Paavo Virtanen ja tauti

Anneli Kannon kirjoittama ja Noora Katon kuvittama Virtasen perheestä kertova kuvakirjasarja Viisi villiä Virtasta on edennyt jo kahdenteentoista osaansa. Uusimmassa kirjassa Paavo Virtanen ja tauti (Karisto 2021) Virtasen perheen keskimmäinen lapsi Paavo sairastuu ärhäkkään flunssaan, joka pakottaa pojan sänkypotilaaksi. Sen lisäksi, että kirjassa käsitellään sairastumista, on kirjalla toinen, jopa tärkeämpi aihe. Kirja nimitääin käsittelee myös sitä, kuinka jokainen lapsi tahtoo tulla huomatuksi ja tarvitsee aikuisen syliä ja hoivaa, vaikka olisikin kuinka noheva tai reipas tahansa.

Paavokin on yleensä oikein reipas ja iloinen viisivuotias, mutta hän on myös ruvennut toivomaan, että saisi joskus olla pieni, surkea ja surullinen. Paavosta olisi mukavaa, että häntä pidettäisiin sylissä ja suukoteltaisiin samalla tavalla kuin Kastehelmeä tai Perttua (perheen kahta nuorimmaista lasta). Paavoa vähän kaihertaa, että hänellä ei ole mitään allergioita tai pitkäaikaissairautta, kuten siskoillaan ja parilla kaverillaan. Paavon silmissä nämä sairaudet tarkoittavat jännittäviä erityisruokavalioita ja paljon huolenpitoa aikuisten taholta, ja poika toivoo, että hänkin voisi olla pieni, heikko ja hoivattava.

Kun Paavo sitten sairastuu nuhakuumeeseen, hän saa huomata, ettei sairastaminen olekaan kivaa. Hän joutuu olemaan sänkypotilaana, eikä saa osallistua ulkoleikkeihin tai perheen pizzailtaan. Lisäksi Paavon olo on todella kurja ja heikko. Lopulta hän pelästyy, että on itse aiheuttanut taudin toivomalla, että hänellä olisi joku jännittävä sairaus. Onneksi äiti huomaa, että Paavo on peloissaan ja saa puhuttua tämän kanssa. Flunssa ei tule kenellekään sairautta toivomalla, eikä Paavo siihen kuole.

Pian Paavo sitten paraneekin, mutta sen jälkeen sairastuu perheen vanhin lapsi Veera, ja taas Paavolle tulee huono omatunto, kun hän pelkää sairastuttaneensa Veeran. Tällä kertaa isä huomaa Paavon huolen ja lohduttaa tätä, ettei flunssille voi mitään. Lisäksi isä muistuttaa siitä, mikä näinä korona-aikoina on tainnut tulla kaikille lapsille jo tutuksi ohjenuoraksi: Virukset majailevat hengityksessä ja käsissä. Täytyy pestä kädet usein. Se on hyvä konsti tautia vastaan. 

Kun Veerakin toipuu flunssastaan, vietetään Virtasen perheessä lettukestejä. Ja mikä parasta, äiti ja isäkin hoksaavat, että vaikka Paavo on tomera ja taitava, on hän vielä pieni. "... äiti huomauttaa: -Ei kukaan jaksa aina olla reipas, Ei edes Paavo ... Paavokin on pieni ja nyt on Paavon vuoro olla sylissä."

Kanto kuvaa tässä - kuten muissakin Virtasen perheestä kertovissa kirjoissan - hyvin lasten arjessa mietityttäviä asioita, sisarusten välisiä suhteita ja pieniä sekä vähän suurempiakin ongelmia. Se, mikä tässä kirjassa on aikaisempiin osiin nähden hienoa, oli perheen isän ja äidin läsnäolo. Nyt heidät oli (muistaakseni) ensimmäistä kertaa piirretty kokonaan. Aikuisilla oli nyt todellinen rooli vanhempina, eikä perheen muilla lapsilla, kuten aikaisemmissa osissa on ollut. 

Katon kuvitus on myös mainiota. En osaisi kuvitella näitä kirjoja ilman sitä, sillä Virtasen perheen meininkiin sopivat Katon piirtämät pyöreäpäiset hahmot, joiden ilmeet ja eleet on kuvattu ilmeikkäästi, humoristisesti ja välillä liioitellustikin. Kun Paavo esimerkiksi ajattelee kuolevansa, on pojan pelkoa kuvattu hyisellä hautausmaakuvalla, joka ei kuitenkaan ole pelottava, vaan hauska sekin, hautausmaalle, kun on piirretty Paavon kuvitteellisen haudan lisäksi erään Joplinin, Elviksen ja Kilmisterin haudat. Flunssakuvauksessa vihreä räkä suorastaan vyöryy ulos Paavon sieraimista ja virukset ovat kammottavia hirviöitä. 

Koko meidän perheemme piti tästäkin sarjan kirjasta, ja meitä aikuisia nauratti ihan oikeasti pariin otteeseen. Eikä voi kieltää, ettei tämä kirja olisi erittäin ajankohtainen ja lisäksi se muistuttaa, ettei ikävästä korona-ajasta huolimatta normaali flunssa ole vaarallinen.

Lentävä mummini

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille teille siellä ruutujen toisella puolella! Äitienpäivän kunniaksi esittelen Mila Teräksen ja Sanna Pelliccionin kuvakirjan Lentävä mummi (Karisto 2020, saatu kustantajalta), jossa esitellään viehättävällä tavalla nykyaikaista isoäitiyttä. Tässä kuvakirjassa kuvitus ja teksti kertovat rintarinnan tarinaa isoäidistä, jonka tukka on pitkä, punainen ja täynnä tarinoita. Kertoja on mummin lapsenlapsi, joka viettää kesäpäivää tämän luona yhdessä pikkuveljensä kanssa. 

Lapset hyppäävät mummin taikatukan muodostaman lentävän maton kyytiin, ja he päätyvät sirkus Mummilaan. Mummin ja lasten mielikuvitus loihtii kesäiseen puutarhaan kokonaisen sirkusesityksen, jossa lapset saavat olla päätähtinä mummin hääriessä sirkustirehtöörinä. Lukijan iästä riippuu hoksaako hän lukea kuvista, että matka lentävällä matolla ja sirkusesitys ovat ihanaa mielikuvitusleikkiä, jonka mahtava mummi loihtii lastenlastensa iloksi.

Illan tullen lasten isä tulee hakemaan heidät kotiin, sillä illalla alkaa mummin oma aika: "Meidän mummimme osaa nimittäin paljon muutakin kuin ohjata lentävää mattoa. Mummi-Marjukka punaa huulensa ja lähtee moottoripyörän kyydissä Pentti-ystävän kanssa tanssimaan tangoa!

Lentävä mummi on hyväntuulinen kirja rakkaudesta isoäidin ja lastenlasten välillä. Se myös hyvällä tavalla rikkoo perinteistä isoäitimyyttiä, jossa mummin häärii pullantuoksuisena esiliina päällä, harmaa tukka nutturalla ja kertoilee lapsenlapsilleen tarinoita kiikkustuolissa keinuen. Mummeja on monenlaisia ja heillä kaikilla on oma elämänsä ja omat kiinnostuksenkohteensa. He rakastavat lapsenlapsiaan, mutta ovat muutakin kuin pelkkiä isovanhempia.

"Jonkun isoäiti harrastaa painonnostoa.

Toisen mummo on suomenmestaruustason villasukankutoja.

Yhden mamma asuu etelässä.

Eräs mummeli Suomussalmelta taas soutaa tosi kovaa.

Jokainen isoäiti on ihana ja tärkeä, oli sitten millainen hyvänsä!

Sanna Pelliccionin kollaasikuvitus on voimakas ja yltäkylläinen. Vahvat värit ja viivat yhdistyvät erilaisiin leikattuihin pintoihin.

Uusi salapoliisisarja alakouluikäisille

Merja Jalon kirjoittama ja Reija Kiisken kuvittama Kotikulman etsivät -sarja on uusi aloitteleville lukijoille suunnattu sarja, jossa kolmasluokkalainen Markus ratkoo siskonsa Lisan ja naapurinsa Linnean kanssa kotikulmillaan tapahtuneita rikoksia ja arvoituksia. Sarjan ensimmäisessä osassa Kadonneen linnun salaisuus (Kvaliti 2020, saatu kustantajalta) lapset saavat ensimmäisen tehtävän, eli he alkavat etsiä naapurinsedän apuna tämän edesmenneen äidin laatimaa, kadonnutta testamenttia. Aluksi vaikuttaa siltä, että etsivät ovat mahdottoman tehtävän edessä, mutta toki tehtävä alkaa pikkuhiljaa ratketa. Outoa kyllä siihen tuntuu liittyvän myös jotenkin Linnean papukaija Nakke ja kummallinen hiippari, joka liikkuu kotitalon liepeillä öiseen aikaan.

Sarjan toisessa osassa Pentutehtaan arvoitus (Kvaliti 2021, saatu kustantajalta) lasten kaveri ostaa koiranpennun, joka kuitenkin sairastuu vakavasti pian kaupanteon jälkeen. Eläinlääkäri osaa kertoa, että pentua ei ole edes rokotettu tai sirutettu asianmukaisesti, eli sen on myynyt huijarikasvattaja. Lapset lähtevät selvittämään, missä tämä pentutehtailija asuu aikomuksenaan saada rahat takaisin. Kotikulman etsivät pääsevät pentutehtailijan jäljille, mutta tämän kotona heitä odottaa hyvin ikävä näky, josta lukeminen sai itsenikin nieleskelemään. Kirjan aihe onkin vakava, ja minulle tuli tunne, että Jalo on todella halunnut käsitellä sitä kirjansa kautta ja antaa siten lukijoille tärkeää tietoa koiranpennun vastuullisesta ostamisesta. Se on itseasiassa hieno asia, sillä onhan todettu, että näin koronan myötä koiranpentuja on ostettu normaalia enemmän, ja esimerkiksi läänineläinlääkäri Sari Haikan mukaan koiria hankkivat sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole edellytyksiä huolehtia niistä.

Minä luin molemmat näistä kirjoista ääneen lapsilleni, ja erityisesti niihin tykäistyi eskarilaisemme. Hänen mielestään nämä kirjat ovat hyviä ja kakkososa on jännempi kuin eka osa. Koska minä luin kirjat ääneen, saimme molemmat kirjat luettua muutamassa illassa, eli nämä ovat melko nopealukuisia. En kuitenkaan ole aivan samaa mieltä siitä, että Kotikulman etsivät ovat helppolukuisia kirjoja, kuten takakansi väittää. Teksti on kyllä aika isoa ja väljästi ladottua, mutta virkkeet ja rakenteet eivät ole helpoimmasta päästä.

Esimerkiksi: -Mitä ne (linnut) syövät? hän kysyy. -Hedelmiä ja marjoja. Pähkinätkin kelpaavat, ja siemensekoituksia Nakke rakastaa, Linnea tietää. -Mutta pellettiä en syötä. Kauppias sanoi, että linnulla voi vinksahtaa päässä, jos se saa jotain etovaa tehdaspuristetta. 

Kiisken kuvitus piristää tekstiä noin joka toisella tai joka kolmannella aukeamalla.

Todella helppolukuisissa kirjoissa sanasto on lapsille kohtalaisen tuttua ja helppoa, tekstiä on aukeamalla vähän ja nykyään myös kuvitusta oikeastaan jokaisella sivulla. Sanoisinkin, että Kotikulman etsivät on hyvä valinta sellaisille lukijoille, jotka tarvitsevat jo lyhyehköjä, hieman vaativampia kirjoja. Koska etsivätoimiston perustaja on kolmasluokkalainen, arvelen, että nämä kirjat sopivat parhaiten toka- ja kolmasluokkalaisille. 

Näissä, muuten kivoissa kirjoissa minua harmitti ainostaan se, miten persoonallisesta ja itsevarmasta Linneasta puhuttiin Markuksen näkökulmasta pöhkönä. Linnean pukeutumista korostettiin hassuna, ja esimerkiksi Linnean rihkamakorut näyttävät Markuksesta tusinakilluttimilta. Miksi ihmeessä lastenromaanissa pitää antaa vaikutelma, että persoonallinen pukeutuminen on jotenkin hölmöä ja muiden silmissä kummallista? Tällaiset sanavalinnat eivät kuulu mielestäni nykyaikaisiin lastenkirjoihin.