Tunnetaitojen opettelemista Fanni-tunnetaitokirjojen avulla #tunnetaitotalkoot

Eilen julkistettiin Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin yhdessä kirjoittamat ja ideoimat Fanni-tunnetaitokirjat (Kumma-kustannus 2019), joiden ihastuttavan ja hellyttävän kuvituksen on tehnyt Linnea Bellamine. Pöyhönen ja Livingdtone ovat lasten kehitykseen ja vanhmmuuteen erikoistuneita psykologeja, jotka ovat aiemmin kehittäneet muun muassa lasten tunnetaitoja kehittäviä valmennuksia ja perustaneet FamilyBoost-nimisen verkkosivuston, joka tarjoaa digitaalisia psykologipalveluita lapsiperheille. Voisi siis sanoa, että näiden tunnetaitokirjojen takana on paljon ammattitaitoa ja kokemusta tunnekasvatuksesta, mikä näkyy erityisesti kirjojen lopussa olevissa tieto-osuuksissa sekä lapsille ja aikuisille suunnatuissa tehtävissä.



Kuten tekijätkin eilen totesivat, on tunnekasvatus ja sen tärkeys ollut viime aikoina paljon esillä. Heillä on kuitenkin ollut tunne, että vaikka tunnekasvatuksen tärkeys tunnistetaan, eivät aikuiset kuitenkaan oikein ymmärrä, miten sitä toteutetaan ja mitä sillä tarkoitetaan. Siksi kaksikko halusi tehdä aikuisille materiaalin, joka olisi helpostti omaksuttava ja lähetyttävä. Lastenkirja on juuri tällainen väline, johon on helppo tarttua ja jota on helppo tutkailla yhdessä lapsen kanssa. Siksi kaksikko päätyi kirjoittamaan Fanni-norsun ja tämän ystävien seikkailuista kirjasarjan.



Kirjoja on ilmestynyt nyt kolme: Fanni ja suuri tunnemöykky, Fanni ja ihmeellinen tunnelämpömittari ja Fanni ja rento laiskiainen. Jokaisessa kirjassa on oma teemansa ja siihen sopiva tarina. Bellamine valikoitui kirjojen kuvittajaksi, koska hän oli jo aikaisemmin tehnyt Tunteiden kirjasto -värityskirjan, jossa pääroolissa ovat erilaisia tunteita kokevat suloiset eläimet. Bellaminen kuvitus onkin ihastuttavaa ja hänen eläinhahmonsa Fanni-kirjoissa ovat todella ilmeikkäitä. Toki niin pitää ollakin, jotta kirjojen lapsilukijat voivat lukea kuvista hahmojen tunnetiloja.

Ensimmäisessä osassa Fanni ja suuri tunnemöykky Fanni-norsun sisällä on valtava tunnemöykky, mikä aiheutuu huvipuistossa koetusta pettymyksestä. Aluksi Fanni häpeää ja inhoaa tunteitaan, mutta oppii äitinsä avulla ymmärtämään, että kaikilla on erilaisia tunteita, ne ovat oikein tärkeitä ja kuuluvat elämään. Ensimmäisessä kirjassa harjoitellaan erityisesti tunteiden tunnistamista ja nimeämistä.



Toisessa osassa Fanni ja ihmeellinen tunnelämpömittari Fanni ja hänen ystävänsä löytävät kukkakedon, joiden kukat voivat huonosti, koska ne reagoivat ympärillään oleviin tunteisiin. Voimakas tunne (sekä ns. positiiv. että negatiiv. tunteet) kuihduttaa kukat, ja nyt kukkien lähellä oleva tunnelämpömittari näyttää huolestuttavasti punaista. Kukkien lähellä on eläimiä, jotka ovat voimakkaiden tunteiden vallassa. Fanni ja sen ystävät tajuavat, etteivät nämä eläimet sillä hetkellä osaa itse säädellä tunnettaan ja ryhtyvät apusäätelijöiksi pelastaakseen kukat. Toisessa kirjassa harjoitellaan siis tunnesäätelyä ja aikuista opetetaan huomioimaan, että voimakas fyysinen tila (nälkä, väsymys yms.) vahvistavat tunnereaktiota. Kirjassa myös muistutetaan, että edes voimakkaan (negatiivisen) tunteen vallassa ei saa vahingoittaa itseä tai muita, mutta usein hyökkääminen voi olla seurausta vaikkapa voimakkaasta vihan tunteesta, ja lasta pitää opettaa löytämään keinoja säädellä tunnetta ja kohdata se rakentavasti.



Kolmannessa kirjassa Fanni ja rento laiskiainen Fanni ja sen ystävät järjestävät innoissaan kauan odottamiaan tanssiaisia. Kaikki valmistautuminen kuitenkin aiheuttaa lapsissa ison stressin ja lopulta he ovatkin sitten vihaisia, jännittyneitä ja kärttyisiä sekä väsyneitä. Aikuiset tunnistavat lasten stressin, lupaavat hoitaa valmistelut ja ohjaavat lapset rentoutumaan. Tässä kohtaa oli muuten aika mielenkiintoista, että aikuiset eivät neuvoneet lapsille rentoutumista auttavia keinoja, vaan sen homman teki lasten tapaama laiskiainen, jolta lapset itse keksivät kysyä apua. Tässä kolmannessa kirjassa keskitytäänkin stressinhallintaan, stressaavien tilanteiden tunnistamiseen ja stressin ennaltaehkäisyyn.



Eilisessä juhlatilaisuudessa pääsimme testaamaan muutamaa Fanni-kirjoissa esiteltyä tehtävää, eli miettimään omia mielipuuhiamme ja rakentamaan niistä seinäkukan, tekemään stressipallon muovailuvahasta, riisistä, sokerista ja ilmapalloista sekä pohtimaan, millaisia tunteita tietyt tilanteet voisivat Fanni-norsussa herättää ja miltä Fanni näyttäisi näitä tunetita kokiessaan. Tehtävät olivat sellaisia, että en olisi helppo toteuttaa lapsiryhmässä, ja minä pidinkin erityisesti kirjojen tieto- ja tehtäväosuuksista. Mietin heti, että voisin tehdä niitä jopa tokaluokkalaisten oppilaideni kanssa, vaikka Fanni-kirjasarja onkin ensisijaisesti suunnattu 4 - 7-vuotialle lapsille ja heidän vanhemmilleen sekä kasvattajilleen. Uskon, että nämä kirjat toimisivat oikein kivasti päiväkodeissa.



Pöyhönen ja Livingston pistivät eilen käyntiin #tunnetaitotalkoot, joihin toivovat kaikkien osallistuvan. Talkoisiin voi jokainen osallistua pienin tavoin. Tavoitteena olisi, että tunteisiin ja tunnekasvatukseen alettaisiin suhtautua positiivisesti. Jos esimerkiksi näkee lapsen kaupassa heittäytyvän karkkihyllylle kirkumaan pettymystään, voisivat muut ihmiset paheksuvien katseiden sijaan näyttää lapsen vanhemmalle peukkuja ja ymmärtää, että pienellä lapsella on tunnetaitojen harjoitteleminen vielä vaiheessa, - kuten se tietysti on vielä ihan kaikilla meistä ;) - eikä lapsi osaa vielä säädellä tunteidensa aiheuttamaa reaktiota. Siinä tilanteessa muiden aikuisten tai oman vanhemman hermostuminen ei auta lasta. Pöyhönen ja Livingston toivovat, että sosiaalisessa mediassa alettaisiin jakaa hyväksi havaittuja tunnekasvatusvinkkejä yms. hastagilla #tunnetaitotalkoot.


Kaverisuhteita, ihmissuhdekiemuroita ja huumoria alakouluikäisille: Senttu-kirjat

"Millaisia kirjoja voisin lukea ääneen kolmas-/ nejäs-/ viides-/ kuudesluokkalaisille oppilaille?" kyselee aika moni opettaja. Toki heille yhtä usein ehdotetut klassikot kuten Pepit, Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli sekä Roald Dahlin tuotanto ovat loistavia kirjoja, joilla on ilman muuta paikkansa lasten lukemistossa, mutta minä tykkään silti suositella jotain sellaisia kirjoja, joihin lapset eivät ehkä itse niin helposti tutustuisi. Uskon, että lapset innostuvat, jos kirjoissa on heille itselleen samastumispintaa, eli esimerkiksi heidän ikäisiään lapsia, joiden ongelmat, tunteet ja maailma tuntuvat lapsista tutuilta. Haittaa ei myöskään ole siitä, että kirjassa on huumoria tai se on osa sarjaa. On loistavaa, jos opettajan luettua sarjan ensimmäisen osan, oppilaat haluavat itsenäisesti tutustua sarjan muihin osiin.

Kansien kuvat: Mika Kolehmainen


Sain keväällä Karistolta luettavaksi Hanna van der Steenin kirjoittamat Senttu-kirjat Senttu ja isosedän haamu (2018) sekä Senttu ja keksintöjen kesä (2019). Nämä kirjat ovat humoristisia, nykylasten elämää hyvin kuvaavia kirjoja, joissa mukana on ihmissuhdeongelmia, kaveripulmia ja aika paljonkin uskomattomia juonenkäänteitä, ja voisin hyvin suositella näitä luettavaksi 9-12-vuotialle koululaisille. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Senttu-niminen poika, joka parhaan kaverinsa Bubban kanssa joutuu vauhdikkaista tapahtumista ja pulmista toiseen.

Ensimmäisessä osassa Senttu ja Bubba törmäävät vintillä Sentun isosedän haamuun, ja tämä viulua vinguttava pelimannisetä ryhtyy kulkemaan poikien följyssä ja auttaa näitä parhaansa mukaan erinäisissä ongelmissa. Isosetä muun muassa yrittää varastaa opettajan laatikosta koepaperit poikia varten, vaikkei siitä mitään tulekaan. Suurin murhe on kuitenkin se, että poikien salaista ihastusta eli pyörätuolissa istuvaa Mariannea kiusataan kahden heidän luokkakaverinsa toimesta, ja etenkin Sentun on kovin paha mieli Mariannen puolesta. Hän haluaisi auttaa Marianne, muttei oikein tiedä miten, eikä halua, että kiusaajat tulevat hänen kimppuunsa. Senttu koittaa Bubban kanssa ratkoa kiusaamisongelmaa, mutta poikien suunnitelmat tuppaavat menemään mönkään. Lisäksi isosetä-Aatulla on oma salaisuutensa, minkä ansiosta hänellä on hyvin vahvat mielipiteet kiusaamisesta! Tässä kirjassa kaikki onneksi ratkeaa parhain päin, ja pojat huomaavat, että kiusaajallakin on omat ongelmansa...

Sarjan ensimmäisessä osassa vahvana teemana on kiusaaminen ja kaveruus, ja ihmissuhteet ovat merkittävässä roolissa myös kakkoskirjassa. Toisessakin osassa Senttu ja Bubba lähtevät viettämään kesälomaa Bubban isän tuttavat "mökille", joka osoittautuu hulppeaksi kartanoksi. Tarkoitus on, että pojat pitävät mökillä seuraa työkaverin yksnäiselle pojalle. Poika paljastuu kuitenkin Nea-nimiseksi tytöksi, joka ei aluksi tunnu arvostavan Sentun ja Bubban seuraa. Pikkuhiljaa lapset kuitenkin ystävystyvät, ja Nea paljastaa pojille salaisuuden: hänet on adoptoitu Intiasta ja hän aikoo selvittää, ketä hänen intialaiset vanhempansa ovat ja tutustua näihin. Nean adoptiovanhemmat ovat töidensä takia äärimmäisen kiireisiä, ja tyttö on yksinäinen, eikä hänellä ole edes ikäisiään kavereita. Ehkäpä Nea siis toivoo, että intialaiset vanhemmat voisivat tarjota hänelle jotain, mitä omat vanhemmat eivät tarjoa. 

Kun Nean isä joutuu sairaalaan, keksii Nea juonen, jonka avulla saa Intian-vanhemmat houkuteltua Suomeen. Bubba ja Senttu tulevat osaksi juonta, mutta Senttua varsinkin vaivaa, että hän joutuu valehtelemaan sen takia omille vanhemmilleen. Valehteleminen ei ole helppoa, ja kaiken huipuksi, että Sentun ja hänen kavereiden välit menevät solmuun. Kun Senttu yrittää selvitellä asioita kavereiden ja vanhempiensa kanssa, joutuu Nea puolestaan miettimään, kuuluuko hän biologisten vanhempiensa kanssa Intiaan vai ottovanhempiensa kanssa Suomeen. Vaikka kirja siis sisältää isoja teemoja, ei van der Steenin tapa kirjoittaa ole turhan vakava, vauhtia tuovat Nean isän kehittämät huimat koneet ja keksinnöt: korkeilla jaloilla liikkuvat traksu-ajokit ja ihmisiltä näyttävät robotit. 

Näistä kahdesta kirjasta ensimmäinen osa on mielestäni parempi, vaikka ensiksi vierastin ajatusta haamu-isoisästä. Kirjassa nostetaan hienosti esiin kiusatuksti joutuvan tunteet sekä se, miltä tuntuu nähdä toista kiusattavat, kun ei oikein tiedä, miten puuttuisi asiaan. Opettajia ei tosin kuvata kovin mairittelevassa valossa, joten on aika surullista, että lasten pitää itseä ratkoa tilanne. Aivan loistavaa on se, että poikien ihastus Marianne on pyörätuolissa, mikä on erittäin harvinaista nuortenkirjoissa. Lisäksi Bubban isä on muuttanut Suomeen ennen pojan syntymää, ja hänen arvonsa ovat omien sanojensa mukaan "jos mahdollista vielä enemmän suomalaiset kuin alkuperäisten suomalaisten". Sentun vanhemmat ovat puolestaan eronneet, ja Senttu ja tämän isosisko Maippi asuvat vuoroin äidillä ja vuoroin isällä. Nämä kirjat tarjoavatkin monenlaisia samastumiskohteita ja esimerkkejä erilaisista perheistä.

Prinsessa Rämäpää ja vessasanat

Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirja (Tammi 2019, arvostelukappale) jatkaa Elino Hirvosen kirjoittamaa Rämäpää-nimisestä tytöstä kertovaa kirjasarjaa hykerryttävällä tavalla - ovathan kirjan aiheena nimenkin mukaisesti vessasanat ja -jutut. Toisaalta, lapsia naurattavien vessasanojen lisäksi kirjassa käsitellään oikeasti aiheita, jotka mietityttävät varmasti monia pieniä esikoulu- ja koululaisia, mutta joista lastenkirjallisuudessa ei juuri ole puhuttu.



Prinsessa Rämäpään talvitaika kirjasta tutuksi tullut Rämäpää aloittaa esikoulun, mutta hänen mieltää painavat monet kysymykset: Entä, jos opettaja kysyy jotain mihin Rämäpää ei osaa vastata? Entä jos kaverit ovat kesän aikana muuttuneet, eivätkä leikit heidän kanssaan enää suju? Tai jos ryhmään mahdollisesti tulleet uudet lapset eivät pidä Rämäpäästä? Ja entäpä, jos häntä alkaakin itkettää koko ryhmän edessä, se vasta olisi kamalaa!?



Rämäpää on onneksi kekseliäs, ja hänellä on huippuhyvä mielikuvitus. Tyttö on kehittänyt itselleen loistavan selviytymispakin tilanteeseen kuin tilanteeseen: on esimerkiksi Itkun Estin-helmet, Tärkeiden Ajatusten kruunu ja näkymättömyysjauhe, joita voi käyttää, jos tiukka paikka yllättää. Kaikista näistä eskariin mukaansa ottamista taikakaluista huolimatta Rämäpään eskarin aloitus uhkaa kuitenkin mennä alusta asti pieleen. Hänen koiransa nimittäin pissaa päiväkodin lattialle, ja Prinsessa Rämäpäällekin iskee yllättäen vessahätä. Ei ole helppoa kertoa uuden ryhmän edessä, että pissalla pitäisi ehtiä käydä ja tiedustella, missä vessa mahtaa olla. Nimenhuudossa Rämpää ei sitten osaakaan enää kuin vessasanoja, ja hän esittelee itsensä vahingossa Pissa Rämäpääksi ja Prinsessa Pierupääksi, mitä kaikki tietysti nauravat kovasti! Kaiken huipuksi eskarin vessa haisee, eikä sinne uskalla mennä.



Eskarin ope joutuu soittamaan Rämäpään isälle, joka hakee tytön kesken päivän pois. Kotona Rämäpää on varma, ettei kukaan enää pidä hänestä ja päättää taikakalujensa avulla muuttaa Afrikkaan hoitamaan emostaan eksyneitä norsunpoikasia. Isä onnistuu kuitenkin löytämään ne lohduttavat sanat, jotka saavat Rämäpään ymmärtämään, että aika moni muukin jännittää vessajuttuja, eivätkä toiset luultavasti kuitenkaan pidä häntä pissana tai kakkana, vaikka nauroivatkin Pissa Rämäpäälle. Isän kanssa vessajutut kääntyvät lopulta hupsuiksi vitseiksi, ja seuraavana päivänä Rämäpää päättää taikakeinoin muuttaa tilanteen edukseen. Kun Rämpää on saanut vessataikansa valmiiksi ei hänen uusi eskarikaverinsa Kukka voi uskoa silmiään, saatikka tunnista vessaa samaksi vanhaksi haisukopiksi kuin ennen. "Sinä olet taikatyyppi!" Kukka intoilee.



Rämäpää on lapsi, jonka ajatus välillä poikkoilee aiheesta toiseen ja mielikuvitus laukkaavaa villisti, ja tätä lennokkuutta kuvaavat loistavasti sekä Hirvosen teksti että Mervi Lindmanin piirtämät eläväiset kuvat. Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjaa ovat Hirvosen lisäksi kirjoittaneet lapset Anna ja Iivari Kiiskinen, joilta kirjan idea alunperin oikeastaan on Hirvosen mukaan lähtöisinkin. Hän kertoi kirjan julkistamisjuhlassa, että Anna ja Iivari olivat olleet sitä mieltä, että seuraavassa Rämäpää-kirjassa pitää ehdottomasti olla mukana vessasanoja, mistä ajatus vessasanakirjasta lähti itämään. Tammen lastenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi kehui, että lasten mukanaolo kirjoitusprosessissa on tuonut kirjaan lisää käänteitä.



Uskon, että aika moni kirjan pieni lukija pystyy samastumaan sen tapahtumiin, ja ainakin meidän lapsemme halusivat kuunnella Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjaa illasta toiseen!



"Ulkona on kamalaa. Kaikki tuijottavat minua ja kuiskivat. Nyt ne ajattelevat, että olen joku pissa. Tuntuu ihan pissalta. Tai kakalta. Apua. Minulla on kakkahätä. En mene sinne hajuvessaan enää ikinä. Mahaan sattuu. Sattuu ihan kamalasti." (s.24)

Liikennekasvatus opetuksessa (sis. kirjavinkkejä tietysti!)

Koulujen alettua liikenteessä liikkuu taas pieniä keltanokkia, eli ekaluokkalaisia, joilla liikennesäännöt ja muun liikenteen mukana kulkeminen ovat vielä uusia, outoja juttuja. Eivätkä kaikki isommatkaan koululaiset vielä kunnolla hahmota tai muista kaikkia liikenteeseen liittyviä sääntöjä. Siksi kouluissakin syksyllä opetetaan ja kerrataan liikennesääntöjä ja turvallista liikennekäyttäytymistä.

Vuosi sitten ekaluokkalaisteni kanssa tutustuimme kyseisiin asioihin Liikenneturvan tarjoamien materiaalien  ja hankkimani kirjallisuuden avulla. Kävimme oppilaiden kanssa myös liikennemerkkikävelyllä, askartelimme heijastinhahmot (mustat jalankulkijat tummansinisellä pohjalla, keltaisesta paperista leikattiin heijastimia), tilastoimme oppilaiden kouluun kulkemistavat (auto, pyörä, bussi, kävellen) pylväsdiagrammein, opettelimme ja luokittelimme liikennemerkkejä, teimme koulun sääntöihin sopivat liikennemerkit ja leikimme liikuntatunnilla liikennevaloleikkiä.



Tammi on yhdessä Liikenneturvan kanssa julkaissut lapsille suunnatun tietokirjan Risto Räppääjä liikenteessä (kirj. Sinikka & Tiina Nopola, kuv. Christel Rönns, saatu kustantajalta). Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti monia liikenteen osa-alueita kuten esimerkiksi jalankulkijoihin ja polkupyöräilijöihin liittyviä sääntöjä ja ohjeita, heijastimen käyttöä polkupyörän huoltamista sekä hallintaa, bussi-, juna- ja autoliikennettä. Lopussa on myös toimintaohjeet hätätilanteita varten ja erillinen ohjeistus talvikeleillä liikkumisesta. Aivan viimeisenä on myös tietovisa, jonka avulla lukija voi testata, kuinka hyvin hän on lukemansa tiedon sisäistänyt.



Liikennejaksomme ajan luin oppilaille Jerry Mikkelisen ja Jussi Ollilan kirjoittamaa sekä Teemu Åken kuvittamaa kuvakirjaa Maltti & Valtti liikenteessä (S&S 2017), jossa Maltti ja Valtti jahtaavat poliisien pikkujoulut pyörätoilailuillaan keskeyttänyttä Riku Rikesakkoa. Kun kaksikko yrittää saada Rikua kiinni, joutuvat he erilaisiin liikenteeseen liittyviin tilanteisiin ja kommelluksiin, joiden kautta lapsille oli hyvä opettaa oikeaa ja turvallista liikenneäyttäytymistä. Kirjassa on mukana myös tieto-osioita. Tarinallinen kuvakirja on myös Jari Koiviston tekemä Miina ja Manu koulutiellä (Satukustannus 2018).



Liikennettä käsitellään myös kirjassa, jonka viisivuotias keskimmäisemme valitsi itselleen kirjakaupassa tällä viikolla. Kirjan on Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjän "maailmaan" sijoittuva kulkuneuvorunokirja, jossa erilaisia liikkumisvälineitä esitellään Matias Nopolan kirjoittamien hauskojen runojen kautta. Kuvat tähän Risto Räppääjä maalla, merellä ja ilmassa -kirjaan (Tammi 2019) on tehnyt Christel Rönns. Näiden runojen kautta liikenne-teema kytkeytyisi koulussa mukavasti myös äidinkieleen.



Turvallista koulumatkaa kaikille!

Ps. Liikenneturvallisuusviikkoa vietetään Viikolla 37, eli 9.-13.9.2019, ja silloin Liikenneturva tarjoaa opettajille lisää kyseistä viikkoa varten suunniteltuja opetusvinkkejä.

Erilaisuus on pelottavaa - vai onko sittenkään?: Kuvakirja Mörkökarhu

Roald Dahlin manttelinperijäksikin tituleerattu kirjailija David Walliams onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan lastenkirjoja, joissa hän huumorin keinoin käsittelee tärkeitä, koskettavia ja syvällisiäkin aiheita. Hän kirjoittaa lastenromaaneissaan ja kuvakirjoissaan muun muassa erilaisuudesta, vanhenemisesta, mekkoja rakastavasta pojasta ja tunteista. Tarinat ovat usein hauskoja, erikoisia ja joskus jopa hieman ärsyttäviä, eikä kirjojen tyyli ole lainkaan opettavainen. Walliamsin kirjoittamia kuvakirjoja kuvittamaan on valittu kuvittajanero Tony Ross, jonka söpöstelemätön kuvitustyyli sopii mainiosti yksiin tekstien kanssa.



Kaksikko tarttuu uusimmassa suomennetussa kuvakirjassaan Mörkökarhu (Kustannus-Mäkelä 2019, arvostelukappale) tärkeään aiheeseen siihen, millaisia tunteita uuden ja ehkä erilaisenkin tyypin kohtaaminen saattaa aiheuttaa. Mörkökarhussa uuden eteen joutuvat ruskeat karhut, kun niiden kotirantaan ajautuu merihätään joutunut jääkarhu. Rusekat karhut eivät ymmärrä, että valkoinen otus on karhu, vaan ovat varmoja tämän olevan mörkö. Jääkarhu puolestaan pelkää ruskeita karhuja, jotka pienen, mutta kiukkuisen johtajansa yllyttämänä päättävät ottaa mörön kiinni.



Hurjan takaa-ajon päättääke valkoinen jääkarhu kapuaa pakoon puuhun ja yrittää sieltä vakuutella, ettei suinkaan pelottele ketään. Ruskeiden karhujen joukko tottelee kuitenkin sitä pienintä ja aggressiivista karhua, joka ei anna jääkarhun olla edes puussa rauhassa, vaan heittää tätä kepillä ja yllyttää muita nappaamaan sen. Vasta, kun valkoinen jääkarhu tipahtaa alas puusta ja kuorruttaa ruskealla mudalla, ymmärtävät muut, että ei se mikään mörkö ole. Se on karhu! Rauhanomaisen keskustelun ja molemminpuolisen tutustumisen jälkeen karhut tajuavat, että on tosiaan olemassa erivärisiä karhuja, mutta kaikki ovat karhuja yhtä kaikki. Ja vaikka se pienin karhu edelleen tuhisee itsekseen: "Yök, Yök", jää se vähemmistöön, sillä valkoinen karhu löytää paikkansa ruskeiden karhujen yhteisöstä, lyöttäytyy yksiin yhden ruskean karhun kanssa ja saa liudan monenkirjavia pentuja, jotka ovat vanhemmilleen kaikki yhtä rakkaita.



Mörkökarhun tarina on siis ajankohtainen, mutta loppujen lopuksi aika perinteinenkin kuvakirjoissa käsitelty aihe. Rossin piirtämä vauhdikas kuvitus, Walliamsin persoonallinen kerrontatyyli, keltaisiin laatikoihin rajatut sivuhuomautukset ja lukuisat huudahdukset sekä tehosteäänet tekevät kirjasta kuitenkin mielenkiintoisen. Aivan yhtä hauska tämä ei lasteni mielestä ollut, kuin miesten tekemä edellinen kuvakirja Koulussa on käärme, mutta kelpo kuvakirja kuitenkin. Minä jo suunnittelen ottavani tämän kirjan mukaan luokkaani ja lukevani tämän kakkosluokkalaisteni kanssa, sillä Mörkökarhun äärellä on helppo lasten kanssa puhua siitä, ettei kaikki uusi ja erilainen suinkaan ole jotain pahaa, joka täytyy karkottaa tai väkivalloin napata kiinni. Vieraita kohdatessaan kannattaa pysähtyä, kuunnella, tutustua ja antaa toiselle mahdollisuus - "turkin väriin" tai ulkonäköön katsomatta.


Tietokirja kuljettaa ympäri maailmaa: Päivä maapallolla - Koulussa

Anniina Mikaman kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama lasten tietokirja Päivä maapallolla - Koulussa (Karisto 2019, arvostelukappale) esittelee lukijalle, millaista elämä on eri puolilla maapalloa. Pääosassa on lasten elämämä, ja kirjaan onkin valikoitunut kymmenen (kuvitteellisen) lasta eri puolilta maapalloa: Suomesta, Perusta, Japanista, Pekingistä, Yhdysvalloista, Brasiliasta, Uudesta-Seelannista, Intiasta, Senegalista ja Iranista. Näitä eri kulttuureista kotoisin olevia lapsia yhdistävät leikki ja koulu, ja niihin kirjassa keskitytään. Kaikki lapset ovat siis sellaisista perheistä, joilla on ollut mahdollisuus ylipäänsä lähettää lapsi kouluun, ja kirjan esipuheessakin kerrotaan, että kaikki heistä eivät välttämättä ole kotimaansa tyypillisimpiä edustajia.



Kirjan "tapahtumat sijoittuvat aamu kuudesta ilta kahteentoista, ja sen aikana kerrataan, mitä kukin lapsista tekee. Jokainen aukeama on jaettu siten, että vasemmalla sivulla kerrotaan tarkemmin yhdestä lapsesta, esitellään, mitä hän tekee juuri tietyllä kellonlyömällä, mitä hän yleensä syö päivän aikana, mitä hän harrastaa, mitä pakkaa koulureppuunsa ja millaisia esineitä hänen huoneessaan on. Viereisellä (oikealla) sivulla esitellään lyhyesti, mitä muut yhdeksän lasta tekevät samaan aikaan ja paljonko kello on heidän kotimaassaan.



Kirjan vahvuus on tietysti lapsilukijoita kiinnostavat tiedot, jotka on kerrottu helposti ymmärrettävästi. Da Cruzin kuvitustyyli on runsasta ja havainnollista. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää tietoa nimenomaan koulusta, koska kirjan nimikin viittää siihen, että koulu olisi keskiössä. Nyt näin ei mielestäni ole. Olisiko yksi lisäkohta voinut olla vaikka kunkin oppilaan opiskelemat kouluaineet, jonka yhteydessä olisi kuva hänen luokkahuoneestaan? Minua ja lastani häiritsi hieman se, että aukeaman oikeanpuoleisella sivulla kyllä esiteltiin, mitä muut lapset tekevät, mutta heidän kotimaitaan ei mainita tässä yhteydessä lainkaan. Minun oli ainakin vaikea muistaa pelkän lapsen nimen perusteella, kuka kukin lapsista on ja mistä hän on kotoisin. Minun piti aina tarkistaa kyseinen tieto kirjan alkusivuilta, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. Lapsilukijaa voisi hyödyttää myös vasemman sivun lapsen kotimaan paikantava karttakuva, sillä ainakaan oma seitsenvuotiaani ei vielä muista, missä esim. Senegal sijaitsee, ja lukiessa olisi ollut kiva tarkistella, miten päähenkilölapsen maa sijoittuu suhteessa suomalaisen lapsen kotimaahan.



Lapseni kuitenkin tykkäsi tästä kirjasta, ja hänen on siitä myös helppo itse lukea pieniä tietopätkiä, sillä pitkiä tekstisepustuksia kirjassa ei ole. Lapseni löysikin sivuilta monta kiinnostavaa yksityiskohtaa ja ihmeteltävää asiaa eri maiden lasten elämästä. Kävimmekin kirjan äärellä keskusteluja muun muassa siitä, miksi jotkut lapset joutuvat pakkaamaan koululaukkuun eväsrahaa tai koulupuvun ja miksi jotkut lapset tekevät koulun jälkeen töitä (perulainen Luis erottelee eri perunalajikkeita). On tietysti tärkeää, avartavaa ja toivottavasti myös suvaitsevaisuutta lisäävää tutustua eri kulttuureista tuleviin ihmisiin ja heidän elämäänsä. Lasten kannalta kiinnostavaa ovat yhtälailla erot kuin yhtäläisyydetkin. Tämä kirja voisi sopia myös koulussa luettavaksi ja toimia innoituksena vaikka oppilaiden omien maantiedon tai ympäristöopin esitelmien, näytelmien, tarinoiden tai vaikka julisteiden teossa. Kirjan lopussa on osio, johon lapsi voi kirjata ja piirtää oman arkipäivänsä (kirjassa puhutaan koulupäivästä, mutta se viittaa mielestäni siihen aikaväliin, jonka lapsi on koulussa, eikä koko valveillaoloaikaan).