Uusi salapoliisisarja alakouluikäisille

Merja Jalon kirjoittama ja Reija Kiisken kuvittama Kotikulman etsivät -sarja on uusi aloitteleville lukijoille suunnattu sarja, jossa kolmasluokkalainen Markus ratkoo siskonsa Lisan ja naapurinsa Linnean kanssa kotikulmillaan tapahtuneita rikoksia ja arvoituksia. Sarjan ensimmäisessä osassa Kadonneen linnun salaisuus (Kvaliti 2020, saatu kustantajalta) lapset saavat ensimmäisen tehtävän, eli he alkavat etsiä naapurinsedän apuna tämän edesmenneen äidin laatimaa, kadonnutta testamenttia. Aluksi vaikuttaa siltä, että etsivät ovat mahdottoman tehtävän edessä, mutta toki tehtävä alkaa pikkuhiljaa ratketa. Outoa kyllä siihen tuntuu liittyvän myös jotenkin Linnean papukaija Nakke ja kummallinen hiippari, joka liikkuu kotitalon liepeillä öiseen aikaan.


Sarjan toisessa osassa Pentutehtaan arvoitus (Kvaliti 2021, saatu kustantajalta) lasten kaveri ostaa koiranpennun, joka kuitenkin sairastuu vakavasti pian kaupanteon jälkeen. Eläinlääkäri osaa kertoa, että pentua ei ole edes rokotettu tai sirutettu asianmukaisesti, eli sen on myynyt huijarikasvattaja. Lapset lähtevät selvittämään, missä tämä pentutehtailija asuu aikomuksenaan saada rahat takaisin. Kotikulman etsivät pääsevät pentutehtailijan jäljille, mutta tämän kotona heitä odottaa hyvin ikävä näky, josta lukeminen sai itsenikin nieleskelemään. Kirjan aihe onkin vakava, ja minulle tuli tunne, että Jalo on todella halunnut käsitellä sitä kirjansa kautta ja antaa siten lukijoille tärkeää tietoa koiranpennun vastuullisesta ostamisesta. Se on itseasiassa hieno asia, sillä onhan todettu, että näin koronan myötä koiranpentuja on ostettu normaalia enemmän, ja esimerkiksi läänineläinlääkäri Sari Haikan mukaan koiria hankkivat sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole edellytyksiä huolehtia niistä.

Minä luin molemmat näistä kirjoista ääneen lapsilleni, ja erityisesti niihin tykäistyi eskarilaisemme. Hänen mielestään nämä kirjat ovat hyviä ja kakkososa on jännempi kuin eka osa. Koska minä luin kirjat ääneen, saimme molemmat kirjat luettua muutamassa illassa, eli nämä ovat melko nopealukuisia. En kuitenkaan ole aivan samaa mieltä siitä, että Kotikulman etsivät ovat helppolukuisia kirjoja, kuten takakansi väittää. Teksti on kyllä aika isoa ja väljästi ladottua, mutta virkkeet ja rakenteet eivät ole helpoimmasta päästä.

Esimerkiksi: -Mitä ne (linnut) syövät? hän kysyy. -Hedelmiä ja marjoja. Pähkinätkin kelpaavat, ja siemensekoituksia Nakke rakastaa, Linnea tietää. -Mutta pellettiä en syötä. Kauppias sanoi, että linnulla voi vinksahtaa päässä, jos se saa jotain etovaa tehdaspuristetta. 

Kiisken kuvitus piristää tekstiä noin joka toisella tai joka kolmannella aukeamalla.

Todella helppolukuisissa kirjoissa sanasto on lapsille kohtalaisen tuttua ja helppoa, tekstiä on aukeamalla vähän ja nykyään myös kuvitusta oikeastaan jokaisella sivulla. Sanoisinkin, että Kotikulman etsivät on hyvä valinta sellaisille lukijoille, jotka tarvitsevat jo lyhyehköjä, hieman vaativampia kirjoja. Koska etsivätoimiston perustaja on kolmasluokkalainen, arvelen, että nämä kirjat sopivat parhaiten toka- ja kolmasluokkalaisille. 

Näissä, muuten kivoissa kirjoissa minua harmitti ainostaan se, miten persoonallisesta ja itsevarmasta Linneasta puhuttiin Markuksen näkökulmasta pöhkönä. Linnean pukeutumista korostettiin hassuna, ja esimerkiksi Linnean rihkamakorut näyttävät Markuksesta tusinakilluttimilta. Miksi ihmeessä lastenromaanissa pitää antaa vaikutelma, että persoonallinen pukeutuminen on jotenkin hölmöä ja muiden silmissä kummallista? Tällaiset sanavalinnat eivät kuulu mielestäni nykyaikaisiin lastenkirjoihin.

Punni-palkitut lasten- ja nuortenkirjat 2021

Minulla oli suuri ilo olla mukana valitsemassa tämän vuoden Punni-kirjallisuuspalkinnon saajaa. Punni-kirjallisuuspalkinto jaetaan kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Palkinnon arvo on jatkossa 600 euroa ja se jaetaan vuosina 2021–2024 (Lastenkirjainstituutti)


Me raatilaiset saimme luettavaksemme kymmeniä kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joiden joukosta valitsimme yhden voittajan ja kolme kunniamaininnan ansainnutta teosta. Oli hienoa päästä lukemaan ja tutkimaan todella niin monia vuonna 2020 julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja. Aika pian luettujen kirjojen joukosta alkoi nousta omia suosikkeja, mutta fokus piti tietysti pitää palkinnon perusteluissa, eli siinä, että teos on joko rohkea avaus tai erityisen onnistunut esikoisteos.

Voittajateos eli Maria Lassilan kirjoittama ja Maria Viljan kuvittama Eeva ja harmaakaapu (Karisto) täytti mielestämme nämä molemmat kriteerit. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta rakkaan ihmisen kuolemasta ja siitä hämmennyksestä, jonka aikuisten surun ilmenemismuodot saavat lapsessa aikaan. Päähenkilö on pieni koululainen Eeva, jonka eno kuolee yllättäen oman käden kautta. Kukaan aikuisista ei kunnolla kerro Eevalle, miksi eno kuoli. Isä kertoo, että eno oli sairas, vaikkei sairaus näkynyt päällepäin. Eeva aistii, että aikuisten suruun sekoittuu jotain muutakin, jotain outoa ja kummallista, josta ei puhuta kuin kuiskaten silloin, kun Eeva ei ole kuulemassa. 


Hyvin pian Eevan kotiin muuttaa kummallinen harmaakaapu, iso ja mykkä, joka tuntuu seuraavan Eevaa kouluunkin. Erityisesti äiti käpertyy omaan suruunsa niin, ettei Eeva saa häneen enää yhteyttä, ja etäisyys Eevan ja muun perheen välillä tuntuu kasvavan ja venyvän kuin harmaakaapu ikään. Lopulta Eevan opettaja huomaa, ettei tytöllä ole kaikki hyvin ja ottaa yhteyttä vanhempiin. Onneksi, sillä se herättää vanhemmat huomaamaan, ettei pientä lasta  voi jättää yksin näin suuren asian äärellä, eivätkä pahat ja surulliset asiat haihdu niistä vaikenemalla. 

Lassila kirjoittaa niin kauniisti ja koskettavasti, että en voinut välttää itkemästä vuolaasti tämän kirjan äärellä. Viljan pääosin mustavalkoinen, mutta harkitusti pastellivärein tehostettu kuvitus tavoittaa upeasti kirjan tunnelman. Maailma on harmaa ja vähän suttuinen, harmaakaapu iso ja kummallinen ja Eeva pieni ja muusta perheestä etäällä. 

Kunniamaininnan saivat Miikka Pörstin ja Anne Vaskon kuvakirja Gorilla (Kustantamo S&S), Elina Kilkun nuortenromaani Ihana tyttö (Bazar) ja Reetta Niemelän ja Sanna Pelliccionin tietokirja Älä vihaa minua (Karisto).

Pörstin ja Vaskon Gorilla kertoo siitä, millaista on, kun tunteet kasvavat niin suureksi, että lapsi suorastaan hajoaa palasiksi, putoaa, hajoaa ja repeää. Näin käy päiväkoti-ikäiselle Einolle, joka kirjaimellisesti hajoaa kappaleiksi esimerkiksi silloin, kun häntä surettaa toinen lapsi, jonka synttäreille kukaan ei mennyt. Mummin pelleilykin huvittaa Einoa niin, että poika nauraa katketakseen ja katkeaakin. Einoa ei auta, että aikuisten mukaan hänen ei pitäisi eläytyä kaikkeen niin voimakkaasti. Herkkä lapsi ei voi sille mitään, ja tilannetta pahentaa, että toisinaan muut lapset pilkkaavat hänen herkkyyttään. Pahin kiusaaja on gorilla, joka kulkee Einon rinnalla ja saa tämän hajoilemaan entistä pahemmin. 


Yhtenä päivänä Einon päiväkotiin tulee toinen lapsi, joka tunteekin yhtä voimakkaasti kuin Eino. Nyt Einosta ei tunnukaan enää pahalta, sillä nyt hän voi hajoilla yhdessä ystävän kanssa - joskus jopa niin paljon ja läheisesti, että heidän raajansa suorastaan vaihtuvat kesken leikkien. Gorillakin herkeää kiusaamista Einoa, ja muuttuu oikeastaan aika kivaksi.

Pörstin ja Vaskon tapa lähestyä (erityis)herkkyyttä ja sitä, miten vaikeaa tunnesäätely voi olla, on rohkea ja uudenlainen. Pörstin tekstit ja Vaskon kuvitus loihtivat kirjan sivuille eläväksi sen, miten hajottavaa voi olla, kun tuntee kaiken erittäin vahvasti ja jopa samastuu muiden tunteisiin niin, että itsekin hajoaa toisen surusta kappaleiksi. Omat lapseni hämmästelivät aluksi kirjan rouheita ja rohkeita kuvia, joissa Einolta irtoaa milloin mikäkin ruumiinosa, mutta loppujen lopuksi tarina oli heistä hyvä.

............................................

Kilkun Ihana tyttö on aiheensa puolesta ajankohtainen ja rohkea kirja, jonka päähenkilö Reetta ajautuu suhteeseen nelikymppisen Jarmon kanssa. Vaikka Reetta aluksi kuvittelee, että heidän suhteensa on tasa-arvoinen rakkaussuhde, havahtuu hän kirjan lopussa ymmärtämään, että tosiasiassa Jarmo käyttää Reettaa ja omaa valta-asemaansa törkeästi hyväkseen. Jarmo on ohjaaja lukiolaisten näytelmässä, johon Reetta on omaksi ilokseen ja ihmeekseen päässyt mukaan. Tyttö on tuntenut itsensä omanikäistensä seurassa ulkopuoliseksi ja halunnut kiihkeästi näytellä. Hän ihailee ohjaajaa, joka alkaa kiinnittää Reettaan erityishuomiota. Mies onnistuu puheillaan vakuuttamaan, että muut eivät ymmärtäisi heidän kaunista suhdettaan, ja niinpä Reetta alkaa salata menemisiään ja tekemisiään äidiltään sekä parhaalta ystävältään. Hän saa kuitenkin tukea teatteriryhmänsä muilta nuorilta, jotka huomaavat, miten Jarmo piirittää Reettaa. 

Kilkku on kirjoittanut kirjalleen kaksi erilaista loppuratkaisua, joissa toisessa toistuu se painajainen, mikä luultavasti ja valitettavasti monen hyväksikäytetyn nuoren mielessä kummittelee, kun nuori ymmärtää, mitä on tapahtunut. Tässä rujossa lopussa Reetta itse sekä kaikki muutkin syyttävät tyttöä hyväuskoisuudesta ja sanovat, että tämä on aivan vapaasta tahdostaan ryhtynyt suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Onnellinen loppuratkaisu on se, joka tällaisissa hyväksikäyttötapauksissa on ainoa oikea ratkaisu: hyväksikäyttäjä tuomitaan ja lähipiiri puolustaa uhria. Ihana tyttö on tärkeä ja rohkea kirja, jonka toivon nuorten lukevan.



............................................

Niemelän ja Pelliccionin tietokirja Älä vihaa minua -Kirjeitä ihmisille esittelee kirjemuodossa lajeja, joita on perinteisesti pidetty vaarallisina, iljettävinä ja jopa pahoina. Kirjan kirjemuoto herättää empatiaa parjattuja eläimiä kohtaan, ja lukija voi ymmärtää luonnon monimuotoisuuden ja jokaisen lajin tärkeyden. Tästä kirjasta olen kirjoittanut aiemmin täällä.


Raatimme palkintoperustelut voi käydä lukemassa tästä linkistä.

Onnea vielä kerran voittajateoksen tehneille Maria Lassilalle ja Maria Viljalle sekä kaikille kunniamaininnan saaneille!

Ystävystyminen ei käy taikasauvaa heilauttamalla

Luimme talven aikana esikoisen ja eskarilaisen kanssa kaksi kirjaa, jotka vaikuttivat aluksi varsin erilaisilta, mutta joiden aihe olikin loppujen lopuksi hyvin samankaltainen. Toinen kirjoista on Cristal Snown esikoisromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Kirjan upean ja herkän mustavalkoisen kuvituksen on piirtänyt Kati Vuorento. Toinen kirjoista on Tom Percivalin kirjoittama ja kuvittama Satujen sankarit - Loitsuvaras (suom. Terhi Leskinen, Kumma-kustannus 2020, saatu kustantajalta, alkuteos MacMillan Children's Books). Molemmat näistä kirjoista ovat uusien sarjojen ensimmäisiä osia. Itseasiassa lainasimme kirjastosta jo Satujensankarit-sarjan toisen osan, sillä vauhdikkaasti etenevä seikkailu oli erityisesti minun ja eskarilaisemme mieleen. 


Siinä, missä Penni-kirjan kieli on kimurantin koukeroista ja melko haastavaa, on Satusankarit kirjoitettu väljällä fontilla ja niin yksinkertaisilla virkkeillä, että alakouluikäisten on helppo lukea kirjaa itse. Molemmat kirjoista sijoittuvat satumaailmoihin, mutta Percival ammentaa vanhoista tutuista saduista, ja Snow on luonut aivan omanlaisensa keijumaailman, Tuulenpesän metsän. Snown kirjassa sekä minua että erityisesti tokaluokkalaista lastamme viehätti juuri se, kuinka siihen on keksitty keijumaisia vastineita ihmismaailman asioille kuten esimerkiksi kakkuaineksia kivisokerista kaislakermaan ja kakkarakeltuaisiin. 

Penni Pähkinäsydän -kirjan päähenkilö on pikkuruistakin pienempi keiju, jonka sydän on niin herkkä ja hauras, että Penni on oppinut pelkäämään terveytensä puolesta. Tosiassa Pennin sydän ei ehkä olekaan fyysisesti heikko, vaan taipuvainen tuntemaan suuria ja ehkä siten myös särkymään suurista suruista. Eräänä kesänä Pennin maailma järkkyy, kun hänen naapuriinsa asettuu asumaan Markka Meritähti -niminen keijupoika, jota Penni alkaa vaistomaisesti inhota. Pennin mielestä Markka on tärkeilijä, joka pilaa hänen elämänsä. Yhdessä parhaiden ystäviensä Lianan ja Viliinan kanssa Pennin alkaa valmistaa isoäitinsä reseptillä kadotuskakkua, joka nimensä mukaan saisi Markan katoamaan. Kakun valmistus ei kuitenkaan ole helppoa sillä siihen tarvitaan muun muassa kadotettavan naurua ja kyyneleitä. Ainesosia hankkiessaan Penni joutuu viettämään aikaa Markan kanssa ja huomaa lopulta, ettei tämä ehkä olekaan aivan kamala. Harmillisesti silloin taitaa olla enää liian myöhäistä perua kakun taikaa, ja Penni saa katua katkerasti omia ennakkoluulojaan.

Kati Vuorenton lyijykynällä (?) tehty kuvitus on ihastuttavaa, ja varmasti 
tulisi vielä paremmin esille, jos kuvat olisivat värikuvia. Olin toivonut, että 
hänen nimensä oli mainittu myös kannessa eikä vasta sisäliepeessä, sillä nämä 
kuvat ovat iso osa kirjan viehätystä.

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku tuntui etenevän paikoin hieman hitaasti, sillä kadotuskakkua leivottiin pitkään ja hartaasti. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten taitavasti Snow kirjoittaa ja käyttää kieltä. Paikoin kirjan pitkät ja monia asioita kuvailevat virkkeet tuntuivat kuitenkin hieman hengästyttäviltä:

"Penni on vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara, joten hänen piti kiivetä ja kurottaa, jotta hän sai otteen maailman laajimmasta ja kenties painavimmasta tietosanakirjasta. Hän keskitti tasapainonsa ja riuhtaisi kirjan hyllystä, miltei tiputti sen, mutta onnistui laskeutumaan äänettömästi pikkuruisia siipiään räpytellen paksun punaisen ryijymaton päälle."

Loitsuvaras-kirjassa puolestaan seikkailevat Jaakko, Hilkka, Tähkäpää ja sisarukset Hannu ja Kerttu. He asuvat Tarinalassa, jonka keskustassa on puu, joka versoo asukkaidensa tarinoita. Vanhoista saduista tutuilla sankareilla on puussaan jo omat tarinansa, mutta niitä syntyy jatkuvasti uusia. Tämän kirjan päähenkilö on Jaakko, jonka isä on lähtenyt kauas vieraille maille etsimään kuukiveä eli ainetta, joka pitää kamalat peikot loitolla. Eräänä päivänä Tarinalaan saapuu laivan mukana Anansi-poika, joka hurmaa Jaakkoa lukuunottamatta kaikki puolelleen. Anansi on taitava ja reilu, mutta Jaakosta pojassa on jotain epäluotettavaa. Jaakko saakin aidon syyn epäillä Anansia, kun näkee tämän hiipivän salaiseen tapaamiseen peikon kanssa. Jaakko vakuuttuu siitä, että Anansi on itsekin valepukuinen peikko, ja päättää tehdä kaikkensa, jotta muut ymmärtäisivät, että Anansin aikeet ovat pahat.

Myös Percivalin kuvitus on paikoin todella onnistunutta. Tmä kuva pahasta 
äitipuolesta on hätkähdyttävä.

Kukaan ei usko Jaakkoa, ja niinpä tämä menee vieraisille merinoiden luo. Merinoitaharjoittelija Lilli ystävystyy Jaakon kanssa ja myy tälle loitsuja muistoja vastaan. Jaakko on valmis myymään kaikki kallisarvoiset muistot isästään saadakseen aina uusia loitsuja. Lilli kyllä varoittaa, että loitsut eivät yleensä toimi toivotulla tavalla, ja Jaakko saakin huomata, että hän ei onnistu paljastamaan Anansia, vaikka miten yrittää. Sen sijaan hän näyttää tempuillaan karkottavat kaikki muutkin ystävät ympäriltään. Onneksi Jaakko pysähtyy lopulta miettimään, onko Anansi sittenkään paha ja onko mitään enää tehtävissä tilanteen pelastamiseksi.

Kummassakin kirjassa on siis hyvin selkeä ystävyys-teema, ja kumpikin tarina on punottu osoittamaan, että toisiin ihmisiin kannattaa suhtautua ennakkoluulottomasti ja uusia ihmisiä ei pidä tuomita tutustumatta. Kirjojen päähenkilöt joutuvat myös pohtimaan sitä, ovatko he itse reiluja kavereita, jotka toimivat toisia kohtaan kauniisti. Vastaus taitaa olla, etteivät suinkaan aina, ja niinpä he joutuvatkin miettimään, kuinka omaa käytöstä voisi korjata. Aihehan on sinällään hyvin paljon käytetty lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos se kiinnostaa, kannattaa lukea myös Miikka Pörstin kirjoittama Kaikkien juhla

Poika ja hame

Jani Toivolan kirjoittama ja Saara Obelen kuvakirja Poika ja hame (Otava 2021) on kuvakirja, jossa rikotaan perinteistä käsitystä siitä, mikä on soveliasta käyttäytymistä pojilla ja miltä oikeiden poikien kuuluu näyttää. Kirja kertoo alakouluikäisestä Ronista, joka tarinan aikana löytää sisäisen rohkeutensa ja uskalluksen olla oma itsensä vastoin muiden ihmisten luomia normeja. 



Roni asuu kahden äitinsä kanssa, ja äidin ollessa yötöissä tulee Ronin mummo hoitamaan häntä. Mummo on Ronille tärkeä ja läheinen aikuinen, joka tuntuu äitiä paremmin ymmärtävän Ronia. Mummo sanoo, ettei pidä pelätä, mitä muut ajattelevat ja antaa Ronin leikkiä nukeilla, vaikka tämän äiti sitä paheksuukin. Mummo ja Roni ovat sitä mieltä, että on hölmöä ajatella joidenkin asioiden olevan vain tyttöjen tai poikien juttuja, mutta Ronin äiti on toista mieltä. Kun Roni kerran kokeilee äidin hametta, tämä suuttuu. Ehkä äiti ajattelee vain suojelevansa Ronia, kun esimerkiksi kieltää tätä kasvattamasta pitkää tukkaa tai leikkimästä nukeilla. "Äiti pelkää, että Ronia kiusataan siitä."


Ronin elämästä tällaiset keksityt säännöt tekevät kuitenkin rajoittavan ja ahdistavan. Roni tahtoisi koulussa leikkiä tyttöjen kanssa, mutta heidän koulussa on tarkkaa, että tyttöoletetut ja poikaoletetut pysyvät omissa ryhmissään. Niinpä Ronin hyvä ystävä Pinjakin kävelee Ronin kanssa kouluun, mutta koulua lähestyttäessä juoksee edelle ja jättää Ronin yksin. 




Kerran äidin ollessa töissä Roni kokeilee salaa tämän kaunista punaista hametta ja Roni tuntee itsensä kauniiksi ja rohkeaksi, kuin lentäväksi. Erinäisten sattumusten takia hän pakkaa hameen koulureppuunsa, ja vie sen mukanaan kouluun. Tunnin jälkeen Roni pukeutuu punaiseen ihanuuteen, mutta hänen huonoksi onnekseen naapuriluokan kovaääniset pojat näkevät, miten Roni pyörähtelee luokassa hameessaan. Pojat ilkkuvat ja nauravat, ja jopa paikalle sattunut Pinja kääntää Ronille selän. Yksi pojista vie Ronin repun ja yrittää tarttua tähän kiinni. Silloin Roni säntää ulos luokasta ja koulurakennuksesta. 



Hän pakenee kiusaajiaan ja muita tuijottavia lapsia. Pahinta on, että Roni pelkää elämänsä olevan pilalla ja oman äitinsä suuttuvat. Hän juoksee ja juoksee, kunnes tajuaa, miten kauniisti hame hulmuaa hänen takanaan. Se antaa hänelle rohkeutta ja kohottaa taas lentoon. Yhtäkkiä Roni ei osaakaan enää pelätä. Roni kääntyy ilkkujia vastaan, ja hänen rohkeutensa hiljentää kiusaajat. Pinjakin uskaltautuu Ronin avuksi keräämään tämän pudonneita tavaroita.

Joku koulun aikuisista on soittanut Ronin äidin paikalle (Miksei kukaan heistä kuitenkaan puuttunut tilanteessen, jos soittelemaan ehti!?), ja yllättäen äiti ei olekaan Ronille vihainen. Äiti on ylpeä poikansa rohkeudesta ja lupaa ostaa tällä ihan oma hameen, jottei tarvitse kulkea äidin liian isoissa mekoissa. Roni tuntee itsensä maailman onnellisimmaksi pojaksi.



Toivolan kuvakirja on siis aiheensa puolesta erittäin ajankohtainen teos, jossa kirjailija ravistelee käsityksiä siitä, mikä on oikeaa ja sopivaa käytöstä kullekin sukupuolelle. Aivan uusi tämä kirjaidea ei ole, sillä hieman samaa aihetta on käsitelty muun muassa David Walliamsin lastenromaanissa Poika ja Mekko (Tammi 2015), Julius ja merenneito (S&S 2020) sekä Anneli Kannon Paavi Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto). Tällaisille kirjoille on kuitenkin tilausta, sillä on todella tärkeää, että jokainen lapsi voisi olla juuri sellainen kuin haluaa ja saisi tehdä niitä asioita kuin haluaa. On kamalaa, jos lapsi joutuu pelkäämään, että edes omat vanhemmat eivät ymmärrä tai hyväksy häntä. 

Poika ja hame -kirja on pääosin erittäin hieno ja intensiivinen kirja, jota kaikki kolme lastani kuuntelivat hiiren hiljaa. Välillä kuitenkin tuli tunne, että Toivolan kirja ehkä perustuu osin vanhentuneisiinkin mielikuviin lasten (koulu)maailmasta. Ainakin niissä kouluissa, joissa minä olen työskennellyt ovat tytöt ja pojat voineet hyvin kulkea yhdessä kouluun ja leikkiä yhdessä. Ehkä siis tämä sivujuonne, jossa Pinja ei voinut koulussa tunnustaa olevansa Ronin kaveri oli hieman turha. Sen lisäksi minua häiritsi, etteivät koulun aikuiset puuttuneet siihen, miten Juuso kiusasi Ronia ja suorastaan lähti jahtaamaan tätä. Todellisuudessa kukaan opettaja ei tuossa tilanteessa ryntäisi soittamaan kiusatun lapsen äitiä paikalle vaan menisi väliin, eikä jättäisi kiusattua lasta selviämään yksin. Näitä pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta Poika ja hame on hieno esikoiskirja, jossa aivan loistavaa on erityisesti Obelen tekemä kuvitus. Tärkeät asiat kuten hulmuava punainen hame ja keskeiset ihmiset on väritetty vahvoin värein. Näin Roni ja hänen punainen hameensa todella tuntuvat olevan mystisen taikapiirin ympäröimiä, lentäviä, rohkeita.

Kierrätysteema ja kestävä kehitys ovat edelleen pinnalla lastenkirjoissa

Kierrättäminen, kestävä kehitys, ilmastonmuutos ja ympäristön hyvinvointi ovat tärkeitä aiheita, ja vaikka näistä aiheista on viime vuosina julkaistu melko paljon lasten- ja nuortenkirjoja, olen sitä mieltä, että enempi parempi. Esittelen seuraavaksi kaksi Kustannus-Mäkelän vuonna 2020 julkaisemaan kuvakirjaa, joissa toisessa keskitytään erityisesti kierrättämiseen, ja toisessa syvennytään myös tuotteiden elinkaaren tarkasteluun. Kummassakin myös kyseenalaistetaan tarve ostaa tavaraa uutena.


Tiina Sarja on kirjoittanut ja yhdessä Mikko Posion ja Henna Ryynäsen kanssa ideoinut kuvakirjan Anna ja Akseli selvittävät - Kuka vei roskat?, joka pituutensa, tekstin määränsä ja tasonsa perusteella sopii parhaiten alakouluikäisille lapsille. Kirjassa on kehyskertomus, jonka edetessä selviää, miten ja mistä erilaiset tavarat tehdään, mitä kyseisille tavaroille tapahtuu, kun ne ovat elinkaarensa päässä, ja miten niitä voi kierrättää. 


Tarinan päähenkilöt ovat kaksoset Anni ja Akseli, jotka yrittävät jäljittää isän dronen, jonka Akseli vahingossa hukutti biojäteastiaan. Akselilla on hirveä hätä ja tarve löytää drone - etenkin, kun hänen omat säästörahansa on tarkoitus käyttää uuteen kännykkään, eikä droneen kadonneen tilalle. Selvitystyö tapahtuu tietysti seuraamalla dronen matkaa tietokoneen ruudulta. Vain kaksosten Voltti-koira lähtee oikeasti lentohärvelin perään ja joutuu siinä samalla itsekin jätelaitokselle. Onneksi lapsille entuudestaan tuttu prodessori Valonen löytää sattumalta sekä Voltin että dronen, jonka hän pystyy myös korjaamaan.



Kirjan alussa ja lopussa on havainnollisesti kerrottu, mitä tarkoittaa kiertotalous, miksi jätteiden syntymistä pitää vähentää ja miksi kierrättäminen on tärkeää. Lisäksi tarinan lomassa on aukeamia, joissa kulloinkin tarinassa eteen tulevien raaka-aineiden faktat on kerrottu Voltin viisaudet -tietoteksteissä. Tosin huomasin, että lasista ja ongelmajätteestä tällaisia tietotekstejä ei oltu kirjoitettu. Kuten mainitsin jo aikaisemmin, on tässä kirjassa melko paljon tekstiä, ja hieman pohdin, olisiko tarinaa voinut joltain osin lyhentää, jotta lukijoiden mielenkiinto pysyy yllä. Kuvitustakin on onneksi runsaasti, ja se tietysti osaltaan keventää lukukokemusta. Ryynäsen kuvitustyyli on eniten edukseen Voltin viisauksien yhteydessä, sillä tietoteksteissä pitää kuvituksen tukea tekstiä ja olla havainnollista. Siinä Ryynäsen kuvitus onnistuu mielestäni oikein hyvin.


"Tää on hyvä!" totesi meidän eskarilaisemme.
..........................................

Leikki-ikäisillekin sopiva, kierrätystä käsittelevä kuvakirja on Kerttu Rahikan ja Nadja Sarellin Elsa ja Lauri kierrättävät. Se kertoo Elsasta ja Laurista, joille äidillä ja isällä on yllätys: lapset saavat omat huoneet. Sitä varten pitää kuitenkin hankkiutua eroon vanhoista tavaroista, jotka ovat rikki tai jääneet tarpeettomiksi. Osa lasten tavaroista on rikkinäisiä, mutta ehjät tavarat myydään kirpputorilla ja netissä, ja osa viedään kierrätyskeskukseen. Sitten vasta mietitään, mitä uutta huoneisiin tarvitaan ja mistä ne kannattaa hankkia. Elsa esimerkiksi on päättänyt, että haluaa keltaisen kirjoituspöydän, ja vaikka kierrätyskeskuksesta löytynyt pöytä ei ole keltainen, keksii Elsa, että sen voi maalata. Kaiken siivoamisen ja kierrättämisen jälkeen lapset saavat upeat huoneet, jonne he kutsuvat kaverit tupaantuliaisiin. Juhliin on järjestetty myös Elsan ja Laurin keksimä ohjelmanumero: pahvilaatikoista askarrellaan upea juna, joka kuljettaa lapsia Rovaniemelle asti!




Elsa ja Lauri kierrättävät on tarinansa puolesta samastuttava ja melko suoraviivainen lastenkirja, jossa kuvan ja tekstin osuus on suunnilleen 50/50. Tekstiä on oikeastaan tässäkin kirjassa paljon, mutta koska Sarellin värikäs ja iloinen kuvitus on yhtä tärkeä roolissa, ei kirja tunnu yhtään raskaalta. Kuka vei roskat? -kirjan tavoin myös tässä kirjassa on lopussa tietoaukeamia, joissa kerrotaan, miksi kannattaa kierrättää, mitä kierrätetään, miten turhaa jätettä voi välttää ja miten roskia voi hyödyntää vaikkapa kierrätysaskartelusta. Tietotekstit ovat napakoita ja kohdeyleisönsä huomioivan lyhyitä, mikä on tietysti oikein hyvä asia. Jäin ainostaan kaipaamaan sitä, että lukijoille olisi selvinnyt rikkinäisten tavaroiden joutuvan kaatopaikalle, koska niitä ei oikein voi järkevästi kierrättää. Ehkä siinä yhteydessä Lauri ja Elsakin olisivat voineet kuin ohimennen päivitellä lelujen tai jätteen määrää, mikä voisi ohjata lukijoitakin miettimään samaa.


Tässä on kerrottu oikein havainnollisesti kuvin ja sanoin, ettei maapallo jaksa kantaa loputtomasti tavaraa.

                                                            .......................................... 

Olen aikaisemminkin esitellyt blogissani ylläkuvatuista aiheista tehtyjä lastenkirjoja, ja niitä esittelyjä voi lukea tämän linkin takaa. Kirjoitin postauksen myös erään ekaluokkani kanssa tehdystä kierrätysprojektista, ja sen voit lukea tästä. Toisen luokan kanssa touhusimme tällaista.


Luettavaa koululaiselle hiihtolomaksi

Koululaisten hiihtoloma alkoi täällä Etelä-Suomessa tänään, ja moni varmasti aikoo ulkoilla ja talviurheilla, kun kerran talvikelit ovat vielä upeat. 


Ehkä johonkin väliin jää kuitenkin aikaa myös lukemiselle, ja ainakin meillä kotona koululaisen on hyvä välillä rauhoittua kirjan ääreen. Hän itse lukee tällä hetkellä Thomas Taylorin kirjoittaman Gargantis-kirjaa (WSOY 2020), joka on Malamanterin (2020, saatu kustantajalta) jatko-osa. Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Itse en ole lukenut Gargantista, mutta Malamanterin luimme ääneen yhdessä. Kirjoitin tuolloin eriskummalliseen merenrantakaupunkiin sijoittuvasta Malamanterista Instagramiin seuraavasti:

"Tätä kirjaa on suositeltu erityisesti Potter-faneille, ja voin kyllä kuvitella, että hekin tästä pitäisivät. Toisaalta Malamanterista puuttuu tietynlainen syvyys, esimerkiksi henkilöiden ajatuksia ja tunteita ei ruodita kovin syvällisesti. Toiminta on suoraviivaista, ja tapahtumasta toiseen mennään vauhdilla. Tämä välillä häiritsee, mutta nuorempienkin lukijoiden on ehkä juuri siitä syystä helpompi koukuttua juonenkäänteisiin. Jännitystä ja vauhtia tästä salaperäisestä kirjasta ei ainakaan puutu".


Kirjan päähenkilöt Herbert Sitrus ja tämän ystävä Orvokki Parma ovat molemmat orpoja, ja Herbert työskentelee Hotelli Vanhan Nautiluksen löytötavaratoimiston virkailijana. Orvokki ilmestyy hänen luokseen, ja tahtoo, että Herbert auttaa häntä selvittämään kadonneiden vanhempiensa tapauksen. Orvokin tulosta alkavat jännittävät tapahtumat, joihin liittyy mystinen koukkumies ja tarujen merihirviö Malamanteri. Tämä kirja sopii alakouluikäisille, joilla on jo hyvä lukutaito.

........................................

Aivan kaikille suosittelen Hirviö ja Helmikki -nimistä kirjauutuutta, jonka on kirjoittanut Jack Meggitt-Phillips ja kuvittanut Isabelle Follath. Tämän kirjan on suomentanut Marja Helanen. Me saimme tämän ennakkokappaleena WSOY:lta, ja luin sen ääneen eskarilaisellemme ja tokaluokkalaisellemme. Kirjaa ei tarvinnut lukea montaakaan sivua, kun tarina sai niin jännittävän ja yllättävän käänteen, että me kaikki kolme nieleskelimme pienoisesta järkytyksestä ja yllätyksestä... Tämä ilkikurinen, omaperäinen, yllättävä ja jopa hieman röyhkeä kirja muistuttaa Roald Dahlin kirjoja - niitä, joissa lapsia pistellään säälimättömästi noitien tai jättien poskeen.

Hirviö ja Helmikki -kirjassa tekstiä on kohtalaisen paljon, mutta rivitys on väljää ja siellä täällä on mustavalkoisia kuvia keventämässä tekstimäärää.

Kirjan päähenkilöistä toinen on 511 -vuotias Ebenezer, jonka ökykartanon ylimmässä kerroksessa asuu hänen pitkän ikänsä salaisuus: hirviö, joka sylkee sisuksistaan elämän eliksiiriä ja mitä tahansa tavaraa, kunhan Ebenezer ruokkii sitä aina sillä herkulla, jota hirviö kulloinkin pyytää. Ei ole väliä, toivooko hirviö ruuakseen maailman viimeistä dodoa, Ebenezerin lemmikkikissaa tai vaikka harvinaista papukaijaa, Ebenezer toimittaa sen hirviölle. Ebenezerillä ei nimittäin ole omaatuntoa, ja hän ajattelee vain itseään. 

Kun hirviö sitten tahtoo syödä ihmislapsen menee Ebenezer orpokotiin ja adoptoi sieltä koko orpokodin häijyimmän kakaran eli Helmikin. Sekä Ebenezer että Helmikki käyttäytyvät kirjassa varsin hirviömäisesti, mutta varsinkin Helmikillä on käytökseensä lopulta aika ymmärrettävä syy. Nämä kaksi oppivat kuitenkin tärkeitä asioita itsestään ja ystävyydestä, ja nousevat lopulta hirviötä vastaan. Kirjan loppu vaikuttaa onnelliselta, mutta voin sanoa, että aivan viimeisellä sivulla on käänne, joka ei sovi herkimmille lukijoille! Minä ainakin mietin, oliko kirjaa sittenkään sopivaa lukea ääneen eskarille. Olin varma, että hän näkee kirjasta painajaisia, mutta onneksi niin ei käynyt!

........................................

Mikäli luettavakseen tahtoo sittenkin jotain vähemmän pelottavaa, kannattaa lapsen valita monelle tuttuakin tutumman Timo Parvelan Ella-kirjasarjan toiseksi uusin osa Ella ja kaverit vihdoin kolmannella (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Itseasiassa sarjan uusin osa Ella ja etäkaverit etäkoulussa taisi juuri ilmestyä, eli ahkerin lomalukija ehtii lukea vaikka nämä molemmat kirjat.

Ella ja kaverit vihdoin kolmannella -kirjassa Ella luokkatovereineen on todellakin viimein aloittanut kolmannen luokan. Oppilaat tuntevat itsensä jo valtavan isoiksi ja viisaiksi, mutta opettajalla tämä siirtymä on aiheuttanut ikäkriisin. Kuten sarjalle on tyypillistä, opettajan toilailut ovat käsittämättömiä ja naurattavat lukijoita. Hän etsii itseään ja yrittää nuorentua pukeutumalla milloin punkkariksi, milloin hoppariksi.

Opettaja ei ole ainoa, joka kriiseilee, sillä Patekin on suuren elämänmuutoksen edessä. Hänen on nimittäin mentävä naimisiin, jotta hän saa ajaa autoa. Patella on kuitenkin ongelma, sillä hänellä ei ole morsianta. Ella ja kaverit tahtovat tietysti auttaa ystäväänsä, ja päättävät etsiä tälle morsiamen. Tietysti tästä kaikesta aiheutuu kommelluksia ja hauskoja juonenkäänteitä. Ella jopa menee tapaamaan paikallista kirjailijaa Pamo Tirvelaa siinä toivossa, että tämä kirjoittaisi Patesta kirjan, ja Pate saisi kuuluisuutta ja sitä kautta ihailijoita.

Ellat ovat saaneen uuden ulkoasun: Anni Nykäsen piirtämiä kuvia on runsaasti ja osa tekstistä on sovitettu puhekupliin.


Aikuislukijalle tämän kirjan parasta antia onkin sarjan uudistuneen ulkonäön ja Anni Nykäsen piirtämien kuvien ohella juuri tämä Pamo Tirvelan ilmestyminen tarinaan. Tirvela on kirjailija, jonka runoja ei liene lukenut kuin oma äiti, mutta joka kuitenkin jotenkin kummasti muistuttaa erästä tunnettua tosielämän kirjailijaa... ;) Lapsilukijoita huvittavat hauskat sanailut, kommellukset, jotka syntyvät muun muassa väärinymmärryksistä ja opettajan pöllyilyt. Oman lisänsä tarinaan tuo myös se, että Ella tajuaa olevansa pihkassa Pateen!

........................................

Vielä Ella-kirjaakin hauskempi, ja sanoisinko kreisimpi, lastenromaani on Miina Supisen kirjoittama Rosmariini - Mättömädon salaisuus (WSOY 2020, saatu kustantajalta). Tämä kirja on myös kaikista näistä tässä postauksessa esittelemistäni kirjoista helppolukuisin, sillä se etenee yhtä vahvasti sarjakuvamaisen kuvituksen kuin lyhyiden tekstiosuuksien kautta. Minusta tämä Mättömadon salaisuus on tyyppiesimerkki nykylapsille suunnatuista romaaneista, joissa kuvituksen rooli on hyvin suuri. Olen huomannut töissäni, että moni kolmasluokkalaisista oppilaistanikin valitsee mielellään luettavaksi kirjoja, joissa kuvitus on runsasta ja tarinassa paljon huumoria. 

Rosmariini - Mättömädon salaisuus pohjautuu helppolukuisesta Lukupalat-sarjasta tuttuihin Kokkiklubi-kirjoihin. Mättömato-kirjassa keittiönoita-Rosmariini on vienyt kokkiklubilaiset toiseen maailmaan seikkailemaan, mutta aluksi näyttää, että eksoottisesta miljööstään huolimatta tämä Kumaria-niminen maa on varsin tylsä paikka. Sitten Madeleine nappaa veneen kyytiin suloisen, keltaisen toukan, joka syö matkalaisten veneen, ja siitä alkavat ongelmat! 



Retkeilijät tutustuvat ensin tanssiharjoituksia pitäviin hevosiin, joutuvat sitten ilmarosvojen ilmalaivaan ja sieltä muurahaiskuningattaren valtakuntaan, jossa he joutuvat orjatyöhön keittiöön. Kuningatar pakottaa kokkiklubilaiset ja muut orjuuttamansa keittiönoidat raatamaan jälkeläistensä tulevan syntymäpäivän takia, mutta kaikki heidän ponnistelunsa tuntuvat valuvan hukkaan, kun mättömato ahmii toukkien syntymäpäiväkakun! Madeleine suuttuu toukalle, joka muuttuu säikähdyksestä elottoman näköiseksi pötkyläksi. Tarinan lopussa tämä elottoman näköinen pötkylä muuttuu kauniiksi perhoseksi, joka onnistuu pelastamaan Rosmariinin ja kokkiklubialiset muurahaiskuningattaren vankeudesta. Rosmariini toimittaa kokkiklubilaiset takaisin omaan maailmaansa, mutta jää itse Kumariaan suorittamaan tärkeää tehtävää. Tämä tarinan loppu viittaa vahvasti siihen, että tulossa on uusia Rosmariini-kirjoja, joissa vauhdikkaat seikkailut jatkuvat.


Arvatkaas muuten, mikä näistä kirjoista oli meidän tokaluokkalaisemme suosikki? Kaikki olivat kuitenkin kivoja (Ella ja kaverit kuulemma vähiten suosikki), mutta parhaan kirjan tittelin pokkasi fantasiaromaani Malamanteri!

Lapsikin voi vaikuttaa - Esittelyssä kuvakirjoja vaikuttamisesta ja vastuunkantamisesta

On hyvä, että jo pienelle lapselle opetetaan, että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja  elinympäristöönsä. Meillä kaikilla on myös velvollisuuksia ympäristöä ja kanssaihmisiämme kohtaan, eikä ole yhdentekevää, kuinka elämämme täällä maapallolla elämme. Jos katsomme asioita omasta näkökulmastamme, saatamme aiheuttaa paljon pahaa mieltä tai vahinkoa, ja ikävällä käytöksellä sekä välinpitämättömyydellä on usein tapana levitä. On tärkeää, että jo pienille lapsille opetetaan vastuunkantamista sekä erilaisia tapoja ottaa kantaa ja vaikuttaa ympäristöön ja yhteiskuntaan. Myös koulujen opetussuunnitelmassa on laaja-alainen osaamisalue, jonka tarkoitus on opettaa osallistumista ja vaikuttamista.


Pienten lasten kanssa tätäkin aihetta voi hyvin lähestyä kirjojen avulla. Tarinoiden avulla lasten kanssa on helpompi konkreettisesti käsitellä haastaviakin aiheita, ja niiden ääreen voi mainiosti pysähtyä keskustelemaan. 

Tracey Corderoyn kirjoittama ja Tony Nealin kuvittama kuvakirja Yksi sinne tai tänne (Kustannus-Mäkelä 2020, alkuteos Little Tiger Press Ltd, saatu kustantajalta) on hyvin perinteisen tyylinen kuvakirja, jossa veikeän näköiset eläinhahmot seikkailevat. Tarina on kuitenkin oiva kertomus siitä, miten omaan napaan tuijottelu ja itsekkäät teot voivat aiheuttaa suurenkin harmin, vaikka ne vaikuttaisivat tekijästään kovin vähäpätöisiltä. 

Nealin kuvituksessa eläimet ovat hykerryttävän ilmeikkäitä.

Kirjan eläinhahmot asuvat ihastuttavassa Onnela-nimisessä kaupungissa, jossa nimensä mukaisesti kaikki on mukavaa. Eräänä päivänä sarvikuono kuitenkin heittää yhden ainoa karkkipaperin maahan ja ajattelee, ettei sillä ole väliä, koska sehän on vain yksi roska. Kuitenkin sillä on paljonkin väliä, sillä muutkaan kylän asukkaat eivät enää vaivaudu viemään roskiaan roskikseen, ja pian roskakasat haisevat ympäri katuja. Tämä aiheuttaa ketjureaktion, kun sotkua inhoava kirahvi poimii puistosta vain yhden kukan, minkä jälkeen niin tekevät kaikki muutkin. 


Vastaavia tekoja tapahtuu lisää, ja pian Onnela ei enää todellakaan ole Onnela. Kaikki on sotkuista, ja asukkaat vihaisia toisilleen. Onneksi hiiri keksii ratkaisun: se istuttaa yhden ainoan kukan, jonka näkeminen saa muut asukkaat taas muistamaan, kuinka mukavaa Onnelassa oli ennen. Hyvät teot leviävät, ja kaupungista tulee yhteisvoimin entistä ehompi.

Tosielämässä asiat eivät tietenkään ole näin suoraviivaisia, mutta kirja tarjoaa hyviä esimerkkejä siitä, miten ei kannata ajatella vain itseään, ja kuinka jokaisen teoilla on merkityksensä. Kirjan lopusta löytyy myös lyhyitä ohjeita lukijalle siitä, miten jokainen voi toimia yhteiseksi hyväksi.


.................................................

Sanna Pelliccionin Onni-poika -sarjan uusin osa Onni-poika osoittaa mieltään (Etana Editions 2020, saatu kustantajalta) on oiva tarina kansalaisvaikuttamisesta ja siitä, miten lapsetkin voivat ottaa kantaa itselleen tärkeisiin asioihin. Kirjassa tällainen tärkeä asia on lähipuisto, tai oikeammin se, että puisto on päätetty lakkauttaa ratikkalinjan ja uuden autotien takia. Tie tulisi nopeuttamaan työmatkalaisten matkaa minuutilla, minkä Onnikin tajuaa olevan naurettava syy kokonaisen puiston tuhoamiseen. Onnin perhe ja naapuriperhe päättävät ryhtyä toimeen puiston säilyttämiseksi. He kutsuvat lyhtypylvääseen kiinnitetyllä mainokselle kaikki lähiseudun ihmiset mielenilmaukseen puiston puolesta. Tilaisuus on helppo järjestää, koska asukkaille on joka tapauksessa varattu kuulemistilaisuus. 


Onni, Olavi ja Hilla valmistavat yhdessä hienoja kylttejä mielenosoitusta varten. Mielenosoitukseen saapuu paljon lähialueen asukkaita, sillä puisto on monelle tärkeä. Kaupungin edustaja yrittää puhua tiehankkeen puolesta, mutta ihmiset osoittavat rauhanomaisin keinoin, että puisto on tietä tärkeämpi. Seuraavalla viikolla paikallisradiosta tulee uutinen, jossa kerrotaan, että kaupunginhallitus on päättänyt harkita puiston säilyttämistä, koska niin moni asukkaista vastusti puiston tiehanketta. Vaikka tosielämässä asiat eivät valitettavasti aina hoidu noin vikkelästi tai käänny parhain päin, on tietysti tärkeää, että lukijoille jää se kuva, että aktiivisella yrittämisellä asioihin voidaan saada muutosta aikaan. 



Ystävänpäivän kirjaesittelyssä Dunne-sarjan viimeinen osa: Hyvä kun on rakkautta

Mikä kirja sopisikaan paremmin esiteltävksi näin ystävänpäivänä kuin Rose Lagercrantzin kirjoittama ja Eva Erikssonin kuvittama Hyvä kun on rakkautta -lastenromaani? (Kustannus-Mäkelä 2020, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag, saatu kustantajalta) Kirja on Dunne-sarjan seitsemäs ja viimeinen osa, ja tämänkin suomennoksen on taidolla tehnyt Raija Rintamäki.


Aikaisempien Dunne-kirjojen tavoin tässäkin romaanissa tärkeässä asemassa on päähenkilön eli Dunnen ja tytön parhaan ystävän Ella Fridan ystävyys. Dunne ja Ella Frida olisivat erottamattomat, mutta valitettavasti Ella Fridan perhe on muuttanut jo ensimmäisessä osassa kauas Norrköpingiin, minkä takia fyysinen välimatka tyttöjen välillä on venynyt seitsemäntuntiseksi. Kumpikaan ei kuitenkaan ole unohtanut toista ja kaipaa jatkuvasti toisen luo. 

Kun Dunnen isä kosii naisystäväänsä Veraa, olettaa Dunne ilman muuta, että Ella Frida kutsutaan häihin mukaan. Hän on tyrmistynyt, kun saa kuulla, että morsiuspari vihitään pienimuotoisesti Roomassa Ruotsin suurlähetystössä. Dunne kauhistuu, että Ella Frida suuttuu hänelle, kun ei pääse mukaan. Vaikka Dunne kokee Roomassa erinäisiä seikkailuja ja pitää jopa häissä hauskaa, ei Ella Frida haihdu kauas hänen mielestään. Huolimatta Veran suuresta (ihanasta) salaisuudesta ja edessä häämöttävästä Venetsian-matkasta, päättää Dunne, että hänen on kerta kaikkiaan pakko päästä takaisin Ruotsiin parhaan ystävänsä luo. Kun Dunne sitten pääsee Ella Fridan kesämökille, näyttää todella siltä, että ystävä on pahasti pettynyt Dunneen, eikä haluakaan olla Dunnen kanssa. Tosiassa Ella Fridalla on ihan toinen syy olla niin torjuva, mutta sitä hän ei halua kertoa kenellekään...

Dunne-kirjat voivat vaikuttaa kepeiltä, eikä niissä ole tekstiä kovin paljon, mutta nämä näennäisesti helpot kirjat pitävät sisällään paljon isoja asioita vanhemman menettämisestä uuden rakkauden löytämiseen, eroihin, vanhemman masentumiseen ja lapsen sairastumiseen. Vaikka aiheet kuulostavat näin luettuna rankoilta, on Lagercrantz onnistunut löytämään kirjoihin ilmiömäistä positiivisuutta, joka paitsi kuvaa hienosti lapsen ajatusmaailmaa tekee tarinasta erittäin viehättävän. 

Dunne-kirjat ovat ihastuttavia tarinoita tunteista, ystävyydestä, elämän monimutkaisuudesta ja ennen kaikkea rakkaudesta, jota on hyvin monenlaista. Minua itseäni liikuttaa esimerkiksi kovasti, miten Dunne luokkakaveri Kudden välittää ja huolehtii tytöstä, vaikka tämän sydämessä ykkösystävän paikka on aina Ella Fridan. Tarinan lopussa Dunne kuitenkin kaukonäköisesti kirjoittaa päiväkirjaansa hänen ja Ella Fridan ystävyydestä:

... Me olemme vielä niin pieniä.

Emme ehkä enää tunne toisiamme, kun kasvamme isoksi?

Mutta nyt pieninä me rakastamme toisiamme.

Hyvä kun on rakkautta.


Aiemmat Dunne-esittelyni voit lukea täältä ja täältä.

Kirja kuin lämmin halaus

Merja Palinin sanaton kuvakirja Taikapuikot (Etana Editions 2020, saatu kustantajalta) on äärimmäisen herkkä ja kaunis kuvakirja, joka kietoo lukijan lämpöiseen tunteeseen. Palin kuvaa vähäeleisesti ja vain muutamaa eri väriä käyttäen sen kaiken rakkauden, jota vanhempi lastaan kohtaa tunteen. Hänen tarinansa kertoo, kuinka paljon me vanhemmat olemme valmiita tekemään, jotta lapsillamme on hyvä ja turvallinen olla. Näin minä ainakin tämän kirjan luin ja tulkitsin.


Tarinan alussa kova viima puskee läpi kukkulan piiskaten puita, jotka sillä seisovat ja pitävät seuraa yksinäiselle mökille. Kylmyys ja tuuli on kuvattu sinisin sävyin ja pitkittäisin viivanvedoin. Sisällä mökissa värjöttelee tyttö. Tytön äiti kutoo punaisesta langasta tälle sukat ja sen perään lapaset. Vaikka punainen väri lupailee lämpöä, ei viima vieläkään hellitä, vaan pitää tytön otteessaan. 


Äiti istuu ja kutoo. Hän kutoo niin vimmalla, että hiussuortuvatkin karkailevat hänen ennen kovin siloisesta nutturastaan. Äidin puikoista syntyy villakerrasto, kaulaliina ja pipo, joihin tyttö pukeutuu nenännipukkaansa myöten. 


Äiti on selvästi päättänyt pitää rakkaimpansa lämpimänä ja suojassa ulkopuolelta tulevaa uhkaa vastaan, sillä hän ei lakkaa kutomasta. Äidin puikot loihtivat esiin metreittäin punaista kaulaliinaa, joka kietoo koko talon ja kaikki kukkulan puut sisäänsä suojaan. Vihdoin pikkuisessa mökissä on lämmintä, hiljaista ja rauhallista. Viimeinen kuva, jossa nurmi talon ympärillä jo vihertää, osoittaa, että puhaltavista tuulista huolimatta lämpö on voittanut kylmyyden. Tuuli ja kylmyys eivät ole enää uhkia, ne eivät pääse äidin loihtiman lämpimän taikapiirin läpi.


Taikapuikot on hieno osoitus siitä, kuinka kirja ei tarvitse sanoja kertoakseen suuren tarinan ja herättääkseen lukijassa paljon tunteita. Tämän kirjan kohdalla vähemmän on todella enemmän.



Kirjoja eläinten ja eläintietokirjojen ystäville

Erityisesti esikoisemme on pienestä pitäen tykännyt lukea erilaisia eläinkirjoja ja nauttinut muutenkin uuden tiedon kartuttamisesta. Koulussa huomaan, että tietokirjat kiehtovat monia muitakin lapsia, ja hiljattain teimme oppilaideni kanssa eläinesitelmät, joiden lähteinä käytimme perinteisiä tietokirjoja. Kun oppilaat olivat valmiita, he saivat itsekseen lukea näitä kirjoja, ja ilokseni huomasin, miten mielellään moni lueskeli omaksi huvikseen.


Eläimistä kertovia tietokirjoja julkaistaankin melko paljon. Esittelen seuraavaksi seitsemän viime vuonna ilmestynyttä eläinkirjaa. Osassa kirjoissa lähestymistapa on tarinallinen, ja tietoa tulee ikään kuin tarinan ohessa sekä sivujen lomaan sovitetuissa faktalaatikoissa. Tällaisia, vuonna 2020 julkaistuja faktiokirjoja ovat muun muassa pienille leikki-ikäisille suunnattu Julia rakastaa eläimiä, eläinten nukkumistapoja esittelevä Miten eläimet nukkuvat, maailman karhulajeihin keskittynyt Meri-karhun suuri suku ja kettujen elämää kuvaava Me kettuset. Myös afrikan eläimistä kertovassa Afrikan kiehtovat eläimet -kirjaan on ujutettu tarinallisia elementtjä sekä lyhyitä eläintarinoita lajiesittelyiden lomaan. 


Älä vihaa minua - Kirjeitä ihmisille 
-kirja tutustuttaa ihmiset niihin eläinlajeihin, joita on perinteisesti pidetty pahoina tai inhottavina. Siinä ääneen pääsevät eläimet itse. Toisissa kirjoissa kuvitus on piirrettyä, osa luottaa valokuvan voimaan. Kirjajoukkoni ainoa puhtaasti perinteinen tietokirja on pienikokoinen, aidoin valokuvin kuvitettu Mikä ötökkä? -kirja, jossa tarkastelussa ovat hyönteiset.

...............................................


Eva Erikssonin ja Lisa Moronin Julia rakastaa eläimiä (Kustannus-Mäkelä, suom. Raija Rintamäki, saatu kustantajalta) on herttainen kirja, joka keskittyy esittelemään muun muassa eläinten asuinympäristöä, ravintoa, poikasia ja sitä, miten eläimiä kohdellaan kauniisti. Kappaleet ovat lyhyitä ja lauseet yksinkertaisia. Eläinten elämään tutustutaan yhdessä Julia-tyttösen kanssa. Hän on utelias pieni leikki-ikäinen, joka oppii kirjassa, miten eläimiä pitää kunnioittaa ja lähestyä varoen. Koti- ja lemmikkieläimet esitellään kirjassa ihmisten ystävinä, joita pitää kohdella hyvin. 

Pidän siitä, että Julia oppii, miten eläimiä pitää kunnioittaa ja kohdella varovasti. Hyönteisetkin kuuluvat luontoo, eikä purkkiin.

                                                                  ...............................................


Kirjailija Reetta Niemelä ja kuvittaja Sanna Pelliccionin yhteistyöstä on syntynyt uudenlaisen lähestymistavan ottanut, kaunis, pieni eläinkirja, jossa parjatut eläinlajit kirjoittavat ihmisille kirjeitä, joissa ne kertovat itsestään sekä siitä, miksi niitä turhaan vihataan ja pelätään. Älä vihaa minua -kirjassa (Karisto, saatu kustantajalta) ääneen pääsevät muun muassa kyy, susi, punkki ja varis. Eräänlaisena kaikkitietävänä kertojana ja faktojen jakajana toimii professori Hypykki, eli hämähäkki. Kunkin eläimen kohdalla professori kertoo pieniä faktoja, joista osa on ujutettu puhekupliin, osa Hypykin faktaruutuihin. Hypykki myös kertoo, mitä tarkoittavat vieraslajit, miksi ne ovat haitallisia ja millaisia tunteita pelko, inho ja viha ovat. 

Tällainen eläintietokirja on erittäin tärkeä ja tervetullut, sillä moniin lajeihin liittyy aivan turhaan pelkoja ja uskomuksia, jotka eivät pidä paikkansa. Nämä uskomukset ja perusteeton inho saavat ihmiset jopa tappamaa eläimiä aivan turhaan. Toki täytyy myöntää, ettei punkki kyllä tämän kirjankaan lukemisen jälkeen kuulu suosikkieläinteni listalle.

Jokaisen sivun ulkoasu on selkä ja kaunis.

Kirjan lopussa on myös havainnollisella tavalla osoitettu, miten meille ihmisille tutut elinympäristöt kuuluvat yhtä lailla jokaiselle muulle eliölle rehottavasta voikukasta hyönteiseen ja niitä ravintonaan käyttäville eläimille. Jokainen laji on yhtä arvokas, ja Älä vihaa minua -kirja kannustaakin lukijoita ajattelemaan asioita muista kuin omista lähtökohdistaan käsin.

                                                              ...............................................


Kuvittaja Mira Malliuksen karhupostikortteja ja -kalentereita varten luomat karhuhahmot on koottu yhteen kirjassa Meri-karhun suuri suku (Into Kustannus, saatu kustantajalta). Kirjassa Meri-karhu lähtee ystävänsä Frank-flamingon kanssa etsimään Meri-karhun sukulaisia seilaamalla halki maailman. Matkalla he tapaavat kodiakinkarhun, silmälasikarhun, pesukarhun, ruskeakarhun, isopandan, kauluskarhun, huulikarhun ja malajikarhun. Aivan lopussa myös selviää, kenen sukuun Meri-karhu kuuluu. 

Malliuksen karhuhahmot ovat erittäin sympaattisia. Jääkarhujen kohdalla tuodaan esiin myös niiden kurjistunut tilanne ja elinpiirin pieneneminen.

Luin tämän kirjan eskarilaiseni kanssa, ja hänestä oli hauska seurata Meri-karhun reittiä kirjan etuosan kartasta, ja arvuutella, mihin karhulajiin Meri-karhu kuuluu. Koska kuvat ovat piirrettyjä, teksti tarinamuodossa ja faktat rustattu runoihin, tämä kirja on lähempänä fiktiota kuin faktaa, mutta tutustuttaa lukijat kuitenkin siihen tosiasiaan, että maapallolla elää eri karhulajeja, joiden edustajat ovat sukua - osa hyvin etäistä -keskenään.

                                                        ...............................................


Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti, saatu kustantajalta) on Kai Vainiomäen kirjoittama ja kuvittama kirja, jossa lapsiperheen isä on illalla saman pulman ääressä, kuin moni muu pienten lasten vanhempi: Kuinka saada lapset rauhoittumaan iltatoimiin ja unille? Perheen isä Jerry alkaa kertoilla lapsille, miksi eliöiden kuuluu nukkua, mitkä ovat yöeläimiä, ja millaisia nukkumistapoja eri eläimillä on. Samalla, kuin huomaamatta, hoituvat lasten iltatoimet. 


Kirjassa on monia mielenkiintoisia faktoja, joita minäkään en tiennyt. Esimerkiksi delfiineillä on kerralla vain toinen aivopuolisko unessa, jotta se voi käydä pinnalla hengittämässä. Saukot puolestaan uinuvat vedessä käpälä käpälässä muodostaen eräänlaisen saukkolautan, jotta kukaan ei ajelehdi nukkuessaan hukkaan. Tässä kirjassa on paljon piirrettyjä kuvia, mutta ulkoasun tekee hieman sekavaksi se, että myös tekstiä on paljon, joten aukeamilta puuttuu väljyys.

                                                            ...............................................


Luontokuvaaja Hannu Laakso on kuvannut kettuja ja koonnut hienoista valokuvistaan tarinallinen tietokirjan Me Kettuset (Into Kustannus, saatu kustantajalta), jossa seurataan erään ketunpoikasen kasvamista sokeana syntyneestä pennusta itsenäiseksi nuoreksi ketuksi. Kettu on kirjassa minäkertoja, ja tarinassa esitellään tämän kasvavan pennun avulla ketunpentujen kasvamista, kehittymistä, oppimista ja kettujen käyttäytymistä. Lukijalle selviää muun muassa, että pennut painivat keskenään, pussailevat toisiaan, tutustuvat maailmaan kielensä avulla ja lepäävät päivät ja valvovat yöt. Ketunpentujen pitää noin kuukauden vanhoina alkaa harjoitella ruuan pyydystämistä itse, ja sisarusten kesken harjoitellaan ketuille tarpeellisia taitoja. Ihmisten aiheuttamat vaarat tuodaan myös esiin: uteliaat ketut voivat tukehtua muoviroskiin, ja tiellä jylistävät autot voivat koitua kettujen kohtaloksi. 

Realistiset valokuvat ovat hyvä vastapaino tarinamuotoon kirjoitetulle tekstille.

Kettujen käytös on kirjassa melko inhimillistettyä, mutta se on hyvin tavallista lasten tietokirjoille, varsinkin, jos kyseessä ovat faktiokirjat. Sisarusten kuonon nuoleminen on esimerkiksi kirjoitettu pussailuksi, ja isäkettu kutsuu leikkisästi saalistusretkiään ruokakaupassa käymiseksi. Mielestäni on hyvä, että kirjan lopussa on lähdeluettelo ja vinkki, mistä voi hankkia lisää tietoa ketuista ja niiden lajikäyttäytymisestä. Alussa on qr-koodi, jonka avaamalla lukija pääsee pelaamaan kettuihin liittyvää tietovisatyyppistä peliä, joka on rakennettu Seppo-pelialustalle. 

                                                            ...............................................

Tittamati Marttisen kirjoittama ja Matti Rauvalan ottamin valokuvin kuvitettu tietokirja Afrikan kiehtovat eläimet (Avain, saatu kustantajalta) on oikeastaan samantapaisesti kirjoitettu kuin Me Kettuset, vaikka ensiksi mainitussa ei keskitytäkään niin syvällisesti yhteen lajiin kuin jälkimmäisessä, eikä se ole yhtä selvästi faktiokirja. Myös Afrikan kiehtovissa eläimissä on mukana tarinallisuutta ja eläinten käyttäytymistä kuvataan välillä ihmislajin käyttäytymiselle tyyppillisin termein. Kirjassa esimerkiksi kerrotaan, miten nuori kirahvi aloittaa hyräillen aamunsa, ... lähtee etsimään uusia leikkikavereita ja ihailee matkalla lammikon heijastuksista suuria ja kauniita, tuuhearipsisiä silmiään. Norsujenkin mainitaan olevan ylpeitä hienoista korvistaan ja nopean, siron ja ketterän servaalin olevan hyvin itsetietoinen ja tyytyväinen elämäänsä. 

Tällaisten täysin mielikuvituksellisten virkkeiden ujuttaminen tekstiin on hieman hämmentävää, koska kyseessä on mielestäni kuitenkin pikemminkin fakta- kuin fiktiokirja. Olisi tärkeää, että pienikin lukija voisi helposti ymmärtää, milloin kyseessä on tosiasia ja milloin tarinallinen seikka. Minäkin jäin monesti pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että pikkunorsut itkevät leikin tiimellyksessä ja nauravat herkästi? Toisaalta on tietysti hyvä, että kirja herättää ajatuksia ja halun tutkia tiettyä eläinlajia lisää. 


Siellä täällä Afrikan kiehtovat eläimet -kirjassa on sivuja, joissa on jokin lyhyt, faabeleita muistuttava eläintarina. Lisäksi kunkin eläinlajin oheen on lisätty pieniä tietoiskuja, jotka on otsikoitu iskevästi Tiesitkö? sekä tiivis faktaruutu, jossa on eläimen perustietoja.

                                                            ...............................................

Silva Lehtisen kirjoittama ja hänen ottamin valokuvin kuvitettu kirja Mikä ötökkä? (Avain, saatu kustantajalta) on itseasiassa uudistettu versio WSOY:n vuonna 2007 julkaisemasta samannimisestä kirjasta. Hyönteisten kuvat ovat yksityiskohtaisia ja suurikokoisia. Mieleeni tuli heti kirjaa selatessani mieleen, että näiden kuvien avulla lajin voi tunnistaa luonnossa kohtalaisen helposti. Kirjasta huomaa, että se on kirjoitettu nimenomaan lapsilukijoille, sillä tekstiä on jokaista hyönteislajia kohti melko vähän, ja se on aika helppolukuista. Tarkoitus lienee tehdä hyönteisiä tutuksi ja ehkä jopa vähentää sitä pelkoa tai inhoa, joita osa ihmisistä tuntee tiettyjä hyönteisiä kohtaan. Kaikkien lajien kohdalla ei ole mainittu, mitä se käyttää ravintona, ja itse jäin kaipaamaan myös kunkin hyönteisten mittoja, sillä se olisi tunnistamisen kannalta tärkeä tieto.