Lastenromaani, jossa hankitaan ystäviä: Anni kaverinkesyttäjä

Kaisa Paasto on kirjottanut lämminhenkisen lastenromaanin Anni kaverin kesyttäjä (Tammi 2020, saatu kirjailijalta), joka käsittelee oivaltavasti kouluikäisen yksinäisyyttä ja kaverittajäämisen aiheuttamia tunteita. Kirjassa kulkee rinnan ikään kuin kaksi juonipolkua: toisessa neljäsluokkalainen Anni kaipaa ystävää, toisessa hän yrittää voittaa uuden lemmikkipossunsa luottamuksen. Molemmat juonet kietoutuvat taitavasti yhteen, kun Anni hoksaa, että oikeastaan kaverinkin voisi kesyttää siinä kuin lemmikinkin.



Annista on tullut yksinäinen sen jälkeen, kun hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä Miisa muutti Amerikkaan. Sen jälkeen Anni on huomannut, ettei oikein osaa mennä mukaan muiden lasten juttuihin ja muuttuu kummallisesti tuppisuuksi toisten lähellä. Anni yrittää vakuutella, ettei oikeastaan edes välitä muiden tyttöjen seurasta, mutta pohtii toisaalta myös, miksi Koulu-Anni on niin kovin paljon tylsempi ja vaikeammin lähestyttävä kuin se oikea Anni, joka hän kotona on.



Annin perhe on hankkinut tytön toiveesta lemmikkipossun, mutta sekään ei tunnu tykkäävän Annin seurasta, vaan juoksee vauhkona karkuun. Niinpä vanhemmat ovat jopa alkaneet miettiä, pitäisikö possusta kuitenkin luopua. Anni on kyllä välillä itsekin vihainen Vaapulle ja pettynyt siihen, mutta Anni myös ymmärtää arkaa possuaan ja taitaa jopa samastua Vaapun ahdistukseen, kuten alla olevasta katkelmasta voi tulkita.

-Äiti, Vaappu on oikeasti kiva possu, hän sanoi hädissään.
-Joo, niinpä kai, äiti sanoi. -Eivät possut taida ihan samalla tavalla kesyyntyä kuin koirat. -No... Anni ei tiennyt, mitä sanoa ... 
Se oli Annin possu.
Annia alkoi itkettää.
-Ehkä se jo haluaisi kesyyntyä! hän sanoi. -Ehkä se ei vaan osaa.
-Osaa mitä? äiti kysyi ymmällään.
-Kesyyntyä! Saada kavereita. Ehkä jotkut ei vaan osaa sitä.

Onneksi Annilla on 19-vuotias isoveli, joka on selkäleikkauksen takia kotona sairaslomalla ja jolla on siksi paljon aikaa pikkusiskolleen. Akseli auttaa siskoaan googlaamaan vinkkejä lemmikin kesyttämiseen, rohkaisee tätä, kun Anni kaipaa rohkaisua ja neuvoo myös kavereihin liittyvissä kysymyksissä.



Lukijana ja opettajana tunsin välillä oikeasti pahaa mieltä Annin puolesta, sillä niin onneton tämä välillä koulussa tuntui olevan. Toisaalta mietin, kuinka monelle lapselle, nuorelle ja miksei myös aikuisellekin on tuttua se kuristava tunne kurkussa, kun tuntuu, että on päivästä toiseen muille kuin ilmaa. Tai jos joku joskus tuleekin juttelemaan, sanat karkaavat, eikä suusta tunnu tulevan yhtään järkevää vastausta.

Annia ei siis varsinaisesti kiusata, mutta hän on jäänyt siihen ikävään tilanteeseen, että se ainoa ystävä on lähtenyt, eikä valmiiksi muodostuneisiin porukoihin olekaan helppo päästä mukaan. Toisaalta Anni myös itse tyypittelee muutamaa luokkatoveriaan pinkki-ihmisiksi ja pitää yllä heistä muodostamia ennakkoluulojaan ehkä vähän turhankin hanakasti.

Anni oppii kuitenkin Vaappu-possua kesyttäessään muutaman hyvän kikan ja päättää itse aktiivisesti alkaa kesyttää kaveria itselleen. Hyvä kohde kesytettäväksi on toinen hiljainen tyttö, jonka nimi on Riia. Tämä ei kuitenkaan ole samanlainen kuin Annin vanha bestis Miisa, ja aluksi tuntuu, ettei kaveruus oikein ota syttyäkseen. Tytöiltä löytyy kuitenkin myös jotain yhteisiä kiinnostuksenkohteita, eikä kumpikaan heistä luovuta. Niin ystävyys alkaa hitaasti, kärsivällisyydellä ja sinnikkyydellä, syntyä. Sama kärsivällisyys ja toisen kunnioittaminen pätevät myös lemmikin kesyttämiseen, ja Anni huomaa ilokseen voittavansa myös Vaapun luottamuksen.

Luin tämän kirjan yhdessä kahdeksanvuotiaan lapseni kanssa, ja hänestä kirja oli hyvä, muttei kuulemma kovin jännittävä. Onkin totta, että Anni kaverinkesyttäjä ei ole niinkään juonivetoinen seikkailukertomus kuin tunteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin keskittyvä lastenromaani. Koululuokalle ääneenluettuna tämä tarjoaisi monta hyvää keskustelunavausta ja aihetta yhteiseen pohdiskeluun. Tekstiä on kohtalaisen paljon, eli aivan aloittelevan lukijan kirja Anni kaverinkesyttäjä ei ole. Mari Ahokoivun piirtämät hauskat kuvat kuitenkin tuovat tekstin lomaan mukavaa kevennystä ja sopivat mainiosti tarinaan.

Satukirja tukee lapsen kerrontataitojen kehittymistä

Esittelin lokakuussa 2017 kirjan Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat. Nyt tuo hyödyllinen, lapsen kerrontataitoja vahvista teos on saanut jatkoa, kun Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola julkaisivat Kumma-kustannuksen kustantamana kirjan Mitäs nyt, Eetu ja Iitu? - Keksitään yhdessä ratkaisuja -kirjan (arvostelukappale kustantajalta). Tämänkin kirjan kuvat on tehnyt Ina Majaniemi.



Kirjoitin jo ensimmäisen Eetu ja Iitu -kirjan kohdalla, miten paljon ja millä tavalla lapsi hyötyy siitä, että hänen kerrontataitojaa vahvistetaan. Mainittakoon siis lyhyesti, että kerronnalla (tässä kirjassa) tarkoitetaan lapsen taitoa muodostaa valmiiksi sarjalliseen muotoon jäsennetyistä, useimmiten fiktiivisistä kuvista looginen kokonaisuus ja myös taitoa pystyä suullisesti ilmentämään tämä tapahtumasarja (s.108). Tekijöiden mukaan monipuoliset kerrontataidot ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, koska kerronnan ja oman ilmaisun avulla lapsi voi jakaa muiden ihmisten kanssa jo tapahtuneita asioita ja suunnitella tulevaa. Mielikuvituksen avulla syntyneen kielen kehittyminen luo pohjan abstraktille ajattelulle, empatian kehittymiselle ja on tärkeää myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä syy-yhteyksien käsittämisessä (s.112).

Lapsen kerrontataitoja voi harjoittaa monilla tavoilla, ja tärkeää on tietysti kotioloissa keskustella lapsen kanssa ja antaa hänelle aikuisen malli. Myös lapselle lukeminen ja kertomuksista keskusteleminen hyödyttävät lasta. Eetu ja Iitu -kirjoissa näitä taitoja harjoitellaan systemaattisesti kolmen kuvitetun kertomuksen avulla. Kertomusten sisällöt ovat vahvasti arkipäivään liittyviä, ja niissä on paljon lapsille tuttuja tilanteita, mikä helpottaa kertomista. Esikouluikäiset Eetu ja Iitu muun muassa tutustuvat ryhmän uuteen lapseen, pelaavat muistipeliä ja pelastavat pulaan joutuneen kissan. Tarinoissa on selvästi panostettu tunnetaitoihin ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Eräässä tarinassa uusi poika jännittää kovasti uutta ryhmäänsä, toisessa Iitua harmittaa, kun hän häviää muistipelin ja kolmannessa lasten pitää yhdessä ratkaista, kuinka voivat pelastaa kissan.

Lisää kuvatekstiTällaisessa kirjassa on tärkeää, että kuvat ovat selkeitä, tilanteet helposti hahmotettavissa ja tunteet hyvin luettavissa. Majaniemi on onnistunut siinä hyvin.

Tarinoista ensimmäinen on helpoin, ja kertomisen voi aloittaa siitä. Jokaisessa tarinassa aukeamaa kohti pari kysymystä, joiden avulla kertomista voi helpottaa, mutta tekijöiden mukaan tärkeintä on, että jokainen lapsi saa kertoa omalla tasollaan juuri sen verran kuin haluaa. Kerrontatilanteista on hyvä tehdä rauhallisia, ja siksi ryhmät kannattaa pitää tarpeeksi pieninä. Kirjan loppuosassa on esitelty seitsemän erilaista tekniikkaa, joiden avulla aikuinen voi johtaa keskustelevaa kirjan lukemista eli kertomista. Kuten tekijät sanovat, samoja tarinoita kannattaa lukea ja kertoa lasten kanssa useaan kertaan, jolloin kerrontataidot harjaantuvat ja vahvistuvat.

Jokaiseen tarinaan liittyy kuva, jossa asiat ovat ihan vinksin vonksin. Lukija voi etsiä kuvista epäloogisuuksia.

Kirjan lopussa on myös tuhti tieto-osuus siitä kerrontataidoista ja kirjan tarinoiden hyödyntämisestä niiden kehittämisessä. Lisäksi jokaiseen tarinaan liittyy erilaisia harjoituksia, joiden avulla keskustelevaan kerrontatuokioon voi liittää keskustelua ja pieniä kielellisiä tehtäviä. Lisämateriaaleihin kuuluvat paperinuket Puupposen perheestä, tunnetaitokortit, muistipelikortit sekä tarinakortit, joiden avulla lapsen kanssa voi kerrata tarinan rakennetta ja juonen kannalta tärkeitä elementtejä. Olen huomannut, että alkuopetuksessakaan lapsen ei ole vielä helppo automaattisesti muodostaa juoneltaan loogista kertomusta - saatikka sellaista, jossa kerrotaan, miltä jokin asia tuntuu tai mitä siitä seuraa. Siksi näiden korttien avulla tehdyistä harjoituksista on varmasti hyötyä.

Erityisesti näkisin, että tämä kirja olisi todella hyödyllinen 4 - 6-vuotiaiden (päiväkoti)ryhmissä, mutta miksei myös alkuopetuksessa. Toki tätä voi lukea kotonakin yhdessä oman lapsen kanssa, mutta jotenkin näkisin, että pienessä ryhmässä lasten kerronta hyödyttävää toinen toista.


Tässä vielä toinen vinkki kaikille, jotka haluavat tukea ja kehittää lasten kerrontataitoja ja mielikuvitusta (Blogin Facessa tästä jo keväällä kerroinkin):

Giulia Oreccian (suom. Sirpa Vehviläinen) laatima peli Tuhat ja yksi tarinaa - Peli kadonneen mielikuvituksen metsästykseen (Kumma-kustannus, arvostelukappale) kutsuu lapsia kertomaan tarinoita ja käyttämään omaa mielikuvitustaan. Testasimme pelin 3-vuotiaan, 5-vuotiaan ja 7-vuotiaan kanssa. Jokainen sai osallistua ja kertoa tarinan, jossa esiintyi kolme pelilaudalle arvoittua kuvaa. Pitkiä tarinoita ei syntynyt, vaan lähinnä muutaman virkkeen kokonaisuuksia. Pelin äärellä voisi myös piirtää tarinoita, keksiä yhteistä tarinaa ja vaikka näytellä pantomiimia. Vain mielikuvitus on rajana. Omia lapsiani hieman harmitti, koska pelissä ei edetä mihinkään eikä kukaan voita. Ehkä siksi tämä toimiikin parhaiten lapsiryhmässä muutaman lapsen rauhallisena puuhapisteenä, jossa harjoitellaan kerrontataitoja, mielikuvituksen käyttämistä ja kuuntelemista aikuisjohtoisesti


Eläinrunokirja soi ja rämisee: Otus opus - Runoja ja totta pienistä eläimistä

"Että eläinkirjan voikin tehdä näin", ajattelin ensimmäiseksi, kun sain käsiini tänä keväänä ilmestyneen runoteoksen Otus opus - Runoja ja totta pienistä eläimistä (Otava 2020, arvostelukappale). Kirja on näet mielenkiintoinen yhdistelmä Laura Ruohosen kirjoittamia runoja, Petri Kumelan tulkitsemia ja 35 eri säveltäjien tekemiä minikappaleita sekä Erika Kallasmaan taiteilemia kuvituksia. Niistä on syntynyt yhdessä kirja, jossa esitellään 35 eri otusta runon, tietotekstin, kuvan ja musiikin keinoin.



Kirjan idea lähti Kumelalta, joka keksi vuonna 2007 pyytää säveltäjäystäviään ympäri maailmaa tekemään sävellyksiä kissaa pienemmistä otuksista. Valmiita sävellyksiä kertyi kymmeniä. Kumela ja Ruohonen ovat Helsingin Sanomien tekemässä haastattelussa kertoneet kirjan syntyprosessin käynnistyneen lastensa luokkaretkellä. Siellä Kumela houkutteli Ruohosen mukaan tekemään runokirjaa, jossa hyödynnettäisiin näitä minikappaleita. Kuvittajaksi valikoitui tietysti Ruohosen kanssa aiemminkin runoteoksia tehnyt Kallasmaa.

Myös tekstin asettelu ja fontti ovat keskeisiä elementtejä Ruohosen runoissa.

Otus Otus -kirjan kuvat ovat isoja ja ilmeisesti kollaasitekniikalla toteutettuja. Eläimet eivät ole viimeistä tuntomerkkiä myöten pikkutarkasti tehtyjä, mutta ei niiden tarvitsekaan olla, sillä kuten koko kirjan, myös kuvituksen tyyli on leikittelevä. Valmis runokirja on aivan mahtava yhdistelmä tietoa, runoutta, musiikkia ja tyyliteltyä kuvitusta. 

Oma suosikkirunoni on Rotta - Rattus Rattus, joka svengaa räyhäkkäästi ja kuulostaa kaikkine ärrineen päräyttävältä ääneen luettuna. Toisaalta myös anarkistinen Harakka - Pica pica on vähintään yhtä hauska.


Rotta
Rattus rattus

Rudolf rattus, ruma rotta
repii räyhäraivarit,
rikkoo rännit
rikkoo räystäät
lataa järkyt lämärit.

Loukku louskaa,
varo Rudolf,
henkesi on vaarassa!

Rudolf riehuu, räkä roiskuu
ärräpäitä päästeelee:
"Hyvä saundi, rämisee!"

Rudolf relaa, riläks Rattus
henkesi on vaarassa!
Rudolf Rattus, räyhärotta
rukokoilen sua: Rauhoitu!
RÄMS!!!!

Kirjassa oleva lyhyt tietoteksti esittelee rattus rattuksen hieman vähemmän rikollisessa valossa kuin runo, mutta antaa kuitenkin rotasta mielenkiintoisia knoppitietoja. Enpä minä ainakaan ollut tiennyt aikaisemmin, että kasvaakseen ja voidakseen hyvin rotan pitää syödä vähintään puolet omasta kakastaan. Rotasta kertovan sävellyksen on tehnyt tanskalainen Poul Ruders, ja se kuulostaa Kumelan soittamana aivan, noh, rotalta. Kun kappaleen kuuntelee loppuun, voi myös huomata, mistä Ruohosen runon loppuun on syntynyt tuo RÄMS!!! 



Tätä runokirjaa on mukava lukea ääneen lasten kanssa, ja kun haluaa kuulla, miltä jonku kirjan otuksen olemus kuulostaisi, on helppo lukea kansilehdellä oleva qr-koodi puhelimella ja pistää sitä kautta avautuva musiikki soimaan. Sävellyksistä erityisesti Malluainen ja Pillerinpyörittäjä ovat mieleeni. Lumikko puolestaan kuulostaa juuri siltä kuin voisin kuvitella lumikon näyttävän vipeltäessään lumihangilla.

Kirjaa lukiessa ja kappaleita kuunnellessa tuleekin mieleen, miltä nämä eläimet näyttäisivät liikkeen kautta kuvailtuna? Tai varjotetterina esitettynä? Entä kuvan, äänen, musiikin ja liikkeen yhdistelmänä? Oppilaiden kanssa kirjan avulla voisi toteuttaa aika hauskoja, eläimiin liittyviä taiteellisia projekteja.

Kasvit kasvamaan - kirjoja lapsille

Kevät on mahtavaa aikaa, kun luonto alkaa vihertää ja ikäänkuin herää eloon. Minulla ei todellakaan ole viherpeukaloa, mutta aina keväisin saan silti innostuksen laittaa siemeniä multaa, istuttaa, kasvattaa ja ihailla kasvua. Täytyy kyllä rehellisesti myöntää, että en ole mikään kärsivällisin puutarhuri, ja yleensä jossain kohtaa kesää kukka- ja kasviraukkani jäävät hieman oman onnensa nojaan, enkä oikein edes aina tiedä, miten niitä kuuluisi hoitaa.



Viljelijän ja puutarhurin kuitenkin olisi hyvä olla edes hivenen kärsivällinen, sillä, kuten me kaikki tiedämme, yksikään kasvi ei kasva yhdessä yössä - ei vaikka niin kuinka toivoisi. Ihastuttava esimerkki viljelemisen hauskuudesta mutta myös ajoittaisesta turhauttavuudesta löytyy Christel Rönnsin kirjoittamasta ja kuvittamasta kuvakirjasta Pinko ja salaperäinen siemen (Lasten Keskus 2020, saatu kustantajalta).



Kirjassa Pinko-jänis istuttaa metsään siemenen, josta uskoo kasvavan mehevän porkkanan. Osa sen eläinystävistä suhtautuu epäillen koko viljelytouhuun, ja esimerkiksi Joggi-kameleontti tuumaa: "Porkkanako muka, tuosta murusesta. Mikä vitsi!" Pinko ei kuitenkaan välitä Joggin epäilyksistä, vaan laittaa siemenen multaan. Ystävien avulla kasvia lannoitetaan ja kastellaan (kuvitelkaa vain, kuinka... hieman pissakakkahuumoria), ja Pinko laulaa ja juttelee sille myös silloin, kun muut eivät jaksaisi vain istua kasvia seuraamassa.



Voisi luulla, että Pinko odotus palkitaan, kun kasvi on vihdoin kasvattanut itselleen komeat lehdet. Porkkanaa ei kuitenkaan näy, eikä kuulu. Ei ennen, kun Orvokki-lepakko keksii, että ehkä porkkana kuitenkin kasvaa alaspäin. Pinko päättää korjata sadon. Viljelemisessä kaikki ei aina kuitenkaan suju toivotusti, sato voi jäädä laihaksi tai päätyä parempiin suihin. Niin käy Pinkollekin, sillä utelias kontiainen on syönyt Pinkon porkkanan! Voi sitä pettymyksen, surun ja kiukun määrään, minkä tämä teko aiheuttaa. Onneksi kontiaisella on tilanteeseen ratkaisu: kylvetään maahan uudet siemenet! Ja niin koko odotus, jännitys ja hauskuus alkaa alusta.



Pinko ja salaperäinen siemen on värikäs ja iloinen kuvakirja, joka sopii hyvin leikki-ikäisille lapsille. Meidän kolme ja puolivuotias kuopuksemme pitää tästä kirjasta niin paljon, että on opetellut lukemaan sen "itse". Kirjan äärellä voi paitsi miettiä kasvien kasvamista myös erilaisia tunteita ja tunnesäätelytaitoja.

...................................


Toisenlaisen lähetymistavan viljelemiseen tarjoaa tietokirja Kyllä kasvaa! sisällä , parvekkeella ja puutarhassa (Kustannus-Mäkelä Oy 2020, saatu kustantajalta, suom. Katariina Kallio. Se on kirjoitettu lapsille ja nuorille, jotka voisivat innostua syötävien kasvien tai erilaisten kukkien viljelemisestä ja kasvattamisesta. Kirjat tekstit ovat helppolukuisia ja valokuvat isoja ja houkuttelevan näköisiä. Teoksen on kirjoittanut ja piirretyt kuvat piirtänyt Elin Ek.



Kirja jakautuu kolmeen lukuun: Kasvata, Kokkaa ja Puuhaa. Tämä onkin hauska lähestymistapa, sillä sen lisäksi, että kirjassa opetetaan viljelemisen perusteita siemenpussin lukemisesta lähtien, siinä myös kerrotaan, mitä sadosta voi valmistaa leipomalla ja askartelemalla.




Ohjeiden joukosta löytyy muun muassa saippuoiden, huulirasvan ja tuoksupussien valmistusohjeita. Itse olisin lisännyt ohjeisiin myös viljelylaatikon nikkaroimisen ja "täyttämisen" ohjeen. Toisaalta kirjassa lähetymistapa on se, että kasvattaa voi muuallakin kuin viljelylaatikossa tai kasvimaalla. Jopa ikkunalaudalla tai ämpärissä parvekkeella voi viljellä kasveja, eikä aina tarvita isoja viljelyaloja.



Tämän kirjan innoittamana minäkin taas yritän esikasvattaa krassin ja kehäkukan siemeniä, vaikka kuten Ek myös muistuttaa, aina voi ostaa myös valmiita taimia ja istuttaa niitä. Ainakin yksi kolmesta krassista on itänyt, joten nyt vain odottelemme lämpimiä säitä, että sen saisi siirrettyä ulos kasvamaan. Minä yritän tänä vuonna valita puutarhaani sellaisia kasveja, joista pölyttäjät ja perhoset hyötyisivät. Olisikin ollut mahtavaa, jos Kyllä kasvaa! -kirjassa olisi vielä paremmin huomioitu, mitkä kukat ja kasvit houkuttelevat pölyttäjiä, sillä ilman niitä moni sato jää laihaksi. Mehiläishotellin ohje kirjassa kyllä on.



Mikäli pölyttäjä-asia kiinnostaa enemmän, kannattaa muuten tutustua Ylen Pelasta pörriäinen -kampanjaa.  Tuon linkin takaa löytyy artikkeleita ja videoita, jotka kertovat, miksi pörriäiset ovat tärkeitä, miksi niiden hupenevasta määrästä pitää olla huolissaan ja mitä me voimme tehdä niiden pelastamiseksi. Sieltä löytyy myös lista niistä kasveista, jotka sopivat pörriäispuutarhaan.

Lisää viljelyaiheisia ja kasvien kasvamiseen liittyviä kirjoja:




Muumi-kirjojen -lukuhaasteen koonti (linkitä omat postauksesi tähän)

Ystävänpäivänä 2020 alkanut Muumi-kirjojen lukuhaaste päättyi vappuaattona. Haasteen aikana luettiin Muumi-kirjoja, ja halutessaan sai lahjoittaa jokaista lukemaansa kirjaa kohti valitsemansa summan #MEIDÄNMERI -kampanjaan. Rahat menevät Itämeren suojelutyöhön. Kaikki haasteessa mukana olleet voivat liittää tämän postauksen kommenttikenttään linkin postaukseensa. Minä nostan ne tähän postaukseen.



Minä luin haasteeseen yhteensä seitsemän kirjaa, joista kaksi oli Tove Janssonin kirjoittamia romaaneja, kolme hänen tekemäänsä kuvakirjaa, yksi faktiokirja sekä yksi tietokirja. Tarkoitus oli lukea myös Näkymätön lapsi -romaani, mutta tämä koronakevät ja siitä johtuva etäopetusrumba on vienyt ison osan ajastani, enkä kertakaikkiaan ehtinyt lukea enempää.



Luin seuraavat kirjat:



En ollut aiemmin lukenut yhtään Toven kirjoittamaa romaania, ja ihastuin hänen tapaansa kirjoittaa. Etenkin Muumipappa ja meri -kirjassa oli paljon viisaita sanoja ja kauniita kuvauksia. Kaikissa lukemissani Toven kirjoissa - sekä kuvakirjoissa että romaaneissa - koetaan suuria ja pieniä seikkailuja ja löydetään vanhoja sekä uusia ystäviä, mutta myös tutkiskellaan itseä. Tykästyin erityisesti romaaneihin Muumimappa ja meri, kuvakirjaan Vaarallinen matka ja opetuskäytössäkin hyödylliseen sekä monipuoliseen Muumimuseo -kirjaan.


Jokaista lukemaani kirjaa kohti lahjoitin 2 euroa #MEIDÄNMERI -kampanjaan.

Haasteeseen osallistui sekä kirjabloggaajia että kirjagrammaajia. Myös Facebookin kautta tuli pari osallistujaa. Arvon heidän joukostaan Muumit ja suuri tuhotulva -kirjan voittajan lauantaina 9.5. 

Mukana olivat muun muassa:

Edit. Lukuhaasteen arpajaisissa onni suosi Justiinaa/ @vuosisadantarina. Voittajalle on ilmoitettu henkilökhtaisesti.