Syysyönä nukkuvan Saarnilaakson kaupungin rauhaa häiritsee merkillinen puhina. Ääni on niin merkityksetön, että ainoastaan nokkelaälyinen Ruben havahtuu siihen ja saa todistaa, miten maineikas timanttivaras Vili Pii laskeutuu kuumailmapallollaan Vaaran pariskunnan pihalle ja anastaa heidän kassakaapistaan kaikki arvokkaat timantit. Rubenin ansiosta voro kuitenkin epäonnistuu pakoyrityksessään ja kadottaa kaiken lisäksi ryöstösaaliinsakin. Roiston pähkäillessä, miten saa anastamansa timantit takaisin Ruben puolestaan koittaa keksiä keinon palauttaa timantit niiden oikeille omistajilleen. Pahaksi onneksi Vaarat eivät tahdo kuunnella Rubenia, ja timantitkin päätyvät mutkien kautta yhteen jos toiseenkin osoitteeseen. Mystisen timanttivarkaan takaa-ajoon rientävät myös Saarnilaakson kaksi saamatonta poliisia, ja rikoksen johtolangat näyttävät osoittavan yllättävään suuntaan...
Ruben ja kadonneet karaatit on Netta Walldénin kirjoittaman Rubenin tutkimuksia -sarjan neljäs osa (WSOY, 2015). Sen taidokkaasta kuvituksesta vastaa Laura Valojärvi. Kirjan takakannen tekstissä luvataan jännitystä ja hervotonta tilannekomiikkaan. Toki kirja sisälsikin vauhdikkaita juonenkäänteitä, mutta tuosta komiikasta en ole niinkään varma. Kirjan pähkähullut ja korvansa sulkevat aikuiset toivat mieleeni Timo Parvelan Ella-kirjan, mutta Ella-kirjat ihan oikeasti naurattivat ainakin minua. Ruben ja kadonneet karaatit ei sen sijaan edes oikein hymyilyttänyt. Voi kuitenkin olla, että lapsilukijat löytävät tästä kirjasta enemmän huumoria kuin minä. Vaikka en nyt saanutkaan "ulvoa naurusta" kuten takakannessa luvattiin, luin Rubenin uusista seikkailuista kuitenkin ihan mielelläni ja lukisin kirjan kernaasti myös pikkukoululaisille.
Blogissa esiteltyjä kirjoja kategorioittain
- Etusivu
- Kirjoja vauvoille, taaperoille ja pienille leikki-ikäisille
- kuvakirjat
- Helppolukuisia kirjoja
- Lasten tietokirjoja
- Lasten- ja nuortenromaanit
- Kirjoja aiheesta historia
- Harrastekirjat
- Runo- ja lorukirjat
- Kirjoja opetuksen tueksi & opetusideoita
- Ateljee-opetus
- Ammattikirjallisuutta
- Kasvatus-aiheisia kirjoja
- Puuhasteltavaa ja tehtäviä
Todellisen autofanin taaperokirja: Autot
Kun annan autohullun esikoiseni valita itse kirjastosta lukemista, lähtee kotiimme poikkeuksetta ainakin yksi - yleensä useampikin - autokirja. Viimeksi kassiin sujahti autoaiheisia kirjoja peräti neljä kappaletta.
Iloinen pikku traktori on varsin tyypillinen pahvikantinen tusinakirja, eikä poika itsekään sitä jaksanut yhtä kertaa enempää kuunnella tai lukea. Päivä eläinten autokorjaamolla (Sharon Rentta, Kustannus-Mäkelä, 2014) sen sijaan on aikuislukijaakin viihdyttävä, hauskasti puuväreillä kuvitettu pitkähkö kuvakirja, jonka esikoinen halusi lainata jo toista kertaa. Tekstiin sisältyy pieniä huumoriheittoja, jotka aukeavat lukijalle kuvien avulla. Meillä pieni lukija ei näitä vielä ymmärrä, mutta toimivat kyllä perheen aikuislukijoille. Tästä kirjasta luin aikoinani esittelyn Bleuen blogista Sininen keskitie.
Peter Bentlyn kirjoittama ja Martha Ligtfootin kuvittama Monsteriauto sankarina (Kustannus-Mäkelä, 2014, suom. Terhi Leskinen) on ollut meillä lainassa jo monta kertaa. Se on osa Täyttä vauhtia -sarjaa, jonka jokaista osaa autopoikamme aina etsimällä etsii kirjastosta.
Mielenkiintoinen uusi tuttavuus on tuo sininen, pahvikantinen Autot-kirja (Nelostuote/Tactic, 2013), joka on ensivilkaisulla suunnattu taaperoille, mutta lukiessa osoittautuukin myös vähän vanhempienkin autoharrastajien "tieto"kirjaksi. Jokaisella sivulla esitellään kuusi erilaista autoa. Autot ovat eri vuosikymmeniltä, ja jokaisen merkki ja malli on tarkasti kerrottu. Voi, miten iloinen pieni lukija täällä kotona oli, kun kirjan neljänneltä aukeamalta löytyi auto, jonka malli ja merkki on hänelle niin kovin tuttu omista pikkuautoistaan. Eihän tässä kirjassa kovin kummoista luettavaa ole, ja aika turhaakin tämä tällainen merkkien ja mallien latelu mielestäni on. Kaipa tämä on jonkun todellisen autofanin tekemä kirja toisille todellisille autofaneille...
"Kato! Toi on ainaki Ford Mustang!" |
Helmi seikkailukirjojen joukossa: Selviytymispeli
Markku Karpio on onnistunut kirjoittamaan seikkailukirjan, josta ei puutu jännitystä, herkkyyttä eikä yhteiskunnallistakaan kritiikkiä. Selviytymispelissä (Tammi, 2014) nuorten yläkoulu- ja lukioikäisten maailma tulee lukijaa lähelle, eivätkä kirjan juoni tai kerrontatyyli jättäneet ainakaan minua kylmäksi.
Korpisalossa suurin työllistäjä on ollut Korpi Manufacturing -paperikonetehdas. Kun huonon taloustilanteen takia suuri joukko tehtaan työntekijöitä irtisanotaan, on moni kyläläinen yhtäkkiä vailla työpaikkaa ja sen suomaa taloudellista turvaa. Aikuiset koittavat selvitä kuka mitenkin, ja nuoret jakautuvat kahteen leiriin: voittajiin ja luusereihin. Surullinen sanoma (mutta toivottavasti ei sentään tosielämän fakta) tuntuu olevan, että ilman rahaa et ole kukaan tai mikään.
Päähenkilöt ovat yhdeksäsluokkalaiset serkukset Jonttu ja Osku, ja molempien poikien isät ovat saaneet kenkään tehtaasta. Jontun isä käyttää yhtäkkisen vapaa-aikansa silmittömään lumenluomiseen ja säästämiseen, mutta hänen veljensä, eli Oskun isä päätyy paljon radikaalimpaan ja kauhistuttavampaan ratkaisuun. Sen seurauksena Osku makaa sairaalassa, ja hänen selviytymismahdollisuutensa ovat "fifty, fifty".
Kirjassa kuuden pojan partiojoukko lähtee suorittamaan Oskun kunniaksi selviytymisvaellusta, vaikka kukaan pojista ei tunnu tietävän, mitä hyötyä koko tempauksesta edes on Oskulle. Yhteiskunnalinen eriarvoisuus, kyräily ja kauna seuraavat poikien jalanjäljissä, eikä entisestä, vahvasta vartiohengestä ole kuin varjo jäljellä. Kummalliseksi vaelluksen tekee myös sen luonne, joka muuttuu tutusta tarpomisesta peliksi, jonka käänteet ovat yllätyksellisiä myös lukijalle.
Hieman minua jäi kaihertamaan nuorten keskuudessa vallitseva vahva kahtiajako, jonka aiheutti raha. Toisaalta, voin kuvitella, että paikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat kaikki ja "kaikki" myös saavat elantonsa samasta työpaikasta, kyräilyä ja kahtiajakoa tuleekin tälläisessä elämäntilanteessa huomattavasti enemmän kuin vastaavasti isolla paikkakunnalla. Kirjan lopussa valitettavan totuudenmukainen tilanne on myös se, että rahalla pystyy junailemaan vaikka mitä. Jopa lakaisemaan pikkurikolliset puuhat maton alle...
Kirja oli rankasta aiheestaan huolimatta positiivinen lukukokemus, ja luin erittäin mielelläni teosta, jossa päähenkilöinä ja kertojina olivat nuoret pojat. Siinä, missä esimerkiksi Maresi: Punaisen luostarin kronikoita on mielestäni kovin feminiininen ja jopa feministinen teos, kuuluu Selviytymispelissä poikien ääni selvästi. Kirja on vahvasti kiinni tässä ajassa, ja haluaisinkin kuulla, mitä mieltä yläkoulu- ja lukioikäiset pojat ovat siitä. Ovatko henkilöt heidänkin mielestään yhtä uskottavia kuin minun mielestäni? Voisin suositella tätä kaikille nuorille (6.lk ylöspäin) sukupuolesta huolimatta, mutta opettajana luultavasti en voisi tätä ainakaan kuudesluokkaan tuoda, sillä kirjassa nuorten bileisiin kuuluu myös alkoholi... Mutta kyllä, omalle seiskaluokkalaiselle kummipojalle voisin ehdottomasti ostaa tämän lahjaksi!
Ainoa huono puoli kirjassa on sen nimi. Siitä tulee ihan turhaan mielleyhtymät Nälkäpeliin ja Loppupeliin, mutta ehkä se on ollut tarkoituskin. Luultavasti tavoitteena on saada kahden edellämäinitun sarjan kohderyhmä kiinnostumaan myös tästä kirjasta. Kannen toteutus on kuitenkin mielestäni onnistunut. Siitä kiittäminen on Laura Lyytistä.
Muusan ja Maestron taideseikkailu
Muusan ja Maestron taideseikkailu (WSOY, 2008) on Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama kuvakirja, jota lukemalla lapset saavat yhdessä kirjan päähenkilöiden, Muusan ja Maestron, kanssa tutustua taidemuseoon, taiteeseen ja sen tekemiseen.
"Muusa ja Maestro ovat matkalla taidemuseoon. Muusa on innoissaan, mutta Maestroa museo ei kiinnosta ollenkaan. - Siellä on varmaan pelkkää vanhaa ja pölyistä roinaa, Maestro jupisee. - Höpö höpö! Muusaa naurattaa. - Ei museo mikään romuvarasto ole. Tule nyt vaan!" (Katri Kirkkopelto: Muusan ja Maestron taideseikkailu)
Villi ja luova Maestro on aluksi kovin epäileväinen, ja miettiin, mahtaako museossa olla kovin tylsää. Eikä Maestro oikein aluksi osaa edes käyttäytyä taidemuseossa. Säntillinen ja opettavainen Muusa osaa kuitenkin ostaa liput ja ohjeistaa ystäväänsä käyttäytymään siivosti. Kaksikko pääsee tutustumaan sekä museon näyttelyyn että alpsille suunnattuun työpajaan, jossa tänään onkin sopivasti vapaan toiminnan päivä.
Muusa ja Maestri huomaavat, että nykytaide voi olla esimerkiksi kuvallinen esitys tai varjoteatteria. (Katri Kirkkopellon kuvitusta kirjassa Muusan ja Maestron taideseikkailu.) |
Muusa ja Maestro kokeilevat erilaisia työvälineitä, värejä ja taiteentekemisen tapoja. He harjoittelevat värejen sekoittamista ja työstävät savea ja luovat jopa nykytaidetta. Kaverukset päättävät tehdä toisilleen taulut, ja tarkka Muusa aloittaa piirtämällä lukuisia luonnoksia, mutta Maestro puolestaan innostuu improvisoimaan ja kokeilemaan. Loppujen lopuksi hän suuren taiteilijan elkein harmistuu töihinsä ja repii ne palasiksi. Muusan kannustamana hän kuitenkin luo niistä jotain uutta: hienon kollaasin. Sekä Muusa että Maestro oppivatkin päivänsä aikana, että taidetta voi tehdä monella tapaa, sitä voi tulkita monella tapaa ja sitä on kaikkialla. Lopuksi ystävät laittavat omat taulunsa esille museon taulujen joukkoon. Tämä on hauska viesti myös pienille lukijoille, että kaikkien tekemät työt ovat arvokkaita ja ihan oikeaa taidetta!
Taide voi olla esittävää tai abstraktia. (Katri Kirkkopellon kuvitusta kirjassa Muusan ja Maestron taideseikkailu.) |
Esikoistani tämä kirja ei vielä kiinnostanut, mutta voisin hyvin käyttää tätä kirjaa pienempien oppilaiden kanssa koulussa. Kirjassa esitellään laaja kirjo erilaisia tekniikoita hyvin lyhyesti, ja voi olla, että aiheeseen perehtymätön opettaja joutuisi kyllä tämän kirjan tueksi lainaamaan muitakin alan teoksia, mikäli hänelle itselleen kirjan tekniikat eivät olisi tuttuja. Tämä kirja toimiikin siis muistutuksena tai esittelynä: tälläisiäkin tapoja on. Oppilaiden kanssa olisi mukava lukea tätä kirjaa ja toetuttaa jokin sen esittelemistä työtavoista esimerkiksi varjoteatteri, abstrakti kollaasi tai tarkkaan luonnosteluun perustuvan maalauksen tekeminen (sen mukaan, mitä opsin tavoitteita lähdettäisiin toetuttamaan...).
Ihastuttavat Arra ja Maresi
Varasin kirjastosta joskus joulukuun alussa Finlandia Junior 2014 palkitun Maria Turtschaninoffin kirjan Maresi: Punaisen luostarin kronikoita (Tammi, 2014). Kirjan on suomentanut Marja Kyrö. Kuten arvata saattaa, varausjono oli jokseenkin pitkä, joten lainasin odotuslukemiseksi saman kirjailijan aikaisemman teoksen Arran (Tammi, 2009), jonka on niin ikään suomentanut Marja Kyrö. Arra oli vuonna 2009 Finlandia Junior ehdokas. Olen aikaisemmin lukenut Turtschaninoffin kirjoittaman Helsingin alla (Tammi, 2012) ja pidin siitä kovasti. Siksi minulla oli kovat odotukset sekä Arran että Maresin suhteen - eikä kumpikaan pettänyt noita odotuksia!
Maresi: Punaisen luostarin kronikoita sijoittuu kirjailijan keksimään fantasiamaailmaan, jossa nuori Maresi-tyttö kasvaa Punaisessa luostarissa opiskellen ja janoten koko ajan lisää tietoa. Punainen luostari on matriarkaalinen yhteisö, jossa palvotaan Jumalatarta, jonka kolme ilmenemismuotoa ovat Neito, Äiti ja Akka. Luostarin naiset tuntevat tiedon ja vaalivat sitä. Elämä luostarissa on rauhallista, kunnes sulkeutunut Jai-tyttö saapuu saarelle. Maresille selviää, että Jai on paennut luostariin isäänsä, mutta käy ilmi, että edes Punaisen luostarin antama turva ei ole ikuista. Kun Jain isä pääsee tyttärensä jäljille, joutuvat niin Maresi kuin muutkin luostarin naiset ja tytöt taistelemaan koskemattomuutensa ja olemassaolonsa puolesta. Tuona uhkaavana aikana Maresille myös selviää, mikä on hänen polkunsa, jota hänen tulee seurata.
Arran tapahtumat sijoittuvat myös tuohon samaan fantasiamaailmaan, jonka Turtschaninoffin on niin taitavasti luonut. Kirjan päähenkilö on Arra Puhumaton, joka syntyy ei-toivottuna perheeseen, jossa kenelläkään ei ole aikaa keskustella hänen kanssaan, hoitaa häntä, koskettaa häntä tai edes rakastaa häntä. Unohdettu Arra kasvaa käytännössä Simoran metsässä ja oppii kuulemaan sekä ymmärtämään maan, tuulen, veden, metsän ja tulen laulut. Koska Arralle ei puhuta ja hän on kaikille lähes näkymätön, on hänen itsetuntonsa olematon, ja hän janoaa muiden hyväksyntää ja rakkautta. Muu perhe pitää Arraa viallisena, eikä tilanne muutu edes silloin, kun Arra joutuu surullisen tapahtumaketjun päätteeksi muuttamaan sisarensa kotiin Lagoran kaupunkiin. Siellä hän oppii kutomaan kaipauksensa kankaisiin, kauniiksi kuvakudoksiksi, joita hänen sisarensa pakottaa hänen kutomaan aamusta yömyöhään.
Samaan aikaan naapurimaan Urundian hallitsija uhkaa Lavoraa ja sen heikkoa kuningasta sodalla, jolta ei loppujen lopuksi vältytäkään. Lavoran rohkea, mutta Arran tavoin yksinäinen, prinssi on maan ainoa toivo vihollisen yrittäessä hotkaista Lavoran. Arran ja prinssi-Surandon tiet kohtaavat ja nuo kaksi yksinäistä löytävät yhteyden, jonka ansiosta Arrakin oppii muodostamaan sanoja ääneen. Kun Surando lähtee sotaan, ja hänen joukkonsa joutuvat piiritetyksi, on Arran karistettava yltään tahdottomuuden viittansa mikäli mielii pelastaa prinssinsä. Pitkällä ja vaikealla matkallaan Arra joutuu punnitsemaan valintojaan ja ennen kaikkea etsimään itsensä löytääkseen prinssinsä.
Ihastuin molempiin kirjoihin valtavasti ja luin ne lähes yhdeltä istumalta. Maresin juoni oli paikoin hieman ennalta-arvattava, ja luostarin matriarkaalinen maailmankuva muistutti minua Maan lapset -sarjan (Jean M. Untinen-Auel) ja Avalonin usvat -sarjan (Marion Zimmer Bradley) maailmoista. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä Turtschaninoffin tyyli kirjoittaa on niin taitavaa ja kaunista, salaperäistä ja arkista yhtä aikaa.
Arra sen sijaan sekä oli että ei ollut ennalta-arvattava. Arran kasvutarina oli hyvin kiehtova ja riipaiseva, ja kirjan juoni monimutkaisempi kuin Maresissa. Arran ja prinssin rakkaustarina kuului kirjan ennalta-arvattavaan osaan, ja aluksi se ärsyttikin minua hieman. Onneksi Arra tarvitsi prinssinsä lisäksi muutakin, minkä avulla hän löysi itsensä...
Arra sen sijaan sekä oli että ei ollut ennalta-arvattava. Arran kasvutarina oli hyvin kiehtova ja riipaiseva, ja kirjan juoni monimutkaisempi kuin Maresissa. Arran ja prinssin rakkaustarina kuului kirjan ennalta-arvattavaan osaan, ja aluksi se ärsyttikin minua hieman. Onneksi Arra tarvitsi prinssinsä lisäksi muutakin, minkä avulla hän löysi itsensä...
Uskon, että olisin suorastaan rakastunut näihin kirjoihin ollessani nuorempi, ehkä alakoulun yläluokilla tai yläkouluikäinen. Voisin kuitella, että nämä kirjat vetoavatkin tuon ikäisiin lukijoihin, erityisesti tyttöihin. Itse en malta odottaa, että pääsen lukemaan Turtschaninoffin neljännen nuortenkirjan Anachén.
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa: Kirjaneidon tornihuoneen Kirjaneito, Ulla blogista Ullan luetut kirjat, Notko, se lukeva peikko -blogin Notkopeikko ja Raija Taikakirjaimet-blogista.
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa: Kirjaneidon tornihuoneen Kirjaneito, Ulla blogista Ullan luetut kirjat, Notko, se lukeva peikko -blogin Notkopeikko ja Raija Taikakirjaimet-blogista.
Hannu Mäkelä: Olipa kerran - ja monta kertaa
Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että Hannu Mäkelän kirja Olipa kerrana - ja monta kertaa (Kustannusosakeyhtiö Paasilinna, 2014) on ollut minulla kesken hävyttömän kauan. Tässä oli nyt pitkästä aikaa kirja, jota en millään meinannut saada luettua loppuun. Olen omiin lukumuistiinpanoihinikin kirjoittanut jossain vaiheessa: "Hidas lukea, unettava jopa. Kohderyhmä?"
Lukiessani tosiaan mietin, minkä ikäisille tämä kirja mahtaa olla kirjoitettu. Pikainen vilkaisu kustantajan sivuilla osoittaa, että kirja on merkitty saduksi, lasten- ja nuorten kuvakirjaksi. Tämä on melko hämmentävää, sillä kirjan päähenkilö Inna on yläkouluikäinen, joten luulisi kohderyhmänkin löytyvän sen ikäisistä, joilla olisi samastumispintaa päähenkilön elämään. Jaksaakohän tämä kirja kuitenkaan pitää kovin montaa yläkouluikäistä otteessaan?
Kirjan idea on kuitenkin se, mikä minut yipäänsä sai tarttumaan siihen ja jatkamaan lukemista loppuun asti. Innan paras ystävä Malla kuolee sairauteen ja testamenttaa kaikki kirjansa Innalle. Inna kokee yllätyksen, kun kirjojen hahmot yhtäkkiä hypääävät sivuilta Innan todellisuuten - tahtoipa hän tai ei. Inna tapaa muun muassa Pepin ja Tarzanin, jotka ilmestyvät, kun Innalla on koulussa vaikeaa. Lukuisat muutkin hahmot ottavat osaa Innan elämään ja vievät häntä mukaansa satumaailmoihin.
Nämä seikkailut kirjan sankareiden kanssa kestävät vain joitakin hetkiä, ja eivät sinällään vie kirjan juonta eteen päin. Ehkä onkin kirjan ongelma, että varsinaista juonta perinteisine ongelmineen ja huippukohtineen ei niin selkeästi ole. Kirja on pikemminkin filosofishenkinen nuoren tytön kasvukertomus, jossa kirjat ennalta-arvaamattominen hahmoineen tuovat Innalle muuta ajateltavaa, kun kotona tai koulussa on hankalaa tai ikävä kasvaa liian kovaksi.
Lopussa Inna tapaakin itse Mallan, joka toivoo, että Inna ei jääsuremaan, vaan nauttii elämästään, josta tulee pitkä. Inna jää miettimään, oliko hänen vieraansa todella Malla, vaiko harhanäky tai kenties muisto. Loppujen lopuksi silläkään ei ole merkitystä, sillä kirjan viesti on selvä; Muisto Mallasta on yhä jäljellä. Se on tärkeintä, ja Innan on hyvä surra, mutta myös jatkaa omaa elämäänsä, pitää hauskaa ja nauttia siitä.
Ehkä se olinkin minä, joka olin tälle kirjalle väärää kohderyhmää. Ehkä en osannut nauttia hidastempoisesta kirjasta, jossa satuhahmot viljelivät viisauksia, ja virkkeet vilisivät erilaisia sanontoja ja sananlaskuja. Olisi mukava kuulla, jos joku teistä olisi lukenut tämän kirjan. Mitä piditte?
Lukiessani tosiaan mietin, minkä ikäisille tämä kirja mahtaa olla kirjoitettu. Pikainen vilkaisu kustantajan sivuilla osoittaa, että kirja on merkitty saduksi, lasten- ja nuorten kuvakirjaksi. Tämä on melko hämmentävää, sillä kirjan päähenkilö Inna on yläkouluikäinen, joten luulisi kohderyhmänkin löytyvän sen ikäisistä, joilla olisi samastumispintaa päähenkilön elämään. Jaksaakohän tämä kirja kuitenkaan pitää kovin montaa yläkouluikäistä otteessaan?
Kirjan idea on kuitenkin se, mikä minut yipäänsä sai tarttumaan siihen ja jatkamaan lukemista loppuun asti. Innan paras ystävä Malla kuolee sairauteen ja testamenttaa kaikki kirjansa Innalle. Inna kokee yllätyksen, kun kirjojen hahmot yhtäkkiä hypääävät sivuilta Innan todellisuuten - tahtoipa hän tai ei. Inna tapaa muun muassa Pepin ja Tarzanin, jotka ilmestyvät, kun Innalla on koulussa vaikeaa. Lukuisat muutkin hahmot ottavat osaa Innan elämään ja vievät häntä mukaansa satumaailmoihin.
Nämä seikkailut kirjan sankareiden kanssa kestävät vain joitakin hetkiä, ja eivät sinällään vie kirjan juonta eteen päin. Ehkä onkin kirjan ongelma, että varsinaista juonta perinteisine ongelmineen ja huippukohtineen ei niin selkeästi ole. Kirja on pikemminkin filosofishenkinen nuoren tytön kasvukertomus, jossa kirjat ennalta-arvaamattominen hahmoineen tuovat Innalle muuta ajateltavaa, kun kotona tai koulussa on hankalaa tai ikävä kasvaa liian kovaksi.
Lopussa Inna tapaakin itse Mallan, joka toivoo, että Inna ei jääsuremaan, vaan nauttii elämästään, josta tulee pitkä. Inna jää miettimään, oliko hänen vieraansa todella Malla, vaiko harhanäky tai kenties muisto. Loppujen lopuksi silläkään ei ole merkitystä, sillä kirjan viesti on selvä; Muisto Mallasta on yhä jäljellä. Se on tärkeintä, ja Innan on hyvä surra, mutta myös jatkaa omaa elämäänsä, pitää hauskaa ja nauttia siitä.
Ehkä se olinkin minä, joka olin tälle kirjalle väärää kohderyhmää. Ehkä en osannut nauttia hidastempoisesta kirjasta, jossa satuhahmot viljelivät viisauksia, ja virkkeet vilisivät erilaisia sanontoja ja sananlaskuja. Olisi mukava kuulla, jos joku teistä olisi lukenut tämän kirjan. Mitä piditte?
Eräs vuoden 2014 luetuin kuvakirja
Vuonna 2014 luin enemmän kuvakirjoja kuin moniin, moniin vuosiin. Osan kirjoista luin koulussa ateljee-opetustunneilla oppilailleni, mutta suurimman osan luin tietysti täällä kotona esikoiselle. Yllättäen erääksi suosikkikirjoista muodostui Olof ja Lena Landströmin kirjoittama ja kuvittama Buu ja Bää kastuvat (WSOY, 2010, suom. Pirkko Biström).
Kirja on lyhyt kuvakirja, joissa jokaisella aukeamma on isot kuvat sekä vain muutama virke. Kuvat vievät tarinaan eteenpäin yhtä paljon kuin luhyet virkkeet, joista iso osa on repliikkejä. Teksti ei selitä kaikkea tapahtuvaa, vaan lukija täytyy osata myös lukea kuvia. Juuri tämä kirjan kompaktius ja kuvalukuominaisuus tekevät siitä niin mainion kirjan ateljee-opetukseen, jota käytin omassa luokassani äidinkielen tunneilla. (Kiitos hyvästä kirjavinkistä Muijalan koulun vararehtorille Taina Hämäläiselle!)
Ateljee-opetuksessa tämä on ensimmäinen kirja, jonka ensimmäiselle ateljee-tunnilla luin oppilaille. Tavoitteena on osoittaa, että on kolme tapaa lukea: Lukea voi kuvien avulla, tekstiä lukien ja omin sanoin kertoen (eli nekin, jotka eivät vielä osaa lukea tekstiä, voivat jo lukea oppitunneilla vaikka minkälaisia kuvakirjoja!). Ensin kirjasta luetaan vain kuvat (tekstit siis peitettyinä), ja harjoitellaan lukemista kuvien avulla. Sitten opettaja lukee tekstin, ja kun kirja on tullut tutuksi, tarina luetaan eli kerrotaan omin sanoin. Tässä kohtaa harjoitellaan jo tekstin palauttamista mieleen sekä referointia. Vaikka Buu ja bää kastuvat, on varsin yksinkertainen kirja, on se hämmästyttävän kiinnostava pienistä oppilaista. Kirjassa on selkeitä jännityselementtejä, jotka luultavasti ovat syynä sen koukuttavuuteen.
Päätin kokeilla, mitä oma poikamme tykkäisi tästä kirjasta, ja kirja oli - ja on edelleen - kovin suosittu täällä kotonakin. Poika haluaa usein lainata sen kirjastosta ja lukea uudelleen ja uudelleen. Sen verran sensuroin kirjaa vajaa kolmevuotiaalle sitä lukiessani, että pudotan sanan "kummitus" tekstistä pois ja luen: "Apua, mitä nuo ovat?" Esikoinen itse osaa jo monen lukukerran jälkeen - kuviakaan näkemättä - kertoa, että pyykithän sinne narulle vain ovat jääneet.
Olemme muutaman kerran, pojan itsensä valitsemana, lainanneet sarjan toisenkin osan Buu ja Bää siivoavat. Viimeksi poika selaili kirjastossa kirjaa Buu ja Bää vesillä, mutta se ei päässyt kotiin asti, ilmeisesti siksi, että monella aukeamalla kuvat olivat toistensa kaltaisia. Lainasimme vain (jälleen kerran!) tämän vanhan tutun Buu ja Bää kastuvat.
Kirja on lyhyt kuvakirja, joissa jokaisella aukeamma on isot kuvat sekä vain muutama virke. Kuvat vievät tarinaan eteenpäin yhtä paljon kuin luhyet virkkeet, joista iso osa on repliikkejä. Teksti ei selitä kaikkea tapahtuvaa, vaan lukija täytyy osata myös lukea kuvia. Juuri tämä kirjan kompaktius ja kuvalukuominaisuus tekevät siitä niin mainion kirjan ateljee-opetukseen, jota käytin omassa luokassani äidinkielen tunneilla. (Kiitos hyvästä kirjavinkistä Muijalan koulun vararehtorille Taina Hämäläiselle!)
Ateljee-opetuksessa tämä on ensimmäinen kirja, jonka ensimmäiselle ateljee-tunnilla luin oppilaille. Tavoitteena on osoittaa, että on kolme tapaa lukea: Lukea voi kuvien avulla, tekstiä lukien ja omin sanoin kertoen (eli nekin, jotka eivät vielä osaa lukea tekstiä, voivat jo lukea oppitunneilla vaikka minkälaisia kuvakirjoja!). Ensin kirjasta luetaan vain kuvat (tekstit siis peitettyinä), ja harjoitellaan lukemista kuvien avulla. Sitten opettaja lukee tekstin, ja kun kirja on tullut tutuksi, tarina luetaan eli kerrotaan omin sanoin. Tässä kohtaa harjoitellaan jo tekstin palauttamista mieleen sekä referointia. Vaikka Buu ja bää kastuvat, on varsin yksinkertainen kirja, on se hämmästyttävän kiinnostava pienistä oppilaista. Kirjassa on selkeitä jännityselementtejä, jotka luultavasti ovat syynä sen koukuttavuuteen.
Kaunis aurinkoinen päivä, jolloin ulkona pelaillaan ja uidaan. (Olof ja Lena Landströmin kuvitusta kirjasta Buu ja Bää kastuvat) |
Illalla nukkumaan mentäessä valot sammuvat yhtäkkiä... Mitä tapahtuu?! (Olof ja Lena Landströmin kuvitusta kirjasta Buu ja Bää kastuvat) |
Ukkosmyrsky iskee ja kroketti on ulkona! (Olof ja Lena Landströmin kuvitusta kirjasta Buu ja Bää kastuvat) |
Kummitteleeko täällä? Miten tästä selvitään? (Olof ja Lena Landströmin kuvitusta kirjasta Buu ja Bää kastuvat) |
Päätin kokeilla, mitä oma poikamme tykkäisi tästä kirjasta, ja kirja oli - ja on edelleen - kovin suosittu täällä kotonakin. Poika haluaa usein lainata sen kirjastosta ja lukea uudelleen ja uudelleen. Sen verran sensuroin kirjaa vajaa kolmevuotiaalle sitä lukiessani, että pudotan sanan "kummitus" tekstistä pois ja luen: "Apua, mitä nuo ovat?" Esikoinen itse osaa jo monen lukukerran jälkeen - kuviakaan näkemättä - kertoa, että pyykithän sinne narulle vain ovat jääneet.
Olemme muutaman kerran, pojan itsensä valitsemana, lainanneet sarjan toisenkin osan Buu ja Bää siivoavat. Viimeksi poika selaili kirjastossa kirjaa Buu ja Bää vesillä, mutta se ei päässyt kotiin asti, ilmeisesti siksi, että monella aukeamalla kuvat olivat toistensa kaltaisia. Lainasimme vain (jälleen kerran!) tämän vanhan tutun Buu ja Bää kastuvat.
Herkkääkin herkempi Tassu tassussa
Tähän alkuun haluan toivottaa kaikille teille vakituisille ja satunnaisille lukijoilleni oikein onnellista ja mukavaa alkanutta vuotta 2015! Mukavaa, että olette löytäneet blogiini ja toivottavasti pysytte mukana myös jatkossakin.
Tassu tassussa (Lasten Keskus, 2014) on Mark Sperringin runomuodossa kirjoittama (suom. Tuula Korolainen) herkkä tarina kahdesta hiirestä, jotka kulkevat vuodenajasta ja tapahtumasta toiseen tiivisti yhdessä - tassu tassussa. Kiinnitin kirjastossa huomioni tähän vihreäkantiseen lastenkirjaan, sillä sen kansi on minusta yksinkertaisuudessaan varsin kaunis ja poikkeaa hyvässä mielessä monesta muusta lastenkirjasta. Tarkemmin selailtuani huomasin, että kuvittaja Britta Teckentrup oli onnistunut luomaan - paikoin jopa ylisuloiselle - tekstille mainiosti sopivan kuvituksen, joka tuo hiirten maailman ihanasti esille.
Tämä on kuvituksensa ansiosta ehdoton suosikkiaukeamani kirjassa Tassu tassussa. |
Kuvitusta kirjassa Tassu tassussa |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)