Ensimmäinen muumitarina: Muumit ja suuri tuhotulva

Muumit ja suuri tuhotulva (WSOY, uusi painos 2020, arvostelukappale kustantajalta) on ensimmäinen Tove Janssonin kirjoittama muumitarina, ja se julkaistiin 75 vuotta sitten. Tove itse tosin kirjoittaa kirjan esipuheessa, että kyseinen tarina on saanut alkunsa jo sotatalvena 1939, jolloin hän innostui kirjoittamaan satua, muttei halunnut kirjoittaa prinsessoista, prinsseistä tai pienistä lapsista. Toven sadun päähenkilöksi valikoitui hänen pilapiirroksistaan tuttu äkäinen hahmo, jonka Tove nimitti Muumipeikoksi. Vuonna 1945 Tove sitten viimeisteli tarinan ja lähetti sen kustantamoon. Onneksi lähetti, sillä sen jälkeen hän jatkoi uusien muumiseikkailujen kirjoittamista.



Minulle muumit ovat kaikkein tutuimpia animaatiosarjasta Muumilaakson tarinoita, joka sai ensi-iltansa televisiossa minun ollessani lapsi. Myös omat lapseni ovat katsoneet kyseistä sarjaa ja olemme lukeneet myös kuvakirjoja, joiden hahmojen ulkonäkö on sarjan hahmojen kaltainen. En ole lukenut muumiromaaneja aiemmin, joten tuntui luontevalta aloittaa juuri tuosta ensimmäisestä muumitarinasta eli Muumit ja suuri tuhotulva -kirjasta. Luimme sen yhdessä esikoiseni kanssa iltasatuna.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat aikaan ennen, kun muumiperhe on asettunut asumaan Muumilaaksoon muumipapan rakentamaan siniseen taloon. Itseasiassa olin melko hämmästynyt, sillä tarina kertoo siitä, kuinka Muumipeikko ja hänen äitinsä ovat lähteneet etsimään itselleen turvallista asuinpaikkaa sekä kadonnutta isää. Erityisesti yllätyin siitä, että Muumipeikon isä oli kadonnut lähdettyään hattivattien matkaan, koska ei osannut asettua aloilleen.

-Kerro isästä, pyysi Muumipeikko.
-Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. -Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi - lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan. (s.15)

Muumimamma kertoo Muumipeikolle paitsi tämän kadonneesta isästä myös muumien historiasta. En ollut tiennyt, että alunperin muumit ovat asuneet tavallisten talonpeikkojen kanssa ihmisten kodeissa, yleensä kaakeliuunien takana.

-Joitakin meistä asuu siellä varmasti vieläkin, sanoi Muumimamma. -Siellä missä ihmisillä on vielä kaakeliuuneja, nähkääs. Mutta lämpöjohdoista me emme pidä. (s.15)

Tove luo tässä ensimmäisessä muumisadussa historian muumipeikoille ja loihtii esiin satumaisen ja mielikuvituksellisen maailman, jossa asuu muumien lisäksi monia muita erikoisia hahmoja, joihin moniin Muumipeikko ja hänen äitinsä tutustuvat seikkailunsa aikana. Heti tarinan alussa heidän matkaansa lähtee pieni pelokas Nipsu, joka kulkee mukana aivan tarinan loppuun asti. Osa otuksista on kilttejä ja ystävällisiä kuten esimerkiksi kaunis tulppaanista syntynyt Tulppaana-neito, haaksirikkoisia auttava punatukkainen poika ja luolan sisään ihmeellisen, huvipuistomaisen kodin itselleen rakentanut silinteripäinen vanha herra. Näiltä he saavat apua ja tukea etsintäretkellään. Toiset otukset ovat vaarallisia ja pelottavia, ja heitä muumit pakenevat jopa henkensä kaupalla.



Vaaroja aiheuttavat pelottavien otusten lisäksi myös luonnonvoimat. Etsiessään Muumipappaa Muumipeikko kumppaneineen lyöttäytyy yhteen hattivattien kanssa ja lähtee näiden veneen kyytiin. Meri on kuitenkin arvaamaton, ja retkeläiset joutuvat myrskyn kouriin. Lopulta he selviävät rantaan kyytiin hypänneen merenpeikon ansiosta, mutta ei mene kauaakaan, kun Muumimamma, Muumipeikko ja Nipsu joutuvat taas luonnonvoimien armoille. Tällä kertaa seikkailijoiden kiusaksi tulee sade, joka yltyy pian päiväkausia kestäneeksi rankkasateeksi. Sataa niin paljon, että nousee tulva, joka peittää maat alleen.

Oli yhä vaikeampaa tarpoa eteenpäin, vesi nousi nousemistaan ja lopulta heidän piti pelastautua pienelle vuorelle, ettei virta veisi heitä mukanaan. Siellä he istuivat ja katselivat, kuinka kohisevat pyörteet tulivat yhä lähemmäksi, ja tunsivat pian vilustuvansa. Joka puolella kellui huonekaluja, taloja ja suuria puita, jotka tulva oli temmannut mukaansa. (s.39)



Tulva tuo kuitenkin tullessaan jotain hyvää, sillä heidän luokseen lipuu pullo, jonka sisään joku on kirjoittanut viestin. Viestissä eräs muumipeikko kertoo odottavansa pelastajaa puussa yksinään, nälissään ja viluissaan. On selvää, että viestin on lähettänyt matkaan Muumipeikon isä. Jälleen kerran muumit saavat apua eräältä paikalle sattuneelta henkilöltä eli tällä kertaa marabuhaikaralta, joka on kadottanut silmälasinsa. Muumipeikko löytää haikaran silmälasit ja tämä auttaa heitä pääsemään yksinäisen Muumipapan luo.

Siellä, valtavan puun ylimmillä oksilla, istui märkä murheellinen muumipeikko tuijottamassa veden yli. ... Hän oli niin ällistynyt ja iloinen, kun marabuherra laskeutui puuhun ja koko hänen perheensä kapusi haikaran selästä oksille, ettei saanut sanaa suustaan. -Nyt me emme koskaan enää eroa, nyyhkytti Muumimamma ja otti hänet syleilyynsä. (s.50) 

Kirjan lopussa muumit ja Nipsu pääsevät kauniiseen laaksoon, jossa he asettuvat asumaan Muumipapan rakentamaan ihanaan taloon. Tarinan lopetus enteileekin jo uusi seikkailuita, tarinoita ja muumikirjoja:

-Tämä talo on kaunein mikä meillä voi koskaan olla. Hän otti Muumipeikkoa kädestä ja astui sisään taivaansiniseen huoneeseen. Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla.




Oli mielenkiintoista päästä tutustumaan muumien maailmaan Toven ensimmäisen tarinan kautta. Muumeilla - ja etenkin Muumimammalla - tuntuu olevan paljon enemmän luonnetta kuin mihin olen lasteni kanssa aiemmin tottunut. Oma lapseni oli jopa vähän närkästynyt, kun Muumimamma eräässä kohtaa tarinaa oikein suutahti ja sanoa kivahtaa tavalla, jollaista animaatiosarjan Muumimammalta ei ole totuttu kuulemaan. Koko muumeja ympäröivä maailma tuntuu aika paljon arvaamattomammalta ja hurjemmalta kuin televisiosarjassa ja sen pohjalta tehdyissä kuvakirjoissa. Kuten jo kolmea Toven kirjoittamaa ja kuvittamaa kuvakirjaa esitellessäni kirjoitin, Tove tuntuu rakastavan seikkailutarinoita, ja huimia tapahtumia löytyy paljon myös tästä Muumit ja suuri tuhotulva -kirjasta.

Luin tämän kirjan osana Muumikirjojen lukuhaastetta, johon osallistumalla juhlitaan Muumi-tarinoiden 75-vuotisjuhlavuotta sekä otetaan osaa Itämeren suojelutyöhön. Sinäkin voit vielä lähteä mukaan haasteeseen!

Lue lisää haasteesta:
http://luetaankotama.blogspot.com/2020/02/suojellaan-itamerta-lukemalla-eli-muumi.html

Tekniikan museossa lasten kanssa

Melkein kiljahdin riemusta, kun esikoiseni kysyi minulta pari viikkoa ennen talvilomaa: "Mennäänhän sitten taas lomalla johonkin museoon?" Olen yrittänyt aikaisempina lomina keksiä lapsille kivaa tekemistä suhteellisen lähellä kotia, ja olemmekin käyneet muun muassa Luonnontieteellisessä museossa, Teatterimuseossa, Espoon automuseossa, Ratikkamuseossa ja Helsingin kaupunginmuseossa. Vielä on monta museo kiertämättä, joten lupasin, että toki etsimme jonkun hauskan museon tätäkin lomaa varten. 



Päädyimme käymään kolmen lapseni (3v, 5v. ja 7v.) ja kuopuksen kummin kanssa Tekniikan museoon, joka sijaitsee Helsingissä Vanhankaupunginkoskella. Koska emme asu Helsingissä, meidän oli kätevintä mennä museoon omalla autolla, ja melko lähellä museota löytyy ilmaisia parkkipaikkoja, johan auton sai näppärästi parkkiin. Ennen museovisiittiä tankkasimme itsemme täyteen Ravintola Koskenrannassa, jonka lounas oli maittava ja runsas sekä kohtuuhintainen. Lapsista veloitettiin heidän ikävuosiensa verran euroja. Kahvi kyseisessä paikassa ei tosin ollut kummoista, ja tarjolla olevat mitättömät makeat suupalat sen verran kalliita, että suosittelen käyttämään ne eurot Tekniikan museon lipunmyynnin yhteyteen pystytetyssä popup-kahvilassa, josta löytyy kahvia, teetä, trippejä, jätskiä ja makeisia.

Ravintolasta museoon pääsee siirtymään kätevästi jalan kosken yli siltaa pitkin.

Tekniikan museon yläkertaa on aivan hiljattain avattu vartavasten lapsille tehty näyttely, jossa lapset pääsevät paitsi perinteiseen tyyliin tutkailemaan vitriinissä olevia esineitä myös itse kokeilemaan, tutkimaan ja keksimään kojeita. Jätteiden kierrättäminen ja materiaalien uusiokäyttö ovat tärkeässä roolissa tässä näyttelyssä, ja yksi lasteni suosikkipisteistä olikin jätteidenlajittelukone, jossa erilaisia "jätteitä" kulki pitkin liukuhihnaa ja ne piti sieltä ohjata oikeaan kierrätysastiaan.




Askartelupisteellä olisi saanut askarrella kierrätysmateriaaleista uusia keksintöjä, mutta tällainen tekeminen ei tuntunut kiinnostavan omaa jälkikasvuani. Sen sijaan he olisivat viihtyneet vaikka kuinka kauan pisteellä, jossa pallo piti ohjata läpi esteradan maaliin. Kun lapset onnistuivat tehtävässä, ilmaantui jättitauluun salaperäisen hahmon kuva. Tämä osio oli minunkin suosikkini, sillä se kannusti lapsia yhteistyöhön keskenään.


Tämä lapsille suunnattu näyttely oli mielestämme oikein onnistunut, mutta olisimme toivoneet parempia selostuksia vitriinissä olevien esineiden käyttötarkoituksista. Nyt näyttelytilan seinillä oli joitakin esittelyvihkosia, mutta itse vitriineissä olisi voinut olla vaikka nappeja, joita painettaessa ääni olisi kertonut, mikä mikin esine on ja mihin sitä on käytetty. Toki lapsista on ihan hauskaa itse pohtia esineiden funktiota, mutta he haluavat myös tietää, ja olivat aika hölmistyneitä, kun kaikken esineiden nimiä ei kerrottu. Viimeisten vitriinien ohi he sitten juoksivat edes niihin oikeastaan katsomatta.


Kulkuneuvokuutiosta sai rakentaa isoja torneja.

Museon alakertaan kuljimme noin satavuotiaalla hissillä, jonka ristikko-ovi ja vanhanmalliset nappulat tuntuivat etenkin kuopuksesta jänniltä. Alakerrassa on muutama erilainen näyttely, josta keskeisin on Tekniikan maa. Kiertäminen kannattaa aloittaa näyttelyn keskiössä olevasta keittiöstä, jossa kaappeja saa avata, tutkia ja pelata jätteidenlajittelupeliä. Keittiöstä teemat laajenevat muualle tiloihin infrastruktuuriin, tuotantoon, raaka-aineisiin ja prosesseihin sekä uusiokäyttöön. Museon kassalta kannattaa pyytää mukaan vihkonen, jossa vihjeiden kautta kuljetaan läpi näyttelyn esineisiin ja tekniikkaa tutustuen sekä etsien samalla Kummituksen jättämiä palapelinpaloja. Kun kaikki palat on löydetty, viedään ne kassalle, josta lapsikävijä saa pienen yllätyksen.



Koko näyttelytila on täynnä paljon mielenkiintoista tutkittavaa - jopa niin paljon, etteivät lapseni edes jaksaneet perehtyä niihin kaikkiin. Yritimme kulkea näyttelyn läpi oikeassa järjestyksessä, mutta he innostuivat palapelinpalojen etsimisestä niin paljon, että osa aikaa meni vain niiden perässä juoksemiseen. Onneksi kaikki palat eivät olleet ihan helpoissa paikoissa, joten ohjevihon vinkitkin tulivat tarpeen.



Kaikenkaikkiaan Tekniikan museo oli mukava uusi tuttavuus, jossa hurahti melkein kolme tuntia tuosta noin vain. Emmekä edes ehtineet Voimailulaitoksen tiloihin ollenkaan tai osallistuneet työpajaan, jollainen näin loman aikana olisi ollut lapsikävijöille tarjolla pientä lisämaksua vastaan. Mikäli Tekniikan museo ei siis ole vielä tuttu, kannattaa siellä ehdottomasti vierailla!

Kaikenlainen rakentaminen ja käsillä tekeminen vetoaa lapsiin.

Pahoja salaisuuksia ei tarvitse pitää

Pakko myöntää, olin melko skeptinen, kun kuulin, että Ruotsin prinsessa Madeleine aikoo kirjoittaa lastenkirjan. Mietin, mahtaako Madeleine olla kummoinenkaan kirjailija, ja julkaistaanko kirja vain, koska hän on syntynyt kuninkaalliseen perheeseen. Kun kirja nyt hiljattain ilmestyi suomeksi Otavan kustantamana (2020, suom.Katriina Kauppila), päätin ihan uteliaisuuttani lukea sen. Minua kiinnosti, millainen on kirja, josta Madeleinen kerrotaan sanoneen, että sen tavoite on auttaa lapsia oppimaan puolustautumaan ja sanomaan vastaan, jos jokin ei tunnu hyvältä.



Stella ja salaisuus -kirjan kirjoittajaksi on merkitty Madeleine Bernadotte, mutta teos on kirjoitettu yhteistyössä Marie Oskarssonin ja Karini Gustafson-Teixeiran kanssa. Nopea googlettaminen paljastaa, että Oskarsson on ammattikirjailija ja Gustafson-Teixeira on Madeleinen kollega World Childhood Foundation -säätiössä. Kuvittaja Stina Lövkvist on tehnyt kirjan värikkään ja hieman mangatyylisen kuvituksen. Kaunis kansi on myös hänen tekemänsä ja kiinnittää kyllä mitä luultavimmin alakouluikäisten lasten - erityisesti ehkä tyttöjen - huomion.

Stella ja salaisuus -kirjan päähenkilö on yhdeksänvuotias Stella, joka on juuri muuttanut isän ja tämän uuden naisystävän kanssa Ruotsiin New Yorkista. Yhdysvaltoihin on jäänyt Stellan taiteilijaäiti, joka kertoo puhelimitse Stellalle löytäneensä uuden miehen ja odottavansa tälle lasta. Stella kipuilee uusioperhessään, johon kuuluvat isän ja tämän uuden naisystävän lisäksi heidän puolivuotias poikavauvansa sekä naisen poika Ted, josta on nyt tullut Stellan velipuoli. Ymmärrettävästi Stella kaipaa vanhaa elämäänsä Yhdysvalloissa, äitiään ja ystäviään. Stellan uusi äitipuoli tuntuu päällepäsmäriltä, joka suunnittelee Stellan elämää tältä itseltään lupaa kysymättä. Biologisellekin äidilleen Stella suuttuu, koska tämä ei meinannut kertoa Stellalle raskaudestaan, ja Stella kokee äitinsä hylänneen hänet.

Hieno ja kimmeltävä kuukivi tuntuu sisältävän taikavoimia.

Tyttö jännitää myös uuteen kouluun menemistä, mutta saa pian uusia ystäviä. Osa heistä tuntuu kuitenkin olevan Stellan kavereita vain siksi, että tämä on kotoisin New Yorkista. Läheisimmäksi ystäväksi Stellalle tulee pian Elena-niminen tyttö, jolta Stella saa lahjaksi ihmeellisen kuukiven. Stella kantaa kiveä mukanaan, ja tuntuu kuin kivi antaisi hänelle voimaa ja päättäväisyyttä tilanteissa, jossa hänen pitää oppia tuomaan oma äänensä kuuluviin. Stella oppiikin tarinan edetessä kertomaan omista ajatuksistaan, tunteistaan ja rajoistaan. 

Pikkuhiljaa Stella siis sopeutuu uuteen elämäntilanteeseensa, mutta joutuu uuden ongelman eteen, kun Elena kertoo hänelle salisuuden, joka tuntuu niin suurelta ja ahdistavalta, ettei Stella jaksaisi millään kantaa sitä. Hän joutuukin miettimään, pitääkö aina pitää ystävälle annetut lupaukset ja säilyttää heidän salaisuudet, vaikka ne olisivat pelottavia. Stellan äiti neuvoo tytärtään, että iloiset salaisuudet voi huoletta pitää, mutta sellaiset, jotka ovat suuria ja pelottavia, on hyvä jakaa luotettavan aikuisen kanssa. Tämä on hyvä neuvo, ja Stella kertoo Elenan salaisuuden isälleen, joka auttaa Elenaa tämän ongelmassa ja pelastaa tämän erittäin ahdistavasta tilanteesta. 

Äidin miesystävän hahmo tarkkailee Elenaa, kun äiti ei ole kotona.

Kirjan lopussa on parin aukeaman verran lukijalle kirjoitettua tietoa lasten oikeuksista (pitää sanoa ei, jos joku tekee jotain, mikä ei tunnu hyvältä), hyvistä ja huonoista salaisuuksista sekä siitä, kenelle kannattaa kertoa, jos itsellä on jokin huoli tai murhe. On tärkeää, että tässä kohtaa lukijaa myös muistutetaan, ettei aikuinen saa tehdä lapselle sellaista, mikä tuntuu pahalta, eivätkä aikuisen teot ole lapsen vika.

Stella ja salaisuus -kirjan aihe on siis eittämättä tärkeä ja ystävyys-, luottamus-, lastenoikeus- ja uusperheteemat on kirjoitettu onnistuneesti sisään vetävään tarinaan. Kirja on nopealukuinen ja kiinnostavasti kirjoitettu ja mukana on runsaasti Lövkvistin piirtämää kuvitusta. Uskon myös, että lapsilukijoiden on helppo samastua kirjan eri henkilöihin ja tarinan tapahtumiin. Elenan salaisuus on suuri ja kammottava (isäpuoli, joka tulee iltaisin hänen huoneeseensa huohottaen tarkkailemaan häntä), mutta sitä käsitellään niin, etten usko lukijoiden ahdistuvan, vaan tiedostavan, ettei aikuinen saa tehdä niin lapselle.

Kuukivi antaa Stellalle pontta sanoa ei, mutta hän
oppii tekemään sen myös ilman kiven taikaa.

Eli kyllä, olen iloinen, että huolimatta ennakkoluuloistani luin tämän kirjan. Toki edelleen mietin, kuinka paljon tekstin sujuvuudesta on Oskarssonin ansiota, mutta ehkei sillä ole niin väliä. Voin kyllä kernaasti suositella tätä romaania luettavaksi noin 8 - 12-vuotialle lukijoille, eivätkä he lukiessaan mieti, kuka kirjan on kirjoittanut, vaan nauttivat hyvästä tarinasta. Mietin kyllä, vierastavatkohan isommat alakouluikäiset lapset kirjaa siksi, että päähenkilö on vasta 9-vuotias?

Opettajille Otava lupaa kirjaan sopivaa oppimateriaalia, joka tulee kustantajan mukaan ilmaiseksi käytettäväksi helmikuun aikana ja joka löytyy osoitteesta https://otava.fi/markkinointi/stella-ja-salaisuus/https://otava.fi/markkinointi/stella-ja-salaisuus/.

Joukkovoimalla jättiläsiä vastaan

Ilmastoaktivisti Greta Thunberg on ollut esikuvana peräti kolmessa viime- ja tänä vuonna Suomessa julkaistussa lastenkirjassa.* Lastenkirjat ovat monesti hyvin ajan hermoilla, eikä ole ihme, että Gretan tarinan lisäksi ilmastoteemat ovat muutenkin mukana useissa uusissa lastenkirjoissa. Ilmaston lämpeneminen on kiistämätön ongelma, ja on selvää, että sitä täytyy jollain tavalla käsitellä myös lasten kanssa. Kirjat ja tarinat ovat mainio tapa lähestyä lasten kanssa tuota meillä aikuisillekin haastavaa ja usein jopa ahdistavaa aihetta.



Zoë Tuckerin ja Zoe Persicon yhdessä tekemä kuvakirja Rohkea tyttö ja jättiläiset - Greta Thunbergin innoittama satu maapallon pelastamisesta (Lasten Keskus, 2020, suom. Tuuli-Maaria Rauta) on hyvin toteutettu kuvakirja, jossa ilmastonmuutosteemaa lähestytään lapselle ymmärrettävällä tavalla. Kuvat ovat värikkäitä, eläimet empatiaa herättäviä ja pahikset, eli jättiläiset, suuria, mutta pikemminkin tietämättömän kuin ilkeän näköisiä.

Rohkea tyttö ja jättiläiset -kirjassa Greta on rohkea, pieni tyttö, joka asuu kauniin ja vehreän metsän keskellä. Tyttö huomaa kuitenkin, että metsässä kaikki ei ole kohdallaan, ja pian eläimet pyytävät Gretan apua.

"Metsä on rikottu, eikä meillä ole enää paikkaa minne mennä. Jättiläiset tuhoavat kotimme."



Greta saa kuulla, että jättiläisiä on aina ollut olemassa, mutta nyt ne ovat tulleet ahneiksi ja tuhoavat metsät suurten talojen ja tehtaiden tieltä. Koska jätit ovat niin kiireisiä ja ahneita, eivät ne edes huomaa, että eläimet jäävät ilman kotia ja ovat peloissaan, kun metsä kuolee. Greta huolestuu ja päättää tehdä jotain. Tosielämän Gretan tavoin hän tekee kyltin, johon kirjoittaa "seis" ja menee sen kanssa jättien eteen seisomaan. Greta saa seistä yksin, eikä kukaan huomaa häntä - paitsi yksi pieni poika, joka liittyy Gretan rinnalle vastustamaan jättejä. Loppujenlopuksi yhä useampi huomaa Gretan urhoollisen taistelun jättejä vastaan ja liittyy rintamaan.



Lopulta näitä rauhanomaisia mielenosoittajia on niin paljon, että jätitkin huomaavat heidät ja pysähtyvät kuuntelemaan, mitä Gretalla on sanottavaa. Toisin kuin meidän maailmassamme, tässä kuvakirjassa jätit uskovat Gretaa, häpeävät ja haluavat pelastaa tuhoamansa metsän. Jätit oppivat hidastamaan tahtia, kierrättämään, korjaamaan vanhaa ja hillitsemään kulutusta. Kaunis metsä pelastuu.

Koska kyseessä on lastenkirja, on tärkeää, että ilmastonmuutosta käsitellään niin, että lapsille ei jää siitä päällimmäiseksi mieleen ahdistus ja toivottomuus. Tämäkin kuvakirja loppuu onnellisesti, vaikka kirjan takana olevissa faktasivuissa kerrotaankin rehellisesti, että tosielämän jättiläiset eivät ole vielä taipuneet kuuntelemaan Gretaa eivätkä kaikki ole vieläkään nähneet kuinka "metsä" eli maapallomme tuhoutuu. Tosielämässä jättiläiset eivät tee tarpeeksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.



Tieto-osuudessa korostetaan, että jokainen meistä voi tehdä oman osuutensa luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Mukana on vinkkejä, mitä lapset voivat itse tehdä. Silti kirja ei syyllistä, eikä myöskään vieritä vastuuta ilmastonmuutoksen hillitsemisestä yksin lasten niskään. Se kuitenkin korostaa jokaisen yksilön vastuuta ja mahdollisuuksia vaikuttaa.


* - Jeanette Winter: Kotimme on tulessa - Greta Thunbergin ilmastokapina (Karisto, 2020)
- Valentina Camerini & Veronica Carratello: Gretan tarina (Into, romaani, 2019)
- Zoë Tucker & Zoe Persico: Rohkea tyttö ja jättiläiset (Lasten Keskus, 2020)

Muumi-kirjojen -lukuhaaste alkaa kolmella kuvakirjalla

Eilen alkoi Muumi-kirjojen -lukuhaaste, ja sen kunniaksi aloimme esikoisen kanssa lukea kirjaa Muumit ja suuri tuhotulva (WSOY, uusintapainos 2020). Lisäksi luimme kolmikkoni kanssa kolme muumi-kuvakirjaa, joissa kaikissa seikkaillaan ja voitetaan pelkoja.



Ensimmäiseksi luimme omasta lapsuudestanikin tutun kurkistusaukkoja sisältävän kirjan Kuinkas sitten kävikään? (WSOY, 23. painos, 1987, suom. Hannes Korpi-Anttila). Muistan, miten jännittävältä tämä kirja pienenä tuntui, ja huomasin nyt sitä omille lapsilleni lukiessa, että seikkailun tuntu ja salaperäisyys ovat edelleen vahvasti läsnä kirjan alusta loppuun asti. Kuvat ja tarina ovat leikkisän vauhdikkaita, kuljettaahan tarina muumipeikon ja hänen mukaansa päätyneen Mymmelin ja Myyn muun muassa läpi pohjattoman peltipurkin, Hommulin imurinletkun ja Hattivattien sähköä ritisevän talonkin.



Aluksi Muumipeikko lähtee muumimamman pyynnöstä hakemaan maitoa kaupasta ja yrittää kuljettaa sen kotiin muumitaloon. Tehtävä saattaa kuulostaa helpolta, mutta sisältää monta mutkaa ja uutta tuttavuutta. Aina tapahtuu jotain yllättävää eli Kuinkas sitten kävikään? - ja vaikka kaikki pääsevät lopulta turvallisesti perille, on maito muuttunut piimäksi. Muumien elämänasenne on kuitenkin valoisa, eikä mammakaan hätkähdä, vaikka jää ilman maitoa. Ainahan voi nimittäin juoda mehua!

Tove Jansson on kirjoittanut Kuinkas sitten kävikään? -kirjan ja toisena lukemamme Kuka lohduttaisi nyytiä -teoksen (WSOY, 9. painos, suom. Kirsi Kunnas) runomuodossa, ja tekstit on painettu pääasiassa vanhalla kaunokirjoituksella. Aluksi hieman takeltelin niitä ääneen lukiessani, ja lastenkin piti pinnistellä, jotta he pysyivät kirjojen juonessa mukana.

Kuka lohduttaisi nyytiä ei ole yhtä jännittävä kuin Kuinkas sitten kävikään?, mutta seikkailuntäyteinen kirja sekin. Pieni yksinäinen nyyti, joka pelkää vähän kaikkea möröstä uusiin tuttavuuksiin, lähtee etsimään maailmasta kolkkaa, jossa sen olisi hyvä olla. Matkalla se tapaa iloisia henkilöitä, joille ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään. Ja koska se uskalla puhutella vieraita, se jää aina ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun se löytää pullopostikirjeen, jossa eräs tuittu kertoo yksinäisyydestään ja pelostaan. Nyyti ymmärtää, että tämä tuittu on sitä itseäänkin suuremmassa hädässä ja lähtee rohkeutensa keräten etsimään tuittua. Ja lopulta nyyti ajaa mörön eli itse pelon ja yksinäisyyden pois. Lopulta löytää itselleen lohduttajan ja lohdutettavan.

Tämä kuva kirjassa Kuka lohduttaisi nyytiä? on suosikkini kaikista näiden kolmen kirjan kuvista.

Kolmas lukemamme muumi-maailmaan sijoittuva kuvakirja Vaarallinen matka (WSOY 2018, alkuteos 1977, suom. Alice Martin) on myös kirjoitettu runomuotoon, mutta kieltämättä lukemista helpotti se, että tämä kirja on painettu tavallisin painokirjaimin. Vaarallinen matka on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta varsin hauska sellainen. Tove Janssonin kuvitustyyli on tässä kirjassa erilaista kuin kahdessa yllä esittelemässäni. Kuvat ovat ääriviivoiltaan pehmeitä ja maalauksellisia, ja luovat huikean visuaalisen taustan Toven kirjoittamalla tarinalle.



Kirjan alussa pieni Sanna-tyttö herää kiukkuisena ja purkaa kaiken kiukun kissaansa. Hän jopa toivoo, että vaarallisin vaara tulisi tänne näin, niin nauraisin, ja kaikki kääntyisi nurinpäin. Sanna ei ehkä ole koskaan kuullut, että pitää varoa, mitä toivoo, sillä toive saattaa toteutua. Niin käy nyt Sannalle, kun hän hävittää vanhat silmälasinsa ja löytää uudet, joiden läpi nähtynä kaikki muuttuu vallan kummalliseksi: tuttu metsä magrovesuoksi, kissa jättiläiskissahirviöksi ja oma peilikuva suohirviöksi. Sanna juoksee läpi magrovesuon rannalle, josta vesi on hävinnyt ja ymmärtää, että kaikki outous johtuu hänen toiveestaan. Tyttö tapaa myös merkillisiä henkilöitä: Hemulin, pienen koiran sekä Tiuhtin ja Viuhtin. Myös Nipsu juoksee pian paikalle paetessaan purkautuvaa tulivuorta. Yhdessä he kaikki lähtevät kohti turvallista paikkaa eli Muumilaaksoa. Tie sinne on pitkä ja vaikea, ja näyttää siltä, etteivät he koskaan pääse perille. Matkan varrella on este jos toinenkin. Onneksi seikkailu kuitenkin lopulta päättyy hyvin, ja he pääsevät Muumiperheen vieraiksi.

Oliko kaikki totta,
on Sannalle hämärää,
mutta jos sen oikein ottaa,
ei niin tärkeää.


Minua ihastuttaa näissä kaikissa kolmessa kuvakirjassa se, miten Toven huikea mielikuvitus tulee niistä ilmi. Hänellä on kyllä todella ilmiömäinen kyky luoda mielikuvitusmaailma, josta ei puutu ihastuttavia hahmoja, juhlia, suuria tunteita, jylhiä maisemia eikä vaaraa ja seikkailua. Kannustava sanoma pelkojen voittamisesta on myös läsnä kaikissa kolmessa kirjassa. Ajoittain voi olla vaikeaa ja yksinäistäkin, mutta muumien maailmassa tarinat päättyvät hyvin.

Haluatko sinä lähteä mukaan Muumi-kirjojen -lukuhaasteeseen ja auttaa samalla Itämeren suojelussa? Kurkkaa haaste tämän linkin kautta.


Meren maha on kipeä

Julkaisin pari päivää sitten Muumi-kirjojen -lukuhaasteen, jonka tarkoitus on juhlistaa ensimmäisen muumi-tarinan 75-vuotisjuhlavuotta sekä edistää Itämeren suojelua. Totuus on, että eivät ne muutkaan maailman meret kovin hyvin voi, ja tästä on syyttäminen meitä ihmisiä. Lasten Keskus julkaisi tänä keväänä lastenkirjan Meren maha on kipeä, jonka on kirjoittanut Pirjo Havia ja kuvittanut Viktor Amoussou. Länsi-Afrikassa asuvat kaksoset Afi ja Kofi huomaavat, miten ihmisten toimet ovat saastuttaneet heidän lähellään olevia vesistöjä niin, että eläimet voivat huonosti ja muun muassa kilpikonna sekä manaattikannat ovat pienentyneet hälyttävästi.



Kirjan alussa isoisä kertoo lapsille tarinan Mami Watasta, eli meren väkevästä jumalasta, joka on huolehtinut merestä aikojen alusta lähtien. Mami Wata arvostaa suuresti kilpikonnia, joiden esi-isät ovat uineet maailman merissä hymyillen jo silloin kuin suuret liskot ja dinosaurukset kansoittivat maita ja meriä. Nyt Mami Wata on kuitenkin surullinen, eivätkä kilpikonnatkaan enää hymyile, sillä meri on sairas ja sen maha kipeä kaikesta ihmisten sinne heittämistä roskista.

Tarinasta innostuneena Afi ja Kofi hiipivät eräänä yönä rantaan etsimään kilpikonnia ja onnistuvatkin tapaamaan merikilpikonnan, joka laskee munansa hiekkaan. Se kertoo lapsille, miten senkin maha on kipeä, kun se oli nielaissut meduusaksi luulemansa muovipussin. Lapset ryhtyvät tarkkailemaan ympäristöään ja huomaavat, kuinka paljon roskia rannalla on. He oppivat, miten vaarallisia meressä ajelehtivat muoviroskat ja vanhat kalastusverkot ovat kilpikonnille. Lapset opettavat myös vanhempiaan, ja esimerkiksi kaksosten isä kertoo, että ennen kilpikonnia oli valtavasti, mutta kalastajat metsästivät ne tietämättään lähes sukupuuttoon.



Vaikka monet kirjan luvuista ovat alakuloista luettavaa, luo kirja kuitenkin myös toivoa. Afi ja Kofi perheineen oppivat, mitä he voivat tehdä edistääkseen merien ja luonnon hyvinvointia. He opettelevat ompelemaan kestokangaskasseja, keräävät luokkansa kanssa roskia rannalta ja saavat aikaan jopa sen, että heidän vanha isoisänsäkään ei enää heitä mikrovuovia sisältäviä tupakantumppeja maahan. Myös muut kyläläiset innostuvat kestokasseista ja kylään saadaan toimiva jätteidenlajittelupiste niin, että ihmisten ei enää tarvitse heittää roskia rannalle tai haudata niitä hiekkaan.

Meren maha on kipeä -kirja lähestyy tätä vakavaa aihetta muutoksen ja toivon kautta. Lapsissa on meidän toivomme ja tulevaisuus, mutta muutosten ihmisten käyttäytymisessä on tapahduttava nyt heti. Se ei leimaa vanhempiakaan sukupolvia, vaan näyttää, miten monet ihmisten teot johtuvat usein tietämättömyydestä. Juuri tällaisten kirjojen avulla me aikuiset voimme opettaa lapsiamme ja ymmärtää itsekin lisää luonnonsuojelun tärkeydestä. Pieniltäkin tuntuvilla teoilla on suuri merkitys: maahan heitetty muovipussi voi joutua täällä Suomessakin vesistöihin, teräviin roskiin voivat eläimet satuttaa itsensä ja tupankantumpit eivät vastoin yleistä harhaluuloa maadu. Meren maha on kipeä -kirjan eläinten tarinat herättävät lukijoissa empatiaa ja saavat heidät toivottavasti toimimaan ja tekemään luontoystävällisiä valintoja ja tekoja.



Kirjan tapahtumat sijoittuvat Länsi-Afrikkaan, ja sen kuvitus edustaa länsiafrikkalaista batiikkikuvitusta, mikä on mielestäni oiva ratkaisu. Omat lapseni kyllä vieroksuivat kuvitusta aluksi outona, mutta ymmärsivät, kun selitin kuvituksen taustan. Mukana on myös kaksi laulua nuotteineen (Maco Oey, Jaakko Löytty ja Steve Aben) sekä aukeamallinen leikkejä, joiden avulla lasten kanssa voi harjoitella muun muassa jätteiden lajittelua ja elävöittää tarinan tapahtumia. Ehkä loppuun olisi vielä voinut tehdä jonkinlaisen fakta-aukeaman ja kartan, jonka avulla Afin ja Kofin asuinaluetta olisi voinut tutkia. Kaiken kaikkiaan Meren maha on kipeä on kuitenkin mahtava teos, joka hurmasi minut täysin. Tämän kirjan avulla aion keväällä aloittaa luokassani kestävän kehityksen jakson, ja varmasti hyödynnän myös toiminnallisia leikkivinkkejä. Mietin myös, miten tuollaista batiikkitaidetta voisi tehdä oppilaiden kanssa...

Kirjasta löytyy myös ohjeet pienen pussukan ja ison kangaskassin tekemistä varten.

Suojellaan Itämerta lukemalla eli Muumi-kirjojen -lukuhaaste

Tove Janssonin ensimmäisen muumi-tarinan Muumit ja suuri tuhotulva julkaisemisesta on kulunut tänä vuonna 75 vuotta. Muumi Characters juhlii merkkivuotta #MEIDÄNMERI-kampanjalla, jonka tarkoitus on jakaa tietoa Itämeren tilasta ja kerätä miljoona euroa John Nurmisen Säätiön työhön meren ja sen perinnön suojelemiseksi.

Voit käyttää haastepostauksissa tätä haastekuvaa. 

Meri on tärkeä elementti muumi-kirjoissa, joissa se edustaa vapautta ja seikkailua, mutta myös vaaraa ja luonnon arvaamattomuutta. Myös Tove Janssonille Suomen luonto - erityisesti meri ja sen saaristo - olivat tärkeitä taiteellisen innoituksen lähteitä. Halusin täällä Luetaanko tämä? -blogissa juhlistaa muumi-kirjallisuuden juhlavuotta ja osallistua samalla omalla panoksellani Itämeren suojelutyöhön. Niinpä käynnistänkin Muumi-kirjojen -lukuhaasteen*, joka alkaa ystävänpäivänä 14.2. ja jatkuu 30.4.2020 asti. 

Haastan kaikki lukemaan muumi-kirjoja ja lahjoittamaan jokaista lukemaansa kirjaa kohti haluamansa summan #MEIDÄNMERI-kampanjaan, eli John Nurmisen Säätiön tekemään suojelutyöhön. Itse lupaan lahjoittaa jokaista lukemaani muumi-kirjaa kohti 2 euroa osoitteessa https://oursea.fi. Jokaista kerättyä 10 euroa vastaan Itämerestä voidaan poistaa 40 kiloa sinilevää. Osallistua voit, vaikka et lahjoittaisikaan rahaa. Mahtavaa, jos lähdet kanssani juhlimaan muumi-tarinoiden juhlavuotta lukemalla muumi-kirjoja!

Itämeri on maailman mittakaavassa aivan ainutlaatuinen meri, jonka vesi on sekoitus suolaista ja makeaa vettä. Sen eliöstökin on erikoinen sekoitus valtamerten ja makeiden vesien eläin- ja kasvilajeja. Itämeren eläin- ja kasvilajit ovat erityisen herkkiä ympäristön muutoksille, ja niitä uhkaavatkin rehevöityminen ja ilmaston lämpeneminen. Moni Itämeren eliölaji ei kestä ilmastonmuutoksen aiheuttamaa meren lämpenemistä, vieraslajien tuloa elinalueelleen ja kiihtyvää rehevöitymistä. Itämeri tarvitsee apua.

Kaikkien muumi-lukuhaasteeseen osallistujien, lukukokemuksensa jakaneiden ja tähän postaukseen mukaan ilmoittautuvien kesken arvotaan WSOY:n arvontaan lahjoittama kirja Muumit ja suuri tuhotulva. Osallistua voit siis lukemalla mitä tahansa muumi-aiheisia kirjoja kuvakirjoista romaaneihin ja postaamalla lukukokemuksesta joko blogiisi, Instagramiin, Facebookiin, vlogiin tai vaikka podcastiisi. 

Osallistumisohjeet:

  • Haasteaika 14.2. - 30.4.2020
  • Mukaan haasteeseen voit liittyä mihin aikaan vain. Ilmoittaudu tähän postaukseen. 
  • Olisi kiva, jos kirjoittaisit blogissasi lukemistasi muumi-kirjoista - tai postaisit niistä kuvia Instagramissa tai kertoisit lukukokemuksestasi muissa kirjakanavissasi. 
  • Haasteen hashtag: #muumilukuhaaste  
  • Kaikki mukaan ilmoittautuneet ja lukemistaan muumi-kirjoista bloganneet tai lukukokemuksensa muutoin sosiaalisen median kanavissa jakaneet ovat mukana kirjapalkinnon arvonnassa.
  • Voit osallistua vaikka sinulle ei olisi omaa blogia tai muuta kirjakanavaa. Teen haasteen loputtua (3.5.2020) koontipostauksen, johon voit kirjoittaa, mitä muumi-kirjoja luit.
  • Voit käyttää tekemääni haastekuvaa (kts. yllä) omassa blogissasi haastepostausten yhteydessä. Mikäli käytät versiota, jossa on #MEIDÄNMERI -tunnus, linkitä kuvaa web-osoite: https://oursea.fi (Kuva ilman tunnusta löytyy tämän postauksen lopusta.)
  • Mikäli haluat, voit lahjoittaa haluamasi summan jokaista lukemaasi kirjaa kohden osoitteessa  https://oursea.fi

Takana: Riina & Sami Kaarla: Muumiperheen vuosi (Tammi 2015)
Edessä: Päivi Arenius: Muumiperheen albumi (Tammi 2013)

”Meri on suuri olento, joka on toisinaan hyvällä tuulella ja toisinaan huonolla. Ja on aivan mahdotonta tietää miksi. Siitä näkee vain pinnan. Mutta jos pitää merestä, niin se ei haittaa mitään… Silloin sietää huonot tuulet samoin kuin hyvätkin.” (Muumipappa ja meri s.182)

Vaihtoehtoinen haastekuva
Mukaan haasteeseen ilmoittautuneet:

- MarikaOksa/ Oksan hyllyltä
- Jokke/ Jokken kirjanurkka
- Meri/ Kaikkia värejä
- Sanna M./ Facebook
- Ulla/ @Tarinanuppuja
- @Vuosisadantarina
- Reetta I.
- Johanna/ Kirjoihin kadonnut
- Satu/ Kirjat kertovat
- Kati/ Lastenkirjavuosi
- @pagesofgem
- @kauniitalukuja
- Paula/ Paulan palsta
-Paula/ Kirjan pauloissa


*ei-kaupallinen yhteistyö Muumi Charactersin kanssa

Totuus hehkulampun keksijästä

Millä perusteella valitset lukemista kirjastosta? 
Itse ainakin kiinnitän huomioni kirjan kanteen ja poimin hyllystä ne kirjat, joiden kansi on mielenkiintoisen näköinen, visuaalisesti kiehtova tai niin kertakaikkisen kutsuva, ettei sitä voi jättää lainaamatta. Torben Kuhlmannin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Edison - Kadonneen hiiriaarteen arvoitus (Nemo 2020, suom. Pirkko Roinila) on juuri sellainen teos, jonka upea kansi kertoo lukijalle, että tämä kirja pitää sisällään seikkailun. Niinpä Edison-kirja päätyi minun ja seitsemänvuotiaan esikoiseni yhteiseksi iltalukukirjaksi ja tarjosi meille erityisesti visuaalisesti upean, merenalaisen lukukokemuksen.



Kuhlmannin realistinen kuvitus on niin taidokkaasti piirrettyä, että lapsenikin ihmetteli kirjan äärellä useampaan otteeseen: "Kuinka joku voi osata piirtää näin hyvin?" Kirjan hiiripäähenkilöt ovat samaan aikaan sekä hyvin ilmeikkäitä että hyvin aitojen jyrsijöiden näköisiä. Mielestäni tässä kirjassa kuvat ovat oikeastaan tekstiä tärkeämpiä, ja ilahduin huomatessani, että tarinaa kuljetetaan monin paikoin eteenpäin pelkkien kuva-aukeamien kautta.



Tarina alkaa eräästä kirjakaupasta, jonka hyllyjen taakse kätkeytyy maailma, josta kirjakauppias ja hänen asiakkaansa eivät tiedä mitään. Siellä on nimittäin hiiriyliopisto hiiriprofessoreineen. Kesken erään luennon saapuu vieras hiiri pyytämään professorilta apua. Pienen hiirivieraan esi-isä on jättänyt suvulle perinnöksi muistiinpanot, joiden mukaan esi-isällä olisi ollut hallussaan arvokas aarre. Sekä aarre että esi-isä ovat kuitenkin hävinneet lähes jälkiä jättämättä.



Professori auttaa pikkuhiirtä jäljittämään tämän esi-isän liikkeet valtamerialukselle, joka hukkui Atlantin tyrskyihin. Koska nuori hiiri on kovin sinnikäs ja päättänyt etsiä aarteen käsiinsä, se ei kuitenkaan luovuta vaan lähtee selvittämään, miten voisi sukeltaa meren pohjaan etsimään lisää vihiä esi-isästään ja tämän aarteesta. Pian käy selväksi, ettei pieni hiiri selviä isosta tehtävästään yksin, vaan tarvitsee siihen professorin apua, paljon tutkimusta ja sinnikästä työntekoa. Lopulta hiiret onnistuvat rakentamaan yhdessä sukellusveneen, jonka avulla ne pääsevät kuin pääsevätkin tutkimaan Atlantille uponnutta laivaa.



Uponnut laiva kätkee sisäänsä aarteen jos toisenkin, mutta hiiret eivät välitä ihmisten kullasta. Paljastuu, että esi-isän päiväkirja on jäänyt laivaan, mutta hiiri itse on selvinnyt haaksirikosta ja onnistunut viemään tärkeimmän osan aarretta mukanaan maihin. Ja se aarre ei olekaan mikään vähäpätöinen kulta- tai jalokiviaarre, vaan aito keksintö, josta itse Thomas A. Edison on sittemmin hyötynyt... Nimittäin maailman ensimmäisen toimivan hehkulampun piirustukset!



Tässä kirjassa on vallan viehättävää, kuinka Kuhlmann on onnistuneesti yhdistänyt kuvitteellisen hiirimaailman aitoihin historiallisiin tapahtumiin, keksintöihin ja ihmisiin. Kirjan lopputeksteistä käy ilmi, että Thomas A. Edison ei tosiasiassa ollutkaan aivan ensimmäinen hehkulangan keksijä - toisin kuin yleensä luullaan. Luin kirjan lopputeksteistä, että tämä merenalainen seikkailukirja ei suinkaan ole Kuhlmannin ensimmäinen hiirten urotöitä käsittelevä teos. Hän on aikaisemmin kirjoittanut hiirten ensimmäisestä kuulennosta ja taivaanvalloituksesta. Näitä kirjoja ei ilmeisesti ole suomennettu - vielä.