa Moronin Julia rakastaa eläimiä (Kustannus-Mäkelä, suom. Raija Rintamäki, saatu kustantajalta) on herttainen kirja, joka keskittyy esittelemään muun muassa eläinten asuinympäristöä, ravintoa, poikasia ja sitä, miten eläimiä kohdellaan kauniisti. Kappaleet ovat lyhyitä ja lauseet yksinkertaisia. Eläinten elämään tutustutaan yhdessä Julia-tyttösen kanssa. Hän on utelias pieni leikki-ikäinen, joka oppii kirjassa, miten eläimiä pitää kunnioittaa ja lähestyä varoen. Koti- ja lemmikkieläimet esitellään kirjassa ihmisten ystävinä, joita pitää kohdella hyvin. 

Pidän siitä, että Julia oppii, miten eläimiä pitää kunnioittaa ja kohdella varovasti. Hyönteisetkin kuuluvat luontoo, eikä purkkiin.

                                                                  ...............................................

Kirjailija Reetta Niemelä ja kuvittaja Sanna Pelliccionin yhteistyöstä on syntynyt uudenlaisen lähestymistavan ottanut, kaunis, pieni eläinkirja, jossa parjatut eläinlajit kirjoittavat ihmisille kirjeitä, joissa ne kertovat itsestään sekä siitä, miksi niitä turhaan vihataan ja pelätään. Älä vihaa minua -kirjassa (Karisto, saatu kustantajalta) ääneen pääsevät muun muassa kyy, susi, punkki ja varis. Eräänlaisena kaikkitietävänä kertojana ja faktojen jakajana toimii professori Hypykki, eli hämähäkki. Kunkin eläimen kohdalla professori kertoo pieniä faktoja, joista osa on ujutettu puhekupliin, osa Hypykin faktaruutuihin. Hypykki myös kertoo, mitä tarkoittavat vieraslajit, miksi ne ovat haitallisia ja millaisia tunteita pelko, inho ja viha ovat. 

Tällainen eläintietokirja on erittäin tärkeä ja tervetullut, sillä moniin lajeihin liittyy aivan turhaan pelkoja ja uskomuksia, jotka eivät pidä paikkansa. Nämä uskomukset ja perusteeton inho saavat ihmiset jopa tappamaa eläimiä aivan turhaan. Toki täytyy myöntää, ettei punkki kyllä tämän kirjankaan lukemisen jälkeen kuulu suosikkieläinteni listalle.

Jokaisen sivun ulkoasu on selkä ja kaunis.

Kirjan lopussa on myös havainnollisella tavalla osoitettu, miten meille ihmisille tutut elinympäristöt kuuluvat yhtä lailla jokaiselle muulle eliölle rehottavasta voikukasta hyönteiseen ja niitä ravintonaan käyttäville eläimille. Jokainen laji on yhtä arvokas, ja Älä vihaa minua -kirja kannustaakin lukijoita ajattelemaan asioita muista kuin omista lähtökohdistaan käsin.

                                                              ...............................................

Kuvittaja Mira Malliuksen karhupostikortteja ja -kalentereita varten luomat karhuhahmot on koottu yhteen kirjassa Meri-karhun suuri suku (Into Kustannus, saatu kustantajalta). Kirjassa Meri-karhu lähtee ystävänsä Frank-flamingon kanssa etsimään Meri-karhun sukulaisia seilaamalla halki maailman. Matkalla he tapaavat kodiakinkarhun, silmälasikarhun, pesukarhun, ruskeakarhun, isopandan, kauluskarhun, huulikarhun ja malajikarhun. Aivan lopussa myös selviää, kenen sukuun Meri-karhu kuuluu. 

Malliuksen karhuhahmot ovat erittäin sympaattisia. Jääkarhujen kohdalla tuodaan esiin myös niiden kurjistunut tilanne ja elinpiirin pieneneminen.

Luin tämän kirjan eskarilaiseni kanssa, ja hänestä oli hauska seurata Meri-karhun reittiä kirjan etuosan kartasta, ja arvuutella, mihin karhulajiin Meri-karhu kuuluu. Koska kuvat ovat piirrettyjä, teksti tarinamuodossa ja faktat rustattu runoihin, tämä kirja on lähempänä fiktiota kuin faktaa, mutta tutustuttaa lukijat kuitenkin siihen tosiasiaan, että maapallolla elää eri karhulajeja, joiden edustajat ovat sukua - osa hyvin etäistä -keskenään.

                                                        ...............................................

Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti, saatu kustantajalta) on Kai Vainiomäen kirjoittama ja kuvittama kirja, jossa lapsiperheen isä on illalla saman pulman ääressä, kuin moni muu pienten lasten vanhempi: Kuinka saada lapset rauhoittumaan iltatoimiin ja unille? Perheen isä Jerry alkaa kertoilla lapsille, miksi eliöiden kuuluu nukkua, mitkä ovat yöeläimiä, ja millaisia nukkumistapoja eri eläimillä on. Samalla, kuin huomaamatta, hoituvat lasten iltatoimet. 

Kirjassa on monia mielenkiintoisia faktoja, joita minäkään en tiennyt. Esimerkiksi delfiineillä on kerralla vain toinen aivopuolisko unessa, jotta se voi käydä pinnalla hengittämässä. Saukot puolestaan uinuvat vedessä käpälä käpälässä muodostaen eräänlaisen saukkolautan, jotta kukaan ei ajelehdi nukkuessaan hukkaan. Tässä kirjassa on paljon piirrettyjä kuvia, mutta ulkoasun tekee hieman sekavaksi se, että myös tekstiä on paljon, joten aukeamilta puuttuu väljyys.

                                                            ...............................................

Luontokuvaaja Hannu Laakso on kuvannut kettuja ja koonnut hienoista valokuvistaan tarinallinen tietokirjan Me Kettuset (Into Kustannus, saatu kustantajalta), jossa seurataan erään ketunpoikasen kasvamista sokeana syntyneestä pennusta itsenäiseksi nuoreksi ketuksi. Kettu on kirjassa minäkertoja, ja tarinassa esitellään tämän kasvavan pennun avulla ketunpentujen kasvamista, kehittymistä, oppimista ja kettujen käyttäytymistä. Lukijalle selviää muun muassa, että pennut painivat keskenään, pussailevat toisiaan, tutustuvat maailmaan kielensä avulla ja lepäävät päivät ja valvovat yöt. Ketunpentujen pitää noin kuukauden vanhoina alkaa harjoitella ruuan pyydystämistä itse, ja sisarusten kesken harjoitellaan ketuille tarpeellisia taitoja. Ihmisten aiheuttamat vaarat tuodaan myös esiin: uteliaat ketut voivat tukehtua muoviroskiin, ja tiellä jylistävät autot voivat koitua kettujen kohtaloksi. 

Realistiset valokuvat ovat hyvä vastapaino tarinamuotoon kirjoitetulle tekstille.

Kettujen käytös on kirjassa melko inhimillistettyä, mutta se on hyvin tavallista lasten tietokirjoille, varsinkin, jos kyseessä ovat faktiokirjat. Sisarusten kuonon nuoleminen on esimerkiksi kirjoitettu pussailuksi, ja isäkettu kutsuu leikkisästi saalistusretkiään ruokakaupassa käymiseksi. Mielestäni on hyvä, että kirjan lopussa on lähdeluettelo ja vinkki, mistä voi hankkia lisää tietoa ketuista ja niiden lajikäyttäytymisestä. Alussa on qr-koodi, jonka avaamalla lukija pääsee pelaamaan kettuihin liittyvää tietovisatyyppistä peliä, joka on rakennettu Seppo-pelialustalle. 

                                                            ...............................................

Tittamati Marttisen kirjoittama ja Matti Rauvalan ottamin valokuvin kuvitettu tietokirja Afrikan kiehtovat eläimet (Avain, saatu kustantajalta) on oikeastaan samantapaisesti kirjoitettu kuin Me Kettuset, vaikka ensiksi mainitussa ei keskitytäkään niin syvällisesti yhteen lajiin kuin jälkimmäisessä, eikä se ole yhtä selvästi faktiokirja. Myös Afrikan kiehtovissa eläimissä on mukana tarinallisuutta ja eläinten käyttäytymistä kuvataan välillä ihmislajin käyttäytymiselle tyyppillisin termein. Kirjassa esimerkiksi kerrotaan, miten nuori kirahvi aloittaa hyräillen aamunsa, ... lähtee etsimään uusia leikkikavereita ja ihailee matkalla lammikon heijastuksista suuria ja kauniita, tuuhearipsisiä silmiään. Norsujenkin mainitaan olevan ylpeitä hienoista korvistaan ja nopean, siron ja ketterän servaalin olevan hyvin itsetietoinen ja tyytyväinen elämäänsä. 

Tällaisten täysin mielikuvituksellisten virkkeiden ujuttaminen tekstiin on hieman hämmentävää, koska kyseessä on mielestäni kuitenkin pikemminkin fakta- kuin fiktiokirja. Olisi tärkeää, että pienikin lukija voisi helposti ymmärtää, milloin kyseessä on tosiasia ja milloin tarinallinen seikka. Minäkin jäin monesti pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että pikkunorsut itkevät leikin tiimellyksessä ja nauravat herkästi? Toisaalta on tietysti hyvä, että kirja herättää ajatuksia ja halun tutkia tiettyä eläinlajia lisää. 

Siellä täällä Afrikan kiehtovat eläimet -kirjassa on sivuja, joissa on jokin lyhyt, faabeleita muistuttava eläintarina. Lisäksi kunkin eläinlajin oheen on lisätty pieniä tietoiskuja, jotka on otsikoitu iskevästi Tiesitkö? sekä tiivis faktaruutu, jossa on eläimen perustietoja.

                                                            ...............................................

Silva Lehtisen kirjoittama ja hänen ottamin valokuvin kuvitettu kirja Mikä ötökkä? (Avain, saatu kustantajalta) on itseasiassa uudistettu versio WSOY:n vuonna 2007 julkaisemasta samannimisestä kirjasta. Hyönteisten kuvat ovat yksityiskohtaisia ja suurikokoisia. Mieleeni tuli heti kirjaa selatessani mieleen, että näiden kuvien avulla lajin voi tunnistaa luonnossa kohtalaisen helposti. Kirjasta huomaa, että se on kirjoitettu nimenomaan lapsilukijoille, sillä tekstiä on jokaista hyönteislajia kohti melko vähän, ja se on aika helppolukuista. Tarkoitus lienee tehdä hyönteisiä tutuksi ja ehkä jopa vähentää sitä pelkoa tai inhoa, joita osa ihmisistä tuntee tiettyjä hyönteisiä kohtaan. Kaikkien lajien kohdalla ei ole mainittu, mitä se käyttää ravintona, ja itse jäin kaipaamaan myös kunkin hyönteisten mittoja, sillä se olisi tunnistamisen kannalta tärkeä tieto.