Eka- ja tokaluokkalaisten suosikkikirjat, osa2

Edellisessä postauksessa kirjoitin, millaisia kirjoja aloittelevat lukijat ovat omassa luokassani tykänneet lukea. Kun helppolukuiset kirjat on luettu ja tuntuvat lapsesta liian helpoilta (eli hän lukee ne hyvin nopeasti), on aika siirtyä astetta haastavampiin kirjoihin. Osalle oppilaistani tämä vaihe tuntui hastavalta; kaikki Lukupalat ja Luku avain -sarjan kirjat oli luettu, mutta oikein mikään muu kirja ei kiinnostanut...



Sitten eräs oppilas alkoi lukea hänelle tarjoamaani Dav Pilkeyn kirjoittaman ja kuvittaman romaania Kapteeni Kalsari seikkailee (Tammi). Tästä alkoi etenkin poikaoppilaiden keskuudessa pienimuotoinen Kapteeni Kalsari -buumi. Olen ollut suorastaan hätää kärsimässä, kun viisi poikaa on ollut kerralla vaatimassa luettavaksi Kapteeni Kalsaria, jota luokassani on tällä hetkellä tasan kaksi kappaletta - kaikki muut ovat koko ajan lainattuja jopa lähikirjastosta. Jostain syystä tämä runsaasti huumorilla kuorrutettu kertomus Ernosta ja Huukosta sekä näiden piirtämästä kalsarihousuisesta sarjakuvasankarista tuntuu vetoavan hyvin monen ikäisiin lapsiin. Näitä kirjoja lukevat nimittäin myös isommat alakoululaiset.

Luulen, että osa kirjojen viehätystä on hauska kuvitus, lukijoiden ikäiset päähenkilöt, huumori sekä sarjakuvan ja tekstin vuorottelu. Näissä kirjoissa vauhtia riittää. Mikäli lapsi tykkää sarkakuvista, muttei vielä jaksa kovin pitkää tekstiä lukea, hänen kannattaa lukea ensin Dav Pilkeyn kirjoittamat Koiramies-kirjat. Näissä kirjoissa sarjakuvat ovat värikuvitettu ja yhtä kreisejä kuin Kapteeni Kalsareissa. Nämä olivat kirjoja, joista oma ekaluokkalaiseni innostui. Tuntui suorastaan lottovoitolta, kun hän koulupäivän jälkeen vetäytyi omaehtoisesti sohvannurkkaan lukemaan ja ensimmäisen osan lukettuaan suorastaan pyysi päästä kirjastoon lainaamaan sarjan toisen osan!



Huumorikirjat ovat muutenkin kovasti suosiossa, sillä eräs pienimuotoiseksi hitiksi noussut kirja on niin ikään sarjakuvamaisuutta hyödyntävä Elise Gravelin kirjoittama ja kuvittama Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta (WSOY 2019). Eräs tyttöoppilaani bongasi tämän kirjan, kun loistava kirjastonhoitajamme vinkkasi tästä koulun kirjavinkkauksessa, ja innostui kovasti. Kyseinen oppilas ei ole aikaisemmin juuri valinnut vapaa-aikanaa tekemiseksi lukemista, mutta Olga kukutti hänet täysin. Saan jokaisen lukutunnin jälkeen kuulla, mitä hauskaa kirjassa on nyt tapahtunut. Tytön paras ystävä tuli myös juuri kertomaan, että HÄN saa sitten lukea Olgan seuraavaksi! Myös eräs viidesluokkalainen tyttö lukee tätä kirjaa, ja kehui sitä minulle yhtä vuolaasti kuin oma tokaluokkalaiseni. Toivon totisesti, että tämä kirja saa jatkoa ja pian!



Samassa kirjavinkkaustilaisuudessa oppilaani löysivät ja lainasivat myös Elias ja Agnes Våhlundin kirjoittaman ja kuvittaman ohuehkon kirjan Käsikirja supersankareille (S&S 2019). Kirjassa koulukiusattu tyttö löytää kirjastosta hylätyn kirjan, joka kertoo, kuinka voi tulla supersankariksi. Tyttö alkaa harjoitella hakerasti ja löytää kuin löytääkin itsestään supersankarin kyvyt. Tässä kirjassa on isot värikkäät kuvat ja lyhyehköt tekstiosuuden, eli tietynlaista sarjakuvamaisuutta löytyy myös tästä. Oma ekaluokkalaiseni tykkäsi, kun luin tämän hänelle ääneen ja oppilaani lukevat tätä nyt itse. Sarjasta ilmestyi juuri toinen osa ja kolmas on tulossa. Kirjasarjat ovat mahtavia, koska yhden hyvän kirjan luettuaan, oppilaat pyytävät heti toista. Silloin on hyvä, jos voin suositella heille saman sarjan muita teoksia.

Eräs oppilaani, jonka lukutaito oli jo ekaluokalla oikein hyvä, toi luokkaan lahjaksi saamansa Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjan (WSOY). Tämän jälkeen kolme muuta oppilasta halusi myös lukea Neropatin päiväkirjoja. Tämä kyllä osoittaa, miten esimerkin voi oma suuri. Kun oppilaat löytävät hyvää ja mieleistä luettavaa, he suosittelevat sitä myös muille.

Viime vuonna näitä Neropatin päiväkirjoja muille oppilaille halusi suositella myös eräs neljäsluokkalainen oppilas, kun teimme kirjavinkkausvideoita oppilaille näytettäväksi. Näissä kirjoissa sekä minun oppilaani että tuo neljäsluokkalainen oppilas nimesi parhaaksi jutuksi hauskuuden. Toinen kirja, joka nausi kirjavinkkausvideoita tehdessä esiin, oli kaksikon Tanaka & Fukasawa kirjoittama Mestarietsivät Peppunen -kirja (Nemo). Tässä kirjassa peppunaamainen (!) etsivä ratkaisee rikoksia. Tätä kirjaa suosittelivat viidesluokkalaiset oppilaat, jonka jälkeen sen halusivat lukea omat silloin ekaluokkalaiset oppilaani ja jonka nyt kirjastosta lainasi ekaluokkalainen lapseni pulpettikirjakseen. Jälleen kerran se on se kreisi huumori, joka oppilaita viehättää. Myös Sininen keskitie -blogin Bleuen lapset olivat ihastuneet tähän kirjaan.



Aloitimme oppilaideni kanssa juuri lukuhaasteen "Lue 500 minuuttia hiihtolomaan mennessä", ja sitä varten jokaisen oppilaan piti lainata koulun kirjastosta yksi kirja. Muutaman oppilaan oli kertakaikkiaan vaikea löytää itseään kiinnostava kirja. Yksi heistä kaipaa jännitystä, muttei innostunut mistään tarjoamistani salapoliisikirjoista. Hänelle eivät käyneet LasseMaijan Etsivätoimistokirjat, joista yleensä oppilaat ovat tykänneet, eivät Geoetsivät-kirjat eikä Henkka ja Kivimutka -teokset. Sitten tarjosin hänelle tulevaisuuteen sijoittuvaa kirjasarjaa Kepler 62 (WSOY), ja se sytytti oppilaassa mielenkiinnon. Hiljattain kuulin hänen intoilevan tästä kirjasta myös luokassamme silloin tällöin piipahtavalle resurssiopelle.



Pari tyttöoppilasta, jotka arpoivat pitkään, mitä voisivat lukea, valitsivat lopulta Tuula Kallioniemen kirjoittamat Karoliina-kirjat. Näissä kirjoissa hyväsydäminen mutta toisinaan aika levoton Karoliina-tyttö kasvaa eskarilaisesta koululaiseksi ja joutuu kavereidensa Linin ja Paskerin (siis Kasperin) kanssa yhteen jos toiseenkin seikkailuun. Myös Karoliina-kirjoissa on huumoria, vaikkei yhtä "räväkkää" kuin Kapteeni Kalsareissa, Olgassa tai Koiramiehessä.

Tällaisista kirjoista meidän luokassamme ollaan nyt innostuneita. Onko joukossa tuttuja hittejä tai keksitkö, mitä muita kirjoja voisit luokalleni suositella?

Mitä kirjoja eskarit sekä eka- ja tokaluokkalaiset lukevat? osa 1

Olen saanut läheltä seurata, kuinka sekä oman ekaluokkalaiseni että vajaa kahdenkymmenen tokaluokkalaisen lukutaito on kehittynyt suurin harppauksin viimeisen vuoden aikana. Tänä aikana olen myös tutkinut, millaiset kirjat saavat oppilaat innostumaan ja millaisia kirjoja he haluavat lukea. Erilaiset kirjasarjat ovat heille kova juttu, sillä yhden itseä miellyttävän kirjan jälkeen on helppo lukea joku sarjan muista osista. Moni oppilaistani tykkää seikkailu- ja jännityskirjoista. Myös humoristiset kirjat vetoavat moneen pieneen lukijaan.

Eskari-ikäiset lapset opettelevat eskarissa tunnistamaan kirjaimia, mutta siellä käytössä ovat yleensä vain suuraakkoset, eikä varsinainen lukemaan oppiminen ole eskariopetuksen tavoitteena. Moni lapsi kuitenkin oppii lukemaan eskarivuotensa aikana, ja kaipaa jotain helppoa lukemista. Kun pienaakkoset eivät vielä ole tuttuja, voi lapsi tavailla itse tai yhdessä aikuisen kanssa esimerkiksi Kirjatiikeri-sarjan kirjoja, joissa teksti on tavutettua ja kirjoitettu suuraakkosin. Osassa sarjan kirjoista tekstiä on hieman enemmän sivua kohden, osassa vähän vähemmän. Sarjasta löytyy eriaiheisia kirjoja esimerkiksi eläimistä, roboteista tai vaikka seikkailuista kiinnostuneille lapsille. Tekstiä on kohtalaisen paljon, eli aluksi kirjoja kannattaa lukea yhdessä, vuorotellen aikuisen kanssa.

Kirjatiikerit-uutuuksia (Kustannus-Mäkelä 2019, saatu kustantajalta)

Esimerkiksi näissä Kipinät-kirjasarjan kirjoissa on tarjolla lukemaan opetteleville lapsille sekä suur- että pienaakkosin kirjoitetut vaihtoehdot ja lyhyet tarinat. Uusia kirjaimia tulee mukaan sarjan edetessä, eli ensimmäisessä kirjassa on vain muutama aakkonen.

Aika pian lapsen kannattaa siirtyä lukemaan kirjoja, joissa kirjoitetaan myös pienaakkosin. Ekaluokkalaiseni aloittivat kirjoista, jotka ovat tavutettuja ja joissa yhdellä aukeamalla on 1 - 3 virkettä. Näin he kartuttavat teknistä lukutaitoaan, mutta myös pystyvät muistamaan ja ymmärtämään lukemansa, mikä auttaa kiinnostumaan tarinasta ja kirjasta. Suosittuja kirjoja luokassani ovat olleet Kirja käteen -sarjan Henkka, Neuvokas nelikko ja Leon lemmikit -kirjat.

Katie Dale & Charlie Alder: Simon keppi (Kustannus-Mäkelä 2019)

Aivan uusiksi suosikeiksi ovat nousseet Pikku lukuavain ja Lukumestari-kirjat. Lukumestari-kirjojen lopusta löytyy muuten aikuista varten vinkkejä, joiden avulla lasta voi ohjata kertomaan lukemastaan ja tukea tätä lukuharrastuksessa.

Eräs tokaluokkalaiseni, jonka lukutaito oli vielä syksyn alussa aika heikko, aloitti lukutunnit juuri Pikku lukuavain kirjoilla ja totesi: "Nää ovat tosi kivoja. Onko näitä lisää?" Kirjoissa on näin helppolukuisiksi kirjoiksi todella hyvä kuvitus ja laadukas teksti, jossa juoni on onnistunut tekstin vähyydestä huolimatta. Esimerkiksi kirjassa Kumman kissa (Kustannus-Mäkelä 2019, saatu kustantajalta) kaveruksen Omar ja Eeli tapaavat vanhan mummon, joka istuu penkillä ja silittää onnessaan kissaa. Samaan aikaan nuori nainen etsii omaa kissaansa. Selviää, että eksyneen oloinen vanha mummo pitää kissaa omanaan ja masentuu, kun nuori nainen tulee ja vie kissan mennessään. Omar ja Eeli miettivät, kuinka voisivat piristää mummoa. Liikuttavassa loppuratkaisussa pojat keksivät antaa Omarin pehmokissan mummolle, joka ryhtyy hoitamaan pehmokissaa onnellisena ja tyytyväisenä.



Näitä helppolukuisia kirjoja tovin luettuaan oma lapseni ja oppilaani ovat itse huomanneet, kuinka luin tän tosi nopeasti, ja kaipaavat lukemiseen jo hieman haastetta. Erilaisia hyviä sarjoja löytyy nykyään jo aika kivasti, ja esimerkiksi Lukupalat-sarjan kirjat ovat todella tykättyjä luokassani. Sarjalla on sellainen ulkoasua, että ne on helppo bongata kirjastosta ja luokan kirjahyllystä, ne miellyttävät oppilaiden silmää ja tarinat sekä kuvat ovat laadukkaita. Sarjan sisällä on lukuisia pienempiä sarjoja.

Minä itse pidän myös Kariston kustantamista Kirjakärpänen-sarjan kirjoista, mutta jostain syystä oppilaani eivät ole näistä oikein innostuneet, vaikka olen yrittänyt heille niitä tarjota. Ehkä kansikuvat eivät sitten ole olleet tarpeeksi houkuttelevia? Jatkan silti markkinointia, koska mielestäni nämä ovat aivan yhtä kovatasoisia kuin Lukupalat-kirjat.

Kolmas sarja, jota suosittelen tähän kohtaan on niin ikään uusi sarja, eli Lukuavain-sarja, jossa oppilaitani viehättää se, että tämä sarja on salapoliisisarja. Kirjan päähenkilöt ratkaisevat erilaisia mysteereitä ja rikoksia, mikä tuntuu olevan monen oppilaani mieleen. He toivovat usein jotain jännää, ja silloin suosittelen heille näitä. Yhden kirjan luettuaan he usein pyytävätkin sitten itse jo seuraavaa saman sarjan kirjaa.



Luokkani kirjahyllyssä on myös aina Kustannus-Mäkelän Banaani-sarjan kirjoja. Kirjat ovat värioodattuja vaikeusasteen mukaan, mikä helpottaa sopivantasoisen kirjan löytämistä. Tällä hetkellä oppilaani tykkäävät Punaisen banaanin Annukka Kaukomaa -kirjoista. Seuraavaksi vien luokkaan kirjan Viikinkien peikkopulma, jossa on paljon tekstiä ja joka alkaa jännittävästi peikkojen hyökättyä nukkuvaan viikinkylään...

Tony Bradman & Gary Cherrington: Viikinkien peikkopulma (Kustannus-Mäkelä 2019, saatu kustantajalta)


Viimeinen sarja, jonka tässä postauksessa esittelen on Reuhurinne-sarjan "pikkusisarus" eli Reuhurinteen oppilaista kertovat, hieman helpommat Luen itse -sarjan kirjat, joissa pisimmät ja vaikeimmat sanat on tavutettu, mutta joissa tekstiä on jo kohtalaisen runsaasti, ja kuvitusta vähemmän kuin yllämainituissa kirjoissa. Näissä Tuula Kallioniemen kirjoittamissa kirjoissa huumoria kuitenkin yhtä paljon kuin alkuperäisissä Reuhurinne-kirjoissa. Eräs tokaluokkalaiseni fanittaa näitä ja kyselee aina kirjastoreissulla, onko siellä sitä Reuhurinnettä.  Sarjasta on ilmestynyt ainakin viisi kirjaa.

Aikaisemmat, helppolukuisista kirjoista kirjoittamani postaukset löydät tämän linkin takaan.

Lukuiloa kaikkien teidän viikonloppuunne!

Tunnetaitojen opettelemista Fanni-tunnetaitokirjojen avulla #tunnetaitotalkoot

Eilen julkistettiin Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin yhdessä kirjoittamat ja ideoimat Fanni-tunnetaitokirjat (Kumma-kustannus 2019), joiden ihastuttavan ja hellyttävän kuvituksen on tehnyt Linnea Bellamine. Pöyhönen ja Livingdtone ovat lasten kehitykseen ja vanhmmuuteen erikoistuneita psykologeja, jotka ovat aiemmin kehittäneet muun muassa lasten tunnetaitoja kehittäviä valmennuksia ja perustaneet FamilyBoost-nimisen verkkosivuston, joka tarjoaa digitaalisia psykologipalveluita lapsiperheille. Voisi siis sanoa, että näiden tunnetaitokirjojen takana on paljon ammattitaitoa ja kokemusta tunnekasvatuksesta, mikä näkyy erityisesti kirjojen lopussa olevissa tieto-osuuksissa sekä lapsille ja aikuisille suunnatuissa tehtävissä.



Kuten tekijätkin eilen totesivat, on tunnekasvatus ja sen tärkeys ollut viime aikoina paljon esillä. Heillä on kuitenkin ollut tunne, että vaikka tunnekasvatuksen tärkeys tunnistetaan, eivät aikuiset kuitenkaan oikein ymmärrä, miten sitä toteutetaan ja mitä sillä tarkoitetaan. Siksi kaksikko halusi tehdä aikuisille materiaalin, joka olisi helpostti omaksuttava ja lähetyttävä. Lastenkirja on juuri tällainen väline, johon on helppo tarttua ja jota on helppo tutkailla yhdessä lapsen kanssa. Siksi kaksikko päätyi kirjoittamaan Fanni-norsun ja tämän ystävien seikkailuista kirjasarjan.



Kirjoja on ilmestynyt nyt kolme: Fanni ja suuri tunnemöykky, Fanni ja ihmeellinen tunnelämpömittari ja Fanni ja rento laiskiainen. Jokaisessa kirjassa on oma teemansa ja siihen sopiva tarina. Bellamine valikoitui kirjojen kuvittajaksi, koska hän oli jo aikaisemmin tehnyt Tunteiden kirjasto -värityskirjan, jossa pääroolissa ovat erilaisia tunteita kokevat suloiset eläimet. Bellaminen kuvitus onkin ihastuttavaa ja hänen eläinhahmonsa Fanni-kirjoissa ovat todella ilmeikkäitä. Toki niin pitää ollakin, jotta kirjojen lapsilukijat voivat lukea kuvista hahmojen tunnetiloja.

Ensimmäisessä osassa Fanni ja suuri tunnemöykky Fanni-norsun sisällä on valtava tunnemöykky, mikä aiheutuu huvipuistossa koetusta pettymyksestä. Aluksi Fanni häpeää ja inhoaa tunteitaan, mutta oppii äitinsä avulla ymmärtämään, että kaikilla on erilaisia tunteita, ne ovat oikein tärkeitä ja kuuluvat elämään. Ensimmäisessä kirjassa harjoitellaan erityisesti tunteiden tunnistamista ja nimeämistä.



Toisessa osassa Fanni ja ihmeellinen tunnelämpömittari Fanni ja hänen ystävänsä löytävät kukkakedon, joiden kukat voivat huonosti, koska ne reagoivat ympärillään oleviin tunteisiin. Voimakas tunne (sekä ns. positiiv. että negatiiv. tunteet) kuihduttaa kukat, ja nyt kukkien lähellä oleva tunnelämpömittari näyttää huolestuttavasti punaista. Kukkien lähellä on eläimiä, jotka ovat voimakkaiden tunteiden vallassa. Fanni ja sen ystävät tajuavat, etteivät nämä eläimet sillä hetkellä osaa itse säädellä tunnettaan ja ryhtyvät apusäätelijöiksi pelastaakseen kukat. Toisessa kirjassa harjoitellaan siis tunnesäätelyä ja aikuista opetetaan huomioimaan, että voimakas fyysinen tila (nälkä, väsymys yms.) vahvistavat tunnereaktiota. Kirjassa myös muistutetaan, että edes voimakkaan (negatiivisen) tunteen vallassa ei saa vahingoittaa itseä tai muita, mutta usein hyökkääminen voi olla seurausta vaikkapa voimakkaasta vihan tunteesta, ja lasta pitää opettaa löytämään keinoja säädellä tunnetta ja kohdata se rakentavasti.



Kolmannessa kirjassa Fanni ja rento laiskiainen Fanni ja sen ystävät järjestävät innoissaan kauan odottamiaan tanssiaisia. Kaikki valmistautuminen kuitenkin aiheuttaa lapsissa ison stressin ja lopulta he ovatkin sitten vihaisia, jännittyneitä ja kärttyisiä sekä väsyneitä. Aikuiset tunnistavat lasten stressin, lupaavat hoitaa valmistelut ja ohjaavat lapset rentoutumaan. Tässä kohtaa oli muuten aika mielenkiintoista, että aikuiset eivät neuvoneet lapsille rentoutumista auttavia keinoja, vaan sen homman teki lasten tapaama laiskiainen, jolta lapset itse keksivät kysyä apua. Tässä kolmannessa kirjassa keskitytäänkin stressinhallintaan, stressaavien tilanteiden tunnistamiseen ja stressin ennaltaehkäisyyn.



Eilisessä juhlatilaisuudessa pääsimme testaamaan muutamaa Fanni-kirjoissa esiteltyä tehtävää, eli miettimään omia mielipuuhiamme ja rakentamaan niistä seinäkukan, tekemään stressipallon muovailuvahasta, riisistä, sokerista ja ilmapalloista sekä pohtimaan, millaisia tunteita tietyt tilanteet voisivat Fanni-norsussa herättää ja miltä Fanni näyttäisi näitä tunetita kokiessaan. Tehtävät olivat sellaisia, että en olisi helppo toteuttaa lapsiryhmässä, ja minä pidinkin erityisesti kirjojen tieto- ja tehtäväosuuksista. Mietin heti, että voisin tehdä niitä jopa tokaluokkalaisten oppilaideni kanssa, vaikka Fanni-kirjasarja onkin ensisijaisesti suunnattu 4 - 7-vuotialle lapsille ja heidän vanhemmilleen sekä kasvattajilleen. Uskon, että nämä kirjat toimisivat oikein kivasti päiväkodeissa.



Pöyhönen ja Livingston pistivät eilen käyntiin #tunnetaitotalkoot, joihin toivovat kaikkien osallistuvan. Talkoisiin voi jokainen osallistua pienin tavoin. Tavoitteena olisi, että tunteisiin ja tunnekasvatukseen alettaisiin suhtautua positiivisesti. Jos esimerkiksi näkee lapsen kaupassa heittäytyvän karkkihyllylle kirkumaan pettymystään, voisivat muut ihmiset paheksuvien katseiden sijaan näyttää lapsen vanhemmalle peukkuja ja ymmärtää, että pienellä lapsella on tunnetaitojen harjoitteleminen vielä vaiheessa, - kuten se tietysti on vielä ihan kaikilla meistä ;) - eikä lapsi osaa vielä säädellä tunteidensa aiheuttamaa reaktiota. Siinä tilanteessa muiden aikuisten tai oman vanhemman hermostuminen ei auta lasta. Pöyhönen ja Livingston toivovat, että sosiaalisessa mediassa alettaisiin jakaa hyväksi havaittuja tunnekasvatusvinkkejä yms. hastagilla #tunnetaitotalkoot.


Kaverisuhteita, ihmissuhdekiemuroita ja huumoria alakouluikäisille: Senttu-kirjat

"Millaisia kirjoja voisin lukea ääneen kolmas-/ nejäs-/ viides-/ kuudesluokkalaisille oppilaille?" kyselee aika moni opettaja. Toki heille yhtä usein ehdotetut klassikot kuten Pepit, Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli sekä Roald Dahlin tuotanto ovat loistavia kirjoja, joilla on ilman muuta paikkansa lasten lukemistossa, mutta minä tykkään silti suositella jotain sellaisia kirjoja, joihin lapset eivät ehkä itse niin helposti tutustuisi. Uskon, että lapset innostuvat, jos kirjoissa on heille itselleen samastumispintaa, eli esimerkiksi heidän ikäisiään lapsia, joiden ongelmat, tunteet ja maailma tuntuvat lapsista tutuilta. Haittaa ei myöskään ole siitä, että kirjassa on huumoria tai se on osa sarjaa. On loistavaa, jos opettajan luettua sarjan ensimmäisen osan, oppilaat haluavat itsenäisesti tutustua sarjan muihin osiin.

Kansien kuvat: Mika Kolehmainen


Sain keväällä Karistolta luettavaksi Hanna van der Steenin kirjoittamat Senttu-kirjat Senttu ja isosedän haamu (2018) sekä Senttu ja keksintöjen kesä (2019). Nämä kirjat ovat humoristisia, nykylasten elämää hyvin kuvaavia kirjoja, joissa mukana on ihmissuhdeongelmia, kaveripulmia ja aika paljonkin uskomattomia juonenkäänteitä, ja voisin hyvin suositella näitä luettavaksi 9-12-vuotialle koululaisille. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Senttu-niminen poika, joka parhaan kaverinsa Bubban kanssa joutuu vauhdikkaista tapahtumista ja pulmista toiseen.

Ensimmäisessä osassa Senttu ja Bubba törmäävät vintillä Sentun isosedän haamuun, ja tämä viulua vinguttava pelimannisetä ryhtyy kulkemaan poikien följyssä ja auttaa näitä parhaansa mukaan erinäisissä ongelmissa. Isosetä muun muassa yrittää varastaa opettajan laatikosta koepaperit poikia varten, vaikkei siitä mitään tulekaan. Suurin murhe on kuitenkin se, että poikien salaista ihastusta eli pyörätuolissa istuvaa Mariannea kiusataan kahden heidän luokkakaverinsa toimesta, ja etenkin Sentun on kovin paha mieli Mariannen puolesta. Hän haluaisi auttaa Marianne, muttei oikein tiedä miten, eikä halua, että kiusaajat tulevat hänen kimppuunsa. Senttu koittaa Bubban kanssa ratkoa kiusaamisongelmaa, mutta poikien suunnitelmat tuppaavat menemään mönkään. Lisäksi isosetä-Aatulla on oma salaisuutensa, minkä ansiosta hänellä on hyvin vahvat mielipiteet kiusaamisesta! Tässä kirjassa kaikki onneksi ratkeaa parhain päin, ja pojat huomaavat, että kiusaajallakin on omat ongelmansa...

Sarjan ensimmäisessä osassa vahvana teemana on kiusaaminen ja kaveruus, ja ihmissuhteet ovat merkittävässä roolissa myös kakkoskirjassa. Toisessakin osassa Senttu ja Bubba lähtevät viettämään kesälomaa Bubban isän tuttavat "mökille", joka osoittautuu hulppeaksi kartanoksi. Tarkoitus on, että pojat pitävät mökillä seuraa työkaverin yksnäiselle pojalle. Poika paljastuu kuitenkin Nea-nimiseksi tytöksi, joka ei aluksi tunnu arvostavan Sentun ja Bubban seuraa. Pikkuhiljaa lapset kuitenkin ystävystyvät, ja Nea paljastaa pojille salaisuuden: hänet on adoptoitu Intiasta ja hän aikoo selvittää, ketä hänen intialaiset vanhempansa ovat ja tutustua näihin. Nean adoptiovanhemmat ovat töidensä takia äärimmäisen kiireisiä, ja tyttö on yksinäinen, eikä hänellä ole edes ikäisiään kavereita. Ehkäpä Nea siis toivoo, että intialaiset vanhemmat voisivat tarjota hänelle jotain, mitä omat vanhemmat eivät tarjoa. 

Kun Nean isä joutuu sairaalaan, keksii Nea juonen, jonka avulla saa Intian-vanhemmat houkuteltua Suomeen. Bubba ja Senttu tulevat osaksi juonta, mutta Senttua varsinkin vaivaa, että hän joutuu valehtelemaan sen takia omille vanhemmilleen. Valehteleminen ei ole helppoa, ja kaiken huipuksi, että Sentun ja hänen kavereiden välit menevät solmuun. Kun Senttu yrittää selvitellä asioita kavereiden ja vanhempiensa kanssa, joutuu Nea puolestaan miettimään, kuuluuko hän biologisten vanhempiensa kanssa Intiaan vai ottovanhempiensa kanssa Suomeen. Vaikka kirja siis sisältää isoja teemoja, ei van der Steenin tapa kirjoittaa ole turhan vakava, vauhtia tuovat Nean isän kehittämät huimat koneet ja keksinnöt: korkeilla jaloilla liikkuvat traksu-ajokit ja ihmisiltä näyttävät robotit. 

Näistä kahdesta kirjasta ensimmäinen osa on mielestäni parempi, vaikka ensiksi vierastin ajatusta haamu-isoisästä. Kirjassa nostetaan hienosti esiin kiusatuksti joutuvan tunteet sekä se, miltä tuntuu nähdä toista kiusattavat, kun ei oikein tiedä, miten puuttuisi asiaan. Opettajia ei tosin kuvata kovin mairittelevassa valossa, joten on aika surullista, että lasten pitää itseä ratkoa tilanne. Aivan loistavaa on se, että poikien ihastus Marianne on pyörätuolissa, mikä on erittäin harvinaista nuortenkirjoissa. Lisäksi Bubban isä on muuttanut Suomeen ennen pojan syntymää, ja hänen arvonsa ovat omien sanojensa mukaan "jos mahdollista vielä enemmän suomalaiset kuin alkuperäisten suomalaisten". Sentun vanhemmat ovat puolestaan eronneet, ja Senttu ja tämän isosisko Maippi asuvat vuoroin äidillä ja vuoroin isällä. Nämä kirjat tarjoavatkin monenlaisia samastumiskohteita ja esimerkkejä erilaisista perheistä.

Prinsessa Rämäpää ja vessasanat

Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirja (Tammi 2019, arvostelukappale) jatkaa Elino Hirvosen kirjoittamaa Rämäpää-nimisestä tytöstä kertovaa kirjasarjaa hykerryttävällä tavalla - ovathan kirjan aiheena nimenkin mukaisesti vessasanat ja -jutut. Toisaalta, lapsia naurattavien vessasanojen lisäksi kirjassa käsitellään oikeasti aiheita, jotka mietityttävät varmasti monia pieniä esikoulu- ja koululaisia, mutta joista lastenkirjallisuudessa ei juuri ole puhuttu.



Prinsessa Rämäpään talvitaika kirjasta tutuksi tullut Rämäpää aloittaa esikoulun, mutta hänen mieltää painavat monet kysymykset: Entä, jos opettaja kysyy jotain mihin Rämäpää ei osaa vastata? Entä jos kaverit ovat kesän aikana muuttuneet, eivätkä leikit heidän kanssaan enää suju? Tai jos ryhmään mahdollisesti tulleet uudet lapset eivät pidä Rämäpäästä? Ja entäpä, jos häntä alkaakin itkettää koko ryhmän edessä, se vasta olisi kamalaa!?



Rämäpää on onneksi kekseliäs, ja hänellä on huippuhyvä mielikuvitus. Tyttö on kehittänyt itselleen loistavan selviytymispakin tilanteeseen kuin tilanteeseen: on esimerkiksi Itkun Estin-helmet, Tärkeiden Ajatusten kruunu ja näkymättömyysjauhe, joita voi käyttää, jos tiukka paikka yllättää. Kaikista näistä eskariin mukaansa ottamista taikakaluista huolimatta Rämäpään eskarin aloitus uhkaa kuitenkin mennä alusta asti pieleen. Hänen koiransa nimittäin pissaa päiväkodin lattialle, ja Prinsessa Rämäpäällekin iskee yllättäen vessahätä. Ei ole helppoa kertoa uuden ryhmän edessä, että pissalla pitäisi ehtiä käydä ja tiedustella, missä vessa mahtaa olla. Nimenhuudossa Rämpää ei sitten osaakaan enää kuin vessasanoja, ja hän esittelee itsensä vahingossa Pissa Rämäpääksi ja Prinsessa Pierupääksi, mitä kaikki tietysti nauravat kovasti! Kaiken huipuksi eskarin vessa haisee, eikä sinne uskalla mennä.



Eskarin ope joutuu soittamaan Rämäpään isälle, joka hakee tytön kesken päivän pois. Kotona Rämäpää on varma, ettei kukaan enää pidä hänestä ja päättää taikakalujensa avulla muuttaa Afrikkaan hoitamaan emostaan eksyneitä norsunpoikasia. Isä onnistuu kuitenkin löytämään ne lohduttavat sanat, jotka saavat Rämäpään ymmärtämään, että aika moni muukin jännittää vessajuttuja, eivätkä toiset luultavasti kuitenkaan pidä häntä pissana tai kakkana, vaikka nauroivatkin Pissa Rämäpäälle. Isän kanssa vessajutut kääntyvät lopulta hupsuiksi vitseiksi, ja seuraavana päivänä Rämäpää päättää taikakeinoin muuttaa tilanteen edukseen. Kun Rämpää on saanut vessataikansa valmiiksi ei hänen uusi eskarikaverinsa Kukka voi uskoa silmiään, saatikka tunnista vessaa samaksi vanhaksi haisukopiksi kuin ennen. "Sinä olet taikatyyppi!" Kukka intoilee.



Rämäpää on lapsi, jonka ajatus välillä poikkoilee aiheesta toiseen ja mielikuvitus laukkaavaa villisti, ja tätä lennokkuutta kuvaavat loistavasti sekä Hirvosen teksti että Mervi Lindmanin piirtämät eläväiset kuvat. Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjaa ovat Hirvosen lisäksi kirjoittaneet lapset Anna ja Iivari Kiiskinen, joilta kirjan idea alunperin oikeastaan on Hirvosen mukaan lähtöisinkin. Hän kertoi kirjan julkistamisjuhlassa, että Anna ja Iivari olivat olleet sitä mieltä, että seuraavassa Rämäpää-kirjassa pitää ehdottomasti olla mukana vessasanoja, mistä ajatus vessasanakirjasta lähti itämään. Tammen lastenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi kehui, että lasten mukanaolo kirjoitusprosessissa on tuonut kirjaan lisää käänteitä.



Uskon, että aika moni kirjan pieni lukija pystyy samastumaan sen tapahtumiin, ja ainakin meidän lapsemme halusivat kuunnella Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjaa illasta toiseen!



"Ulkona on kamalaa. Kaikki tuijottavat minua ja kuiskivat. Nyt ne ajattelevat, että olen joku pissa. Tuntuu ihan pissalta. Tai kakalta. Apua. Minulla on kakkahätä. En mene sinne hajuvessaan enää ikinä. Mahaan sattuu. Sattuu ihan kamalasti." (s.24)

Liikennekasvatus opetuksessa (sis. kirjavinkkejä tietysti!)

Koulujen alettua liikenteessä liikkuu taas pieniä keltanokkia, eli ekaluokkalaisia, joilla liikennesäännöt ja muun liikenteen mukana kulkeminen ovat vielä uusia, outoja juttuja. Eivätkä kaikki isommatkaan koululaiset vielä kunnolla hahmota tai muista kaikkia liikenteeseen liittyviä sääntöjä. Siksi kouluissakin syksyllä opetetaan ja kerrataan liikennesääntöjä ja turvallista liikennekäyttäytymistä.

Vuosi sitten ekaluokkalaisteni kanssa tutustuimme kyseisiin asioihin Liikenneturvan tarjoamien materiaalien  ja hankkimani kirjallisuuden avulla. Kävimme oppilaiden kanssa myös liikennemerkkikävelyllä, askartelimme heijastinhahmot (mustat jalankulkijat tummansinisellä pohjalla, keltaisesta paperista leikattiin heijastimia), tilastoimme oppilaiden kouluun kulkemistavat (auto, pyörä, bussi, kävellen) pylväsdiagrammein, opettelimme ja luokittelimme liikennemerkkejä, teimme koulun sääntöihin sopivat liikennemerkit ja leikimme liikuntatunnilla liikennevaloleikkiä.



Tammi on yhdessä Liikenneturvan kanssa julkaissut lapsille suunnatun tietokirjan Risto Räppääjä liikenteessä (kirj. Sinikka & Tiina Nopola, kuv. Christel Rönns, saatu kustantajalta). Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti monia liikenteen osa-alueita kuten esimerkiksi jalankulkijoihin ja polkupyöräilijöihin liittyviä sääntöjä ja ohjeita, heijastimen käyttöä polkupyörän huoltamista sekä hallintaa, bussi-, juna- ja autoliikennettä. Lopussa on myös toimintaohjeet hätätilanteita varten ja erillinen ohjeistus talvikeleillä liikkumisesta. Aivan viimeisenä on myös tietovisa, jonka avulla lukija voi testata, kuinka hyvin hän on lukemansa tiedon sisäistänyt.



Liikennejaksomme ajan luin oppilaille Jerry Mikkelisen ja Jussi Ollilan kirjoittamaa sekä Teemu Åken kuvittamaa kuvakirjaa Maltti & Valtti liikenteessä (S&S 2017), jossa Maltti ja Valtti jahtaavat poliisien pikkujoulut pyörätoilailuillaan keskeyttänyttä Riku Rikesakkoa. Kun kaksikko yrittää saada Rikua kiinni, joutuvat he erilaisiin liikenteeseen liittyviin tilanteisiin ja kommelluksiin, joiden kautta lapsille oli hyvä opettaa oikeaa ja turvallista liikenneäyttäytymistä. Kirjassa on mukana myös tieto-osioita. Tarinallinen kuvakirja on myös Jari Koiviston tekemä Miina ja Manu koulutiellä (Satukustannus 2018).



Liikennettä käsitellään myös kirjassa, jonka viisivuotias keskimmäisemme valitsi itselleen kirjakaupassa tällä viikolla. Kirjan on Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjän "maailmaan" sijoittuva kulkuneuvorunokirja, jossa erilaisia liikkumisvälineitä esitellään Matias Nopolan kirjoittamien hauskojen runojen kautta. Kuvat tähän Risto Räppääjä maalla, merellä ja ilmassa -kirjaan (Tammi 2019) on tehnyt Christel Rönns. Näiden runojen kautta liikenne-teema kytkeytyisi koulussa mukavasti myös äidinkieleen.



Turvallista koulumatkaa kaikille!

Ps. Liikenneturvallisuusviikkoa vietetään Viikolla 37, eli 9.-13.9.2019, ja silloin Liikenneturva tarjoaa opettajille lisää kyseistä viikkoa varten suunniteltuja opetusvinkkejä.

Erilaisuus on pelottavaa - vai onko sittenkään?: Kuvakirja Mörkökarhu

Roald Dahlin manttelinperijäksikin tituleerattu kirjailija David Walliams onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan lastenkirjoja, joissa hän huumorin keinoin käsittelee tärkeitä, koskettavia ja syvällisiäkin aiheita. Hän kirjoittaa lastenromaaneissaan ja kuvakirjoissaan muun muassa erilaisuudesta, vanhenemisesta, mekkoja rakastavasta pojasta ja tunteista. Tarinat ovat usein hauskoja, erikoisia ja joskus jopa hieman ärsyttäviä, eikä kirjojen tyyli ole lainkaan opettavainen. Walliamsin kirjoittamia kuvakirjoja kuvittamaan on valittu kuvittajanero Tony Ross, jonka söpöstelemätön kuvitustyyli sopii mainiosti yksiin tekstien kanssa.



Kaksikko tarttuu uusimmassa suomennetussa kuvakirjassaan Mörkökarhu (Kustannus-Mäkelä 2019, arvostelukappale) tärkeään aiheeseen siihen, millaisia tunteita uuden ja ehkä erilaisenkin tyypin kohtaaminen saattaa aiheuttaa. Mörkökarhussa uuden eteen joutuvat ruskeat karhut, kun niiden kotirantaan ajautuu merihätään joutunut jääkarhu. Rusekat karhut eivät ymmärrä, että valkoinen otus on karhu, vaan ovat varmoja tämän olevan mörkö. Jääkarhu puolestaan pelkää ruskeita karhuja, jotka pienen, mutta kiukkuisen johtajansa yllyttämänä päättävät ottaa mörön kiinni.



Hurjan takaa-ajon päättääke valkoinen jääkarhu kapuaa pakoon puuhun ja yrittää sieltä vakuutella, ettei suinkaan pelottele ketään. Ruskeiden karhujen joukko tottelee kuitenkin sitä pienintä ja aggressiivista karhua, joka ei anna jääkarhun olla edes puussa rauhassa, vaan heittää tätä kepillä ja yllyttää muita nappaamaan sen. Vasta, kun valkoinen jääkarhu tipahtaa alas puusta ja kuorruttaa ruskealla mudalla, ymmärtävät muut, että ei se mikään mörkö ole. Se on karhu! Rauhanomaisen keskustelun ja molemminpuolisen tutustumisen jälkeen karhut tajuavat, että on tosiaan olemassa erivärisiä karhuja, mutta kaikki ovat karhuja yhtä kaikki. Ja vaikka se pienin karhu edelleen tuhisee itsekseen: "Yök, Yök", jää se vähemmistöön, sillä valkoinen karhu löytää paikkansa ruskeiden karhujen yhteisöstä, lyöttäytyy yksiin yhden ruskean karhun kanssa ja saa liudan monenkirjavia pentuja, jotka ovat vanhemmilleen kaikki yhtä rakkaita.



Mörkökarhun tarina on siis ajankohtainen, mutta loppujen lopuksi aika perinteinenkin kuvakirjoissa käsitelty aihe. Rossin piirtämä vauhdikas kuvitus, Walliamsin persoonallinen kerrontatyyli, keltaisiin laatikoihin rajatut sivuhuomautukset ja lukuisat huudahdukset sekä tehosteäänet tekevät kirjasta kuitenkin mielenkiintoisen. Aivan yhtä hauska tämä ei lasteni mielestä ollut, kuin miesten tekemä edellinen kuvakirja Koulussa on käärme, mutta kelpo kuvakirja kuitenkin. Minä jo suunnittelen ottavani tämän kirjan mukaan luokkaani ja lukevani tämän kakkosluokkalaisteni kanssa, sillä Mörkökarhun äärellä on helppo lasten kanssa puhua siitä, ettei kaikki uusi ja erilainen suinkaan ole jotain pahaa, joka täytyy karkottaa tai väkivalloin napata kiinni. Vieraita kohdatessaan kannattaa pysähtyä, kuunnella, tutustua ja antaa toiselle mahdollisuus - "turkin väriin" tai ulkonäköön katsomatta.


Tietokirja kuljettaa ympäri maailmaa: Päivä maapallolla - Koulussa

Anniina Mikaman kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama lasten tietokirja Päivä maapallolla - Koulussa (Karisto 2019, arvostelukappale) esittelee lukijalle, millaista elämä on eri puolilla maapalloa. Pääosassa on lasten elämämä, ja kirjaan onkin valikoitunut kymmenen (kuvitteellisen) lasta eri puolilta maapalloa: Suomesta, Perusta, Japanista, Pekingistä, Yhdysvalloista, Brasiliasta, Uudesta-Seelannista, Intiasta, Senegalista ja Iranista. Näitä eri kulttuureista kotoisin olevia lapsia yhdistävät leikki ja koulu, ja niihin kirjassa keskitytään. Kaikki lapset ovat siis sellaisista perheistä, joilla on ollut mahdollisuus ylipäänsä lähettää lapsi kouluun, ja kirjan esipuheessakin kerrotaan, että kaikki heistä eivät välttämättä ole kotimaansa tyypillisimpiä edustajia.



Kirjan "tapahtumat sijoittuvat aamu kuudesta ilta kahteentoista, ja sen aikana kerrataan, mitä kukin lapsista tekee. Jokainen aukeama on jaettu siten, että vasemmalla sivulla kerrotaan tarkemmin yhdestä lapsesta, esitellään, mitä hän tekee juuri tietyllä kellonlyömällä, mitä hän yleensä syö päivän aikana, mitä hän harrastaa, mitä pakkaa koulureppuunsa ja millaisia esineitä hänen huoneessaan on. Viereisellä (oikealla) sivulla esitellään lyhyesti, mitä muut yhdeksän lasta tekevät samaan aikaan ja paljonko kello on heidän kotimaassaan.



Kirjan vahvuus on tietysti lapsilukijoita kiinnostavat tiedot, jotka on kerrottu helposti ymmärrettävästi. Da Cruzin kuvitustyyli on runsasta ja havainnollista. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää tietoa nimenomaan koulusta, koska kirjan nimikin viittää siihen, että koulu olisi keskiössä. Nyt näin ei mielestäni ole. Olisiko yksi lisäkohta voinut olla vaikka kunkin oppilaan opiskelemat kouluaineet, jonka yhteydessä olisi kuva hänen luokkahuoneestaan? Minua ja lastani häiritsi hieman se, että aukeaman oikeanpuoleisella sivulla kyllä esiteltiin, mitä muut lapset tekevät, mutta heidän kotimaitaan ei mainita tässä yhteydessä lainkaan. Minun oli ainakin vaikea muistaa pelkän lapsen nimen perusteella, kuka kukin lapsista on ja mistä hän on kotoisin. Minun piti aina tarkistaa kyseinen tieto kirjan alkusivuilta, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. Lapsilukijaa voisi hyödyttää myös vasemman sivun lapsen kotimaan paikantava karttakuva, sillä ainakaan oma seitsenvuotiaani ei vielä muista, missä esim. Senegal sijaitsee, ja lukiessa olisi ollut kiva tarkistella, miten päähenkilölapsen maa sijoittuu suhteessa suomalaisen lapsen kotimaahan.



Lapseni kuitenkin tykkäsi tästä kirjasta, ja hänen on siitä myös helppo itse lukea pieniä tietopätkiä, sillä pitkiä tekstisepustuksia kirjassa ei ole. Lapseni löysikin sivuilta monta kiinnostavaa yksityiskohtaa ja ihmeteltävää asiaa eri maiden lasten elämästä. Kävimmekin kirjan äärellä keskusteluja muun muassa siitä, miksi jotkut lapset joutuvat pakkaamaan koululaukkuun eväsrahaa tai koulupuvun ja miksi jotkut lapset tekevät koulun jälkeen töitä (perulainen Luis erottelee eri perunalajikkeita). On tietysti tärkeää, avartavaa ja toivottavasti myös suvaitsevaisuutta lisäävää tutustua eri kulttuureista tuleviin ihmisiin ja heidän elämäänsä. Lasten kannalta kiinnostavaa ovat yhtälailla erot kuin yhtäläisyydetkin. Tämä kirja voisi sopia myös koulussa luettavaksi ja toimia innoituksena vaikka oppilaiden omien maantiedon tai ympäristöopin esitelmien, näytelmien, tarinoiden tai vaikka julisteiden teossa. Kirjan lopussa on osio, johon lapsi voi kirjata ja piirtää oman arkipäivänsä (kirjassa puhutaan koulupäivästä, mutta se viittaa mielestäni siihen aikaväliin, jonka lapsi on koulussa, eikä koko valveillaoloaikaan).


Koulun aloitus jännittää: Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy

Kesälomastani on viikko jäljellä, ja ensi viikon tiistaina on aika aloittaa uusi lukuvuosi tokaluokkalaisten kanssa. Oma esikoiseni aloittaa koulutaipaleensa, joten tähän syksyyn liittyy paljon suuria tunteita: iloa, jännitystä ja odotusta. Tuleva koulun aloitus on ollut lapsemme mielessä jo hyvän tovin, ja olemme yhdessä käyneet läpi monia siihen liittyviä asioita. Olemme harjoitelleet koulumatkaa, ostaneet uuden koulurepun ja miettineet, mitä luokassa ehkä tehdään ensimmäisinä päivinä. Paljon on tietysti sellaista, mitä emme voi harjoitella tai ennustaa, ja uskon, että kaikki tulevat ekaluokkalaiset pohtivat, millainen oma ope mahtaa olla ja saako koulusta kavereita. Tällaisia asioita pohtii myös Aino, uusi ekaluokkalainen hänkin, kirjassa Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy. Kirja on Nora Lehtisen ja Anne Muhosen toinen Ainosta ja Matiaksesta kertova kirja (Pieni Karhu 2019, arvostelukappale), ja se on sarjan ensimmäisen osan tavoin Selkokeskuksen selkotyöryhmän hyväksymä lastenromaani.



Olemme lukeneet kirjaa sekä esikoiseni että perheen viisi ja vajaa kolmevuotiaiden kanssa, mutta eniten kirjasta sai tietysti irti esikoinen, jonka on ollut helpoin samastua kirjan päähenkilön Ainon asemaan. Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä yönä Ainoa ei nukuta ollenkaan, ja hän jännittää jopa sitä, muistaako opettaja lopettaa kesälomaansa ollenkaan. Myös se aiheuttaa Ainolle päänvaivaa, ettei hän osaa vielä kaikkia kirjaimia eikä sanoa ärrää. 



Kun koulu sitten alkaa, huomaa Aino, että hänen uusi opettajansa on todella kiva ja koulun oppimisympäristöt väleineistöineen huippuluokkaa. Oppitunteja pidetäänkin hyvällä säällä läheisesä pikkumetsässä, ja jokainen oppilas saa heti alkuun itselleen pienen leikkihiiren, joka asustaa heidän pulpetissaan. Luokkahuoneessa on liikuntavälineitä puolapuista renkaisiin ja jumppapalloihin sekä nojatuoleja ja räsymattoja (ainakin meidän koulussa tekstiilit ja omat kalusteet ovat kiellettyjä) ja hylly täynnä kirjoja ja pelejä. Aino saa ilokseen myös huomata, että muutama hänen vanhoista eskarikavereistaan tulee hänen luokalleen, eikä tyttö onneksi joudu olemaan yksin.



Kirja sisältää oikeastaan neljä tarinaa, joiden kuluessa lukija voi seurata Ainon ensimmäisen koulusyksyn etenemistä. Sen aikana Aino oppii koulun tavoille ja tutustuu uusiinkin kavereihin. Hänen on helppo turvata kilttiin opettajaansa, joka jopa ompelee Ainon pihaleikeissä rikkoutuneet housut taas ehjäksi. Paras tarina on mielestäni Kirjaston kummitus, jossa koko luokka pääsee vierailulle lähikirjastoon, jonne on järjestetty mahtava halloween-rata kummituksineen, kummitusjuttuineen ja hurjine hahmoineen. 



Ikäviä tunteita tai tilanteita (liikuntatunnin kaatumista lukuunottamatta) ei kirjassa juurikaan tuoda esiin, ja koulu näyttäytyy hauskana ja innostavana paikkana. Lehtinen on kirjoittanut tarinan sellaiseksi, että lukijoille tulee siitä hyvä mieli, ja he saavat toivottavasti helpotusta omaan koulunalusjännitykseensä. 

Tämän linkin kautta pääset selaamaan blogissani esiteltyjä kirjoja, joissa käsitellään koulun, esikoulun tai päiväkodin aloittamista ja/tai elämää niissä.

Nurinkurin Anna

Nurinkurin Anna (S&S 2019, arvostelukappale) on kirjailija Helmi Kekkosen ensimmäinen lastenkirja (Jos olet kiinnostunut rehellisestä kuvauksesta erään äidin elämästä, kannattaa lukea hänen kirjoittamansa kirja Olipa kerran äiti.), ja sen on kuvittanut Fiinu-kirjoista tuttu kuvittaja Aino Louhi.



Nurinkurin Anna kertoo Anna-tytöstä, joka tekee monet asiat nurinkurin - hän jopa tuli maailmaan nurinpäin eli peppu edellä. Ei siis ole yllätys, että Anna haluaa pitää NIRUKNIRUN ÄTSILLEDYÄT, eli synttärijuhlat nurinkurintyyliin. Anna iloitsee valtavasti paitsi juhlistaan myös siitä, että syksyn alettua hän näkee tanssikoulussa pitkästä aikaa parhaan ystävänsä Kertun.



Ilon ja hassuttelun lisäksi kirjassa on muunlaisiakin tunteita ja tylsempiäkin tilanteita, sillä kaikki ei suinkaan suju Annan suunnitelmien mukaan, ja paha mieli sekä pienet pettymykset pääsevät moneen kertaan yllättämään. Synttäriaamuna onnitteluhetken pilaa lattialle pissaava pikkuvelipissahousuhaisunäätä eli Topi-Matti-vauva. Odotetulla tanssitunnilla Kerttu leikkii ihan muiden tyttöjen kanssa ja synttärijuhlillakin parhaille ystävyksille tulee riitaa. Vaikka Annaa harmittaa siis monta kertaa tarinan aikana, asiat kuitenkin ratkeavat ja tanssitunniltakin löytyy Annalle ihan uusi kaveri. Välillä Anna tarvitsee harmituksen liennyttämiseen aikuisen apua, ja niinhän se on oikeastikin, että välillä tarvitaan äidin, isän tai muun läheisen aikuisen apuja tunnesolmujen ja kaverikiemuroiden setvimiseen ja kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Annalla ja Topi-Matilla on kaksi aispuolista huoltajaa: Äiti ja Maija. Siitä ei kirjasta tehdä "numeroa", vaan tällainen asia tulee huomaamatta esille kirjan tarinasta ja kuvituksista.

Kaiken kaikkiaan Nurinkurin Annasta jää lukijalle hyvä mieli. Kirjan tarina on realistinen ja toimiva, joskin ehkä hieman pitkä. Koska Louhi on valinnut kuvitusvälineekseen puuvärit, on kuvien tyyli mielestäni lempeän hempeä. On ilahduttavaa, että värikkäät kuvat ovat reippasti koko aukeaman kokoisia ja Annan sekä muiden mielenliikkeet ovat hyvin luettavissa heidän kasvoiltaa.


Historiatietoa lapsille tarinan keinoin: Ihan oikeat viikinkiajan lapset

Olen aina rakastanut historiaa, sillä minulle historia näyttäytyi lapsena ennen kaikkea kertomuksina ja tarinoina, jotka sijoittuivat menneeseen aikaan. Taitava opettajani osasi ruokkia tätä innostusta, ja hän kertoi meille paljon kertomuksia ja järjesteti jopa kaksi keskiaikaan sijoittuvaa koulupäivää. Opettajaopiskelujeni aikana meidän piti rakentaa kuvitelluille oppilaille mielenkiintoinen tehtäväpaketti Kansallismuseoon tutustumista varten. Minä valitsin museon runsaista kokoelmista rautakauden esineistön, ja lähdin työstämään tehtäviä tarinoiden kautta, eli kehitin kehyskertomuksen, jonka päähenkilölle tuli vastaan erinäisiä ongelmia ja tilanteita, joihin oppilaan pitää löytää vastaus tai ratkaisu. Ratkaisut löytyivät tietysti näyttelystä. Uskon ja toivon vahvasti, että tarinat tempaavat lapset mukaansa ja toivottavasti saavat heidät kiinnostumaan historiasta.

Kirjan kuvat otin kesälomalle Vanajaveden rannalla, ja Häme onkin yksi paikoista, jossa rautakautista asutusta on Suomessa ollut. kuvan alareunan erikoiset kivet ovat löytöjä mökkirannasta, ja aika hauska on ajatella, että ne olisivatkin ihmiskäsien muinoin muovaamat...

Ei siis varmasti ole ihme, että ilahduin suuresti, kun sain postissa Karoliina Suoniemen kirjoittaman lasten tietokirjan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019, saatu kustantajalta), joka rakentuu rinnakkain kulkevien kehyskertomuksen, tietotekstin ja pienten, lasta osallistavien tehtävien kautta. Kirjan idea on siis aikalailla samantapainen kuin Otavan noin 10 vuotta sitten julkaiseman Suomen lasten historian, tietysti sillä erolla, että Suomen lasten historia ei paneudu vain yhteen historian aikakauteen vaan laveammin Suomen koko historiaan.

Olen lukenut Ihan oikeat viikinkiajan lapset -kirjaa ääneen 5- ja 7-vuotiaiden lasteni kanssa, vaikka uskoakseni se on tarkoitettu hieman vanhemmille lapsille. Toisaalta kirjan tarinan päähenkilöt Mielun ja Joutsin ikiä ei ole kerrottu, joten aika monen ikäisten lukijoiden on mahdollista kiinnostua heidän elämästään ja siitä, mitä eroja ja yhtäläisyyksiä viikinkiajan (Suomessa rautakauden loppupuoli) lasten elämällä on heidän omaan elämäänsä. Varsinainen tarina ei ole kovin jännittävä, mutta auttaa lukijoita eläytymään noin tuhat vuotta sitten eläneiden lasten elämään.

Tarinaosia, jossa paneudutaan kotioloihin.

Kirja käsittelee viikinkiajan lasten elämää ja arkea iloineen ja suruineen. Pääluvut ovat jaettu aiheittain esimerkiksi asumisen, vaatetuksen, ruuan, leikkien jne. mukaan. Jokaisen pääluvun alussa on aukeaman verran tarinaa, jonka jälkeen tulee tietotekstiosio, josta lukija voi lukea tarkemmin kertomuksessa mainituista asioista. Lopuksi on vielä jokin tehtävä esimerkiksi oman loitsun keksiminen tai rautakauden ruoka-annosten arvioiminen. Tietoa on runsaasti, ja Suoniemi on kirjoittanut sen niin, että lapsilukijan on sitä helppo lukea ja ymmärtää. Monet käsitteistä ja asioista ovat lapsille luultavasti kuitenkin uusia, joten ehkä kirjan loppuun olisi voinut vielä liittää sanaston ja tekstien oheen lisätä runsaasti havainnollisia kuvia, sillä kuvien kautta asiat vautuvat yleensä helpommin. Nyt Emmi Kyytsösen piirtämät sivun kokoiset kuvat lähinnä toimivat tarinoita kuvittavina tuokiokuvina.

Tieto-osio ja sen vieressä pieni tehtävä

Ihan oikeat viikinkiajan lapset on kiinnostava tietokirja, ja olisikin hauskaa, jos Suoniemi kirjoittaisi seuraavaksi vaikka Ihan oikeista keskiajan lapsista! Käyttäisin tätä kirjaa ilman muuta myös historian opetuksessa ja voisin jopa kuvitella rakentavani kokonaisen opetusjakson tämän ympärille.

Lasten kanssa on mielenkiintoista etsiä yhtäläisyyksiä viikinkiajan ja
nykyajan lasten elämien välillä. Kaarnaveneet lienevät kaikille tuttuja
leluja yhä nykyäänkin?


Tämä on kolmas ja viimeinen #naistenviikon postaukseni. Hyvää nimipäivää nimikaimani Kiat ja Kiiat sekä Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kristiina ja Tinja sekä kaikki muut nimpparisankarit!

Kun vauva ja äiti vaihtavat osia: Muttinen ja äiti (naistenviikon toinen postaus)

Naistenviikon toisen kirjaesittelyn ansaitsee Anna Krogeruksen kirjoittama ja Erika Kallasmaan kuvittama pienempien lasten kuvakirja Muttinen ja äiti (WSOY 209, arvostelukappale). Jokaisella sivulla on vain vähän tekstiä, ja Kallasmaan kuvitus kertookin paljon lisää siitä, mitä oikeasti tapahtuu.



Kirjan tarina on aika yksinkertainen: eräänä päivänä Muttinen ei jaksa enää olla vauva, eikä äiti jaksa olla äiti, ja siksi he päättävät vaihtaa rooleja. Kun äiti pötköttelee vauvojen tapaan matolla ja ottaa päiväunet, tekee Muttinen kaikkea sitä, mitä äidit päivän aikana tekevät. Muttinen esimerkiksi hoitaa pyykit ja laittaa ruokaa (kuvat osoittavat, että kiskoo astiat kaapeista ja sukeltelee pyykkikasoissa). Tässä vaiheessa lapsiamme nauratti, mutta sitten kertomuksen tunnelma muuttuu. Muttinen nimittäin saa päähänsä lähteä kauppaan, eli konttaa ulos ovesta ja kotipihan portista!



Arvaatte varmaan, mitä tapahtuu, kun äiti herää? Hän menee tietysti paniikkiin, kun huomaa avonaisen ulko-oven ja tajuaa, että Muttinen ei ole misään sisällä. Muttinen puolestaan on tutkinut onnellisena luonnon ihmeitä, mutta hätääntyy hänkin lopulta, kun suriseva ja pörisevä otus tulee liian lähelle. Niin alkaa Muttinen huutaa äitiä ja äiti huutaa Muttista. Äiti juoksee ja etsii vauvaansa, kumpikin huutaa, ja tunnelma on varsin hätääntynyt.



Lopulta helpotus on suuri, kun äiti löytää Muttisen, ja tämä pääsee turvaan äidin syliin. Yhdessä he tekevät sopimuksen, että tästä lähtien äiti pysyy äitinä ja Muttinen vauvana - kunnes kasvaa isoksi.



Minusta tämä kuvakirja on ihana hauskoine ja lempeänvärisine kuvineen, vaikka tarkemmin ajateltuna tarina on myös oikeasti hieman ahdistava. Tai sanotaanko näin, että olen hiljattain itsekin juossut etsien yhtä lasta ilman vastausta ja pelännyt jo pahinta. Oma lapseni löytyi onneksi (istuin tahalleen hiljaa piilossa), mutta menetyksen tunne oli ihan kamala ennen löytymishetkeä. Niinpä en tätä kirjaa pysty enää lukemaan yhtä kevyin mielin kuin ennen tuota tilannetta. Huomaan samastuvani Muttisen äidin hätään Vajaa kolmevuotiasta lastani huvittaa edelleen kuunnella, miten Muttinen päättää ruveta aikuiseksi ja muka hoitaa kodin taloustöitä, mutta kyllä hänkin painautuu tiukasti kylkeeni, kun Muttinen ja äiti huutavat toisiaan... Ja niinhän se on, että äitien kuuluu olla äitejä ja lasten lapsia - ihan syystä!

Toivottavasti Muttisesta kertovia kuvakirjoja tulee vielä lisää, sillä ainakin tämä Muttinen ja äiti kuvaa ihanasti vauvaperheen elämää, ja kirja itsessään on juuri sopivan mittainen luettavaksi tuollaisen noin 2 - 3-vuotiaan leikki-ikäisen kanssa.

Hyvää nimipäivää tämän päivän naisille ja tytöille: Leenalle, Matleenalle, Leenille, Lenitalle ja Malinille!