Satuja lukulomalle

Tänään, Sadun nimipäivänä juhlitaan kansallista Satupäivää, ja itseasiassa koko tämän viikon ajan järjestetään ympäri Suomea Satuviikon tapahtumia. Lisäksi nyt on ainakin meillä täällä Etelä-Suomessa syysloma, joka on nimetty lukulomaksi. Siinäpä onkin siis jo syitä kerrakseen tarttua hyvään tarinaan ja käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan. Toki välillä kannattaa katsastaa, millaista Satuviikon ohjelmaa lähiseudulla kenties järjestetään ja lähteä kuuntelemaan satuja vähän muidenkin lukemana mikäli mahdollista. Ohjelmien joukosta löytyy myös verkossa toteutettavia esityksiä ja kuunnelmia, mikä mahdollistaa osallistumisen heillekin, joiden lähiseudulla ei ole livetapahtumia.



Satuviikon materiaalien joukosta löytyy hieno tehtäväpaketti, jossa on satumaista puuhaa ja tehtäviä sekä kotona että lapsirymien kanssa toteutettavaksi. Minua hieman harmittaa, että Satuviikkoa osuu usein koulun syysloman ajaksi, sillä sitä olisi mukava viettää oppilaiden kanssa. Olemme kuitenkin viime kevään ja tämän syksyn ajan lukeneet ja kirjoittaneet oppilaiden kanssa satuja, ja pohtineet satujen opetuksia ja tuntomerkkejä. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, että osa lapsista tuntee hyvin monia satuja, osa ei välttämättä muita kuin Disneyn version Prinsessa Ruususesta tai Lumikista. Yhdessä olemme tutustuneet faabeleihin, hölmöläissatuihin ja moniin klassikkosatuihin, joista jälkimmäisiä olen luokassa lukenut Suomen lasten satuaarteet -kirjasta (Otava 2011, 1.painos 1992). Kirjan on kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin ja toimittanut Marja Kemppinen.

Kotona olemme viikon verran lukeneet omien lasteni kanssa iltasadun Otavan uudesta satukokoelmasta Isoäitien iltasadut (saatu kustantajalta), joka on koottu yhteistyössä Kotilieden Kummikerhon kanssa. Kyseinen hyväntekeväisyysjärjestö tukee muun muassa vähävaraisia lapsiperheitä. Sanna Jaatisen toimittamasta ja Paula Melan kuvittamasta Isoäitien iltasadut -kirjasta lahjoitetaan euro jokaista myytyä kirjaa kohti Kotilieden kummikerhon toimintaan. Kirjassa on kaksikymmentä satua, jotka on valinnut kaksikymmentä isoäitiä ympäri Suomen. Mukana on muun muassa Tarha Halosen, Seela Sellan ja Anna Hanskin valitsemat sadut. Jokaisen sadun alussa on Aino Lappalaisen kirjoittamat, satujen valitsijoiden esittelytekstit, joissa nämä kertovat, miksi ovat valinneet juuri kyseisen sadun ja mitä se heille merkitsee.



Kirjassa on monta samaa satua kuin Suomen lasten satuaarteet -kokoelmassa, mutta mukaan on mahtunut myös satuja, jotka eivät ole kaikkein tunnetuimpia tai jotka eivät löydy jokaisesta perinteisestä satukokoelmasta kuten Marjatta Kurenniemen Satu pojasta joka tahtoi oppia lentämään ja Kaarina Helakisan Suklaapilvet. Minun lapsistani nuorin iloitsi, kun mukaan on mahtunut Ruma ankanpoikanen, ja esikoinen sekä keskimmäinen ilahtuivat Bremenin soittoniekoista. Fontti ja rivivälit ovat Isoäitien iltasadut -kirjassa lukijaystävällisesti isompia kuin Satuaarteissa. Siksi tarinat ovat hieman lyhyempiä ja hyvällä tavalla sanavalinnoiltaan nykyaikaistettuja, vaikka myös onnistuneen uskollisia alkuteoksille. Onnistunutta on mielestäni myös Melan kuvitus, joka on samaan aikaan perinteisen herttaista satukuvitusta, mutta myös nykypäivään päivitettyä. Tarinoiden päähenkilöt kuuluvat moneen etniseen ryhmään.



Mietin ensin, miksi kirjassa on vain isoäitien valitsemia satuja, sillä jollain tavalla haluaisin vaalia ajatusta myös isoisistä, joiden kainaloon lapsenlapset voivat käpertyä kuuntelemaan tarinoita yhtä lailla kuin isoäitienkin. Ehkä isoäitien näkökulma valikoitui tähän kokoelmaan siitä syystä, että Kotilieden kummikerho on naistenlehteen kytköksessä oleva kerho, jossa toimijoita ovat kautta kerhon historian olleet nimen omaan naiset.



"Lapselle ääneen lukeminen on aina yhtä hauskaa ja liikuttavaa. Jokaisella lukukerralla tapahtuu tärkeitä asioita: Jaamme ilon lapsen oppimasta uudesta sanasta tai oivalluskesta. Jaamme tarinan herättämän tunteen, ja vietämme sylikkäin hetken, joka merkitsee paljon molemmille." (Leeni Peltonen, Kummikerhon hallituksen puheenjohtaja, 2021)

Mukavaa Satupäivää, Satuviikkoa ja lukulomaa kaikille!

Rikollisen hauska Vorosen perhe timanttikeikalla

Anders Sparringin kirjoittama ja Per Gustavssonin kuvittama Vorosen rosvoperheestä kertova kirja(sarja), oli minulle aivan uusi tuttavuus, kun sain sarjan toisen osan arvostelukappaleena Kustannus-Mäkelältä. Vorosen perhe ja kultatimantti -kirjan etulehdeltä huomasin, että sarjan ensimmäinen osa Vorosen perhe ja synttärikeikka on ilmestynyt suomeksi tänä keväänä, ja aiomme todellakin lasten kanssa etsiä myös ensimmäisen osan käsiimme, sen verran hauskaa luettavaa tämä toinen osa meistä kaikista oli. Gustavassonin omintakeisen tyylinen kuvitus, jossa perspektiivi ja hahmojen mittasuhteet välillä vääristyvät, sopii kirjan tyyliin mainiosti.


Ensin kyseisen kirjan luki 9-vuotias esikoiseni, joka oli sitä mieltä, että kirja on hauska, ja hän kuulemma tykkäsi erityisesti siitä, että kirjassa monet nimet ovat humoristiseen tapaan väännetty rosvomaailmasta. Vorosen perheen naapurissa asuva poliisi on esimerkiksi nimeltään Jeppe Pollari, ja perheen koira tottelee nimeä Kyttä. Kirjan hienosta suomennoksesta voikin kiittää Raija Rintamäkeä, joka on onnistunut viihdyttävässä käännöksessään mainiosti.

Kun esikoiseni oli lukenut tämän kirjan itsekseen (kohtalaisen nopeasti, sillä sivuja on vain 62 ja teksti on aika isoa), luin kirjan kuopukselleni iltasaduksi, mihin meni aikaa vain kaksi iltaa. Esikoinenkin tahtoi kuunnella kirjan uudestaan minun lukemanani, mikä kertonee myös kirjan meillä saavuttamasta suosiosta. 

Vorosen perheeseen kuuluu siis äiti, isä ja kaksi lasta: isoveli Niilo ja Nelli-pikkusisko. Perhe käyttäytyy sukunimensä mukaan, ja jokainen aamu perheessä esimerkiksi alkaa niin, että isä on vohkinut naapurissa asuvan Jeppe Pollarin sanomalehden. Kun Jeppe Pollari tulee kyselemään lehtensä perään, onnistuu isä aina huijaamaan tätä uskomaan, että lehti on heidän omansa. Perheen poika Niilo kuitenkin eroaa perheestään siinä, että hänen on äärimmäisen vaikeaa valehdella, eikä opi, vaikka kuinka yrittää. Tosin aivan kirjan loppumetreillä hän onnistuu valehtelemisessa, mutta ei ehkä siinä tarkoituksessa, jossa vanhemmat olisivat toivoneet hänen niin tekevän...


Vaikka kirja on ohut, ehtii tarinassa tapahtua vaikka ja mitä. Perheen vanhemmat lähtevät pääkaupunkiin timanttinäyttelyyn (ihan vain katsomaan maailman hienointa timanttia), ja Nelli ja Niilo jäävät kahdestaan kotiin. Nelli ei tahdo olla kotona ilman aikuista, ja niinpä lapset lähtevät tapaamaan linnassa lukkojen takana majailevaa isoäitiään. Vankilaan ei kuitenkaan noin vain pääse, joten neuvokas Nelli keksii juonen keplotellakseen heidät sisään. Voitte myös ehkä arvata, miten tarina etenee, kun mummi ja tämän bestis saavat kuulla maailman suurimmasta timantista... Sen jälkeen kysymys enää kuuluu, kuka kähveltää timantin ensiksi ja jääkö joku kiinni...

Tämä kirja on tosiaan melko helppolukuinen, joten se sopinee parhaiten noin esikouluikäisistä lapsista kolmasluokkalaisille. Silti ääneenluettuna tämä varmasti hauskuuttaa myös neljäsluokkalaisia, ja minä aionkin keväällä hyödyntää tätä kirjaa omassa opetuksessani. 


.............................................

Rosvo-teema opetuksessa

Kävin nimittäin hiljattain Laura Niinikiven ja Taina Hämäläisen pitämän, Lukuliikettä kuntiin! -hankkeen puitteissa toteutetun ateljee-menetelmän jatkokoulutukseen. Siellä Niinikivi esitteli, miten monipuolisesti hän on luokassaan hyödyntänyt Helsingin Sanomissa 14.4.2018 julkaistua lasten tiedekysymystä Mistä rosvot tulevat?. Uutista on hänen tunneillaan käytetty sekä luovan kirjoittamisen, luetun ymmärtämisen että oikeinkirjoituksen ja kielitiedon harjoitukissa. Minulle tuli heti mieleen, että tahdon keväällä toteuttaa luokassani rosvo-teemaa, jonka pystyy yhdistelemään moniin oppiaineisiin. Tuota uutista aion käyttää ehdottomasti itsekin erityisesti luetun ymmärtämisen ja oikeinkirjoituksen sekä kielitiedon harjoituksissa.

Aloitamme teeman mitä luultavammin niin, että luokkaan ilmestyy salaperäinen laukku tai kassi, josta löytyy erilaisia tavaroita ritsasta etsintäkuulutukseen. Oppilaiden pitää tehdä parin kanssa havaintoja, mitä esineitä laukussa on ja sen perusteella tehdä perusteltu päätelmä, keneltä laukku on kadonnut. Tätä varten teen oman tutkijan lomakkeen. Sen jälkeen luemme pätkän Vorosen perhe ja kultatimantti -kirjaa, joka tarjoaa monta hykerryttävää inspiraationlähdettä esimerkiksi luovan kirjoittamisen tehtäviin ja eri tekstilajien kirjoittamisen harjoituksiin. Heti ensimmäisellä sivulla on esimerkiksi malli luettelosta (mitä kirja sisältää) sekä lyhyestä tiedotuksesta. Kirjassa myös luetaan sanomalehteä, ja sivulla 16 on jopa valokopio sanomalehden sivusta, jossa näkyy pätkä uutista sekä mainos. Mainos jatkuu myös sivulla 17. Myös on sivulla 20 luettelo, jossa esitellään, mitä Vorosen perheen vanhemmat ottavat mukaan lähtiessään kaupunkiin timanttia katsomaan, ja oppilaat saavat kirjoittaa omat listansa luovan kirjoittamisen harjoituksena. Niinikivellä olikin omassa koulutuksessaan ihan vastaava harjoitus, jossa me saimme kirjoittaa listaa esimerkiksi rosvon muistilistasta tai laukun sisällöstä. 

Oppilaat saavat tietenkin ideoida oman hilpeän rosvohahmonsa, nimetä hänet vorosmaiseen tyyliin ja tehdä kuvaamataidon tunnilla henkilöstä etsintäkuulutuksen, jossa hänen kerrotaan syyllistyneen johonkin mielikuvitukselliseen rikokseen (ei mennä raa'aksi...). Näitä rikoksia voisimme ideoida oppilaiden kanssa yhdessä. Kuvaamataidossa oppilaat voisivat myös piirtää omat rosvoperheensä tussipiirroksena.

Koska keväällä meillä on ympäristöopissa aiheena pohjoismaat, aion esitellä oppilaille myös pohjoismaisten kirjailijoiden rosvotarinoita (Ronja Ryövärintytät ja Kolme iloista rosvoa nyt ainakin. Tuleeko muita kenellekään mieleen?). Musiikissa oppilaat laulavat toivottavasti Rosvolaulua (toivottavasti tämä sopii musiikinopettajan suunnitelmiin). Ajattelin myös, että liikuntatunnilla oppilaat voisivat joko ulkona tai sisällä pelata salapoliisisuunnistusta, jossa pitää löytää johtolankoja ja selvittää rikoksen tekijä. Myös Afrikan tähti -pihapeli ja Toiminnalisen oppimisen verkkokoulussa esitelty kertolaskupeli (rosvo voi viedä pisteet) sopisi tähän teemaan. 

Tahtoisin myös, että oppilaat pääsisivät ideoimaan omia rosvotarinoitaan. Nämä voisivat liittyä heidän tekemiinsä etsintäkuulutuksiin. Kun tarinat olisi kirjoitettu, voisivat oppilaat ideoida pienissä ryhmissä, miten voisivat jatkotyöstää niitä. Joku ryhmä saattaisi esimerkiksi haluta tehdä rosvopelin, animaation, sarjakuvan tai näytelmän. Tähän teemaan saisi mukavasti yhdistettyä myös jonkin pakopelityyppisen harjoituksen ja esimerkiksi kirjakerhot, jossa jokainen lukisi kotona rosvo-teemaan sopivaa kirjaa.

Rosvot ovat tietysti teemana myös siinäkin mielessä hyvä, että todellisuudessa aiheeseen liittyy paljon hyvä-paha ja oikein-väärin -tematiikkaa, jota täytyisi tietysti pohtia oppilaiden kanssa. Kirjallisuudessa rosvoja voidaan käsitellä hilpeällä otteella, mutta tosiasiassahan rosvot ovat rikollisia. Ja miettikääpä vaikka Robin Hoodia, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille, tekikö hän oikein?

Muuta rosvokirjallisuutta:

Heli rantala ja Netta Lehtola: Murtautuja Mauri (2021)

Ilpo Tiihinen: Piipaat sulle -runo (1989)

Ismo Puhakka: Poliisi -runo (2011)

Siri Kolu: Me Rosvolat -sarja

Siri Kolu: Tarinataistelu (2018)

Siri Kolu: Ränttätänttää, rosvoruokaa! -keittokirja (2015)

Roope Lipasti: Rudolf-rosvo -sarja

David Walliams: Pankkirosvon poika (2019)

David Walliams: Gangsterimummi (2016)

Malin Klingenberg ja Tiina Konttila: Patrik ja Superseniorit -sarja

Philip Reeve: Kevin ja keksirosvo (2021)


Eläinystävän ehdoilla

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Ystäväni Pulla Vehnänen (Otava 2021, saatu kustantajalta) on ihastuttava teos ystävyydestä ja eläinten kauniista kohtelusta. Siksi tämä kirja sopiikin esiteltäväksi juuri nyt eli eläinten viikolla. Viikon tarkoitus on herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, miltä yhteiselo ihmisen kanssa eläimestä tuntuu.


Reitun kirjassa käsitellään juuri näitä samoja teemoja. Tarinan päähenkilö, eli omapäinen Tylli-tyttönen saa huoltajiltaan Mummilta ja Mommalta oman ponin. Tylli ei ole kovin kärsivällinen, ja hänellä on vahvat mielikuvat, mitä poniystävänsä kanssa tulee touhuamaan. Tylli lähtee hakemaan Pulla Vehnästä uuteen kotiinsa, mutta Pulla ei halua mennä traileriin, vaan karkaa ja kiipeää puuhun (!) turvaan.

Pientä ponia pelotti. Se piiloutui kukkien sekaan ja pisti korvansa ihan luimuun. Sillä tavalla ponit kertovat, että joku asia arveluttaa niitä


Näin osuvasti Reittu kuvaa ponin tuntoja, ja saa lukijankin ymmärtämään, miksi Pulla Vehnänen ei tottele Tylliä, joka pontevasti komentaa poniaan. Lisäksi Reittu kuvaa hienosti, että Pulla Vehnänen kyllä haluaisi luottaa Tylliin. Lopulta tyttö saakin Pullan alas puusta ja menemään traileriin lupaamalla sille porkkanoita ja halauksia. 

Lempeys ja ystävälliset sanat tehoavat toisinaan paremmin kuin määräileminen.

Tyllin ja Pullan haluat törmäävät kirjassa vielä monta kertaa, sillä Tylli esimerkiksi tahtoisi letittää Pullan hännän, laittaa ponille satulan ja ratsastaa sillä. Letitykseen Pulla suostuu, vaikka sitä jännittääkin, mutta satuloimiseen se ei suostu.

- ...sinä sanoit, että olet ystäväni, eivätkä ystävät sido satuloita toistensa selkään ja ohjaile muita oman mielensä mukaan! Pulla Vehnänen selittää kiukustuneelle Tyllille. Tyllin hermot uuteen ystäväänsä menevät ihan kokonaan, kun hän ei saa ponia suostumaan ratsastukseen tai kärryajeluihin. Tyttö nimittäin tahtoisi, että Pulla pitäisi juuri samoista asioista kuin hän itse. Tylli leppyy Pulla Vehnäselle vasta, kun poni-poloinen syö itsensä ähkyyn ja toipuu vain Tyllin sinnikkään hoidon ansiosta.


Tylli oppii, että ystävän kanssa voi puuhata kaikenlaisia kivoja juttuja, mutta molempien pitää haluta tehdä niitä. Sekä Tylli että Pulla Vehnänen oppivat, että kaverin kanssa voi ja kannattaa tehdä kompromisseja, toiseen pitää luottaa ja toisen mielipidettä kunnioittaa. Siten yhteiselo sujuu hyvin, eikä ketään - ei eläin- eikä ihmisystävää - saa pakottaa tekemään sellaista, mikä pelottaa tai tuntuu kurjalta. 

Reitun kuvitus on ilosita, värikästä ja ilmeikästä. Sekä Tyllin, Pulla Vehnäsen, että taustalla häälyvien Mummin ja Momman ilmeet ovat paljonpuhuvia ja kertovat paljon tunteista, joita henkilöt kokevat.





Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin

Saimme hiljattain arvostelukappaleen Carlyn Beccian kirjoittamasta ja kuvittamasta tietokirjasta Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin (Karisto/ Otava 2021, alkuteos Carolrhoda Books 2021, suom. Sanna Niemi). Kirja on lapsille ja nuorille suunnattu tietokirja, joka esittelee lukuisia eri hirviöitä varsin mielenkiintoisella tavalla. Kirjan lähestymistapa on tieteellinen, ja hirviöitä tutkitaankin muun muassa siitä näkökulmasta, millaisia tosielämän tapauksia ja uskomuksia kunkin hirviön tarinan taustalla on. Kirjassa on myös eläinkirjoista tutulla tavalla esitelty esimerkiksi hirviöiden fysiologiaa ja anatomiaa sekä toimintaohjeita niiden kohtaamisen varalle.



Erittäin kiinnostavaa on myös, miten kirjailija fysiikanlakeihin nojaten pohtii, voisiko jokin tietty laji olla olemassa ja miten sen olisi maapallon elinoloissa käynyt. Kirja on hyvin monipuolinen ja tietoa on paljon - siispä myös tekstiä on varsin paljon, mutta se on ainakin minusta ja kolmasluokkalaisesta lapsestani mielenkiintoista. Itseasiassa lapseni innostui tästä kirjasta ensin, ja lueskeli sitä sohvalla koulun jälkeen: "Tää on hyvä. Paljon tietoa ja hyvät kuvat", kuului hänen arvionsa Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin -kirjasta. 



Lapseni innoittamana aloin itsekin selailla kirjaa, enkä aluksi käsittänyt sen konseptia. Onko kyseessä tietokirja myyttien historiasta vai kirja, joka ikäänkuin esittelee hirviöt olemassaolevina otuksina? Varsin pian jäin kuitenkin kiinni kiinnostaviin teksteihin ja pohdin, miten monesta kiinnostavasta näkökulmasta Beccian käsittelee hirviöitä. Samassa kirjassa hän esimerkiksi selittää kohta kohdalta, miten joku voi pyydystää krakenin, miten voi lukea ihmissuden kehon kieltä, millainen on isojalan evoluutio ja kuinka suuren määrän banaaneja King Kongin kokoinen apina söisi ja miksi sen olisi siis ollut mahdoton löytää tarpeeksi ruokaa saarellaan. Kirjassa siis fakta ja fiktio kulkevat rinta rinnan. Itse mietin, miten tätä kirjaa voisi hyvin hyödyntää opetuksessa esimerkiksi luetun ymmärtämisen tehtävissä, tietotekstien kirjoittamisen harjoituksissa, sanataidetehtävissä ja vaikka kuvataidetöiden innoittajana näin halloweenin aikaan.



Beccian oma kuvitus on lapseni sanoin hyvää, mutta minun mielestäni paikoin vähän hurjankin näköistä - hirviöistä, kun kerran kirjoitetaan. Tekstiosuudet eivät ole pelottavia, mutta hirviöitä kuvaavat kuvat voivat kenties kauhistuttaa herkimpiä lukijoita.

Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. järjestää tänäkin vuonna perinteisen Halloween-lukuhaasteen, johon osallistuvat blogit ja kirjagrammaajat voit käydä katsomassa tästä linkistä. Tämäkin kirja sopii haasteeseen vallan mainiosti!




Pelko ja jännitys voitetaan kuvakirjoissa

Lastenkirjat tarjoavat turvallisen tavan käsitellä asioita, jotka voivat jännittää ja pelottaa lasta. Tarinoiden kautta lapsi voi tutustua itseään askarruttavaan tai jopa pelottavaan asiaan hieman etäältä, aikuisen kanssa. Hän voi samastua kirjan henkilöihin, tulla tutuiksi aiheen kanssa ja löytää ratkaisukeinoja. Esimerkiksi päiväkodin, esikoulun ja koulun aloittamisesta kertovat kuvakirjat auttavat lasta näissä siirtymävaiheissa. Myös erilaiset jännittämistä ja pelkoja käsittelevät kirjat voivat auttaa lasta sanoittamaan omia tunteitaan, tarjoavat aikuiselle kanavan keskustella peloista lapsen kanssa ja voivat siten luoda turvallisuudentunnetta.




Aika monella lapsella on vaihe, jossa nukahtaminen voi tuntua vaikealta, pimeä voi pelottaa, ja lasta saattaa mietityttää, mitä ääniä yössä kuuluu. Tästä aiheestakin on kirjoitettu kirjoja, joista esimerkiksi Sanna Pelliccionin Onni-poika ja hirveä hirviö (Minerva kustannus) oli jokusia vuosia sitten omien lasteni suosikki. Kirjassa paitsi jännitetään hirviöitä myös tutustutaan mukavalla tavalla yön ääniin ja eläimiin. 




Myös Nora Lehtisen ja Anne Muhosen selkokirjoitetussa Ainon ja Matiaksen iltakirjassa (Pieni Karhu 2020, saatu kustantajalta) tutustutaan yön eläimiin ja mietitään, miten illalla iskevän mörköpelon voi voittaa. Tämä kirja on pikemminkin lastenromaani kuin kuvakirja, vaikka kirjassa onkin  runsaasti Muhosen piirtämiä, värikkäitä kuvia, jotka auttavat lasta seuraamaan tarinan kulkua. Kirjassa on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä käydään läpi iltatoimia ja lapset saavat ihailla salaperäistä yön eläintä lepakkoa. Toisessa tarinassa Aino ja Matias ovat serkkunsa luona yökylässä, ja illan tullen Ainolle iskee sekä koti-ikävä että mörköpelko. Enon vaimo osaa hienosti lohduttaa ikävöivää lasta, ja lukee iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Kun Ainolle ei tule uni silmään kaapista kiiluvien mörönsilmien vaaniessa häntä, keksii serkkujen äiti, mikä auttaa karkottamaan mörön: rokki ja villi tanssi tietenkin! Ja kuten yleensä oikeassakin elämässäkin käy, paljastuu, että kiiluvat silmät eivät suinkaan kuulu mörölle, vaan niille löytyy aivan luonnollinen selitys... Kirjan viimeisessä tarinassa yön kauneus tulee esille, kun Aino ja Matias tutkivat tähtitaivasta ja pohtivat, miten eläimet nukkuvat.




Rasaliina Seppälä ja Anu Pensola ovat hekin tehneet kuvakirjan, jossa voitetaan mörköpelko ja selvitetään, mistä kummalliset yöllä kuuluvat äänet johtuvat. Lulu ja Piko - Yön äänet -kirjan (Kustannus-Mäkelä 2021, saatu kustantajalta) päähenkilöt ovat Lulu-niminen lapsi ja hänen pöllöystävänsä Piko. Tässä tarinassa on mukana hippusellinen taikaa, sillä illan tullen kaksikko saa salaperäisen tehtävän: heidän huoneessaan olevaan arkkuun ilmestyy rikkirakastettu nalle, jonka omistaja Lulun ja Pikon pitää löytää. He pukevat ylleen taikasukan, jonka kuljettaa heidät pienen pojan makuuhuoneeseen. Nalle todella kuuluu pojalle, mutta tehtävä ei ole vielä suoritettu. Poika ei nimittäin pysty nukkumaan, sillä häntä pelottaa kaikki yöllä kuuluvat äänet. Lululla on onneksi taikalaukussan mukana kirja, joka tarjoaa vastauksen kaikkeen. Kaikille kirskumisille, narskumisille ja suhinoille löytyykin hauska selitys. Äänten aiheuttajia eivät olekaan likavesihirviö tai kummitus, vaan kissa, joka yrittää osua pikkuautoilla lasipurkkimaaliin ja katolla liukumäkeä laskevat linnunpoikaset. 
Tässä kuvakirjassa on ihastuttavaa, miten mielikuvitus - se sama, joka loihtii mörköjä ja kummituksia lapsen mieleen - valjastetaan keksimään hauskoja selityksiä, jotka karkottavat pelottavat asiat tiehensä.


 

Johanna Lestelän uusimmassa Tuikku-sarjan kirjassa Tuikka uskaltaa (Otava 2021, saatu kustantajalta) leikki-ikäinen Tuikku jännittää uuden harrastuksen aloittaminen. Tuikku on todella innostunut jalkapallosta ja tahtoo itse alkaa harrastaa sitä. Äiti vie Tuikun jalkapallokerhoon, mutta perillä Tuikku ei uskallakaan mennä treenihin mukaan. Jännitys tuntuu kipuna vatsassa, eikä hän tahdo edes jäädä katsomaan harjoituksia. Tuikku on vielä illallakin pettynyt, ja äiti lohduttaa, että aina voi yrittää uudestaan. Jalkapallo vetää Tuikkua puoleensa, ja seuraavana päivänä tämä harjoittelee omalla pihallaan ahkerasti. Hän jopa tekee niin hienon potkun, että oman pihan isot lapset kannustavat häntä. Niinpä Tuikku tahtoo mennä uudestaan kokeilemaan jalkapallokerhoon. Matkalla hän kertoo äidille, mikä häntä jännittää: epäonnistuminen. Äiti lohduttaa, ettei kaikkea tarvitse osata valmiiksi ja riittää, että uskaltaa yrittään. Perillä harjoituksissa on vastassa uusi apuvalmentaja, kotipihalta tuttu Onni, joka vetää Tuikun mukaan harjoituksiin. 




Lestelän arkisen suloiset Tuikku-kirjat sopivat mainiosti luettavaksi päiväkoti-ikäisten kanssa. Hän kuvaa hyvin lasten ajatuksia ja tilanteita, jotka ovat varmasti monille tuttuja. Tuikku-kirjojen kuvitus on pelkistettyä ja selkeää, ja murrettu sävymaailma sekä ihmisten löysät, collegemaiset vaatteet tuovat mieleen oman kasarilapsuuteni. Sarjan edellinen osa Tuikku ja pimeän mörkö (Otava 2020) käsittelee lapsen haluttomuutta mennä nukkumaan ja pimeään liittyvää pelkoa.

Edellisiä kirjoja huomattavasti tummasävyisempi kuvakirja on Anna Tommolan ja Pete Revonkorven Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020, saatu kustantajalta), jossa pieni päähenkilö Säpsy pelkää lähes kaikkea ja ahdistuu hurjan monesta asiasta. 

Ennen kaikki oli selkeää. Säpsy rakasti äitiä ja Hessua, kikhernepestoa ja nuudeleita ja nukkumista ja lakua ja paijauksia ja syliä. Sitten mustat ajatukset tulivat. ... Säpsy alkaa pelätä muutakin: Että ei pääse mukaan leikkiin. Että hänet unohdetaan. Että hän jää jälkeen, koska jalat eivät liiku, koska hän on niin täynnä painavia ajatuksia.

Eivät ne ole sellaisia asioita, joille aikuiset nauravat ja sanovat: Olipa hauska juttu. Siksi niistä ei kannata sanoa mitään.

Säpsyn pelot tuntuvat aikuislukijasta kovin surullisislta, sillä kyseessä ei taida enää ole mikään pieni pelko, vaan Säpsy tuntuu hyvin ahdistuneelta lapselta, jonka arkielämään pelot vaikuttavat voimakkaasti. Kun vaari esimerkiksi viiltää perunoita kuoriessaan sormeensa, pelästyy Säpsy valtavasti, menee pöydän alle piiloon, pelkää vaarin kuolevan ja näkee yöllä veriajatuksia. Säpsy ei myöskään tahdo puhua aikuisille peloistaan, ja vain toisinaan kutsuu äitiä luokseen yöllä, toisinaan hän pelkää yksin ahdistavien ajatusten keskellä. Vaariaan Säpsy ihailee suuresti ja uskoo, ettei vaari pelkää mitään.




Sitten käykin ilmi, että kaikkivoipa vaari on pienestä pojasta asti pelännyt veden alla piileviä vesikasveja ja vaaroja, vaikka rakastaa uimista. Vaari siis menee kohti pelkojaan, mikä tuntuu Säpsystä käsittämättömältä. Vaari osaa hienosti sanoittaa tilanteen lapsenlapselleen:

Ei se mitään haittaa, että vähän pelottaa. Silti voi mennä ja tehdä asioita. Jos ei osaa pelätä mitään, tekee tyhmyyksiä. Se vasta on vaarallista. Mutta jos taas pelkää vähän kaikkea, sellaisiakin juttuja mitä ei tarvitsisi pelätä, pitää ehkä ihan vähän uhmata kohtaloa.

Vaarin esimerkin rohkaisemana Säpsykin päättää uhmata kohtaloa, ja seuraavana myrsky-yönä hän menee ulos kohtaamaan myrskyn. Sen jälkeen omassa huoneessa piileskelevä mörkökään ei enää tunnu niin kovin suurelta ja pelottavalta, kuten ei narulla kuivuvat pyykitkään, vaikka ne muistuttavatkin tuulessa tanssivaa näkymätöntä miestä.

Tommolan teksti on vahvaa ja jopa hieman hätkähdyttävää luettavaa. Aivan yhtä hätkähdyttävää on myös Revonkorven kuvitus. Säpsyn pelot ja möröt ovat mukana kuvissa tummina hahmoina, ja esimerkiksi aukeamalla, jossa tyttö pelkää, ettei pääse muiden mukaan, hän katoaa kuvassa taustaansa. Kuvista käy myös ilmi Säpsyn mielikuvituksen voima ja se kuinka ajatukset täyttävät hänen päänsä ja maailmansa. Toisaalta yhta voimakkaan lohdullinen on viimeisen aukean kuva, jossa Säpsy ja äiti kävelevät yöllisen myrskyn jälkeen kukkasateessa. Tämä kirja ei ehkä sovi kaikkein pienimmillä tai pelokkaimmille lukijoille - tai ainakin vanhemman on hyvä lukea kirja ensin ja pohtia, auttaako kirjan lukeminen oman lapsen mahdollisiin pelkoihin vai saattaako se jopa lisätä sitä. Minun viisivuotiaani mielestä tämä ei kuulemma ollut yhtään pelottava.


Ps. Myös Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjassa on kirja, jossa käsitellään pimeän pelkoa. Paavo Virtanen ja pimeys on meillä ollut kirjastosta lainassa aikoja sitten, ja muistan, että pidin kirjasta. Koska minulla ei ole sitä nyt tässä, en valitettavasti pysty esittelemään sitä tarkemmin.