Lappukaulatyttö - kuvakirja sotalapsista

Sanna Pelliccionin kuvittama ja Eppu Nuotion kirjoittama Lappukaulatyttö (S&S 2022) on tositapahtumiin perustuva kuvakirja sotalapsista. Kirja kertoo viisivuotiaasta Heidistä, joka lähetetään sotalapseksi Ruotsiin. Heidin esikuva on näyttelijä Heidi Krohn, ja kirjan takana olevasta tietotekstistä käy ilme, että hänet on lähetetty sotalapseksi peräti kaksi kertaa talvi- ja jatkosodan aikana. Krohn on kertonut muistavansa vielä tänäkin päivänä, miltä tuntui olla aivan yksin vieraassa maassa, jonka kieltä ei ymmärrä.



Myös Pelliccionin ja Nuotion kirjasta välittyy yksinäisyys, pelko, suru ja epätietoisuus, jotka varmasti ovat olleet vahvasti läsnä ainakin sotalasten ensihetkien aikana vieraassa maassa. Tiedämme, että osaa lapsista onnisti, ja he pääsivät ystävällisiin perheisiin, mutta kuten tämän kirjan Heidi, osa kohtasi kylmäkiskoisuutta, kiusaa ja ilkeyttä. Kirjan Heidi nimittäin joutuu tunteettomalta vaikuttavan parin luokse. Ensimmäinen ruotsinkielinen sana, jonka hän oppii on nej, sillä sitä hänelle hoetaan jatkuvasti. Heidin isoveli sen sijaan pääsee ystävällisten ihmisten hoivaan.



Nuotion teksti on kerrontatavoiltaan vaihtelevaa. Välillä siinä tarkastellaan tapahtumia melkein sadunomaisesti ja etäännyttäen puhuen pelkästään tytöstä:

"Olipa kerran tyttö, joka ikävöi kotiin.. Nyt kotona istuttaisiin ruokapöytään. Keittiössä tuoksuisi kaalilaatikko ..."

Suurimmaksi osaksi tekstissä puhutaan kuitenkin suoraan Heidistä ja kerrotaan hänen kokemuksistaan sekä tunteistaan. 

"Heidi leikkii olevansa kotona. Hän leikkii, että isä tulee töistä ja ottaa syliin. Heidi halaa puuta."

Syksyllä Heidi onneksi haetaan pois harmaasta talosta, ja silloin hän pääsee ystävällisen Annan hoiviin. Kun hänen sitten tulee aika hyvästellä Anna, molempia itkettää ikävästä. Kotona Suomessa Heidiä ja hänen veljeään vastassa on lasten isä. Lappukaulatyttö päättyy siis varsin onnellisesti, onhan kyseessä lapsille kirjoitettu teos. 



Tarina on hyvin koskettava ja Pelliccionin kuvitus heijastelee tekstin tunnelmia. Ikävien ihmisten luona kuvat ovat tummia ja harmaasävyisiä ja hahmot kuvattu laatikkomaisina takaa päin. Kun Heidi pääsee asumaan Annan luo, muuttuu kuvien väritys iloisemmaksi. Kotona Suomessa Heidin isän pään takana näyttää räiskyvän monivärinen ilotulitus. 

Lappukaulatyttö on tärkeä kirja, ja kuten sen takakannessa todetaan: "Sodan pitkät jäljet yltävät ainakin neljänteen sukupolveen. Tälläkin hetkellä on lapsia, jotka joutuvat jättämään kotinsa. Sotalasten surua ei saa unohtaa!"


Eläinmaailman ihmeitä lasten kuvakirjoissa

Luimme juuri esikouluun menevän kuopukseni kanssa kaksi kauniisti kuvitettua kuvakirjaa, joissa toisessa tutustutaan valtameren elämään ja toisessa metsän eläimiin.



Valtameriseikkailulle pääsimme Sharon Renttan Eläinseikkailijat-sarjan Topias ja syvänmeren salaisuudet (Kustannus-Mäkelä 202, suom. Terhi Leskinen) -kirjan parissa. 


Kirjassa pieni Topias-tiikeri rakastaa uimista ja sekeltamista, vaikka äiti yrittää sanoa, etteivät tiikerit ui. Topias kuitenkin rakastaa vettä ja kaikkea, mitä pinnan alta löytyy. Se tahtoo tutkia, nähdä ja kokea. Erityisesti sitä kiinnostaa, mitä valtameren syvimmässä kohdassa piilee. Niinpä se lukee kirjoista kaiken tiedon aiheesta ja kertoo sitten oppimastaan äidilleen. Lopulta äiti tekee Topiaksen äiti heltyy ja hankkii pennulleen oman sukelluspuvun. Kunnon sukellusvarusteiden ansiosta Topias pääseekin tutkimaan koralliriuttaa ja ottamaan kuvia vedenalaisella kamerallaan. Se näkee ja tunnistaa monia lajeja kuten seepian, keihäsrauskun ja mustekalan. 


Kuitenkin pieni tiikeri tahtoo edelleen päästä tutkimaan syvyyksiä, joihin kukaan tiikeri ei ole aiemmin päässyt. Se menee sorkistaan kätevän biisonin luo, ja pian nämä kaksi saavat rakennettua pienoissukellusveneen. Sen avulla Topias pääsee vihdoin tutkimaan valtameren syvyyksiä. Koska Topias on oikea tutkimusmatkailija, joka ei luovuta koskaan, se ei keskeytä matkaansa edes silloin, kun valtava valas vahingossa tuuppaa sukellusveneen pintaan. Topias jatkaa sukullusta ja pääsee vihdoin valtameren pohjaan. Siellä on juuri niin kiinnostavaa kuin hän ajatteli.



Yhtäkkiä syvyyksistä alkaa kuitenkin nousta kuplia, ja Topias hieman säikähtää, mikä otus häntä mahtaa kohdata! Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hirviö, vaan verkkoon juuttunut kilpikonna. Onneksi Topias löytää sen ja saa sen pelastettua. Muutoin ihmisen jälkeensä jättämä roska olisi koitunut upean kilpikonnan kohtaloksi. 



Lukijaakin muistutetaan lopuksi, että Topias näki retkellään millaisen vaaran me ihmiset aiheutamme, kun heitämme luontoon roskia, ... Valtameret ovat huikea, tutkimaton osa maapalloamme. ... eikä meillä ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon ihmeellisiä uusia lajeja niiden syvyyksissä mahtaa piileskellä.



Toinen lukemamme kirja on Sandra Dieckmannin kirjoittama ja kuvittama pienten lasten tarinallinen tietokirja Metsän kätkössä - Retki eläinten maailmaan (Kustannus-Mäkelä 2022, soveltaen suomentanut Sinikka Sajama). Kirja esittelee nimensä mukaan metsän elämiä ja niiden tapoja. Aivan lopussa on vielä faktaruudut kaikista lähes kaikista kirjassa esitellyistä eläinlajeista. 



Koska kyseessä on käännöskirja, tarkistin ensimmäisenä, ovatko siitä löytyvät lajit suomalaisesta metsästä. Kirjan kirjoittaja on syntynyt Pohjois-Saksassa ja asuu nyt Englannissa. Lajit, jotka kirjaan ovat valokoituneet, asuvat myös suomalaisesta luonnosta, mutta täpläkauris ja villikani ovat meidän metsissämme vieraslajeja. Lisäksi jäin pohtimaan, pyydystävätkö suomalaiset karhut lohia joesta kuten kirjassa kerrotaan, koska käsitykseni mukaan metsiemme mesikämmenen pääravintona ei taida olla kala, vaikka kaikkiruokainen otso sitäkin herkkua syö. Pikaisella googletuksella en löytänyt tähän vastausta.



Niin tai näin, Diekman on tehnyt kuvituksensa kanssa upeaa työtä ja kirjaa on ilo lukea. Kuvitus on tosin osin fantasiamaista, ja ehkä hieman harmillisestikin kasvilajit eivät aivan vastaa todellisia luonnosta löytyviä. Tekstin sekaan kirjailija on ujuttanut pieniä kysymyksiä lukijalle, ja ne ohjaavat aikuista ja lasta tutkimaan kuvia ja oppimaan sitä kautta enemmän luonnosta. 



Mietin, että eläinten viereen olisi voinut kirjoittaa niiden lajin, sillä ehkä kaikki vanhemmatkaan eivät tunnista niitä ja osaa siten vastata kirjan kysymyksiin. Tai ainakin näin olisi saanut kivasti nimettyä myös muun muassa kaikki eri perhoslajit, jotka kuvituksessa näkyvät, mutta jotka tekstissä mainitaan vain perhosiksi. Kuten kuitenkin jo kirjoitin, kirja on oikein viehättävä tietokirja metsän elämistä ja innostaa varmasti monia pieniä luonnonystäviä.



Hylättyjä kartanoita, salaperäisiä mysteereitä ja kummallisia olentoja lastenromaaneissa

Vanhoissa puutaloissa on jotain todella kiehtovaa. Veikkaanpa, että en ole ainoa, joka yrittää hylätyn talon ohittaessaan kurkkia sisään sen ikkunoista ja arvailla, kuka talossa on joskus asunut, ja miksi talo on hylätty. Vanhat huvilat ja rapistuneet talovanhukset ovatkin mitä parhaimpia näyttämöitä jännittäville tarinoille, eikä siksi olekaan ihme, että monen lasten- ja nuortenromaanin tapahtumapaikkana ja seikkailujen lähtökohtana on jokin hylätty rakennus. Esimerkiksi Eva Frantzin kirjoittamassa Ruukin salaisuus -kirjassa vanha kartano kätkee sisäänsä jännittävän salaisuuden, jota päähenkilö alkaa selvittää. Reetta Niemelän kirjoittamassa Mustan kuun majatalo -fantasiaromaanissa päähenkilö muuttaa isänsa kanssa vanhaan taloon, joka ei olekaan mikä tahansa rakennus, vaan fantasiaolentojen turvapaikka.



Tänä kesänä minä ja kymmenvuotias esikoiseni luimme vanhempieni kirjahyllystä löytyneen fantasiasarjan Spiderwickin kronikat ensimmäisen osan Haltijakirja (WSOY 2004, suom. Ulla Lempinen), jonka on kirjoittanut Holly Black ja kuvittanut upein mustavalkoisin kuvin Tony DiTerlizzi. Tässäkin kirjassa keskeinen rooli on vanhalla, rapistuneella talolla.

Kirjan tarina alkaa, kun kaksoisveljet Jared ja Simon, heidän siskonsa Mallory ja äitinsä muuttavat erittäin vanhaan ja ränsistyneeseen Lukkuvyöryn kartanoon. Aika pian talossa alkaa tapahtua kummallisia ja ikäviäkin asioita, joista syytetään Jaredia - tämä kun on ennen muuttua ollut vanhassa koulussaan monenmoisissa vaikeuksissa. Jared alkaa tutkia kartanoa ja päätyy salattuun työhuoneeseen, josta löytyy Arthur Spiderwikin luonto-opas, Ihmeellinen maailma ympärillämme -kirja. Se on täynnä tietoa haltijoisa, ja Jared alkaa sisarustensa kanssa selvittää, ovatko talon kummalliset tapahtumat kenties kirjassa esiintyvien olentojen aikaansaannoksia...

Vaikka Spiderwickin kronikat -sarja on jo melkein kaksikymmentä vuotta vanha, ei se silti tunnu vanhanaikaiselta. Tarina on vetävästi kirjoitettu ja kuvat ovat todella hienoja. Sarjan kirjat ovat varsin ohuita, joten alakouluikäinne lukija saa luettua ne melko nopeasti. Se on ihan hyvä, sillä olen huomannut, että esimerkiksi osa oppilaistani on vältellyt liian paksuja kirjoja. Oma esikoiseni luki tosiaan kirjan suosituksestani, ja kyseli, löytyykö vanhempieni hyllystä myös sarjan muut osat. Onneksi löytyy! Sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa on viisi osaa ja toisessa kolme. Sarjasta on tehty myös elokuva.

Luin hiljattain ensimmäisen osan myös toisesta sarjasta, jossa päähenkilö alkaa selvittää menneisyyden mysteereitä, jotka kytkeytyvät hänen omaan historiaansa ja lähistöllä olevaan vanhaan, hylättyyn taloon. Kyseessä on Tuutikki Tolosen kirjoittaman kolmiosaisen sarjan avaus Agnes ja unien avain (WSOY 2020). Kirjan herkkä ja mustavalkoinen kuvitus on Kati Vuorennon taiteilemaa. 

Siinäkin päähenkilö muuttaa yhdessä äitinsä kanssa uudelle paikkakunnalle. Hän löytää hautausmaalta hautakiven, jonka teksti tuntuu kummallisesti liittyvän häneen itseensä. Agnes tahtoo tietää, kenelle hauta on kuulunut ja onko tällä henkilöllä jotain tekemistä Agneksen itsensä kanssa. Agnes saa avukseen uuden ystävän Pullan, jonka vanhat kaverit tuntuvat melko kurjilta kiusaajilta. Onneksi Agnes on paitsi utelias myös vahva ja puolustaa tarvittaessa uutta ystäväänsä.

Agnes alkaa nähdä kummallisia unia, joissa hän kätkee jotain puutarhaan. Unien tunnelma on hieman uhkaava, ja kaikkein merkillisintä on, että tuo samainen puutarha löytyy aivan lähistöltä. Puutarha kuuluu kauniiseen, vanhaan rakennukseen, johon Agnes haluaisi kovasti päästä sisään. Puutarhasta löytyy unessa esiintynyt avain, joten lasten pitää tietysti selvittää, mihin lukkoon avain sopii. Kun se selviää, saa Agnes kuulla ihmeellisiä asioita oman sukunsa historiasta... Sarjan seuraava osa: Agnes ja huvilan salaisuus liittyy nimensä mukaan vielä suoremmin tuohon huvilaan.

Pidin paljon Agnes ja unien avain -romaanista, enkä ihmettele lainkaan, että se voitti vuonna 2021 LukuVarkaus-kirjallisuuspalkinnon. Kyseinen palkinto annetaan lapsiraadin valitsemalle, edellisenä vuonna ilmestyneelle, parhaalle Suomessa suomen kielellä julkaistulle lastenromaanille. 

Helppolukusia Eläinystävät-kirjoja pikkukoululaisille

Olen tykännyt paljon Helena Brossin ja Kadri Ilvesin Eeli ja Omar -kirjoista (suom. Raija Rintamäki), jotka kuuluvat Kustannus-Mäkelän PikkuLukuavain -kirjasarjaan. Nyt PikkuLukuavain-sarja on laajentunut Eläinystävät-kirjoilla, jotka on kirjoittanut ja kuvittanut Margareta Nordqvist (suom. Raija Rintamäki). Näissä kirjoissa, nimensä mukaan, pääosassa ovat erilaiset kotieläimet. Kaikissa kirjoissa esiintyvät samat eläimet ja lapset, jotka ilmeisesti asuvat maaseudulla.


Eläinystävät-kirjat ovat helppolukuisia, pienaakkosin kirjoitettuja ja tavutettuja. Virkkeet ovat lyhyitä, ja niitä on vain muutama yhdellä aukeamalla. Värikkäät ja selkeät kuvat tukevat juuri lukemaan oppinutta lukijaa. Nämä kirjat ovat yllättävän pitkiä, eli näiden äärellä voi myös harjoitella sitä, ettei yhtä kirjaa tarvitse lukea kerralla loppuun, mikä on osalle lapsista aluksi haastava ajatus (ja tietysti alkeislukutaitoiselle myös hankalaakin, koska ei ehkä pysty muistamaan lukemaansa vielä kovin hyvin). 

Aukeama kirjasta Hyvä, Bella!.

Tarinat eivät ole kovin monimutkaisia, eikä niissä mielestäni ole samanlaista imua kuin Eeli ja Omar -kirjoissa. Hyppää, Hopsu! -kirjassa lapset järjestävät eläimille hauskan agilityradan, mutta Hopsu-kani ei millään tahdo hyppiä esteitä. Kirjan opetus taitaakin olla, että jokaisen pitää saada tehdä, mitä tykkää. Hyvä, Bella! -kirja puolestaan lasten ja eläinten tekemästä sirkusesityksestä, jonka tähtinä esiintyvät eläimet saavat osallistua kykyjensä mukaan. Ekaluokkalaiseni luki kaikki nämä kolme kirjaa, ja piti eniten kirjasta Kaapon kepit, jonka juonessa on mukana hitunen jännitystä. Kaapo-koira nimittäin pelastaa kirjassa kissanpennun varmalta hukkumiselta. 


Kirjasta Kaapon kepit

Sarjasta on ilmestynyt myös kirja Miirun pennutHyppää, Hopsu! -kirjan lopussa on aukeama, jossa esitellään erilaisia kanirotuja ja estetyyppejä. Olisikin mukavaa, jos kaikkien kirjojen lopussa olisi jokin vastaava tieto-osuus. Nämä kirjat ovat mukavaa luettavaa eläinten ystäville ja täydentävät hyvin vasta alkaneiden lukijoiden kirjavalikoimaa.

Hyppää, Hopsu! -kirjan aukeama



Raivostuttaako? eli kuvakirjoja kiukusta

Tunnekasvatus ja tunnetaitokirjat ovat jo useamman vuoden olleet pinnalla lastenkirjallisuudessa. Täälläkin olen esitellyt monia aihepiirin kirjoja, ja nyt on vuorossa kiukkua, raivoa, ärsyyntymistä ja vihaa käsittelevät kirjat Ravi Raivostuu (Kumma-Kustannus 2021, kirj. Tom Percival) ja Joskus minä raivostun (Kustannus-Mäkelä 2022, kirj. Timothy Knapman, kuv. Joe Berger). Molemmat kirjat on suomentanut Raija Rintamäki.



Ravi raivostuu -kirjan päähenkilö on nelilapsisen perheen kuopus Ravi, joka on myös perheen pienin lapsi. Koska hän on pienin, on hän usein myös hitain. Ja koska hän on hitain, hän ei ehdi varata bussissa hyvää istumapaikkaa ja jää jopa kerran ilman jäätelöä, kun se ehtii loppua. Hän ei meinaa ylettyä kiipeilytelineisiin, eikä saa laskea suurista liukumäistä. Se kaikki tietysti kasvattaa Ravin ärtymystä ja kiukkua. Lopulta tunne kasvaa niin suureksi, että Ravi raivostuu



Kun Ravi raivostuu, hän muuttuu tiikeriksi, joka pystyy kaikkeen siihen, mihin Ravi ei. Harmi kyllä raivoava tiikeri on myös riehuva tiikeri, jonka pelottava käytös saa muut perääntymään ja ottamaan Ravi-tiikeriin etäisyyttä. Aika pian Ravi alkaa itse huomata jääneensä yksin ja tuleekin surulliseksi. Hän jopa osaa aivan itse pyytää anteeksi ja muuttuu sovinnon jälkeen takaisin pojaksi. "Eikä hän enää koskaan sen jälkeen muuttunut tiikeriksi." Paitis ihan vähän vain joskus, kun siihen tuli aihetta...



Joskus minä raivostun -kirja on kirjoitettu runomuotoon, ja sen minä-kertoja eli pieni tyttö kertoo, miten hän välillä osaa leikkiä nätisti, jakaa omastaan ja sietää jopa pettymyksiä. Toisinaan epäreilut, tylsät ja kurjat tilanteet saavat hänet kuitenkin raivostumaan. Tunteenpurkaus voi silloin olla kovin voimakas, mikä kuitenkin harmittaa päähenkilöä jälkikäteen. Näissä tilanteissa auttaa syli, hali ja ymmärtävä aikuinen. Tyttö oppii, että raivon tunteen tullessa voi yrittää hillitä sen terävintä kärkeä ja vaikuttaa siihen, millaisina tekoina tunne purkautuu. Päähenkilö yrittää hengitellä ja laskea kymmeneen. Aina sekään ei auta, mutta raivostumisen jälkeen tehdään taas sovinto.



Kummassakin näistä kirjoissa on paljon hyvää. Uskoisin, että moni lukija voi samastua päähenkilöiden harmien aiheisiin. Kukapa ei suuttuisi, jos jäisi aina viimeiseksi, sinua kiusattaisiin tai jäätelö tippuisi maahan? Aivan varmasti jokainen on myös joskua raivostunut niin, että on tullut karjuttua ja ärjyttyä tiikerin lailla. Ravi raivostuu -kirja havainnollistaa hyvin sen, että äryjyminen ja riehuminen kuitenkin saattaa karkottaa muita. Molemmissa kirjoissa korostetaan myös sovinnon ja anteeksi pyytämisen merkitystä. Pidin hieman enemmän Joskus minä raivostun -kirjan loppuratkaisussa siitä, että päähenkilölapsi tarvitsi ja sai tunteensa hallitsemiseen apua aikuiselta. Lapset usein tarvitsevat näin voimakkaiden tunteiden "voittamiseen" apua. Raivon ja vihan tunteet voivat olla todella voimakkaita, mutta kuuluvat kuitenkin tavallisten tunteiden joukkoon. Molemmissa kirjoissa lapset päättävät, etteivät enää raivostu, mutta eipä sitä kukaan voi välttääkään. Omaa reaktiotaan voi toki oppia hillitsemään.



Knapmanin ja Percivalin kuvitukset sopivat hyvin tarinoihin. Raivon tullessa kuvat muuttuvat dramaattisiksi, suuriksi lähikuviksi. Ravi-tiikerin ympärillä kipinöi ja salamoi punahehkuisesti, mutta muu ympäristö on silloin hyvin harmaata.