Satuja lukulomalle

Tänään, Sadun nimipäivänä juhlitaan kansallista Satupäivää, ja itseasiassa koko tämän viikon ajan järjestetään ympäri Suomea Satuviikon tapahtumia. Lisäksi nyt on ainakin meillä täällä Etelä-Suomessa syysloma, joka on nimetty lukulomaksi. Siinäpä onkin siis jo syitä kerrakseen tarttua hyvään tarinaan ja käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan. Toki välillä kannattaa katsastaa, millaista Satuviikon ohjelmaa lähiseudulla kenties järjestetään ja lähteä kuuntelemaan satuja vähän muidenkin lukemana mikäli mahdollista. Ohjelmien joukosta löytyy myös verkossa toteutettavia esityksiä ja kuunnelmia, mikä mahdollistaa osallistumisen heillekin, joiden lähiseudulla ei ole livetapahtumia.



Satuviikon materiaalien joukosta löytyy hieno tehtäväpaketti, jossa on satumaista puuhaa ja tehtäviä sekä kotona että lapsirymien kanssa toteutettavaksi. Minua hieman harmittaa, että Satuviikkoa osuu usein koulun syysloman ajaksi, sillä sitä olisi mukava viettää oppilaiden kanssa. Olemme kuitenkin viime kevään ja tämän syksyn ajan lukeneet ja kirjoittaneet oppilaiden kanssa satuja, ja pohtineet satujen opetuksia ja tuntomerkkejä. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, että osa lapsista tuntee hyvin monia satuja, osa ei välttämättä muita kuin Disneyn version Prinsessa Ruususesta tai Lumikista. Yhdessä olemme tutustuneet faabeleihin, hölmöläissatuihin ja moniin klassikkosatuihin, joista jälkimmäisiä olen luokassa lukenut Suomen lasten satuaarteet -kirjasta (Otava 2011, 1.painos 1992). Kirjan on kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin ja toimittanut Marja Kemppinen.

Kotona olemme viikon verran lukeneet omien lasteni kanssa iltasadun Otavan uudesta satukokoelmasta Isoäitien iltasadut (saatu kustantajalta), joka on koottu yhteistyössä Kotilieden Kummikerhon kanssa. Kyseinen hyväntekeväisyysjärjestö tukee muun muassa vähävaraisia lapsiperheitä. Sanna Jaatisen toimittamasta ja Paula Melan kuvittamasta Isoäitien iltasadut -kirjasta lahjoitetaan euro jokaista myytyä kirjaa kohti Kotilieden kummikerhon toimintaan. Kirjassa on kaksikymmentä satua, jotka on valinnut kaksikymmentä isoäitiä ympäri Suomen. Mukana on muun muassa Tarha Halosen, Seela Sellan ja Anna Hanskin valitsemat sadut. Jokaisen sadun alussa on Aino Lappalaisen kirjoittamat, satujen valitsijoiden esittelytekstit, joissa nämä kertovat, miksi ovat valinneet juuri kyseisen sadun ja mitä se heille merkitsee.



Kirjassa on monta samaa satua kuin Suomen lasten satuaarteet -kokoelmassa, mutta mukaan on mahtunut myös satuja, jotka eivät ole kaikkein tunnetuimpia tai jotka eivät löydy jokaisesta perinteisestä satukokoelmasta kuten Marjatta Kurenniemen Satu pojasta joka tahtoi oppia lentämään ja Kaarina Helakisan Suklaapilvet. Minun lapsistani nuorin iloitsi, kun mukaan on mahtunut Ruma ankanpoikanen, ja esikoinen sekä keskimmäinen ilahtuivat Bremenin soittoniekoista. Fontti ja rivivälit ovat Isoäitien iltasadut -kirjassa lukijaystävällisesti isompia kuin Satuaarteissa. Siksi tarinat ovat hieman lyhyempiä ja hyvällä tavalla sanavalinnoiltaan nykyaikaistettuja, vaikka myös onnistuneen uskollisia alkuteoksille. Onnistunutta on mielestäni myös Melan kuvitus, joka on samaan aikaan perinteisen herttaista satukuvitusta, mutta myös nykypäivään päivitettyä. Tarinoiden päähenkilöt kuuluvat moneen etniseen ryhmään.



Mietin ensin, miksi kirjassa on vain isoäitien valitsemia satuja, sillä jollain tavalla haluaisin vaalia ajatusta myös isoisistä, joiden kainaloon lapsenlapset voivat käpertyä kuuntelemaan tarinoita yhtä lailla kuin isoäitienkin. Ehkä isoäitien näkökulma valikoitui tähän kokoelmaan siitä syystä, että Kotilieden kummikerho on naistenlehteen kytköksessä oleva kerho, jossa toimijoita ovat kautta kerhon historian olleet nimen omaan naiset.



"Lapselle ääneen lukeminen on aina yhtä hauskaa ja liikuttavaa. Jokaisella lukukerralla tapahtuu tärkeitä asioita: Jaamme ilon lapsen oppimasta uudesta sanasta tai oivalluskesta. Jaamme tarinan herättämän tunteen, ja vietämme sylikkäin hetken, joka merkitsee paljon molemmille." (Leeni Peltonen, Kummikerhon hallituksen puheenjohtaja, 2021)

Mukavaa Satupäivää, Satuviikkoa ja lukulomaa kaikille!

Rikollisen hauska Vorosen perhe timanttikeikalla

Anders Sparringin kirjoittama ja Per Gustavssonin kuvittama Vorosen rosvoperheestä kertova kirja(sarja), oli minulle aivan uusi tuttavuus, kun sain sarjan toisen osan arvostelukappaleena Kustannus-Mäkelältä. Vorosen perhe ja kultatimantti -kirjan etulehdeltä huomasin, että sarjan ensimmäinen osa Vorosen perhe ja synttärikeikka on ilmestynyt suomeksi tänä keväänä, ja aiomme todellakin lasten kanssa etsiä myös ensimmäisen osan käsiimme, sen verran hauskaa luettavaa tämä toinen osa meistä kaikista oli. Gustavassonin omintakeisen tyylinen kuvitus, jossa perspektiivi ja hahmojen mittasuhteet välillä vääristyvät, sopii kirjan tyyliin mainiosti.


Ensin kyseisen kirjan luki 9-vuotias esikoiseni, joka oli sitä mieltä, että kirja on hauska, ja hän kuulemma tykkäsi erityisesti siitä, että kirjassa monet nimet ovat humoristiseen tapaan väännetty rosvomaailmasta. Vorosen perheen naapurissa asuva poliisi on esimerkiksi nimeltään Jeppe Pollari, ja perheen koira tottelee nimeä Kyttä. Kirjan hienosta suomennoksesta voikin kiittää Raija Rintamäkeä, joka on onnistunut viihdyttävässä käännöksessään mainiosti.

Kun esikoiseni oli lukenut tämän kirjan itsekseen (kohtalaisen nopeasti, sillä sivuja on vain 62 ja teksti on aika isoa), luin kirjan kuopukselleni iltasaduksi, mihin meni aikaa vain kaksi iltaa. Esikoinenkin tahtoi kuunnella kirjan uudestaan minun lukemanani, mikä kertonee myös kirjan meillä saavuttamasta suosiosta. 

Vorosen perheeseen kuuluu siis äiti, isä ja kaksi lasta: isoveli Niilo ja Nelli-pikkusisko. Perhe käyttäytyy sukunimensä mukaan, ja jokainen aamu perheessä esimerkiksi alkaa niin, että isä on vohkinut naapurissa asuvan Jeppe Pollarin sanomalehden. Kun Jeppe Pollari tulee kyselemään lehtensä perään, onnistuu isä aina huijaamaan tätä uskomaan, että lehti on heidän omansa. Perheen poika Niilo kuitenkin eroaa perheestään siinä, että hänen on äärimmäisen vaikeaa valehdella, eikä opi, vaikka kuinka yrittää. Tosin aivan kirjan loppumetreillä hän onnistuu valehtelemisessa, mutta ei ehkä siinä tarkoituksessa, jossa vanhemmat olisivat toivoneet hänen niin tekevän...


Vaikka kirja on ohut, ehtii tarinassa tapahtua vaikka ja mitä. Perheen vanhemmat lähtevät pääkaupunkiin timanttinäyttelyyn (ihan vain katsomaan maailman hienointa timanttia), ja Nelli ja Niilo jäävät kahdestaan kotiin. Nelli ei tahdo olla kotona ilman aikuista, ja niinpä lapset lähtevät tapaamaan linnassa lukkojen takana majailevaa isoäitiään. Vankilaan ei kuitenkaan noin vain pääse, joten neuvokas Nelli keksii juonen keplotellakseen heidät sisään. Voitte myös ehkä arvata, miten tarina etenee, kun mummi ja tämän bestis saavat kuulla maailman suurimmasta timantista... Sen jälkeen kysymys enää kuuluu, kuka kähveltää timantin ensiksi ja jääkö joku kiinni...

Tämä kirja on tosiaan melko helppolukuinen, joten se sopinee parhaiten noin esikouluikäisistä lapsista kolmasluokkalaisille. Silti ääneenluettuna tämä varmasti hauskuuttaa myös neljäsluokkalaisia, ja minä aionkin keväällä hyödyntää tätä kirjaa omassa opetuksessani. 


.............................................

Rosvo-teema opetuksessa

Kävin nimittäin hiljattain Laura Niinikiven ja Taina Hämäläisen pitämän, Lukuliikettä kuntiin! -hankkeen puitteissa toteutetun ateljee-menetelmän jatkokoulutukseen. Siellä Niinikivi esitteli, miten monipuolisesti hän on luokassaan hyödyntänyt Helsingin Sanomissa 14.4.2018 julkaistua lasten tiedekysymystä Mistä rosvot tulevat?. Uutista on hänen tunneillaan käytetty sekä luovan kirjoittamisen, luetun ymmärtämisen että oikeinkirjoituksen ja kielitiedon harjoitukissa. Minulle tuli heti mieleen, että tahdon keväällä toteuttaa luokassani rosvo-teemaa, jonka pystyy yhdistelemään moniin oppiaineisiin. Tuota uutista aion käyttää ehdottomasti itsekin erityisesti luetun ymmärtämisen ja oikeinkirjoituksen sekä kielitiedon harjoituksissa.

Aloitamme teeman mitä luultavammin niin, että luokkaan ilmestyy salaperäinen laukku tai kassi, josta löytyy erilaisia tavaroita ritsasta etsintäkuulutukseen. Oppilaiden pitää tehdä parin kanssa havaintoja, mitä esineitä laukussa on ja sen perusteella tehdä perusteltu päätelmä, keneltä laukku on kadonnut. Tätä varten teen oman tutkijan lomakkeen. Sen jälkeen luemme pätkän Vorosen perhe ja kultatimantti -kirjaa, joka tarjoaa monta hykerryttävää inspiraationlähdettä esimerkiksi luovan kirjoittamisen tehtäviin ja eri tekstilajien kirjoittamisen harjoituksiin. Heti ensimmäisellä sivulla on esimerkiksi malli luettelosta (mitä kirja sisältää) sekä lyhyestä tiedotuksesta. Kirjassa myös luetaan sanomalehteä, ja sivulla 16 on jopa valokopio sanomalehden sivusta, jossa näkyy pätkä uutista sekä mainos. Mainos jatkuu myös sivulla 17. Myös on sivulla 20 luettelo, jossa esitellään, mitä Vorosen perheen vanhemmat ottavat mukaan lähtiessään kaupunkiin timanttia katsomaan, ja oppilaat saavat kirjoittaa omat listansa luovan kirjoittamisen harjoituksena. Niinikivellä olikin omassa koulutuksessaan ihan vastaava harjoitus, jossa me saimme kirjoittaa listaa esimerkiksi rosvon muistilistasta tai laukun sisällöstä. 

Oppilaat saavat tietenkin ideoida oman hilpeän rosvohahmonsa, nimetä hänet vorosmaiseen tyyliin ja tehdä kuvaamataidon tunnilla henkilöstä etsintäkuulutuksen, jossa hänen kerrotaan syyllistyneen johonkin mielikuvitukselliseen rikokseen (ei mennä raa'aksi...). Näitä rikoksia voisimme ideoida oppilaiden kanssa yhdessä. Kuvaamataidossa oppilaat voisivat myös piirtää omat rosvoperheensä tussipiirroksena.

Koska keväällä meillä on ympäristöopissa aiheena pohjoismaat, aion esitellä oppilaille myös pohjoismaisten kirjailijoiden rosvotarinoita (Ronja Ryövärintytät ja Kolme iloista rosvoa nyt ainakin. Tuleeko muita kenellekään mieleen?). Musiikissa oppilaat laulavat toivottavasti Rosvolaulua (toivottavasti tämä sopii musiikinopettajan suunnitelmiin). Ajattelin myös, että liikuntatunnilla oppilaat voisivat joko ulkona tai sisällä pelata salapoliisisuunnistusta, jossa pitää löytää johtolankoja ja selvittää rikoksen tekijä. Myös Afrikan tähti -pihapeli ja Toiminnalisen oppimisen verkkokoulussa esitelty kertolaskupeli (rosvo voi viedä pisteet) sopisi tähän teemaan. 

Tahtoisin myös, että oppilaat pääsisivät ideoimaan omia rosvotarinoitaan. Nämä voisivat liittyä heidän tekemiinsä etsintäkuulutuksiin. Kun tarinat olisi kirjoitettu, voisivat oppilaat ideoida pienissä ryhmissä, miten voisivat jatkotyöstää niitä. Joku ryhmä saattaisi esimerkiksi haluta tehdä rosvopelin, animaation, sarjakuvan tai näytelmän. Tähän teemaan saisi mukavasti yhdistettyä myös jonkin pakopelityyppisen harjoituksen ja esimerkiksi kirjakerhot, jossa jokainen lukisi kotona rosvo-teemaan sopivaa kirjaa.

Rosvot ovat tietysti teemana myös siinäkin mielessä hyvä, että todellisuudessa aiheeseen liittyy paljon hyvä-paha ja oikein-väärin -tematiikkaa, jota täytyisi tietysti pohtia oppilaiden kanssa. Kirjallisuudessa rosvoja voidaan käsitellä hilpeällä otteella, mutta tosiasiassahan rosvot ovat rikollisia. Ja miettikääpä vaikka Robin Hoodia, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille, tekikö hän oikein?

Muuta rosvokirjallisuutta:

Heli rantala ja Netta Lehtola: Murtautuja Mauri (2021)

Ilpo Tiihinen: Piipaat sulle -runo (1989)

Ismo Puhakka: Poliisi -runo (2011)

Siri Kolu: Me Rosvolat -sarja

Siri Kolu: Tarinataistelu (2018)

Siri Kolu: Ränttätänttää, rosvoruokaa! -keittokirja (2015)

Roope Lipasti: Rudolf-rosvo -sarja

David Walliams: Pankkirosvon poika (2019)

David Walliams: Gangsterimummi (2016)

Malin Klingenberg ja Tiina Konttila: Patrik ja Superseniorit -sarja

Philip Reeve: Kevin ja keksirosvo (2021)


Eläinystävän ehdoilla

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Ystäväni Pulla Vehnänen (Otava 2021, saatu kustantajalta) on ihastuttava teos ystävyydestä ja eläinten kauniista kohtelusta. Siksi tämä kirja sopiikin esiteltäväksi juuri nyt eli eläinten viikolla. Viikon tarkoitus on herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, miltä yhteiselo ihmisen kanssa eläimestä tuntuu.


Reitun kirjassa käsitellään juuri näitä samoja teemoja. Tarinan päähenkilö, eli omapäinen Tylli-tyttönen saa huoltajiltaan Mummilta ja Mommalta oman ponin. Tylli ei ole kovin kärsivällinen, ja hänellä on vahvat mielikuvat, mitä poniystävänsä kanssa tulee touhuamaan. Tylli lähtee hakemaan Pulla Vehnästä uuteen kotiinsa, mutta Pulla ei halua mennä traileriin, vaan karkaa ja kiipeää puuhun (!) turvaan.

Pientä ponia pelotti. Se piiloutui kukkien sekaan ja pisti korvansa ihan luimuun. Sillä tavalla ponit kertovat, että joku asia arveluttaa niitä


Näin osuvasti Reittu kuvaa ponin tuntoja, ja saa lukijankin ymmärtämään, miksi Pulla Vehnänen ei tottele Tylliä, joka pontevasti komentaa poniaan. Lisäksi Reittu kuvaa hienosti, että Pulla Vehnänen kyllä haluaisi luottaa Tylliin. Lopulta tyttö saakin Pullan alas puusta ja menemään traileriin lupaamalla sille porkkanoita ja halauksia. 

Lempeys ja ystävälliset sanat tehoavat toisinaan paremmin kuin määräileminen.

Tyllin ja Pullan haluat törmäävät kirjassa vielä monta kertaa, sillä Tylli esimerkiksi tahtoisi letittää Pullan hännän, laittaa ponille satulan ja ratsastaa sillä. Letitykseen Pulla suostuu, vaikka sitä jännittääkin, mutta satuloimiseen se ei suostu.

- ...sinä sanoit, että olet ystäväni, eivätkä ystävät sido satuloita toistensa selkään ja ohjaile muita oman mielensä mukaan! Pulla Vehnänen selittää kiukustuneelle Tyllille. Tyllin hermot uuteen ystäväänsä menevät ihan kokonaan, kun hän ei saa ponia suostumaan ratsastukseen tai kärryajeluihin. Tyttö nimittäin tahtoisi, että Pulla pitäisi juuri samoista asioista kuin hän itse. Tylli leppyy Pulla Vehnäselle vasta, kun poni-poloinen syö itsensä ähkyyn ja toipuu vain Tyllin sinnikkään hoidon ansiosta.


Tylli oppii, että ystävän kanssa voi puuhata kaikenlaisia kivoja juttuja, mutta molempien pitää haluta tehdä niitä. Sekä Tylli että Pulla Vehnänen oppivat, että kaverin kanssa voi ja kannattaa tehdä kompromisseja, toiseen pitää luottaa ja toisen mielipidettä kunnioittaa. Siten yhteiselo sujuu hyvin, eikä ketään - ei eläin- eikä ihmisystävää - saa pakottaa tekemään sellaista, mikä pelottaa tai tuntuu kurjalta. 

Reitun kuvitus on ilosita, värikästä ja ilmeikästä. Sekä Tyllin, Pulla Vehnäsen, että taustalla häälyvien Mummin ja Momman ilmeet ovat paljonpuhuvia ja kertovat paljon tunteista, joita henkilöt kokevat.





Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin

Saimme hiljattain arvostelukappaleen Carlyn Beccian kirjoittamasta ja kuvittamasta tietokirjasta Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin (Karisto/ Otava 2021, alkuteos Carolrhoda Books 2021, suom. Sanna Niemi). Kirja on lapsille ja nuorille suunnattu tietokirja, joka esittelee lukuisia eri hirviöitä varsin mielenkiintoisella tavalla. Kirjan lähestymistapa on tieteellinen, ja hirviöitä tutkitaankin muun muassa siitä näkökulmasta, millaisia tosielämän tapauksia ja uskomuksia kunkin hirviön tarinan taustalla on. Kirjassa on myös eläinkirjoista tutulla tavalla esitelty esimerkiksi hirviöiden fysiologiaa ja anatomiaa sekä toimintaohjeita niiden kohtaamisen varalle.



Erittäin kiinnostavaa on myös, miten kirjailija fysiikanlakeihin nojaten pohtii, voisiko jokin tietty laji olla olemassa ja miten sen olisi maapallon elinoloissa käynyt. Kirja on hyvin monipuolinen ja tietoa on paljon - siispä myös tekstiä on varsin paljon, mutta se on ainakin minusta ja kolmasluokkalaisesta lapsestani mielenkiintoista. Itseasiassa lapseni innostui tästä kirjasta ensin, ja lueskeli sitä sohvalla koulun jälkeen: "Tää on hyvä. Paljon tietoa ja hyvät kuvat", kuului hänen arvionsa Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin -kirjasta. 



Lapseni innoittamana aloin itsekin selailla kirjaa, enkä aluksi käsittänyt sen konseptia. Onko kyseessä tietokirja myyttien historiasta vai kirja, joka ikäänkuin esittelee hirviöt olemassaolevina otuksina? Varsin pian jäin kuitenkin kiinni kiinnostaviin teksteihin ja pohdin, miten monesta kiinnostavasta näkökulmasta Beccian käsittelee hirviöitä. Samassa kirjassa hän esimerkiksi selittää kohta kohdalta, miten joku voi pyydystää krakenin, miten voi lukea ihmissuden kehon kieltä, millainen on isojalan evoluutio ja kuinka suuren määrän banaaneja King Kongin kokoinen apina söisi ja miksi sen olisi siis ollut mahdoton löytää tarpeeksi ruokaa saarellaan. Kirjassa siis fakta ja fiktio kulkevat rinta rinnan. Itse mietin, miten tätä kirjaa voisi hyvin hyödyntää opetuksessa esimerkiksi luetun ymmärtämisen tehtävissä, tietotekstien kirjoittamisen harjoituksissa, sanataidetehtävissä ja vaikka kuvataidetöiden innoittajana näin halloweenin aikaan.



Beccian oma kuvitus on lapseni sanoin hyvää, mutta minun mielestäni paikoin vähän hurjankin näköistä - hirviöistä, kun kerran kirjoitetaan. Tekstiosuudet eivät ole pelottavia, mutta hirviöitä kuvaavat kuvat voivat kenties kauhistuttaa herkimpiä lukijoita.

Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. järjestää tänäkin vuonna perinteisen Halloween-lukuhaasteen, johon osallistuvat blogit ja kirjagrammaajat voit käydä katsomassa tästä linkistä. Tämäkin kirja sopii haasteeseen vallan mainiosti!




Pelko ja jännitys voitetaan kuvakirjoissa

Lastenkirjat tarjoavat turvallisen tavan käsitellä asioita, jotka voivat jännittää ja pelottaa lasta. Tarinoiden kautta lapsi voi tutustua itseään askarruttavaan tai jopa pelottavaan asiaan hieman etäältä, aikuisen kanssa. Hän voi samastua kirjan henkilöihin, tulla tutuiksi aiheen kanssa ja löytää ratkaisukeinoja. Esimerkiksi päiväkodin, esikoulun ja koulun aloittamisesta kertovat kuvakirjat auttavat lasta näissä siirtymävaiheissa. Myös erilaiset jännittämistä ja pelkoja käsittelevät kirjat voivat auttaa lasta sanoittamaan omia tunteitaan, tarjoavat aikuiselle kanavan keskustella peloista lapsen kanssa ja voivat siten luoda turvallisuudentunnetta.




Aika monella lapsella on vaihe, jossa nukahtaminen voi tuntua vaikealta, pimeä voi pelottaa, ja lasta saattaa mietityttää, mitä ääniä yössä kuuluu. Tästä aiheestakin on kirjoitettu kirjoja, joista esimerkiksi Sanna Pelliccionin Onni-poika ja hirveä hirviö (Minerva kustannus) oli jokusia vuosia sitten omien lasteni suosikki. Kirjassa paitsi jännitetään hirviöitä myös tutustutaan mukavalla tavalla yön ääniin ja eläimiin. 




Myös Nora Lehtisen ja Anne Muhosen selkokirjoitetussa Ainon ja Matiaksen iltakirjassa (Pieni Karhu 2020, saatu kustantajalta) tutustutaan yön eläimiin ja mietitään, miten illalla iskevän mörköpelon voi voittaa. Tämä kirja on pikemminkin lastenromaani kuin kuvakirja, vaikka kirjassa onkin  runsaasti Muhosen piirtämiä, värikkäitä kuvia, jotka auttavat lasta seuraamaan tarinan kulkua. Kirjassa on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä käydään läpi iltatoimia ja lapset saavat ihailla salaperäistä yön eläintä lepakkoa. Toisessa tarinassa Aino ja Matias ovat serkkunsa luona yökylässä, ja illan tullen Ainolle iskee sekä koti-ikävä että mörköpelko. Enon vaimo osaa hienosti lohduttaa ikävöivää lasta, ja lukee iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Kun Ainolle ei tule uni silmään kaapista kiiluvien mörönsilmien vaaniessa häntä, keksii serkkujen äiti, mikä auttaa karkottamaan mörön: rokki ja villi tanssi tietenkin! Ja kuten yleensä oikeassakin elämässäkin käy, paljastuu, että kiiluvat silmät eivät suinkaan kuulu mörölle, vaan niille löytyy aivan luonnollinen selitys... Kirjan viimeisessä tarinassa yön kauneus tulee esille, kun Aino ja Matias tutkivat tähtitaivasta ja pohtivat, miten eläimet nukkuvat.




Rasaliina Seppälä ja Anu Pensola ovat hekin tehneet kuvakirjan, jossa voitetaan mörköpelko ja selvitetään, mistä kummalliset yöllä kuuluvat äänet johtuvat. Lulu ja Piko - Yön äänet -kirjan (Kustannus-Mäkelä 2021, saatu kustantajalta) päähenkilöt ovat Lulu-niminen lapsi ja hänen pöllöystävänsä Piko. Tässä tarinassa on mukana hippusellinen taikaa, sillä illan tullen kaksikko saa salaperäisen tehtävän: heidän huoneessaan olevaan arkkuun ilmestyy rikkirakastettu nalle, jonka omistaja Lulun ja Pikon pitää löytää. He pukevat ylleen taikasukan, jonka kuljettaa heidät pienen pojan makuuhuoneeseen. Nalle todella kuuluu pojalle, mutta tehtävä ei ole vielä suoritettu. Poika ei nimittäin pysty nukkumaan, sillä häntä pelottaa kaikki yöllä kuuluvat äänet. Lululla on onneksi taikalaukussan mukana kirja, joka tarjoaa vastauksen kaikkeen. Kaikille kirskumisille, narskumisille ja suhinoille löytyykin hauska selitys. Äänten aiheuttajia eivät olekaan likavesihirviö tai kummitus, vaan kissa, joka yrittää osua pikkuautoilla lasipurkkimaaliin ja katolla liukumäkeä laskevat linnunpoikaset. 
Tässä kuvakirjassa on ihastuttavaa, miten mielikuvitus - se sama, joka loihtii mörköjä ja kummituksia lapsen mieleen - valjastetaan keksimään hauskoja selityksiä, jotka karkottavat pelottavat asiat tiehensä.


 

Johanna Lestelän uusimmassa Tuikku-sarjan kirjassa Tuikka uskaltaa (Otava 2021, saatu kustantajalta) leikki-ikäinen Tuikku jännittää uuden harrastuksen aloittaminen. Tuikku on todella innostunut jalkapallosta ja tahtoo itse alkaa harrastaa sitä. Äiti vie Tuikun jalkapallokerhoon, mutta perillä Tuikku ei uskallakaan mennä treenihin mukaan. Jännitys tuntuu kipuna vatsassa, eikä hän tahdo edes jäädä katsomaan harjoituksia. Tuikku on vielä illallakin pettynyt, ja äiti lohduttaa, että aina voi yrittää uudestaan. Jalkapallo vetää Tuikkua puoleensa, ja seuraavana päivänä tämä harjoittelee omalla pihallaan ahkerasti. Hän jopa tekee niin hienon potkun, että oman pihan isot lapset kannustavat häntä. Niinpä Tuikku tahtoo mennä uudestaan kokeilemaan jalkapallokerhoon. Matkalla hän kertoo äidille, mikä häntä jännittää: epäonnistuminen. Äiti lohduttaa, ettei kaikkea tarvitse osata valmiiksi ja riittää, että uskaltaa yrittään. Perillä harjoituksissa on vastassa uusi apuvalmentaja, kotipihalta tuttu Onni, joka vetää Tuikun mukaan harjoituksiin. 




Lestelän arkisen suloiset Tuikku-kirjat sopivat mainiosti luettavaksi päiväkoti-ikäisten kanssa. Hän kuvaa hyvin lasten ajatuksia ja tilanteita, jotka ovat varmasti monille tuttuja. Tuikku-kirjojen kuvitus on pelkistettyä ja selkeää, ja murrettu sävymaailma sekä ihmisten löysät, collegemaiset vaatteet tuovat mieleen oman kasarilapsuuteni. Sarjan edellinen osa Tuikku ja pimeän mörkö (Otava 2020) käsittelee lapsen haluttomuutta mennä nukkumaan ja pimeään liittyvää pelkoa.

Edellisiä kirjoja huomattavasti tummasävyisempi kuvakirja on Anna Tommolan ja Pete Revonkorven Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020, saatu kustantajalta), jossa pieni päähenkilö Säpsy pelkää lähes kaikkea ja ahdistuu hurjan monesta asiasta. 

Ennen kaikki oli selkeää. Säpsy rakasti äitiä ja Hessua, kikhernepestoa ja nuudeleita ja nukkumista ja lakua ja paijauksia ja syliä. Sitten mustat ajatukset tulivat. ... Säpsy alkaa pelätä muutakin: Että ei pääse mukaan leikkiin. Että hänet unohdetaan. Että hän jää jälkeen, koska jalat eivät liiku, koska hän on niin täynnä painavia ajatuksia.

Eivät ne ole sellaisia asioita, joille aikuiset nauravat ja sanovat: Olipa hauska juttu. Siksi niistä ei kannata sanoa mitään.

Säpsyn pelot tuntuvat aikuislukijasta kovin surullisislta, sillä kyseessä ei taida enää ole mikään pieni pelko, vaan Säpsy tuntuu hyvin ahdistuneelta lapselta, jonka arkielämään pelot vaikuttavat voimakkaasti. Kun vaari esimerkiksi viiltää perunoita kuoriessaan sormeensa, pelästyy Säpsy valtavasti, menee pöydän alle piiloon, pelkää vaarin kuolevan ja näkee yöllä veriajatuksia. Säpsy ei myöskään tahdo puhua aikuisille peloistaan, ja vain toisinaan kutsuu äitiä luokseen yöllä, toisinaan hän pelkää yksin ahdistavien ajatusten keskellä. Vaariaan Säpsy ihailee suuresti ja uskoo, ettei vaari pelkää mitään.




Sitten käykin ilmi, että kaikkivoipa vaari on pienestä pojasta asti pelännyt veden alla piileviä vesikasveja ja vaaroja, vaikka rakastaa uimista. Vaari siis menee kohti pelkojaan, mikä tuntuu Säpsystä käsittämättömältä. Vaari osaa hienosti sanoittaa tilanteen lapsenlapselleen:

Ei se mitään haittaa, että vähän pelottaa. Silti voi mennä ja tehdä asioita. Jos ei osaa pelätä mitään, tekee tyhmyyksiä. Se vasta on vaarallista. Mutta jos taas pelkää vähän kaikkea, sellaisiakin juttuja mitä ei tarvitsisi pelätä, pitää ehkä ihan vähän uhmata kohtaloa.

Vaarin esimerkin rohkaisemana Säpsykin päättää uhmata kohtaloa, ja seuraavana myrsky-yönä hän menee ulos kohtaamaan myrskyn. Sen jälkeen omassa huoneessa piileskelevä mörkökään ei enää tunnu niin kovin suurelta ja pelottavalta, kuten ei narulla kuivuvat pyykitkään, vaikka ne muistuttavatkin tuulessa tanssivaa näkymätöntä miestä.

Tommolan teksti on vahvaa ja jopa hieman hätkähdyttävää luettavaa. Aivan yhtä hätkähdyttävää on myös Revonkorven kuvitus. Säpsyn pelot ja möröt ovat mukana kuvissa tummina hahmoina, ja esimerkiksi aukeamalla, jossa tyttö pelkää, ettei pääse muiden mukaan, hän katoaa kuvassa taustaansa. Kuvista käy myös ilmi Säpsyn mielikuvituksen voima ja se kuinka ajatukset täyttävät hänen päänsä ja maailmansa. Toisaalta yhta voimakkaan lohdullinen on viimeisen aukean kuva, jossa Säpsy ja äiti kävelevät yöllisen myrskyn jälkeen kukkasateessa. Tämä kirja ei ehkä sovi kaikkein pienimmillä tai pelokkaimmille lukijoille - tai ainakin vanhemman on hyvä lukea kirja ensin ja pohtia, auttaako kirjan lukeminen oman lapsen mahdollisiin pelkoihin vai saattaako se jopa lisätä sitä. Minun viisivuotiaani mielestä tämä ei kuulemma ollut yhtään pelottava.


Ps. Myös Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjassa on kirja, jossa käsitellään pimeän pelkoa. Paavo Virtanen ja pimeys on meillä ollut kirjastosta lainassa aikoja sitten, ja muistan, että pidin kirjasta. Koska minulla ei ole sitä nyt tässä, en valitettavasti pysty esittelemään sitä tarkemmin.

Kaksi tyylikästä kuvakirjaa, joista toisessa kasvaa huoli, toisessa idea

Kumma-kustannus on julkaissut kaksi viehättävää kuvakirjaa, joissa on lapsenikin huomion mukaan paljon samankaltaisuuksia tarinankerronnan tavassa ja jotka molemmat kannattaa ehdottomasti lukea yhdessä oman lapsen kanssa. 


Kobi Yamadan kirjoittama ja Mae Besomin kuvittama Olipa kerran idea (2020, suom. Raija Rintamäki, alkuteos Compedium, Inc 2013) kertoo nimensä mukaan idean syntymisestä, kasvamisesta ja jalostumisesta. Kirjan alussa pieni lapsi, kirjan minä-kertoja saa idean ja ihmettelee, mistä se oikein putkahti. Lapsi ei oikein tiedä, mitä idealla voisi tehdä, ja miettii jopa kovasti, mitähän muut ideasta ajattelevat. Koko idea tuntuu hänestä hieman vaivaannuttavalta. 



Lapsi yrittää kätkeä sen ja olla puhumatta siitä. Kuitenkin ideassa on taikaa, ja hiljalleen lapsi oppii arvostamaan sitä. Hän ruokkii ideaa, joka kasvaa huolimatta muiden kummastelusta. Idea myös auttaa lasta näkemään maailman uusin silmin ja uudesta näkövinkkelistä. Lopulta idea saa siivet ja valloittaa koko maailman. 

Silloin tajusin, mitä idealla tehdään. 

Sillä muutetaan maailmaa.




Kirjan sanoma on kaunis, vaikka tokikaan jokainen idea ja unelma ei välttämättä muuta maailmaa tai edes toteudu. On kuitenkin hienoa, että lapsia kannustetaan keksimään, tutkimaan, unelmoimaan ja kehittämään omaa mielikuvitustaan näin kauniin tarinan äärellä. Besomin lyijykynäkuvitus on mustavalkoista ja herkkää. On hieno idea kuvata idea hauraana, väritettynä munana, joka kenties kätkee kuoren sisään suuren salaisuuden. Kruunupäinen idea kasvaa tarinan myötä, ja samoin mustavalkokuvaan ilmestyy koko ajan enemmän väriä munan kasvaessa. Viimeisissä aukeamissa värit suorastaan räjähtävät näkyville idean saavuttaessa kukoistuksensa. Tekijäkaksikko onnistuu hienosti kiteyttämään idean syntymisen ja siihen mahdollisetsi liittyvät epäilykset. Maailmastamme katoaisivat äkkiä värit, jos lakkaisimme unelmoimasta.

Näin on oikeastaan käynyt Tom Percivalin kuvakirjassa Amandan huoli (Kumma-kustannus 2021, suom. Raija Rintamäki, alkuteos. Bloombury Publishing Plc 2018). Amanda on pieni tyttö, josta on hienoa olla Amanda. Tyttö rakastaa luontoretkiä ja keinumista, ja toisinaan hän uskaltautui jopa puutarhan perälle saakka! Sitten hänen elämäänsä hiipii huoli. Se on epämääräinen keltainen suttu, joka oli aluksi varsin pieni. Huolen kasvaessa suuremmaksi, värit Amandan elämästä - ja kuvituksesta - häviävät samaan tahtiin. Huoli seuraa Amandaa kaikissa päivittäisissä toimissa kotona ja koulussa. Vaikka Amanda yrittää elämään kuin ennen, huoli estää häntä tekemästä kivoja asioita. 

Huomaamattaan Amanda suhtautui huoleen tavalla, josta oli vain haittaa: hän huolestui siitä!



Huoli paisuu niin suureksi, että se täyttää koulubussin ja elokuvateatterin. Tyttö-raukka pelkää, että hänen elämäänsä ei enää ikinä mahdu mitään muuta. Kunnes eräänä päivänä puistossa hän huomaa pojan, jonka yllä tuntuu myös leijuvan huoli. Siitä Amanda ymmärtää, ettei suinkaan ole maailmassa ole ainoa, joka kantaa huolia mukanaan. Kun Amanda pysähtyy pojan luo ja kysyy tämän huolesta, alkaa se kutistua. Niin  lapset hoksasivat, että viisainta, mitä huolen kanssa saattoi tehdä, oli puhua siitä toiselle ihmiselle ääneen, ja pian heidän kummankin huolet olivat tiessään! Samalla, kun huolet alkoivat kutistua ja kadota, värit palaavat Amandan elämään ja kirjan sivuille. Joskus huolia voi tulla lisää, mutta nyt Amanda on oppinut puhumaan niistä sen sijaan, että koittaisi yksin selvitä huolitaakan alla. 



Tämänkin kirjan viesti lapsilukijoille on äärimmäisen tärkeä; Kaikilla on joskus paha mieli, huolia ja murheita, muttei kenenkään tarvitse tai kannata kantaa niitä yksin. Huolet kasvavat murehtimalla, ja puhuminen yleensä auttaa niihin. 

Amandan huoli on osa Pienet, suuret tunteet -kuvakirjasarjaa, joista on tähän mennessä suomennettu neljä kirjaa. Ainakin tämän kirjan vahvuuksia on yksinkertainen, muttei tylsä, helposti ymmärrettävä tarina, jossa kuvitus tuo abstraktin tunteen näkyväksi. Aivan kuten, Olipa kerran idea -kirjassakin on.

Kuvakirja Suomen sisällissodasta: Oravien sota

Hätkähdyttävän hieno kuvakirja Oravien sota (Tammi 2021, arvostelukappale) on suomalaisen kirjailijan, Riina Katajavuoren ja saksalaisen kuvittajan, Martin Baltscheitin yhteistyön tulos, joka kuvaa onnistuneesti Suomen sisällissotaa ja siihen johtaneita tapahtumia. Kirjan idea syntyi, kun Goethe-Institut Finnland esitti kaksikolle vuonna 2018 kysymyksen, miten sodista ja konflikteista voisi puhua lapsille, kuinka heitä voisi vahvistaa itsenäisinä sekä vastuullisina kansalaisina ja ennen kaikkea, miten yhteistä tuskaa ja surua voisi käsitellä.




Mielestäni Oravien sota onnistuu vastaamaan kaikkiin näihin kysymyksiin, ja piirtää lukijan eteen kuvan sodan raakuudesta, inhimilliseltä tuntuvista syistä sen taustalla sekä taisteluiden surullisista seurauksista. Kirjan oravaveljeksistä vanhimmalla on syntymäoikeutensa takia isompi ja parempi pesäpuu, josta saa paremmin käpyjä. Kun koittaa ankara talvi, on Valtteri-isoveljellä ja hänen kavereillaan kaikki hyvin, mutta Pekka-pikkuveli kavereineen värjöttelee omassa pesässään  nälkää nähden. 

-Näin ei voi jatkua, sanoi Pekka. 




Pekka hyökkää ja hajottaa oravien kotien välillä olevan sillan. Vihapäissään veljekset kaatoivat toistensa pihapuut. Ei kulu kauaa, kun punaisiin ja valkoisiin sonnustautuneet oravat sotivat kaikkialla metsässä. Punainen Pekka on jo aikaisemmin ihaillut karhua, joka on riidoissa valkoisen Valtterin ihaileman suden kanssa. Susi tulee Valtterin joukkojen avuksi, ja karhu tarjoaa apuaan Pekalle. Taistelut metsässä kestävät 109 päivää, minkä jälkeen siellä on valtava hävitys. Vaikka Valtteri joukkoineen juhlii voittajana, ovat kaikki väsyneitä ja menettäneet monia ystäviään. Vangittuja vastustajia viruu vankileirillä ja tuhansia lapsia kulkee metsässä ilman vanhempia. 




Lopulta kuitenkin veljesten välille versoo uusi yhteisymmärrys, Valtteri ehdottaa, että ruuat jaetaan tulevaisuudessa tasan ja pesien jälleenrakennus tehdään yhdessä. Paikattu silta kulkee taas Pekan ja Valtterin kotien välillä, ja tarinan loppu on toiveikas: 

Tästä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Vuosikausia. Siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa. Ja elävät vastakin.




Katajavuori ja Baltscheit ovat luoneet tarinaan erittäin taitavasti kytkökset sekä Suomen sisällissotaan että karhun ja suden kautta myös tuolloiseem maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Vähempiosaisen oraveljen kokema puute ja siitä syntyvä raivo tuntuu hyvin ymmärrettävältä, joskin lukija saa huomata, että oravan raivo saa suuret mittasuhteet, ja väkivalta synnyttää lisää väkivaltaa. Kuten historiantutkija Marko Tikka kirjan loppuun kirjoitetuissa jälkisanoissakin toteaa, voi tämän kuvakirjan lukea lapsen kanssa joko satuna tai historiallisia tapahtumia valottavana teoksena. Lukiessa lapsen kanssa voi pohtia, olisiko sota oravien välillä voitu välttää ja miten. Lapsen kanssa voi käsitellä myös syitä sodan taustalla, sodan seurauksia, oikeudenmukaisuuden kysymystä sekä väkivallattoman konfliktinratkaisun tärkeyttä. Eikä pidä unohtaa, että tälläkin hetkellä maailmassa on lukuisia konflikteja, ja omalta osaltaan Oravien sota auttaa sanoittamaan myös niitä.




Oravien sodassa tarina kerrotaan yhtälailla sanojen ja kuvien kautta, ja täytyy sanoa, että Baltscheitin kuvat ovat erittäin voimakkaita ja puhuttelevia. Sodan melskeessä oravien hahmot muuttuvat pelkistetyiksi ja villeiksi, ja kuvituksen värimaailma kapenee punavalkoiseksi. Mielenkiintoinen on myös kuvitustyylin muutos aivan viimeisellä aukeamalla, jossa oravat ovatkin inhimillistetyn sijaan aivan tavallisia metsäneläimiä - ei punaisia tai valkoisia, ei isoveljiä ja pikkuveljiä, vaan aivan kaikki samanlaisia.

Tätä kirjaa voisi lukea aivan hyvin koulussa 

Salasaaren salaisuudet innostaa sanataiteilemaan

Vaikka nuorin lapsistani katsookin Pikku Kakkosta, en ole tutustunut Silja Sillanpään ideoimaan Salasaaren salaisuudet -sarjaan, jota esitetään Pikku Kakkosella ja ilmeisesti myös kuunnelmana. Kun siis lainasin kirjastosta samannimisen Sillanpään kirjoittaman ja Marja Siiran kuvittaman kuvakirjan (WSOY 2021), minulla ei ollut käsitystä siitä, millainen paikka Salasaari on tai millaisiin seikkailuihin siellä voi joutua, Minua kiehtoi kirjan upea kansikuva ja sisäkannessa näkyvä seepianvärinen kuvitus, joka lupailee jännittävää seikkailumatkaa.



Salasaaren salaisuudet -kirja osoittautui eräänlaiseksi oppaaksi Salasaaren saloihin. Minä-kertoja Edla kertoilee lukijalle, miten päätyi Salasaareen, millaisia asukkaita siellä on ja millaisia paikkoja sieltä löytyy. Edla itse etsii eriskummallisia asioita, ja niitä Salasaarelta totisesti löytyy. Siellä on esimerkiksi Seikkailijoiden talon kirjasto, jossa kaikki kirjat on kahlittu seinään ketjulla ja niitä saa lukea vain tiimalasillisen kerrallaan. 




Saarella vieraileva saattaa törmätä sen kummallisiin asukkaisiin kuten linnunluiseen Mummu Puuhun, muutosmies Vara-Varaan ja ärään Maja-Akkaan. Oppaassa myös kerrotaan, miten voi istuttaa oman hattarapuun, valmistaa lennokin ja kulkea salassa. Osa kirjan ohjeista on oikeasti toiminnallisia tehtäviä, ja lopussa on myös pieni peli.



Koko kirja on kuin kutsu keksiä omia seikkailuja ja tarinoita. Tehtävät, kartat ja värikkäät kuvat kutsuvat tarinoimaan. Jos opettaisin tänä vuonna ykkösluokkaa, mekin matkaisimme aivan varmasti Salasaarelle. piirtäisimme omia karttojamme, tekisimme lennokkeja, rakentaisimme hattarapuun pienoismalleja, loihtisimme reseptejä kirjan ohje mallinamme, harjoittelisimme salassa kulkemista, runoilisimme, kuvataiteilisimme ja keksisimme omia tarinoitamme. 

Kuvitus on monipuolista, ja siinä yhdistellään ihastuttavasti tällaisia muistiinpanosivuja sekä huikeita, värikkäitä ja mielikuvituksellia kuvia.


Voisin kuvitella rakentavani tämän kirjan ympärille seikkailun, jossa oppilaat pääsisivät suorittamaan erilaisia tehtäviä. Kaikki tämän kirjan paikat ja henkilöhahmot ovat sellaisia, että ne kutkuttavat mielikuvitusta, ja innostavat sanataiteilemaan. Ihastuttava opas!

Kaunis sarjakuvaromaani: Älä unohda minua

Anne Muhosen kaunis, mutta myös hieman surullinen sarjakuvaromaani Älä unohda minua (Avain 2021, saatu kustantajalta) kertoo fiktion avulla siitä, kuinka meillä jokaisella on tarve tulla kuulluksi, nähdyksi, rakastetuksi ja muistetuksi. Aihetta käsitellään pääosin floristi Hillan kautta, mutta tärkeä rooli on myös Hillan kukkakauppaan tet-harjoitteluun saapuvalla Eerolla. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä ja takaumien kautta menneisyydessä.


Hilla asuu yksin ja rakastaa selvästi kasvejaan ja työtään. Hän ei ilahdu, kun mies hänen menneisyydestä soittaa vain työntääkseen unohtamansa oppilaan Hillalle harjoitteluun. Poika on juro, hänen kaverinsa vaikuttavat epämääräisiltä, eikä Eeron työotekaan tunnu vakuuttavalta. Hilla soittaa pojan opolle, joka sattuu olemaan tämä menneisyyden mies, ja on sitä mieltä, ettei pojan tarvitse tulla enää uudestaan.

Mies, joka selvästi tuntee Hillan hyvin, saa suostuteltua tämän antamaan pojalle mahdollisuuden, ja aika pian Hilla tajuaa, että heillä on pojan kanssa yhteistä. Hiljalleen nuo kaksi lähentyvät, oppivat tekemään töitä yhdessä ja kumpikin avautuu toiselle omalla tavallaan. Pojasta löytyy sympaattinen puoli, kun käy ilmi, että hän huolehtii kaveristaan Pikusta. Piku ei ole onnistunut saamaan harjoittelupaikkaa, sillä opo varmaan unohti senkin. Lisäksi käy selväksi, että kaikki kolme: Eero, Hilla ja Piku ovat jonkun unohtamia, ja Hilla jopa ryhtyy Eerolla tietynlaiseksi turvallisen vanhemman korvaajaksi, aikuiseksi, jolle voi laittaa tekstarilla x:n, kun haluaa, että tämä soittaa ja käskee jo lähtemään kavereiden luota kotiin.


Samaan aikaan, kun Hilla tarjoaa tukea Eerolle, hän muistelee yhä enemmän omaa menneisyyttään, jossa hän on kokenut menetyksistä suurimman. Hän joutuu kohtaamaan sen kaiken varsin epäreilulla tavalla, ja hetkeksi Hillan maailma hajoaa palasiksi. Sitten tulee puhelu, joka palauttaa Hillan nykyisyyteen. Eerolle on käynyt huonosti. Sairaalassa Eeron selviämisestä murehtii vain yksinäinen Piku, kunnes Hilla ryntää paikalle. Tässä kohtaa tarina hieman hajoaa, ja ehkä jokunen lisäruutu olisi selittänyt Eeron kohtaloa. Loppu on kuitenkin selvästi toiveikas ja eteen päin katsova.


Älä unohda minua todella muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on huomioida toisemme, muistaa ja kuunnella. Itseäni riipaisee tietysti paitsi Hillan suru, myös nämä unohdetut lapset, Eero ja Piku. Kuinka tärkeää onkaan, että jokaisella olisi joku, jolle voisi lähettää x:n, kun kaipaa pelastusta. Joskus sitä kaipaa myös aikuinen. Paikoin tarina hyppi hieman häiritsevästi, ja tavallaan Pikun hahmon mukanaolo olisi kaivannut hieman lisäselitystä, mutta siitä huolimatta tämä kirja kosketti. Muhosen piirustustyyli on selkeää ja miellyttää omaa silmääni. Koska rakastan itse kukkia, niiden tarinassa tuoma lohtu ja onnikin on helppo ymmärtää. Tämä sarjakuvakirja sopii sekä aikuisille että murrosikäisille.



Lähtisitkö runomatkalle?

Pirkko Ilmasen, Riika Kotkan, Elina Pullin ja Johanna Venhon kirjoittama Runomatkasopas - Harjoituksia ja työpajoja lapsille (Aviador Kustannus 2019, saatu kustantajalta) on aivan mainio apuväline kaikille, jotka opettavat ja ohjaavat lapsia sekä nuoria kirjoittamisessa. Oma kokemukseni on, että runojen kirjoittaminen tuntuu monesta oppilaasta vaikealta - tai tuntuu, jos he ovat siinä käsityksessä, että kokonainen riimiruno pitää keksiä ja kirjoittaa tyhjästä. Olen itsekin joskus opettajana ajatellut, että runojen opettaminen on vaikeaa juuri siksi, että osa oppilaista kokeen niiden kirjoittamisen vastenmielisenä. Olenkin eritääin iloinen, että sain kustantajalta testattavaksi Runomatkaoppaan, joka sisältää paitsi teoriatietoa runoista ja runoudesta myös suuren joukon konkreettisia kirjoitusharjoituksia, joiden avulla runojen kirjoittaminen on helppoa ja hauskaa. Kirjan alussa on lyhyitä tehtäviä, joissa tavoitteena on rohkaista lasta leikkimään sanoilla ja uskaltamaan kokeilla runoilua takertumatta sääntöihin tai siihen, osaako. Kirjoittajat kehottavat lainaamaan olemassa olevista runoista, ja Runomatkaoppaassa onkin runsaasti sekä lasten että aikuisten kirjoittamia esimerkkirunoja.


Monia kirjan harjoituksista voi toteuttaa pieninä kirjoitustehtävinä muun opetuksen ohessa, mutta niistä voi toki rakentaa isommankin kokonaisuuden. Itseasiassa tästä kirjasta löytyy sekä näitä lyhyitä harjoituksia että useammankin tunnin mittaisia kokonaisuuksia, joissa kirjoittajat antavat vinkkejä kokonaisuuden suunnitteluun aina kirjoitustilaan tuotavista rekvisiitoista ja koristeista lähtien. Lisäksi kokonaisuuksien lopusta löytyy pitkät listat kirjallisuutta, jota voi käyttää apuna opetuksessa ja tunnelmaan virittäytymisessä. Näillä kokonaisuuksilla on sellaisia mielenkiintoisia nimiä kuin Yön ja unien salaisuudet, Haltioiden mailla ja keijujen smaragdimaassa ja Lohikäärmeet heräävät henkiin!



Käytin tätä kirjaa jonkin verran kolmas- ja neljäsluokkalaisten opetuksessa viime vuonna, ja oikeastaan kaikki harjoitukset, joita testasin toimivat. Huomasin kyllä, että muutama tehtävistä kaipasi vielä vähän lisäohjeistusta, esimerkiksi s. 72-73 sinänsä loistava moniaistinen kaavarunotehtävä oli sellainen, jossa oppilasta piti pyytää kirjoittamaan enemmän kuin yhdellä sanalla ja muistamaan käyttää ainakin yhtä adjektiiviä, mutta kun tämän asian ennakoi, tehtävä sujui hyvin. Opettajan näkökulmasta kirjan selkeä rakenne ja valmiit, visuaalisesti miellyttävät liitteet ovat ehdottomasti plussaa. Teoksen kuvituksen ja graafisen suunnittelun on toteuttanut Minna Mäkipää.


Tyytyväiset Runomatkaopas-kirjan tekijät Kirjamessuilla 2019



Loitsupiste somistettuna Aviadorin kojulla Kirjamessuilla 2019
Tämän innoittamana syntyisi varmasti monta mielenkiintoista tekstiä ja runoakin!


Ristiriitaisia ajatuksia herättävä, äärimmäisen koukuttava lastenkirjasarja: Pax

Harvoinpa olen joutunut lastenromaani lukiessani pohtimaan, voinko viedä tämän kirjan koulun kirjastoomme oppilaille lainattavaksi. Näin kuitenkin jouduin tekemään Åsa Larsonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman Pax-kirjasarjan ensimmäisen osan Loitsusauva (Otava 2021, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag 2014) kohdalla. Kirjassa on tekstin lisäksi realistinen, sarjakuvatyylinen kuvitus, jonka on tehnyt Henrik Jonsson. Suomennoksesta vastaa Sirpa Alkunen.


Loitsuvaras on todella mukaansatempaava, kohtalaisen nopealukuinen kirja, jonka uskon kiinnostavan kovasti noin 4. - 6.-luokkalaisia lapsia. Tämä kirjasarja voisi jopa vastata siihen kysymykseen, millaisia kirjoja pojat kiinnostuisivat lukemaan. Juoni on jännittävä ja maaginen, mutta kuitenkin realistisen oloinen. Päähenkilöveljekset Alrik ja Viggo ovat sympaattisia, mutta joutuneet nuoresta iästään huolimatta kokemaan kovia. Nyt he ovat sijaiskodissa ja uuden koulun kovikset ottavat pojat heti hampaisiinsa. Varsinkin nuorempi veli Viggo ei alistu kiusattavaksi, vaan pistää kiusaajalle vastaan. Isoveli Alrik puolustaa veljeään kirjaimellisesti kynsin ja hampain, eikä pelästy edes siitä, että kiusaajan isä on koulussa opettajana ja puolustaa omaa poikaansa. 


Viggo ja Alrik joutuvat tappeluun, jonka Jonsson on kuvannut hyvin realistisesti ja hurjasti.

Jo kirjan ensilehdillä käy selväksi, ettei kyseessä ole pelkästään kertomus kahden kiusatun ja kaltoinkohdellun lapsen tarinasta vaan ikiaikaisesta hyvän ja pahan taistelusta. Viggo ja Alrik ovat tietämättään valittuja, he ovat korppisotureita, joiden tehtävä on taistella pahaa vastaan ja suojella mystistä  kirjastoa. Nyt kirjastoa ja sen salaisuuksia vartioivat iäkkäät sisarukset Estrid ja Magnar, jotka törmäävät tihutöitä tekeviin veljeksiin ja päättävät järjestää näille testin: Jos pojat selviävät siitä, he ovat valittuja. Pojat voittavat verisessä taistelussa edimmun eli nälkäisen aaveen, ja Estrid ja Magnar vakuuttuvat poikien kohtalosta. He alkavat valmistaa poikia tehtävään, jonka ensimmäinen osa on löytää kadonnut loitsusauva. Loitsusauva on vaarallinen esine, jonka avulla on mahdollista kirota joku tai jotkut. Mikäli sauvan päähän laittaa kuolleen eläimen pään, voi eläimen puhuttama henkilö tulla manatuksi. Nelikko etsii sauvaa kaikkialta kaupungin pihoilta, mutta eivät huomaa, että joku on tuonut sen poikien sijaisvanhempien pihalle ja iskenyt sen nokkaan kuolleen hevosen pään. Hevonen ottaa valtaan kasvattiäidin ja saa tämän yrittämään poikien tuhoutumista. Seuraa jälleen hurja taistelu...

Lumottu sijaisäiti ei ole kaunista katseltavaa.

Miksi sitten jouduin tämän kirjan kohdalla pohtimaan, voinko viedä tämän koulukirjastoon ja vapaasti lainattavaksi?  Olen todella vakuuttunut, että moni koulumme oppilas lukisi tämän kirjan suurella innolla - oma tuleva kolmasluokkalaisenikin haluaa kovasti lukea tämän. Kirja sisältää kuitenkin paljon taikaa, mustaa magiaa ja oikeasti aika pelottaviakin asioita. Heti alussa vangittu pikkupiru kehuu häkissään, miten sen on raadellut kissan kuoliaaksi ja tykkää syödä pikkulapsia. Hevosen katkaistu, puhuva pää tuntuu sekin hyvin karmivalta. Tiedän, että oppilaiden vanhempien joukossa on sellaisia, jotka eivät ehdottomasti haluaisi lapsensa lukevan tätä kirjaa ja tiedän myös, että oppilaiden joukossa on niitä, jotka ahdistuisivat tämän kirjan luettuaan. Kirja tuntuu niin realistiselta, vaikka toki lukijat varmasti ymmärtävät sen olevan fiktiota. Moni lapsi kyllä varmasti lukisi tämän sopivaa jännitystä tuntien, yhtään ahdistumatta.

Kuvitus on hienoa, mutta paikoin aika kammottavaa.

Kunnankirjastoissa tämä kirja on tietysti saatavilla, enkä tietenkään kannata sitä, että me aikuiset alamme sanella, millaisia kirjoja lapsten on yleisesti sopiva lukea (toki jokainen tuntee oman lapsensa ja huolehtii, että nämä lukevat itselleen soveliaita kirjoja) - kun siis kyse on selvästi lapsille suunnatusta kirjallisuudesta. Mietin kuitenkin, että ehkä roolini opettajana on kirjavinkkaajana ja koulukirjatsonhoitajana hieman erilainen kuin tavallisella kirjastonhoitajalla tai kirjavinkkarilla. Yksityishenkilönä haluaisin ilman muuta suositella tätä monelle nuorelle, erityisesti pojalle, mutta opettajana pohdin, onko oikein laittaa tämä vapaasti lainattavaksi... Onko joku teistä lukenut tämän kirjan ja millaisia ajatuksia se on herättänyt? Mitä mieltä olette, kuinka paljon opettava saa vaikuttaa siihen, millaisia kirjoja koulukirjastoon hankitaan?

Kirja koulun aloittamisesta

Jade Haapasalo kirjoittama Valo menee kouluun (Readme.fi 2021, saatu kustantajalta) kuvaa erittäin tutunoloisesti ekaluokan aloitusta. Kirjan päähenkilö on Valo, joka asuu kaksin äitinsä kanssa ja joka on menossa ensimmäiselle luokalle. Tarina alkaa viimeisestä kesälomapäivästä, jolloin äiti ja Valo pohtivat, mikä on ollut kesälomassa kivointa ja syövät yhdessä hienon iltapalan viimeisen lomapäivän kunnaksi. Valo kertailee opettajan keväällä antamaa lehtistä, jossa kerrotaan, mitä taitoja kesän aikana olisi hyvä harjoitella. Kaikki muu Valolta sujuu, mutta perunan kuoriminen tuntuu vaikealta.


Aamulla Valoa jännittää niin paljon, että hän herää jo viideltä herättelemään äitiä. Äiti käskee Valon vielä pötkötellä äänikirjaa kuunnellen, ja Valo nukahtaa onneksi uudelleen. Niin tomera uusi koululainen kuitenkin on, että herätyskellon ensimmäinen pirinä heräättää pojan, ja tämä suoriutuu aamutoimista ennätysvauhtia. Koulumatkalle lähdetään hyvissä ajoin ja kotiovella otetaan vielä kuva Valosta koulureppu selässä.


Koulumatkalla äiti opastaa Valoa tarkkailemaan liikennettä, ja koulun pihalla poika kiristää vielä itse kengännauhansa. Silloin hän myös kertoo jännittävänsä, jos muut tuntevat jo toisensa ja jos ruuaksi on kuoriperunoita. Äiti löytää oikeat sanat, joilla rohkaisee Valoa, ja kellon soidessa äiti pyyhkii vaivihkaa silmäkulmiaan poikansa siirtyessä 1B-luokan jonoon.


Koulupäivä sujuu Valolta hyvin: vaatteet laitetaan omaan naulakkoon, pulpettiin ja naulakkoon askarrellaan nimilaatat, pihalla leikitään tutustumisleikkejä ja opettajan johdolla tutkitaan koulurakennusta. Ruokalassa sattuu hämmentävä tilanne, kun Valo menee istumaan uusien luokkatovereidensa kanssa, ja nämä rupeavat yllättäen nauramaan, kun Valo kysyy, osaavatko muut kuoria perunoita. Nauru tuntuu Valosta pahalta, mutta onneksi lapset selittävät, että heitä naurattaa, koska eräs heistä kysyi juuri äsken saman kysymyksen. Perunoiden kuoriminen ei kuulemma suju muiltakaan vielä aivan täydellisesti.

Kuvituksen on tehnyt Martin Bonke. Itse en ole tämän kuvituksen suuri fani, sillä minusta lasten silmät näyttävät välillä tuijottavan tyhjyyteen ja Valo näyttää toisissa kuvissa jo varsin isolta. Kuvat näyttävät siltä, että ne olisi tehty öljyväreillä, mutta toisaalta siltä, että ne onkin piirretty tietokoneella. Vaikka ne eivät vakuuttaneet minua, esikoiseni mielestä osa kuvista oli hienoja.

Koulupäivän lopuksi opettaja jakaa kaikille aapiset, ja he tutkivat vielä a-kirjainta ennen päivän päättymistä. Kun äiti hakee Valon koulun pihalta, juoksee onnellinen poika tätä vastaan. 

"Kaikki meni hyvin", Valo sanoo ja rutistaa äitiään. "Minä sain kavereita ja läksyjä!"

Luin Valo menee kouluun -kirjan keskimmäisen lapseni kanssa, ja kirja onkin hänelle varsin ajankohtainen, sillä lapseni on itsekin tuleva ekaluokkalainen. Myös hän oli saanut opettajaltaan kevään tutustumispäivässä samanlaisen kesätehtävämonisteen kuin Valo sai omalta opettajaltaan. Lapseni innostui ajatuksesta, että mekin söisimme kotona sitten hienon iltapalan viimeisenä lomapäivänä, ja alkoi myös pohtia, että koulumatkan kulkemista pitää vielä harjoitella. Monen uuden ekaluokkalaisen on varmasti helppo samastua Valon kokemaan jännitykseen, ja toisaalta tämän kirjan lukeminen voi omalta osaltaan jopa helpottaa sitä. Kirjan avulla on helppo käydä läpi niitä asioita, jotka varmasti askarruttavat pieniä koululaisia: Mitä koulussa pitää osata? Mitä koulussa tapahtuu? Löydänkö kavereita? Ja ennen kaikkea tuleva koululainen huomaa, että on aivan luonnollista, jos koulun aloittaminen jännittää. Niin sitä jännittää moni muukin!

Toinen mukava kirja koulun aloittamisesta on Nora Lehtisen ja Anne Muhosen Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy. Itse luen uusille ekaluokkalaisille oppilailleni ensimmäisenä koulupäivänä aina Gunilla Bergströmin kirjoittaman ja kuvittaman Mikko Mallikas  menee kouluun -kuvakirjan. Sekin kertoo loistavasti, kuinka koulun aloittamista jännittävät paitsi oppilaat myös opettaja! Tänä syksynä en tosin aloita uuden ekaluokan, enkä edes uuden luokan kanssa, vaan jatkan viime vuonna opettamani luokan kanssa neljännelle luokalle.