Ystävystyminen ei käy taikasauvaa heilauttamalla

Luimme talven aikana esikoisen ja eskarilaisen kanssa kaksi kirjaa, jotka vaikuttivat aluksi varsin erilaisilta, mutta joiden aihe olikin loppujen lopuksi hyvin samankaltainen. Toinen kirjoista on Cristal Snown esikoisromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Kirjan upean ja herkän mustavalkoisen kuvituksen on piirtänyt Kati Vuorento. Toinen kirjoista on Tom Percivalin kirjoittama ja kuvittama Satujen sankarit - Loitsuvaras (suom. Terhi Leskinen, Kumma-kustannus 2020, saatu kustantajalta, alkuteos MacMillan Children's Books). Molemmat näistä kirjoista ovat uusien sarjojen ensimmäisiä osia. Itseasiassa lainasimme kirjastosta jo Satujensankarit-sarjan toisen osan, sillä vauhdikkaasti etenevä seikkailu oli erityisesti minun ja eskarilaisemme mieleen. 

Siinä, missä Penni-kirjan kieli on kimurantin koukeroista ja melko haastavaa, on Satusankarit kirjoitettu väljällä fontilla ja niin yksinkertaisilla virkkeillä, että alakouluikäisten on helppo lukea kirjaa itse. Molemmat kirjoista sijoittuvat satumaailmoihin, mutta Percival ammentaa vanhoista tutuista saduista, ja Snow on luonut aivan omanlaisensa keijumaailman, Tuulenpesän metsän. Snown kirjassa sekä minua että erityisesti tokaluokkalaista lastamme viehätti juuri se, kuinka siihen on keksitty keijumaisia vastineita ihmismaailman asioille kuten esimerkiksi kakkuaineksia kivisokerista kaislakermaan ja kakkarakeltuaisiin. 

Penni Pähkinäsydän -kirjan päähenkilö on pikkuruistakin pienempi keiju, jonka sydän on niin herkkä ja hauras, että Penni on oppinut pelkäämään terveytensä puolesta. Tosiassa Pennin sydän ei ehkä olekaan fyysisesti heikko, vaan taipuvainen tuntemaan suuria ja ehkä siten myös särkymään suurista suruista. Eräänä kesänä Pennin maailma järkkyy, kun hänen naapuriinsa asettuu asumaan Markka Meritähti -niminen keijupoika, jota Penni alkaa vaistomaisesti inhota. Pennin mielestä Markka on tärkeilijä, joka pilaa hänen elämänsä. Yhdessä parhaiden ystäviensä Lianan ja Viliinan kanssa Pennin alkaa valmistaa isoäitinsä reseptillä kadotuskakkua, joka nimensä mukaan saisi Markan katoamaan. Kakun valmistus ei kuitenkaan ole helppoa sillä siihen tarvitaan muun muassa kadotettavan naurua ja kyyneleitä. Ainesosia hankkiessaan Penni joutuu viettämään aikaa Markan kanssa ja huomaa lopulta, ettei tämä ehkä olekaan aivan kamala. Harmillisesti silloin taitaa olla enää liian myöhäistä perua kakun taikaa, ja Penni saa katua katkerasti omia ennakkoluulojaan.

Kati Vuorenton lyijykynällä (?) tehty kuvitus on ihastuttavaa, ja varmasti 
tulisi vielä paremmin esille, jos kuvat olisivat värikuvia. Olin toivonut, että 
hänen nimensä oli mainittu myös kannessa eikä vasta sisäliepeessä, sillä nämä 
kuvat ovat iso osa kirjan viehätystä.

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku tuntui etenevän paikoin hieman hitaasti, sillä kadotuskakkua leivottiin pitkään ja hartaasti. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten taitavasti Snow kirjoittaa ja käyttää kieltä. Paikoin kirjan pitkät ja monia asioita kuvailevat virkkeet tuntuivat kuitenkin hieman hengästyttäviltä:

"Penni on vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara, joten hänen piti kiivetä ja kurottaa, jotta hän sai otteen maailman laajimmasta ja kenties painavimmasta tietosanakirjasta. Hän keskitti tasapainonsa ja riuhtaisi kirjan hyllystä, miltei tiputti sen, mutta onnistui laskeutumaan äänettömästi pikkuruisia siipiään räpytellen paksun punaisen ryijymaton päälle."

Loitsuvaras-kirjassa puolestaan seikkailevat Jaakko, Hilkka, Tähkäpää ja sisarukset Hannu ja Kerttu. He asuvat Tarinalassa, jonka keskustassa on puu, joka versoo asukkaidensa tarinoita. Vanhoista saduista tutuilla sankareilla on puussaan jo omat tarinansa, mutta niitä syntyy jatkuvasti uusia. Tämän kirjan päähenkilö on Jaakko, jonka isä on lähtenyt kauas vieraille maille etsimään kuukiveä eli ainetta, joka pitää kamalat peikot loitolla. Eräänä päivänä Tarinalaan saapuu laivan mukana Anansi-poika, joka hurmaa Jaakkoa lukuunottamatta kaikki puolelleen. Anansi on taitava ja reilu, mutta Jaakosta pojassa on jotain epäluotettavaa. Jaakko saakin aidon syyn epäillä Anansia, kun näkee tämän hiipivän salaiseen tapaamiseen peikon kanssa. Jaakko vakuuttuu siitä, että Anansi on itsekin valepukuinen peikko, ja päättää tehdä kaikkensa, jotta muut ymmärtäisivät, että Anansin aikeet ovat pahat.

Myös Percivalin kuvitus on paikoin todella onnistunutta. Tmä kuva pahasta 
äitipuolesta on hätkähdyttävä.

Kukaan ei usko Jaakkoa, ja niinpä tämä menee vieraisille merinoiden luo. Merinoitaharjoittelija Lilli ystävystyy Jaakon kanssa ja myy tälle loitsuja muistoja vastaan. Jaakko on valmis myymään kaikki kallisarvoiset muistot isästään saadakseen aina uusia loitsuja. Lilli kyllä varoittaa, että loitsut eivät yleensä toimi toivotulla tavalla, ja Jaakko saakin huomata, että hän ei onnistu paljastamaan Anansia, vaikka miten yrittää. Sen sijaan hän näyttää tempuillaan karkottavat kaikki muutkin ystävät ympäriltään. Onneksi Jaakko pysähtyy lopulta miettimään, onko Anansi sittenkään paha ja onko mitään enää tehtävissä tilanteen pelastamiseksi.

Kummassakin kirjassa on siis hyvin selkeä ystävyys-teema, ja kumpikin tarina on punottu osoittamaan, että toisiin ihmisiin kannattaa suhtautua ennakkoluulottomasti ja uusia ihmisiä ei pidä tuomita tutustumatta. Kirjojen päähenkilöt joutuvat myös pohtimaan sitä, ovatko he itse reiluja kavereita, jotka toimivat toisia kohtaan kauniisti. Vastaus taitaa olla, etteivät suinkaan aina, ja niinpä he joutuvatkin miettimään, kuinka omaa käytöstä voisi korjata. Aihehan on sinällään hyvin paljon käytetty lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos se kiinnostaa, kannattaa lukea myös Miikka Pörstin kirjoittama Kaikkien juhla. 

Ihmeellisen upea ja itkettävän surullinen Lumisisko

Ihmeellinen, upea, taianomainen, jännittävä ja pakahduttavan surullinen. Kaikki nämä sanat kuvaavat mielestäni paremmin kuin hyvin Maja Lunden kirjoittamaa ja Lisa Aisaton kuvittamaa itkettävän ihanaa satukirjaa Lumisisko (Kustantamo S&S 2019, suom. Katriina Huttunen). En muista, milloin viimeksi olisin lukenut mitään näin kaunista, mutta samaan aikaan niin surullista kirjaa. Kirja on jaettu joulukalenterikirjan tapaan 24 lukuun, mutta minä luin Lumisiskon viikonlopun aikaan ääneen esikoiselleni - ja aina välillä myös viisivuotias keskimmäinen istui seuraamme kuuntelemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan meinannut paikoin tulla mitään, sillä en pystynyt pidättelemään monessa kohtaa tullutta itkua.

Lumisisko on lumoavan tarina Aatto-nimisestä 11-vuotiaasta pojasta, jonka perhe on kokenut kauheimman menetyksen, mitä kuvitella saattaa. Aaton isosisko Suvi on kuollut noin puoli vuotta aikaisemmin, eikä kukaan Aaton perheestä ole ymmärettävästi toipunut Suvin menetyksestä. Aaton ennen niin pippurinen viisivuotias pikkusisko on taantunut myötäilijäksi, äiti ja isä ovat harmaita varjoja itsestään ja Aatto itse tuntuu kadottaneen kyvyn iloita ja seurustella parhaan ystävänsä kanssa. Lunden maalaamat kuvat perheestä suorastaan tihkuvat surua ja valuvat sitä harmautta, joka on kietoutunut koko perheen ympärille.

Aaton surumieltä lisää sekin, että jouluaatto ja hänen syntymäpäivänsä lähestyvät päivä päivältä, eivätkä vanhemmat kotona tee mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi jouluvalmisteluja. Sitten Aatto tapaa nauravaisen ja iloisen tytön, joka esittelee itsensä Hetaksi. Tämä vie Aaton kotiinsa Villa Kuistiin ja ottaa Aaton ystäväkseen. Villa Kuistissa joulu on jo rakennettu jokaiseen huoneeseen, se on lämmin, tuoksuva ja tunnelmallinen. Hetan kanssa Aatto on taas iloinen ja tekee kaikkea hauskaa. He juovat kaakaota, luistelevat ja rakentavat lumesta tytön. Tyttö muistuttaa Suvia, ja Aatto onnistuu jopa kertomaan Hetalle siskostaan. Heta osaa myötäelää Aaton surua, ja tämän kanssa kaikki tuntuu helpommalta.

Jotain salaperäistä Hetaan ja Villa Kuistiin silti tuntuu liittyvän, sillä surullisen näköinen vanha mies ilmestyy aina välillä hiippailemaan Villa Kuistin ympärille talon avaimet kädessään. Heta tuntuu tietävän, kuka mies on, mutta ei halua paljastaa sitä Aatolle. Erään kerran Aatto lähtee seuraamaan miestä ja saa selville jotain, mikä muuttaa aivan kaiken. Heta ei olekaan aivan kokonaan se, kuka antaa ymmärtää olevansa, ja maailmassa on paljon sellaista, mitä emme voi nähdä. Tämän tiedon mukana tulee kuitenkin paljon surua, vihaa ja lisää luopumista. Toisaalta Aatto alkaa ymmärtää, ettei surua voi mennä piiloon, kuten hänen vanhempansa haluavat tehdä. Aatto haluaa muistaa rakkaansa, ja muistella Suvia yhdessä perheensä kanssa. Hän pakottaa äidin ja isänkin muistamaan ja muistelemaan. Vaikka he ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, he eivät ole yksin ja heillä on vielä toisensa.

Lumisiskon loppu on surullinen, mutta toiveikas. Lopussa onnellisuutta ja lämpöä hehkuva keltainen väri kietoo Aaton ja hänen perheensä taas syleilyynsä. Harmaa on ainakin hetkeksi kadonnut, eikä Suvia ole unohdettu.

En oikein osaa edes sanoin kuvata kaikkia niitä mietteitä, joita tämä kirja minussa herätti. Toisaalta Lmisisko on kaunis kertomus rakkaudesta ja elämänilosta. Toisaalta se on äärimmäisen surullinen tarina menetyksestä ja lamauttavasta surusta. Se on kertomus ystävyydestä ja selviytymisestä, ilosta ja muistamisesta, irtipäästämisestä ja luopumisesta. Mietin jopa kirjaa lukiessani, onko tämä lastenkirja lainkaan. Aihe on niin koskettava ja ehkä lapsilukijasta myös ahdistava. Toisaalta kuolema on osa elämää, mutta tiedän, että kaikille lapsille tätä kirjaa ei voisi eikä kannata lukea.

Ehkä Lumisisko tuo lohtua toisille, jotka ovat menettäneet rakkaansa, ehkä se vain lisää ahdistusta. Sitä en voi tietää, koska onneksi en ole joutunut kokemaan mitään sen kaltaista, mitä Aaton perhe koki. Toki mietin lukiessani, onko Lunde itse kokenut vastaavaa mienetystä, sillä minun tuttavieni joukossa on valitettavasti kaksikin perhettä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan pahimman... Luultavasti he lukisivat tämän kirjan kokien aivan eri tavalla kuin minä, ehkä jopa miettien, onko oikein kirjoittaa tällaisesta surusta kokematta ja ymmärtämättä sitä itse. En tiedä. Lunde ei kuitenaan mielestäni yritä tarinallaan viestittää, että surusta toipuu tai että siitä pitää päästä yli. Päin vastoin, hänen tarinansa kantavana ajatuksena tuntuu olevan se, että menetyksiä saa surra, eikä surua voi piiloutua.

"En halua unohtaa, miten surullinen olin", sanoin, nyt kovemmalla äänellä. "En myöskään halua unohtaa, miten iloinen Suvi oli. Haluan muistaa kaiken. Ja Suvi on täällä aina, vaikka hän onkin kuollut. Kuolleet eivät nimittäin katoa. He ovat luonamme edelleen..." Nyt melkein huusin. "Suvi on edelleen osa perhettämme." (Lumisisko, s.159)

Minä luin kirjan nauttien sen kauniista tunnelmasta, tarinan jännitteestä ja Aisaton käsittämättömän hienoista kuvista. Lapseni tuntui myös rakastavan Lumisiskon salaperäisyyttä, ja jalat-maassa-tyyppinä ei tuntunut ahdistuvan myöskään kuolemaa käsittelevistä kohdista, vaikka selvästi myötäelinkin Aaton surua. Tämä kirja on tarinoineen ja kuvineen niin huikaisevan kaunis kokonaisuus, että olen onnellinen, että sain lukea sen.

Ihanaa, hän sanoisi, on ihanaa, että sellaista voi tapahtua, vaikka se ei oikeastaan olekaan totta, sillä maan ja taivaan välillä on enemmän kuin sinä ja minä osaamme selittää, ja siitä kannattaa olla iloinen, eikö totta, että maailma on täynnä selittämättömiä, ihmeellisiä asioita, joita me emme ymmärrä, juuri se tekee elämästä elämisen arvoista, (Lumisisko, s. 141)

Siri Yöhiippailulla ja satupalvelu Iltasatu.org

Oletteko jo kuulleet ilmaisesta Iltasatu.org -satupalvelusta? Minä tutustuin palveluun aivan hiljattain kirjailija-kuvittaja Leea Simolan vinkistä. Hänen oma satunsa Siri yöhiippailulla on julkaistu palvelussa 19.6.2017, ja se on jatkoa noin vuosi sitten julkaistulle kuvakirjalle Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti 2016), jossa Siri ja hänen isosiskonsa Siina leikkivät sadepäivänä hurjaa Kyöpelinvuori-mielikuvitusleikkiä. Meidän lapsemme pitivät Vedenpaisumus-kirjasta, joten arvelin, että he voisivat tykätä myös Yöhiippailusta. Niinpä luimmekin tänään iltasadun poikkeuksellisesti ipadiltä.

Iltasatu.org on siitä näppärä palvelu, että sitä käyttääkseen ei tarvitse ladata erillisiä appeja tai muista vastaavia. Riittää, että on joku sähköinen laite, jolla pääsee nettiin. Voinkin kuvitella, että moni kesälomamatkalainen ei raahaa kovin mielellään mukana painavia kirjoja, ja silloin tällainen palvelu, josta saa ilmaiseksi ladattua luettavaa, on kullanarvoinen! Me siis käytimme lukulaitteena ipadiä ja luimme kirjan ensin kirjan lataamalla sen e-kirjana. E-kirjan etu on se, että kirja näyttää näytöllä enemmän oikealta kirjalta, jonka sivuja saa käänneltyä. 

Leea oli kertonut minulle testanneensa kuviin pieniä animointeja, joten osasin odottaa, että kuvissa tapahtuu jotakin. Esikoinen hihkaisikin innoissaan, kun huomasi, että ensimmäisessä kuvassa Sirin silmät liikkuivat ihan oikeesti! Muissa kuivissa animaatiot eivät toimineetkaan, joten kun luin lasten pyynnöstä kirjan heti uudestaan, tein sen selaimen kautta. Nyt animaatiot toimivat hyvin. Oli hauska huomata, kuinka paljon lapset innostuivat niinkin pienistä animoinneista, ja olivat ihan innoissaan huomatessaan uudessa kuvassa jotain liikkuvaa.

Siri yöhiippailulla on pieni ja hupaisa kertomus eräästä illasta ja yöstä, jolloin Siinä päättää opettaa pikkusiskolleen Sirille kaiken yöhiippailusta. Yöhiippaileminen on sitä, että lähdetään keskellä yötä salaiselle retkelle, joka - sivumennen sanoen - kannattaa mieluiten suunnata keittiöön, sillä siellä on herkkukaappi. Tytöt varustautuvat hiippailulle huolella. He piirtävät kartan, johon punaisella rastilla merkitään herkkukaapin paikka, ja lisäksi he peittelevät taskulamput sänkyihinsä odottamaan yötä. 

Isä ei arvaa illalla ollenkaan, mitä tytöillä on mielessään. Siina herää yöllä ja herättää Sirin. Koti on pimeä ja kaikki on mukavan jännittävää. Siskokset marssivat peräkanaa ennalta sovittua reittiä kohti keittiötä. 

Meidän lapsiamme muuten nauratti Sirin ja Siinan pohdinta peräkanaa-sanan merkityksestä ja kuvailusta, miten jokainen yöretkeläinen löysi oman perä-tyylinsä kävellä!

Tässä mennään peräkkäin: peräkukkoa, peräpossua, perämarakattia ja perälokkia!

Selviydyttyään erään suuren, mustan ja karvaisen esteen ohi, yöhiippailijat saapuvat vihdoin keittiön ovelle ja odottavat innoissaan, että pääsevät nauttimaan kaikkia niitä herkkua, joita tietävät aikuisten säilöävän salaa keittiön kaappeihin. Tytöt raottavat keittiön ovea ... ja kohtaavat aivan odottamattoman yllätyksen! Enkä muuten paljastakkaan tässä, että minkä.

Vaikka Siri Yöhippailulla kertoo siis iltaan ja yöhön sijoittuvasta leikistä, minä taisin tehdä pienoisen virheen, kun luin tämän tarinan lapsilleni juuri iltasaduksi. Huomasin ja kuulin hyvätyöt sanottuani, että lapseni supattelivat huoneessaan vielä hyvän tovin ennen hiljenemistään. Taisivat suunnitella sängyissään omaa pientä yöhiippailuaan, joka suuntautuu kenties tuonne meidän herkkukaapillemme. :D

Siri Yöhiippailulla on siis luettavissa ilmaiseksi Iltasatu.org-palvelussa, jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Sieltä löytyy sekä vanhoja satuklassikoita että uudempaa tarinoita. Moni vanhoista klassikoista on myös kuviettu uudestaan taitavien nykykuvittajien toimesta. Mikäli palvelu ei ole vielä tuttu, kannattaa käydä kurkkaamassa!

Jospa luettaisiin vähän satuja?

Meidän perheessä lapsille luetaan kohtalaisen paljon ääneen. He valitsevat yleensä itse luettavat kirjat, ja valitettavan harvoin luettavaksi päätyy loru- tai satukirjoja. Sadut kuitenkin ovat mainiota luettavaa ja kuunneltavaa, sillä niiden maailmassa mikä tahansa on mahdollista, ongelmat yleensä ratkeavat ja monesti "paha saa palkkansa". Kuvakirjoissa tärkeä rooli on tekstin kanssa kättä lyövällä kuvituksella, mutta satukirjoissa päärooli on tarinalla. Kuvitusta on yleensä vähemmän kuin kuvakirjoissa, eli lukija joutuu ja saa käyttää omaa mielikuvitustaan. Sadun kuunteleminen siis harjaannuttaa kuuntelijaansa keskittymään tarinaan ja käyttämään omaa mielikuvitustaan. Siksi yritän itsekin nyt tsempata ja tarjota lapsille luettavaksi - tai siis kuunneltavaksi - enemmän laadukkaita satuja.

Nyt vinkkaankin teille hyvästä satukirjasta, johon on valikoitunut sekä lyhyempiä että myös hieman pidempiä satuja. Kirjailijat Mervi Heikkilä, Merja Mäki, Kristiina Mäkimattila ja Jussi Matilainen ovat kirjoittaneet yhdessä neljäntoista sadun iltasatukokoelman* Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja (Lector Kustannus Oy 2016, saatu kustantajalta). Sadut on siis ryhmitelty tapahtuma-ajankohdan mukaan ryhmiin, vaikka saduissa ei mitenkään erityisesti korosteta kulloinkin kyseessä olevaa vuodenaikaa. Jokainen uusi jakso alkaa Mervi Heikkilän kirjoittamalla lorulla, mikä on oikein onnistunut lisä tähän satukirjaan. Lempeän ja hyväntuulisen kuvituksen on taiteillut Kristiina Mäkimattila (Murupumpula). Kuu-Koo-Kuukeli on oikein näpsäkkä satukirja, jossa minua miellyttävät erityisesti kuvat sekä lorut. Kuvissa tosin harmillisesti näkyy Mäkimattilan käyttämän (akvarelli?)paperin huokoisuus.

Mervi Heikkilä: Syys ja loka, teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja (Lector Kustannus Oy).
Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula

Tässä satukirjassa seikkailevat sekä ihmiset, eläimet ja tonttukin. Muutamassa sadussa myös metsän puut ovat puhuvia, ja lehmäkin lentää. Satujen joukosta löytyy perinteisempiä satuja, joista yhdessä muun muassa kerrotaan, mistä siilit ovat saaneet piikkinsä ja toinen opettaa pikku untovikoille, että yksin ei koskaan pidä lähteä vesille, varsinkaan ilman pelastusliivejä. Matilaisen saduissa toinen päähenkilö on aina salaperäinen Taika-täti, joka auttaa murehtivaa tai pulaan joutunutta lasta mitä ihmeellisemmin keinoin.

Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja
(Lector Kustannus Oy)

Luimme Kuu-Koo-Kuukelia esikoisen kanssa siten, että hän valitsi, mitkä niistä tahtoi ensimmäisenä kuulla. Luettaviksi päätyivät Makkaramummoa etsimässä (Mervi Heikkilä), Siilin piikit (Kristiina Mäkimattila), Pikku ja kaamea Kanttu (Mervi Heikkilä) sekä Kuu-Koo-Kuukeli (Jussi Matilainen). Näistä lapsen suosikkisaduksi tuli Pikku ja kaamea Kanttu, jossa mukana oli hitunen jännitystä ja päähenkilöinä suloiset oravat.

Kuvitus: Kristiina Mäkimattila/ Murupumpula teoksessa Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja
(Lector Kustannus Oy)

*kustantajan määritelmä

Valokuvakirja Lentäjäsankarit - Poppis ja pikkuveli

Lentäjäsankarit - Poppis & pikkuveli on valkokuvaaja Satu Malin omakustannesatukirja erittäin vaikeasta ja haavoittavasta aiheesta nimittäin lapsettomuudesta. Mali on itse kirjoittanut kirjan tarinan - tai pikemminkin sadun - ja kuvituksena on hänen upeat ja herkät valokuvansa. Lentäjäsankarit - Poppis & pikkuveli (arvostelukappale) perustuu Malin omiin kokemuksiin lapsettomuudesta, sen hoidoista ja sen jättämistä jäljistä perheen jokaiseen jäseneen. Aihe on vaikea ja monelle niin kipeä, että ei ihme, miten tällainen tarina saa aikuislukijansa herkistymään. Lapsilukijoille kirja tuskin näyttäytyy tarinana lapsettomuudesta, joten aikuis- ja lapsilukijoille kirjassa on omat tasonsa.

Mali on tehnyt onnistuneen ratkaisun valitessaan kirjan päähenkilöksi Poppis-pojan, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Poppis toivoo hartaasti itselleen pikkuveljeä- tai siskoa, ja saakin kuulla ilouutisen, että pikkusisarus on vihdoin matkalla heidän perheeseensä. Elämässä ei kaikki kuitenkaan aina suju suunnitellusti, ja Poppiksen äidin raskaus päättyy, eli lapsentajuisesti pikkusisarus kääntyi matkallaan takaisin. On liikuttavaa, miten Poppis mielessään käsittelee asiaa, ja tulee siihen tulokseen, että pikkuinen on jäänyt korjaamaan kulkuneuvoaan. Pieni poika ei suostu uskomaan, että pikkukaveri ei halua tulla, ja niinpä Poppis päättää, että tarvitsee vain toivoa oikein lujaa, jolloin pikkusisarus lopulta lentäisi heille.

Satu Mali: Lentäjäsankarit - Poppis & pikuveli (2016)

Poppis tietysti aistii surun ja pahan mielen, joka vaivaa perheen aikusia. Äidillä näyttää olevan merkillinen rokko, joka tekee silmät punaisiksi. Kotiväki on myös alati kiukkuisella tuulella. Pieni Poppis ottaa itselleen raskaan taakan, ja päättää pystyvänsä piristämään vanhempiaan ja parantamaan äidin. Näinhän monesti on - lapset reagoivat perheen sisäisiin jännitteisiin ja huoliin omalla tavallaan. Toiset kokevat, että on heidän tehtäävänsä korjata asiat, mikä on todella traagista.

Satu Mali: Lentäjäsankarit - Poppis & pikuveli (2016)

Eräänä päivänä Poppis kuulee vanhempiensa keskustelun, josta hän ymmärtää, että nyt pikkuveli on taas matkalla heidän luokseen. Hän päättää lähteä matkaamaan pikkuveljeään vastaan. Tässä kohtaa kirjan tyyli muuttuu realistisemmasta sadunomaisemmaksi ja melko symbolistiseksi, melkein kuin uneksi. Poppiksen matka kohti pikkuveljeä kuvannee hänen kasvuaan isoveljeksi. Hän matkaa aina välillä kaatuen metsän läpi, pimeitä polkuja pitkin, ja saapuu lopulta hiekkatielle. Sen päässä istuu hieman yllättäen jo taaperoikäiseksi ehtinyt pieni poika, Poppiksen pikkuveli. Nämä kaksi löytävät heti yhteyden ja ymmärtävät, että yhdessä on hyvä olla. Pojat käyvät keskustelun siitä, miksi pikkuveljen lentomatka perheensä luokse kesti niin kauan. Poppis kyllä ymmärtää, sillä hän tietää omankin matkansa olleen pitkä, vaivalloinen ja melkein päättyneen huonosti. Taitavien mekaanikkojen, superpolttoaineen ja apusiivekkeiden ansiosta Poppiskin oli aikoinaan saapunut äidin ja isän luokse. Nyt molemmat veljekset ovat tukevasti maan kamaralla.

Satu Mali: Lentäjäsankarit - Poppis & pikuveli (2016)

Kirjan taiton ja graafisen suunnittelun on tehnyt Mia Lönn. Tekstin joukkoon on harmittavasti jäänyt jokunen kirjoitusvirhe, mutta ehkö ne haittaavat vain kaltaistani pilkunviilaajaa. Onnistunut ratkaisu on korostaa jokaisen aukeaman avainlausetta kirjoittamalla se isommalla fontilla kuin muu teksti. Yhdessä sivun kokoisetn kuvien kanssa nämä avainlauseet muodostavat ja aika ehyen tarinan nekin.  Lentäjäsankarit - Poppis & pikkuveli on selvästi kirja, jonka aihe on tärkeä tekijälleen. Tämä tarina päättyi onnellisesti, vaikka tiedän, että kaikissa perheissä lapsettomuushoidotkaan eivät tuota tulosta. Mali on onnistunut kuvaamaan sitä, miten lapsettomuus vaikuttaa vanhempien lisäksi myös mahdollisiin isosisaruksiin.

Meidän rauhoittumiskirjasemme

Saimme kesän alussa postissa paketin, josta paljastui suomalaisen satu- ja kuvataiteilijan, vaatesuunnittelijan ja Tinttu.comin perustajan Petronella Grahnin kirjoittama ja kuvittama pehmeäkantinen satuvihkonen Keijun Taikapölyä (Taikapöly Oy, 2015) sekä siihen liittyvä värityskirja. Posti tuli sopivasti ennen päiväunia, joten luimme kirjan ennen nukkumaanmenoa. Siihen tarkotukseen Keijun Taikapölyä (ensimmäinen osa Pomenian Unien Satumaan tarinoista) onkin omiaan.

Grahn on luonut ison joukon hahmoja, jotka esitellään kirjan alussa. Tarinan päähenkilö on keiju Kultakutri Kultainen, joka kerää kukista Taikapölyä pieneen pussiinsa ja toimittaa sen sitten NukkuMatti Unoselle. Keijut ovat aina tehneet niin, vaikka eivät tiedäkään, mihin NukkuMatti Unonen taikapölyä käyttää. Kultakutri Kultaiselle sattuu kuitenkin vahinko, kun hänen pussiinsa tulee reikä. Taikapöly pääsee karkaamaan pussista ja lentelemään ympäriinsä! Silloin Kultarkutri Kultaiselle kuitenkin selviää, mihin Taikapölyä käytetään ja mitä se saa aikaan. Se saa aikaan onnellisia, hupsuja ja kauniita asioita. Hippusellinen taikapölyä auttaa, kun pelottaa, kiukuttaa tai harmittaa. Sen avulla oppii uusia temppuja ja saa kauniiti unia! Tarinan juoni on yksinkertainen, mutta sen tarkoitus lieneekin palvella aikuisen ja lapsen yhteistä jutustelu- ja rauhoittumishetkeä.

Grahn on selvästi halunnut kirjoittaa ja kuvittaa satukirjan, jonka lukeminen tuo sekä aikuiselle että lapselle rauhallisen, hyvän mielen. Tarinan lopussa on satuun liittyviä kysymyksiä, joita aikuinen ja lapsi voivat lukemisen jälkeen pohtia yhdessä. Meillä nämä kysymykset ovat "supsuttelukysymyksiä", eli luemme ne aina kuiskaten, mikä luo mukavan tunnelman ennen nukkumaanmenoa. Lopuksi lukijoita kehotetaan vielä ripottelemaan keijupölyä toistensa päälle, mikä sitten takaa kauniit unet. Tämä hieman ylisöpö hupsuttelu toimii meillä kuin häkä!

Esikoinen etsi kaupunkikuvasta "oman huoneensa ikkunaa" kauan ja hartaasti.

Värityskirja on luonnoskirjamainen, ja siitä näkee, että Grahn on piirtänyt kuvat käsin mustalla tussilla.

Kirja olisi kaiketi kaivannut vielä viimeistä pientä oikolukua, mutta jokusesta tekstin pikkuvirheestä huolimatta kirja onnistuu ainakin meillä rauhoittamaan nukkumaanmenoon nihkeäsi suhtautuvan kolmevuotiaan. 

Tonttuilua keskellä kesää: Majakan oudot vieraat

Joku teistä ehkä muistaa, että esittelin viime marraskuun loppupuolella Pirkko Vainion kirjoittaman ja kuvittaman kuvakirjan Majakan jouluvalo (Lasten Keskus, 2014). Nyt sarjasta on ilmestynyt uusi kirja Majakan oudot vieraat (Lasten Keskus, 2015). Kirjan kuvitus on sarjan ensimmäisen osan tavoin onnistunut sekoitus väri- ja mustavalkokuvia, kokosivun maalausmaisia kuvia sekä pieniä sarjakuvaruudun tapaisia strippejä.

Tarina alkaa etelätuulen puhaltaessa kaukaiselle pohjoisen meren majakkasaarelle, jossa luonto on vihdoin alkanut herätä talvihorroksesta, ja tontut valmistautuvat viettämään lähestyvää keskikesän juhlaa. Tontut ovat innoissaan, ja jokainen heistä ahkeroi tahollaan, jotta koko majakkasaari olisi valmiina juhlapäivänä, puhtaana ja siistinä. Kesken aherruksen Antero-tonttu löytää rantakaislikosta jotain perin kummaa, nimittäin vapisevan märän linnun, jolla on märkä lappu jalkansa ympärillä. Lapussa on viesti, joka pahaksi onneksi on sotkeutunut lähes lukukelvottomaksi. Pitkän tavaamisen jälkeen viesti kuitenkin saadaan selville:

                            "Me tulemme juhannuksena. Mukanamme on.... noita..... se syö.... kanat ja siat...                

                             koita keksiä... apua. T.Masukkaat"

Viesti kauhistuttaa majakkasaaren tontut, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, keitä voisivat olla nämä oudot Masukkaat, jotka uhkaavat tulla juhannuksena noita mukanaan. Tontut päättävät kuitenkin valmistautua hirvitysten tuloon parhaalla mahdollisella tavalla. Eläimille rakennetaan häkit, joissa niitä olisi helppo puolustaa. Tontut myös päättävät kattaa juhlapöydän koreaksi, jos Masukkaat sillä tavalla leppyisivät. Kokkopuista Perttu- ja Antero-tonttu rakentavat häkin, johon noita voidaan tarvittaessa teljetä. Perttua kyllä harmittaa, että juhannuskokko jää vain haaveeksi.

Juhannusaattona kaikki on valmista, pian mereltä alkaakin kuulua moottoriveneen pärinää. Kun vene karahtaa majakkasaaren rantaan, Petteri menee tutkimaan, keitä oudot tulijat ovat. Rantaan ei hyppääkään Masukkaita, vaan joukko tuttuja, vihreäpipoisia tonttuja. Metsän tontut ovat tulleet tervehtimään majakkasaarella asuvia ystäviään ja viettämään juhannusta heidän kanssaan.

Onneksi pitopöydät notkuvat kesäkeitosta ja muista herkuista, ja kaikki pääsevät sittenkin nauttimaan mittumaarista. Omituinen kirjekin luetaan uudestaan, ja metsän tontut selittävät, mitä suttaantuneessa kirjeessä todella lukee... Noidan sijasta tontut lupaavat siinä tuoda mukanaan lakanoita, porkkanoita, perunoita ja rasiat mansikoita sekä keksiä. Kaikkia naurattaa, mutta kyllä tontut ovat myös helpottuneita, että majakkasaari säästyi hurjan, eläimiä syövän noidan vierailulta ja Perttukin sai kuin saikin juhannuskokkonsa!

Majakan oudot vieraat on mielestäni jotenkin hyvällä tavalla vanhanaikainen satukirja, jossa vaaleansävyinen kuvitus tukee herttaista tekstiä. Tarinassa on kuitenkin sopivasti pieniä lapsia kiehtovaa jännitystä, eikä kirja siksi tunnu liian pliisulta tai imelältä. Mielestäni on mukava idea kirjoittaa kesäinen kirja tontuista, heidät kun nykyään liitetään niin usein joulunaikaan ja talveen, vaikka suomalaisissa kansansaduissa ja -uskomuksissa tontut ovat kuuluneet vahvasti ihmisten arkeen ja juhlaan ympäri vuoden.

Seikkailu saaristossa -sarja

Kiinnostuin välittömästi, kun kirjailija Tiina Hietikko-Hautala vinkkasi minulle hänen Seikkailu saaristossa -kirjasarjastaan, josta on nyt ilmestynyt kaksi osaa: Jättiläisen jalanjälki (Österbottens hantverk rf, 2012) ja Kivikkosaaren kummitus (Österbottens hantverk rf, 2014). Kirjat vaikuttivat mielenkiintoisilta, sillä Hietikko-Hautala on sisällyttänyt tarinaan vanhoja kansansatuja, ympäristökasvatusta, historiaa ja lisäksi erilaisia kirjan tarinasta inspiraatiota saaneita tehtäviä. Jo luokanopettajan työni takia innostun kirjoista, joissa fiktioon on yhdistetty faktaa ja joita voi siksi mainiosti käyttää myös opetuksessa. Opettaja minussa siis heräsi, otin yhteyttä kustantajaan ja sain luettavakseni kirjojen arvostelukappaleet.

Sarjan ensimmäisessä osassa Jättiläisen jalanjälki ystävykset Veikko ja Saaga ovat retkellä vanhassa kalasatamassa Merenkurkun saaristossa. Veikko kiinnittää heti huomionsa opastaulussa olevaan jättiläisen kuvaan ja vähän säikähtää ajatusta siitä, että saaristossa asustelee jättiläisiä. Saaga, joka on jo koululainen (ja tietämyksensä perusteella ollut ilmiselvästi hereillä oppitunneilla!), rauhoittelee Veikkoa ja kertoo, että jättiläisen kuva viittaa vanhaan tarinaan, jonka mukaan Merenkurkun saaristo on syntynyt jättiläisen ympäriinsä viskomista kivistä.

Saaga-tyttö toimii kirjassa asiantuntijan roolissa, ja kertoo Veikolle muun muassa jääkaudesta, jään vetäytymisestä, satuolennoista ja eläinten jäljistä. Osa Saagan kertomasta informaatiosta on sen verran monimutkaista, jopa aikuislukijan mielestä, että tosielämässä hänen ikäisensä tyttö ei ehkä näin sujuvasti senkaltaista informaatiota kertoisi - vaikka olisikin koulussa ollut tarkkana. Hieman myöhemmin tarinassa asiantuntijan tehtävä lankeaakin ihka oikean jättiläisen, Jatulin, osaksi. Lapset nimittäin löytävät vanhan öljylampun ja hangattuaan sitä vapauttavat jättiläisen vankilastaan. Onneksi Jatuli on kiltti lapsijättiläinen, joka kaipaa seuraa. Niinpä tämä jättiläinenvie lapset tutkimusmatkalle saaristoon. Saaga ja Veikko saavat kuulla jättiläiseltä muun muassa jatulintarhoista, jotka tarun mukaan ovat olleet jättiläisten leikkikenttiä. Lapset oppivat myös lisää muinaisen jään liikkeistä ja sen jälkeensä jättämistä jäljistä.

Valitettavasti kesken tutkimusretken käy kuitenkin niin hassusti, että hirvi nuolee vanhaa lamppua ja saa siten Jatulin taas vangittua lamppuun, joka mystisesti katoaa. Lasten seikkailu loppuu tällä kertaa siihen, mutta he lupaavat Jatulille rakentaa oman jatulintarhansa, ja ainakaan Saaga ei unohda kokemaansa seikkailua...

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sarjan toisessa osassa Kivikkosaaren kummitus ystävykset Saaga ja Veikko ovat veneretkellä Merenkurkun saaristossa, ja oppaanaan heillä on ympäristökasvattaja ja merikapteeni Visa Hienonen. Kapteeni kertoilee lapsille saaristosta ja sen historiasta. Erityisesti lapsia kiehtoo oppaansa kertoma tarina, jossa kerrotaan uponneesta laivasta, sen mukana kadonneesta aarteesta ja  haudasta, josta löytyi aarteesta kertova kirje ja kartta. Harmi kyllä, kartan kerrotaan palaneen eikä kukaan tiedä aarteen sijaintia.

Kolmikko pysähtyy syömään eväitää, minkä jälkeen kippari ottaa nokoset ja lapset kohtaavat taas uuden merkillisen seikkailun, kun joku näpistää heidän viimeisiä eväsleipiään, eikä ketään ole näkyvissä heidän kolmen lisäksi. Hurjan, yhtäkkisesti ilmestyvän rajuilman myötä saapuu aave-Arvid lapsia tapaamaan, tai oikeastaan halajamaan heidän eväitään. Lapset vaihtavat leivät tietoon, ja saavat kuulla Arvidin tarinan. Aave-Arvid on varsin sympaattinen hahmo, joka kertoo sanottavansa runomuotoon puettuna. Lapsille selviää, että Arvid on kadonneet aarteen omistaja ja hukkuneen laivan kapteeni. Tämän sielu on kirottu vahtimaan aarretta kunnes joku rohkea sen löytyää ja pelastaa. Onneksi Saaga ja Veikko ovat sekä nokkelia että rohkeita, ja he lupaavat auttaa Arvid-parkaa.

Tämän meriseikkailun aikana sekä Saaga ja Veikko että tarinan lukijat oppivat taas rutkasti uutta Merenkurkun saaristosta. Kivikkosaari esimerkiksi on muinaismuistomerkkialue, eikä sieltä saa viedä mukanaan kiviä, mutta niitä saa kuitenkin siirrellä. Lasten löytämä aarrekin toimitetaan lakien mukaan museovirastolle, eikä se päädy heidän omaan taskuunsa.

Kirjat on kuvittanut Suvi Kari. Kuvitus on tehty ilmeisesti akvarelleilla tai ehkä jollain vesiliukoisilla liiduilla tms. ja kuvien yksityskohdat rajattu mustalla tussilla. Kuvissa näkyy edelleen paperin syyt (onkohan tämä  nyt oikea termi?). Karin kuvitustyyli on kehittynyt ensimmäisestä kirjasta toiseen ja kuvat ovat jotenkin pikkutarkemman oloisia jälkimmäisessä kirjassa. Tämän huomaa minusta jo kirjan kansia vertaamalla. Jättiläisen jalanjäljen kansikuva on pelkistetympi kuin Kivikkosaaren kummituksen kansikuva.

Kuten siis jo kirjoitin, lukija saa molemmista kirjoista erittäin paljon tietoa Merenkurkun saaristosta, ympäristöstä ja muinaishistoriasta sekä suomalaisista kansansaduista. Kirjaan liitetyt tehtävät sisältävät myös perinteisiin nojaavia tehtäviä, esimerkiksi himmelin rakentamista ja kaarnalaivojen tekemistä. Osa tehtävistä on luonteeltaan toiminnallisia, kuten esimerkiksi tehtävä, jossa lukijaa kehotetaan järjestämään oma eväsretki Veikon ja Saagan mallin mukaan. Tehtävät saavat siis inspiraation tarinasta, mutta niiden tarkoitus ei varsinaisesti ole syventää sitä vaan pikemminkin innostaa pienet lukijat puuhastelemaan, askartelemaan ja tutkimaan.

Kirja toimiikin hyvin vinkkipankkina sellaisiin päiviin, kun tuntuu, että lasten on kotona vaikea keksiä, mitä tekisivät. Ja kyllä näistä tehtävistä opettajakin saa vinkkiä, miten lukukokemusta voisi laajentaa ympäristökasvatukseen ja esimerkiksi käsitöihin. Tarina varmasti voi kiinnostaa aika pieniäkin lapsia, mutta koska tekstiä on aika paljon ja se on niin informatiivista, uskoisin, että kirjat soveltuvat parhaiten esi- ja alkuopetusikäisille lapsille. Miksei jopa vanhemmillekin, jos tarkoituksena on syventää ja/tai hankkia tietoa hauskalla tavalla.

Tämä tehtävä sai minut hetkeksi pähkäilemään, kuinka tämä nyt oikein toteutetaankaan.
Tarkoitus siis on mittailla maan kohoamista omaa pituutta apuna käyttäen.

Tämän taidan toteuttaa tulevien ekaluokkalaisteni kanssa jossain vaiheessa.
Siinä saa pohtia sekä kartta-asioita että oman elämän tärkeitä hetkiä.

Hannu Mäkelä: Olipa kerran - ja monta kertaa

Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että Hannu Mäkelän kirja Olipa kerrana - ja monta kertaa (Kustannusosakeyhtiö Paasilinna, 2014) on ollut minulla kesken hävyttömän kauan. Tässä oli nyt pitkästä aikaa kirja, jota en millään meinannut saada luettua loppuun. Olen omiin lukumuistiinpanoihinikin kirjoittanut jossain vaiheessa: "Hidas lukea, unettava jopa. Kohderyhmä?"

Lukiessani tosiaan mietin, minkä ikäisille tämä kirja mahtaa olla kirjoitettu. Pikainen vilkaisu kustantajan sivuilla osoittaa, että kirja on merkitty saduksi, lasten- ja nuorten kuvakirjaksi. Tämä on melko hämmentävää, sillä kirjan päähenkilö Inna on yläkouluikäinen, joten luulisi kohderyhmänkin löytyvän sen ikäisistä, joilla olisi samastumispintaa päähenkilön elämään. Jaksaakohän tämä kirja kuitenkaan pitää kovin montaa yläkouluikäistä otteessaan?

Kirjan idea on kuitenkin se, mikä minut yipäänsä sai tarttumaan siihen ja jatkamaan lukemista loppuun asti. Innan paras ystävä Malla kuolee sairauteen ja testamenttaa kaikki kirjansa Innalle. Inna kokee yllätyksen, kun kirjojen hahmot yhtäkkiä hypääävät sivuilta Innan todellisuuten - tahtoipa hän tai ei. Inna tapaa muun muassa Pepin ja Tarzanin, jotka ilmestyvät, kun Innalla on koulussa vaikeaa. Lukuisat muutkin hahmot ottavat osaa Innan elämään ja vievät häntä mukaansa satumaailmoihin.

Nämä seikkailut kirjan sankareiden kanssa kestävät vain joitakin hetkiä, ja eivät sinällään vie kirjan juonta eteen päin. Ehkä onkin kirjan ongelma, että varsinaista juonta perinteisine ongelmineen ja huippukohtineen ei niin selkeästi ole. Kirja on pikemminkin filosofishenkinen nuoren tytön kasvukertomus, jossa kirjat ennalta-arvaamattominen hahmoineen tuovat Innalle muuta ajateltavaa, kun kotona tai koulussa on hankalaa tai ikävä kasvaa liian kovaksi.

Lopussa Inna tapaakin itse Mallan, joka toivoo, että Inna ei jääsuremaan, vaan nauttii elämästään, josta tulee pitkä. Inna jää miettimään, oliko hänen vieraansa todella Malla, vaiko harhanäky tai kenties muisto. Loppujen lopuksi silläkään ei ole merkitystä, sillä kirjan viesti on selvä; Muisto Mallasta on yhä jäljellä. Se on tärkeintä, ja Innan on hyvä surra, mutta myös jatkaa omaa elämäänsä, pitää hauskaa ja nauttia siitä.

Ehkä se olinkin minä, joka olin tälle kirjalle väärää kohderyhmää. Ehkä en osannut nauttia hidastempoisesta kirjasta, jossa satuhahmot viljelivät viisauksia, ja virkkeet vilisivät erilaisia sanontoja ja  sananlaskuja. Olisi mukava kuulla, jos joku teistä olisi lukenut tämän kirjan. Mitä piditte?

Majakan jouluvalo

Pirkko Vainion kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Majakan jouluvalo (Lasten Keskus, 2014) on hempeän lempeä joulukertomus, jossa miljöö on jotain aivan toista kuin perinteisissä joulukirjoissa. Satu sijoittuu kaukaiselle pohjoisen meren saarelle, jonka vanhassa, käytöstä poistetussa majakassa asustelee joukko tonttuja. Näillä tontuilla on tärkeä tehtävä toimia joulupukin apureina, eli nikkaroivat syksyn ja alkutalven kylminä päivinä puisia leluja, jotka joulupukki on heltä tilannut. Jouluaaton lähetyessä pukki tulee laivalla hakemaan tilaamiaan lahjoja, ja siksipä on erityisen tärkeää, että vanhan majakan valot ovat päällä, jotta joulupukki näkee rantautua.

Valoista ja lämmityksestä huolehtiminen on ikäkkään Perttu-tontun luottotehtävä. Paha vain, että Perttu ei aina meinaa muistaa, mihin hän kätkee tavaroita, ja niinpä kallisarvoiset tulitikutkin pääsevät katoamaan juuri ennen joulupukin saapumista. Tontut ehtivät jo hätääntyä, sillä etsinnöistä huolimatta tulitikut eivät tahdo löytyä. Onneksi satu saa kuitenkin onnellisen lopun, ja joulupukki saa lastattua laivansa täyteen arvokkaita leluja, joiden tehtävä on ilahduttaa lapsia ympäri maailmaa.

Vainion satu on selkeä ja hyvin luettavissa myös vajaa kolmevuotiaalle. Hänen kuvituksensa on melko perinteista, mutta mielestäni on oikein mukavaa, että Vainio on sekoittanut sivuille väri- ja mustavalkokuvia sekä sarjukuvastrippejä, jotka elävöittävät kertomusta. Tällä tarinalla aloitamme kotona joulukuun joulusatujen sikermän.

Tunnelmallista ensimmäistä adventtia kaikille!

Hämmentävä Ruma ankanpoikanen (Satupäivän haaste 2014)

Satupäivän kunniaksi Sininen keskitie -blogin Bleue aloitti satuhaasteen, johon liittyy myös arvonta, ja johon minäkin ehdin näin viimehetkillä osallistua. Jos kiinnostuit haasteesta (tai arvonnasta) käy kurkkaamassa sen säännöt täältä! Aikaa osallistua on puoleenyöhön saakka.

Vaikka tänään oli mitä parhain syyssää, ja me nautimme siitä perheen ja ystävien kanssa ulkoillen, talkoille ja herkutellen, ehdimme myös lueskella yhdessä esikoisen kanssa jokusen sadunkin. Hän itse halusi lukea tänään illalla jo vanhan tutun Kolme karhua sekä Tammen kultaiset kirjat -teossarjaan kuuluvan kirjan Minun kotini. Nämä ovat paljon luettuja kirjoja meillä, samoin myös ne kaksi Kristiina Louhen Tomppa-kirjaa, jotka ehdimme lukea jossain ulkoilun, pukemisen, syömisen, syöttämisen ja leikkimisen välissä.

Minä halusin kuitenkin satupäivän kunniaksi lukea jonkin esikoisellemme uuden kirjan, joka olisi kuitenkin oikein perinteinen, vanha satu. Kaivelin pehmeäkantisten kirjojeni kokoelmasta minun vanhan, tavutetun "Luen itse"-satukirjani Ruma ankanpoikanen.

Hmm... Tämä saattoi olla kyllä nyt virheliike, sillä en muistanutkaan, millainen kyseinen kirja tarkalleen oikein on. Tarinan kulun toki muistin, mutta en sitä, että kirjassa sätitään, vähätellään, karjutaan, hyljeksitään ja pilkataan rumaa ankanpoikasta näin paljon. Esikoinen ihmetteli silmät pyöreinä teoksen kuvia, joista nämä negatiiviset asiat tulivat varsin selvästi esiin. Tekstiäkin päädyin sensuroimaan sitä lukiessani. Jotenkin luulen, että tänä päivänä tästäkin sadusta olisi tehty jollain tavalla pehmeämpi versio. Mietinkin, että mitäköhän tuollainen vajaa kolmevuotias tästä kirjasta jää miettimään, kun ei tuollainen kiusaaminen ja erilaisuuden kokemus ole onneksi vielä hänelle tuttuja asoita...

Aika hurjaa - ainakin kaksi ja puolivuotiaan mielestä.

Sadut toki ovat vain satuja, mutta kyllä tästä varmasti saa paljon keskustelua aikaiseksi lapsen kuin lapsen kanssa. Mekin pohdimme yhdessä, miksi ankka oli ruma ja miksi se pelkäsi ihmisiä ja miksi sille oltiin vihaisia. Tätä voisin lukea vaikka oppialidenkin kanssa jollain ET:n tai uskonnon tunnilla...

Kirjoja pottaharjoittelun tueksi

Kaikille on varmaan ihan selvää, että onesti lasten kirjat tarjoavat lapsille jonkin opetuksen tai samaistumiskohteen. Niiden avulla opitaan asioita ja käsitellään omassa elämässä ajankohtaisia asioita kirjan päähenkilöiden avulla. Meillä esimerkiksi lääkärireissun pelasti Veera-kirja, ja Tomppa ja Taatelin maito tarjosi esikoiselle vastauksen kysymykseen, mistä maito tulee.

Nyt toivoin kirjoista apua taaperoikäisten lasten vanhemmille varmaankin hyvin tuttuun potta-asiaan... esikoinen oppi kesän aikana päiväkuivaksi, mutta isompi hätä ei tule pottaan, ei sitten millään. Marssimme siis pojan kanssa kirjastoon ja löysimme sieltä kaksi kirjaa, joiden teema on pottailu. Toinen kirja on Leslie Patricellin kovakantinen pahvikirja Potalla ja toinen on kuvittaja Katri Kirkkopellon ja äidinkielen oppikirjojen kirjoittajanakin tunnetun Mervi Wäreen teos Oona ja Eetu, Ei hätää! (Lasten Keskus).

Tuo pahvikirja ei esikoistamme kauaa jaksanut kiinnostaa. Hän haluaa nykyään kuunnella jo pidempiä tarinoita. Tämän olisimme voineet ottaa luettavaksi jo paljon aikaisemmin. Oona ja Eetu -kirjoja me olemme lukeneet aikaisemminkin. Kun poika aloitti päivähoidossa, luimme yhdessä sarjan osaa Oona ja Eetu, Päivä hoidossa (Lasten Keskus).

Ei hätää! tuli kyllä luettua monta kertaa. Kirjassa isoveli-Eetu opettaa pikkusiskoaan Oonaa käymään potalla. Hän toimii hyvän opettajan tavoin ja muistaa ohjata kannustaa siskoaan, vaikka välillä  pienen opettajan kärsivällisyys onkin koetuksella. Oona istuu innoissaan potalla, mutta ei aina onnistu tekemään sinne mitään. Vaikka tokihan odottaminen palkitaan ja pottakin saa täytettä. :) 

Kirjan tarina on ihan toimiva, mutta hieman jäin pohtimaan, mikä on Eetun pelkäämä pöntössä asuva otus, ja sitä jäi selvästi miettimään myös esikoisemme. Vaikka Kirkkopelto on yksi lempikuvittajistani, on tässä kirjassa kuvitus, jotenkin kovin perinteistä (lastenkirjamaista), ja mielestäni vähän kömpelöäkin välillä. Hahmot ovat erinäköisiä eri sivuilla, ja kuvitus oli onnistuneempi samojen tekijöiden Päivä hoidossa -kirjassa.