Kirja koulun aloittamisesta

Jade Haapasalo kirjoittama Valo menee kouluun (Readme.fi 2021, saatu kustantajalta) kuvaa erittäin tutunoloisesti ekaluokan aloitusta. Kirjan päähenkilö on Valo, joka asuu kaksin äitinsä kanssa ja joka on menossa ensimmäiselle luokalle. Tarina alkaa viimeisestä kesälomapäivästä, jolloin äiti ja Valo pohtivat, mikä on ollut kesälomassa kivointa ja syövät yhdessä hienon iltapalan viimeisen lomapäivän kunnaksi. Valo kertailee opettajan keväällä antamaa lehtistä, jossa kerrotaan, mitä taitoja kesän aikana olisi hyvä harjoitella. Kaikki muu Valolta sujuu, mutta perunan kuoriminen tuntuu vaikealta.


Aamulla Valoa jännittää niin paljon, että hän herää jo viideltä herättelemään äitiä. Äiti käskee Valon vielä pötkötellä äänikirjaa kuunnellen, ja Valo nukahtaa onneksi uudelleen. Niin tomera uusi koululainen kuitenkin on, että herätyskellon ensimmäinen pirinä heräättää pojan, ja tämä suoriutuu aamutoimista ennätysvauhtia. Koulumatkalle lähdetään hyvissä ajoin ja kotiovella otetaan vielä kuva Valosta koulureppu selässä.


Koulumatkalla äiti opastaa Valoa tarkkailemaan liikennettä, ja koulun pihalla poika kiristää vielä itse kengännauhansa. Silloin hän myös kertoo jännittävänsä, jos muut tuntevat jo toisensa ja jos ruuaksi on kuoriperunoita. Äiti löytää oikeat sanat, joilla rohkaisee Valoa, ja kellon soidessa äiti pyyhkii vaivihkaa silmäkulmiaan poikansa siirtyessä 1B-luokan jonoon.


Koulupäivä sujuu Valolta hyvin: vaatteet laitetaan omaan naulakkoon, pulpettiin ja naulakkoon askarrellaan nimilaatat, pihalla leikitään tutustumisleikkejä ja opettajan johdolla tutkitaan koulurakennusta. Ruokalassa sattuu hämmentävä tilanne, kun Valo menee istumaan uusien luokkatovereidensa kanssa, ja nämä rupeavat yllättäen nauramaan, kun Valo kysyy, osaavatko muut kuoria perunoita. Nauru tuntuu Valosta pahalta, mutta onneksi lapset selittävät, että heitä naurattaa, koska eräs heistä kysyi juuri äsken saman kysymyksen. Perunoiden kuoriminen ei kuulemma suju muiltakaan vielä aivan täydellisesti.

Kuvituksen on tehnyt Martin Bonke. Itse en ole tämän kuvituksen suuri fani, sillä minusta lasten silmät näyttävät välillä tuijottavan tyhjyyteen ja Valo näyttää toisissa kuvissa jo varsin isolta. Kuvat näyttävät siltä, että ne olisi tehty öljyväreillä, mutta toisaalta siltä, että ne onkin piirretty tietokoneella. Vaikka ne eivät vakuuttaneet minua, esikoiseni mielestä osa kuvista oli hienoja.

Koulupäivän lopuksi opettaja jakaa kaikille aapiset, ja he tutkivat vielä a-kirjainta ennen päivän päättymistä. Kun äiti hakee Valon koulun pihalta, juoksee onnellinen poika tätä vastaan. 

"Kaikki meni hyvin", Valo sanoo ja rutistaa äitiään. "Minä sain kavereita ja läksyjä!"

Luin Valo menee kouluun -kirjan keskimmäisen lapseni kanssa, ja kirja onkin hänelle varsin ajankohtainen, sillä lapseni on itsekin tuleva ekaluokkalainen. Myös hän oli saanut opettajaltaan kevään tutustumispäivässä samanlaisen kesätehtävämonisteen kuin Valo sai omalta opettajaltaan. Lapseni innostui ajatuksesta, että mekin söisimme kotona sitten hienon iltapalan viimeisenä lomapäivänä, ja alkoi myös pohtia, että koulumatkan kulkemista pitää vielä harjoitella. Monen uuden ekaluokkalaisen on varmasti helppo samastua Valon kokemaan jännitykseen, ja toisaalta tämän kirjan lukeminen voi omalta osaltaan jopa helpottaa sitä. Kirjan avulla on helppo käydä läpi niitä asioita, jotka varmasti askarruttavat pieniä koululaisia: Mitä koulussa pitää osata? Mitä koulussa tapahtuu? Löydänkö kavereita? Ja ennen kaikkea tuleva koululainen huomaa, että on aivan luonnollista, jos koulun aloittaminen jännittää. Niin sitä jännittää moni muukin!

Toinen mukava kirja koulun aloittamisesta on Nora Lehtisen ja Anne Muhosen Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy. Itse luen uusille ekaluokkalaisille oppilailleni ensimmäisenä koulupäivänä aina Gunilla Bergströmin kirjoittaman ja kuvittaman Mikko Mallikas  menee kouluun -kuvakirjan. Sekin kertoo loistavasti, kuinka koulun aloittamista jännittävät paitsi oppilaat myös opettaja! Tänä syksynä en tosin aloita uuden ekaluokan, enkä edes uuden luokan kanssa, vaan jatkan viime vuonna opettamani luokan kanssa neljännelle luokalle.

Kirjoja koirakuumeisille ja koiran omistajille

Meillä on varovaisesti puhuttu koiran hankkimisesta. Ehkä, sitten, jos, kun.... Näillä sanoilla alkavat virkkeet, joihin liittyy ajatus siitä, voisiko meille joskus tulla koira. Mikään pikainen päätös koiran hankkiminen ei tietenkään saa olla. Juuri muutama päivä sitten Yle uutisoi siitä, että korona-aikana koiria on hankittu paljon ja joskus hieman harkitsematta. Uutisen mukaan kirien käytösongelmat ovat lisääntyneet, ja eräs tuttavani kertoi, miten on törmännyt somessa siihen, että nuoret koirat etsivät tällä hetkellä uusia koteja. 


Kun itse olen uuden asian äärellä, minulla on tapana lainata kirjastosta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Niin tein nytkin ja lainasin koira-aiheisia kirjoja, sekä tieto- että tarinakirjoja. Hyödyllistä tietoa sain Nina Mäki-Kihniän kirjoittamasta Koirakirja - Kaikki koirista -tietokirjasta (Readme.fi 2021), jossa kerrotaan paljon faktaa koirien käyttäytymisestä ja muista koiran omistajille hyödyllisistä asioista. esilehdelle mainitaan, että asiantuntija-apuna ovat toimineen eläintenkouluttajat Sari Alisaari ja Outi Kivimäki.

Muun muassa tämä aukeama on oikein hyödyllinen. Siinä oiotaan vanhentuneita käsityksiä. koirat eivät esimerkiksi kiusaa ihmisiä tahallaan tai tuhoa paikkoja, koska osoittavat mieltä jostain. Koira voi näyttää syylliseltä, mutta tosiassa se vain reagoi ihmisen vihaiseen elekieleen tai opittuun tilanteeseen.


Kirjan lähestymistapa on hyvin koiralähtöinen. Lukijaa pyydetään monesti miettimään, miltä jokin asia tästä itsestään tuntuisi ja asettumaan ikään kuin koiran nahkoihin. Koirien kasvatusta lähestytään positiivisen vahvistamisen kautta, ja muutama vanhentunut ajatus (esim. "ihminen syö aina ennen koiraa") kumotaan. Vaikka Mäki-Kihniä vinkkaakin monia puuhia, älytehtäviä ja koiran kouluttamiseen liittyviä niksejä, joita oman koiran kanssa voi harjoitella, muistuttaa hän myös moneen otteeseen, että haastavissa ja/tai epäselvissä tilanteissa oman koiran kanssa kannattaa kääntyä asiantuntevan koirakouluttajan puoleen. Tämä on mielestäni todella vastuullista, sillä vaikka kirjat tarjoavat hyviä neuvoja, on koiran kanssa hyvä mennä livenäkin koirakursseille ja haastavissa tilanteissa hankkia apua ajoissa.

Toinen lainaamani mielenkiintoinen kirja on Lily Snowden-Finen kuvittama, lapsille tarkoitettu koiratietokirja Miksi koirat nuuskivat pyllyjä? (Nemo 2020), jossa asiantuntijana on kirjoittanut Nick Crumption. Kirjan on suomentanut Ulla Selkälä. Kirjan nimi herätti hilpeyttä ja lukuintoa omissa lapsissani, mikä lienee ollut kustantajan tarkoituskin. Tämä tietokirja ei sisällä juurikaan ohjeita koirien kouluttamiseen tai hoitamiseen. Jokaisella aukeamalla koira-aihetta lähestytään yhden kysymyksen kautta, ja tekstissä olevissa vastauksissa annetaan tiiviissä paketissa tietoa koirista. Kirjassa paitsi selitetään se, miksi koirat haistelevat pyllyjä, myös esitellään koirien historiaa, viestimistä, käyttötarkoituksia, ravintoa ja koirien näkymistä somessa. Tämän kirjan kuvitus on tyyliteltyä ja tieto melko yleisluontoista - toisaalta tekstissä esitellään monia oikeita, jollain tapaa kuuluisia koiria.

Tällä aukeamalla ihmitellään, miksi koirat heiluttavat häntää. En ikinä ole kyllä kuullut näin tarkkaa selostusta: jos häntä heiluu vasemmalle, niin.... jos häntä heiluu oikealle, niin....

Kuvakirjapuolelta löysin kirjastosta Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtiasta -sarjan 7. osan Virtasen lapset ja pentu (Karosto 2015). Tarinassa käydään läpi klassinen ja surullinen tapahtumaketju: lapset haluavat koiran, vanhemmat suostuvat sen hankkimaan, jos lapset sitoutuvat hoitamaan koiraa. Lapset eivät jaksa hoitaa pentua ja siitä halutaan luopua. Virtasen lapset nimittäin huomaavat, että heille hankittu pentu ei opikaan helposti sisäsiistiksi, eikä sateella ole kiva ulkoiluttaa sitä. Koira jää valitettavasti vaille huomiota, koulutusta ja lenkitystä. Vanhemmat päättävät, että koirasta on luovuttava, mutta lapset ryhdistäytyvät ja ottavat kunnolla vastuun pennun hoitamisesta. 

Periaatteessa tämän kirjan opetus - koiraa pitää opettaa ja se tarvitsee paljon huomiota, aikaa sekä kärsivällisyyttä - on hyvä, mutta itse vierastan todella paljon tarinan lähtöasetelmaa, eli sitä, että vastuu koirasta on lapsilla. Koiraa ei koskaan pitäisi hankkia sillä perusteella, että lapset hoitavat sen ja oppivat vastuunottoa. Toki näissä Viisi villiä Virtasta -kirjoissa lapset ovat muutenkin normaalia itsenäisempiä, mikä lienee ihan puhtaasti dramatisointikeino. Tässä kirjassa olisi kuitenkin voinut olla hieman erilainen loppu, jossa vanhemmat olisivat hoksanneet oman mokansa ja sitoutuneet pennun hoitamiseen lapsia siihen ohjaten.

Kaikkea tämän kuvan asioista koiranpentu totisesti voi tehdä, mutta enpä sanoisi, että se näiden takia ei ole kiltti ja tottelevainen. Eikä se mielestäni ole myöskään oikea riiviö tai vähemmän viisas. On ihan luonnollista, että pentukoira vasta opettelee, ja siksi harmillista, että sen käytös selitetään näille sanoilla lastenkirjassa. Onneksi hieman myöhemmin lasten vanhemmat kyllä selittävät, että pennun vahingot johtuvat lasten huolimattomuudesta.

Erilaiset perheet, seksuaalivähemmistöt ja sukupuolisensitiivisyys lastenkirjoissa

Maanantaiaamuna meinasin itkeä kiukusta kahvikuppiini, kun luin päivän Helsingin Sanomista uutisen Unkarista, jossa hiljattain on mennyt läpi lakipaketti, joka kieltää homoseksuaalisuutta, sukupuolenkorjausta ja ”poikkeavaa sukupuoli-identiteettiä” koskevan sisällön asettamisen alaikäisten saataville. Viime syksynä Unkarissa on julkaistu satukirja, jossa perinteiset sadut ja tarut ovat saaneet uusia päähenkilöitä, jotka rikkovat vallitsevia normeja. Esimerkiksi Tuhkimo ei olekaan kaunis tyttönen, vaan romanipoika, joka rakastuu toiseen poikaan. Kun kirja julkaistiin, siitä syntyi Unkarissa hirvittävä kohu ja esimerkiksi kirjaa myyneitä kauppoja on häiritty. Nyt uuden lakipaketin astuttua voimaan koko kirja saatetaan kieltää alle 18-vuotiailta.*

Tämä uutinen karmaisevine sisältöineen tuntui käsittämättömän ahdistavalta ja jopa pelottavalta. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu heistä, jotka itse kuuluvat seksuaalivähemmistöihin. Koko laki kaikkine sisältöineen on tietysti aivan käsittämätön, ja aluksi voi tuntua, että eikö siinä yhteydessä pieni murhe ole se, etteivät ns. sateenkaarihmiset saisi näkyä lastenkirjallisuudessa. Kuitenkin juuri se, mitä lapsemme tottuvat heille suunnatussa kulttuurissa näkemään, määrittelee heille osaltaan sen, mikä on normaalia. 


Suomessa julkaistaan tällä hetkellä koko ajan enemmän lasten- ja nuortenkirjoja, joissa rikotaan perinteisiä sukupuolinormeja ja ymmärretään ihmisten moninaisuus. Toki vieläkin valtaosa kirjojen päähenkilöistä ja heidän läheisistään edustavat vaaleaihoisia cis-ihmisiä, mutta onneksi juuri lanu-kirjojen kentällä on kuitenkin herätty siihen, että muunlaistakin kirjallisuutta tarvitaan.

Vuonna 2017 listasin tässä postauksessa sellaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joissa päähenkilö tai hänen läheisensä eivät ole cis-ihmisiä tai esimerkiksi heteroita. Kirjoja, joissa rikotaan perinteisiä sukupuolikäsityksiä ja -normeja on tuon jälkeen tullut koko joukko lisää, ja esimerkiksi Jani Toivolan ja Saara Obelen kuvakirja Poika ja hame rikkoo perinteistä käsitystä siitä, mikä on soveliasta käyttäytymistä pojilla ja miltä oikeiden poikien kuuluu näyttää. Samantapainen aihe on myös Jessica Loven kirjassa Julius ja merenneito.

Minua kiinnostavat erityisesti lastenkirjat, joiden pääaihe ei suinkaan ole erilaisuudessa tai vähemmistöissä, vaan kaikenlaiset ihmiset ovat esillä kirjassa ilman alleviivausta. Tällaisia kirjoja ovat esimerkiksi Helmi Kekkosen kirjoittama ja Aino Louhen kuvittama Nurinkurin Anna, jossa Annalla on kaksi äitiä sekä Ninka Reitun Ystäväni Pulla Vehnänen, jossa päähenkilö asuu kahden isoäidin kanssa. Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjoittamissa ja Linnea Bellaminen kuvittamissa Fanni-tunnetaitokirjoissa Fannin ystävällä on kaksi isää. 


Riina Katajavuoren, Riikka Toivasen, Maiju Tokolan ja Christel Rönnsin Meidän pihan perhesoppa on ihastuttava kuvakirja, joka esittelee, miten monella tavalla perheet voivat syntyä ja miten monella tavalla lapsi voi tulla perheeseen. Kirjassa on mukana myös naispariskunta, joiden lapset ovat saaneet alkunsa lahjoittajien munasoluista ja kasvaneet äitien vatsassa.

Myös Susanna Silvander-Rostin kirjoittama ja Nadja Sarellin kuvittama Sulon ja Elsin uudet naapurit (Otava 2021, saatu kustantajalta) on kuvakirja erilaisista perheistä. Kirjassa Sulo ja Elsi muuttavat äitiensä kanssa uuteen kotiin, ja päättävät mennä tervehtimään uusia naapureita. Koko naapurusto onkin täynnä ystävällisiä ihmisiä ja keskenään hyvin erilaisia perheitä. On perheitä, joissa saman katon alla asuu monta sukupolvea, perheitä, joissa on vain yksi vanhempi, perheitä, joissa lapsilla on kaksi kotia, perheitä, joissa yksi tai useampi perheenjäsen ei näytä kantasuomalaiselta sekä perhe, jossa isä on pyörätuolissa ja toinen, jossa on uusi, 15-vuotias sisko (ehkä sijoituslapsi?). 

-Kaikki perheet ovat yhtä hyviä. Tärkeintä on, että perheenjäsenet rakastavat toisiaan. Rakkaus tekee perheen, äiti S. sanoo kirjan lopussa lapsilleen. 



Sulon ja Elsin uudet naapurit sopii parhaiten varhaiskasvatus- ja esikouluikäisille lapsille. Ehkä koska kirja ei ollut mitenkään jännittävä, ja sen juoni on hyvin yksinkertainen - Elsi ja Sulo kiertävät tutustumassa uusiin naapureihinsa, jotka kaikki ovat tietysti hyvin iloisia ja mukavia - omat lapseni eivät ole olleet kovin innostuneita lukemaan tätä uudestaan ensimmäisen lukukerran jälkeen. Kuitenkin kirja toimii hyvänä keskustelun avaajana, ja voisin kuvitella, että tämä olisi oikein hyvä kirja luettavaksi esimerkiksi päiväkodissa isolle lapsiryhmälle. Kirjan lukemisen jälkeen lasten kanssa on luontevaa puhella siitä, millaisissa perheissä he asuvat, sillä sen viesti on vahvasti siinä, että kaikki perhemuodot ja siten myös perheen jäsenet ja erilaiset ihmiset ovat aivan yhtä hyviä.

Mikäli sinua kiinnostaa lukea lisää hlbtq-kirjallisuudesta, kannattaa klikata auki Niina T.:n Yöpöydän kirjat -blogi, jossa on ollut jo useamman vuoden ajan Bride-lukuhaaste, jonka yhteydessä Niina ja haasteeseen osallistuneet ovat listanneet lukemiaan HLBTQ-kirjoja.


* Kumpa tämä unkarilainen kirja käännettäisiin suomeksi.


Helppolukuisia tietokirjoja lapsille: Tietopalat-sarja

WSOY on julkaissut vuodesta 2016 asti Lukupalat-nimistä helppolukuista lastenkirjasarjaa, jonka kirjoissa on lapsia kiinnostavia tarinoita, runsas kuvitus ja kohtalaisen lyhyt teksti, mikä palvelee hiljattain lukemaan oppineita lapsia. Nyt Lukupalat on saanut rinnalleen Tietopalat-sarjan, jossa huomioidaan kaikki tietokirjoista kiinnostuneet lapset, joiden ei ehkä ole vielä kovin helppo omaksua tietoa pitkistä ja monimutkaisemmista (lasten)tietokirjoista. Tämä on hienoa, sillä oman kokemukseni mukaan moni lapsi lukee mielellään tietokirjoja.


Toistaiseksi Tietopalat-sarjassa on julkaistu kaksi kirjaa eli Mika Wickströmin kirjoittama ja Anton Lipastin kuvittama Jalkapallo haltuun sekä Sara Lumpeen kirjoittama ja Reetta Niemensivun kuvittama Salaperäinen kissa. Sarjan kaksi seuraavaa osaa ilmestyvät syksyllä. Toinen käsittelee lemmikkijyrsijöitä ja toinen jääkautta.  Tietopalat-kirjat jaetaan Lukupalojen tapaan neljään kategoriaan, jotka näissä tietokirjoissa ovat harrastus, luonto, tiede ja kulttuuri. 

Meidän perheemme kaikki kolme lasta pelaavat jalkapalloa, joten lainasin heille kirjastosta ensin Jalkapallo haltuun -kirjan. Erityisesti 7-vuotias keskimmäisemme onkin selannut tätä kirjaa itsekseen. Ainakin kaksi lapsistamme taitavat tietää jalkapallosta minua enemmän, ja itse luin tämän teoksen sillä ajatuksella, että voisin itsekin ymmärtää tuota lapsilleni niin rakasta lajia paremmin. Näin EM-kisahuuman aikaan kirja olikin varsin ajankohtainen, mutta harmikseni en saanut siitä kuitenkaan selville aivan kaikkea etsimääni. 

Paitsio vai ei? Tämä tilanne tuli valitettavalla tavalla tutuksi varmasti kaikille suomalaisille jalkapallofaneille EM-turnauksessa, Suomi vs. Belgia -ottelussa, jossa Joel Pohjanpalon puskumaali osoittautui paitsiotilanteessa tehdyksi.

Kirjan alussa kerrotaan hyvin lyhyesti paitsi jalkapallopelin ja itse pallon historia myös se, että kyseessä kaikkialla maailmassa pelattava peli, jossa kaksi joukkuetta yrittää saada pallon vastustajan maaliin, ja vain maalivahti saa koskea palloon käsillään. Tekstissä myös mainitaan, että pelissä on muitakin sääntöjä, mutta paitsiota lukuunottamatta niitä ei käydä läpi. Olisi ollut ihan fiksua kirjoittaa, mitä tarkoittavat esimerkiksi pilkku tai sivurajaheitto ja millaiset otteet ovat sallittuja, millaisista rikkeistä seuraa rangaistuksia ja millaisia rangaistuksia voi tulla. Ilmeisesti kirjan tekijät ovat ajatelleet, että kirjan lukija jo tietää jalkapallosta jotain, sillä myöskään hyökkääjien ja puolustajien tehtäviä ei juuri avata.

Jonkin verran myös ihmettelen sitä, että kirjassa esitellään aika monen sivun verran maailman suurimpia stadioneja ja rahakkaimpia seuroja, mutta tunnetuista pelaajista kerrotaan varsin vähän.  Olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän myös suomalaisista jalkapalloilijoista, suomalaisen jalkapallon tasosta, kotimaisista seuroista sekä tietysti siitä, miten nekin lapset jotka eivät vielä harrasta jalkapalloa, voisivat etsiä itselleen harrastusryhmän. Hienoa kuitenkin, että kirjan lopussa on annettu treeniohjeita, joiden avulla jokainen voi harjoitella jalkapalloa kotona itsekseen. Myös alun historiaosuus antoi paljon sellaista tietoa, jota en jalkapallosta harrastuksena ja kilpailulajina ole tiennyt.

Tämä fakta varmasti kiinnostaa lapsia: Ensimmäisten pallojen sisäkumeina käytettiin sian virtsarakkoja.

Salaperäiset kissat kuuluu Tietopalojen luonto-sarjaan. Se esittelee aluksi kissan salaperäiseltä tuntuvia ominaisuuksia, jotka voivat tuntua oikeastaan hieman jopa supervoimilta. Eikö vain olekin ihmeellistä, että kissa esimerkiksi laskeutuu lähes aina jaloilleen ja omistaa superkuulon ja hajuaistin? Näitä kissan superominaisuuksia esitellään kirjan edetessä tarkemmin. Lisäksi käydään läpi kissan käyttäytymistä ja viestimistä. Erityisen tärkeää on, että kirjassa ohjataan kissanomistajia ymmärtämään lemmikkiään ja kohtelemaan niitä kissan luonteelle (vai luonnolle?) sopivalla tavalla. Kirjassa myös sivutaan kysymystä, kuuluuko kissan olla vapaana ulkona vai ei, mitta ehkä tähän kysymykseen olisi voinut paneutua hieman tarkemminkin.

Salaperäinen kissa -kirjan avulla lukija voi oppia ymmärtämään oman kissansa veistejä - tai ainakin sitä, että kissalla on monia tapoja välittää viestejä.

Loppupuolella myös kerrotaan, millaisia tarvikkeita lemmikkikissa tarvitsee, ja millaisia asioita omistajan on hyvä pohtia (esim. Voiko kissaa kouluttaa?). Aivan kirjan lopussa esitellään muutamia eri kissarotuja, ja muistutetaan lukijoita, että hyvin hoidettuna kissa on pitkäikäinen lemmikki, ja sen ostamista on hyvä harkita tarkoin. Tähän tärkeään osuuteen olisi voinut vielä kirjoittaa, mistä kissan voi vastuullisesti hankkia. Pidin tästä kirjasta, sillä sen lähestymistapa on kautta linjan kissan luontoa ymmärtävä, ja kirja kannustaa lasta kohtelemaan lemmikkiä hyvin ja kunnioittavasti.

Kirjassa annetaan selitys myös sille, miksi koiria ja kissoja on perinteisesti pidetty toistensa vihollisina.

Lukemani perusteella Tietopalat vaikuttaa laadukkaalta sarjalta, jonka kahteen ensimmäiseen osaan on valittu monia lapsia kiinnostavat aiheet. Niemensivun kuvittamat kissat ovat ilmeikkäitä ja noh, kissamaisia. Lipasti ihmishahmot ovat pullottavine silmineen humoristisempia, mutta kuitenkin hänenkin tekemänsä kuvitus havinnollistaa onnistuneesti tekstiä. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisia kirjoja kulttuuri-kategorian kirjat tulevat olemaan, ja miten jääkausi onnistutaan selittämään siten, että kirjan kohderyhmään kuuluvat lapset sen helpoiten ymmärtävät. Toivottavasti tulevien kirjojen joukossa on myös esimerkiksi Egyptin historiaa käsittelevä kirja, sillä se on aihe, josta yleensä aina joku oppilaistani suorastaan janoaa tietoa ja joka varmasti kiinnostaisi monia alakouluikäisiä.


Tatu ja Patu kesäleirillä: hauskuutta, hepulointia ja huumoria

Saimme hiljattain Otavalta arvostelukappaleeksi kirjauutuuden, jonka esikoiseni luki samantien kahdesti. Keskimmäinen lapsi tahtoi lukea kirjan ensin kanssani ääneen ja etsiä siitä sitten kaikki vitsit. Kyseinen kirja myös sai lapseni tappelemaan, sillä he kinasivat siitä, kuka saa lukea sen ensin. Kirja luettiin ensimmäisenä iltana yhdessä myös minun kanssani iltasatukirjana ja seuraavana iltana sen halusi lukea ääneen lasten isä. Kyseessä on tietysti Aino Havukaisen ja Sami Toivasen uusin Tatu ja Patu -kirja eli Tatu ja Patu kesäleirillä.




Edellisessä TatuPatussa Havukainen ja Toivanen esittelivät junalla matkustamista outolalaisten veljesten näkökulmasta. Tässä uusimmassa kirjassa puolestaan tutuksi tulee kesäleirielämä. Aika moni lapsi ja nuori viettää kesälomallaan aikaa joko päivä- tai yöleireillä, ja veikkaanpa, että leirille meneminen jännittää heistä monia. Niin jännittää Tatua ja Patuakin, jotka eivät ole olleet leirillä aiemmin, mutta jotka haluavat nähdä ja kokea kaiken mahdollisen.

Tatu ja Patu kesäleirillä on kirjoitettu 8-vuotiaan Timon eli Timpan näkökulmasta. Hän kirjoittaa leirikokemuksistaan päiväkirjaa, jossa kertoo, mitä kaikkea mukavaa, jännittävää ja hassua leirillä tapahtuu. Leiri on hyvin perinteinen kesäleiri, jossa yövytään teltoissa järven rannalla, tutkitaan luontoa, uidaan, paistetaan lettuja, leikitään ja askarrellaan. Erikoisen leiristä tekee Tatun ja Patun läsnäolo, sillä nämä kaksi outolalaista sähläävät tuttuun tyyliinsä, ottavat kaikki ohjeet hyvin kirjaimellisesti ja saavat aikaan katastrofin jos toisenkin. 

Tatu kirjaimellisesti purkaa tavaransa ja Patu esittelee, miten makuupussia käytetään.


Onneksi leirin aikuiset ovat mukavia, ymmärtäväisiä ja pitkäpinnaisia. Kun Timppa esimerkiksi potee koti-ikävää, Nora-ohjaaja lohduttaa, että ikävä on ihan normaali tunne, mutta menee varmasti myös ohi. Välillä ohjaajat selvästi huokailevat syvään Tatun ja Patun toilailuille, mutteivat hermostu lainkaan. Leirillä on turvallinen ja mukava ilmapiiri, ja Tatu ja Patukin saavat rutkasti uusia ystäviä ja hienoja elämyksiä.

Kuvituksessa on jippo jos toinenkin. Tästä kuvasta tarkkasilmäiset lapseni 
bongasivat vitsin, joka viittaa erääseen aiempaan Tatu ja Patu -kirjaan.


Omat lapseni tosiaan aina etsivät kuvituksesta vitsejä, eli kuviin piirrettyjä jekkuja. Heitä naurattaa myös Tatun ja Patun touhut, ja kirjassa onkin klassinen huumorikirjoista tuttu asetelma, jossa lapset ovat aikuisia (tässä tapauksessa Tatua ja Patua) viisaampia. Minusta tuntuu, että Tatun ja Patun sähläys ja kohellus kasvaa jokaisen kirjan myötä, ja ainakin tässä kesäleirikirjassa pojat painikoivat paljon, puhuvat kovaan ääneen (puhekuplissa paljon isoa, tummennettua fonttia) ja reagoivat hyvin voimakkaasti lähes kaikkeen. On hienoa, että tarinasta käy ilmi, kuinka uudet asiat todella voivat aiheuttaa jännitystä ja jopa eräänlaista hepuloimista. Patu esimerkiksi vimmatusti pyörien ja hyörien tokaisee: 
"En ymmärrä yhtään mitä sanot. Olen niin innoissani! En pysty yhtään keskittymään!"

Tatu ja Patu reagoivat voimakkaasti. Patu ei pysty jännitykseltään yhtään keskittymään.


Tatu ja Patu kesäleirillä -kirjassa käydään läpi perinteinen kesäleiriviikko, ja voisin kuvitella, että kyseiseen kirjaan tutustuminen voi helpottaa monen leirille lähtijän jännitystä. Ja toki kirjassa sivutaan myös sitä, että joskus lapsen leirille lähteminen voikin oikeastaan jännittää enemmän vanhempia kuin lasta itseään. Leiriviikko kuluu yleensä nopeasti, ja se kotiin ikävöimään jäänyt vanhempikin siitä selviää!

Lintukirjoja lapsille: Höyhentakkisakki ja Hullunkurinen lintukirja

Esikoiseni mietti, mitä hän voisi kesälomallaan tehdä, ja yhtenä aktiviteettivaihtoehtona jaakapallon pelaamisen ja mökkireissun rinnalle hän oli kuulemma keksinyt lintujen bongailun. Hän ehdotti, josko kävisimme kirjakaupasta katsomassa, olisiko siellä sellaista lintukirjaa, jossa eri lintulajeista saisi aina pisteitä sitä mukaan, kun niitä näkisi. Hänellä oli selvästi mielessään jonkinlainen lintumaailman Pokémon-peli. Sanoin, ettei sellaista kirjaa tietääkseni ole tehty (kustantajat, vink vink), mutta meidän omasta hyllystä löytyy parikin lapsille tarkoitettua, piirroskuvitettua lintukirjaa. Ne eivät kyllä - ainakaan ihan kamalan paljon - auta lajien tunnistamisessa, mutta ainakin niiden avulla pääsee lintutunnelmaan.


Uudempi teoksista on Leena Ravantin runoilema ja Aapo Ravantin kuvittama Höyhentakkisakki-runokirja (Lasten Keskus 2020, saatu kustantajalta), jossa linnut esiintyvät erilaisissa runoissa ja loruissa. Aapo Ravantin kuvitus on silmääni miellyttävää, melko perinteistä lastenkirjakuvitusta, mutta lintujen tunnistaminen ei välttämättä näiden kuvien avulla onnistu. Se toki ei ole tämän kirjan tarkoituskaan. Oikeastaan linnut on näissä kirjoissa inhimillistetty, ja ne esittelevät meille muun muassa sporttisen, vauhtisokean Vertin, pullistelevan Pablo-pulun ja unelmoivan naakanpoikasen. Monen runon rytmi on mukaansatempaava, ja esimerkiksi Västäräkki-Veken kevätpuuhat -runossa kuulen räpin. Pääosin Höyhentakkisakin runojen sisällöt ovat siis fiktiota, mutta jotain lintumaailman fkatojakin runoihin on piilotettu. Kuten tosielämässäkin, myös runojen naakat viihtyvät suurissa parvissa ja varpuset poimivat ruuakseen maahan pudonneita ruuanmurusia. 


Tutunoloisiakin runoja näiden linturunojen joukosta löytyy. Vauhtisokea Vertti tuo mieleeni Kirsi Kunnaksen runon Iloinen auto. Ellin Velli -runo muistuttaa jo nimensäkin puolesta kahta vanhaa lorua, joista toisessa velliä keitellyt Elli pelästyi hämähäkkiä ja toisessa Elli kaatoi vellit kalliolle. Itseäni ilahduttivat eniten runot Ei yhtään pöllömpi keskustelu, jossa pieni pöllö oppii, miksi isompia pitää kuunnella, pitkästä parisuhteesta kertova Uskolliset-runo sekä Koulun alku, jossa räkättityttö aloittaa ensimmäisen luokan.


Myönnän, että tulevan ekaluokkalaisen äiti kyynel tuli silmään tätä lukiessani:

...

Puuhun jäi pehmeä pesä,

ruoho on viileää, pian loppuu kesä.

Äiti vain ilmoitti:

- Nyt täytyy mennä,

omin siivin jo lennä!


Äläkä pelkää muutosta moista!

Muutkin jo lähtevät kouluun. 

Yhdessä opitte yhtä ja toista

ennen kuin pääsette jouluun.

...


Toinen omasta hyllystämme löytynyt lasten lintukuvakirja on peruja omasta lapsuudestani. Mauri Kunnaksen ja Reijo Ikävalkon Hullunkurinen lintukirja (Gummerus) opetti minulle pienenä lintuihin liittyviä faktoja. Nyt aikuisena tunnistin kivitaskun noiden oppien avulla, ja yhä töyhtöhyypän nähdessäni mieleeni tulee Kunnaksen piirtämä kuva, jossa töyhtöhyyppä kampaa komeaa töyhtöään autotien pientareella.


Kumpikaan näistä kirjoista ei kuulemma ollut sellainen, jota esikoiseni kaipasi, vaikka hauskoja teoksia ovatkin molemmat. Ehkäpä voisin varata hänelle kirjastosta vaikkapa jonkin laulavan lintukirjan, josta voisi kuvien katselemisen ja faktojen lukemisen lisäksi kuunnella lintujen ääniä.

Paavo Virtanen ja tauti

Anneli Kannon kirjoittama ja Noora Katon kuvittama Virtasen perheestä kertova kuvakirjasarja Viisi villiä Virtasta on edennyt jo kahdenteentoista osaansa. Uusimmassa kirjassa Paavo Virtanen ja tauti (Karisto 2021) Virtasen perheen keskimmäinen lapsi Paavo sairastuu ärhäkkään flunssaan, joka pakottaa pojan sänkypotilaaksi. Sen lisäksi, että kirjassa käsitellään sairastumista, on kirjalla toinen, jopa tärkeämpi aihe. Kirja nimitääin käsittelee myös sitä, kuinka jokainen lapsi tahtoo tulla huomatuksi ja tarvitsee aikuisen syliä ja hoivaa, vaikka olisikin kuinka noheva tai reipas tahansa.



Paavokin on yleensä oikein reipas ja iloinen viisivuotias, mutta hän on myös ruvennut toivomaan, että saisi joskus olla pieni, surkea ja surullinen. Paavosta olisi mukavaa, että häntä pidettäisiin sylissä ja suukoteltaisiin samalla tavalla kuin Kastehelmeä tai Perttua (perheen kahta nuorimmaista lasta). Paavoa vähän kaihertaa, että hänellä ei ole mitään allergioita tai pitkäaikaissairautta, kuten siskoillaan ja parilla kaverillaan. Paavon silmissä nämä sairaudet tarkoittavat jännittäviä erityisruokavalioita ja paljon huolenpitoa aikuisten taholta, ja poika toivoo, että hänkin voisi olla pieni, heikko ja hoivattava.

Kun Paavo sitten sairastuu nuhakuumeeseen, hän saa huomata, ettei sairastaminen olekaan kivaa. Hän joutuu olemaan sänkypotilaana, eikä saa osallistua ulkoleikkeihin tai perheen pizzailtaan. Lisäksi Paavon olo on todella kurja ja heikko. Lopulta hän pelästyy, että on itse aiheuttanut taudin toivomalla, että hänellä olisi joku jännittävä sairaus. Onneksi äiti huomaa, että Paavo on peloissaan ja saa puhuttua tämän kanssa. Flunssa ei tule kenellekään sairautta toivomalla, eikä Paavo siihen kuole.



Pian Paavo sitten paraneekin, mutta sen jälkeen sairastuu perheen vanhin lapsi Veera, ja taas Paavolle tulee huono omatunto, kun hän pelkää sairastuttaneensa Veeran. Tällä kertaa isä huomaa Paavon huolen ja lohduttaa tätä, ettei flunssille voi mitään. Lisäksi isä muistuttaa siitä, mikä näinä korona-aikoina on tainnut tulla kaikille lapsille jo tutuksi ohjenuoraksi: Virukset majailevat hengityksessä ja käsissä. Täytyy pestä kädet usein. Se on hyvä konsti tautia vastaan. 

Kun Veerakin toipuu flunssastaan, vietetään Virtasen perheessä lettukestejä. Ja mikä parasta, äiti ja isäkin hoksaavat, että vaikka Paavo on tomera ja taitava, on hän vielä pieni. "... äiti huomauttaa: -Ei kukaan jaksa aina olla reipas, Ei edes Paavo ... Paavokin on pieni ja nyt on Paavon vuoro olla sylissä."

Kanto kuvaa tässä - kuten muissakin Virtasen perheestä kertovissa kirjoissan - hyvin lasten arjessa mietityttäviä asioita, sisarusten välisiä suhteita ja pieniä sekä vähän suurempiakin ongelmia. Se, mikä tässä kirjassa on aikaisempiin osiin nähden hienoa, oli perheen isän ja äidin läsnäolo. Nyt heidät oli (muistaakseni) ensimmäistä kertaa piirretty kokonaan. Aikuisilla oli nyt todellinen rooli vanhempina, eikä perheen muilla lapsilla, kuten aikaisemmissa osissa on ollut. 



Katon kuvitus on myös mainiota. En osaisi kuvitella näitä kirjoja ilman sitä, sillä Virtasen perheen meininkiin sopivat Katon piirtämät pyöreäpäiset hahmot, joiden ilmeet ja eleet on kuvattu ilmeikkäästi, humoristisesti ja välillä liioitellustikin. Kun Paavo esimerkiksi ajattelee kuolevansa, on pojan pelkoa kuvattu hyisellä hautausmaakuvalla, joka ei kuitenkaan ole pelottava, vaan hauska sekin, hautausmaalle, kun on piirretty Paavon kuvitteellisen haudan lisäksi erään Joplinin, Elviksen ja Kilmisterin haudat. Flunssakuvauksessa vihreä räkä suorastaan vyöryy ulos Paavon sieraimista ja virukset ovat kammottavia hirviöitä. 

Koko meidän perheemme piti tästäkin sarjan kirjasta, ja meitä aikuisia nauratti ihan oikeasti pariin otteeseen. Eikä voi kieltää, ettei tämä kirja olisi erittäin ajankohtainen ja lisäksi se muistuttaa, ettei ikävästä korona-ajasta huolimatta normaali flunssa ole vaarallinen.

Lentävä mummini

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille teille siellä ruutujen toisella puolella! Äitienpäivän kunniaksi esittelen Mila Teräksen ja Sanna Pelliccionin kuvakirjan Lentävä mummi (Karisto 2020, saatu kustantajalta), jossa esitellään viehättävällä tavalla nykyaikaista isoäitiyttä. Tässä kuvakirjassa kuvitus ja teksti kertovat rintarinnan tarinaa isoäidistä, jonka tukka on pitkä, punainen ja täynnä tarinoita. Kertoja on mummin lapsenlapsi, joka viettää kesäpäivää tämän luona yhdessä pikkuveljensä kanssa. 


Lapset hyppäävät mummin taikatukan muodostaman lentävän maton kyytiin, ja he päätyvät sirkus Mummilaan. Mummin ja lasten mielikuvitus loihtii kesäiseen puutarhaan kokonaisen sirkusesityksen, jossa lapset saavat olla päätähtinä mummin hääriessä sirkustirehtöörinä. Lukijan iästä riippuu hoksaako hän lukea kuvista, että matka lentävällä matolla ja sirkusesitys ovat ihanaa mielikuvitusleikkiä, jonka mahtava mummi loihtii lastenlastensa iloksi.


Illan tullen lasten isä tulee hakemaan heidät kotiin, sillä illalla alkaa mummin oma aika: "Meidän mummimme osaa nimittäin paljon muutakin kuin ohjata lentävää mattoa. Mummi-Marjukka punaa huulensa ja lähtee moottoripyörän kyydissä Pentti-ystävän kanssa tanssimaan tangoa!


Lentävä mummi on hyväntuulinen kirja rakkaudesta isoäidin ja lastenlasten välillä. Se myös hyvällä tavalla rikkoo perinteistä isoäitimyyttiä, jossa mummin häärii pullantuoksuisena esiliina päällä, harmaa tukka nutturalla ja kertoilee lapsenlapsilleen tarinoita kiikkustuolissa keinuen. Mummeja on monenlaisia ja heillä kaikilla on oma elämänsä ja omat kiinnostuksenkohteensa. He rakastavat lapsenlapsiaan, mutta ovat muutakin kuin pelkkiä isovanhempia.

"Jonkun isoäiti harrastaa painonnostoa.

Toisen mummo on suomenmestaruustason villasukankutoja.

Yhden mamma asuu etelässä.

Eräs mummeli Suomussalmelta taas soutaa tosi kovaa.


Jokainen isoäiti on ihana ja tärkeä, oli sitten millainen hyvänsä!

Sanna Pelliccionin kollaasikuvitus on voimakas ja yltäkylläinen. Vahvat värit ja viivat yhdistyvät erilaisiin leikattuihin pintoihin.


Uusi salapoliisisarja alakouluikäisille

Merja Jalon kirjoittama ja Reija Kiisken kuvittama Kotikulman etsivät -sarja on uusi aloitteleville lukijoille suunnattu sarja, jossa kolmasluokkalainen Markus ratkoo siskonsa Lisan ja naapurinsa Linnean kanssa kotikulmillaan tapahtuneita rikoksia ja arvoituksia. Sarjan ensimmäisessä osassa Kadonneen linnun salaisuus (Kvaliti 2020, saatu kustantajalta) lapset saavat ensimmäisen tehtävän, eli he alkavat etsiä naapurinsedän apuna tämän edesmenneen äidin laatimaa, kadonnutta testamenttia. Aluksi vaikuttaa siltä, että etsivät ovat mahdottoman tehtävän edessä, mutta toki tehtävä alkaa pikkuhiljaa ratketa. Outoa kyllä siihen tuntuu liittyvän myös jotenkin Linnean papukaija Nakke ja kummallinen hiippari, joka liikkuu kotitalon liepeillä öiseen aikaan.


Sarjan toisessa osassa Pentutehtaan arvoitus (Kvaliti 2021, saatu kustantajalta) lasten kaveri ostaa koiranpennun, joka kuitenkin sairastuu vakavasti pian kaupanteon jälkeen. Eläinlääkäri osaa kertoa, että pentua ei ole edes rokotettu tai sirutettu asianmukaisesti, eli sen on myynyt huijarikasvattaja. Lapset lähtevät selvittämään, missä tämä pentutehtailija asuu aikomuksenaan saada rahat takaisin. Kotikulman etsivät pääsevät pentutehtailijan jäljille, mutta tämän kotona heitä odottaa hyvin ikävä näky, josta lukeminen sai itsenikin nieleskelemään. Kirjan aihe onkin vakava, ja minulle tuli tunne, että Jalo on todella halunnut käsitellä sitä kirjansa kautta ja antaa siten lukijoille tärkeää tietoa koiranpennun vastuullisesta ostamisesta. Se on itseasiassa hieno asia, sillä onhan todettu, että näin koronan myötä koiranpentuja on ostettu normaalia enemmän, ja esimerkiksi läänineläinlääkäri Sari Haikan mukaan koiria hankkivat sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole edellytyksiä huolehtia niistä.

Minä luin molemmat näistä kirjoista ääneen lapsilleni, ja erityisesti niihin tykäistyi eskarilaisemme. Hänen mielestään nämä kirjat ovat hyviä ja kakkososa on jännempi kuin eka osa. Koska minä luin kirjat ääneen, saimme molemmat kirjat luettua muutamassa illassa, eli nämä ovat melko nopealukuisia. En kuitenkaan ole aivan samaa mieltä siitä, että Kotikulman etsivät ovat helppolukuisia kirjoja, kuten takakansi väittää. Teksti on kyllä aika isoa ja väljästi ladottua, mutta virkkeet ja rakenteet eivät ole helpoimmasta päästä.

Esimerkiksi: -Mitä ne (linnut) syövät? hän kysyy. -Hedelmiä ja marjoja. Pähkinätkin kelpaavat, ja siemensekoituksia Nakke rakastaa, Linnea tietää. -Mutta pellettiä en syötä. Kauppias sanoi, että linnulla voi vinksahtaa päässä, jos se saa jotain etovaa tehdaspuristetta. 

Kiisken kuvitus piristää tekstiä noin joka toisella tai joka kolmannella aukeamalla.

Todella helppolukuisissa kirjoissa sanasto on lapsille kohtalaisen tuttua ja helppoa, tekstiä on aukeamalla vähän ja nykyään myös kuvitusta oikeastaan jokaisella sivulla. Sanoisinkin, että Kotikulman etsivät on hyvä valinta sellaisille lukijoille, jotka tarvitsevat jo lyhyehköjä, hieman vaativampia kirjoja. Koska etsivätoimiston perustaja on kolmasluokkalainen, arvelen, että nämä kirjat sopivat parhaiten toka- ja kolmasluokkalaisille. 

Näissä, muuten kivoissa kirjoissa minua harmitti ainostaan se, miten persoonallisesta ja itsevarmasta Linneasta puhuttiin Markuksen näkökulmasta pöhkönä. Linnean pukeutumista korostettiin hassuna, ja esimerkiksi Linnean rihkamakorut näyttävät Markuksesta tusinakilluttimilta. Miksi ihmeessä lastenromaanissa pitää antaa vaikutelma, että persoonallinen pukeutuminen on jotenkin hölmöä ja muiden silmissä kummallista? Tällaiset sanavalinnat eivät kuulu mielestäni nykyaikaisiin lastenkirjoihin.

Punni-palkitut lasten- ja nuortenkirjat 2021

Minulla oli suuri ilo olla mukana valitsemassa tämän vuoden Punni-kirjallisuuspalkinnon saajaa. Punni-kirjallisuuspalkinto jaetaan kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Palkinnon arvo on jatkossa 600 euroa ja se jaetaan vuosina 2021–2024 (Lastenkirjainstituutti)


Me raatilaiset saimme luettavaksemme kymmeniä kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joiden joukosta valitsimme yhden voittajan ja kolme kunniamaininnan ansainnutta teosta. Oli hienoa päästä lukemaan ja tutkimaan todella niin monia vuonna 2020 julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja. Aika pian luettujen kirjojen joukosta alkoi nousta omia suosikkeja, mutta fokus piti tietysti pitää palkinnon perusteluissa, eli siinä, että teos on joko rohkea avaus tai erityisen onnistunut esikoisteos.

Voittajateos eli Maria Lassilan kirjoittama ja Maria Viljan kuvittama Eeva ja harmaakaapu (Karisto) täytti mielestämme nämä molemmat kriteerit. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta rakkaan ihmisen kuolemasta ja siitä hämmennyksestä, jonka aikuisten surun ilmenemismuodot saavat lapsessa aikaan. Päähenkilö on pieni koululainen Eeva, jonka eno kuolee yllättäen oman käden kautta. Kukaan aikuisista ei kunnolla kerro Eevalle, miksi eno kuoli. Isä kertoo, että eno oli sairas, vaikkei sairaus näkynyt päällepäin. Eeva aistii, että aikuisten suruun sekoittuu jotain muutakin, jotain outoa ja kummallista, josta ei puhuta kuin kuiskaten silloin, kun Eeva ei ole kuulemassa. 


Hyvin pian Eevan kotiin muuttaa kummallinen harmaakaapu, iso ja mykkä, joka tuntuu seuraavan Eevaa kouluunkin. Erityisesti äiti käpertyy omaan suruunsa niin, ettei Eeva saa häneen enää yhteyttä, ja etäisyys Eevan ja muun perheen välillä tuntuu kasvavan ja venyvän kuin harmaakaapu ikään. Lopulta Eevan opettaja huomaa, ettei tytöllä ole kaikki hyvin ja ottaa yhteyttä vanhempiin. Onneksi, sillä se herättää vanhemmat huomaamaan, ettei pientä lasta  voi jättää yksin näin suuren asian äärellä, eivätkä pahat ja surulliset asiat haihdu niistä vaikenemalla. 

Lassila kirjoittaa niin kauniisti ja koskettavasti, että en voinut välttää itkemästä vuolaasti tämän kirjan äärellä. Viljan pääosin mustavalkoinen, mutta harkitusti pastellivärein tehostettu kuvitus tavoittaa upeasti kirjan tunnelman. Maailma on harmaa ja vähän suttuinen, harmaakaapu iso ja kummallinen ja Eeva pieni ja muusta perheestä etäällä. 

Kunniamaininnan saivat Miikka Pörstin ja Anne Vaskon kuvakirja Gorilla (Kustantamo S&S), Elina Kilkun nuortenromaani Ihana tyttö (Bazar) ja Reetta Niemelän ja Sanna Pelliccionin tietokirja Älä vihaa minua (Karisto).

Pörstin ja Vaskon Gorilla kertoo siitä, millaista on, kun tunteet kasvavat niin suureksi, että lapsi suorastaan hajoaa palasiksi, putoaa, hajoaa ja repeää. Näin käy päiväkoti-ikäiselle Einolle, joka kirjaimellisesti hajoaa kappaleiksi esimerkiksi silloin, kun häntä surettaa toinen lapsi, jonka synttäreille kukaan ei mennyt. Mummin pelleilykin huvittaa Einoa niin, että poika nauraa katketakseen ja katkeaakin. Einoa ei auta, että aikuisten mukaan hänen ei pitäisi eläytyä kaikkeen niin voimakkaasti. Herkkä lapsi ei voi sille mitään, ja tilannetta pahentaa, että toisinaan muut lapset pilkkaavat hänen herkkyyttään. Pahin kiusaaja on gorilla, joka kulkee Einon rinnalla ja saa tämän hajoilemaan entistä pahemmin. 


Yhtenä päivänä Einon päiväkotiin tulee toinen lapsi, joka tunteekin yhtä voimakkaasti kuin Eino. Nyt Einosta ei tunnukaan enää pahalta, sillä nyt hän voi hajoilla yhdessä ystävän kanssa - joskus jopa niin paljon ja läheisesti, että heidän raajansa suorastaan vaihtuvat kesken leikkien. Gorillakin herkeää kiusaamista Einoa, ja muuttuu oikeastaan aika kivaksi.

Pörstin ja Vaskon tapa lähestyä (erityis)herkkyyttä ja sitä, miten vaikeaa tunnesäätely voi olla, on rohkea ja uudenlainen. Pörstin tekstit ja Vaskon kuvitus loihtivat kirjan sivuille eläväksi sen, miten hajottavaa voi olla, kun tuntee kaiken erittäin vahvasti ja jopa samastuu muiden tunteisiin niin, että itsekin hajoaa toisen surusta kappaleiksi. Omat lapseni hämmästelivät aluksi kirjan rouheita ja rohkeita kuvia, joissa Einolta irtoaa milloin mikäkin ruumiinosa, mutta loppujen lopuksi tarina oli heistä hyvä.

............................................

Kilkun Ihana tyttö on aiheensa puolesta ajankohtainen ja rohkea kirja, jonka päähenkilö Reetta ajautuu suhteeseen nelikymppisen Jarmon kanssa. Vaikka Reetta aluksi kuvittelee, että heidän suhteensa on tasa-arvoinen rakkaussuhde, havahtuu hän kirjan lopussa ymmärtämään, että tosiasiassa Jarmo käyttää Reettaa ja omaa valta-asemaansa törkeästi hyväkseen. Jarmo on ohjaaja lukiolaisten näytelmässä, johon Reetta on omaksi ilokseen ja ihmeekseen päässyt mukaan. Tyttö on tuntenut itsensä omanikäistensä seurassa ulkopuoliseksi ja halunnut kiihkeästi näytellä. Hän ihailee ohjaajaa, joka alkaa kiinnittää Reettaan erityishuomiota. Mies onnistuu puheillaan vakuuttamaan, että muut eivät ymmärtäisi heidän kaunista suhdettaan, ja niinpä Reetta alkaa salata menemisiään ja tekemisiään äidiltään sekä parhaalta ystävältään. Hän saa kuitenkin tukea teatteriryhmänsä muilta nuorilta, jotka huomaavat, miten Jarmo piirittää Reettaa. 

Kilkku on kirjoittanut kirjalleen kaksi erilaista loppuratkaisua, joissa toisessa toistuu se painajainen, mikä luultavasti ja valitettavasti monen hyväksikäytetyn nuoren mielessä kummittelee, kun nuori ymmärtää, mitä on tapahtunut. Tässä rujossa lopussa Reetta itse sekä kaikki muutkin syyttävät tyttöä hyväuskoisuudesta ja sanovat, että tämä on aivan vapaasta tahdostaan ryhtynyt suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Onnellinen loppuratkaisu on se, joka tällaisissa hyväksikäyttötapauksissa on ainoa oikea ratkaisu: hyväksikäyttäjä tuomitaan ja lähipiiri puolustaa uhria. Ihana tyttö on tärkeä ja rohkea kirja, jonka toivon nuorten lukevan.



............................................

Niemelän ja Pelliccionin tietokirja Älä vihaa minua -Kirjeitä ihmisille esittelee kirjemuodossa lajeja, joita on perinteisesti pidetty vaarallisina, iljettävinä ja jopa pahoina. Kirjan kirjemuoto herättää empatiaa parjattuja eläimiä kohtaan, ja lukija voi ymmärtää luonnon monimuotoisuuden ja jokaisen lajin tärkeyden. Tästä kirjasta olen kirjoittanut aiemmin täällä.


Raatimme palkintoperustelut voi käydä lukemassa tästä linkistä.

Onnea vielä kerran voittajateoksen tehneille Maria Lassilalle ja Maria Viljalle sekä kaikille kunniamaininnan saaneille!

Ystävystyminen ei käy taikasauvaa heilauttamalla

Luimme talven aikana esikoisen ja eskarilaisen kanssa kaksi kirjaa, jotka vaikuttivat aluksi varsin erilaisilta, mutta joiden aihe olikin loppujen lopuksi hyvin samankaltainen. Toinen kirjoista on Cristal Snown esikoisromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Kirjan upean ja herkän mustavalkoisen kuvituksen on piirtänyt Kati Vuorento. Toinen kirjoista on Tom Percivalin kirjoittama ja kuvittama Satujen sankarit - Loitsuvaras (suom. Terhi Leskinen, Kumma-kustannus 2020, saatu kustantajalta, alkuteos MacMillan Children's Books). Molemmat näistä kirjoista ovat uusien sarjojen ensimmäisiä osia. Itseasiassa lainasimme kirjastosta jo Satujensankarit-sarjan toisen osan, sillä vauhdikkaasti etenevä seikkailu oli erityisesti minun ja eskarilaisemme mieleen. 


Siinä, missä Penni-kirjan kieli on kimurantin koukeroista ja melko haastavaa, on Satusankarit kirjoitettu väljällä fontilla ja niin yksinkertaisilla virkkeillä, että alakouluikäisten on helppo lukea kirjaa itse. Molemmat kirjoista sijoittuvat satumaailmoihin, mutta Percival ammentaa vanhoista tutuista saduista, ja Snow on luonut aivan omanlaisensa keijumaailman, Tuulenpesän metsän. Snown kirjassa sekä minua että erityisesti tokaluokkalaista lastamme viehätti juuri se, kuinka siihen on keksitty keijumaisia vastineita ihmismaailman asioille kuten esimerkiksi kakkuaineksia kivisokerista kaislakermaan ja kakkarakeltuaisiin. 

Penni Pähkinäsydän -kirjan päähenkilö on pikkuruistakin pienempi keiju, jonka sydän on niin herkkä ja hauras, että Penni on oppinut pelkäämään terveytensä puolesta. Tosiassa Pennin sydän ei ehkä olekaan fyysisesti heikko, vaan taipuvainen tuntemaan suuria ja ehkä siten myös särkymään suurista suruista. Eräänä kesänä Pennin maailma järkkyy, kun hänen naapuriinsa asettuu asumaan Markka Meritähti -niminen keijupoika, jota Penni alkaa vaistomaisesti inhota. Pennin mielestä Markka on tärkeilijä, joka pilaa hänen elämänsä. Yhdessä parhaiden ystäviensä Lianan ja Viliinan kanssa Pennin alkaa valmistaa isoäitinsä reseptillä kadotuskakkua, joka nimensä mukaan saisi Markan katoamaan. Kakun valmistus ei kuitenkaan ole helppoa sillä siihen tarvitaan muun muassa kadotettavan naurua ja kyyneleitä. Ainesosia hankkiessaan Penni joutuu viettämään aikaa Markan kanssa ja huomaa lopulta, ettei tämä ehkä olekaan aivan kamala. Harmillisesti silloin taitaa olla enää liian myöhäistä perua kakun taikaa, ja Penni saa katua katkerasti omia ennakkoluulojaan.

Kati Vuorenton lyijykynällä (?) tehty kuvitus on ihastuttavaa, ja varmasti 
tulisi vielä paremmin esille, jos kuvat olisivat värikuvia. Olin toivonut, että 
hänen nimensä oli mainittu myös kannessa eikä vasta sisäliepeessä, sillä nämä 
kuvat ovat iso osa kirjan viehätystä.

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku tuntui etenevän paikoin hieman hitaasti, sillä kadotuskakkua leivottiin pitkään ja hartaasti. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten taitavasti Snow kirjoittaa ja käyttää kieltä. Paikoin kirjan pitkät ja monia asioita kuvailevat virkkeet tuntuivat kuitenkin hieman hengästyttäviltä:

"Penni on vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara, joten hänen piti kiivetä ja kurottaa, jotta hän sai otteen maailman laajimmasta ja kenties painavimmasta tietosanakirjasta. Hän keskitti tasapainonsa ja riuhtaisi kirjan hyllystä, miltei tiputti sen, mutta onnistui laskeutumaan äänettömästi pikkuruisia siipiään räpytellen paksun punaisen ryijymaton päälle."

Loitsuvaras-kirjassa puolestaan seikkailevat Jaakko, Hilkka, Tähkäpää ja sisarukset Hannu ja Kerttu. He asuvat Tarinalassa, jonka keskustassa on puu, joka versoo asukkaidensa tarinoita. Vanhoista saduista tutuilla sankareilla on puussaan jo omat tarinansa, mutta niitä syntyy jatkuvasti uusia. Tämän kirjan päähenkilö on Jaakko, jonka isä on lähtenyt kauas vieraille maille etsimään kuukiveä eli ainetta, joka pitää kamalat peikot loitolla. Eräänä päivänä Tarinalaan saapuu laivan mukana Anansi-poika, joka hurmaa Jaakkoa lukuunottamatta kaikki puolelleen. Anansi on taitava ja reilu, mutta Jaakosta pojassa on jotain epäluotettavaa. Jaakko saakin aidon syyn epäillä Anansia, kun näkee tämän hiipivän salaiseen tapaamiseen peikon kanssa. Jaakko vakuuttuu siitä, että Anansi on itsekin valepukuinen peikko, ja päättää tehdä kaikkensa, jotta muut ymmärtäisivät, että Anansin aikeet ovat pahat.

Myös Percivalin kuvitus on paikoin todella onnistunutta. Tmä kuva pahasta 
äitipuolesta on hätkähdyttävä.

Kukaan ei usko Jaakkoa, ja niinpä tämä menee vieraisille merinoiden luo. Merinoitaharjoittelija Lilli ystävystyy Jaakon kanssa ja myy tälle loitsuja muistoja vastaan. Jaakko on valmis myymään kaikki kallisarvoiset muistot isästään saadakseen aina uusia loitsuja. Lilli kyllä varoittaa, että loitsut eivät yleensä toimi toivotulla tavalla, ja Jaakko saakin huomata, että hän ei onnistu paljastamaan Anansia, vaikka miten yrittää. Sen sijaan hän näyttää tempuillaan karkottavat kaikki muutkin ystävät ympäriltään. Onneksi Jaakko pysähtyy lopulta miettimään, onko Anansi sittenkään paha ja onko mitään enää tehtävissä tilanteen pelastamiseksi.

Kummassakin kirjassa on siis hyvin selkeä ystävyys-teema, ja kumpikin tarina on punottu osoittamaan, että toisiin ihmisiin kannattaa suhtautua ennakkoluulottomasti ja uusia ihmisiä ei pidä tuomita tutustumatta. Kirjojen päähenkilöt joutuvat myös pohtimaan sitä, ovatko he itse reiluja kavereita, jotka toimivat toisia kohtaan kauniisti. Vastaus taitaa olla, etteivät suinkaan aina, ja niinpä he joutuvatkin miettimään, kuinka omaa käytöstä voisi korjata. Aihehan on sinällään hyvin paljon käytetty lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos se kiinnostaa, kannattaa lukea myös Miikka Pörstin kirjoittama Kaikkien juhla

Poika ja hame

Jani Toivolan kirjoittama ja Saara Obelen kuvakirja Poika ja hame (Otava 2021) on kuvakirja, jossa rikotaan perinteistä käsitystä siitä, mikä on soveliasta käyttäytymistä pojilla ja miltä oikeiden poikien kuuluu näyttää. Kirja kertoo alakouluikäisestä Ronista, joka tarinan aikana löytää sisäisen rohkeutensa ja uskalluksen olla oma itsensä vastoin muiden ihmisten luomia normeja. 



Roni asuu kahden äitinsä kanssa, ja äidin ollessa yötöissä tulee Ronin mummo hoitamaan häntä. Mummo on Ronille tärkeä ja läheinen aikuinen, joka tuntuu äitiä paremmin ymmärtävän Ronia. Mummo sanoo, ettei pidä pelätä, mitä muut ajattelevat ja antaa Ronin leikkiä nukeilla, vaikka tämän äiti sitä paheksuukin. Mummo ja Roni ovat sitä mieltä, että on hölmöä ajatella joidenkin asioiden olevan vain tyttöjen tai poikien juttuja, mutta Ronin äiti on toista mieltä. Kun Roni kerran kokeilee äidin hametta, tämä suuttuu. Ehkä äiti ajattelee vain suojelevansa Ronia, kun esimerkiksi kieltää tätä kasvattamasta pitkää tukkaa tai leikkimästä nukeilla. "Äiti pelkää, että Ronia kiusataan siitä."


Ronin elämästä tällaiset keksityt säännöt tekevät kuitenkin rajoittavan ja ahdistavan. Roni tahtoisi koulussa leikkiä tyttöjen kanssa, mutta heidän koulussa on tarkkaa, että tyttöoletetut ja poikaoletetut pysyvät omissa ryhmissään. Niinpä Ronin hyvä ystävä Pinjakin kävelee Ronin kanssa kouluun, mutta koulua lähestyttäessä juoksee edelle ja jättää Ronin yksin. 




Kerran äidin ollessa töissä Roni kokeilee salaa tämän kaunista punaista hametta ja Roni tuntee itsensä kauniiksi ja rohkeaksi, kuin lentäväksi. Erinäisten sattumusten takia hän pakkaa hameen koulureppuunsa, ja vie sen mukanaan kouluun. Tunnin jälkeen Roni pukeutuu punaiseen ihanuuteen, mutta hänen huonoksi onnekseen naapuriluokan kovaääniset pojat näkevät, miten Roni pyörähtelee luokassa hameessaan. Pojat ilkkuvat ja nauravat, ja jopa paikalle sattunut Pinja kääntää Ronille selän. Yksi pojista vie Ronin repun ja yrittää tarttua tähän kiinni. Silloin Roni säntää ulos luokasta ja koulurakennuksesta. 



Hän pakenee kiusaajiaan ja muita tuijottavia lapsia. Pahinta on, että Roni pelkää elämänsä olevan pilalla ja oman äitinsä suuttuvat. Hän juoksee ja juoksee, kunnes tajuaa, miten kauniisti hame hulmuaa hänen takanaan. Se antaa hänelle rohkeutta ja kohottaa taas lentoon. Yhtäkkiä Roni ei osaakaan enää pelätä. Roni kääntyy ilkkujia vastaan, ja hänen rohkeutensa hiljentää kiusaajat. Pinjakin uskaltautuu Ronin avuksi keräämään tämän pudonneita tavaroita.

Joku koulun aikuisista on soittanut Ronin äidin paikalle (Miksei kukaan heistä kuitenkaan puuttunut tilanteessen, jos soittelemaan ehti!?), ja yllättäen äiti ei olekaan Ronille vihainen. Äiti on ylpeä poikansa rohkeudesta ja lupaa ostaa tällä ihan oma hameen, jottei tarvitse kulkea äidin liian isoissa mekoissa. Roni tuntee itsensä maailman onnellisimmaksi pojaksi.



Toivolan kuvakirja on siis aiheensa puolesta erittäin ajankohtainen teos, jossa kirjailija ravistelee käsityksiä siitä, mikä on oikeaa ja sopivaa käytöstä kullekin sukupuolelle. Aivan uusi tämä kirjaidea ei ole, sillä hieman samaa aihetta on käsitelty muun muassa David Walliamsin lastenromaanissa Poika ja Mekko (Tammi 2015), Julius ja merenneito (S&S 2020) sekä Anneli Kannon Paavi Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto). Tällaisille kirjoille on kuitenkin tilausta, sillä on todella tärkeää, että jokainen lapsi voisi olla juuri sellainen kuin haluaa ja saisi tehdä niitä asioita kuin haluaa. On kamalaa, jos lapsi joutuu pelkäämään, että edes omat vanhemmat eivät ymmärrä tai hyväksy häntä. 

Poika ja hame -kirja on pääosin erittäin hieno ja intensiivinen kirja, jota kaikki kolme lastani kuuntelivat hiiren hiljaa. Välillä kuitenkin tuli tunne, että Toivolan kirja ehkä perustuu osin vanhentuneisiinkin mielikuviin lasten (koulu)maailmasta. Ainakin niissä kouluissa, joissa minä olen työskennellyt ovat tytöt ja pojat voineet hyvin kulkea yhdessä kouluun ja leikkiä yhdessä. Ehkä siis tämä sivujuonne, jossa Pinja ei voinut koulussa tunnustaa olevansa Ronin kaveri oli hieman turha. Sen lisäksi minua häiritsi, etteivät koulun aikuiset puuttuneet siihen, miten Juuso kiusasi Ronia ja suorastaan lähti jahtaamaan tätä. Todellisuudessa kukaan opettaja ei tuossa tilanteessa ryntäisi soittamaan kiusatun lapsen äitiä paikalle vaan menisi väliin, eikä jättäisi kiusattua lasta selviämään yksin. Näitä pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta Poika ja hame on hieno esikoiskirja, jossa aivan loistavaa on erityisesti Obelen tekemä kuvitus. Tärkeät asiat kuten hulmuava punainen hame ja keskeiset ihmiset on väritetty vahvoin värein. Näin Roni ja hänen punainen hameensa todella tuntuvat olevan mystisen taikapiirin ympäröimiä, lentäviä, rohkeita.

Kierrätysteema ja kestävä kehitys ovat edelleen pinnalla lastenkirjoissa

Kierrättäminen, kestävä kehitys, ilmastonmuutos ja ympäristön hyvinvointi ovat tärkeitä aiheita, ja vaikka näistä aiheista on viime vuosina julkaistu melko paljon lasten- ja nuortenkirjoja, olen sitä mieltä, että enempi parempi. Esittelen seuraavaksi kaksi Kustannus-Mäkelän vuonna 2020 julkaisemaan kuvakirjaa, joissa toisessa keskitytään erityisesti kierrättämiseen, ja toisessa syvennytään myös tuotteiden elinkaaren tarkasteluun. Kummassakin myös kyseenalaistetaan tarve ostaa tavaraa uutena.


Tiina Sarja on kirjoittanut ja yhdessä Mikko Posion ja Henna Ryynäsen kanssa ideoinut kuvakirjan Anna ja Akseli selvittävät - Kuka vei roskat?, joka pituutensa, tekstin määränsä ja tasonsa perusteella sopii parhaiten alakouluikäisille lapsille. Kirjassa on kehyskertomus, jonka edetessä selviää, miten ja mistä erilaiset tavarat tehdään, mitä kyseisille tavaroille tapahtuu, kun ne ovat elinkaarensa päässä, ja miten niitä voi kierrättää. 


Tarinan päähenkilöt ovat kaksoset Anni ja Akseli, jotka yrittävät jäljittää isän dronen, jonka Akseli vahingossa hukutti biojäteastiaan. Akselilla on hirveä hätä ja tarve löytää drone - etenkin, kun hänen omat säästörahansa on tarkoitus käyttää uuteen kännykkään, eikä droneen kadonneen tilalle. Selvitystyö tapahtuu tietysti seuraamalla dronen matkaa tietokoneen ruudulta. Vain kaksosten Voltti-koira lähtee oikeasti lentohärvelin perään ja joutuu siinä samalla itsekin jätelaitokselle. Onneksi lapsille entuudestaan tuttu prodessori Valonen löytää sattumalta sekä Voltin että dronen, jonka hän pystyy myös korjaamaan.



Kirjan alussa ja lopussa on havainnollisesti kerrottu, mitä tarkoittaa kiertotalous, miksi jätteiden syntymistä pitää vähentää ja miksi kierrättäminen on tärkeää. Lisäksi tarinan lomassa on aukeamia, joissa kulloinkin tarinassa eteen tulevien raaka-aineiden faktat on kerrottu Voltin viisaudet -tietoteksteissä. Tosin huomasin, että lasista ja ongelmajätteestä tällaisia tietotekstejä ei oltu kirjoitettu. Kuten mainitsin jo aikaisemmin, on tässä kirjassa melko paljon tekstiä, ja hieman pohdin, olisiko tarinaa voinut joltain osin lyhentää, jotta lukijoiden mielenkiinto pysyy yllä. Kuvitustakin on onneksi runsaasti, ja se tietysti osaltaan keventää lukukokemusta. Ryynäsen kuvitustyyli on eniten edukseen Voltin viisauksien yhteydessä, sillä tietoteksteissä pitää kuvituksen tukea tekstiä ja olla havainnollista. Siinä Ryynäsen kuvitus onnistuu mielestäni oikein hyvin.


"Tää on hyvä!" totesi meidän eskarilaisemme.
..........................................

Leikki-ikäisillekin sopiva, kierrätystä käsittelevä kuvakirja on Kerttu Rahikan ja Nadja Sarellin Elsa ja Lauri kierrättävät. Se kertoo Elsasta ja Laurista, joille äidillä ja isällä on yllätys: lapset saavat omat huoneet. Sitä varten pitää kuitenkin hankkiutua eroon vanhoista tavaroista, jotka ovat rikki tai jääneet tarpeettomiksi. Osa lasten tavaroista on rikkinäisiä, mutta ehjät tavarat myydään kirpputorilla ja netissä, ja osa viedään kierrätyskeskukseen. Sitten vasta mietitään, mitä uutta huoneisiin tarvitaan ja mistä ne kannattaa hankkia. Elsa esimerkiksi on päättänyt, että haluaa keltaisen kirjoituspöydän, ja vaikka kierrätyskeskuksesta löytynyt pöytä ei ole keltainen, keksii Elsa, että sen voi maalata. Kaiken siivoamisen ja kierrättämisen jälkeen lapset saavat upeat huoneet, jonne he kutsuvat kaverit tupaantuliaisiin. Juhliin on järjestetty myös Elsan ja Laurin keksimä ohjelmanumero: pahvilaatikoista askarrellaan upea juna, joka kuljettaa lapsia Rovaniemelle asti!




Elsa ja Lauri kierrättävät on tarinansa puolesta samastuttava ja melko suoraviivainen lastenkirja, jossa kuvan ja tekstin osuus on suunnilleen 50/50. Tekstiä on oikeastaan tässäkin kirjassa paljon, mutta koska Sarellin värikäs ja iloinen kuvitus on yhtä tärkeä roolissa, ei kirja tunnu yhtään raskaalta. Kuka vei roskat? -kirjan tavoin myös tässä kirjassa on lopussa tietoaukeamia, joissa kerrotaan, miksi kannattaa kierrättää, mitä kierrätetään, miten turhaa jätettä voi välttää ja miten roskia voi hyödyntää vaikkapa kierrätysaskartelusta. Tietotekstit ovat napakoita ja kohdeyleisönsä huomioivan lyhyitä, mikä on tietysti oikein hyvä asia. Jäin ainostaan kaipaamaan sitä, että lukijoille olisi selvinnyt rikkinäisten tavaroiden joutuvan kaatopaikalle, koska niitä ei oikein voi järkevästi kierrättää. Ehkä siinä yhteydessä Lauri ja Elsakin olisivat voineet kuin ohimennen päivitellä lelujen tai jätteen määrää, mikä voisi ohjata lukijoitakin miettimään samaa.


Tässä on kerrottu oikein havainnollisesti kuvin ja sanoin, ettei maapallo jaksa kantaa loputtomasti tavaraa.

                                                            .......................................... 

Olen aikaisemminkin esitellyt blogissani ylläkuvatuista aiheista tehtyjä lastenkirjoja, ja niitä esittelyjä voi lukea tämän linkin takaa. Kirjoitin postauksen myös erään ekaluokkani kanssa tehdystä kierrätysprojektista, ja sen voit lukea tästä. Toisen luokan kanssa touhusimme tällaista.