Miltä kuulostavat esihistorialliset pierut?

Jurassic prööt. Esihistoriallisia pieruja on kirja, jonka idea vaikuttaa samalla kertaa sekä pähkähullulta että hauskalla tavalla erilaiselta. Tämä P.U. Rippleyn kirjoittama ja Evan Palmexin kuvittama kirja (Nemo 2015, arvostelukappale kustantajalta) nimittäin esittelee esihistoriallisia hirmuliskoja totusta poikkeavalla tavalla - niiden pierujen kautta. Kirjassa historialliset mullistukset kuten mannerlaattojen liikkumiset ja dinosaurusten sukupuuttoon kuoleminen selitetään esihistoriallisilla pamauksilla ja kaasupäästöillä. Kirjailija vakuuttaa, että pierututkimus on itseassa tutkijoiden keskuudessa suuri hitti, ja Jurassic prööt on ensimmäinen pelkästään dinosaurusten takapään päästöihin keskittynyt tietokirja.

Kirja esittelee yhdeksän esihistorillista lajia niiden pierutapojen kautta. Aukeaman vasemmalla sivulla on lyhyt esittelu eläimen elinympäristöstä ja ruokavaliosta, ja oikealla sivulla on keskitytty esittelemään kyseisen eläimen kaasunmuodostuksen ja lemun päästämisen syntymekanismeja sekä pieremistä eläimen saalistus- ja puolustautumiskeinona. Lisäksi jokaiseen eläinlajiin liittyy pieni ääninäyte, jonka on tarkoitus esitellä pieruääniä.

Evan Palmex on tehnyt kirjaan oikein sopivan ja humoristisen kuvituksen.

Kirjan tekstit ovat huvittavia, mutta toisaalta kirjoitetu siten, että ne voisivat olla tottakin... Ainakin osittain. Kieli tuntuukin paikoin hieman haastavalta neljävuotiaan ymmärrettäväksi, joten osa pieruhuumorista menee pieniltä lukijoilta ohi. Ajattelin, että pieruäänet ainakin kikatuttaisivat vajaa nelivuotiasta lukijaa, mutta valitettavasti ne ovat suoraan sanottuna aika huonoja. "Ei kuulosta yhtään pierulta", toteaa vajaa nelivuotias raatilainen. Tästä huolimatta kirja piti lukea ja soittaa läpi kolme kertaa peräkkäin. Lapsen suosikkiaukeamaksi muodostui yllättäen viimeinen aukeama, jossa kerrotaan dinosaurusten sukupuutosta. Lapsi innostui valtavasti siitä osuudesta, jossa totuudenmukaisesti kerrotaan meteoriiteista ja maanjäristyksistä. Nyt meidän kuulemma pitää mennä kirjastoon etsimään dinosauruskirja, jossa näistä sukupuuttoteorioista kerrotaan lisää.

Jurassic prööt ei siis aivan onnistunut lunastamaan ennakko-odotuksiaan. Haluaisin kyllä lukea tämän vielä ekaluokkalaisille oppilaille, sillä voin kuvitella, että sinä joukossa voisi olla muuta kaveri, josa arvostaisi kirjan lemuavaa huumoria...

Herra Panda leipoo

Steve Antonyn lastenkirjan Herra panda leipoo (Otava 2016, arvostelukappale) on hyvä esimerkki lastenkirjasta, jossa vähemmän todella on enemmän. Tarina ja kuvitus ovat melko yksinkertaisia, mutta eivät kuitenkaan tylsiä. Vaikka jokaisella aukeamalla on vain pari eläintä tyhjää sinistä tai valkoista taustaa vasten, on Antony luonut kuviin kiinnostavuutta erilaisilla leikkauksillä ja sijoittamalla tekstit lähes puhekuplamaisesti osaksi kuvia.

Steve Antony: Herra Panda leipoo (Otava 2016)

Herra Panda ryhtyy leipomaan, ja eläin toisensa jälkeen käy kysymässä, mitä tämä oikein leipoo ja milloin leipomukset ovat valmiita. Herra Panda vastaa kyselijöille ykskantaan: "Odota niin näet. Se on yllätys." Eläimiä tuntuu kuitenkin vaivaavan tämä nykyajallemme tyypillen "kaikki-mulle-heti -ilmiö", eikä kenelläkään tunnu olevan hitustakaan kärsivällisyyttä odottaa ja katsoa, mitä herkkuja Panda loihtii. Neniään taivaita kohti nakellen ne poistuvat yksi toisensa jälkeen paikalta. "Ei, odottaminen on ikävystyttävää. Näkemiin", toteaa esimerkiksi muurahaiskarhu.

Steve Antony: Herra Panda leipoo (Otava 2016)

Ainoa, joka kärsivällisesti pysyy Herra Pandan luona ja odottaa, on pieni pingviini. "Minä odotan, herra Panda", se jaksaa hokea kerta toisensa jälkeen, vaikka vaikuttaa siltä, että Panda ei edes huomaa pingviiniä. Ja niinhän siinä käy, että pingviinin odotus palkitaan, kun se lopulta saa herra Pandalta itseään ainakin neljä kertaa suuremman, suklaalla ja strösseleillä koristellen donitsin. Tässä vaiheessa mietimme esikoisen kanssa, että kyllä mahtaa kärsimättömiä eläimiä nyt kaduttaa, että eivät malttaneet katsoa ja odottaa... Tarinan viesti onkin hyvin selvä: hyvää todella kannattaa odottaa ja kärsivällisyys kyllä palkitaan!

Steve Antony: Herra Panda leipoo (Otava 2016)

Steve Antony: Herra Panda leipoo (Otava 2016)

Kirjaa on suositeltu Otavan mainoksissa kaksivuotiaasta ylöspäin, ja uskon ikäsuosituksen olevan passeli. Meillä tätä luettiin iltasaduksi sekä vajaa kaksi- että neljävuotiaalle. Kumpikin lapsi kuunteli kirjaa mielellään.

Soiva kirja soittimista

Huh, päiväkotiarki on yllättänyt kiireydellään, eikä työpäivän jälkeen aikaa tunnu riittävän enää mihinkään. Itse olen ollut ihan puhkipoikkiblaah, joten tämän bloginkin päivittäminen on harmillisesti jäänyt - siitäkin huolimatta, että hyllyssä odottaa useampikin hieno kirja esittelyvuoroaan.

Tämän seuraavankin kirjan olen halunnut jo pidemmän aikaa esitellä teille! Kyseessä on Peku ja orkesteri -niminen uusi ääninappikirja (Tammi 2016, arvostelukappale), jonka ääninappisysteemiä perheemme mies kehui harvinaisen onnistuneeksi.  Minusta kirja on kertakaikkiaan yksinkertaisen hurmaava, ja perheen molemmat lapset innostuivat tästä välittömästi. Kirjan on kuvittanut ja kirjoittanut Magali Le Huche, ja suomennoksesta vastaa Katariina Heilala.


Tarina kirjassa on yksinkertainen. Peku-koira iloitsee konsertista, joka illalla järjestetään metsässä. Soittajat ovat kuitenkin päässeet hukkaan, ja Peku ystävineen lähtee etsimään heitä. Päivä kuluu, ja Peku löytää yhden jos toisenkin soittajan ja saa samalla kuulla pieniä esimerkkejä näiden soittimien äänestä. Kirjassa esitellään yhteensä kymmenen orkesterisoitinta, ja jokaisen soittimen kohdalla kuulla pieni pätkä ihan oikeasta sävellyksestä. Useimmat kirjan sävellyksistä ovat muuten Camille Saint-Saënsin säveltämiä.

Magali Le Huche: Peku ja orkesteri (Tammi 2016)

Magali Le Huche: Peku ja orkesteri (Tammi 2016)

Soittimien äänien lisäksi joilla sivuilla on myös hassuja tehosteääniä kuten esimerkiksi skeittaava sammakko. Meidän lapsemme suorastaan kisaavat siitä, kumpi pääsee näitä nappeja painamaan. Mies ei turhaan kehunut kirjan ääninappisysteemiä, sillä tämä on kestänyt hyvin sekä vajaa neljä- että kaksivuotiaan lapsen innokkaat lukuhetket. Sivut ovat tavallisia paperisivuja, eikä "nappeja" erota sivuilta kuin kuvafiguureista. Mitään varsinaista nappeja sivuilla ei siis ole. Ihmettelin, miten tämä on mahdollista, mutta sitten havaitsin, että kaikki elektroniikka on saatu kirjan takakanteen, ja ohuiden sivujen ansiosta lapsi voi painaa sivulla "nappia", ja takakannessa on sitten se varsinainen "vastakappale", josta ääni tulee (heh, vaikeaa tämä elektronisten yksityiskohtien selittäminen).

Magali Le Huche: Peku ja orkesteri (Tammi 2016)

Magali Le Huche: Peku ja orkesteri (Tammi 2016)

Noh yhtäkaikki, kirjan äänet ovat todella kirkkaat, ja Huchen iloinen kuvitus sopii tähän teokseen loistavasti.