Oodi lastenkirjallisuudelle ja kirjastoille: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka

"Äiti, luetaanko taas se kirjastokirja?" pyytää kotona kuumepäivää kanssani viettävä 2-vuotias kuopukseni. Ja tokihan me luemme! Kyseinen kirja on Kristiina Louhen kirjoittama ja kuvittama Tomppa-kirjasarjan 18. kirja eli Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka (Tammi 2018).



Tompasta on sarjan edetessä kasvanut reipas leikki-ikäinen, jonka Piimänakki-vauvasiskosta on puolestaan tullut ryömivä pieni kirjatoukka, joka karkailee tuon tuosta omille teilleen. Aiemmissa kirjoissa, Tompan ollessa pieni, oli Tompan äiti kotona ja matkasi yhdessä taapero-Tompan kanssa leikkipuistoon, torille ja eläintarhaan. Nyt kotona lasten kanssa on nykyaikaisesti isä, ja tässä uusimmassa kirjassa isä vie Tompan ja Kertun junalla ison kaupungin isoon kirjastoon.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
(Tammi 2018)

Tuo kirjasto on ilmiselvästi Oodi, jossa Tomppa pääsee ihailemaan rakennuksen avaruutta, valoa ja sisällä kasvavia puita. Tomppa on kirjastokonkari, ja hän pitää kovasti oman kirjastonsa satutunneista, ja sellaisen he pistävät isän ja Kertun kanssa pystyyn myös Oodissa. Kerttu-kirjatoukkakin rakastaa kirjoja, vaikka nauttiikin niistä vielä lähinnä nakertamalla niitä. Yhtä kaikki, koko Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka -kirja on mielestäni yksi suloinen lastenkirjallisuuden ja kirjastojen ylistys - siis hyvällä tavalla. Sarjan aikaisemmistakin osista on voinut huomata, että Tompan perheen elämään kirjat ja kirjasto kuuluvat aivan luonnollisena osana; satuja luetaan esimerkiksi, kun korvia särkee, kun mennään unille ja kaivataan mukavaa tekemistä. Tutut lastenkirjat vilahtevat Tomppa-kirjojen kuvituksissa, ja hankitaanpa Tompalle jopa oma kirjastokorttikin.

Kristiina Louhi: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
(Tammi 2018)

Ehkäpä joku Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka -kirjan lukijoistakin innostuu tämän kirjan luettuaan kuuntelemaan satutunteja, hankkimaan oman kirjastokortin tai ihan vaan tekemään kirjastovierailusta seikkailun kuten Tomppakin!

Kristiina Louhi: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
(Tammi 2018)

ps. Mekin virailimme joululomalla Oodissa ja ihmettelimme sen avaruutta. Lastenkirjat olivat vielä aika hajallaan ja osa hyllyistä oli lähes tyhjinä - ehkä, koska pienet vieraat kantoivat lastenkirjoja jatkuvasti paikasta toiseen. Omat lapseni innostuivat usean muunkin lapsen tavoin laskemaan alas Oodin lastenpäädyn vinoa seinärakennelmaa, mutta näytti punainen lukuhuonekin olevan kovalla käytöllä. Oodi oli kieltämättä upea, mutta lastenosastolta olisin toivonut hieman enemmän satumaisuutta, joka kutsuisi lapsikävijöitä satuseikkailuun...

Kristiina Louhi: Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
(Tammi 2018)

Mindfulness-satuja ja -harjoituksia lapsille

Tunnetaitojen harjoitteleminen, positiivinen kasvatus, mindfulness... Tässä muutamia sanoja, jotka ovat vilahdelleet Facebook-seinälläni parin viime vuoden ajan (seuraan siis muutamia kasvatusalan sivustoja), ja täytyy sanoa, että välillä on tullut ihan kauhistus siitä, mitä kaikkea voisin harjoitella lasteni ja oppilaideni kanssa, jotta heistä tulisi empatiakykyisiä, tasapainoisia, rohkeita, ystävällisiä ja onnellisia ihmisiä. Kauhistunut olo on johtunut lähinnä siitä, että olen miettinyt, kuinka osaa, pystyn ja ehdin omaksumaan kaikki nämä harjoitukset ja asiat ensin itse ja sitten vielä fiksulla tavalla jakaa oppimaani lapsille.

Ihan kaikkea ei onneksi itse tarvitse keksiä, ja meidän kasvattajien tukeaksi on laadittu valmista materiaalia esimerkiksi juuri mindfulnessin eli tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoituksiin. Sain arvostelukappaleena kaksi tällaista kirjaa, joissa molemmissa on oikeastaan sama idea: Kirjoissa on tarinoita, jotka ensin luetaan lapsille ja joiden pohjalta sitten aikuinen ohjaa tietoisen läsnäolon harjoituksia.



Molemmissa kirjoissa on myös avattu mindfulness-käsitettä, joka itselleni oli ainakin aika vieras. Mikäli ymmärsin oikein näistä kahdesta kirjasta - Sari Markkasen* kirjoittamasta Tipsun temppukirjasta (Avain 2018) ja Kirsi Sjöblomin** kirjoittamasta Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat (PS-kustannus) -kirjasta - on maindfulness paljon muutakin kuin vain sellaista tavallista mietiskelyä, rentoutumista ja hetkessä hiljentymistä, joksi olen sen aiemmin mieltänyt. Käsittääkseni mindfulness -harjoitusten avulla on tarkoitus oppia erottamaan välittömän, kehollisen aistimuksen jonkin tunteen ja siitä seuraavan (negatiivisenkin) ajatuksen taustalla. Mindfulnessissa opitaan hyväksymään myös negaiivisia tunnetiloja, suhtautumaan niihin lempeydellä ja olemaan läsnä kulloisessakin hetkessä. Kummassakin kirjassa korostetaan kasvattajan myötätuntoista ja lämmintä suhtautumista lapseen. Markkasen mukaan lasten mindfulnessin tutkimusta on tehty vähän, mutta on saatu alustavia viitteitä siitä, että harjoitukset voivat parhaimmillaan tukea lapsen sosio-emotionaalista kasvua itseään arvostavaksi ja mukavaksi ystäväksi ja auttaa lasta kehittämään kykyä rauhoittua, ohjata toimintaansa ja tarkkaavaisuuttaan.

Tipsun temppukirjassa Tipsu-peikosta kertovat tarinat ovat noin aukeaman mittaisia, ja Markkanen on selittänyt melko yksityiskohtaisesti, mikä kunkin tarinan ja siihen liittyvän harjoituksen tarkoitus on. Hän antaa mallia tuokioiden vetämisestä aina siitä lähtien, miten aikuinen voi sanoittaa tuokiot, millaisia kysymyksiä esittää ja missä järjestyksessä edetään. Kirjan alussa on myös tuhti teoriaosuus, jossa perehdytään mindfulnessiin ja sen pedagogiikkaan. Kirjan kuvitus on aika vähäistä ja mustavalkoista. Kuvituksen on tehnyt Meri Qvist. Tarinoiden teemoja ovat muun muassa ystävällisyys itseä ja muita kohtaan, kiireen selättäminen ja ilon löytäminen ja harmituksen sietäminen. Tämä kirja harjoituksineen, tarinoineen ja yksityiskohtaisine ohjeineen vaikuttaa helppokäyttöiseltä työkalulta, jonka voisi viedä koulun arkeen.

Sjöblomin kirja on hieman tiiviimpi teos, eikä sisällä aivan niin paljon teoriaosuutta. Tämä kirja on hyvin satukirjamainen ja sen sadut kertovat suloisesta pikkutotuksesta nimeltään Pikkumulperi, joka suu vanhassa kengässä. Milja Laine on luonut kirjaan aivan upean kuvituksen. Jokaiseen satuun liittyy harjoituksia, joista monissa kuunnellaan netistä ladattava äänite, mikä ainakin minun mielestäni hieman hankaloittaa kirjan käyttämistä. Äänite pitää aina muistaa etsiä valmiiksi. Omat lapseni selvästi myös hieman kyllästyivät näiden pitkien tarinoiden äärellä. Myös koulussa minulla on tapana pilkkoa pitkät sadut useisiin lukutuokioihin, jolloin oppilaat jaksavat keskittyä kuutelemiseen huomattavasti paremmin kuin jos satu luetaan yhteen soittoon. Tällaisessa mindfulness-harjoituksessa tarinan opetus käy kuitenkin parhaiten selväksi, jos sen voi lukea kerralla kokonaan. Toisaalta, ajoittaisesta lukutuokion aikana ilmenneestä kuuntelemishaluttomuudestaan huolimatta, ensimmäisen tarinan kuunneltuaan esikoiseni alkoi itse kirjan tarinan pohjalta sanoittaa, miten hänelläkin on välillä suuri myrskyävä (tunne)meri sisällään. Yritin ehdottaa lapsilleni, että olisimme tehneet yhdessä kirjan harjoituksia, mutta siihen esikoiseni ja keskimmäinen lapseni eivät halunneet ryhtyä, enkä viitsinyt heitä pakottaa.

Markkanen muistuttaakin kasvattajia ja opettajia siitä, että lapsia ei saa pakottaa suorittamaan mindfulness-harjoituksia, vaan yrittää lempeästi ohjata heitä ja tarjota vaikka vaihtoehtoista toimintaa harjoituksen ajaksi, mikäli sen tekeminen on lapselle kovin epämieluisiaa.

Oletko sinä käyttänyt mindfulness-harjoituksia koulussa tai varhaiskasvatuksesa tai tehnyt niitä vaikka kotona lastensi kanssa? Ovatko esimerkiksi nämä kaksi kirjaa sinulle tuttuja? Minua kiinnostaisi kovasti kuulla muiden vanhempien ja ammattikasvattajien mielipiteitä?

* Tipsun Temppukirja - Mindfulnessia ja myötätuntoa kasvatustyöhön -kirjan kirjoittaja Sari Markkanen on opettaja ja mindfulnessohjaaja.
** Pikkumulperi ja pienet suuret tarinat - Mindfulness satuja ja -harjoituksia -kirjan kirjoittaja Kirsi Sjöblom on psykologi, väitöskirjatutkija, aineenopettaja sekä jooga- ja meditaatioohjaaja. Hän on myös ohjannut lasten tunnetaitoryhmiä.

Lastenkirjassa seikkaillaan Lapissa ja tutustutaan inarinsaamelaisiin: Onni-pojan talviseikkailu

Olen aiemminkin kirjoittanut, että meidän perheemme lapset pitävät Sanna Pelliccionin kirjoittamista ja kuvittamista Onni-poika kirjoista. Sarjan ensimmäisessä osassa on vielä vauva ja kasvaa sarjan edetessä eskarilaiseksi asti. Pelliccioni käsittelee näissä kirjoissa lapsiperheille tuttuja asioita kuten esmerkiksi lapsen peli-innostusta, lemmikin hankintaa, eskarin aloitusta, matkustamista, yökyläilyä mummolassa ja uuden kaverin saamista. Minua Onni-poika -kirjat viehättävät, koska niissä maailmaa tarkastellaan avarakatseisesti ja vastuuntuntoisesti. Onnin perhe esimerkiksi ystävystyy maahanmuuttajaperheen kanssa, kierrättää, pyrkii vähentämään kuluttamista ja sopii yhdessä lasten peliajoista.



Uusimmassa Onni-poika -kirjassa Onni-pojan talviseikkailu (Minerva Kustannsu 2018) Onnin perhe matkustaa Lappiin - junalla tietysti. Onnin äiti on käynyt siellä ennenkin, ja häneen on tarttunut suoranainen lapinhulluus. Nyt koko perhe pääsee nauttimaan lumesta ja lumileikestä. Onni ja Olavi opettelevat hiihtämään, ja perhe tekee hiihtoretken laavulle. Lapset tutustuvat myös inarinsaamelaiseen Neeta-tyttöön, joka auttaa poikia hiihtämisessä ja tutustuttaa heidät poroihin ja saamelaisten kulttuuriin.

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan talviseikkailu (Minerva 2018)

Saamenkieliset sanat kulekvat luontevasti tekstissä mukana, ja lukijakin oppii, mitä ovat nutukkaat, taamotaminen ja pärkiset. Sekin välittyy tekstin rivien välistä, että osa saamelaisista on muuttanut etelään, mutta perinteistä elinkeinoa, poronkasvatusta harjoitetaan yhä, ja Neetakin kertoo aikovansa isona poronaiseksi. Kun Onni ja Olavi sitten matkustavat junalla takaisin Etelä-Suomeen ovat molemmat pojat yhtä mieltä siitä, että lapinhulluun on iskenyt heihinkin.

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan talviseikkailu (Minerva 2018)

Vaikka esikoisemme on jo oikeastaan kasvanut ohi Onneista, jaksavat Onnin ja Olavin arkiset seikkailut ilhaduttaa perheemme 4,5-vuotiasta lasta sekä 2-vuotiasta kuopusta. Varsinkin kuopus on nyt aivan innoissaan Onni-kirjoista. Olemmekin innoisamme, että tänä keväänä ilmestyy kolmas Onni-kokoomateos, jonka kustantaa Onni-kirjojen uusi kustantaja eli Etana Editions.

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan talviseikkailu (Minerva 2018)

Kirjamessuilla näin muuten pätkä Onnin tarinoista animoituna, ja olisikin aika hauska, jos Onni-poika kirjoista tehtäisiin oikea, vaikka Pikku Kakkosessa esitettävä animaatiosarja!

Villojen kukat: Oodi ystävyydelle

Villojen kukat (Teos 2018, saatu kustantajalta) on Pia Pesosen kirjoittama ja Petri Makkosen kuvittama kuvakirja, joka kertoo kahden nuoren tytön, Ruusun ja Tulppaanin, ystävystymisestä, Villojen-puutaloalueesta ja muutamasta kauniista kesäpäivästä, joiden aikana ihmiset löysivät toisensä, kapelimestari kadonneen tahtipuikkonsa ja Kaupunginisä ja Neiti Virkamies itsestään uuden, rehellisemmän puolen. Minä luin tämän kirjan kuusi ja puolivuotiaan esikoiseni kanssa, ja myös nelivuotias keskimmäisemme yritti hetken istua kanssamme lukemassa, muttei jaksanut keskittyä näin pitkään tarinaan.

Petri Makkosen piirtämä kansikuva on kaunis.

Tarinan päähenkilöt ovat kaksi tyttöä tai kaksi kukkaa, kuten he itse keksivät. Tulppaani on kotoisin Helsingin Villoilta, jonne Ruusu muuttaa äitinsä kanssa Lapista, Suomen kainalosta. Tytöt ystävystyvät heti ja löytävät yhteisen sävelen, vaikka murre-erot aiheuttavatkin hieman sekaannusta ja huvitusta: kläpit ja klapit menevät sekaisin siinä kuin mutsit, mustit, saamit ja samiksetkin. Tyttöjen nauru sekaannuksille on hyväntahtoista, ja myös minun kuusivuotiasta esikoistani naurattivat hupsut dialogit. Kävimme kirjan äärellä hänen kanssaan paljon keskustelua murteista ja yleiskielestä, mikä ei ollut ollenkaan hassumpi asia.

Osa Makkosen taiteilemista kuvista on hyvin värikkäitä ja kauniita.
Hän on tehnyt kuvitusta monella eri tekniikalla.
Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat
Villat vaikuttaa ihanalta ja idylliseltä puutaloalueelta Länisväylän kupeessa. On rakkautta, raparpereja ja rauhaa, mutta myös pari isoa ongelmaa. Villoilla asuva kapelimestari on nimittäin kadottanut kaksi tahtipuikkoaan - tulossa on iso konsertti - ja lisäksi herra Kaupunginisä ja Neiti Virkamies ovat päättäneet purattaa Villat ja rakentaa tilalle virastotalon. Ennen kun ongelmat ratkeavat, ehtivät villalaiset etsiä puikkoja muun muassa katolta ja kompostista, koettaa karkottaa kaivin- ja purkukoneita ketjuin ja munalukoin ja järjestää kaikkien aikojen pihajuhlat huutokauppoineen, kestityksineen ja tansseineen. Myös Kaupunginisä ja Neiti Virkamies saavat kutsun pihajuhliin, sillä villalaiset ajattelevat, että ihanat juhlat avaavat ahnaiden virkamiesten silmät Villojen erinomaisuudelle. Juhlissa Villojen kaksi ongelmaa tosiaan ratkevat, ja käy ilmi, että kapelimestarin kadonneet tahtipuikot ja Kaupunginisän kieroilut liittyvät yhteen.

Tästä kuvasta Villojen olemus käy hyvin ilmi.
Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Villojen kukat on hyväntuulinen tarina ystävyydestä ja hyvänlaisesta erilaisuudesta. Kirjasta tulee hyvä mieli, Pesonen leikittelee kivasti kielellä, ja tarinaan on saatu mukaan sekä vitsejä että vakavampia ympäristöteemoja. Vitsit naurattivat erityisesti meidän perheemme lapsilukijaa, minä mietin Länsiväylän tietulleja, yksityisautoilua ja ihmisten ahneutta. Toisaalta minua hieman ärsyttivät jokuset yleistykset: johtavat suhaavat hienoilla autoillaan Länsiväylää pitkin firmoihinsa, bussit kuljettavat tavallisia ihmisiä töihin, eikä kukaan halua pystyttää tietulleja.

Osa kuvista on melko tummasävyisiä ja vaikeaselkoisia. Tämä kuva ei esimerkiksi
auennut minulle, ja lapseni vieroksuivat kuvitusta. 
Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Minä ja vanhin lapseni siis pidimme Villojen kukista. Jäin kuitenkin miettimään, onko kuvakirjamainen formaatti paras vaihtoehto tälle tarinalle tällaisenaan, vai olisiko hieman pitkää tekstiä voinut tiivistää, jolloin myös nuoremmat lapset jaksaisivat kuunnella paremmin. Näin pitkä tarina sopii nimittäin hieman vanhemmille lapsilukijoille, minkä huomasin omille lapsilleni kirjaa lukiessani. Tässä olisi siis ollut ainesta myös kelpo lastenromaaniksi.

Pia Pesonen ja Petri Makkonen: Villojen kukat

Hurmaava Yksinäisten saarten kartasto

Meidän lapsiamme voi kutsua (kuva)kirjojen suurkuluttajiksi. He valitsevat omasta tai kirjaston hyllystä usein sellaisen kirjan, jonka aihe on kiinnostava (eläimet, kulkuneuvot, koneet, lasten arki) tai joka on heille entuudestaan tuttu tai kiinnostavan näköinen. Minä olen yleensä se, joka lainaa kirjastosta niitä kauniita, taiteellisia tai hieman erikoisemman näköisiä kuvakirjoja ja tarjoan niitä kotona lapsille luettavaksi. Joskus saan heidät kiinnostumaan, monesti he kuitenkin kuuntelevat sen erikoisemman kuvakirjan kohteliaisuudesta vain kerran. Olen tuullut siihen tulokseen, että liian taiteellinen kuvakirja ei oikein aukea ainakaan meidän lapsillemme eikä jaksa kiinnostaa heitä, vaikka se aikui(kriitikoilta)lukijoilta saisikin kiitosta.

Sininen keskitien -blogin Bleue kirjoitti tästä samasta aiheesta joulukuun alussa ja kertoi, että myös heillä yhteisiin lukuhetkiin valikoituvat ne tavalliset kuvakirjat. Bleuen mielestä huononkin tarinan sietää hyvän kuvituksen ansiosta, mutta hyvänkin tarinan kiinnostavuus voi mennä, jos kuvitus on huonoa. Minä olen aivan samaa mieltä, vaikka toki on lukijakohtaista, mikä on hyvää ja mikä huonoa kuvitusta. Olen huomannut, että omat lapseni vierastavat liian erikoista kuvitusta, jota monesti taiteellisimmissa kuvakirjoissa suositaan.



Ihastuin itse Etana Editionsin kustantamaan ja tämän vuoden lopussa julkaisemaan Ykisinäisten saarten kartasto -kuvakirjaan, jonka kuvitus ja teksti on Maija Hurmeen taiteilemaan. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen, vaikka se ei ole mikään perinteinen, värikäs kuvakirja, ja tiesin, että lapseni eivät välttämättä innostu sini-oranssisävyisestä, pelkistetystä kuvitustyylistä. Haluan kuitenkin tarjota heille erilaisia lukukokemuksia ja olin saanut sen käsityksen, että kirjan tarina olisi kuuntelemisen arvoinen. Emme todellakaan pettyneet, sillä tämän kirjan äärellä lapsenikin selvästi viihtyivät - onhan sen tarina sekä koskettava että hieman jännittävä ja salaperäinenkin!

Maija Hurme: Yksinäisten saarten kartasto
(Etana Editions 2018)

Yksinäisten saarten kartasto kertoo pienestä, tiedonhalusiesta Pirkosta, joka viettää äitinsä kanssa kesäpäivää rannalla. Pirkolla on äidille monta miksi?-kysymystä, mutta äiti vastaa niihin vain:
-Hmm, hyvä kysymys. Hän ottaa Pirkosta kuvia puhelimellaan ja tahtoo näyttää niitä tytölle: -Katso, miten hupsulta näytät!

Maija Hurme: Yksinäisten saarten kartasto
(Etana Editions 2018)

Pirkko päättää, ettei puhu enää äidille, vaan muuttaa (lelu)apinaystävänsä Aimon kanssa omalle saarelle, jossa hänelle on rauha miettiä tärkeitä kysymyksiä. Kesäpäivät Pirkon omalla saarella ovat letkeitä, ja usein Pirkko tutkailee kartastoa, josta löytyy kuva myös hänen Kotisaarestaan, joka on turvallisesti ankkuroitunut aivan Kuningatar-nimisen saaren kupeeseen. Eräänä yönä Pirkon ja Aimon nukkuessa tapahtuu jotain kummaa ja aika hurjaa, sillä Kotisaari lähtee liikkeelle! Se seilaa hiljalleen valtavalla valtamerellä, eikä Pirkko pysty ohjaamaan saarta. Hän huomaa, että saari liikkuu myös kartastossa ja on menossa uhkaavasti kohti sivun reunaa! Mitä tapahtuu, kun se saavuttaa sivun reunan? Putoavatko he kohta ulos tarinasta?

Tämän kuvan myötä kirjan seesteinen tarina muuttuu
kertarysäyksellä jännittäväksi.
Maija Hurme: Yksinäisten saarten kartasto
(Etana Editions 2018)

Maija Hurme: Yksinäisten saarten kartasto
(Etana Editions 2018)

Tässä kohtaa Hurme ottaa lukijat mukaan tarinaan ja pyytää heitä kallistamaan karttakirjaa niin, että saari palautuisi takaisin paikalleen lähelle Kuningatar-saarta. Ja mehän kallistimme, kallistimme ja kallistimme vielä vähän lisää! Lapsia tämä kallistaminen huvitti, ja heitä nauratti, kun saari onneksi palautui takaisin omalle paikalleen ja Pirkko päätti palata äidin luo. Matka kotisaaresta äidin luo on lohdullisen lyhyt, ja kiviä pitkin sinne pääsee hyppimään vilauksessa. Seuraavaa kuvaa lukiessaan meidänkin lapsemme ymmärsivät, että kyseessä oli leikki, eräänlainen pienen lapsen turvallinen itsenäistymispyrkimys, joka päättyi kuitenkin Pirkon oman äidin syliin.

Maija Hurme: Yksinäisten saarten kartasto
(Etana Editions 2018)

Tätä kaunista kuvakirjaa suosittelen luettavaksi ihan kaikkiin lapsiperheisiin.