Salasaaren salaisuudet innostaa sanataiteilemaan

Vaikka nuorin lapsistani katsookin Pikku Kakkosta, en ole tutustunut Silja Sillanpään ideoimaan Salasaaren salaisuudet -sarjaan, jota esitetään Pikku Kakkosella ja ilmeisesti myös kuunnelmana. Kun siis lainasin kirjastosta samannimisen Sillanpään kirjoittaman ja Marja Siiran kuvittaman kuvakirjan (WSOY 2021), minulla ei ollut käsitystä siitä, millainen paikka Salasaari on tai millaisiin seikkailuihin siellä voi joutua, Minua kiehtoi kirjan upea kansikuva ja sisäkannessa näkyvä seepianvärinen kuvitus, joka lupailee jännittävää seikkailumatkaa.



Salasaaren salaisuudet -kirja osoittautui eräänlaiseksi oppaaksi Salasaaren saloihin. Minä-kertoja Edla kertoilee lukijalle, miten päätyi Salasaareen, millaisia asukkaita siellä on ja millaisia paikkoja sieltä löytyy. Edla itse etsii eriskummallisia asioita, ja niitä Salasaarelta totisesti löytyy. Siellä on esimerkiksi Seikkailijoiden talon kirjasto, jossa kaikki kirjat on kahlittu seinään ketjulla ja niitä saa lukea vain tiimalasillisen kerrallaan. 




Saarella vieraileva saattaa törmätä sen kummallisiin asukkaisiin kuten linnunluiseen Mummu Puuhun, muutosmies Vara-Varaan ja ärään Maja-Akkaan. Oppaassa myös kerrotaan, miten voi istuttaa oman hattarapuun, valmistaa lennokin ja kulkea salassa. Osa kirjan ohjeista on oikeasti toiminnallisia tehtäviä, ja lopussa on myös pieni peli.



Koko kirja on kuin kutsu keksiä omia seikkailuja ja tarinoita. Tehtävät, kartat ja värikkäät kuvat kutsuvat tarinoimaan. Jos opettaisin tänä vuonna ykkösluokkaa, mekin matkaisimme aivan varmasti Salasaarelle. piirtäisimme omia karttojamme, tekisimme lennokkeja, rakentaisimme hattarapuun pienoismalleja, loihtisimme reseptejä kirjan ohje mallinamme, harjoittelisimme salassa kulkemista, runoilisimme, kuvataiteilisimme ja keksisimme omia tarinoitamme. 

Kuvitus on monipuolista, ja siinä yhdistellään ihastuttavasti tällaisia muistiinpanosivuja sekä huikeita, värikkäitä ja mielikuvituksellia kuvia.


Voisin kuvitella rakentavani tämän kirjan ympärille seikkailun, jossa oppilaat pääsisivät suorittamaan erilaisia tehtäviä. Kaikki tämän kirjan paikat ja henkilöhahmot ovat sellaisia, että ne kutkuttavat mielikuvitusta, ja innostavat sanataiteilemaan. Ihastuttava opas!

Kaunis sarjakuvaromaani: Älä unohda minua

Anne Muhosen kaunis, mutta myös hieman surullinen sarjakuvaromaani Älä unohda minua (Avain 2021, saatu kustantajalta) kertoo fiktion avulla siitä, kuinka meillä jokaisella on tarve tulla kuulluksi, nähdyksi, rakastetuksi ja muistetuksi. Aihetta käsitellään pääosin floristi Hillan kautta, mutta tärkeä rooli on myös Hillan kukkakauppaan tet-harjoitteluun saapuvalla Eerolla. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä ja takaumien kautta menneisyydessä.


Hilla asuu yksin ja rakastaa selvästi kasvejaan ja työtään. Hän ei ilahdu, kun mies hänen menneisyydestä soittaa vain työntääkseen unohtamansa oppilaan Hillalle harjoitteluun. Poika on juro, hänen kaverinsa vaikuttavat epämääräisiltä, eikä Eeron työotekaan tunnu vakuuttavalta. Hilla soittaa pojan opolle, joka sattuu olemaan tämä menneisyyden mies, ja on sitä mieltä, ettei pojan tarvitse tulla enää uudestaan.

Mies, joka selvästi tuntee Hillan hyvin, saa suostuteltua tämän antamaan pojalle mahdollisuuden, ja aika pian Hilla tajuaa, että heillä on pojan kanssa yhteistä. Hiljalleen nuo kaksi lähentyvät, oppivat tekemään töitä yhdessä ja kumpikin avautuu toiselle omalla tavallaan. Pojasta löytyy sympaattinen puoli, kun käy ilmi, että hän huolehtii kaveristaan Pikusta. Piku ei ole onnistunut saamaan harjoittelupaikkaa, sillä opo varmaan unohti senkin. Lisäksi käy selväksi, että kaikki kolme: Eero, Hilla ja Piku ovat jonkun unohtamia, ja Hilla jopa ryhtyy Eerolla tietynlaiseksi turvallisen vanhemman korvaajaksi, aikuiseksi, jolle voi laittaa tekstarilla x:n, kun haluaa, että tämä soittaa ja käskee jo lähtemään kavereiden luota kotiin.


Samaan aikaan, kun Hilla tarjoaa tukea Eerolle, hän muistelee yhä enemmän omaa menneisyyttään, jossa hän on kokenut menetyksistä suurimman. Hän joutuu kohtaamaan sen kaiken varsin epäreilulla tavalla, ja hetkeksi Hillan maailma hajoaa palasiksi. Sitten tulee puhelu, joka palauttaa Hillan nykyisyyteen. Eerolle on käynyt huonosti. Sairaalassa Eeron selviämisestä murehtii vain yksinäinen Piku, kunnes Hilla ryntää paikalle. Tässä kohtaa tarina hieman hajoaa, ja ehkä jokunen lisäruutu olisi selittänyt Eeron kohtaloa. Loppu on kuitenkin selvästi toiveikas ja eteen päin katsova.


Älä unohda minua todella muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on huomioida toisemme, muistaa ja kuunnella. Itseäni riipaisee tietysti paitsi Hillan suru, myös nämä unohdetut lapset, Eero ja Piku. Kuinka tärkeää onkaan, että jokaisella olisi joku, jolle voisi lähettää x:n, kun kaipaa pelastusta. Joskus sitä kaipaa myös aikuinen. Paikoin tarina hyppi hieman häiritsevästi, ja tavallaan Pikun hahmon mukanaolo olisi kaivannut hieman lisäselitystä, mutta siitä huolimatta tämä kirja kosketti. Muhosen piirustustyyli on selkeää ja miellyttää omaa silmääni. Koska rakastan itse kukkia, niiden tarinassa tuoma lohtu ja onnikin on helppo ymmärtää. Tämä sarjakuvakirja sopii sekä aikuisille että murrosikäisille.



Lähtisitkö runomatkalle?

Pirkko Ilmasen, Riika Kotkan, Elina Pullin ja Johanna Venhon kirjoittama Runomatkasopas - Harjoituksia ja työpajoja lapsille (Aviador Kustannus 2019, saatu kustantajalta) on aivan mainio apuväline kaikille, jotka opettavat ja ohjaavat lapsia sekä nuoria kirjoittamisessa. Oma kokemukseni on, että runojen kirjoittaminen tuntuu monesta oppilaasta vaikealta - tai tuntuu, jos he ovat siinä käsityksessä, että kokonainen riimiruno pitää keksiä ja kirjoittaa tyhjästä. Olen itsekin joskus opettajana ajatellut, että runojen opettaminen on vaikeaa juuri siksi, että osa oppilaista kokeen niiden kirjoittamisen vastenmielisenä. Olenkin eritääin iloinen, että sain kustantajalta testattavaksi Runomatkaoppaan, joka sisältää paitsi teoriatietoa runoista ja runoudesta myös suuren joukon konkreettisia kirjoitusharjoituksia, joiden avulla runojen kirjoittaminen on helppoa ja hauskaa. Kirjan alussa on lyhyitä tehtäviä, joissa tavoitteena on rohkaista lasta leikkimään sanoilla ja uskaltamaan kokeilla runoilua takertumatta sääntöihin tai siihen, osaako. Kirjoittajat kehottavat lainaamaan olemassa olevista runoista, ja Runomatkaoppaassa onkin runsaasti sekä lasten että aikuisten kirjoittamia esimerkkirunoja.


Monia kirjan harjoituksista voi toteuttaa pieninä kirjoitustehtävinä muun opetuksen ohessa, mutta niistä voi toki rakentaa isommankin kokonaisuuden. Itseasiassa tästä kirjasta löytyy sekä näitä lyhyitä harjoituksia että useammankin tunnin mittaisia kokonaisuuksia, joissa kirjoittajat antavat vinkkejä kokonaisuuden suunnitteluun aina kirjoitustilaan tuotavista rekvisiitoista ja koristeista lähtien. Lisäksi kokonaisuuksien lopusta löytyy pitkät listat kirjallisuutta, jota voi käyttää apuna opetuksessa ja tunnelmaan virittäytymisessä. Näillä kokonaisuuksilla on sellaisia mielenkiintoisia nimiä kuin Yön ja unien salaisuudet, Haltioiden mailla ja keijujen smaragdimaassa ja Lohikäärmeet heräävät henkiin!



Käytin tätä kirjaa jonkin verran kolmas- ja neljäsluokkalaisten opetuksessa viime vuonna, ja oikeastaan kaikki harjoitukset, joita testasin toimivat. Huomasin kyllä, että muutama tehtävistä kaipasi vielä vähän lisäohjeistusta, esimerkiksi s. 72-73 sinänsä loistava moniaistinen kaavarunotehtävä oli sellainen, jossa oppilasta piti pyytää kirjoittamaan enemmän kuin yhdellä sanalla ja muistamaan käyttää ainakin yhtä adjektiiviä, mutta kun tämän asian ennakoi, tehtävä sujui hyvin. Opettajan näkökulmasta kirjan selkeä rakenne ja valmiit, visuaalisesti miellyttävät liitteet ovat ehdottomasti plussaa. Teoksen kuvituksen ja graafisen suunnittelun on toteuttanut Minna Mäkipää.


Tyytyväiset Runomatkaopas-kirjan tekijät Kirjamessuilla 2019



Loitsupiste somistettuna Aviadorin kojulla Kirjamessuilla 2019
Tämän innoittamana syntyisi varmasti monta mielenkiintoista tekstiä ja runoakin!


Ristiriitaisia ajatuksia herättävä, äärimmäisen koukuttava lastenkirjasarja: Pax

Harvoinpa olen joutunut lastenromaani lukiessani pohtimaan, voinko viedä tämän kirjan koulun kirjastoomme oppilaille lainattavaksi. Näin kuitenkin jouduin tekemään Åsa Larsonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman Pax-kirjasarjan ensimmäisen osan Loitsusauva (Otava 2021, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag 2014) kohdalla. Kirjassa on tekstin lisäksi realistinen, sarjakuvatyylinen kuvitus, jonka on tehnyt Henrik Jonsson. Suomennoksesta vastaa Sirpa Alkunen.


Loitsuvaras on todella mukaansatempaava, kohtalaisen nopealukuinen kirja, jonka uskon kiinnostavan kovasti noin 4. - 6.-luokkalaisia lapsia. Tämä kirjasarja voisi jopa vastata siihen kysymykseen, millaisia kirjoja pojat kiinnostuisivat lukemaan. Juoni on jännittävä ja maaginen, mutta kuitenkin realistisen oloinen. Päähenkilöveljekset Alrik ja Viggo ovat sympaattisia, mutta joutuneet nuoresta iästään huolimatta kokemaan kovia. Nyt he ovat sijaiskodissa ja uuden koulun kovikset ottavat pojat heti hampaisiinsa. Varsinkin nuorempi veli Viggo ei alistu kiusattavaksi, vaan pistää kiusaajalle vastaan. Isoveli Alrik puolustaa veljeään kirjaimellisesti kynsin ja hampain, eikä pelästy edes siitä, että kiusaajan isä on koulussa opettajana ja puolustaa omaa poikaansa. 


Viggo ja Alrik joutuvat tappeluun, jonka Jonsson on kuvannut hyvin realistisesti ja hurjasti.

Jo kirjan ensilehdillä käy selväksi, ettei kyseessä ole pelkästään kertomus kahden kiusatun ja kaltoinkohdellun lapsen tarinasta vaan ikiaikaisesta hyvän ja pahan taistelusta. Viggo ja Alrik ovat tietämättään valittuja, he ovat korppisotureita, joiden tehtävä on taistella pahaa vastaan ja suojella mystistä  kirjastoa. Nyt kirjastoa ja sen salaisuuksia vartioivat iäkkäät sisarukset Estrid ja Magnar, jotka törmäävät tihutöitä tekeviin veljeksiin ja päättävät järjestää näille testin: Jos pojat selviävät siitä, he ovat valittuja. Pojat voittavat verisessä taistelussa edimmun eli nälkäisen aaveen, ja Estrid ja Magnar vakuuttuvat poikien kohtalosta. He alkavat valmistaa poikia tehtävään, jonka ensimmäinen osa on löytää kadonnut loitsusauva. Loitsusauva on vaarallinen esine, jonka avulla on mahdollista kirota joku tai jotkut. Mikäli sauvan päähän laittaa kuolleen eläimen pään, voi eläimen puhuttama henkilö tulla manatuksi. Nelikko etsii sauvaa kaikkialta kaupungin pihoilta, mutta eivät huomaa, että joku on tuonut sen poikien sijaisvanhempien pihalle ja iskenyt sen nokkaan kuolleen hevosen pään. Hevonen ottaa valtaan kasvattiäidin ja saa tämän yrittämään poikien tuhoutumista. Seuraa jälleen hurja taistelu...

Lumottu sijaisäiti ei ole kaunista katseltavaa.

Miksi sitten jouduin tämän kirjan kohdalla pohtimaan, voinko viedä tämän koulukirjastoon ja vapaasti lainattavaksi?  Olen todella vakuuttunut, että moni koulumme oppilas lukisi tämän kirjan suurella innolla - oma tuleva kolmasluokkalaisenikin haluaa kovasti lukea tämän. Kirja sisältää kuitenkin paljon taikaa, mustaa magiaa ja oikeasti aika pelottaviakin asioita. Heti alussa vangittu pikkupiru kehuu häkissään, miten sen on raadellut kissan kuoliaaksi ja tykkää syödä pikkulapsia. Hevosen katkaistu, puhuva pää tuntuu sekin hyvin karmivalta. Tiedän, että oppilaiden vanhempien joukossa on sellaisia, jotka eivät ehdottomasti haluaisi lapsensa lukevan tätä kirjaa ja tiedän myös, että oppilaiden joukossa on niitä, jotka ahdistuisivat tämän kirjan luettuaan. Kirja tuntuu niin realistiselta, vaikka toki lukijat varmasti ymmärtävät sen olevan fiktiota. Moni lapsi kyllä varmasti lukisi tämän sopivaa jännitystä tuntien, yhtään ahdistumatta.

Kuvitus on hienoa, mutta paikoin aika kammottavaa.

Kunnankirjastoissa tämä kirja on tietysti saatavilla, enkä tietenkään kannata sitä, että me aikuiset alamme sanella, millaisia kirjoja lapsten on yleisesti sopiva lukea (toki jokainen tuntee oman lapsensa ja huolehtii, että nämä lukevat itselleen soveliaita kirjoja) - kun siis kyse on selvästi lapsille suunnatusta kirjallisuudesta. Mietin kuitenkin, että ehkä roolini opettajana on kirjavinkkaajana ja koulukirjatsonhoitajana hieman erilainen kuin tavallisella kirjastonhoitajalla tai kirjavinkkarilla. Yksityishenkilönä haluaisin ilman muuta suositella tätä monelle nuorelle, erityisesti pojalle, mutta opettajana pohdin, onko oikein laittaa tämä vapaasti lainattavaksi... Onko joku teistä lukenut tämän kirjan ja millaisia ajatuksia se on herättänyt? Mitä mieltä olette, kuinka paljon opettava saa vaikuttaa siihen, millaisia kirjoja koulukirjastoon hankitaan?