Leppoisaa lukemista kesälomalle: Lyhenevä kesä 2 - Riemua ja rähinää

Sain sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kalliolta arvostelukappaleen hänen kirjoittamastaan ja Reetta Niemensivun kuvittamasta sarjakuva-albumista Lyhenevä kesä 2 - Riemua ja rähinää* (Suuri Kurpitsa 2018), joka on aivan mahtavan leppoisaa luettavaa näihin aurinkoisiin kesäpäiviin, joita Suomen toukokuun on nyt ihmeeksemme meille tarjonnut. Toki Lyhenevä kesä toimii varmasti myös muinakin vuodenaikoina, kun lukija haluaa palauttaa mieleensä helteiset kesähetket, sillä tässä sarjakuva-albumissa kuvataan villiä ja vapaata kesälomaa 1970-luvun paikkeilla.



Tarinoiden päähenkilöitä ovat Antero, Annikki ja Jaakko, jotka viettävät juuri sellaista ihanaa, vapaata ja aurinkoista kesälomaa, jollaisia muistan myös omien lapsuuden kesieni olleen. Mielikuvissani lapsuudessa kesällä oli aina lämmin ja aurinko paistoi. Lyhenevää kesää lukiessani huomasin palaavani lapsuuskesieni tunnelmaan, vaikka oman lapsuuteni elinkin vasta 80- ja 90-luvuilla, toisin kuin Antero, Annikki ja Jaakko. Silti lasten puuhat Lyhenevässä kesässä ovat hyvin tutun oloisia: kuunnellaan kannettavasta kasettisoittimesta musiikkia, rakennetaan majoja, uidaan, käydään mustikassa, luetaan kirjoja, ongitaan, ihmetellään maailman menoa, kisaillaa ja toraillaan kavereiden kanssa ja härnätään jonkun isosisaruksia. Niin tuttua!



Nykylapsille Lyhenevän kesän kuvailema kesäloma näyttäytyy varmasti hieman eksoottisempana kuin itselleni, sillä yhdessäkään ruudussa ei tietysti näy kännyköitä, pelikonsoleita tai älylaitteita. Itseasiassa Jaakko, Antero ja Annikki elävät vielä sitä aikaa, kun televisioista näkyy vain yhdestä kahteen kanavaa ja lasten suosikkiohjelmaa Pertsaa ja Kiulua voi katsoa vaan sillä yhdellä kellonlyömällä, kun se televiosiosta näytetään (ei nauhotusmahdollisuutta tai Ruutua/Katsomoa/Areenaa). Tässä sarjakuva-albumissa lapset kirmailevat lähiympäristössään suhteellisen vapaasti, ja välillä aikusia mennään karkuun, eikä kännyköillä soitella kenenkään perään. Silti aikuiset ovat läsnä taustalla turvana, keskustelukumppaneina ja pullanleipojina.



Lyhenevää kesää onkin hauska lukea myös siitä näkökulmasta, millaista arki oli jokunen vuosikymmen sitten, kun presidenttinä vielä oli Kekkonen ja poikien suosikkilukemista olivat Mustanaamio.sarjakuvat ja Korkeajännitykset. Lyhenevä kesä viihdyttääkin sekä aikuis- että lapsilukijoita. Suosittelen!



Tämän ja sarjan ensimmäisen osan on lukenut ja blogissaan esitellyt myös MarikaOksa. Minun laillani myös hän pääsi Lyhenevän kesän lukemalla nostalgisiin kesäfiiliksiin.

Mielikuvitusleikkeihin ammennetaan ideoita kirjoista, sarjakuvista ja
ympäröivän maailman ilmiöistä.

*Lyhenevän kesän jaksot ilmestyivät ensin Kalevassa, Nivala-lehti ja Ylä-Satakunta julkaisivat ne vähän myöhemmin.

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mina on 16-vuotias taskuvaras, joka elää yksin lautahökkelissä Helsingin kurjimmassa kaupunginosassa vuonna 1890. Eräänä päivänä hän huomaa ihmisjoukossa nuoren miehen, jonka olemus kiehtoo nuorta taskuvarasta. Mina ryöstää miehen, mutta tämäpä jäljittää Minan ja yllättäen palkkaa tytön apurikseen sekä äreän, vanhan professorin seuralaiseksi suureen kartanoon, joka tuntuu olevan täynnä taikuutta.

Kirjassa viitataan monin paikoin H.C. Andersenin klassikkosatuun
Vakaa tinasotamies.
Siihen linkittyvän kannen on tehnyt Sami Saramäki.

Tällaisesta asetelmasta alkaa Anniina Mikaman kirjoittama nuortenromaani Taikuri ja taskuvaras (WSOY 2018, arvostelukappale kustantajalta), joka on samalla uuden trilogian avausosa. Minalle selviää varsin pian, että tuo nuori mies - Tom - ei suinkaan ole mikään rikas ja yksinkertainen herrasmies, vaan älykäs keksijänero ja taikuri, joka rakentaa toinen toistaan upeampia koneita ja pitää kartanossaan Ihmeiden teatteria. Tomilla on kaiken lisäksi myös salaperäinen menneisyys, josta mies itse muista siitä juuri mitään, mutta on selvää, että jotain pahaa hänelle on tapahtunut.

Myös Minan menneisyys on täynnä surullisia ja hämäriä asioita, sillä hänen kauppiasisänsä on kuollut väkivaltaisen kuoleman ja menettänyt koko omaisuutensa. Mina on aivan varma, ettei isän kuolema ole onnettomuus, ja hän alkaa selvittää isänsä kohtaloa. Mikä osuus rikkaalla Morton-nimisellä liikemiehellä on isän kuolemasta, ja kuka on se salaperäinen nainen, jonka kyytiin isä nähtiin nousevan viimeisenä eliniltanaan? Myös Mortonin vaimo auheuttaa Minalle päänvaivaa, sillä tämä iskee silmänsä Tomiin ja tekee Minan lähes sairaaksi mustasukkaisuudesta. Mina näet rakastuu palavasti mystiseen taikuriin, joka niin anteliaasti otti Minan siipiensä suojiin.

Mikama yhdistää romaanissaan mielenkiintoisella tavalla menneen ajan elämää magiaan, mekaniikkaan ja robotiikkaan. Taikuri ja taskuvaras loihtii lukijan eteen entisajan Helsingin ja tarjoilee lisäksi lukuisia yllätykisä, joita ainakaan minä en osannut odottaa. Ihmeiden teatterissa, eikä sen puolen koko tarinassa, oikein mikään tai kukaan ole sitä, miltä näyttää, mutta toisaalta kirjassa on myös tyypillisiä nuortenkirjoille ja jopa saduille tuttuja elementtejä: köyhä tyttö löytää unelmiensa prinssin ja pääsee pois kadulta upeaan palatsiin ja rakastuu palavasti auttajaansa. Mina ei kuitenkaan ole mikään passiivinen tytteli, vaan särmikäs ja lujatahtoinen sankari, joka on oppinut ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Sinnikkyytensä avulla hän pääseekin isänsä murhaajien jäljille, mutta joutuu pian itsekin hengenvaaraan!

Taikuri ja taskuvaras saa jatkoa 2019, kun sarjan toinen osa Huijarin oppipoika ilmestyy. Jään odottelemaan, millaisiin seikkailuihin Mina ja hänen uudet ystävänsä siinä joutuvat. Näkisin, että tämä kirjasarja sopii etenkin yläkouluikäisille  (n. 13 - 16v.) lukijoille.


Veera Salmi: Saari

Veera Salmi on eittämättä taitava ja tarkkanäköinen tarinankertoja. Hänen huumorillakin höystetyissä kirjoissaan löytyy myös syvällisempi taso ja tummempia sävyjä. Salmen kirjojen päähenkilöinä seikkailevat monenlaiset lapset ja nuoret, joiden tunteita, pelkoja ja toiveita Salmi kuvaa taitavasti. Omien lasteni kanssa olen lukenut Puluboista ja Ponista kertovia lastenromaaneja sekä kuvakirjoja Päiväkoti Heippakamusta. Uusimman romaaninsa Saari (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta) Salmi on kirjoittanut hieman vanhemmalle kohderyhmälle, eli suurinpiirtein yläkouluikäisille nuorille.



Kirjan pääasiallinen kertoja on Hansamaksi itsensä nimennyt nuori, joka kertoo tarinaansa lukijalle. Hän myös puhuttelee lukijaa suoraan ja rohkaisee tätä jatkamaan lukemista, vaikka ajoittain tarina tuntuisi liian pelottavalta ja jännittävältä. Saari nimittäin kertoo lapsista, joita elämä ja muut ihmiset eivät ole kohdelleet hyvin. Näillä lapsilla, Hansama mukaanlukien, on esimerkiksi ongelmia kotona, koulussa ja usein todella kurjat elinolot.

Eräänä päivänä Hansama päättää, että nyt saa riittää ja lavastaa oman katoamisensa. Hän on pienestä saakka unelmoinut toisenlaisesta elämästä ja paikasta, jossa hän saisi luoda omat sääntönsä, olla onnellinen. Hansama aloittaa suunnitelman päästäkseen tuohon unelmiensa paikkaan, eli asuttamattomalle Tyynenmeren saarelle. Hansama ei kuitenkaan joudu aloittamaan matkaansa yksin, sillä hän jattää eri paikkoihin kirjojen väliin viestejä muiden kaltaistensa yksinäisten lasten löydettäväksi. Sitä kautta hän tutustuu Malalaan ja myöhemmin myös muutamaan muuhun lapseen. Kaikki nuo lapset järjestävät katoamisensa ja liittyvät Hansaman joukkoon. Täysi-ikäinen Simon, joka on omien sanojensa mukaan "ei mitään", auttaa Simonia ja muita lapsia heidän matkallaan unelmaan.

Ihme kyllä lapset pääsevät perille Saarelle, johon he muodostavat oman pienen yhteisönsä. Jokainen saa Saarella olla oma itsensä, joakinen saa kertoa tarinansa, jokaista kuunnellaan ja jokainen on tärkeä. Nuoret myös vannovat auttavansa muita kaltaisiaan ja perustavatkin massiivisen auttamistoimiston, jonne alkaa tulla viestejä epätoivoisilta lapsilta ympäri maailmaa. Saarella on tietysti lämmintä ja ihanaa ja lapset elävät unelmaansa - tai niin he luulevat. Elämä ei suinkaan ole helppoa edes paratiisisaarella, ja loppujen lopuksi arki ja todellisuus tunkeutuvat myös sinne. Kirjan loppu on samaan aikaan valtavan surullinen ja toiveikas, kuten on itseasiassa koko kirjakin.

Kuten Saaren takakansikin sanoo: Tämä on kirja autiosta hotellista, tappeluista, oudoista katoamisista ja epätoivosta. Mutta sitäkin enemmän se kertoo Tyynenmeren saaresta, ystävyydestä, laguunista, kilpikonnista ja unelmista. Siitä kuinka huominen tulee ja on todellakin eilistä parempi. Jos olet yksin. väsynyt tai raivona, tämä kirja on sinulle. Avaa se, odotamme sinua.

Saari avaa lukijan eteen maailman, jossa ei aina teidä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Kirja ravistelee, vavahduttaa ja herättelee. Se haastaa lukijan näkemään maailman kaikessa kauneudessaan ja rujoudessaan. Saaren lapset ovat ehkä kirjailijan mielikuvitusta, mutta heidän tarinansa voisivat ihan hyvin olla myös todellisten lasten tarinoita, valitettavasti. Kirjan lopussa Hansama muistuttaa, että jokaisen pitää uskoa unelmiinsa ja siihen, että on hyvä ja tärkeä. Lisäksi hän pyytää lukijaa tarttumaan toimeen ja muuttamaan omalta osaltaan asioita:

Minä unelmoin siitä, että sinäkin perustat vielä joskus Korjaamon. ... Sinä olet siellä ja autat jotakin toista, jolla ei mene hyvin. ... Pääasiassa te korjaatte lapsia. (s.33-34)

Mikään helppolukuinen romaani Saari ei sisältönsä mutta ei myöskään muotonsa puolesta ole. Kirjassa näkökulma ja kertoja vaihtuvat, ja Hansama heittelee keskellä tarinaa omia kommenttejaan ja puhuttelee lukijaa. Kirjan alussa tuntuikin hieman vaikealta päästä mukaan tarinaan. Onneksi kuitenkin jatkoin loppuun asti, ja toivon, että myös nuoret lukevat sen, eivätkä säikähdä Saaren haastavuutta. Ja vaikka pääasiallinen kohderyhmä ovat nuoret, ilman muuta suosittelen tätä myös aikuislukijoille.

Saaren ovat lukeneet myös Kirsi, Heidi P., Rouva Huu ja Mai Laakso.

Kirja, joka innostaa lasta luovaan leikkiin: Dinokoneet

Saimme Kustannus-Mäkelältä viikko sitten kirjapaketin, joka sisälsi monta suloista ja hauskaa lastenkirjaa, mutta ennen kaikkea sen yhden kirjan, jota isommat lapseni olivat odottaneet jo useamman kuukauden ajan - siis aina siitä asti, kun näkivät sen Mäkelän kevään 2018 uutusskatalogissa. Tuo kyseinen kuvakirja on Michael Whaiten kirjoittama ja kuvittama Dinokoneet. Kirjan on suomentanut eli siis suomeksi riimitellyt Aarresaari-palkinnolla palkittu kääntäjä Raija Rintamäki.



Kuten kirjan nimestä voi päätellä, se kertoo isoista työkoneista, jotka ovat eräänlaisia dinosaurusten ja koneiden välimuotoja. Ne muistuttavat siis dinoja, mutta ovat kuitenkin eläviä koneita. Kirja esittelee lorujen avulla kunkin dinokoneen oman työnsä äärellä. Esimerkiksi:

Puskusaurus työstään tykkää, kaikki kivet tieltä lykkää. Kasalle ne koota ryskyttää...

Jokaisella aukeamalla häärii myös kaksi pientä ihmistä, joille käy useimmissä kuvissa kömmähdyksiä tai työtapaturmia. Meidän lapsemme tykkäävät etsiä, missä tyypit viilettävät ja katsoa, millaiseen kiipeliin ne missäkin kuvassa joutuvat.



Aikuisen näkökulmasta Dinokoneet on luvalla sanoen jopa hieman tylsä kirja, sillä siinä ei ole oikeastaan lainkaan juonta, mutta voi pojat, miten meidän lapsemme tästä pitävät! Ensimmäisen päivän aikana kirja luettiin valehtelematta ainakin kahdeksan kertaa. Sen jälkeen se on luettu ainakin kerran päivässä. Ettekä voi uskoa, kuinka moneen leikin ja taiteellisen puuhan inspiraationa Dinokoneet on meillä myös toiminut. Olen aivan valmis lukemaan tätä kirjaa vaikka kymmenen kertaa päivässä, sillä sen innoittamana lapseni ovat muun muassa leikkineet dinokoneita hiekkalaatikolla ja trampoliinilla, sepittäneet omia dinokonetarinoitaan, runoilleet (!) omia dinokonerunojaan, suunnitelleet julkaisevansa oman dinokone-kirjan, piirtäneet dinokoneita, ja esikoinen on tavaillut sanoja Dinokoneet-kirjasta.



Esikoisen mukaan Dinokoneet on niin hyvä, koska: "Siinä on noita koneita, jotka kuitenkin muistuttaa oikeita dinosauruksia. Siinä on siis niin kuin dinoja ja koneita."

Arvaatte varmaan, mitä Mäkelän syksyn 2018 kirjauutuutta lapseni nyt odottavat? No tietysti Dinokoneet-kirjasarjan toista osaa Dinokoneet aarteen jäljillä.

Ikimaa - Soturin tie

Kimmo Ohtosen kirjoittama varhaisnuortenromaani Ikimaa - Soturin tie (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta) on uuden fantasiatrilogian avausosa, joka vie lukijan seikkailulle toiseen aikaan, kaukaisiin maihin ja toisiin maailmoihin. Kirjan keskiössä on kuiskaajapoika Oliver ja kuiskaajatyttö Kalla. He elävät toisistaan tietämättä kahdessa eri maailmassa ja tuntevat itsensä ulkopuolisiksi omissa yhteisöissään.



Oliver varttuu Maailman pohjoisimmassa kolkassa Kuusilaaksossa, jossa hänen isänsä työskentelee rahakuusten hoitajana. Tuossa maailmassa, joka lienee dystopinen kuvaus maapallon tulevaisuudesta, ei kasva mikään ilman lannoitetta, vesistöt ovat tyhjiä ja villieläimet kuolleet aikaa sitten sukupuuttoon. Oliverin äiti Lisa kertoilee pojalle kiellettyjä tarinoita kaukaisista ajoista, jolloin luonto vielä eli. Hän leikkii poikansa kanssa hurjia soturileikkejä, miekkailee puumikoilla ja opettaa tätä kiipeilemään kuin valmistaen poikaa johonkin. Sitten eräänä päivänä Oliverin äiti katoaa, ja samoihin aikoihin Oliver alkaa nähdä unta jostain valtavan suuresta olennosta. Poika ei tiedä, liittyvätkö unet äidin katoamiseen, mutta päättää yhtäkaikki löytää äidin hinnalla millä hyvänsä.

Kalla puolestaan kasvaa toisessa maailmassa, kauniissa Aarniolassa, joka on täydellinen vastakohta Oliverin maailmalle. Kalla on hukkatyttö, kuiskaaja, joka pitää yhtä "oman" susilaumansa kanssa - Kalla osaa keskustella susiensa kanssa ja pystyy pitämään näihin yhteyttä myös unissa. Kuiskaajasukuja on ollut Aarniolassa kolme, ja heidän ja eläinten välinen liitto on perinteisesti pitänyt rauhan ja tasapainon yllä. Nyt kuitenkin maan ilkeä kuningas Viktor, joka on noussut petoksen avulla valtaan, haluaa tuhota kuiskaajat ja heidän toteemieläimensä. Viktor hallitsee pelolla ja manipuloimalla, eikä hellitä ennen, kun viimeinenkin kuiskaaja on tuhottu. Kalla taistelee perheensä kanssa kaikin tavoin vastaan, mutta tilanne ei vaikuta hyvältä.

Oliverin etsintäretki vie hänet toiseen maailmaan, Kallan maailmaan, jossa hän oppii paljon uutta itsestään ja perheestään. Hän ymmärtää, että hänellä on tärkeä tehtävä paitsi äitinsä myös koko Aarniolan pelastajana. Ja itse asiassa Oliverin äidin katoaminenkin liittyy eräällä tavalla Victorin vallankaappaukseen, petoksiin ja johonkin näkymättömään ja valtavaan pahaan, joka häälyy koko Ikimaan yllä. Kalla ja Oliver päättävät yhdistää voimansa ja tehdä kaikkensa palauttaakseen rauhan Aarniolaan ja Ikimaahan.

Ikimaa - Soturin tie on kirja, jossa on paljon tyypillisiä fantasiakertomuksen piirteitä: on hyvän ja pahan taistelu, paha hallitsija, oikeuden puolesta taistelevat soturit, mystiikkaa sekä eräällä tapaa muinainen miljöö. Ohtonen on yhdistänyt nämä tutut elementit upeaan luontokuvaukseen sekä tulevaisuuskuvaan, joka tuntuu ainakin minusta varsin pelottavalta. Maailma, jossa ihmistä lukuunottamatta ei mikään enää kasva kuin keinotekoisesti, on varmasti lohduton paikka. Tätä romaania lukiessa huomaa, että sen kirjoittajalle luonto, luonnon monimuotoisuuden säilyminen ja läheinen luontosuhde ovat sydämen asioita. Ohtosen kirjoittama tietokirja Karhu Voimaeläin oli tietokirjallisuuden Finlandia ehdokkaana vuonna 2016.

Ikimaa - Soturin tie on kelpo avausosa tällä fantasiatrilogialle, joskin välillä tuntui, että juoni haarautui hieman liian moneen haaraan ja tarina etenee välillä hieman hitaanpuoleisesti. Uskon kyllä, että kaikki langat kuitenkin punotaan yhteen, ja tämän ensimmäisen osan jälkeen tarina oikeasti vasta pääsee vauhtiin. Suosittelen tätä sarjaa isommille alakoululaisille sekä yläkouluikäisille nuorille, jotka pitävät perinteisistä fantasiakirjoista.

Myös Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus ja Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi ovat lukeneet tämän Ikimaa-trilogian ensimmäisen osan. Suketus kiittelee kirjaa muun muassa siitä, että tarinan jännite pysyy mukavasti yllä läpi koko kirjan, ja hän toivoo, että seuraava osa ilmestyisi pian. Kirsikin puolestaan koki minun tavoin, että juoni polveili välillä hieman liikaakin, mutta viihtyi silti hyvin Oliverin ja Kallan tarinan parissa.