Helppolukuisia tietokirjoja lapsille: Tietopalat-sarja

WSOY on julkaissut vuodesta 2016 asti Lukupalat-nimistä helppolukuista lastenkirjasarjaa, jonka kirjoissa on lapsia kiinnostavia tarinoita, runsas kuvitus ja kohtalaisen lyhyt teksti, mikä palvelee hiljattain lukemaan oppineita lapsia. Nyt Lukupalat on saanut rinnalleen Tietopalat-sarjan, jossa huomioidaan kaikki tietokirjoista kiinnostuneet lapset, joiden ei ehkä ole vielä kovin helppo omaksua tietoa pitkistä ja monimutkaisemmista (lasten)tietokirjoista. Tämä on hienoa, sillä oman kokemukseni mukaan moni lapsi lukee mielellään tietokirjoja.


Toistaiseksi Tietopalat-sarjassa on julkaistu kaksi kirjaa eli Mika Wickströmin kirjoittama ja Anton Lipastin kuvittama Jalkapallo haltuun sekä Sara Lumpeen kirjoittama ja Reetta Niemensivun kuvittama Salaperäinen kissa. Sarjan kaksi seuraavaa osaa ilmestyvät syksyllä. Toinen käsittelee lemmikkijyrsijöitä ja toinen jääkautta.  Tietopalat-kirjat jaetaan Lukupalojen tapaan neljään kategoriaan, jotka näissä tietokirjoissa ovat harrastus, luonto, tiede ja kulttuuri. 

Meidän perheemme kaikki kolme lasta pelaavat jalkapalloa, joten lainasin heille kirjastosta ensin Jalkapallo haltuun -kirjan. Erityisesti 7-vuotias keskimmäisemme onkin selannut tätä kirjaa itsekseen. Ainakin kaksi lapsistamme taitavat tietää jalkapallosta minua enemmän, ja itse luin tämän teoksen sillä ajatuksella, että voisin itsekin ymmärtää tuota lapsilleni niin rakasta lajia paremmin. Näin EM-kisahuuman aikaan kirja olikin varsin ajankohtainen, mutta harmikseni en saanut siitä kuitenkaan selville aivan kaikkea etsimääni. 

Paitsio vai ei? Tämä tilanne tuli valitettavalla tavalla tutuksi varmasti kaikille suomalaisille jalkapallofaneille EM-turnauksessa, Suomi vs. Belgia -ottelussa, jossa Joel Pohjanpalon puskumaali osoittautui paitsiotilanteessa tehdyksi.

Kirjan alussa kerrotaan hyvin lyhyesti paitsi jalkapallopelin ja itse pallon historia myös se, että kyseessä kaikkialla maailmassa pelattava peli, jossa kaksi joukkuetta yrittää saada pallon vastustajan maaliin, ja vain maalivahti saa koskea palloon käsillään. Tekstissä myös mainitaan, että pelissä on muitakin sääntöjä, mutta paitsiota lukuunottamatta niitä ei käydä läpi. Olisi ollut ihan fiksua kirjoittaa, mitä tarkoittavat esimerkiksi pilkku tai sivurajaheitto ja millaiset otteet ovat sallittuja, millaisista rikkeistä seuraa rangaistuksia ja millaisia rangaistuksia voi tulla. Ilmeisesti kirjan tekijät ovat ajatelleet, että kirjan lukija jo tietää jalkapallosta jotain, sillä myöskään hyökkääjien ja puolustajien tehtäviä ei juuri avata.

Jonkin verran myös ihmettelen sitä, että kirjassa esitellään aika monen sivun verran maailman suurimpia stadioneja ja rahakkaimpia seuroja, mutta tunnetuista pelaajista kerrotaan varsin vähän.  Olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän myös suomalaisista jalkapalloilijoista, suomalaisen jalkapallon tasosta, kotimaisista seuroista sekä tietysti siitä, miten nekin lapset jotka eivät vielä harrasta jalkapalloa, voisivat etsiä itselleen harrastusryhmän. Hienoa kuitenkin, että kirjan lopussa on annettu treeniohjeita, joiden avulla jokainen voi harjoitella jalkapalloa kotona itsekseen. Myös alun historiaosuus antoi paljon sellaista tietoa, jota en jalkapallosta harrastuksena ja kilpailulajina ole tiennyt.

Tämä fakta varmasti kiinnostaa lapsia: Ensimmäisten pallojen sisäkumeina käytettiin sian virtsarakkoja.

Salaperäiset kissat kuuluu Tietopalojen luonto-sarjaan. Se esittelee aluksi kissan salaperäiseltä tuntuvia ominaisuuksia, jotka voivat tuntua oikeastaan hieman jopa supervoimilta. Eikö vain olekin ihmeellistä, että kissa esimerkiksi laskeutuu lähes aina jaloilleen ja omistaa superkuulon ja hajuaistin? Näitä kissan superominaisuuksia esitellään kirjan edetessä tarkemmin. Lisäksi käydään läpi kissan käyttäytymistä ja viestimistä. Erityisen tärkeää on, että kirjassa ohjataan kissanomistajia ymmärtämään lemmikkiään ja kohtelemaan niitä kissan luonteelle (vai luonnolle?) sopivalla tavalla. Kirjassa myös sivutaan kysymystä, kuuluuko kissan olla vapaana ulkona vai ei, mitta ehkä tähän kysymykseen olisi voinut paneutua hieman tarkemminkin.

Salaperäinen kissa -kirjan avulla lukija voi oppia ymmärtämään oman kissansa veistejä - tai ainakin sitä, että kissalla on monia tapoja välittää viestejä.

Loppupuolella myös kerrotaan, millaisia tarvikkeita lemmikkikissa tarvitsee, ja millaisia asioita omistajan on hyvä pohtia (esim. Voiko kissaa kouluttaa?). Aivan kirjan lopussa esitellään muutamia eri kissarotuja, ja muistutetaan lukijoita, että hyvin hoidettuna kissa on pitkäikäinen lemmikki, ja sen ostamista on hyvä harkita tarkoin. Tähän tärkeään osuuteen olisi voinut vielä kirjoittaa, mistä kissan voi vastuullisesti hankkia. Pidin tästä kirjasta, sillä sen lähestymistapa on kautta linjan kissan luontoa ymmärtävä, ja kirja kannustaa lasta kohtelemaan lemmikkiä hyvin ja kunnioittavasti.

Kirjassa annetaan selitys myös sille, miksi koiria ja kissoja on perinteisesti pidetty toistensa vihollisina.

Lukemani perusteella Tietopalat vaikuttaa laadukkaalta sarjalta, jonka kahteen ensimmäiseen osaan on valittu monia lapsia kiinnostavat aiheet. Niemensivun kuvittamat kissat ovat ilmeikkäitä ja noh, kissamaisia. Lipasti ihmishahmot ovat pullottavine silmineen humoristisempia, mutta kuitenkin hänenkin tekemänsä kuvitus havinnollistaa onnistuneesti tekstiä. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisia kirjoja kulttuuri-kategorian kirjat tulevat olemaan, ja miten jääkausi onnistutaan selittämään siten, että kirjan kohderyhmään kuuluvat lapset sen helpoiten ymmärtävät. Toivottavasti tulevien kirjojen joukossa on myös esimerkiksi Egyptin historiaa käsittelevä kirja, sillä se on aihe, josta yleensä aina joku oppilaistani suorastaan janoaa tietoa ja joka varmasti kiinnostaisi monia alakouluikäisiä.


Tatu ja Patu kesäleirillä: hauskuutta, hepulointia ja huumoria

Saimme hiljattain Otavalta arvostelukappaleeksi kirjauutuuden, jonka esikoiseni luki samantien kahdesti. Keskimmäinen lapsi tahtoi lukea kirjan ensin kanssani ääneen ja etsiä siitä sitten kaikki vitsit. Kyseinen kirja myös sai lapseni tappelemaan, sillä he kinasivat siitä, kuka saa lukea sen ensin. Kirja luettiin ensimmäisenä iltana yhdessä myös minun kanssani iltasatukirjana ja seuraavana iltana sen halusi lukea ääneen lasten isä. Kyseessä on tietysti Aino Havukaisen ja Sami Toivasen uusin Tatu ja Patu -kirja eli Tatu ja Patu kesäleirillä.




Edellisessä TatuPatussa Havukainen ja Toivanen esittelivät junalla matkustamista outolalaisten veljesten näkökulmasta. Tässä uusimmassa kirjassa puolestaan tutuksi tulee kesäleirielämä. Aika moni lapsi ja nuori viettää kesälomallaan aikaa joko päivä- tai yöleireillä, ja veikkaanpa, että leirille meneminen jännittää heistä monia. Niin jännittää Tatua ja Patuakin, jotka eivät ole olleet leirillä aiemmin, mutta jotka haluavat nähdä ja kokea kaiken mahdollisen.

Tatu ja Patu kesäleirillä on kirjoitettu 8-vuotiaan Timon eli Timpan näkökulmasta. Hän kirjoittaa leirikokemuksistaan päiväkirjaa, jossa kertoo, mitä kaikkea mukavaa, jännittävää ja hassua leirillä tapahtuu. Leiri on hyvin perinteinen kesäleiri, jossa yövytään teltoissa järven rannalla, tutkitaan luontoa, uidaan, paistetaan lettuja, leikitään ja askarrellaan. Erikoisen leiristä tekee Tatun ja Patun läsnäolo, sillä nämä kaksi outolalaista sähläävät tuttuun tyyliinsä, ottavat kaikki ohjeet hyvin kirjaimellisesti ja saavat aikaan katastrofin jos toisenkin. 

Tatu kirjaimellisesti purkaa tavaransa ja Patu esittelee, miten makuupussia käytetään.


Onneksi leirin aikuiset ovat mukavia, ymmärtäväisiä ja pitkäpinnaisia. Kun Timppa esimerkiksi potee koti-ikävää, Nora-ohjaaja lohduttaa, että ikävä on ihan normaali tunne, mutta menee varmasti myös ohi. Välillä ohjaajat selvästi huokailevat syvään Tatun ja Patun toilailuille, mutteivat hermostu lainkaan. Leirillä on turvallinen ja mukava ilmapiiri, ja Tatu ja Patukin saavat rutkasti uusia ystäviä ja hienoja elämyksiä.

Kuvituksessa on jippo jos toinenkin. Tästä kuvasta tarkkasilmäiset lapseni 
bongasivat vitsin, joka viittaa erääseen aiempaan Tatu ja Patu -kirjaan.


Omat lapseni tosiaan aina etsivät kuvituksesta vitsejä, eli kuviin piirrettyjä jekkuja. Heitä naurattaa myös Tatun ja Patun touhut, ja kirjassa onkin klassinen huumorikirjoista tuttu asetelma, jossa lapset ovat aikuisia (tässä tapauksessa Tatua ja Patua) viisaampia. Minusta tuntuu, että Tatun ja Patun sähläys ja kohellus kasvaa jokaisen kirjan myötä, ja ainakin tässä kesäleirikirjassa pojat painikoivat paljon, puhuvat kovaan ääneen (puhekuplissa paljon isoa, tummennettua fonttia) ja reagoivat hyvin voimakkaasti lähes kaikkeen. On hienoa, että tarinasta käy ilmi, kuinka uudet asiat todella voivat aiheuttaa jännitystä ja jopa eräänlaista hepuloimista. Patu esimerkiksi vimmatusti pyörien ja hyörien tokaisee: 
"En ymmärrä yhtään mitä sanot. Olen niin innoissani! En pysty yhtään keskittymään!"

Tatu ja Patu reagoivat voimakkaasti. Patu ei pysty jännitykseltään yhtään keskittymään.


Tatu ja Patu kesäleirillä -kirjassa käydään läpi perinteinen kesäleiriviikko, ja voisin kuvitella, että kyseiseen kirjaan tutustuminen voi helpottaa monen leirille lähtijän jännitystä. Ja toki kirjassa sivutaan myös sitä, että joskus lapsen leirille lähteminen voikin oikeastaan jännittää enemmän vanhempia kuin lasta itseään. Leiriviikko kuluu yleensä nopeasti, ja se kotiin ikävöimään jäänyt vanhempikin siitä selviää!

Lintukirjoja lapsille: Höyhentakkisakki ja Hullunkurinen lintukirja

Esikoiseni mietti, mitä hän voisi kesälomallaan tehdä, ja yhtenä aktiviteettivaihtoehtona jaakapallon pelaamisen ja mökkireissun rinnalle hän oli kuulemma keksinyt lintujen bongailun. Hän ehdotti, josko kävisimme kirjakaupasta katsomassa, olisiko siellä sellaista lintukirjaa, jossa eri lintulajeista saisi aina pisteitä sitä mukaan, kun niitä näkisi. Hänellä oli selvästi mielessään jonkinlainen lintumaailman Pokémon-peli. Sanoin, ettei sellaista kirjaa tietääkseni ole tehty (kustantajat, vink vink), mutta meidän omasta hyllystä löytyy parikin lapsille tarkoitettua, piirroskuvitettua lintukirjaa. Ne eivät kyllä - ainakaan ihan kamalan paljon - auta lajien tunnistamisessa, mutta ainakin niiden avulla pääsee lintutunnelmaan.


Uudempi teoksista on Leena Ravantin runoilema ja Aapo Ravantin kuvittama Höyhentakkisakki-runokirja (Lasten Keskus 2020, saatu kustantajalta), jossa linnut esiintyvät erilaisissa runoissa ja loruissa. Aapo Ravantin kuvitus on silmääni miellyttävää, melko perinteistä lastenkirjakuvitusta, mutta lintujen tunnistaminen ei välttämättä näiden kuvien avulla onnistu. Se toki ei ole tämän kirjan tarkoituskaan. Oikeastaan linnut on näissä kirjoissa inhimillistetty, ja ne esittelevät meille muun muassa sporttisen, vauhtisokean Vertin, pullistelevan Pablo-pulun ja unelmoivan naakanpoikasen. Monen runon rytmi on mukaansatempaava, ja esimerkiksi Västäräkki-Veken kevätpuuhat -runossa kuulen räpin. Pääosin Höyhentakkisakin runojen sisällöt ovat siis fiktiota, mutta jotain lintumaailman fkatojakin runoihin on piilotettu. Kuten tosielämässäkin, myös runojen naakat viihtyvät suurissa parvissa ja varpuset poimivat ruuakseen maahan pudonneita ruuanmurusia. 


Tutunoloisiakin runoja näiden linturunojen joukosta löytyy. Vauhtisokea Vertti tuo mieleeni Kirsi Kunnaksen runon Iloinen auto. Ellin Velli -runo muistuttaa jo nimensäkin puolesta kahta vanhaa lorua, joista toisessa velliä keitellyt Elli pelästyi hämähäkkiä ja toisessa Elli kaatoi vellit kalliolle. Itseäni ilahduttivat eniten runot Ei yhtään pöllömpi keskustelu, jossa pieni pöllö oppii, miksi isompia pitää kuunnella, pitkästä parisuhteesta kertova Uskolliset-runo sekä Koulun alku, jossa räkättityttö aloittaa ensimmäisen luokan.


Myönnän, että tulevan ekaluokkalaisen äiti kyynel tuli silmään tätä lukiessani:

...

Puuhun jäi pehmeä pesä,

ruoho on viileää, pian loppuu kesä.

Äiti vain ilmoitti:

- Nyt täytyy mennä,

omin siivin jo lennä!


Äläkä pelkää muutosta moista!

Muutkin jo lähtevät kouluun. 

Yhdessä opitte yhtä ja toista

ennen kuin pääsette jouluun.

...


Toinen omasta hyllystämme löytynyt lasten lintukuvakirja on peruja omasta lapsuudestani. Mauri Kunnaksen ja Reijo Ikävalkon Hullunkurinen lintukirja (Gummerus) opetti minulle pienenä lintuihin liittyviä faktoja. Nyt aikuisena tunnistin kivitaskun noiden oppien avulla, ja yhä töyhtöhyypän nähdessäni mieleeni tulee Kunnaksen piirtämä kuva, jossa töyhtöhyyppä kampaa komeaa töyhtöään autotien pientareella.


Kumpikaan näistä kirjoista ei kuulemma ollut sellainen, jota esikoiseni kaipasi, vaikka hauskoja teoksia ovatkin molemmat. Ehkäpä voisin varata hänelle kirjastosta vaikkapa jonkin laulavan lintukirjan, josta voisi kuvien katselemisen ja faktojen lukemisen lisäksi kuunnella lintujen ääniä.