Pojat, lukemaan! haastekoonti

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin suketus käynnisti mainion ja mielestäni todella tärkeän Pojat, lukemaan! -haasteen, jonka tarkoitus on nimensä mukaan saada pojat lukemaan enemmän. On paljon puhuttu tosiasia, että suomalaiset lapset ja muoret lukevat vähemmän kuin ennen ja pojat vähemmän kuin tytöt. Hyvä lukutaito korreloi menestykseen myös muilla elämän osa-alueilla (lähde) ja vastaavasti huono lisää syrjäytymisriskiä.

Jokainen halukas sai ottaa osaa haasteeseen itselleen sopivammalla tavalla esimerkiksi vinkkaamalla hyvistä, poikia kiinnostavista kirjoista vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lahjoittamalla hyvän kirjan koulun kirjastoon tai jollekin tutulle pojalle.

Penny Dale: Dinojen pelastuspartio (Kustannus-Mäkelä, 2014, suom. Raija Rintamäki)

Tarkastelin Suketuksen haastetta ennen kaikkea peruskoulun opettajan näkökulmasta. Uudessa, 2016 voimaantulevassa opetussuunnitelmassa on otettu käyttöön käsite monilukutaito, jolla tarkoitetaan lukutaitoa hyvin laajassa merkityksessä. Oppilaita pitää siis kouluissa opettaa lukemaan erilaisia tekstejä (uutiset, kirjat, kirjeet, sähköpostit jne.), kuvia, tilastoja, diagrammeja, taulukoita, mainoksia, matemaattisia kaavoja yms. Monilukutaidossa korostetaan myös sosiaalista lukutaitoa sekä sitä, että eri oppiaineilla on oma kielensä ja koodinsa, joiden lukutaito oppilaiden myös tulisi hallita. Toki oppilaiden pitäisi myös oppia suhtautumaan tietoon ja kaikkeen lukemaansa kriittisesti. Kaiken tämän oppimiselle on selvästi huonommat edellytykset jos oppilaan perusluku- ja kirjoitustaito ovat heikkoja.

Penny Dale: Dinojen pelastuspartio (Kustannus-Mäkelä, 2014, suom. Raija Rintamäki)

Hyvä tekstilukutaito tarkoittaa mielestäni sitä, että ymmärtää lukemaansa. Ymmärtävä lukutaito voidaan puolestaan saavuttaa, kun lukeminen on sujuvaa, ja sujuvuus saavutetaan ainoastaan ja vain treenaamalla eli lukemalla. Siksi minusta on tärkeää, että kaikkia lapsia - ei pelkästään poikia - kannustetaan lukemaan erilaisia tekstejä. Ja ei, en usko, että pakottamalla saadaan aikaiseksi mitään hyvää, ja tiedostan toki sen, että vaikka minä ja kaikki muut kollegani yhdessä lasten vanhempien kanssa kuinka innostaisimme ja kannustaisimme lapsia lukemaan, kaikki eivät siitä kuitenkaan kiinnostuisi. Uskon kuitenkin, että jos vanhemmat näyttävät myönteistä esimerkkiä ja kotona ja koulussa tarjotaan paljon erilaisia lukumahdollisuuksia ja esitellään monipuolista kirjallisuutta, on mahdollista sytyttää kipinä lukemiseen sellaisessa lapsessa tai nuoressa, joka muuten ei olisi vapaaehtoisesti kirjaan tarttunut.

Penny Dale: Dinojen pelastuspartio (Kustannus-Mäkelä, 2014, suom. Raija Rintamäki)

Minä itse olen ryhtynyt käyttämään äidinkielen opetuksessa ateljee- eli daily5 -opetusmenetelmää, jossa opettaja lukee oppilaille paljon ja oppilaat lukevat itse paljon autenttista kirjallisuutta. Opetus siis perustuu kirjallisuudelle. Se on jo yksi tapa kannustaa lapsia lukemaan. Kukin oppilas lukee oman taitotasonsa mukaisia kirjoja useamman kappaleen vuoden aikana.

Noh, kuten ylläolevasta löpinästä voitte huomata, aihe on minusta tärkeä ja ajankohtainen. Listasin tätä haastetta varten kirjoja, joiden uskon kiinnostavan poikia. Listassa on lukemiani ja bloggaamiani kuvakirjoja ja lukukirjoja, mutta siitä puuttuvat valitettavsti oikeastaan kokonaan tietokirjat, sarjakuvat, vitsikirjat ja karttakirjat, ja juuri niitä pojat monesti haluavat kirjastoreissuilla (siis niillä, joita luokan kanssa tein viikottain) lainata. Muutamasta hyvästä kirjasta olen vinkannut myös facebookissa erilaisissa opettajille suunnatuissa ryhmissä.

Penny Dale: Dinojen pelastuspartio (Kustannus-Mäkelä, 2014, suom. Raija Rintamäki)

Kuvakirjat, taaperokirjat, luukkukirjat :
(Uskon, että pojat kuuntelevat mielellään kaikenlaisia kuvakirjoja, mutta listasin ne kirjat, joita oma kolmevuotias poikani toistuvasti on halunnut kirjastosta lainata tai joita olemme lukeneet useita kertoja peräkkäin hänen pyynnöstään.)



Alakouluikäiset:
(* -merkityt ovat myös yläkouluikäisille sopivia)
Yläkouluikäiset:

Kuvat tässä postauksessa ovat kirjasta Dinojen pelastuspartio (Penny Dale, Kustannus-Mäkelä, 2014, suom. Raija Rintamäki). Kirja yhdistää kaksi asiaa, joista moni pikkupoika on yleensä innoissaan. kulkuneuvot ja dinosaurukset. :)

Helppolukuisia kirjoja: Lemmikkien junamatka

Lauantaina raikaa suvivirsi ympäri Suomen, ja oppilaat pääsevät ansaitsemalleen kesälomalle. Minulla ajatukset kuitenkin jo kirivät kohti tulevaa lukuvuotta ja syksyä. Sain ilokseni näet kuulla, että aloitan syksyllä uusien ekaluokkalaisten kanssa, ja siksi olen jo hiljalleen alkanut kerätä päänsisäiseen ideapankkiini listaa hyvistä, helppolukuisista kirjoista, jotka sopivat lukemaan oppineille ja opetteleville epuille.  Lisäksi olen kerännyt tuohon samaan päänsisäiseen listaani kirjoja, jotka käsittelevät koulun alkua. Kirjastomme henkilökunta on auttanut minua suuresti, kun olen kysellyt, millaisia helppolukuisia kirjoja on tarjolla.

Jokusen kirjan olenkin jo lainannut tai itselleni hankkinut...

Ainakin meidän kirjastossamme on ihan oma hyllynsä näille helppolukuisille kirjoille. Osa niistä on kirjoitettu suuraakkosin, osa tavutettu ja osa niistä on sellaisia, että ne vaativat jo hieman kehittyneempää mekaanista lukutaitoa sekä myös luetunymmärtämistä. Minun hankkimieni ja lainaamieni kirjojen joukossa on myös kuvakirjoja, sillä olen huomannut, että ekaluokkalaisetkin kuuntelevat vielä mielellään laadukkaita kuvakirjoja ja niiden avulla voi oppia (ja koulussa tietysti myös opettaa) vaikka mitä.




Eräs tällainen juuri lukemaan oppineille tarkoitettu kirjasarja, johon halusin tutustua on Leon lemmikkiuutiset. Sarjan on kirjoittanut Tittamari Marttinen, ja luin sen kuudennen osan Lemmikkien junamatka (Lasten Keskus, 2014*).



Kirjan värillisen kuvituksen on tehnyt Terese Bast, joka on kuvittanut myös muun muassa Supermarsu-sarjan. Kuvia on jokaisella aukeamalla, ja osa niistä on jopa koko sivun kokoisia. Kuvat elävöittävät tekstiä, mutta eivät varsinaisesti vie tarinaan eteen päin. Lemmikkien junamatkassa on melko paljon tekstiä helppolukuiseksi kirjaksi, eli se ei ole tarkoitettu aivan vastikään lukemaan oppineille, vaan jo niille, jotka osaavat lukea kohtalaisen sujuvasti ja pystyvät jo seuraamaan ymmärtäen myös hieman pidempää tekstiä. Fontti on kuitenkin isohkoa ja lauserakenteet yksinkertaisia.



Kirjassa ystävykset Leo, Sanni ja Veeti lähtevät junalla mummon luokse, ja matkalle otetaan tietysti mukaan myös lemmikit Pähkinä-koira, Rusina-kissa ja Vilma-hamsteri. Kuusikko ahtautuu junassa lemmikkivaunuun monen muun eläimen kanssa. Matkan aikana he saavat tutustua muun muassa puhuvaan papukaijaan, joka huutelee konduktöörille tuhmuuksia, hemmoteltuun Lotta-kissaan sekä Veetin luikertelevaan kaimaan... Jännitystäkään ei matkasta puutu, sillä Vilma-hamsteri pääsee karkuun, ja sitä joudutaan metsästämään aina ravintolavaunusta saakka.



Juonellisesti Lemmikkien junamatka ei ole mitenkään erikoinen, ja kirjan tapahtumat ajoittuvat vain yhteen junamatkaan. Kirjassa on kuitenkin mukavasti huumoria ja hieman vauhtiakin. Se on selkeä ja sen kieli on hyvää suomea. Uskon, että tämä miellyttää varsinkin niitä ekaluokkalaisia, jotka pitävät elämistä ja kaipaavat jo hieman haastavampaa luettavaa. Kirjan lopussa on kaksi uutista, jotka ovat itseasiassa mainiot tiivistelmät kirjan tapahtumista. Ne myös toimivat hyvänä esimerkkinä siitä, miten tapahtumat voi kertoa hieman erilaisesta näkökulmasta, ja ne toimisivat hyvin myös uutisen opetuksessa tai oman uutisen kirjoittamisen mallina.

Vinkatkaa ihmeessä, jos teille tulee mieleen joku koulun aloitukseen liittyvä kirja tai sellainen helppolukuinen kirja, joka minun kannattaisi ottaa listalleni! :)

*Pyydetty kustantajalta tätä juttua varten.

Kummituskertomuksia koululaisille: Kummajaisten kylä

Olen työssäni luokanopettajan huomannut, että moni oppilas kaipaa luettavakseen kirjoja, joissa on jännitystä ja tapahtuu jotain vähän pelottavaa. Nyt tiedän, mitä kirjaa suosittelen kaikille niille isommille alakoululaisille (5.-6.-luokkalaiset, tai open valikoiden lukemana myös 3.-4.-luokkalaiset) sekä yläkoululaisille oppilaille, jotka haikailevat kevyiden kauhujuttujen perään. Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittama Kummajaisten kylä (Haamu Kustannus, 2014, arvostelukappale kustantajalta) on oikein oiva teos kaikille, jotka eivät kavahda kertomuksia ihmissusista, vampyyreista ja muista kummajaisista.



Kummajaisten kylä koostuu viidestätoista luvusta eli lyhyemmästä kertomuksesta, jotka voi lukea joko peräkkäin ja jotka toimivat myös yksittäin luettuna. Kirjan kehyskertomuksessa seurataan viides- ja kuudesluokkalaisten Sampon, Saran, Nikon, Annin, Oton ja Karrin elämää yhden vuodenkierron ajan. Päähenkilöiksi nousevat Sampo, sisarukset Nikoja Anni sekä Sampon serkku Sara, joka vierailee paljon Korpikylässä asuvan Miina-mummonsa luona. Tarinoissa on mukana myös iso joukko muita hahmoja, joista kiehtovimpia ovat tarkkanäköinen, etiäisiä saava Miina-muumo, erikoinen erakko Hukkas-Jalo ja tiukkapipoinen opettaja Kalju-Aaro.



Nuorten elämä Korpikylässä vaikuttaa olevan juuri sellaista, kun koululaisten elämä tuntuu yleensä olevan; Kaverit ovat kaikille tärkeitä, mutta toisinaan kaverisuhteet ovat mutkikkaita, kenkku opettaja aiheuttaa harmitusta,  ja vastakkainen sukupuolikin alkaa jo vähän kiinnostaa murrosiän kynnyksellä olevia nuoria. Korpikylässä elämä ei suinkaan aina ole pelkästään tavallista, sillä huhujen ja havaintojen perusteella Korpikylässä voi kohdata esimerkiksi kummituksia, susinaisia ja henkiolentoja. Korpikylän nuoret joutuvatkin karmiviin tilanteisiin jahdatessaan tarinoiden kummajaisia. Varsinkin Sara on kovin innokas selvittämään, onko paikallisissa kauhukertomuksissa perää.



Jokaisen luvun alussa on siihen sopiva mustavalkoinen kuva, jonka on tehnyt Miranda Koskinen. Kuvat ovat omiaan herättämään lukijan kiinnostuksen, ja erityisesti päättömän jäniksen ja hurjan, mustan kissan kuvat ovat mielestäni hienoja. Itse asiassa minä olisin itse laittanut mustan kissan kuvan kanteen, sillä se olisi varmasti hurjuudellaan houkutellut useampia uteliaita nuoria tarttumaan tähän mainioon kirjaan.




Kuten Haamu Kustannuksen julkaisemaan, niin ikään Mervi Heikkilän kirjoittamaan kirjaan Louhen liitto (Haamu, 2015), myös Kummaisten kylään on kustantajan sivuilla tarjolla äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissin (FM) laatimat tehtävät. Opettajana iloitsen tästä kovasti! ;)

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa myös Jonna/ Kirjakaapin kummitus, Lukutoukka/ Krista, Jonna/ Kirjakaapin avain, Rouva Huu/ Lastenkirjahylly sekä Satu Ekoluoma/ Satun luetut.


Kun suunnitelmat muuttuvat: Roosan paras päivä

Aika moni varmasti tunnistaa sen tylsän tilanteen, kun on tehnyt suuria suunnitelmia ja odottaa jotakin oikein kovasti, mutta sitten - syystä tai toisesta - suunnitelmat menevät ihan pipariksi. Ainakin lapsiperheissä tätä taitaa sattua vähän väliä. Näin käy myös Roosa-ketulle Laura Rankin kirjoittamassa ja kuvittamassa (suom. Raija Rintamäki) kuvakirjassa Roosan paras päivä (Kustannus-Mäkelä, 2015). 



Roosa on innoissaan, sillä on lauantai, päivistä parhain. Roosa odottaa kovasti, että saa olla koko päivän yhdessä äidin ja isän kanssa, eikä hänen tarvitse mennä kouluun, ei tehdä läksyjä, eikä käydä harjoituksissa. Hän saa olla kotona! Roosalla on muutama suunnitelma päivän varalle: Hän haluaa aamiaiseksi mustikkalettuja, katsoa lempiohjelmansa, istuttaa kukkia isän kanssa ja leipoa pikkuleipiä äidin kanssa. 



Käy kuitenkin niin kurjasti, että mummin talossa hajoaa putki, jota isä joutuu lähteä korjaamaan. Äiti muistaa, että tänään on serkun syntymäpäivät eikä lahjaakaan ole vielä hankittu. Roosa joutuu unohtamaan kiirettömän päivän kotona, aamiaisletut ja lempiohjelmansa, kun pitää kiiruhtaa ostoksille äidin kanssa ja sitten serkun juhliin, vaikka Roosa ei edes välitä serkustaan, koska tämä aina kiusaa Roosaa.


Roosa lupaa kiukuissaan lähteä synttäreille, jos saa lempimekkonsa päälle. Käy kuitenkin niin kurjasti, että pesukonekin hajoaa, ja lempimekko jää märäksi. Se on viimeinen pisara pettyneelle pikkuketulle, ja niin Roosa syöksyy suutuspäissään ulos. 

Kuvieni epätarkkuudesta piti huolen pienin kamera-assistenttini,
joka olisi kovasti halunnut käännellä kirjan sivuja ja viedä kameran käsistäni..
Pahoittelut!



Piilossa pensaan alla Roosa purkaa pahaa mieltään ja vähitellen hänen olonsa alkaakin helpottua. Ja kun vielä käy niin onnekkaasti, että äiti ja Roosa poimivat molemmat tahoillaan voikukan, jonka hahtuvat he lähettävät toiveiden saattelemina ilmaan, on Roosan päivä kuitenkin pelastettu... Ääneenlausumaton näet näyttää toteutuvan ja autonrenkaan puhkeamisen takia synttärireissu joudutaankin perumaan.




Roosan paras päivä alkaa alusta!

Odotin kirjalle loppua, jossa Roosa olisi mennyt serkkunsa syntymäpäiville ja huomannut, että sielläkin on ihan kivaa. Oli kuitenkin hauska lukea tällainen loppuratkaisu, jossa tarinan lopussa ikävät velvoitteet (kyllä kai ilkimyksen synttäreille meneminen voi tuntua tylsältä pakkopullalta) voidaan unohtaa, ja Roosa saa viettää hauskan päivän yhdessä vanhempiensa kanssa. Kyllähän se niin on, että moni lapsi ja aikuinenkin kaipaa viikonlopuilta rauhoittumista ja yhdessäoloa oman perheen kesken.

Satumainen Soiva metsä Jean Sibeliuksen matkassa

Kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen syntymästä on tänä vuonna kulunut 150 vuotta, ja siksi tänä vuonna vietetää Sibelius150-juhlavuotta. Sibelius on siis hyvin ajankohtainen "aihe", ja taiteilijasta ja hänen elämästään on tänä vuonna julkaistu tai tullaan julkaisemaan useampikin teos. Aikaisemmin tällä viikolla esittelin Paula Norosen kirjoittaman nuortenkirjan Supermarsu ja jääräpää Janne (Tammi), jossa mukana seikkailee kukas muukaan kuin kansallissäveltäjämme 11-vuotiaana Janne-poikana. Tammi julkaisee kesällä myös toisen kuvakirjan, jonka päähenkilö on nuori Janne. Kirja Hämeenlinnan Janne käsittelee Jean Sibeliuksen 20 ensimmäistä elinvuotta ja hänen synnyinkaupunkiaan Hämeenlinnaa.

Varmasti kaunein näistä kaikista tämän vuoden aikana julkaistuista Sibelius-kirjoista on Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva metsä Jean Sibeliuksen matkassa* (Lasten Keskus, 2015)Siinä, missä Supermarsu ja jääräpää Janne on täynnä huumoria on Soiva metsä täynnä musiikkia, tietoa, herkkyyttä ja visuaalista kauneutta. Kirjan mukana tulee cd, jossa on kuusi Jean Sibeliuksen säveltämää kappaletta Nazig Azezian ja Jussi Makkosen esittäminä. Onkin loistava idea tarjota lukijalle mahdollisuus tutustua Sibeliuksen tuotantoon kuuntelemalla näiden kahden taitavan muusikon tulkintaa.



Kirjan kertojaääni kuuluu Sibeliuksen lapsenlapselle, pellavatukkaiselle tytölle, jolla tuntuu olevan lämpimät ja läheiset välit isoisäänsä. Tarinan alussa lapsi toivottaa lukijan tervetulleeksi Ainolaan ja vie tämän tapaamaan musiikkia kuuntelevaa, sikaria tupruttelevaa Sibeliusta. Tyttönen kertoo, miten isoisän mukaan musiikkia on kaikkialla ja aihe uuteen sävellykseen voi löytyä vaikka lattialautojen narinasta. Isoisä vie lapsen mukanaan kävelylle Ainolan takana kasvavaan ihmeelliseen metsään, jossa säveltäjällä itsellään on tapana kuljeskella päivittäin. Yhdessä nämä kaksi ihastelevat metsän satumaisuutta, sen luomaa musiikkia ja kauneutta kaikilla aisteillaan.

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä Jean Sibeliuksen matkassa

Kun Sibelius ja tyttö palaavat sisään, ryhtyy pappa säveltämään ja mummi, eli Aino Järnefelt tulee hakemaan lapsenlapsensa mukaansa, jotta Sibelius saa hänelle niin tärkeän säveltämisrauhan. Mummi ryhtyykin sitten kertomaan tyttöselle papan elämästä, teoksista ja niistä matkoista, joihin hänen musiikkinsa hänet Sibeliuksen.

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä Jean Sibeliuksen matkassa

Mummin kertomus on täynnä tuttujen sävellysten nimiä ja rutkasti tietoa Jean Sibeliuksen elämästä. Kirkkopellon ihastuttava kuvitus elävöittää paikoin hieman raskastakin tekstiä. Soiva metsä on tarina suuresta säveltäjästä ja taiteilijasta. Sibeliuksen henkilökuva jää hieman suppeaksi, sillä tarinassa korostetaan hänen musikaalisia lahjojaan ja rakkauttaan suomalaista luontoa ja suomalaisuutta kohtaan. Sibeliuksen muista puolista Kirkkopelto ei juuri kirjoita, eikä mummi esimerkiksi kerro kirjassa heidän lastensa syntymästä tai kolmannen tyttären kuolemasta mitään. Arkielämän kuvaaminen ei kuulu Soivaan metsään, jonka tarkoitus on mitä ilmeisemmin kertoa Sibeliuksen taiteilijaurasta ja elämäntyöstä säveltäjänä.

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä Jean Sibeliuksen matkassa

Kirja on ihastuttava ehkä eniten juuri Kirkkopellon lumoavan kuvituksen sekä Azezin ja Makkosen kauniin soitannan ansiosta. Tässä on kirja, jota lukiessani jo suunnittelin, miten lukisin sitä oppilaille. Soiva metsä varmasti inspiroi ja innostaa sekä opettajia että oppilaita tutustumaan Sibeliukseen, hänen tuotantoonsa mutta myös suomalaiseen luontoon monella eri tavalla. Oppilaat voisivat yhdessä opettajan kanssa esimerkiksi tehdä kuten Sibelius ja hänen lapsenlapsens atekivät, eli lähteä luontoon kuuntelemaan sen musiikkia. Kirja tarjoaa monia aiheita erilaisiin kuvataide ja sanataidetöihin, omiin sävellyskokeiluihin musiikintunnilla sekä Sibeliuksen elämäkerran työstämiseen esimerkiksi sarjakuvan, animaation tai vaikka perinteisen esitelmän keinoin. Ateljee- eli Daily5-tunneilla kirjan avulla voisi myös harjoitella tietotekstin lukemista ja tiedonhankintaa.

Soiva metsä on varmasti yksi vuoden 2015 ihastelluimmista kuvakirjoista. Se täytyy kuitenkin lisätä, että aivan pienille lapsille kirja ei sovi, vaikka kuvakirja onkin. Tekstiä on paljon, ja se on paikoin melko tietokirjamaista. Oma esikoiseni kuunteli kiinnostuneena muutaman ensimmäisen sivun, mutta mummin aloittaessa tarinassa oman kertomuksensa, totesin, että pojan mielenkiinto herpaantui täysin. Kirja onkin suunnattu hieman vanhemmille lapsille ja miksei aikuisillekin.

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä Jean Sibeliuksen matkassa


*Arvostelukappale, pyydetty kustantajalta

Superhauska Supermarsu ja jääräpää Janne

Paula Norosen kirjoittama ja Terese Bastin kuvittama kahdeksas Supermarsu-kirja Supermarsu ja jääräpää Janne (Tammi, 2015) yllätti minut täysin railakkaalla huumorillaan ja viihdyttävyydellään. Kirjan huumori on yliampuvaa, ja valehtelematta nauroin useaan otteeseen ääneen sitä lukiessani. Kirjan hahmot ovat hauskoja, ja ehkä omasta ammatistani johtuen pidin erityisesti opettaja Seija "Muurahaiskarhu" Lipsasesta.


Päähenkilö on 11-vuotias Emilia, joka on siis myös Supermarsu. Hän saa supervoimansa juomalla Marsu-Halosen vettä ja päätyy sitten ihmeellisiin seikkailuihin. En ole lukenut yhtään sarjan aikaisempaa osaa, joten minulle ei aluksi ollut ihan selvää, kuka tai mikä on Supermarsu, kuka jättiläismarsu ja kuka Marsu-Halonen. Tämä häiritsi ehkä aavistuksen lukukokemusta, sillä lukijan oletettiin olevan selvillä aikaisempien osien tapahtumista, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää.

Emilian luokka lähtee leirikouluun Tuusulan Rantatielle, jonka varrella on asunut paljon taiteilijoita. Emilia ja kolme hänen muuta luokkatoveriaan lähtee tutustumaan Ainolaan, jossa alkaa tapahtua kummia. Nelikko huomaa näet tempautuvansa keskelle 1870-lukua, jolloin Jean Sibelius oli vielä lapsi. Emilia, Simo, Rasva-Antero (hauska, mutta hieman säälittävä hahmo hänkin!) ja Kirsikka ystävystyvät nuoren Jannen kanssa. Tämä tuntuu olevan todella iloinen saadessaan seuraa ja haluaa useaan otteeseen soittaa musiikkiaan uusille ystävilleen ja vie heitä tutustumaan lähiluontoon. Vaikka Supermarsu onkin täysin fiktiivinen romaani, on oivallista, miten paljon tietoa Jannesta ja muistakin tuon ajan taiteilijoista Noronen on saanut tarinaan ujutettua.


Emilian piirtämä kartta Tuusulan Rantatiestä ja sen kuuluisuuksista



Emilia ystävineen on ymmärrettävästi ihmeissään menneisyydessä, sillä kukaan heistä ei tiedä, miten he pääsisivät takaisin nykyaikaan. Emilia kuitenkin epäilee, että kaiken ratkaisu löytyisi taiotun marsun vedestä, jota juomalla hän itse muuttuisi Supermarsuksi, joka voi matkata Lahteen pyytämään apua menneisuuden Jättimarsulta. Ongelma on kuitenkin, mistä taiottu marsu löytyisi, ja tilannetta hankaloittaa se, että Emilia ei saa kertoa luokkakavereilleen sanaakaan marsuista ja taikavesistä.

Monen mutkan kautta nelikko päätyy yhdessä Jannen kanssa Helsinkiin, ja onnistuvat lopulta löytämään sen tarvittavan vesitipankin. Loppujen lopuksi kaikki myös pääsevät palaamaan takaisin omaan aikaansa ja kaikki on taas kuten ennenkin - paitsi, että Kirsikan suuresti rakastama kännykkä on jäänyt menneisyyteen... Kirjan lopussa Emilia saakin vielä yllättävän testiviestin menneisyydestä.



Supermarsu ja jääräpää Janne on hauska kirja, joka varmasti jaksaa huvittaa ja kiinnostaa eskari- ja alakouluikäisiä lapsia. Teksti on melko suurikokoista, mutta sitä on aika paljon, eli ihan vastikään lukemaan oppineille tämä ei vielä sovellu itse luettavaksi. Bastin kuvitus sopii hyvin kirjaan, ja kuvat ovat kaiken lisäksi värikuvia, mikä on ehdottomasti plussaa.

Melkein yksivuotiaan kirjavalinnat - eli erilaiset katselukirjat

Meillä luetaan paljon erilaisia kirjoja, ylivoimaisesti kuitenkin eniten kuvakirjoja. Toki myös perheemme yksivuotiaalle luetaan häntä kiinnostavia katselukirjoja. Päätinkin esitellä niistä tämän hetken suosikit, kun Lukutoukka/ Krista kyseli minulta taannoin Rähmäräpylä-postauksen yhteydessä, voisiko kyseistä kirjaa lukea yhdessä pienen vauvan kanssa. Rähmäräpylässä kuvat ovat isoja ja selkeitä, joten mietin, että varmasti niitä voisi hieman isompi vauva mielellään katsoakin, mutta tietenkään pieni vauva ei itse tarinaa varmasti jaksa kuunnella, vaikka lukijan äänestä pitäisikin. (Krista esittelikin sittemmin blogissaan pari taaperoille tarkoitettua kirjaa, joista varmasti on iloa uuden vauvan perheessä vielä pitkään.)

Meillä on esikoiselle luettu ihan pienestä vauvasta lähtien, ja hän selvästi nautti, kun sai kuunnella lukijan ääntä ja osoitella erilaisia kuvia kirjoissa. Kuopuksenkin kohdalla tämä sama lukuintoilijaksi aivopeseminen kasvattaminen aloitettiin hyvissä ajoin, ja ihan ensimmäiseksi kaivoin esikoisen vanhat vauva- ja taaperokirjat kaapin ylähyllyltä esiin.

Parhaita kirjoja pieniin, tahamisiin kätösiin ja terävien naskalihampaiden ulottuville ovat sellaiset, joiden sivut ovat tukevaa pahvia, mahdolliset luukut tarpeeksi kestäviä ja sivujen liimaukset pitäviä. Parista pahvikirjasta jouduin leikkaamaan mössöksi mussutetut kulmat esikoisen jäljiltä pois (katsokaa vaikka profiilikuvastani autenttinen esimerkki tuosta maistelusta), mutta muuten kirjat olivat yllättävän hyvässä kunnossa.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että esikoistamme kovasti kiehtoneet perinteiset vauvakirjat, joissa oli vauvan osoiteltaviksi tarkoitettuja kuvia ja vähän myös tekstiä, eivät kelvanneetkaan kuopukselle. Toiminnan miehenä hän haluaa päästä itse aktiivisemmin osalliseksi lukukokemuksesta ja ottaa tuntumaa kirjaan. Jos kirjassa ei ole näperrettävää, ei kuopus jaksa kuunnella lukemista tai katsella edes kuvia. Hänen pitää saada tehdä ja koskea. Ihan parhaiksi ovatkin siis osoittautuneet ne katselukirjat, joissa on luukkuja, kurkistusaukkoja, peilejä tai erilaisia pintoja. Niitä tuo parin viikon päästä vuoden täyttävä vauva jaksaa tutkia vaikka kuinka kauan ja niille hän kirjaimellisesti kiljahtelee ilosta. Uudeksi ihastukseksi ovat myös nousseet kirjat, joissa on ääninappeja. Niitäkin näet pääsee painamaan ihan itse.

Tässä muutama kuopuksen kirjasuosikki:


Ellen Giggenbachin (suom. Annukka Ahola) Iloinen SANAKIRJA (Egmont Kustannus Ab/ KIRJALITO, 2012) oli löytö parin vuoden takaa Hulluilta Päiviltä. Olin tuolloin varma, että sen iloiset, paikoin kohollaan olevat ja kiiltävpintaiset kuvat kiehtoisivat tuolloin yksivuotiastamme. Pah, olin väärässä. Kuopus sen sijaan on ottanut kirjan omakseen, tutkailee, tunnustelee ja narskuttaa sitä esikoisenkin edestä. Jokaisella aukeamalla tyttö ja mies puuhailevat jotain arkista esimerkiksi syövät aamupalaa. Viereisellä sivulla on puuhastelukuvaan liittyviä kuvia ja niiden sanaselitykset.



Muumien tutkimusretki (Egmont Kustannus Ab/ KIRJALITO, 2011) oli pitkään kuopuksen suuri suosikki. Siinä jokaisella sivulla on lauseen, parin verran luettavaa, isot kuvat ja paljon erilaisia pintoja, joita voi koskea. Yhä uudestaan ja uudestaan vauva jaksoi - ja jaksaa edelleen - koskea hiiren karvaista korvaa ja pehmeää pilveä. Ne nähdessään hän usein myös kiljahtelee riemusta.

Kirjan suunnittelusta ja tekstistä vastaa Heli Venhola, kuvituksesta Kristian Huitula,
Värityksestä Esa Jäppinen ja Ulkoasusta Kari Puikkonen/ KARIPU.


Yksinkertaisin kirjasuosikki on puolestaan ollut niin ikään esikoiselle hankittu Koske ja kokeile, kylvyssä (Tammi, 2010), jossa jokaisella aukeamalla on kaksi kuvaa eli peseytymiseen liittyvää esinettä sekä lyhyt huudahdus. Osassa kuvissa on kosketeltävä pinta. Muut sivut kuopus skippaakin nopeasti, mutta ne kuvat, joissa on tunnusteltavaa hän jaksoi tutkia yhä uudestaan ja uudestaan. Tämä kirja on jo selvästi menettämässä hohtoaan. Onkohan se liiankin yksinkertainen?


Uusiksi suosikeiksi ovat muodostuneet Mauri Kunnaksen ääninappikirja PIIPAA! Meluisat menopelit (Otava, 2014) ja Satu Karhun suomentama Petteri Kaniini Kurkista ja kosketa (Otava, 2014). 

Meluisissa menopeleissä on kuusi aukeamaa, joissa jokaisessa on jokin kulkuneuvo. Kuvat ovat tuttuja 
Kunnaksen muista kirjoista. Jokaiseen kuvaan on liitetty pieni ääninappi, jota painamalla kuuluu kulkuneuvosta lähtevä ääni. Kaikkein aidoin ääni lähtee paloautosta, mutta junan ääni on kuopuksen suosikki, sillä sen kuullessaan hän hytkyy ylös alas äänen tahtiin. Tässä kirjassa on selvästi parasta, että pienet sormet pääsevät ja osaavat jo itse painaa nappeja. Harmi vaan, että lakaisukoneen nappi on jo lakannut toimimasta.



Luultavasti suosituin näistä kaikista kirjoista on Petteri Kaniini Kurkista ja kosketa. Se on myös tuorein hankintani, jota on luettu tässä viikon sisällä jo aika monta kertaa. Kannessa Petteri Kaniinilla on pehmeä vatsa, ja retiisikin tuntuu joltakin (noh, ehkä hieman muoviselta). Kirjassa on katseltavaa molemmille lapsillemme, sillä sen lisäksi, että siinä on vauvaa ja taaperoa kiehtovia tunnusteltavia kohtia, pari luukkua ja kurkistusreikä, voi sen avulla leikki-ikäinenkin opetella värejä, muotoja ja numeroita. Pidän erityisesti siitä, että tasokuvioiden rajat ovat koholla, samoin numeroiden pinnat ovat karheampaa materiaalia. Se tukee muotojen oppimista. Olisin silti toivonut vielä enemmän noita pehmeitä ja karvaisia yksityskohtia. Possun nahka olisi esimerkiksi voinut olla samenttinen.



Tällaisia kirjoja meillä lueskelee perheen pienin. Millaisista kirjoista teidän vauvanne ja taaperonne nauttivat?

Seikkailu saaristossa -sarja

Kiinnostuin välittömästi, kun kirjailija Tiina Hietikko-Hautala vinkkasi minulle hänen Seikkailu saaristossa -kirjasarjastaan, josta on nyt ilmestynyt kaksi osaa: Jättiläisen jalanjälki (Österbottens hantverk rf, 2012) ja Kivikkosaaren kummitus (Österbottens hantverk rf, 2014). Kirjat vaikuttivat mielenkiintoisilta, sillä Hietikko-Hautala on sisällyttänyt tarinaan vanhoja kansansatuja, ympäristökasvatusta, historiaa ja lisäksi erilaisia kirjan tarinasta inspiraatiota saaneita tehtäviä. Jo luokanopettajan työni takia innostun kirjoista, joissa fiktioon on yhdistetty faktaa ja joita voi siksi mainiosti käyttää myös opetuksessa. Opettaja minussa siis heräsi, otin yhteyttä kustantajaan ja sain luettavakseni kirjojen arvostelukappaleet.



Sarjan ensimmäisessä osassa Jättiläisen jalanjälki ystävykset Veikko ja Saaga ovat retkellä vanhassa kalasatamassa Merenkurkun saaristossa. Veikko kiinnittää heti huomionsa opastaulussa olevaan jättiläisen kuvaan ja vähän säikähtää ajatusta siitä, että saaristossa asustelee jättiläisiä. Saaga, joka on jo koululainen (ja tietämyksensä perusteella ollut ilmiselvästi hereillä oppitunneilla!), rauhoittelee Veikkoa ja kertoo, että jättiläisen kuva viittaa vanhaan tarinaan, jonka mukaan Merenkurkun saaristo on syntynyt jättiläisen ympäriinsä viskomista kivistä.



Saaga-tyttö toimii kirjassa asiantuntijan roolissa, ja kertoo Veikolle muun muassa jääkaudesta, jään vetäytymisestä, satuolennoista ja eläinten jäljistä. Osa Saagan kertomasta informaatiosta on sen verran monimutkaista, jopa aikuislukijan mielestä, että tosielämässä hänen ikäisensä tyttö ei ehkä näin sujuvasti senkaltaista informaatiota kertoisi - vaikka olisikin koulussa ollut tarkkana. Hieman myöhemmin tarinassa asiantuntijan tehtävä lankeaakin ihka oikean jättiläisen, Jatulin, osaksi. Lapset nimittäin löytävät vanhan öljylampun ja hangattuaan sitä vapauttavat jättiläisen vankilastaan. Onneksi Jatuli on kiltti lapsijättiläinen, joka kaipaa seuraa. Niinpä tämä jättiläinenvie lapset tutkimusmatkalle saaristoon. Saaga ja Veikko saavat kuulla jättiläiseltä muun muassa jatulintarhoista, jotka tarun mukaan ovat olleet jättiläisten leikkikenttiä. Lapset oppivat myös lisää muinaisen jään liikkeistä ja sen jälkeensä jättämistä jäljistä.



Valitettavasti kesken tutkimusretken käy kuitenkin niin hassusti, että hirvi nuolee vanhaa lamppua ja saa siten Jatulin taas vangittua lamppuun, joka mystisesti katoaa. Lasten seikkailu loppuu tällä kertaa siihen, mutta he lupaavat Jatulille rakentaa oman jatulintarhansa, ja ainakaan Saaga ei unohda kokemaansa seikkailua...

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sarjan toisessa osassa Kivikkosaaren kummitus ystävykset Saaga ja Veikko ovat veneretkellä Merenkurkun saaristossa, ja oppaanaan heillä on ympäristökasvattaja ja merikapteeni Visa Hienonen. Kapteeni kertoilee lapsille saaristosta ja sen historiasta. Erityisesti lapsia kiehtoo oppaansa kertoma tarina, jossa kerrotaan uponneesta laivasta, sen mukana kadonneesta aarteesta ja  haudasta, josta löytyi aarteesta kertova kirje ja kartta. Harmi kyllä, kartan kerrotaan palaneen eikä kukaan tiedä aarteen sijaintia.




Kolmikko pysähtyy syömään eväitää, minkä jälkeen kippari ottaa nokoset ja lapset kohtaavat taas uuden merkillisen seikkailun, kun joku näpistää heidän viimeisiä eväsleipiään, eikä ketään ole näkyvissä heidän kolmen lisäksi. Hurjan, yhtäkkisesti ilmestyvän rajuilman myötä saapuu aave-Arvid lapsia tapaamaan, tai oikeastaan halajamaan heidän eväitään. Lapset vaihtavat leivät tietoon, ja saavat kuulla Arvidin tarinan. Aave-Arvid on varsin sympaattinen hahmo, joka kertoo sanottavansa runomuotoon puettuna. Lapsille selviää, että Arvid on kadonneet aarteen omistaja ja hukkuneen laivan kapteeni. Tämän sielu on kirottu vahtimaan aarretta kunnes joku rohkea sen löytyää ja pelastaa. Onneksi Saaga ja Veikko ovat sekä nokkelia että rohkeita, ja he lupaavat auttaa Arvid-parkaa.



Tämän meriseikkailun aikana sekä Saaga ja Veikko että tarinan lukijat oppivat taas rutkasti uutta Merenkurkun saaristosta. Kivikkosaari esimerkiksi on muinaismuistomerkkialue, eikä sieltä saa viedä mukanaan kiviä, mutta niitä saa kuitenkin siirrellä. Lasten löytämä aarrekin toimitetaan lakien mukaan museovirastolle, eikä se päädy heidän omaan taskuunsa.

Kirjat on kuvittanut Suvi Kari. Kuvitus on tehty ilmeisesti akvarelleilla tai ehkä jollain vesiliukoisilla liiduilla tms. ja kuvien yksityskohdat rajattu mustalla tussilla. Kuvissa näkyy edelleen paperin syyt (onkohan tämä  nyt oikea termi?). Karin kuvitustyyli on kehittynyt ensimmäisestä kirjasta toiseen ja kuvat ovat jotenkin pikkutarkemman oloisia jälkimmäisessä kirjassa. Tämän huomaa minusta jo kirjan kansia vertaamalla. Jättiläisen jalanjäljen kansikuva on pelkistetympi kuin Kivikkosaaren kummituksen kansikuva.

Kuten siis jo kirjoitin, lukija saa molemmista kirjoista erittäin paljon tietoa Merenkurkun saaristosta, ympäristöstä ja muinaishistoriasta sekä suomalaisista kansansaduista. Kirjaan liitetyt tehtävät sisältävät myös perinteisiin nojaavia tehtäviä, esimerkiksi himmelin rakentamista ja kaarnalaivojen tekemistä. Osa tehtävistä on luonteeltaan toiminnallisia, kuten esimerkiksi tehtävä, jossa lukijaa kehotetaan järjestämään oma eväsretki Veikon ja Saagan mallin mukaan. Tehtävät saavat siis inspiraation tarinasta, mutta niiden tarkoitus ei varsinaisesti ole syventää sitä vaan pikemminkin innostaa pienet lukijat puuhastelemaan, askartelemaan ja tutkimaan.



Kirja toimiikin hyvin vinkkipankkina sellaisiin päiviin, kun tuntuu, että lasten on kotona vaikea keksiä, mitä tekisivät. Ja kyllä näistä tehtävistä opettajakin saa vinkkiä, miten lukukokemusta voisi laajentaa ympäristökasvatukseen ja esimerkiksi käsitöihin. Tarina varmasti voi kiinnostaa aika pieniäkin lapsia, mutta koska tekstiä on aika paljon ja se on niin informatiivista, uskoisin, että kirjat soveltuvat parhaiten esi- ja alkuopetusikäisille lapsille. Miksei jopa vanhemmillekin, jos tarkoituksena on syventää ja/tai hankkia tietoa hauskalla tavalla.

Tämä tehtävä sai minut hetkeksi pähkäilemään, kuinka tämä nyt oikein toteutetaankaan.
Tarkoitus siis on mittailla maan kohoamista omaa pituutta apuna käyttäen.

Tämän taidan toteuttaa tulevien ekaluokkalaisteni kanssa jossain vaiheessa.
Siinä saa pohtia sekä kartta-asioita että oman elämän tärkeitä hetkiä.

Sirkusjuna saapuu ja tylsyys katoaa


Jukka Itkosen kirja Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus, 2015) on täynnä absurdia ilottelua, vauhtia ja kummallisia käänteitä. Moni varmasti tuntee Itkosen hänen runoistaan, ja myös tähän kirjaan oli sisällytetty useampikin runo. Kirjan tapahtumapaikkana on Nurkanpyhtää-niminen pikkukaupunki, joka on niin pieni, että se mahtuisi hyvin keskikokoisen jättiläisen taskuun. Ja jos ei mahtuisi, ainkain sen pienoismalli mahtuisi.

Rahtusen perhe viettää rauhallista kesäaamua puutarhassaan, isä Urho keskittyy näpyttelemään kannettavaa tietokonettaan ja perheen tytär Lilli tuntee itsensä loputtoman kyllästyneeksi.  Yllättäen Nurkanpyhtään tylsääkin tylsempään elämään tulee eloa - kahdestakin syystä. Ensinnäkin vankilasta pakenee vanki ja toiseksi sirkus saapuu kaupunkiin. Onnettoman sattumuksen takia vankia jahtaavat konstaapelit erehtyvät luulemaan Urho-isää vankikarkuriksi ja päätyvät jahtaamaan tätä esstaas pitkin Nurkanpyhtään katuja. Sillä aikaa, kun isä pinkoo poliisit kintereillään karkuun, viettää vankiparka elämänsä työleiriä äiti-Lainan komennossa.

Lilli puolestaan huokailee elämän tylsyyttä, sepittelee mielessään runoja ja kaipaa pois Nurkanpyhtäältä. Rautatieasemalla Lilli näkee sirkusjunan saapuvan kaupunkiin ja kyseleekin oitis tirehtööriltä, josko voisi liittyä sirkukseen. Vaikka Lilli osaakin yhtä sun toista hienoa, muun muassa kävellä, hengittää ja heittää kuperkeikkaa, ei sirkuksella ole tarjota hänelle töitä. Lama on näet vaikuttanut sirkuksenkin elämään, ja se elää nyt viimeisiä hetkiään ennen sulkemistaan. Vaikka Lilli ei (heti) saakaan paikkaa sirkuksesta, saa hän tuon yhden iltapäivän aikana kokea yhtä sun toista hauskaa ja merkillistä. Hän muun muassa kohtaa puhuvan pingviinin, klovnit Pupsi Toikkasen ja Raikulin sekä kolmijalkaisen koiran. Lilli ja klovnit ryhtyvät juttusille, ja Lilli kuulee molempien ihmeelliset elämäntarinat. Käypä vielä niinkin, että Lillillekin tarjotaan loppujen lopuksi roolia illan sirkusesityksestä.

Samaan aikaan toisaalla Lillin isä jatkaa juoksemista, vanki raatamista ja äiti tämän käskyttämistä.

Kirjan tapahtumat huipentuvat illan sirkusesityksessä, jossa nähdään toinen toistaan erikoisempia esityksiä - sellaisia, joita ehkä normaalisti emme ole tottuneet sirkuksessa näkemään. Loppujen lopuksi koko Rahtusen perhe päätyy- sattumien oikusta - esittämään esityksessä omat ohjelmanumeronsa, eikä heidän elämänsä enää sen jälkeen ole entisensä. Lillin isä löytää itsestään huimapään, eikä vanginkaan elämä enää jatku kaltereiden takana...

Itkosen tapa kirjoittaa viihdyttää sekä lapsi- että aikuislukijoita. Lapsille Sirkusjuna saapuu tarjoaa huumoria, vauhdikkuutta ja värikästä sirkuselämää, mutta aikuislukija löytää rivien välistä jopa kritiikkiä nyky-yhteiskunnan elämänmenoa kohtaan. Urho-isä nyhvää aina kannettavan tietokoneensa kanssa ja sirkus joutuu luovuttamaan taloudellisen tilanteen edessä. Ja vaikka kirjassa on vauhtia yllin kyllin, kehottaa se myös omalla tavalla lukijaansa pysähtymään, kuuntelemaan, olemaan ja elämään.

Lilli käy mielessään ihastuttavia filosofisia pohdintoja, ja tarjoaa lukijallekin mietittävää:

"- Yksin ja yksinäinen, Lilli jatkoi pohtimista, -ne ovat kaksi eri asiaa. Yksinäisyys on kuin päänsärky, joka ei millään hellitä, mutta joskus tuntuu ihan hyvältä olla yksin."

Nauroin kirjan parissa useasti, enkä voinut olla lukematta ääneen valittuja kohtia miehelleni ja apelleni. Yllättäen selvisi, että Itkosen kirjoittamat hullunkuriset kertomukset Kuikka-Koposesta, olivat juttuja, joita appeni oli nuorena kuullut Rantasalmella lomaillessaan. Minua huvittaa suuresti, miten Itkonen yhdistelee vanhoja, kansan parissa kiertäviä hupijuttuja omaan tekstiinsä, mutta tekee sen niin, että monikaan lukija ei varmasti edes huomaa sitä. En minäkään ilman appeani olisi tätä tajunnut.

Itkosen kirja Sirkus saapuu on kirja, jonka mielellään lukisi lasten kanssa iltasatukirjana, mutta jonka jo sujuvasti lukevat alakoululaiset lukisivat varmasti mielellään itsekseenkin. Elina Warstan piirtämä mustavalkokuvitus on oikein onnistunutta ja sopii hyvin kirjan tyyliin. Se on yhtä lennokasta kuin Itkosen teksti.

Elina Warstan kuvitusta teoksessa Sirkusjuna Saapuu
(Jukka Itkonen, Lasten Keskus, 2015)

Sirkusjuna saapuu on ollut kovasti luettu ja "puhuttu" kirjabloggareiden (ja varmasti muidenkin) keskuudessa tänä keväänä.  Siitä ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa Rouva Huu blogista Lastenkirjahylly, Maria Sinisen linnan kirjastosta, Lukutoukka/ Krista Lukutoukan kulttuuriblogista ja Bleue Sininen keskitie -blogista.

Itselleni tuli muuten mieleen, kuinka hauska olisi tämän kirjan ympärille kehitellä opetusjakso, jonka teemana olisi sirkus. Ja esimerkiksi Lillin kirjoittama runo siitä, mitä hän osaa tehdä, olisi mainio malli oppilaiden omille runoille. Sitä voisi käyttää "kirjoittava varas" -harjoituksessa, jossa autenttista tekstiä käytetään mallina oman vastaavan tekstin luomiseen. Hmm.... Saapi nähdä, josko tästä ensi lukuvuonna jotain kehittelisin.