Merirosvotarina Sydännaula

Tuomas Salmen kirjoittama nuortenromaani Sydännaula (Marketiimi 2017, saatu kirjailijalta) on fiktiivinen merirosvotarina, jossa kuitenkin ainakin näin maallikon mielestä sisältää hyvin paljon historiallista tietoa ihmisten elämästä 1700-luvun Karibialla aikana, jolloin Länsi-Intian meriä halkoivat kauppa-alukset, sotalaivat, kaappareiden alukset ja hurjat piraattilaivueet. Kirjassa on käytetty paljon seiloritermejä, ja lopusta löytyykin kattava seilorin sanakirja, jossa selitetään muun muassa sellaisia kirjassa sujuvasti käytettyjä sanoja kuin bukanieeri, fokka ja lapsalvaus. Juuri tämä historiallisuus oli kovasti mieleeni ja teki päähenkilön seikkailusta todentuntuisia.

Kannen kuva: Matti Kataja

Kirja kertoo nuoresta Samuel Bellamysta, joka elää Jamaikalla isänsä ja veljensä kanssa. He saivat niukan elantonsa omistamaltaan sokeriplantaasilta, mutta joutuvat ahnaan plantaasiherran silmätikuiksi. Tämä on pestannut joukon rosvoja pelottelemaan pienviljelijät muualle, ja tekee saman myös Bellamyn perheelle. Eikä tuo rosvo ole suinkaan kuka tahansa kapinen maantierosvo, vaan itse pahamainen merirosvokapteeni Argentine, joka komentaa upeaa Sydännaula-nimistä alusta.

Selkkausten seurauksena Samuel huomaa pian jääneensä yksin ja orvoksi, merirosvojen takaa-ajamaksi karkulaiseksi ja pestautuu siksi kauppalaivan miehistöön. Laivalla hän ystävystyy välskäri Islandin ja tämän tyttären Maryn kanssa. Mary on viisas tyttö, joka orjakaupan kukoistuksen aikana kannattaa tasa-arvoa ja ihmisten itsemääräämisoikeutta. Mary saa myös Samuelin laittamaan omat arvonsa uusiksi ja näkemään, ettei kaikki hänen ympärillään ole niin yksinkertaista kuin poika on luullut, hyvästä aikeista ja kuuliaisuudesta ei aina palkita hyvällä.

Samuelin laiva saapuu Afrikkaan, ja Mery lähtee isänsä kera tutkimaan mannerta. He eivät koskaan palaa matkaltaan, ja laiva lähtee paluumatkalle ilman heitä. Samuel ajatuu osaksi kaappausjuonta, ja pakenee laivalta muutaman muun miehistön jäsenen kanssa osa arvokkaasta kauppalastista ryöstösaaliinaan. Näin Samuelista itsestään on tullut lainsuojaton merirosvo, jonka uudeksi elinpaikaksi valikoituu Nassau, merirosvojen keskus. Siellä hän elää iloista, mutta päämäärätöntä elämää, kasvattaa taitojaan sekä miekkailijana, purjehtijana että merirosvona. Eräällä ryöstöretkellä hän kuitenkin tapaa henkilön menneisyydestään, ja tällä on mielessään tehtävä, jolle hän saa houkuteltua Samuelin mukaan: He aikovat vapauttaa joukon orjia, jotka on ryöstetty kotikylästään ja kuljetettu Hispaliolaan, rikkaan plantaasiherran orjiksi.

Siellä täällä tekstin lomassa on Noora Sirénin
piirtämiä mustavalkokuvia.

Samuel siis ajatutuu vaarasta toiseen, ja loppujen lopuksi on tietysti välttämätöntä, että hän kohtaa uudestaan itsensä kapteeni Argentinen. Tuo kohtaaminen ei meinaa päättyä lainkaan hyvin, ja Samuel tarvitseekin rutkasti apua ystäviltään ja eräältä yllättävältä taholta, jotta välttyy joutumasta haiden ruuaksi.

Sydännaula on mielenkiintoinen seikkailukirja, sillä se on kohtalaisen pitkä (295 sivua), eikä se ole mikään kaikkein helppolukuisin kirja. Salmi kirjoittaa paikoin hyvin kuvailevasti ja jotenkin vanhahtavasti - siis sellaisella hyvällä tavalla, joka tuo mieleeni vanhan ajan poikakirjat. Tämä tekee kuitenkin hieman haastavaksi suositella kirjaa kaikille nuorille, sillä vaikka aihe on kiinnostava ja kirja mielestäni hyvä, se ei paikoin hieman pitkine filosofisine pohdintoineen ole aivan helpointa luettavaa. Sanoisinkin, että Sydännaula sopii luettavaksi niille noin 13 - 16-vuotialle nuorille, jotka ovat tottuneet lukemaan paljon ja jotka pitävät historiallisista tarinoista.

Onko viikinkejä sittenkin vielä olemassa?

Anna Laitinen on kirjoittanut alakouluikäisille lapsille suunnatun romaanin Miria viikinkien jäljillä (Marketiimi 2016), joka aloittaa uuden Miria-nimisen kirjasarjan.

Kannen kuva: Anu Toivola
Jostain syystä kannen kuva näyttää hieman epätarkalta tai tärähtäneeltä.

Miria on yksitoistavuotias orpotyttö, joka asuu Lastenkoti Myyränkolossa. Huolimatta siitä, että tämän varsin kodinomaisen lastenkodin aikuiset vaikuttavat todella välittävän huollettavinaan olevista lapsista, se mainitaan kuitenkin kirjassa paikkana, jossa asuvat surulliset lapset, kaikkein epäonnisimmat, hylätyt ja unohdetut. Miria tuntee suurta vetoa merta kohtaan ja haaveilee lähtevänsä pois ja löytävänsä vielä jonakin päivänä oman perheensä tai jonkun, joka rakastaa häntä. 

Lähtökohdat Mirian tarinalle ovat siis hyvin samankalaiset kuin muissakin orpolapsista ja lastenkodeista kertovissa teoksissa: orpolapsi kaipaa kipeästi omaa perhettä ja tahtoo pois kurjasta lastenkodista. Aivan varmasti tällainen kaipaus asuukin monen hylätyn rinnassa, mutta hieman huvittavalta silti tuntuu, että tarinassa lastenkodin kurjuutta kuvataan myös seuraavasti: Myyränkolossa ei saanut tehdä mitä huvittaa. Säännöt olivat hyvin tiukat. Aamiaista syötiin aina yhdessä ja aina aikaisin, vaikka olisi vapaapäivä. Koulussa piti käydä, vaikka ei olisi huvittanut. Aina joku tarkkaili ja vahti. Eikös se ole ihan hyvä asia, että yhdessä asuvat ihmiset kokoontuvat syömään yhdessä, lapset eivät saa tehdä mitä huvittaa ja koulussa kuuluu käydä, vaikka ei tahtoisi?

Miria on nokkela tyttö, jolla on aivan ilmiömäinen kyky kertoa tarinoita. Usein hän kertoo parhaalle ystävälleen Linnealle tarinoita isästään, viikinkiruhtinaasta. Miria on nimittäin vakuuttunut, että hänen oikea isänsä on aito viikinki. Eräänä päivänä Linnea tullaan hakemaan pois lastenkodista, ja Miria saa siitä kimmokkeen karata. Mirian seuraan lyöttäytyy lastenkodin kiusanhenki Olavi, joka osoittautuu tarinan edetessä yhtä yksinäiseksi lapseksi kuin Miria itsekin on. Miria kertoo myös Olaville hurjasta viikinki-isästään ja paljastaa myös äitinsä tarinan.

Kaksikko lähtee etsimään Mirian perhettä eli viikinkejä, ja sillä reissullaan he päätyvät merkillisen autiotalon kautta Sirkus Huiskis Haiskikseen, jonka yhteydessä pitäisi olla myös ehta Viikinkimaa. Osoittautuu kuitenkin, että sirkus on täydellisen rappion tilassa, esiintyjiä on vain muutama, eikä Viikinkimaa ole enää toiminnassa. Toimelias Miria päättää pistää tuulemaan, ja pian Mirian ideoima show on sirkuksen uusi vetonaula. Harmittavasti hänen esityksensä vetää sirkuksen niin täyteen väkeä, että paikalle saapuu myös koko lastenkodin porukka. Näyttääkin pahasti siltä, että Miria joutuu palaamaan takaisin lastenkotiin, eikä tule koskaan löytämään itselleen perhettä...

Kirjan alussa lukukeskittymistäni häiritsivät aika tavalla kielioppi- ja pilkkuvirheet, joita tekstissä tuntui olevan harmittavan paljon. Kolmasosan luettuani pääsin kuitenkin sisälle tarinaan, eivätkä virheet enää pomppineet silmiini. Vaikka Mirian karkumatkatarina saadaankin tässä kirjassa päätökseen, jää lukija edelleen arvuuttelemaan, missä Mirian perhe on, ja onko tämä todella aitojen viikinkien jälkeläinen. Nämä seikat luultavasti selviävät sarjan tulevissa osissa.

Kuvakirja värien opettelemisen tueksi: Villami löytää värit

Keskimmäinen lapsemme on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen ja innostunut tunnistamaan värejä. Hänen on kovin vaikea muistaa niiden oikeita nimiä, mutta on itse keksinyt väreille uudet nimet, joiden avulla hän kuvailee asioita: "Tämä on tomaatin värinen. Tämä on herneen värinen. Tämä on lumen värinen." Värit tuovat tietysti meille kaikille mieleen hieman eri asioita, eikä lapsi välttämättä hoksaa, että puhun punaisesta, jos esimerkiksi käsken ottamaan mansikanpunaisen paidan kaapista.

Näille mielikuvien luomiselle perustuu myös Marjukka Niemen kirjoittama ja Kristiina Mäkimattilan kuvittama kuvakirja Villami löytää värit (Marketiimi 2016, arvostelukappale kustantajalta). Villami-lampaan seikkailuista luimme lasten kanssa jo kirjasta Utelias Villami (Marketiimi 2015), ja nyt tämän uusimman kuvakirjan äärellä olemme keskimmäisen lapsen kanssa muistelleet värien nimiä ja pohtineet, mitä asioita värit tuovat hänen mieleensä.

Kirjassa pieni Villami-lammas haluaa tietää, minkä värinen hän itse on. Hän on kuullut värien nimiä ja kyselee äidiltä, onko hän punainen tai kenties vihreä. Äiti näyttää Villamille, mikä mikin väri on, ja Villamille tietysti selviää, että hän itse on valkoinen kuin lumi. Villamikin siis oppii värejä, mutta on myös sitä mieltä, että värien nimet ovat vääriä. Värit herättävät hänessä vahvoja mielikuvia, ja esimerkiksi punaisten asioiden ajatteleminen saa hänelle veden kielelle. "Minusta sen nimi pitäisi olla NAMI", touhottaa pikkulammas.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Villami löytää värit (Marketiimi 2016)

Kuten edellisessäkin Villami-kirjassa, myös tässä Villami löytää värit -kuvakirjassa on iso fontti, jota hiljattain lukemaan oppineen lapsen on itse helpompi tavailla. Jokaisesta väristä on kirjoitettu tavuttaen ja suuraakkosilla pieni loru, mikä tarjoaa lukemista vielä heikommillekin lukijoille. Vanhempi voi lukea kirjan päätekstin ja lukemista opetteleva lapsi tavutetut kohdat. Yhteislukeminen on muuten mainio keino houkutella lasta lukemaan kirjoja. Ja ehkä jollekin pienelle lukijalle tai kirjan kuuntelijalle jää lorut mieleen, ja ehkä hän niiden avulla oppii muistamaan värien nimet helpommin.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Villami löytää värit (Marketiimi 2016)

Utelias Villami

Marjukka Niemi ja Kristiina Mäkimattila (kuvitus) ovat tehneet yhdessä kuvakirjan, joka sopii oikeastaan aika mukavasti luettavaksi kotona eskarilaisten ja pienten koululaisten kanssa juuri tähän aikaa vuodesta, kun koulut ovat juuri alkaneet. Isotekstinen kuvakirja Utelias Villami (Marketiimi 2015, arvostelukappale kustantajalta) kertoo nimittäin pienestä Villami-lampaasta, joka koettelee vanhempiensa asettamia rajoja ja laajentaa elämänpiiriään uusien ystäviensä houkuttelemana. Pieni Villami-lammas on tottunut elämään turvattua ja leppoisaa elämää kotiniityllä oman laumansa keskellä. Sen lauma koostuu sen perheestä ja sukulaisista. Kotiniityn lähellä on suuri metsä, jossa asuu lampaiden kauhu eli susi. Villamin äiti varoittelee pienokaistaan sudesta ja metsän vaaroista kertoen, että susi saalistaa muita eläimiä ravinnokseen ja että pikkulampaat ovat sen erikoisherkkua.

Villami on kuitenkin tyypillinen pikkulapsi, joka unohtaa tyystin äidin varoitukset, kun jotain kiinnostavaa ilmestyy näköpiiriin. Tässä tapauksessa se kiinnostava asia on pieni lintu, joka kehuu, kuinka kaunis sen kotimetsä on ja lupaa esitellä metsää Villamille. Kun lintu vielä vakuuttaa, että sutta ei tarvitse yhtään pelätä, on Villami valmis seikkailuun.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Utelias Villami (Marketiimi 2015)

Metsässä Villami toki näkeekin monta uutta ja kiehtovaa asiaa. Se kuulee uusia ääniä ja tapaa monia eläimiä. Kaikki ne vakuuttavat pikkulampaalle, että sutta on ihan turha pelätä. Villami epäröi kyllä, mutta nämä vakuuttelut saavat sen etsiytymään aina vain syvemmälle metsään. Loppujen lopuksi käy tietysti niin, että metsän varjoista näkyy vaanivat suden silmät. Metsän eläimet juoksevat kiireen vilkkaa piiloon, kuka minnekin, mutta Villami ei pysty seuraamaan niitä. Se ei mahdu kaninkoloon eikä pysty kapuamaan oravan perässä kuusen latvaan turvaan.  Nytpä ei Villamia enää huvitakaan seikkailla, vaan se lähtee itku silmässä juoksemaan karkuun.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila: Utelias Villami (Marketiimi 2015)

Onneksi äiti on herännyt päiväunilta outoon tunteeseen ja ryhtyy huhuilemaan kovaan ääneen poikasensa perään. Lopulta Villami pääsee turvaan kotiniitylle, jossa sen perhe jo vartoo sitä.

Tarinan loppu tuntuu ehkä hiukan liiankin opettavaiselta. Villami yrittää puolustella karkumatkaansa, vaikka tiesikin nyt toimineensa väärin. Ja mikä onkaan lampaan puolustus? No tietysti se, minkä varmaan kaikki vanhemmat ovat tottuneet kuulemaan lastensa suusta: "En minä muuten, mutta kun tuokin teki niin... Tuo houkutteli". Villamin vanhemmat ovat kärsivällisiä ja kertovat, miten kaikilla eläimillä on oma paikkansa ja tapansa suojautua. Lampaat ovat turvassa yhdessä laumassa. Loppujen lopuksi Villami hyväksyy tämän ja lähtee perheensä kanssa kisaillen kohti uusia, mutta turvallisia seikkailuita.

Kirjassa on sopivan iso fontti (kirjoitettu tekstauskirjaimin), jota jo lukemaan oppineen lapsen on helppo lukea itsekseen. Lukemaan opetteleva lapsi voi puolestaan lukea kuvasivuihin liitetyt lorunpätkät, jotka on kirjoitettu suuraakkosin. Koko tarinan voikin lukea oikeastaan niiden ja kuvien avulla, mikä on mukava asia vasta-alkavien lukijoiden kannalta. Lukemisen opettelua tukee vielä se, että monissa loruissa viimeisellä rivillä toistui samat tai lähes samat lyhyet tavut esim. NAM, NAM, NAM/ SÄÄ, BÄÄ, MÄÄ, joten lapsi voi vaikka "lukea itse" vanhemman perässä viimeiset sanat. Näin meillä tämä kirja luettiin.

Hyvää mieltä ja hippusellinen taikaa Uuteen Vuoteen 2016

Runoilija Aunimarjut Karin ja kuvataiteilija Milka Peltokankaan yhdessä laatima lasten runokirja Taikuri Kuu. Lumousta ja äkkilähtöjä (Marketiimi 2015, arvostelukappale kustantajalta) on oikein oiva valinta, kun haluaa lukea jotain, josta tulee hyvälle mielelle.

Karin runot ovat sopivan soljuvia ja omaan suuhuni mukavan rimmaavia. Niitä onkin miellyttävä lukea ääneen. Kirjassa on runoja aihepiiriltään laidasta laitaan; Moni kertoo erilaisista satuolennoista ja taioistakin, mutta onpa kirjassa arkisempiakin loruja. Esimerkiksi kutkuttavan täiloru Onko täitä? käsittelee päiväkoteja ja kouluja ajoittain riivaamaa täiongelmaa!

Aunimarjut Kari & Milka Peltokangas: Taikuri Kuu. Lumousta ja äkkilähtöjä
(Marketiimi 2015)

Osa runokirjan runoista on jatkoa toisilleen (esim. Vanha Herra Hevonen I, II ja III sekä itse Taikuri Kuusta kertovat runot) ja osa on itsenäisiä runoja. Kirjaan on päässyt mukaan myös Rouva Runoilijan (lienee Karin alter ego) tyttäreltä ostettu säkeistö sekä Rouva Runoilijan äidin laulama Iltalaulu. Peltokankaan mustavalkoiset kuvat sopivat hyvin Karin kirjoittamiin runoihin.

Aunimarjut Kari & Milka Peltokangas: Taikuri Kuu. Lumousta ja äkkilähtöjä
(Marketiimi 2015)

Minulla tulee Taikuri Kuu -runokirjasta mieleen Kirsi Kunnaksen ihastuttava lorukirja Tiitiäisen satupuu. Karin runoissa on jotain samantapaista Kunnaksen klassikkorunojen ja -lorujen kanssa. Monen runon poljento ainakin tuntuu tutulta, enkä voi olla mielessäni löytämättä yhteyttä Kunnaksen Herra Pii Poon ja Karin Herra Kuun välillä.

Oma suosikkirunoni Karin runojen joukosta on tällä hetkellä Taikuri Kuun katoamistemppu:

Runossa tässä

Taikuri Kuu on

esiintymässä

Oulussa

eräässä koulussa,

kun tapahtuu yllättäen

hän että

katoaa!

(Meneillään on joku 

hattutemppu.)

- Ihanaa!

Tee uudestaan!

huutavat oppilaat

kuorossa,

mutta vuorossa

on rehtorin

tylsä

puhe.

Jälkeen päin

katoaminen

selitettiin näin,

Taikuri Kuu

muisti:

Minullahan on

VAPAAPÄIVÄ.

- Kupperis-Keikkaa!

Hupsista-Huu!

Paikalta

luisti.

Herkkä tarina erityisestä Erno-pojasta: Vaahteranlehtipoika

Anna Haanpää-Vesenterän kirjoittama Vaahteranlehtipoika (Marketiimi 2015) onnistui koskettamaan minua ja teki sen kaiken huipuksi yllättävällä tavalla. Takakannen perusteella minä nimittäin odotin, että kirja käsittelee samaa aihetta kuin David Walliamsin kirjoittama Poika ja mekko (Tammi 2015), jossa pieni poika rakastaa tyttöjen vaatteita ja haluaa pukeutua nätisti, mutta pojan isä ei ymmärrä lapsensa intoa koristautua naisten hepeniin. Odotin myös, että Vaahteranlehtipojan toinen kantava teema olisi ollut pojan ja isän mutkikas suhde, ja että isä olisi ylimiehekäs äijänköriläs, joka sanelee kuka perheessä saa puhua ja milloin.

"... Vaikka isä on sitä mieltä, että nätti on tyttömäistä, niin minä näen nättejä asioita. ... Purkka ja röyhtäily eivä tsovi tytöille, isä tietää senkin. Minä otan itselleni vaimon, joka ei päästele ääniä. Minusta tulee isona mies." (Vaahteralehtipojan takakansi)

Kirja kertoo kuitenkin aivan toisenlaisen tarinan. Sen kertoja on tarinan päähenkilö pieni Erno-poika, joka asuu kerrostalossa äitinsä ja isänsä kanssa. Hänellä on myös kaksi isompaa veljeä. Erno tosiaan pitää näteistä asioista, eikä hänen isänsä aina ymmärrä poikaansa, mutta siitä huolimatta heillä on lämpimät välit. Erno tarkkailee maailmaa pienen pojan näkövinkkelistä, ja lukija ymmärtää Ernon äänen kautta, miten eri tavalla Erno kokee ja näkee asiat kuin hänen ympärillään olevat aikuiset.

Koulun talonmies esimerkiksi jahtaa Ernoa luudan kanssa, kun kuvittelee pojan vinoilevan itselleen. Tosiassa Erno yrittää vaan olla kohtelias nostaessaan hattuaan ja tervehtiessään talonmiestä yliystävällisesti. Ernon opettaja ei ymmärrä pienen miehen mieltä ollenkaan, ja poika joutuukin tavan takaa istumaan rehtorin kansliaan. Rehtorilla on onneksi mukava keinutuoli, jossa Erno saa keinutella karkkia imeskellen, kunnes on rauhoittunut.

Kannen kuvasta ja kirjan kuvituksesta vastaa Ilona Puska.

Niin - Erno saa myös kiukkukohtauksia. Sellaisia, että että hänen tekee mieli huutaa tai vaikka karata koulusta. Häntä kiukuttaa esimerkiksi, jos paidan kaula-aukko tuntuu liian tiukalta tai hammastahanaa pitää puristaa liian tyhjästä tuubista. Eniten Ernoa kiukuttaa, kun aikuiset käskevät hänen pyytää anteeksi asioita, joissa ei hänen mielestään ole anteeksipyydettävää, vahinkoja tai väärinkäsityksiä.

Erno on myös tavattoman herkkä ja aistii helposti kotonaan vallitsevat mielialat. Kun äidin ja isän välillä on kinaa ja äiti ryhtyy taas puhumaan muuttamisesta, Erno pakenee yläkerrassa asuvan taloyhtiön yhteisen Ukin luo. Ukin kanssa Erno puhuu tärkeistä asioista ja tutkailee pihamaalla kasvavaa vaaheraa, mikä rauhoittaa Ernoa. Taloyhtiössä asuu myös Rauno, joka pitää kellarissa mopoaan ja asuu ystävänsä Jyrkin kanssa. Jos Erno ei ole kylässä ukin luona tai leiki naapurin tyttöjen kanssa, huvittelee hän pimpottelemalla raunon ovikelloa ja huutelemalla tämän postiluukusta. Kun Rauno mopineen katoaa kellarista, Erno ymmrtää menneensä liian pitkälle ja tahtoo järjestää Raunon palaverin anteeksipyytämistä varten.

Erno joutuu myös toisenlaiseen palaveriin, kun hänen opettajansa ehdottaa, että Erno siirtyisi peinryhmään opiskelemaan. Ernoa jännittää, mutta hän on myös siirrosta tyytyväinen. Uuden opettajansa luokassa Erno ajatuksille ja tavoille löytyy tilaa ja ymmärrystä, eikä Erno vieraile enää yhtään niin paljon rehtorin luona kuin ennen. Haanpää-Vesenterä on onnistunut hyvin Ernon äänen kirjoittamisessa. Tarinan kerronta hyppii tapahtumasta toiseen sen mukaan, miten Erno saa yhdestä ajatuksesta kiinni ja miten hänen ajatuksensa sitten taas karkaa toiseen asiaan

Lukijalle avautuu vähän kerrassaan, että Erno taitaa olla niin sanottu erityislapsi. Mitään diagnoosia hänelle ei anneta, mutta monet vähitellen aukeavat seikat viittaavat siihen; kiukkukohtaukset, ajoittainen ylivilkkaus, vaikeus keskittyä, hitaus ja ajatusten poukkoileminen. Tietysti voidaan miettiä, onko niin, että hänen ympärillän olevat aikuiset eivät vaan ymmärrä häntä... Ainakin minä pysähdyin miettimään, miten eri tavalla me aikuiset koemme asiat kuin lapset. Toisinaan, kun me koemme että lapsi käyttäytyy huonosti tai on tottelematon, saattaa lapsi purkaa pahaa mieltään liian pienestä sukasta ja väärin ymmärretystä sanasta. Vaahteranlehtipoika on kirja, joka tarjoaa ajattelemisen aiheiden lisäksi myös hyvän lukukokemuksen sekä aikuisille että lapsille.