Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kustannusosakeyhtiö Paasilinna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kustannusosakeyhtiö Paasilinna. Näytä kaikki tekstit

Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue

Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue (Paasilinna 2015, arvostelukappale kustantajalta) on Henry Ahon kirjoittaman hauskan, alakouluikäisille suunnatun Minivampyyrit-kirjasarjan toinen osa. Minä en ole lukenut sarjan ensimmäsitä osaa, enkä valitettavasti onnistunut saamaan sitä käsiini lähikirjastostamme. Siksi minulta meni tätä kirjaa lukiessani tovi, kun koitin lukemisen lomassa selvittää, kuka kirjan hahmoista on kukin ja mitä minivampyyrit itseasiassa ovat. Kirjassa hypätään nimittäin suoraan keskelle seikkailua, eikä käytetä aikaa kertaamaan asioita, jotka on oletettavasti selitetty jo sarjan ensimmäisessä osassa. Kirjan kuvituksen on tehnyt Harri István Mäki.



Minivampyyrit siis ovat pienen pieniä vampyyreita, jotka asuvat Teuvan kirjaston kellarissa. Ne syövät lukkeja ja kirjaston kirjoja. Minivampyyrit pysyttelevät ihmisten näkymättömissä, mikä ei ole kovin vaikeaa, sillä ihmiset eivät taida olla kovin välkkyjä tällaisissa asioissa. Porukan johtaja on vanha vampyyri Johannes, joka on aikojen kuluessa rakennuttanut itselleen kellariin linnan vanhoista pahvipakkauksista.

Harri István Mäen kuvitusta kirjasta Miivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue
(Paasilinna 2015)

Tarinan alussa Johannes on kutsunut minivampyyrit koolle hätäkokoukseen. Niiden rakasta kotikirjastoa ja koko Teuvaa uhkaa nimittäin mitä hirvein vaara. Jokke-vampyyri on havainnut suuren sihisevän pedon liikkumassa varjoissa kirjaston ulkopuolella. Tarkkasilmäinen Jokke on onnistunut painamaan mieleensä pedon tuntomerkit, ja tietokirjoja lukemalla Johannes on tunnistanut kammotuksen kirjastoakin suuremmaksi Brontosaurukseksi!

Minivampyyrien rakas ystävä on hurmaava r-vikainen Nökö-kissa, joka tekee vampyyrien puolesta hieman tiedusteluja ja saa selville, että dinosaurus näyttää majailevan lähistöllä olevan koulun kellarissa.
Minivampyyrit päättävät, että on kerättävä iskujoukko, joka lähtee ottamaan selvää, mitä hirviöitä koulu kätkee sisäänsä ja miten ne voidaan pysäyttään ennen, kun koko Teuva jää niiden jalkoihin. Monien vaiheiden ja loputtoman pitkältä tuntuvan taivalluksen jälkeen sankarijoukko pääseee sisällä 400 metrin päässä sijaitsevaan kouluun. Ja toden totta - kellarissa majailee niin hirvittävä ja suuri liskoparvi, että uljaat vampyyrit saavat jalat allensa ja pakenevat takaisin kirjaston suojiin.

Harri István Mäen kuvitusta kirjasta Miivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue
(Paasilinna 2015)

Harri István Mäen kuvitusta kirjasta Miivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue
(Paasilinna 2015)

Käy kuitenkin niin huonosti, että liskot seuraavat vampyyreita näiden majapaikkaan... Onneksi liskot paljastuvat kuitenkin tavallisiksi sisiliskoiksi, ja ne osoittautuvat oikein mukaviksi matelijoiksi. Seikkailu ei kuitenkaan ole vielä ohi, sillä eräs liskoista on pudottanut rakkaan häntänsä, ja se pitää ehdottomasti löytää ja haudata asiaankuuluvin menoin. Minivampyyrien rohkeutta tarvitaan taas, kun he huomaavat, että kaikkien pienten eläväisten pahin vihollinen eli orava, on napannut hännän pesäänsä. Onneksi porukassa on voimaa, ja yhdessä minivampyyrit, sisiliskot ja Nökö-kissa onnistuvat pelastamaan häpeilevän Kake-liskon hännän sen ansaitsemia hautajaisia varten!

Harri István Mäen kuvitusta kirjasta Miivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue
(Paasilinna 2015)

Harri István Mäen kuvitusta kirjasta Miivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue
(Paasilinna 2015)

Olen iloinen, että tutustuin tähän kirjaston uumenissa asuvaan minivampyyrisakkiin, sillä heidän seikkailujaan on oikein viihdyttävä seurata. Uskon, että alakouluikäiset tykkäävät kirjan huumorista ja maailmasta, jossa tavallisia asioita (esim. VHS-kasettien kansia) tutkitaan lego-ukkeleiden kokoisten minivampyyrien perspektiivistä. Koska kirjan hahmot ovat kaikki miespuolisia, ja meininki on jotenkin äijämäisen touhukasta, uskon, että etenkin sellaiset 1.-4.-luokkalaiset pojat innostuisivat minivampyyreista. Ja sehän on mainio juttu se!

Hannu Mäkelä: Olipa kerran - ja monta kertaa

Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että Hannu Mäkelän kirja Olipa kerrana - ja monta kertaa (Kustannusosakeyhtiö Paasilinna, 2014) on ollut minulla kesken hävyttömän kauan. Tässä oli nyt pitkästä aikaa kirja, jota en millään meinannut saada luettua loppuun. Olen omiin lukumuistiinpanoihinikin kirjoittanut jossain vaiheessa: "Hidas lukea, unettava jopa. Kohderyhmä?"

Lukiessani tosiaan mietin, minkä ikäisille tämä kirja mahtaa olla kirjoitettu. Pikainen vilkaisu kustantajan sivuilla osoittaa, että kirja on merkitty saduksi, lasten- ja nuorten kuvakirjaksi. Tämä on melko hämmentävää, sillä kirjan päähenkilö Inna on yläkouluikäinen, joten luulisi kohderyhmänkin löytyvän sen ikäisistä, joilla olisi samastumispintaa päähenkilön elämään. Jaksaakohän tämä kirja kuitenkaan pitää kovin montaa yläkouluikäistä otteessaan?

Kirjan idea on kuitenkin se, mikä minut yipäänsä sai tarttumaan siihen ja jatkamaan lukemista loppuun asti. Innan paras ystävä Malla kuolee sairauteen ja testamenttaa kaikki kirjansa Innalle. Inna kokee yllätyksen, kun kirjojen hahmot yhtäkkiä hypääävät sivuilta Innan todellisuuten - tahtoipa hän tai ei. Inna tapaa muun muassa Pepin ja Tarzanin, jotka ilmestyvät, kun Innalla on koulussa vaikeaa. Lukuisat muutkin hahmot ottavat osaa Innan elämään ja vievät häntä mukaansa satumaailmoihin.

Nämä seikkailut kirjan sankareiden kanssa kestävät vain joitakin hetkiä, ja eivät sinällään vie kirjan juonta eteen päin. Ehkä onkin kirjan ongelma, että varsinaista juonta perinteisine ongelmineen ja huippukohtineen ei niin selkeästi ole. Kirja on pikemminkin filosofishenkinen nuoren tytön kasvukertomus, jossa kirjat ennalta-arvaamattominen hahmoineen tuovat Innalle muuta ajateltavaa, kun kotona tai koulussa on hankalaa tai ikävä kasvaa liian kovaksi.

Lopussa Inna tapaakin itse Mallan, joka toivoo, että Inna ei jääsuremaan, vaan nauttii elämästään, josta tulee pitkä. Inna jää miettimään, oliko hänen vieraansa todella Malla, vaiko harhanäky tai kenties muisto. Loppujen lopuksi silläkään ei ole merkitystä, sillä kirjan viesti on selvä; Muisto Mallasta on yhä jäljellä. Se on tärkeintä, ja Innan on hyvä surra, mutta myös jatkaa omaa elämäänsä, pitää hauskaa ja nauttia siitä.

Ehkä se olinkin minä, joka olin tälle kirjalle väärää kohderyhmää. Ehkä en osannut nauttia hidastempoisesta kirjasta, jossa satuhahmot viljelivät viisauksia, ja virkkeet vilisivät erilaisia sanontoja ja  sananlaskuja. Olisi mukava kuulla, jos joku teistä olisi lukenut tämän kirjan. Mitä piditte?