Liikennekasvatus opetuksessa (sis. kirjavinkkejä tietysti!)

Koulujen alettua liikenteessä liikkuu taas pieniä keltanokkia, eli ekaluokkalaisia, joilla liikennesäännöt ja muun liikenteen mukana kulkeminen ovat vielä uusia, outoja juttuja. Eivätkä kaikki isommatkaan koululaiset vielä kunnolla hahmota tai muista kaikkia liikenteeseen liittyviä sääntöjä. Siksi kouluissakin syksyllä opetetaan ja kerrataan liikennesääntöjä ja turvallista liikennekäyttäytymistä.

Vuosi sitten ekaluokkalaisteni kanssa tutustuimme kyseisiin asioihin Liikenneturvan tarjoamien materiaalien  ja hankkimani kirjallisuuden avulla. Kävimme oppilaiden kanssa myös liikennemerkkikävelyllä, askartelimme heijastinhahmot (mustat jalankulkijat tummansinisellä pohjalla, keltaisesta paperista leikattiin heijastimia), tilastoimme oppilaiden kouluun kulkemistavat (auto, pyörä, bussi, kävellen) pylväsdiagrammein, opettelimme ja luokittelimme liikennemerkkejä, teimme koulun sääntöihin sopivat liikennemerkit ja leikimme liikuntatunnilla liikennevaloleikkiä.



Tammi on yhdessä Liikenneturvan kanssa julkaissut lapsille suunnatun tietokirjan Risto Räppääjä liikenteessä (kirj. Sinikka & Tiina Nopola, kuv. Christel Rönns, saatu kustantajalta). Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti monia liikenteen osa-alueita kuten esimerkiksi jalankulkijoihin ja polkupyöräilijöihin liittyviä sääntöjä ja ohjeita, heijastimen käyttöä polkupyörän huoltamista sekä hallintaa, bussi-, juna- ja autoliikennettä. Lopussa on myös toimintaohjeet hätätilanteita varten ja erillinen ohjeistus talvikeleillä liikkumisesta. Aivan viimeisenä on myös tietovisa, jonka avulla lukija voi testata, kuinka hyvin hän on lukemansa tiedon sisäistänyt.



Liikennejaksomme ajan luin oppilaille Jerry Mikkelisen ja Jussi Ollilan kirjoittamaa sekä Teemu Åken kuvittamaa kuvakirjaa Maltti & Valtti liikenteessä (S&S 2017), jossa Maltti ja Valtti jahtaavat poliisien pikkujoulut pyörätoilailuillaan keskeyttänyttä Riku Rikesakkoa. Kun kaksikko yrittää saada Rikua kiinni, joutuvat he erilaisiin liikenteeseen liittyviin tilanteisiin ja kommelluksiin, joiden kautta lapsille oli hyvä opettaa oikeaa ja turvallista liikenneäyttäytymistä. Kirjassa on mukana myös tieto-osioita. Tarinallinen kuvakirja on myös Jari Koiviston tekemä Miina ja Manu koulutiellä (Satukustannus 2018).



Liikennettä käsitellään myös kirjassa, jonka viisivuotias keskimmäisemme valitsi itselleen kirjakaupassa tällä viikolla. Kirjan on Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjän "maailmaan" sijoittuva kulkuneuvorunokirja, jossa erilaisia liikkumisvälineitä esitellään Matias Nopolan kirjoittamien hauskojen runojen kautta. Kuvat tähän Risto Räppääjä maalla, merellä ja ilmassa -kirjaan (Tammi 2019) on tehnyt Christel Rönns. Näiden runojen kautta liikenne-teema kytkeytyisi koulussa mukavasti myös äidinkieleen.



Turvallista koulumatkaa kaikille!

Ps. Liikenneturvallisuusviikkoa vietetään Viikolla 37, eli 9.-13.9.2019, ja silloin Liikenneturva tarjoaa opettajille lisää kyseistä viikkoa varten suunniteltuja opetusvinkkejä.

Erilaisuus on pelottavaa - vai onko sittenkään?: Kuvakirja Mörkökarhu

Roald Dahlin manttelinperijäksikin tituleerattu kirjailija David Walliams onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan lastenkirjoja, joissa hän huumorin keinoin käsittelee tärkeitä, koskettavia ja syvällisiäkin aiheita. Hän kirjoittaa lastenromaaneissaan ja kuvakirjoissaan muun muassa erilaisuudesta, vanhenemisesta, mekkoja rakastavasta pojasta ja tunteista. Tarinat ovat usein hauskoja, erikoisia ja joskus jopa hieman ärsyttäviä, eikä kirjojen tyyli ole lainkaan opettavainen. Walliamsin kirjoittamia kuvakirjoja kuvittamaan on valittu kuvittajanero Tony Ross, jonka söpöstelemätön kuvitustyyli sopii mainiosti yksiin tekstien kanssa.



Kaksikko tarttuu uusimmassa suomennetussa kuvakirjassaan Mörkökarhu (Kustannus-Mäkelä 2019, arvostelukappale) tärkeään aiheeseen siihen, millaisia tunteita uuden ja ehkä erilaisenkin tyypin kohtaaminen saattaa aiheuttaa. Mörkökarhussa uuden eteen joutuvat ruskeat karhut, kun niiden kotirantaan ajautuu merihätään joutunut jääkarhu. Rusekat karhut eivät ymmärrä, että valkoinen otus on karhu, vaan ovat varmoja tämän olevan mörkö. Jääkarhu puolestaan pelkää ruskeita karhuja, jotka pienen, mutta kiukkuisen johtajansa yllyttämänä päättävät ottaa mörön kiinni.



Hurjan takaa-ajon päättääke valkoinen jääkarhu kapuaa pakoon puuhun ja yrittää sieltä vakuutella, ettei suinkaan pelottele ketään. Ruskeiden karhujen joukko tottelee kuitenkin sitä pienintä ja aggressiivista karhua, joka ei anna jääkarhun olla edes puussa rauhassa, vaan heittää tätä kepillä ja yllyttää muita nappaamaan sen. Vasta, kun valkoinen jääkarhu tipahtaa alas puusta ja kuorruttaa ruskealla mudalla, ymmärtävät muut, että ei se mikään mörkö ole. Se on karhu! Rauhanomaisen keskustelun ja molemminpuolisen tutustumisen jälkeen karhut tajuavat, että on tosiaan olemassa erivärisiä karhuja, mutta kaikki ovat karhuja yhtä kaikki. Ja vaikka se pienin karhu edelleen tuhisee itsekseen: "Yök, Yök", jää se vähemmistöön, sillä valkoinen karhu löytää paikkansa ruskeiden karhujen yhteisöstä, lyöttäytyy yksiin yhden ruskean karhun kanssa ja saa liudan monenkirjavia pentuja, jotka ovat vanhemmilleen kaikki yhtä rakkaita.



Mörkökarhun tarina on siis ajankohtainen, mutta loppujen lopuksi aika perinteinenkin kuvakirjoissa käsitelty aihe. Rossin piirtämä vauhdikas kuvitus, Walliamsin persoonallinen kerrontatyyli, keltaisiin laatikoihin rajatut sivuhuomautukset ja lukuisat huudahdukset sekä tehosteäänet tekevät kirjasta kuitenkin mielenkiintoisen. Aivan yhtä hauska tämä ei lasteni mielestä ollut, kuin miesten tekemä edellinen kuvakirja Koulussa on käärme, mutta kelpo kuvakirja kuitenkin. Minä jo suunnittelen ottavani tämän kirjan mukaan luokkaani ja lukevani tämän kakkosluokkalaisteni kanssa, sillä Mörkökarhun äärellä on helppo lasten kanssa puhua siitä, ettei kaikki uusi ja erilainen suinkaan ole jotain pahaa, joka täytyy karkottaa tai väkivalloin napata kiinni. Vieraita kohdatessaan kannattaa pysähtyä, kuunnella, tutustua ja antaa toiselle mahdollisuus - "turkin väriin" tai ulkonäköön katsomatta.


Tietokirja kuljettaa ympäri maailmaa: Päivä maapallolla - Koulussa

Anniina Mikaman kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama lasten tietokirja Päivä maapallolla - Koulussa (Karisto 2019, arvostelukappale) esittelee lukijalle, millaista elämä on eri puolilla maapalloa. Pääosassa on lasten elämämä, ja kirjaan onkin valikoitunut kymmenen (kuvitteellisen) lasta eri puolilta maapalloa: Suomesta, Perusta, Japanista, Pekingistä, Yhdysvalloista, Brasiliasta, Uudesta-Seelannista, Intiasta, Senegalista ja Iranista. Näitä eri kulttuureista kotoisin olevia lapsia yhdistävät leikki ja koulu, ja niihin kirjassa keskitytään. Kaikki lapset ovat siis sellaisista perheistä, joilla on ollut mahdollisuus ylipäänsä lähettää lapsi kouluun, ja kirjan esipuheessakin kerrotaan, että kaikki heistä eivät välttämättä ole kotimaansa tyypillisimpiä edustajia.



Kirjan "tapahtumat sijoittuvat aamu kuudesta ilta kahteentoista, ja sen aikana kerrataan, mitä kukin lapsista tekee. Jokainen aukeama on jaettu siten, että vasemmalla sivulla kerrotaan tarkemmin yhdestä lapsesta, esitellään, mitä hän tekee juuri tietyllä kellonlyömällä, mitä hän yleensä syö päivän aikana, mitä hän harrastaa, mitä pakkaa koulureppuunsa ja millaisia esineitä hänen huoneessaan on. Viereisellä (oikealla) sivulla esitellään lyhyesti, mitä muut yhdeksän lasta tekevät samaan aikaan ja paljonko kello on heidän kotimaassaan.



Kirjan vahvuus on tietysti lapsilukijoita kiinnostavat tiedot, jotka on kerrottu helposti ymmärrettävästi. Da Cruzin kuvitustyyli on runsasta ja havainnollista. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää tietoa nimenomaan koulusta, koska kirjan nimikin viittää siihen, että koulu olisi keskiössä. Nyt näin ei mielestäni ole. Olisiko yksi lisäkohta voinut olla vaikka kunkin oppilaan opiskelemat kouluaineet, jonka yhteydessä olisi kuva hänen luokkahuoneestaan? Minua ja lastani häiritsi hieman se, että aukeaman oikeanpuoleisella sivulla kyllä esiteltiin, mitä muut lapset tekevät, mutta heidän kotimaitaan ei mainita tässä yhteydessä lainkaan. Minun oli ainakin vaikea muistaa pelkän lapsen nimen perusteella, kuka kukin lapsista on ja mistä hän on kotoisin. Minun piti aina tarkistaa kyseinen tieto kirjan alkusivuilta, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. Lapsilukijaa voisi hyödyttää myös vasemman sivun lapsen kotimaan paikantava karttakuva, sillä ainakaan oma seitsenvuotiaani ei vielä muista, missä esim. Senegal sijaitsee, ja lukiessa olisi ollut kiva tarkistella, miten päähenkilölapsen maa sijoittuu suhteessa suomalaisen lapsen kotimaahan.



Lapseni kuitenkin tykkäsi tästä kirjasta, ja hänen on siitä myös helppo itse lukea pieniä tietopätkiä, sillä pitkiä tekstisepustuksia kirjassa ei ole. Lapseni löysikin sivuilta monta kiinnostavaa yksityiskohtaa ja ihmeteltävää asiaa eri maiden lasten elämästä. Kävimmekin kirjan äärellä keskusteluja muun muassa siitä, miksi jotkut lapset joutuvat pakkaamaan koululaukkuun eväsrahaa tai koulupuvun ja miksi jotkut lapset tekevät koulun jälkeen töitä (perulainen Luis erottelee eri perunalajikkeita). On tietysti tärkeää, avartavaa ja toivottavasti myös suvaitsevaisuutta lisäävää tutustua eri kulttuureista tuleviin ihmisiin ja heidän elämäänsä. Lasten kannalta kiinnostavaa ovat yhtälailla erot kuin yhtäläisyydetkin. Tämä kirja voisi sopia myös koulussa luettavaksi ja toimia innoituksena vaikka oppilaiden omien maantiedon tai ympäristöopin esitelmien, näytelmien, tarinoiden tai vaikka julisteiden teossa. Kirjan lopussa on osio, johon lapsi voi kirjata ja piirtää oman arkipäivänsä (kirjassa puhutaan koulupäivästä, mutta se viittaa mielestäni siihen aikaväliin, jonka lapsi on koulussa, eikä koko valveillaoloaikaan).


Koulun aloitus jännittää: Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy

Kesälomastani on viikko jäljellä, ja ensi viikon tiistaina on aika aloittaa uusi lukuvuosi tokaluokkalaisten kanssa. Oma esikoiseni aloittaa koulutaipaleensa, joten tähän syksyyn liittyy paljon suuria tunteita: iloa, jännitystä ja odotusta. Tuleva koulun aloitus on ollut lapsemme mielessä jo hyvän tovin, ja olemme yhdessä käyneet läpi monia siihen liittyviä asioita. Olemme harjoitelleet koulumatkaa, ostaneet uuden koulurepun ja miettineet, mitä luokassa ehkä tehdään ensimmäisinä päivinä. Paljon on tietysti sellaista, mitä emme voi harjoitella tai ennustaa, ja uskon, että kaikki tulevat ekaluokkalaiset pohtivat, millainen oma ope mahtaa olla ja saako koulusta kavereita. Tällaisia asioita pohtii myös Aino, uusi ekaluokkalainen hänkin, kirjassa Ainon ja Matiaksen jännittävä syksy. Kirja on Nora Lehtisen ja Anne Muhosen toinen Ainosta ja Matiaksesta kertova kirja (Pieni Karhu 2019, arvostelukappale), ja se on sarjan ensimmäisen osan tavoin Selkokeskuksen selkotyöryhmän hyväksymä lastenromaani.



Olemme lukeneet kirjaa sekä esikoiseni että perheen viisi ja vajaa kolmevuotiaiden kanssa, mutta eniten kirjasta sai tietysti irti esikoinen, jonka on ollut helpoin samastua kirjan päähenkilön Ainon asemaan. Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä yönä Ainoa ei nukuta ollenkaan, ja hän jännittää jopa sitä, muistaako opettaja lopettaa kesälomaansa ollenkaan. Myös se aiheuttaa Ainolle päänvaivaa, ettei hän osaa vielä kaikkia kirjaimia eikä sanoa ärrää. 



Kun koulu sitten alkaa, huomaa Aino, että hänen uusi opettajansa on todella kiva ja koulun oppimisympäristöt väleineistöineen huippuluokkaa. Oppitunteja pidetäänkin hyvällä säällä läheisesä pikkumetsässä, ja jokainen oppilas saa heti alkuun itselleen pienen leikkihiiren, joka asustaa heidän pulpetissaan. Luokkahuoneessa on liikuntavälineitä puolapuista renkaisiin ja jumppapalloihin sekä nojatuoleja ja räsymattoja (ainakin meidän koulussa tekstiilit ja omat kalusteet ovat kiellettyjä) ja hylly täynnä kirjoja ja pelejä. Aino saa ilokseen myös huomata, että muutama hänen vanhoista eskarikavereistaan tulee hänen luokalleen, eikä tyttö onneksi joudu olemaan yksin.



Kirja sisältää oikeastaan neljä tarinaa, joiden kuluessa lukija voi seurata Ainon ensimmäisen koulusyksyn etenemistä. Sen aikana Aino oppii koulun tavoille ja tutustuu uusiinkin kavereihin. Hänen on helppo turvata kilttiin opettajaansa, joka jopa ompelee Ainon pihaleikeissä rikkoutuneet housut taas ehjäksi. Paras tarina on mielestäni Kirjaston kummitus, jossa koko luokka pääsee vierailulle lähikirjastoon, jonne on järjestetty mahtava halloween-rata kummituksineen, kummitusjuttuineen ja hurjine hahmoineen. 



Ikäviä tunteita tai tilanteita (liikuntatunnin kaatumista lukuunottamatta) ei kirjassa juurikaan tuoda esiin, ja koulu näyttäytyy hauskana ja innostavana paikkana. Lehtinen on kirjoittanut tarinan sellaiseksi, että lukijoille tulee siitä hyvä mieli, ja he saavat toivottavasti helpotusta omaan koulunalusjännitykseensä. 

Tämän linkin kautta pääset selaamaan blogissani esiteltyjä kirjoja, joissa käsitellään koulun, esikoulun tai päiväkodin aloittamista ja/tai elämää niissä.

Nurinkurin Anna

Nurinkurin Anna (S&S 2019, arvostelukappale) on kirjailija Helmi Kekkosen ensimmäinen lastenkirja (Jos olet kiinnostunut rehellisestä kuvauksesta erään äidin elämästä, kannattaa lukea hänen kirjoittamansa kirja Olipa kerran äiti.), ja sen on kuvittanut Fiinu-kirjoista tuttu kuvittaja Aino Louhi.



Nurinkurin Anna kertoo Anna-tytöstä, joka tekee monet asiat nurinkurin - hän jopa tuli maailmaan nurinpäin eli peppu edellä. Ei siis ole yllätys, että Anna haluaa pitää NIRUKNIRUN ÄTSILLEDYÄT, eli synttärijuhlat nurinkurintyyliin. Anna iloitsee valtavasti paitsi juhlistaan myös siitä, että syksyn alettua hän näkee tanssikoulussa pitkästä aikaa parhaan ystävänsä Kertun.



Ilon ja hassuttelun lisäksi kirjassa on muunlaisiakin tunteita ja tylsempiäkin tilanteita, sillä kaikki ei suinkaan suju Annan suunnitelmien mukaan, ja paha mieli sekä pienet pettymykset pääsevät moneen kertaan yllättämään. Synttäriaamuna onnitteluhetken pilaa lattialle pissaava pikkuvelipissahousuhaisunäätä eli Topi-Matti-vauva. Odotetulla tanssitunnilla Kerttu leikkii ihan muiden tyttöjen kanssa ja synttärijuhlillakin parhaille ystävyksille tulee riitaa. Vaikka Annaa harmittaa siis monta kertaa tarinan aikana, asiat kuitenkin ratkeavat ja tanssitunniltakin löytyy Annalle ihan uusi kaveri. Välillä Anna tarvitsee harmituksen liennyttämiseen aikuisen apua, ja niinhän se on oikeastikin, että välillä tarvitaan äidin, isän tai muun läheisen aikuisen apuja tunnesolmujen ja kaverikiemuroiden setvimiseen ja kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Annalla ja Topi-Matilla on kaksi aispuolista huoltajaa: Äiti ja Maija. Siitä ei kirjasta tehdä "numeroa", vaan tällainen asia tulee huomaamatta esille kirjan tarinasta ja kuvituksista.

Kaiken kaikkiaan Nurinkurin Annasta jää lukijalle hyvä mieli. Kirjan tarina on realistinen ja toimiva, joskin ehkä hieman pitkä. Koska Louhi on valinnut kuvitusvälineekseen puuvärit, on kuvien tyyli mielestäni lempeän hempeä. On ilahduttavaa, että värikkäät kuvat ovat reippasti koko aukeaman kokoisia ja Annan sekä muiden mielenliikkeet ovat hyvin luettavissa heidän kasvoiltaa.